Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Dilemma (Erakko)

05.03.2019 00:54
Korppikatseen kehuessa lähes jopa flirttailevaan sävyyn harmaavalkean kollin turkkia, tämän suupielet levisivät ilahtuneeseen hymyyn. "Voi kiitos", Dilemma naukaisi ilahtuneesti hymyillen, aivan kuin kolli ei olisi huomannut ollenkaan pientä flirttiä vaan vain ilahtunut kehusta. Tokikin Dilemma ilahtui lähinnä siksi, että välillä hieman vaikeasti lähestyttävältä vaikuttava pienikokoinen naaras oli jopa antautunut melko ystävälliseen sanailuun, mikä ilahdutti kollia.
Korppikatseen seuraavat piikittelyt Dilemman hämmennykselle olisi joku muu kenties saattanut ottaa pahasta, mutta harmaaraitainen kolli otti ne vain huumorilla. Hän kohautti naureskellen lapojaan kun loikki eteenpäin nurmikossa Korppikatseen perässä. "Ehkäpä, aina voi toivoa", kolli vain tokaisi hyväntuulisesti.
Dilemma kohtasi omilla vaalean violeteilla silmillään Korppikatseen meripihkan keltaiset silmät, kun naaras vilkaisi lapansa ylitse Dilemman myöntäessä kenties olevansa pehmo. Kollia hymyilytti jälleen vaikkakin hänen silmiensä takana häivähti vaikeasti määriteltävissä oleva aavistus surua, joka riiteli sen lyhyen hetken ajan hänen hymynsä kanssa. Ne joilla on eniten piilotettavaa hymyilevät kirkkaimmin.
Dilemma kiri nyt hiukan tahtia, jotta saattoi keskustellessaan jäädä tassuttelemaan atleettisen naaraskissan vierelle. Kolli suorastaan yllättyi, että naaras päätyi myöntämään jotain itsestään. Dilemmalla oli ollut tänään onni keskustella kahden mukavan ja mielenkiintoisen kissan kanssa. ”Niin, se on aivan ymmärrettävää.” Kolli naukaisi nyökäten ja virnisti hitusen jälleen. ”Maiseman vaihdos tekee hyvää ja että saa vähän käpäliinkin liikettä.”
Kolli nyökkäili jälleen heidän puhuessaan. Klaanielämän tuollaiset puolet, vapaa-aika ja niin, kuulostivat ehkä mukavilta, mutta ne eivät olleet Dilemmaa varten. He pysähtyivät rajalle ja Dilemma katsoi Korppikatseeseen päin. Hän päästi ilmoille pienen aidon kehräyksen. ”Oli mukavaa tavata, ja mukava ettet repinyt turkkiani”, hän lisäsi naureskellen. ”Kuka ties vielä tapaamme toisemme, toivon ainakin että tuuri on myötä”, hän hymyili ja iski silmää. ”Varokaa kettuja! Ja näkemiin!” Hän huikkasi ennen kuin lähti.
Dilemma oli saattanut lähtöä tehdessään näyttää siltä, että hän oli aivan huoleton, mutta kettuasia oli kyllä häirinnyt häntä kovastikin. Hän oli alkanut heti miettiä Loistesydäntä ja kaikkea mitä naaras oli kertonut klaanistaan. Harmaavalkea kolli tunsi syvää ahdistusta rinnassaan. Entä jos kettu tekisi jotain naaraalle tai tämän klaanille? Eikö Dilemma ollut itselleen velkaa yrittää pelastaa edes jotkut jos vain voisi edes varottaa? Kaiken varalta? Hän teki pian päätöksensä ja lähti palaamaan hieman mutkien kautta kohti Varjoklaanin reviiriä. Kaikeksi onneksi hän oli hyvässä kunnossa tällä hetkellä ja matka taittui kohtuullisen nopeasti vaikka joutui kolli uimaankin. Päästyään kaatuneen puunrungon luokse hän lähti kiertämään mahdollisimman huomaamattomasti kohti sitä suuntaa, missä arveli Varjoklaanin kissojen kenties majailevan. Olisiko tyhmää pelmahtaa paikalle kesken kaiken? Olisiko Loistesydän edes siellä? Dilemma voisi kuitenkin yrittää varoittaa. Hän ravisteli turkkinsa ja hiipi eteenpäin. Ennen kuin Dilemma edes kuitenkaan ehti lähelle sitä paikkaa, mistä suotuisa tuuli toi kissojen hajua, hän kuuli takaansa äänen.
”Sinä taidat olla väärässä paikassa.”

Nimi: Seittikuu (Varjoklaani)

03.03.2019 15:20
Seittikuvioinen naaras oli huojentunut Tuhkasydämenkin saapuessa paikalle puolustamaan Kalliopentua äkisti paikalle saapuneelta erakolta. Vieras mustaturkkinen naaras ei kuitenkaan vaikuttanut hitusenkaan uhkaavalle saaden Seittikuun laskemaan puolustustaan hieman, mutta hän piti vankan asentonsa ollakseen valmiina taistelemaan, jos tilanne vaatisi. Korvatkin olivat vielä painuneina taaksepäin ja silmät viiruina, mutta valkeat hampaansa soturi oli laskenut piiloon.
Seittikuu katsahti takanaan olevaan Kalliopentuun hieman tuimasti, mutta ei vihaisena, tämän kysyessä vieraan kissan nimeä. Naaraasta kysymys ei ollut oleellinen ja nimien kysely tässä tilanteessa saisi liian tuttavallisen ilmapiirin. Hänen puolestaan ei tarvittu sen kummempia sanoja, erakko saisi poistua samantien, jos tällä ei ollut hyvää syytä reviirille tulemiseen.
Kuitenkin vieraan naaraan esittäytyessä Cleopatraksi, Seittikuu antoi kehonsa rentoutua ja hän otti ryhdikkäämmän asennon huomattuaan, ettei erakko tosissaan aikonut hyökätä. Vai oli hän tullut etsimään jotakuta toista vierasta heidän reviiriltään. Seittikuu ei ollut vielä täysin vakuuttunut siitä, oliko naaraan syy reviirille tunkeilusta täysin hyväksyttävä, mutta hän hämärästi muisti Aronian. Hän ja Seittikuu olivat pari kertaa keskustelleet matkan aikana ja kolli oli vaikuttanut yllättävän ystävälliselle häntä kohtaan.
"Tunkeuduit Varjoklaanin reviirille kysymään, jos täältä löytyisi lisää erakkoja?" soturi tuhahti pudistaen päätään epäuskoisena, mutta jatkoi sitten vastaamalla naaraan kysymykseen paremmin: "Aronia kulki Varjoklaanin kanssa vanhoilta reviireiltä tänne, mutta hän lähti ennen reviireille tuloa. Ainakaan minä en tiedä minne." Naaras käänsi päätään vilkaistakseen molempiin mukanaan oleviin, Kalliopentuun ja Tuhkasydämeen, jos näillä olisi jotain lisättävää. Kalliopentu tuskin edes tiesi Aroniaa, mutta Tuhkasydämellä voisi olla lisää informaatiota tästä kollista.
"Miksi etsit häntä?" varjoklaanilainen kysäisi Cleopatralta kulmaansa kohottaen. Häntä hieman kadutti, jos siro naaras etsikin tummaturkkista kollia esimerkiksi kostomielessä ja Seittikuu oli tuosta noin vain kertonut vihiä Aronian mahdolliseen olinpaikkaan. Toivottavasti kyse ei kuitenkaan ollut mistään sellaisesta.

Nimi: Kyymyrkky (Myrskyklaani)

03.03.2019 13:29
Kyymyrkystä todellakin tuntui siltä, ettei ollut juuri nyt toivottua seuraa, kun katsoi punaisilla silmillään Iltahehkun närkästyneitä kasvoja kollin selitellessä, miksi oli tullut tänne hänen perässä. Häntä jopa hieman nolotti ja kadutti se, että oli vain ilmoittamatta lähtenyt nuoren naaraan perään ja luultavasti myös puhunut omalta osaltaan epäilyttävästi soturittarelle, ja sen harmaa kolli myös näytti venyttämällä suunsa tiukaksi viivaksi. Eikai Iltahehku vain nyt luule hänen olevan jokin vanha pervo? Hän yritti kuitenkin parhaansa pitää katseensa hallinnassaan, ettei vaikuittaisi nolostuksesta huolimatta liian vaivaantuneelta Iltahehkun edessä kertoessaan "todellisen" syynsä, miksi oli tullut. Ties mitä nuorukainen hänestä ajattelisi, jos siihen olisi kiinnittänyt huomiota Kyymyrkyssä.
Kyymyrkky tunsi olonsa vähemmän jännittyneeksi, kun huomasi Iltahehkun rentoutuvan edes vähäsen saatuaan sanottua olleensa huolissaan tästä. Hyvä, hänen ei tarvinnut enää pelätä, että naaras kävisi hänen kimppuunsa. Jotenkin tähän asti Kyymyrkky ei ole saanut oikein kunnon otetta nuoresta soturittaresta, mutta ehkä se tästä lähtisi sujumaan. Hän kallisti kasvojaan, Iltahehku kertoi huolistaan hänelle ja tunsi hetkessä olonsa otetuksi siitä, että oli ylipäätään saanut marmorikuvioisen kissan puhumaan hänelle.
"Tiedän tunteen. Pakostakin tämä on outoa meille kaikille...", Kyymyrkky yritti ajatella huolenaiheesta mahdollisimman positiivisesti, mutta ei voinut olla eri mieltä siitä, mitä nuorukainen edessään sanoi Lumitähdestä. Kollista heidän päällikkönsä ei oikein osannut suhtautua heitä uhkaavaan vaaraan tarpeeksi vakavissaan, tai siltä ainakin soturista on vaikuttanut, kun on seurannut klaanin johdon tilannetta sivullisen näkökulmasta. "Sinulla ja minulla, muillakin, on oikeus olla huolissaan juuri nyt, mutta uskon että kaikki tämä vielä tästä selviää ajan kanssa, Tähtiklaanin avulla tai ei", kolli lisäsi vielä oman mielipiteensä asiaan hieman varoen sanoissaan. Hän ei tiennyt, mikä oli Iltahehkun kanta koko asiaan, mutta jos oli oikein ymmärtänyt, niin hän ei ole uskovinaan Tähtiklaaniin. Kyymyrkky ei tiedä omaa kantaansa heidän esi-isiinsä. Hän on ollut Tähtiklaanin ennustuksessa mukana kerran elämässään, saaden heidän asettamalla matkalla mukaansa kaksi pentuansa ja sillä tavalla, mutta esi-isien hiljentymisen myötä usko heihin on Kyymyrkyssä laantunut...
Kolli joutui räpäyttämään pari kertaa punaisia silmiään pelkästä ällistyksestä, kuinka nopeasti Iltahehkun ääni muuttui kellossa närkästyneestä jollakin tavalla leikkisämmäksi. Se, mitä Iltahehku seuraavaksi sanoikin sai vanhemman kollin valahtamaan hiukan punaiseksi poskilta. Onneksi nuorukainen ei näkisi sitä soturin harmaan turkin alta, mutta se silti vaivasi Kyymyrkkyä itseään todella paljon, mutta yritti siitä huolimatta olla piittaamatta siitä. Hän todella inhosi sitä, että on aina käyttäytynyt tällä tavoin naaraiden kanssa jutellessaan. Tai no, aika harvoin Kyymyrkky on kuullut naaraan puhuttelevan häntä tuolla tavalla, kuten Iltahehku äsken, mutta ei sillä ole väliä juuri nyt.
"Miksen olisi?", Kyymyrkky yritti nielaista mahdollisimman huomaamattomasti, jonka jälkeen onnistui kysymään naaraalta halusiko tuo Kyymyrkyn seurakseen, kun Iltahehku kulki hänen ohitseen hännänpäänsä käyden pyyhkäisemässä kollin leukaa. Hänen ilokseen, soturitar suostui ja kutsui kollia uljaaksi soturiksi, mikä ei todellakaan edesauttanut kissan punaa häviämään hänen poskiltaan. Kyymyrkky hymähti Iltahehkulle ja lähti kirimään nuoren naaraan perään, joka oli ehtinyt loikkimaan kauemmaksi hänestä ottaakseen etumatkaa. Kyymyrkky ei todellakaan voinut olla huomioimatta sitä, miten hallittuja ja näyttäviä liikkeitä Iltahehku teki kulkiessaan hieman edemmällä, ja harmaa kolli todella halusi sillä hetkellä hakata päätään johonkin kovaan ajatuksiensa ja mielikuviensa takia. Hänen täytyi hillitä itsensä!
Kun Kyymyrkky oli päässyt pienistä vaikeuksista huolimatta Iltahehkun vierelle kulkemaan, hän pyrki pitämään katseensa visusti menosuunnassa, ettei vaikuttaisi tirkistelijältä naaraan mielestä, ellei hän sitten halunnut sitä. Siltä se oli ainakin Kyymyrkystä tähän asti vaikuttanut, että nuorukainen yritti tehdä vaikutusta häneen flirttailemalla ja voi, kuinka se olikaan tepsinyt Kyymyrkkyyn tähän asti. Hän oli vajoamassa syvälle, todella syvälle. Sentään hän sai muuta ajateltavaa, kun Iltahehku avasi keskustelun heidän entisestä kodistaan, mikä sai vanhemman kollin katseen hetkeksi kääntymään vieressä kulkevaan marmorikuvioiseen kissaan.
"Palaisin sinne mieluusti, jos vaan mahdollisuus aukenisi. En ole oikein tottunut vielä tähän uuteen seutuun", harmaaturkkinen soturi kertoi. "Entä sinä? Oletko tottunut jo näihin uusiin maisemiin?"

Nimi: Lohduntassu (Tuuliklaani)

02.03.2019 23:56
Lohduntassu heilautti pienesti toista korvaansa, vaikkei mitään sanonutkaan kun Veritassu kärkkäästi kommentoi, miten oli heidän onnensa, että he olivat tulleet ajoissa. Lohduntassu ei todellakaan pitänyt siitä sävystä, millä punaturkkinen oppilas puhutteli heitä, erityisesti häntä harmitti, että Veritassu kohteli itseään vanhempaa ja kokeneempaa soturia sillä tavalla. Oli vaikea yrittää pysyä avoimin mielin Veritassun suhteen kun toinen käyttäytyi niin ikävästi koko ajan.
Hopeasiiven vastatessa oranssiturkkisen oppilaan tervehdykseen Lohduntassu räpäytti hänelle myöskin sinisiä silmiään ja soi pienen hymyn.
Lohduntassu pysytteli edelleen vaiti Veritassun jatkaessa, mutta suoraan sanottuna vanhemman oppilaan sanat jokseenkin hämmensivät tuuheaturkkista kollia. Reviirillä juoksenteleminen ees taas kuulosti hyvin epäkäytännölliseltä. Lohduntassu ei oikein uskonut, että päättömien jänöjen lailla säntäily oikein auttaisi heitä. Kolli oli yleensä vähäsanainen ja pohti nytkin pienen hetken ennen kuin toi mietteliäänä ajatuksensa esille heidän lähtiessään partion johtajana toimivaa Veritassua seuraten liikkeelle. "Olisiko kuitenkin järkevämpää miettiä jokin reitti valmiiksi?" Hän ehdotti rauhalliseen tapaansa ja lisäsi sitten: "Niin ja oliko meidän tarkoitus mennä raja- vai metsästyspartioon?" Lohduntassu ei yleensä ollut kova kyselijä, mutta päätti kuitenkin kysyä tämän mieltään vaivaavan kysymyksen, hän ei nimittäin ollut varma kumpaa Tulikaste oli määrännyt Veritassun johtamaan. Toki toisen oppilaan vastauksesta riippuisi aika paljon millaiselle reissulle he olisivat lähdössä.
Lohduntassu oli edelleenkin yllättynyt siitä, että Veritassu ei tiennyt minne he menisivät. Nuori kolli oli vaikuttanut niin itsevarmalta ja sellaiselta, että hän tahtoi aina olla äänessä ja oikeassa kaikesta, että Lohduntassua hieman hämmästytti, ettei hän ollut heti keksinyt heille suuntimia. Lohduntassun toiveet Veritassun suhteen heräsivät jälleen, kun tämä kuitenkin kyseli heidän mielipiteitään. Ehkä se tarkoitti, että punaturkkinen oppilas välitti sittenkin heidänkin mielipiteistään ja hänkin saattaisi muuttua.
Lohduntassu ei antanut Veritassun hieman ilkeähkön kommentin taaskaan haitata itseään vaan hymyili ystävällisesti pienemmälle harmaavalkealle naaraalle. "Kiitos Hopeasiipi, toivon niin", hän naukaisi rauhallisesti. Lohduntassu oli ollut vasta kerran partiossa mestarinsa Tulikasteen kanssa, sekä siskonsa Tähtitassun ja hänen mestarinsa sekä heidän kasvatti-isänsä, Susihampaan kanssa. Lohduntassun mielessä käväisi oliko Veritassu ottanut hänet mukaan, koska hän oli Tulikasteen oppilas. Kolli oli melkein odottanut toisen valitsevan mukaansa vain sotureita.
Lohduntassu askelsi Hopeasiiven vierellä korkeassa heinikossa, joka kylpi tällä hetkellä lämpimässä auringonpaisteessa. Pitkä ruohikko oli toki vielä aamun jäljiltä kosteaa, mutta kosteus ei juurikaan päässyt imeytyään Lohduntassun pitkän turkin lävitse ja hänellä oli siksi vielä lämmin.
"Kuulostaa hyvältä", nuori kolli naukui kohdaten taas naaraan katseen. "Ainakin näemme saaliit varmasti kaukaa näin hyvällä ilmalla." Myöskin tuuli olisi varmaan heille suotuisa.

Nimi: Tulilintu (Taivasklaani)

01.03.2019 23:58
Myräkkä oli viimeinkin ohitse ja hiirenkorvan aika oli vienyt voiton märkine nurmineen ja auringonpaisteineen. Naaras oli kaikeksi onneksi löytänyt suojaa pahimman myräkän ajaksi, mikä oli suoraan sanottuna onni ottaen huomioon miten väsynyt kaikkeen tämä oli ollut jo siinä vaiheessa kun oli saapunut klaanien uusille reviireille. Tulilintu tunsi olonsa paremmaksi nyt kun hän oli nukkunut ja saanut syödäkseenkin metsästettyään itselleen syötävää. Kaikesta siitä huolimatta, hän ei kuitenkaan ollut yhtään sen selvemmillä vesillä omien ajatustensa suhteen kuin oli ollut aikaisemminkaan. Tuoresaaliin pyytäminen oli kuitenkin tarjonnut hänelle tilaisuuden keskittyä johonkin konkreettiseen ja jättää murheet taka-alalle, vaikka toki hän tiedosti, että näin jatkuvasti tekeminen tuskin olisi hyväksi. Mutta mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Tulenkipinä ja kaikki muut olivat poissa ja Tulilintu tiesi olevansa rikki, mutta kieltäytyi näyttämästä sitä, tiedostamasta sitä. Tulenpunainen naaras tiesi, että mikäli hän nyt antaisi itsensä istua alas suremaan hänellä ei olisi enää voimia nousta ollenkaan. Jotenkin Tulilintua myös pelotti ajatus siitä, että hän saattaisi antaa itsensä luovuttaa.
Tulilintu ylitti Tuuliklaanin reviirin ja saapui Jokiklaanin reviirille öiseen aikaan. Vaikka reviirit oltiin selkeästi jo otettu omiksi hajumerkeistä haistoi silti yhä, tai niiden laimeudesta, ettei niitä oltu ehditty vielä uusia niin pysyviksi kuin ne järvireviirillä olivat jo muodostuneet. Silti oli helppo huomata, varsinkin lumien sulattua, mikä reviireistä kuului kenellekin. Tulilintu ei vieläkään tiennyt mitä etsi ja välillä hänet valtasi katkeruus Taivasklaanin kohtalosta, mutta siltikään hän ei tahtonut törmätä Tuuliklaanin tai Jokiklaanin kissoihin, eikä hän kaikeksi onneksi öisellä visiitillään tavannutkaan. Hän saapui metsikköä myöten Varjoklaanin reviirin laitamille joskus aamuvarhaisella. Hän oli ylittänyt metsikköä puusta puuhun liikkuen, sillä se oli yhä ominaisin tapa liekkiturkkiselle naaraalle. Lisäksi hän tiesi, ettei kovinkaan moni Jokiklaanin kissa olisi todennäköisesti tulossa häntä samalla tyylillä vastaan. Onneksi Tulilinnun omat taistelussa saadut vammat olivat jo parantuneet.
Hän pysähtyi hetkeksi reviirit erottavalle joelle katselemaan nousevaa aurinkoa, ennen kuin päätyi ylittämään joen kaatunutta puunrunkoa pitkin ripeästi, ettei tapaisi aurinkohuipun partioita.
Varjoklaanin reviirille päädyttyään hän ei ollut enää lainkaan varma tekemisistään, mikäli oli edes missään vaiheessa ollut. Mitä hän edes teki täällä? Typerä ajatus. Silti pieni kaukainen häivähdys lohdusta kävi naaraan mielessä ja sama kuva mustavalkeasta turkista. Typerää. Kyseinen soturi tuskin edes muisti häntä, jaettu aika oli ollut niin lyhyt, eikä sen ollut pitänyt merkitä muuta. Merkitsikö se? Ei. Tai... Tulilintu ei tiennyt, mutta muutakaan ei ollut ja hän oli liian ylpeä kääntymään tässä vaiheessa.
Naaras höristi korviaan ja raotti suutaan ollessaan tunnistavinaan kauempaa kissan tuoksun. Ääneti hän nousi vasten läheistä puunrunkoa ja veti itsensä kynsiensä avulla ylös oksiston sekaan piiloon. Hetken hän tarkkaili äänen suuntaa valppaana ja näki lopulta tiheiden oksien lomasta melkein allaan hiekkaturkkisen oppilaan. Noh, Tulilintu voisi ainakin huvitella vähän ja kenties pikkaisen säikäyttää oppilasta. Sitten hän voisi kysäistä pikaisesti klaanilaisten voinnista, ehkäpä jopa oliko Syyskynsi missä kunnossa ja sitten painua tiehensä. Typerä ajatus muutenkin.
Silti hieman itsekseen hymähtäen Tulilintu pudottautui ketterästi alas puusta joustaen käpälillään pehmentääkseen pudotusta. Oksat olivat kuitenkin sen verran matalalla ja Tulilintu kokenut arvioimaan hyppyjään, että alastulo sujui vaivattomasti ja kivuttomasti.
Hän tipahti parin ketunmitan päähän tuntemattomasta oppilaasta, suoraan tämän näkökenttään. Kasvoilleen Tulilintu loihti pienen huvittuneen hymyn, ollen aikeissa katsoa miten nuorukainen suhtautuisi ja kysäistä sitten nopeasti klaanin tilanteesta. "Pahoittelut säikyttelystä", hän naukui, vaikkei ollut pahoillaan. Tulilintu oli kuitenkin jatkamassa, kun hänen katseensa siirtyi oppilaasta hänen taakseen ja hänen sanansa haipuivat. Tulilintu huomasi vaiennensa yllättyneenä ja jääneensä vain katsomaan. Hän ei ollut uskonut näin käyvän, mutta siinähän mustavalkoinen kolli juuri seisoi. Syyskynsi. Tulilintu jäi seisomaan ja katsomaan unohtaen hetkeksi kokonaan mitä hänen piti sanoa, yllättyneenä, vaikka hänen ilmeensä pysyikin melko mitäänsanomattomana.

Nimi: Korppikatse (Myrskyklaani)

01.03.2019 19:46
Korppikatse kohotti kulmaansa Dilemman kysymykselle, joka oli olevinaan niin näppärästi muotoiltu. ”Tietenkin.” Hän naukui ja melkein jätti asian sikseeen. ”Mutta harvoin niin käy.” Hän lisäsi vielä kuin ei olisi omia sanojaan kuulevinaan. He jatkoivat siitä sitten toisiin aiheisiin. Tai ainakaan Korppikatse ei sanoisi asiaan enää mitään.
Sen sijaan he tassuttelivat ripeään tahtiin aluskasvillisuuden ja puiden mukana. Dilemma tuntui olevan kovinkin kiinnostunut ketusta, mutta taisi saada selväksi, että Korppikatse oli kertonut kollille jo kaiken minkä aikoikin elukasta ja se siitä. Sen sijaan naaraan viikset värähtivät huvittuneesti kollin kommentille. ”Aivan varmasti.” Korppikatse myöntäili. Hän kuin arvoiden vilkaisi kollia vierellään. ”Ja kovin komea turkki se onkin.” Hän lisäsi vielä piikittelevästi, pienen flirtin kaikuessa sanoista.
Korppikatseen vitsi puoliverisestä putosi eksyneille teille, joten naaras nakkeli niskojaan kohauttaen olkiaan ja silmiään pyöräyttäen tarkensi. ”’Klaanilaistaan’, minä sanoin. Ja älä huoli sievää päätäsi, ymmärrät sen sitten joskus kun kasvat isoksi.” Korppikatse piikitteli, ehkä vähän turhankin, vaikka ei ilkeä yrittänytkään olla. Puoliksi kissa, puoliksi jotain muuta, oli hän tarkoittanut, mutta hän ei aikonut alkaa selittämään sitä Dilemmalle. Dilemma myönsi olevansa pehmo, joka sai Korppikatseen vilkaisemaan tätä meripihkanvärisillä silmillään. ”Awwww.” Hän kiusaten äännähti.
Korppikatse loikki kiven yli, Dilemman tullessa perässä aivan saman tien. Korppikatse ei tietenkään sitä toiselle myöntäisi, mutta hän nautti kyllä toisen seurasta. Valitettavasti, tai ei sitten ehkä kuitenkaan, he saapuisivat pian reviirin rajalle. Naaras uteli, liikkuiko Dilemma yksinään vai pitäisikö Korppikatseen varautua tapaamaan lisää ulkopuolisia. Mutta ilmeni, että kolli oli yksinään liikenteessä, johon soturitar päättyi äännähtämään tyytyväisen oloisena. Korppikatse äännähti mietteissään ja oli ymmärtävinään. ”Myönnän… että minäkään tuskin jaksaisin elellä jatkuvasti tylsää maalaiselämään paikoillani, nautin kun saa vähän toimintaa ja uusia kokemuksia.” Naaras lopulta ehkä hieman vastahakoisesti myönsi. Hän ei ollut hyvä puhumaan näistä tällaisista asioista.
Dilemman seuraava kysymys sattui juuri sopivasti, kun raja tuli näkyviin. Korppikatse suuntasi suoraan sitä kohti, haistaen jo heidän jättämänsä rajan metsikössä. ”Otin omaa aikaa. Meitä on tarpeeksi, että saamme silti täydet partiot muodostettua ja muille jää vapaata.” Korppikatse paljasti, ehkä vähän leveillen myös sillä, että hänen klaaninsa taisi tällä hetkellä olla neljästä, [viidestä] vaimea ääni sanoi hänen niskassaan, klaanista kaikista suurin.
Korppikatse pysähtyi aivan klaanin rajalle ja katsoi Dilemmaa odottavasti, nyökäten kollille merkiksi mennä rajan ylitse. Ehkä hän oli vähän pilkuntarkka, mutta eipähän kukaan päässyt valittamaan, etteikö Korppikatse tekisi töitään kunnolla loppuun asti. ”Noniin kisu, tässä sitä nyt sitten ollaan.” Korppikatse naukui. Hän tykkäsi toiselle antamastaan lempinimestä, vaikka ei varmaan koskaan enää tapaisi kyseistä kollia. Sääli. Toinen oli aika herttainen.

Nimi: Nopsavarjo (Jokiklaani)

01.03.2019 18:49
Nopsavarjo antoi valloittavan hymyn Jääkyneelle, joka ilmaisi huolensa hänestä. Hän leikkisästi iski silmäänsä komelle kollille ja naukui. ”Älä huoli, olen kovasta aineesta tehty.” Hän tarkoituksella muutti äänensä makeaksi kuin flirttaillakseen, vaikka olikin oikeasti toisen huolesta kiitollinen, jonka saattoi nähdä hänen silmiensä tuikkeesta. Virnistäen kaikille vielä kerran hän lähti sirot tassute keveinä kävelemään aiemmin bongaamaansa Kirkasturkkia kohti.
Hän löysi suuremman kollin turkki juuri siistittynä istumassa leirin reunoilla. Hän tervehti toista häntänsä heilahduksella, johon päällikkö vastasi, toisen mietiskelevän ilmeen selkeytyessä. Nopsavarjo antoi lapansa koskettaa tosien omaa lämpimästi, virnistäen hyväntuulisesti Kirkasturkin suostuessa lähteä syömään kanssaan. Hän lähti siis siroin askelin kävelemään nätisti leirin poikki tuoresaaliskasalle ja he valitsivat sieltä omat ateriansa, jota siirtyivät sitten syömään päällikönpesän sivustalle.
Nopsavarjon kysyessä Kirkasturkin voinnista hän heti huomasi ystävänsä epäröinnin. Hän pysäytti itsensä kumartuneena ahvenensa ylle, valmiina ottamaan haukun. Hän aavistuksen huolestuneena kohotti kulmiaan, kallistaen toiselle kollille päätään, merkiksi että oli valmis kuuntelemaan, mikäli toisella olisi jotain mitä tahtoi saada pois rinnaltaan. Kirkasturkki oli hänen rakas ystävänsä, totta kai hän oli huolissaan toisesta ja osasi tulkita päällikköä, vaikka toinen ei siitä välttämättä pitänytkään.
Kirkasturkki kuitenkin teki melko selväksi, että ei tahtonut puhua asiasta, ainakaan vielä, joten Nopsavarjo antoi asian olla ja kuunteli korvat höröllä ystävänsä kysymyksen. Hänen viiksensä värähtivät ja hän päästi dramaattisen oloisen huokauksen. Hän kohautti olkiaan leveästi ja mutristi huultaan kuin sanoen ’mistä minä tietäisin’. Hän kuitenkin antoi ystävälleen hymyn ja naukui. ”Kai se sitten meni ihan hyvin, kaikki asiat huomioon ottaen.” Hän lopulta vastasi, vähän ehkä epävarmana. Nopsavarjo vilkaisi erivärisillä sielunpeileillään Kirkasturkkiin ja sanoi. ”Tulee kestämään hetki, ennen kuin kaikki tottuvat, tai ylipäätään hyväksyvät sen että olen nyt varapäällikkö. Mutta muuten, olen vain pieni soma itseni, kaikki hyvin.” Hän iski vitsaillen silmää Kirkasturkille.
Nopsavarjo otti haukun kalastaan ja sen nielaistuaan jatkoi rauhallisesti. ”Minun pitikin raportoida sinulle siitä, mitä löysimme. Törmäsimme Ohdakemetsässä kettuun, kuolleeseen sellaiseen.” Hän tarkensi nopeasti. ”Se oli selvästi toisen kissajoukon tappama, uskoisin että toiselta reviiriltä ehkäpä tänne tullut. Pedon ympärillä ei kuitenkaan ollut kenenkään muun hajuja, joten se on varmaankin raahannut itsensa loukkaantuneena tänne. Suosittelisin silti, että kaikki partiot pitävät silmät auki kaiken varalta.” Hän kertoi.
Hän haukkasi jälleen palan ahvenesta, odotellen mikäli Kirkasturkilla olisi jotain puhuttavaa tai lisättävää. Hän söi ihan kaikessa rauhassa ja vasta kun oli varma, että nyt olisi oikea aika, nielaisi hän vaivalloisesti ja kysäisi sitten. ”Hei Kirkasturkki… saanen kysyä yhtä asiaa?” Nopsavarjo aloitti, hännänpää nykien, hän kääntyi paremmin päällikön puoleen. He olivat sen verran yksityisella paikalla, että hän viitsi ottaa asian puheeksi. ”Miksi sinä valitsit minut varapäälliköksesi? Älä ymmärrä väärin, olen kiitollinen siitä ja tahton auttaa sinua, ystävä rakas, mutta onhan klaanissa muita kokeneempiakin?” Nopsavarjo pyrki lisäämään.
Hän oli pähkäillyt tätä jatkuvasti nimityksen jälkeen ja tahtoi oikeasti tietää. Ei sillä, olihan Nopsavarjo varmasti kaunis kuva päällikön vierellä, hän vitsaili itsekseen, mutta se nyt tuskin riittäisi syyksi. Ja huhuh, onpas tämä vakavana ja epävarmana olo kauhean raskasta, hän lisäsi itselleen päässään. Miten muut oikein jaksoivat koko ajan moista oli hänelle suuri mysteeri.

Nimi: Okaviilto (Taivasklaani)

01.03.2019 18:06
Pennun nimeksi paljastui Eddie, johon Okaviilto nyökkäsi lyhyesti päätään. Hänestä oli hyvä saada tietää muksun nimi, niin olisipahan helpompi sitten saada tästä mahdollista tietoa irti. Heidän saapuessa lähemmäs leiriä Okaviillon askeleet rentoutuivat, vaikka pitikin leukansa edelleen ylväästi pystyssä. Hänhän oli oikein hurja metsäkissa, pikkupennun mielestä ainakin.
Kun he saapuivat leiriin ja Okaviilto kailutti ilmoille kutsuhuudon, odotellen kärsivällisesti että muut tulisivat paikalle. Hän piteli nyt rennon oloisesti häntäänsä Eddien lavalla, katsellen tyytyväisenä kun paikalle ilmestyneet kissat tutkiskelivat pentua uteliaina. Hän ilmoitti tilanteen avoimesti, päättäen heilauttaa lauseensa mukaan pienen sanan, nimenomaan tuon ’vakoilemassa’, jotta näkisi miten klaani suhtautuisi siihen. Sen kun kykeni ottamaan niin monella tavalla, kuten Okaviilto itse oli sen saattanut mielensä perukoilla ajatella totena, tai sitten huonona huumorina.
Ja kuten Okaviilto hieman epäilikin, klaani otti sen hyvin tosissaan. Hän muunsi kasvojensa ilmeen pöyristyneeksi, silmien suurentuessa hieman ja kulmien kohotessa korviin asti. Hän vilkaisi kovaäänistä Tulenkipinää, joka oli ilmiselvästi päättänyt ottaa suuren oppaan osan heidän aikanaan ilman päällikköä. Se että oliko kolli hyvä siihen tehtävään, oli sitten toinen asia, johon Okaviillolla ei ollut vielä vastausta.
Okaviilto veti etutassunsa siistisi vierekkäin eteensä seisoessaan ja kallisti päätään Tulenkipinälle ja muille, vähän kuin pennulle puhuisi, tai sitten vain hitaalle. ”Kuulehan, en minä niin sitä tarkoittanut, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Tarkoitin tällä kyseisellä ’vakoilla’ sanalla, että tarkkaili tai katseli meitä, ota nyt miten tahdot. Itsestäni oli ainakin häiritsevää, että pentu katseli vain meitä jonkun pusikon varjosta, sehän olisi voinut pelotella riistankin tiehensä,” Okaviilto kohtautti lapojaan. ”Mutta kyllä, nyt kun toitte asian esille, niin hänhän voisi ihan hyvin olla vaikka Sacran joukoissa, tai jonkun muun kissajoukon.” Okaviilto heilautti siisti häntäänsä ilmassa, kehonkieli kuiskaillen pelkkää hyvätahtoista klaanilaista.
Okaviilto käänsi korvansa myös mielipiteensä tuovaan Aamukasteeseen… vai olikohan tuo sittenkin Tihkupyry? No, miten vain, mutta kolli otti saman tien kollin sanoista otteen ja nyökkäili päätään, näyttäen näin tukevansa toisen ajatuksia. Hän ei saanut tilaisuutta vastata Tulenkipinälle, miksi oli tuonut pennun leiriin, kun kerran kaikku alkoivat tuomaan omaa mielipidettään julki, mutta se ei häntä haitannut. Tulkoon kaikki mihin tulokseen halusivat. Hän halusi tästä pikkuhiljaa kiusalliseksi muuttuvasta tilanteesta eroon niin nopeasti kuin mahdollista.
Hän sai tilaisuutensa, kun Lehtipuro päätti astua eteen ja tulla suoraan pennun eteen puhuttelemaan tätä. Hän ei kuitenkaan voinut vastuastaa kiusausta naaraan kommentille, joka oli hänen mielestään aivan naurettavan typerä. ”Kuten Aamukaste äsken mainitsikin, Suuressa tuhossa tapahtui ja sattui niin paljon, että en yhtään ihmettelisi, vaikka he olisivatkin luulleet pennun mahdollisesti vaikka kuolleen sen takia.” Okaviilto toi asian esille kuin huolestuneena, vilkaisten Eddietä tutkivasti, mutta kääntäen katseensa sitten pois. Hänen etunaan tässä oli, että ei onneksi ollut klaanin keskellä mitenkään häirikkö tai tulinen persoona muuten, joten ehkäpä jotkut voisivat uskoakin, että hän oli niin sanoutusti huolissaan pennun tilanteesta, vaikka ei hän suoraan sanonutkaan että olisi.
Jotenka Okaviilto antoi mielellään Lehtipurolle tilaa tulla lähemmäs Eddietä ja otti askeleen rennosti taaemma. Hänen teki mieli istuutuia aloilleen ja niin päätti tehdäkin. Hän kietoi häntänsä tassujensa ympärille ja piti selkänsä suorana, mutta ilmeen avoimen uteliaana, kuin odotellen kiinnostuneena Eddien vastausta. Pentuhan voisi sanoa vaikka mitä, mutta tuskinpa toista uskottaisiin, jos hän yrittäisi alkaa kertomaan siitä miten hän ja pentu olivat tavanneet. Hän ei ollut jättänyt jälkeäkään pentuun, joten toisella ei olisi mitään todisteita. Sekä Okaviillolla oli kuitenkin, tietääkseen, sen verran hyvä maine leirissä, että tuskin kukaan uskoisi hänen voivan moisiin uhkatekoihin. Toisin sanoen, Okaviilto ei ollut huolissaan siitä, mitä pentu saattaisi sanoa hänestä.
Melkeinpähän parempi tilanne pennulle olisi, että tämä ei sanoisi mitään pahaa hänestä ja esittäisi pientä ja viatonta, mitä nyt saattoi ollakin. Muuten Okaviilto saattaisi joutua itse hoitamaan tilanteen pennun kanssa myöhemmin kahdestaan.
Tuuli puhalsi silloin voimakasponteisesti häntä kohti, joka salpasi Okaviillon hengityksen ihan sekunniksi. Se kuitenkin riitti saamaan kovaäänisen pihahduksen kuulumaan hänen keuhkoistaan ja Okaviilto yskäisi pariin otteeseen sivulle poispäin toisista, jotta voisi selvittää hengitystään. Hän painoi aavistuksen korviaan niskaan yskäisyjen kiristäessä kurkkua, hengityksen sattuessa taas vähän aikaa. Hän selvitti kurkkuaan ja paineli maata kiusaantuneena toisella etutassullaan, pienen kivun irvistyksen käydessä hänen huulillaan. Hän vihasi tätä uutta vaivaansa, sillä ei ollut edes kipeänä, mutta joutui kestämään tätä vammaa kuin kehitysvammainen. Hän kohotti jälleen sinivihreiden sielunpeiliensä katseeen muihin klaanilaisiin, melkein turhaan toivoen, että kukaan ei kiinnittäisi siihne liikaa huomoita. Hänen oli jo muutenkin tarkoitus mennä puhumaan vaivasta Herukkaviikselle. Tosin ehkäpä kaikki olivat nyt niin vihaisia tai turhautuneita hänen kanssaan, että tuskin edes jaksaisivat välittään hänen vammastaan tällä. Hmm.

Nimi: Hopeankiilto (Tuuliklaani)

01.03.2019 17:38
Hopeinen naaras tassutteli kevyesti päällikön pesän sisälle. Hämärässä hän näki Tulikasteen asettuneen paikoilleen pedille, joka selvästi oli alkujaan Kastetähdelle tarkoitettu. Tässä vaiheessa naaras kuitenkin aavisti, että päällikkö tuskin pääsisi uutta pesäkoloaan kokeilemaan. Hän asettui Tulikasteen eteen ja kietaisi hännän vierelleen. Hän makasi sievästi, korvat varapäällikköä kohti uteliaisuudesta tarkkana.
Hopeankiilto ei voinut sanoa olevansa kovin yllättynyt siitä ettei klaanipäällikkö ollut herännyt. Sen sijaan hän oli enemmänkin huolissaan siitä mitä päällikölle oli tapahtunut. Sitä ei kukaan oikein tuntunut tietävän. Hopeinen soturi tietenkin toivoi että klaanipäällikkö heräisi, mutta hän ei uskaltanut toivoa liikoja. Hopeankiilto oli samaa mieltä siitä, että klaanilaiset varmasti koettelisivat heidän hermojaan, elleivät sitten lähinnä hänen. Olihan se selvästi ollut hieman kyseenalainen päätös klaanilaisten mielestä valita hänet tueksi, vaikka hän olikin yksi kokeneimmista kissoista Tuuliklaanissa.
Hän nyökkäsi hitaasti Tulikasteelle osoittaakseen olevansa samaa mieltä.
"Päätöksiä on tehtävä joka tapauksessa, meidän pitää ajatella tässä vaiheessa klaanin parasta", Hopeankiilto sanoi ja heilautti korviaan. Se nyökkäsi kunnioittavasti kun Tulikaste sai seuraavankin asiansa sanottua. "Autan ja neuvon minkä voin. Toivon sinunkin olevan avoin jos tarvitset apua jossain. Älä pohdi yksin, vaan kysy jos olet epävarma. Minä, klaani ja Illankajo olemme tukenasi kun sitä vain tarvitset", Hopeankiilto sanoi rauhoittelevasti ja päästi naamalleen hetken ajaksi pienen, lämpimän hymyn. Naaras halusi Tulikasteen tietävän, että voisi luottaa häneen asiassa kuin asiassa. Kaiken jälkeen, hänen sydämensä kuului silti Tuuliklaanille. "Ja jos niin käy, että klaani tarvitsee uuden varapäällikön tämän kaiken keskellä..." naaras nousi istumaan ja kumarsi pienesti edessään makaavalle ruosteenpunaiselle naaraalle. "Olen siihen kyllä valmis." Vaikka hän ei ollutkaan kovin varma siitä olisiko klaani yhtä valmis.
Naaras ymmärsi hyvin, mikseivät Tulikaste tai Illankajo tahtoneet levittää päällikön tilasta mitään klaanilaisille. Tilanne leviäisi varmaankin myös hyvin nopeasti myös muille klaaneille. Hopeankiilto hieman yllättyi siitä, ettei Tähtiklaani ollut vieläkään sanonut mitään.
"Ei vieläkään minkäänlaisia merkkejä? Ovatko Pimeyden Metsän henget siihen syynä?" hän totesi hieman hämmentyneenä, ei oikeastaan odottavansa minkäänlaista vastausta Tulikasteelta. Hopeisen naaraan kulmat painuivat alas ja hännänpää vääntyili. Hän olisi odottanut Illankajon nähneen edes jotain mikä olisi kertonut tilanteesta. Kenties naaras jopa tiesi jotain, mutta jos tilanne olikin niin paha ettei ystävällis luonteinen parantaja ollut uskaltanut avata suutaan? Hopeankiilto oli kyllä huomannut miten ystävällinen, mutta myös epäluuloinen ja ujo parantaja osasi oikein olla. Kenties näinä aikoina hän ei luottanut itseensä kun Tähtiklaani ei puhunut.
"Minä tulen." Hopeankiilto nyökkäsi kun Tulikaste ilmoitti lähtevänsä käymään parantajan pesällä. Hän seurasi punaista naarasta parantajan pesälle ja pujahti varovasti hänen perässää lehvien lävitse pesän sisälle.


Illankajo (Tuuliklaani)

Parantaja melkein pomppasi ilmaan kun säikähti pesäänsä tulijoita. Hän oli niin keskittynyt tuijottamaan Kastetähden hengitystä ja tarkkailemaan päällikköä. Illankajo huokaisi ja huiskaisi väsyneenä hännällään maata. Hän oli hädin tuskin nukkunut lähi aikoina. Naaras saikin juuri ja juuri selvää Tulikasteen kysymyksestä, sillä meinasi nukahtaa niille sijoilleen. Hän ravisteli päätään selvittääkseen ajatuksiaan.
"Suoraan sanottuna? En osaa oikein sanoa. Hän vaikuttaa siltä että vain nukkuu, mutta samalla hänestä aistii jonkin olevan pielessä. En tiedä kuinka pitkään hänen kehonsa voi pysytellä tuossa tilassa. Kuinka kauan voimme pitää tämän salassa? Kuinka kauan meidän on järkevää pitää hänen kehoaan täällä?" Illankajo huokaisi ja istahti maahan huonossa ryhdissä.
"Kuinka pitkään voimme vielä odottaa, jos hän palaakin? Vai onko vain parempi jos syötämme hänelle kuolonmarjoja että hän pääsee irti maanpäällisestä? Onko Tähtiklaani ottanut hänet vastaan vai ei, onko hän jossain jumissa?" parantaja nosti katseensa ylöspäin silmät sumeina. Hän toivoi saavansa edes jonkin merkin Tähtiklaanilta, mutta pitkiin aikoihin se ei ollut mitään puhunut. Hänestä alkoi tuntua että hän oli epäonnistunut parantajana, jos Tähtiklaani ei ollutkaan valinnut häntä? Jos klaanien esi-isät olivat hylänneet kotikisuverisen parantajan? Illankajo yritti peitellä ahdistustaan mutta hänen käpälänsä tärisivät hermostuksesta.
Hänestä tuntui siltä, että hän alkoi menettää uskoaan klaani esi-isiin.

Nimi: Lehtipisara (Myrskyklaani)

01.03.2019 16:37
Lehtipisarasta alkoi ikävästi tuntua, että Kastetähti ei ollut aivan sinut sen lausumien kysymysten kanssa. Sen kulmat olivat kurtistuneet huomattavasti, mikä puolestaan sai sen näyttämään miltei loukkaantuneelta, mutta naaras päätti jatkaa matkaansa kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota sanoillaan. Kastetähti puolestaan ei vaikuttanut täysin varmalta vastauksensa kanssa Lehtipisaran punnitessa uutta tietoa suu kapeana viivana. Sitä kylmäsi.
Klaanipäällikkö selvästi myös tuohtui Lehtipisaran ehdotuksesta mennä ja selvittää asiat, ja nuori soturi tajusi pienessä hetkessä polkeneensa ylempiarvoisemman kissan ylitse. Sen korvat luimistuivat ja se tunsi katumusta, mutta samaan aikaan soturitar ei ollut noin vain valmis marssimaan ulos, kun niillä oli niin hyvä mahdollisuus viedä täältä klaanille jotain arvokasta tietoa. Ja juuri sen tähden Lehtipisara uskaltautui pitämään Kastetähteä hieman typeränä, vaikka se ei aiheeseen liittyen sanonutkaan mitään ääneen. Toisaalta se hiljeni myös lähes täysin loppumatkan ajaksi, sillä kumpikaan ei tuntunut sen kummemmin mieltyvän toisen mielipiteistä - ja Lehtipisara olisi täten arvostanutkin hieman enemmän, jos Kastetähti olisi itse unohtanut hetkeksi asemansa, eikä käyttänyt sitä liikaa hyväkseen kuin suojakilpenä. Niinpä naaras jätti vastaamatta kysymykseen tuntien olonsa hieman hölmöksi, mutta sitä ei kiinnostanut alkaa riitelemään asioista, joita Kastetähti ei ottanut ymmärtääkseen Lehtipisaran näkökulmasta. Klaanipäälliköllä oli Tähtiklaanin luona varma pääsy pois Pimeästä metsästä, mutta entä Lehtipisaralla? Se oli käytännössä kuollut oikeasti tällä hetkellä, sillä ei ollut ylimääräisiä henkiä, joihin noin vain nojautua. Soturittarella ei siis ollut mikään kiire Tähtiklaanin luokse ottamaan selvää asiasta, sillä mitään varmuutta siitä ei ollut.
Kastetähti mainitsi jostakn ennustuksesta, mihin Lehtipisaran olisi hyvin avuliaasti tehnyt vain mieli tokaista, että ehkä Kastetähden kannattaisi mennä kysymään sitä rakkaalta Tähtiklaaniltaan. Millään muullahan ei nyt ollut väliä? Istuessaan alas käpäläänsä katsomaan naaras jopa harkitsi, että se kääntyisi ja yrittäisi löytää Pimeän metsän kissoja, salakuunnella, selvittää asioita. Kastetähti sai kaiken kuulostamaan siltä kuin Lehtipisara olisi vain menossa suoraan taisteluun henkiä vastaan kuin mikäkin idiootti. Joka tapauksessa se ensin testasi teoriaansa saaden vain sydän sykähtäen huomata, miten veri purkautui pistohaavoista sen vaalealle turkille.
"Uskoisin niin, jos vain löydät Tähtiklaanin. Tuskin he täysin kuitenkaan ovat kadonneet, vaikka mikä minä olenkaan sanomaan, pahainen soturi", Lehtipisara maukui aidosti lohduttavaan sävyyn, vaikka se oli itsekin hieman loukkaantunut sanojensa perusteella siitä, mitä se oli juuri saanut kuulla. "Sinulla kuitenkin on henkiä jäljellä, minulla ei."
Lehtipisarasta tuntui ihan hyvältä sanoa sitä ärsyttänyt asia ääneen, mutta se ei edelleenkään tahtonut riidellä. Niinpä se selvitti tiensä vähin äänin halkeaman toiselle puolelle ja avasi vasta sitten suunsa. Tällä kertaa Kastetähti kuitenkin osasi vastata sen yhteen moninaisista kysymyksistä, mikä helpotti hieman Lehtipisaran kiristyvää mieltä. Tämä oli vaikeaa muutenkin.
"Ehkä emme siis ehdi täysin mädäntyä oikeassa maailmassa." Lehtipisara maukaisi helpottuneena katsoen sitten ympärilleen. Sen oli vaikea ensin saada selkoa maisemasta, mutta Kastetähden saapuessa sen viereen tekemään selontekoa, alkoi Lehtipisara hahmottaa tilannetta paremmin. Se oli oikeastaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan samaa mieltä, että niiden tulisi kiertää häilyvät henget kauempaa. Ne eivät vaikuttaneet liian mukavilta tuttavilta.
"En välttämättä uskalla mennä ensin." Lehtipisara sanahti sitten, kun kaksikko ei ihan heti liikkunut. Se katsahti klaanipäällikköön hieman nolona korviaan luimistaen. Ei se olisi Kastetähteä mielellään syöttänyt unohdetuille hengille ensin, mutta se ei välttämättä tahtoisi edes mennä kyseiseen suuntaan. Se kuitenkin näytti vähintään pakolliselta, jos päällikkö ei sitten kääntyisi takaisin pieneen solaan. Kastetähti valitsikin reitin kohti suota saaden Lehtipisaran pörhistämään turkkiaan.
"En taida koskaan tahtoa kuolla, kun täällä on tämän näköistä...", naaras sihahti inhoavasti astuttuaan heti märkään suokuoppaan pieneltä sammalpolulta. Sen käpälät saivat maan litisemään jokaisella askeleella. Henget eivät kuitenkaan huomioineet niitä sen enempää, vaikka Lehtipisara oli saada sydänkohtauksen yhden kävellessä aivan sen ja Kastetähden välistä eläviin kissoihin mitenkään reagoimatta. Sen valkea harsomainen usva pyörteili hetken kahden kissan ympärillä, eikä Lehtipisara uskaltanut kävellä Kastetähden perään ennen kuin se oli varma, että henki ei ollut tulossa takaisin. Sitten se pisti juoksuksi ja olisi mielellään kiilannut päällikön ohitsekin, mutta se joutui hiljentämään vauhtiaan toisen kintereille, kun sammanpolku kapeni.
"Mistä tiedämme, mihin suuntaan olemme menossa? En kykene haistamaan mitään näin märästä ilmasta. Olemmeko kulkeneet tästä jo?" Lehtipisara maukui selkäkarvojaan pörhistellen, kun siitä tuntui hyvin vakavasti siltä, että joku käveli sen kantapäillä. Se saattoi nähdä silmäkulmassaan helottavan sinisen kipinän, mutta enempää virvatulia se ei nähnyt. Täten Kastetähden näkemä efekti jäi sille lähinnä mysteeriksi. Naaraasta tuntui kuin se olisi ohittanut jo nuo samaiset suokuopat.
"Näetkö mitään edessä?" se yritti vielä toivoen syvästi suon loppuvan pian. Kuin rukoukseen vastaten maaperä muuttuikin ruohikkoisemmaksi, vaikka kyseessä oli yhä kosteikkoa. Kahden puron jälkeen maa alkoi kuitenkin viettää sen verran ylös, että Lehtipisara arvaili kyseessä olevan nummen. Se ei nähnyt sumulta enää puita kävellessään varovasti Tuuliklaanin päällikön rinnalle, mistä se sitten loi syrjäkarein katseen vanhempaan naaraaseen. Ainakin niiden käpälät saattoivat nyt pysyä kuivina.
"Taisimme saapua vain metsän toiselle puolelle", Lehtipisara vastasi Kastetähden kysymykseen siitä, mihin niiden kuuluisi jatkaa. Tämä seutu näytti samanlaiselta kuin suon tuolla puolella ollut, mitä nyt ilman puita. "Kiersimmekö oikeasti ympyr--?"
Myrskyklaanilainen ei ollut ensin huomannut hailakan hahmon lähestyvän niitä sumun läpi, mutta nyt kukkulan harjalle kostean heinikon poikki käveli Lehtipisaralle tuntematon kissa. Se ei näyttänyt samanlaiselta riutuneelta hengeltä kuin suolla loppuaan etsivät, tämä oli eläväisempi mutta silti väsynyt. Henki vaikutti tuntevan Kastetähden nimeltä, mutta Lehtipisara ei olisi mielellään ottanut yhtään henkiä iholle saakka - olkoon sitten tuttuja tai tuntemattomia. Sen hailakat silmät kapenivat varoittaviksi viiruiksi, kun Kastetähti ei tehnyt elettäkään paetakseen tai taistellakseen jäljellä olevista hengistään.
"Kuisketähti? Jokiklaanin päällikkö?" Lehtipisara hämmästyi. Sen ilme muuttui avoimeksi, mutta joka tapauksessa naaras päätti pysyä turvallisen välimatkan päässä, hitusen Kastetähden takavasemmalla. Lehtipisara oli joskus nähnyt Kuisketähden ehkä vilaukselta, joten se ei voinut sanoa tunnistavansa klaanipäällikköä nytkään kunnolla. Kastetähden oli täytynyt tavata jokiklaanilainen kuitenkin ennenkin, eikä Lehtipisara siksi lähtenyt kyselemään enempää.
"En ymmärrä...", soturitar maukaisi huomatessaan useamman kissan ilmestyvän sumun keskeltä. "Miksi Tähtiklaani olisi täällä? Emmekö ole enää Pimeän metsän mailla? Missä loput ovat?"
Kastetähti sai pitää hatustaan kiinni, sillä Lehtipisaran huulilta alkoi alkutaipaleen tavoin valua liuta kysymyksiä, joihin ei välttämättä ollut suoria vastauksia. Kolea läsnäolo sai Lehtipisaran kääntämään päätään vasemmalle puolelleen, missä se kohtasi marmorikuvioisen turkin melkein itsestään kiinni. Kolli oli suurempi kuin Lehtipisara, mutta tuon turkista ei voinut erehtyä.
"Kadotushenki? Ei... Kadotushenki on elossa", Lehtipisara naukaisi suu avonaisena, erehtyen ensin joka tapauksessa kissasta. "Tiikeriraita. Isoisä..."
Aavemaisen usvahahmon kuono kosketti kevyesti Lehtipisaran otsaa ja naaras tunsi viileyden tulvahtavan lävitseen. Tiikeriraita oli täällä. Tähtiklaani oli täällä. Lehtipisarasta tuntui kuin se olisi voinut itkeä. Yksikään kyynel ei kuitenkaan valahtanut sen poskille ennen kuin valkea naaras astui sen eteen silmät sädehtien. Hallakuura.
"Emo. Voi, emo... Olet täällä. Olen kaivannut sinua niin! Miksi lähdit?"
Lehtipisara ei tällä kertaa huomannut kyynelten karkaamista silmistään, kun se siinä sumuisella nummella painautui mahdollisimman lähelle aineetonta kissaa. Kylmä valtasi uudelleen sen koko kehon, mutta kaikki mitä Lehtipisara tunsi oli siitä huolimatta emon lämpö.
"Emme voi jäädä tänne, Kuisketähti. Kastetähti ja Lehtipisara ovat täällä vaarassa." Hallakuura maukui, ja Lehtipisara purskahti yhä enemmän itkuun. Se ei ollut kuullut Hallakuuran ääntä kuukausiin. Ja nyt emo ei tahtonut edes puhua sille. Naaras kaipasi niin paljon vastauksia. Kuukausia sen mielen päälimmäisenä kysymyksenä oli, miksi Hallakuura oli kadonnut. Ja nyt Lehtipisara sai tietää, että sen emo oli kuollut.
"Hallakuura on oikeassa. Naakkakynsi, Harakkasulka ja Kuulilja, tarkistakaa raja ja palatkaa sitten takaisin." tummasointinen ääni kajahti rengasmaisen muodostelman reunoilta. Tätä kissaa Lehtipisara ei ollut koskaan nähnyt, mutta kollilla oli tummanraidallinen turkki sekä violettiin vahvasti välähtävät silmät.
"Pimeydentähti, sinun kuuluisi mennä myös. Varjotähti ei ole löytänyt tietään tänne. Olemme kadottaneet hänet näköpiiristämme." ruskea kollikissa sanahti, ja Lehtipisara oli erottavinaan tuon häilyvästä hahmosta mustan selkää pitkin kulkevan raidan.
"Jos löydän hänet, Haukkakynsi, lähetän hänet takaisin. Varjotähti ei voi noin vain saapua joukkoomme, kun tehtävää olisi vielä paljon." Pimeydentähdeksi nimitetty kissa naukui terävästi ja äänessään tietynlainen sävy. Ystävän lupaus.
"Minä ja Kuisketähti johdamme Kastetähden ja Lehtipisaran turvaan. Pysykää turvassa." hopeanharmaa marmorikuvioitu kolli maukaisi asettautuen sitten ringistä kumppaninsa rinnalle. Lehtipisara oli muistavinaan tämän kissan Taivasklaanin päälliköksi, mutta samaan aikaan naaras ei ollut kuullut entisestä kulkukissasta kovinkaan paljon hyviä asioita. Nimeltä ilmoitettu joukko lähti keskelle sankkaa sumua kadoten hyvin nopeasti näkyvistä rinteen harjan tullessa tielle.
"Tulkaa." Häivähdystähti maukui sitten Kuisketähden nyökätessä rohkaisevasti.
"Meillä on paljon puhuttavaa."

Nimi: Kadotushenki (Myrskyklaani)

01.03.2019 16:37
Kadotushenki päästi lyhyen ja hiljaisen tuhahduksen isoveljensä ilmeelle, kun tuo luultavasti sai käsiteltyä informaation päässään läpikotaisin, että Kadotushenki oli todellakin juuri suostunut harkiten mietittyään juoneen mukaan kaapata valta Myrskyklaanissa. Hän halusi kovasti pyöräyttää jäänsinisiä silmiään pelkästään ajatukselle, että Paahdesielu oli varmaankin luullut, ettei Kadotushenki suostuisi ja menisi kantelemaan Lumitähdelle kuulemastaan. Ehei, ei hän niin voisi tehdä -- varsinkaan Paahdesielulle, joka on hänelle kaikki kaikessa. Aina ollut.
"Niin teen", bengalikuvioinen soturi varmisti suostumuksensa korkeammassa maastossa seisovalle kollille, ja oli paljastaa pienen rohkaisevan väkinäisen hymyn toiselle, kunnes kuuli liiankin tutun äänen hieman kauempana heistä, mikä sai Kadotushengen jännittymään täysin aloilleen. Kollin katse singahti välittömästi sivuun, missä tiesi näkevänsä Myrskyklaanin uuden varapäällikön Hopeasalaman -- naaraan, joka oli yksi veljien eliminointilistan kissoista. Miten hän oli tänne päätynyt tälläisessä myräkässä? Juuri heidän luokseen? Ellei...Hopeasalama seurannut heitä.
Kadotushengen pupillit olivat kaventuneet pieniksi viiruiksi tuijottaessaan vaienneena pienikokoista harmaata naarasta, jonka näytti raivostuneemmalta kuin yleensä. Syystäkin: hän oli sadan prosentin varmuudella kuullut, mistä hän ja Paahdesielu olivat äsken jutteleen tästä kovasta lumimyräkästä huolimatta, jonka luulisi vieneen kaikki heidän puhumat asiat tuulen mukana pois muiden kuultavista. Helvetti, sanoi Kadotushenki päänsä sisällä, kun päätyi irvistämään tosiasialle päin kasvoja sillä välin, kun Paahdesielun sanat jäivät hänen kurkkuunsa. Tässä ei paljon selittelyt auttaneet enää. Hopeasalamaa tuskin sai enää kääntämään päätään siitä, mitä oli itse omilla korvillana kuullut heidän sanoneen. He olivat saaneet itsensä erittäin pahaan liemeen...
Kadotushenkeä ahdisti, ahdisti erittäin paljon, eikä sitä välttämättä edes huomannut tuijottaessaan Hopeasalamaa veljensä luota. Pelkkä ajatus siitä, että Hopeasalama lähtisi juoksemaan leiriä kohti Lumitähteä etsiäkseen sai kollin hermostumaan. Mikään vihastuneen naaraan sanoista ei päätynyt bengalikissan korviin muuta kuin suttaantuneena huminana, niin hermostunut hän oli, ettei kyennyt edes selkeään puheeseen kiinnittämään huomiotaan. Hän vain tuijotti harmaaturkkista varapäällikköä, tarkkailen hänen jokaista hengenvetoaan ja elettään, yrittäen mahdollisesti ennakoida, milloin tuo vain kääntyisi ja lähtisi lipettiin. Kolli kuuli sydämen sykkeensä korvissaan saakka, tai sitten se oli hänen isoveljensä syke, vaikke ei ollutkaan siirtynyt lähemmäs ruskeaturkkista soturia, ja ainoa asia mitä hän punnitsi sisällänsä vakavasti tällä hetkellä oli, että mitä he voisivat enää tehdä? Vastauksen Kadotushenki kuitenkin löysi aika pian Paahdesielusta, jonka sinivihreän katseen kohtasi lumimyrskyn ympäröimänä vilkaistessaan kollin suuntaan tukea hakeakseen. Pelkästään tuo raskas katse kertoi niin paljon, eikä Kadotushenki voinut kuin hitaasti nyökätä toiselle, kun oli ymmärtänyt yskän. Eivät he voineet muutakaan tehdä enää. Tästä tilanteesta ei päästy pois enää puhumalla. Oli käytettävä raakaa voimaa, vaikkei sitä haluaisikaan. Kadotushenki ei halunnut tämän menneen tähän, hän tuskin tuli edes ajatelleeksi asiaa, että joutuisi tämän päivän sisällä tappamaan tai seuraamaan, kuinka klaanitoveriaan tapetaan silmiensä edessä. Ja nyt se kävisi toteen. Ennen kuin Kadotushenki ehti ajattelemaankaan muuta, seuraavaksi hänen veljensä olikin heidän klaaninsa varapäällikön kimpussa. Sen hetken Kadotushenki vielä seurasi sivusta, miten tilanne eskaloitui sinisien silmiensä alla, mutta hetkeäkään epäröimättä, hän syöksyi veljensä perässä mukaan verilöylyyn. Se, mitä bengali ei halunnut, oli että Paahdesielu tuntisi tämän suuren syyllisyyden taakan harteillaan yksinään. Hän halusi jakaa saman syyllisyyden isoveljensä kanssa. Tähänhän Kadotushenki oli itsensä ajanut suostumalla auttamaan Paahdesielua vallankaappauksessa, eikä hän sanoisi tekevänsä tätä mielellään, mutta ei hän muutakaan voinut enää. Tämä oli ainoa keino karsia pois mahdolliset uhat heidän suunnitelmalleen.

Nimi: Jääkyynel (Jokiklaani)

01.03.2019 15:58
Jääkyynel oli huojentunut heidän päästessä viimeinkin takaisin kuopassa sijaitsevaan leiriinsä. Tuntui vielä kyllä hieman vieraalle sanoa paikkaa leiriksi, mutta oli se parempi koti kuin ei mitään. Ilmapiiri partiossa ei ollut ollut parhaimmasta päästä ja se oli saanut leopardikuvioisen hieman vaivaantuneeksi porukassa. Loppujenlopuksi partio oli vain partio ja he olivat saaneet tehtävänsä päätökseen ilman sen kummempia ongelmia.
Leirissä ei näyttänyt tapahtuneen mitään erikoista heidän poissa ollessaan ja metsästyspartiokin näytti saapuneen mukanaan kivasti tuoresaalista. Jääkyynel tunsikin jo mahassaan pistävän nälän ja soturi tiesi haluavansa heti aterioimaan.
"Yritä sinäkin saada levättyä. Ei olisi hyvä, jos uusi varapäällikkömme kuluttaisi heti itsensä puhki", soturi vastasi hymyillen kilpikonnakuvioiselle kollille tämän hipaistessa hänen lapaansa hännällään. Jääkyynel toivoi parantaneensa Nopsavarjon päivää edes vähän yrittämällä olla tälle ystävällinen. Suurin osa klaanista oli vaikuttanut olevan hieman vastahakoinen uuden varapäällikön nimityksestä, mutta leopardikuvioinen ei niinkään välittänyt. Kunhan Kirkasturkki ja Nopsavarjo osaisivat tehdä sujuvia päätöksiä ja pitää klaanilaisensa kurissa, hän olisi tyytyväinen.
Kaikkien partion jäsenten erkaantuessa omille teilleen teki Jääkyynelkin samoin. Hän oli aikeissa suunnata tiensä tuoresaaliskasalle, mutta huomattuaan tutun näköisen kuviollisen naaraan, syöminen saisi jäädä myöhemmälle.
"Hei, Ohdakemyrsky", leopardikuvioinen tervehti klaanitoveriaan pysähtyen tämän eteen. Tosin tämä naaras oli hänelle enemmän kuin vain tavallinen klaanitoveri. Olivathan he tunteneet jo tovin ja kollin vuoksi Ohdakemyrsky oli vieläpä vaihtanut klaaniaankin Tuuliklaanista Jokiklaaniin. Jääkyynel tietenkin oli onnellinen siitä päätöksestä, mutta ei tiennyt oliko hän klaanin vaihtamisen arvoinen. Hän kuitenkin halusi tehdä kaikkensa, ettei naaras joutuisi katumaan päätöstään.
"Haluaisitko syödä kanssani? Voisimme siinä samalla vaihtaa kuulumisia", hän ehdotti nyökäten kohollaan olevaa saaliskasaa kohti katsoen naaraan vaaleansinisiin silmiin omilla vihreillään vastausta odotellessa. Jääkyynel ei oikein tiennyt haluaisiko kertoa toiselle partion löytämästä ketusta. Olihan se ollut kuollut, mutta he eivät tienneet tarkkaa kuolinsyytä ja ketun tappaja oli varmasti vaarallinen. Kollisoturi ei halunnut turhaan huolestuttaa Ohdamyrskyä. Toisaalta mitä hän nyt toista tunsi, tätä tuskin hetkauttaisi kuulla kuolleessa punaturkista.

Nimi: Tulikaste (Tuuliklaani)

01.03.2019 13:12
Ruosteenpunainen varapäällikkö oli ehtinyt juuri asettumaan Kastetähdelle kootun sammalmättään päälle etukäpälät rinnan alla, kun Hopeankiilto jo saapuikin päällikön pesälle vähin äänin. Tulikasteen siniset silmät tarkastelivat vanhempaa kissaa, kun tuo mahdollisesti selvittäisi tiensä sen eteen kuuntelemaan asian.
"En aio jaaritella, vaan menen suoraan asiaan", Tulikaste maukaisi suoraan vakavana, vaikka sen ääni olikin edelleen käheä kaikesta rasituksesta. "Kastetähti ei ole vielä herännyt. Emme tiedä, tuleeko hän koskaan enää heräämäänkään. Meidän tulee hyväksyä se todellisuus, että Tuuliklaani saattaa menettää päällikkönsä lähipäivinä. Ruumis ei kestä ilman henkeä pitkään, tiedämme sen molemmat. En toki tahdo pelotella, mutta seuraavat päivät tulevat olemaan hyvin kriittiset, hermojasi koetellaan varmasti ja klaani on epävarma. Joudumme ehkä tekemään henkisesti rasittavia päätöksiä."
Naarassoturi oli hiljaa sen jälkeen. Se antoi Hopeankiillolle mahdollisuuden sisäistää, mitä se oli juuri sanonut. Ei kuulunut niiden kahden välillä olla enää salaisuus, miten Tuuliklaani oli ajautumassa sekasortoon. Mutta entä Tulikaste?
"Jos huonosti käy, tahdon sinun valmistautuvan kokoaikaiseen varapäällikön virkaan. Olet Tuuliklaanin kokenein kissa, tarvitsen paljon neuvojasi, enkä kykene tähän ilman paremman johdatusta." varapäällikön oli turha yrittää piilotella epävarmuuttaan, kun se lausui nuo sanat. Se ei tahtoisi tuoda Hopeankiillolle yllätyksenä, miten kokematon se olikaan johtamisen suhteen. Miten tiedoton.
"Yritämme pitää klaanin poissa Illankajon pesältä niin pitkään, että saamme jotain tietoomme. Se on tärkeää, en tahdo kenenkään kuvittelevan enemmän kuin mitä onkaan menossa hänen pesänsä lehvien takana. On parempi, että he eivät tiedä tilanteen olevan vakava. Kaikki mitä parantajan pesässä tapahtuu on parasta pysyä meidän kolmen välillä." Tulikaste jatkoi sitten hännänpää vääntyillen. Sillä oli otteensa epävarmuuden lisäksi hienoisia luottamusongelmia paria tuuliklaanilaista kohtaan.
"Meidän täytyy puhua myös Pimeästä metsästä. Kovin moni ei ole hiiskahtanut tapahtuneesta kuin peläten asiasta puhumisen tekevän siitä totta, mutta esi-isämme käyttäytyvät vaarallisesti. Ne olivat Pimeän metsän kissoja, mitkä hyökkäsivät kimppuumme nummella, Hopeankiilto. Tähtiklaanista ei ole kuulunut sanaakaan. Jotakin on tekeillä, enkä aio jäädä katsomaan, että tilanne karkaa käpälistämme kokonaan. Elämme jatkuvassa vaarassa."
Tulikasteella oli tarjota Hopeankiillolle niin monta asiaa käsiteltäväksi, että se huokaisi väsyneenä tässä välissä. Se ei suinkaan ollut vielä lopettanut, tällä kertaa kuitenkin ylös sammalvuoteelta nousten.
"Tiedän vaativani sinulta heti paljon; tässä on enemmän kuin tarpeeksi sulattelemista jos ei yhdelle kissalle niin kokonaiselle klaanille. Tahtoisin sinun kuitenkin vielä tulevan mukaani Illankajon pesälle", varapäällikkö sanoi pujahtaen sitten viherlehden kirkkaaseen päivänpaisteeseen ja suunnaten parantajan kolkkaa kohti, sinne nopeasti saapuen ja lehvien välistä päänsä sisään pistäen. "On parempi, että näet tilanteen itse. Illankajo, minä ja Hopeankiilto täällä. Miten Kastetähti voi?"

Nimi: Kirkasturkki (Jokiklaani)

28.02.2019 21:02
Raidallinen kolli oli jäänyt sukimaan turkkiaan leirin laitamille. Aiempi keskustelu Harhakuvan kanssa oli saanut päällikön karvat pörhistymään hänen huomaamattaan. Tällä hetkellä päällikön päässä myllersi vain parantajan kanssa käyty keskustelu, jonka Kirkasturkki halusi nyt vain hetkeksi unohtaa. Hetken siistiytymisen jälkeen hän oli viimein tyytyväinen lopputulokseen, ja nosti katseensa äskettäin leiriin palanneisiin partioihin. Juuri silloin raidallisen päällikön huomion kiinnitti kilpikonnakuvioisen hännän heilahdus. Päällikkö nousi käpälilleen vastaten samalla tervehdykseen pienellä hännän heilautuksella, ja käveli pieni hymy suupielillään Nopsavarjoa vastaan. Kollien lavat sipaisivat toisiaan, ja Kirkasturkki jäi hetkeksi katselemaan ystävänsä kasvoja. He eivät Nopsavarjon kanssa olleet lähipäivinä viettäneet yhtä paljon aikaa keskenään kuten yleensä, mutta nyt, kun hän oli nimittänyt ystävästään uuden varapäällikön he pystyisivät työskentelemään yhdessä saaden täten lisää yhteistä aikaa. Kirkasturkki ei toki ollut tehnyt nuoremmasta kollista varapäällikköä vain tämän takia. Moni saattoi luulla, että Nopsavarjo pääsi varapäälliköksi vain siksi, että oli tämän ruskearaidallisen päällikön hyvä ystävä.
Kirkasturkki vastasi pienellä nyökkäyksellä toiselle kollille, ja lähti tämän perässä tuoresaaliskasalle. Päällikkö olisi jo halunnut udella kuinka ensimmäinen rajapartio varapäällikkönä oli sujunut, mutta päätti kysyä sitä sitten, kun he olisivat asettuneet aterioimaan. Kolli noukki kasasta pienen hiiren, ja seurasi sitten toveriaan päällikön pesän vierelle. Kirkasturkki istuutui laskien samalla hiiren etukäpäliensä eteen, ja katsahti Nopsavarjoon vierellään. Kolli kerkesi aloittaa keskustelun ennenkuin päällikkö kerkesi kysyä partiosta. Kirkasturkki mietti hetken antaen katseensa vajota etukäpäliensä edessä lojuvaan siimahäntään. Yksinkertainen, helppo kysymys. Jos ei laskettaisi mukaan suurta huolta Tähtiklaaniin liittyvistä asioista, niin hyvin.
"Hyvin, kiitos kysymästä", Kirkasturkki viimein vastasi, ja toivoi ettei toinen ollut huomannut pientä epäröintiä hänen äänessään.
"Entä sinä? Miten ensimmäinen partio varapäällikkönä sujui?", raidallinen päällikkö kysyi pienesti hymyillen, ja kumartui puraisemaan palan hiirestään ennenkuin kohdisti jälleen meripihkan väristen silmiensä lempeän katseen kilpikonnakuvioiseen ystäväänsä.

Nimi: Syyskynsi (Varjoklaani)

28.02.2019 14:27
Juuri nimitettyä varapäällikköä hymyilytti hiekkaturkkisen oppilaansa itsevarmuus. Syyskynnen silmissä häntä ei näyttänyt ainakaan vielä murehdittavan se, mitä seuraavan puolen vuoden aikana tapahtuisi hänen koulutuksessaan, mikä oli vain hyvä juttu hänen mielestään. Syyskynsi tosin rupesi hiemahkon vertailemaan Hietatassua ensimmäiseen oppilaaseensa Välkevaloon, joka oli huomattavasti erilaisempi persoonaltaan kuin nykyinen oppilaansa. Edesmennyt naaras oli hieman arka, lähestulkoon aina yksin ja epäröi usein omia kykyjään, mutta pärjäsi loppujen lopuksi aivan hyvin soturiksi saakka. Kollia harmitti suuresti, että niin nuoren varjoklaanilaisen henki päättyi niin nopeasti, mutta ei mielellään jäisi muistelemaan kyseistä kissaa liiakseen.
Kerrottuaan Hietatassulle pikkuisen siitä, mitä he tänään tekesivät ja avauduttuaan tarpeeksi myös vähän omista oppilasajoistaa nuorukaiselle hänen sitä kysyttään, varapäällikkö pysähtyi aloilleen, kun koki olevansa oppilaansa kanssa tarpeeksi kaukana leiristä ja muista klaanilaisista. Ja lähes välittömästi kun oli saanut analysoitua heidän ympäristön, Syyskynsi kääntyi Hietatassun puoleen ja kysyi, mitä hän tiesi ennestään metsästämisestä. Syyskynsi ei olettanut oppilaan tietävän yhtä paljon asioita, kuten koulutettu soturi, mutta varapäällikkö oli tyytyväinen, että Hietatassu ainakin tiesi metsästyksen pääpointin. Kukapa ei sitä tietäisi? Lähes musta kolli nyökkäsi pienemmälle kissalle, ja nosti katseensa kuusien latvustoihin hetkeksi oppilaansa viereltä.
"Aivan niin. Mutta riistan kimppuun ei "noin" suoraan hyökätä. Se tekisi saalin nappaamisesta huomattavasti vaikeampaa", kolli kertoi asteltuaan hieman edemmäs kohdatakseen Hietatassun katseen edestä ja hän laskeutui pieneen kumaraan ikään kuin olisi lähdössä hiipimään saalistaan kohti. Kollin kehno esimerkki piti viestiä Hietatassulle, mitä hänen tulisi tehdä itse metsästäessään ja lähestyessään saalistaan, jonka on saanut näkökenttään. "Kaukaa hyökkääminen on ehkä suurin virhe, mitä voit tehdä saalistaessasi. Saalis kuulee sinut kaukaa, ehtii varoittamaan muita, pakenemaan ja sitten kukaan meistä ei saa vatsaan täytettä hetkeen. Joten, sinun tulisi hiipiä saalistasi kohti saaliin takaa tällä tavalla. Mahdollisimman matalana ja hiljaisena, jota minä en todellakaan ole tällä hetkellä", Syyskynsi kertoi vitsikkäästi sävyyn, mutta toivoi sanomansa menevän siitä huolimatta perille. Hän halusi oppilaansa ymmärtävän metsästyksen pääseikat heti kättelyssä, ennen kuin lähettäisi oppilaansa kokeilemaan onneaan myöhemmin tänään, jos kollista paljastuisi nopea oppija. Varjoklaanin varapäällikkö suoristui pitkille jaloilleen tämän jälkeen, katsoen alas hiekkaturkkiseen nuorukaiseen vino hymy kasvoillaan.
"Tärkeä juttu vielä tähän; Se riippuu ihan eläimestä, mihin hyökkäät ensin saadaksesi tämän alas nopeasti. Pieniin jyrsiöihin tehoaa hyvin niskaan iskeminen, kookkaisiin lintuihin taas kaulaan tai siipiin, jos nappaat sellaisen lennosta", Syyskynsi selitti hyvässä ryhdissä oppilaansa edessä, ja kun varapäällikkö oli ottanut kaikki mahdolliset kysymykset oppilaaltaan vastaan, hän päätti kääntymään ympäri ja pitkällä valkopäisellä hännällään viittoi toisen seuraamaan häntä syvemmälle sammalpohjaiseen ja kivikkoiseen Kuiskausmetsään, missä heidän tulisi näin Viherlehden aikaan löytää jotain sapuskaa klaanille. Hän kuitenkin pysyi mahdollisimman lähellä Havuniittyä, missä heidän tulisi tavata myöhemmin Hopeatuhkan ja Tuulentassun kanssa, etteivät he eksy aivan eri maille Hietatassun kanssa.
Syyskynsi asteli kuusipuiden varjoissa vielä jonkin matkaa poispäin aikaisemmasta paikasta, missä hän oli opettanut Hietatassulle hiukan metsästyksestä, nuuhkaisten vähän välillä ilmaa ja tassujensa alla olevaa maata riistan varalta. Tähän asti tumma kolli ei ollut havainnut mitään erikoista. Hän oli päässyt lähinnä vaan haistelemaan ruohon ominaistuoksua ja joitakin muiden kissojen hajuja, mutta ne olivat aikalailla vaimeita. Mutta mitä pidemmälle Syyskynsi eteni, sitä voimakkaammaksi eräs tietty haju kasvoi, ja lopulta Syyskynsi pysähtyi ihmettelemään maassa lojuavaa verijanaa. Sitä oli hankala havaita vihreällä nurmella, mutta hajun ja tarkan näön perusteella se siinä kumminkin oli. Verijäljet kulkivat tumman kollin ohitse Havuniityn suuntaan, mikä sai kollin kulmat painumaan hieman kurtulle seuratessaan vihreillä silmillään. Siitä oli tosin jo aikaa, kun tämä loukkaantunut kettu on Varjoklaanin metsien läpi kulkenut, mutta Syyskynnellä oli silti kova hinku lähteä ottamaan selvää, minne tämä kyseinen otus oli ollut matkalla tai mihin huonolla onnella kuollut.
"Katsos tätä, Hietatassu. Jokin on kulkenut tästä jonkin aikaa sitten ohi, luultavasti pahasti loukkaantunut pörröhäntä", Syyskynsi kutsui uuden oppilaansa luokseen, uskoen kollin tulevan myös, mutta ei tajunnut katsoa taakseen ja edes varmistaa, oliko kyseinen kolli siellä, missä oletti hänen olleen kokoajan. Viimeistään silloin, kun hän kuuli ääniä hieman kauempaa hänestä, hän tajusi että oli puhunut juuri itsellensä ja että Hietatassu oli hankkiutunut itsensä johonkin pulmiin.

Nimi: Harhakuva (Jokiklaani)

27.02.2019 22:43
Kuviollinen kolli kuunteli tarkkaavaisena päällikköä nyökkäillen myöntävästi tämän sanoihin. Hän todellakin toivoi, että sentään joku saisi edes pienen merkin Tähtiklaanilta. Ei se häntä olisi haitannut, vaikka hän ei itse parantajana olisi saanut mitään vihiä esi-isiltään, koska huoli rupesi olemaan jo suuri. Edes hänen oma emonsa ei ollut ottanut millään tapaa yhteyttä, vaikka yleensä tämä oli hengistä se, jonka Harhakuva yleensä näki.
Parantaja vilkaisi pesänsä suuaukolle kuullessaan Kirkasturkin huomion ja kuten toinen kolli olikin sanonut, ulkopuolella odotteli kaksi kissaa. Hän kyllä tunnisti molemmat, mutta muisti ainoastaan Kastepennun nimeltä. Vaaleaturkkisen naaraskissan liittymisestä klaaniin oli vielä niin vähän aikaa, ettei kollin aivot olleet vielä rekisteröineet tämän nimeä kunnolla muistiin. Ehkä hän saisi nyt mahdollisuuden kysyä naaraan nimeä, jos tämä olisi tulossa tapaamaan Harhakuvaa.
"Kuulostaa hyvältä idealta. Kiitos ajastasi Kirkasturkki ja nähkäämme toivottavasti huomenna", kolli vastasi naama peruslukemilla, mutta lämpöä äänessään klaanipäällikölle katsoen kissan askel askeleelta loittonevaa raidallista selkää. Kun päällikkö oli kokonaan poissa näkyvistä, Harhakuva kampesi itsensä kaikille neljälle käpälälleen venytelläkseen raajojaan ennen muiden vieraiden vastaanottamista kääntyen sitten pesänsä suuaukolle päin, mistä paistoi viherlehden kirkas aurinko pimeää luolaa valaistakseen. Hänen yllätyksekseen kulkukissataustainen naaras oli jo kerennyt kadota, mutta hieman epävarmalta näyttävä Kastepentu oli yhä paikoillaan.
"Toki, Kastepentu. Tule vain peremmälle", kollikissa naukaisi lempeästi kirjavalle pennulle vastaukseksi peruuttaen takaisin aiemmalle istumapaikalleen odottaen pienokaisen esittävän kysymyksensä. Hän ei juurikaan tiennyt, miten käyttäytyä näin nuorten kissojen parissa ja se hieman hermostutti häntä. Olihan leopardikuvioinen kyllä aiemminki ollut tekemisissä pentujen kanssa, mutta se tuntui aina niin oudolle ja epäluontevalta. Luultavasti johtui siitä ettei Harhakuva osannut luonnollisesti hymyillä paljoa ja ilosta loistavien pentujen seurassa tuntui kuin pitäisi väkisin pitää suupielet ylhäällä ettei kukaan purskahtaisi pian itkuun ajatellen parantajaa ilkeäksi murjottajaksi. Harhakuva oli onnellinen siitä ettei hänen tarvinnut hankkia pentuja ja parantaja oleminen olikin hyvä tekosyy pennuttomuuteen.

Nimi: Kultapiisku (Myrskyklaani)

27.02.2019 21:36
Naaraan sisimpään toden totta sattui kaikki tapahtunut ja haavoittuneen emonsa näkeminen, mutta hän sai jotakuinkin väännettyä pienen hymynkaltaisen itkuisille kasvoilleen. Ehkä ei ollut paras aika hymyilylle, mutta hän oli vain niin helpottunut nähdessään emonsa ja Punakiven hengissä, vaikka vammoilta ei oltukkaan säästytty. Myös pelkästään emon tuttua turkkia vasten painautuminen ja turvallisten tuoksujen haistaminen sai hänet hieman paremmalle tuulelle, vaikka yhä järkyttynyt hän olikin. Naaras oli kuitenkin huojentunut siitä, ettei Vaahterahalla syyttänyt häntä tapahtuneesta, vaikka omatuntoa hieman kalvoikin.
Tuttu kollin ääni sai hänen huomionsa seuraavaksi ja Kultapiisku käänsi meripihkankeltaisen katseensa Punakiveen nostaen samalla päänsä emonsa harmaasta lämpimästä turkista.
"Hyvä nähdä, että sinäkin olet kunnossa", naarassoturi naukaisi takaisin klaanitoverilleen hymyillen nyt aidosti. Alkujärkytyksestä oli jo jokseenkin selvitty ja hän tunsi olonsa hieman rauhallisemmaksi pienen hiljaisen hetken jälkeen.
"Ei sinun tarvitse pahoitella mitään. Kuten emokin sanoi, kukaan meistä ei voinut tietää ketun tulevan vastaan", kultaturkkinen jatkoi yrittäen saada kevennettyä mahdollista taakkaa Punakiven lavoilta. Oli kuitenkin totta Kultapiiskun ja Punakiven rikkoneen päällikön määräyksiä, mutta kaikki tämä draama oli kuitenkin ketun syytä eikä heidän. Kaikki kolme olivat kuitenkin joutuneet maksamaan siitä. Kultapiiskun jalka ei ollut enää entisensä ja hän oli menettänyt tajuntansa aiemmin, mutta Vaahterahalla huolestutti häntä enemmän. Naaras oli menettänyt toisen silmänsä eikä se ollut tulossa takaisin. Ja entä Punakivi? Tämä ainakin oli täysin seitin peitossa.
"Eihän sinuun sattunut pahasti?" hän kerkesi kysymään huolissaan Punakiveltä, mutta Iltahämärä keskeytti sen kummemmat utelut omilla sanoillaan. Parantaja tarjosi kaislaa hänen kipeään jalkaansa ja Kultapiisku hymähti myöntyvästi naaraan tarjoukseen. Soturin mielestä oli liioiteltua, että jalka olisi murtunut, mutta toisaalta säkenöivä kipu oli sitä luokkaa, ettei murtuma olisi mahdottomuuskaan.
Pienesti irvistellen hän yritti pysyä tyynenä Iltahämärän taittaessa kaislan siististi hänen jalkansa ympärille. Vaikka naaras olikin taitava työssään, mikä tahansa pienikin kosketus hänen eturaajaansa tuntui pahalta. Hämähäkinseitin laittamisen jälkeen kaikki oli kuitenkin onneksi ohi.
"Kiitos Iltahämärä", jalkansa loukannut soturi kiitti klaanin parantajaa ja siirsi katseensa sitten tarjottuun timjamiin. Kaikki tuntui edelleen sekavalle kultaturkkisen mielessä ja hänen sydämen sykkeensä ei ollut täysin rauhoittunut, mutta hän ei ollut koskaan syönyt timjamia ja tunsi olonsa siksi hieman vastahakoiseksi. Myös muut voisivat tarvita sitä häntä enemmän. Mutta toisaalta olihan jo viherlehti ja yrttejä saisi vaikka millä mitalla lisääkin. Lopulta pienen pohdinnan jälkeen Kultapiisku päätyi kiittämään parantajaa jälleen kerran ja otti tarjotut timjamit suuhunsa pureskellen niitä varovasti.

Nimi: Mustaloimu (Varjoklaani)

27.02.2019 00:50
Pienikokoinen kollisoturi vilkaisi taakseen kuullessaan epätyytyväistä ääntelyä nuoren kolmikon suusta Samettisiiven ilmeisesti tönäistessä Loiskevirtaa sekä Routahallaa, mutta partion johtaja tyytyi vain huokaisemaan ja pudistamaan päätään. Hän ei halunnut ottaa osaa nuorten sotureiden kinoihin, vaikka hänen oma tyttärensäkin oli siinä mukana ja isänä hänen olisi tehnyt mieli puuttua. Asia ei kuitenkaan vaikuttanut olevan niin vakava ja pian Routahalla ja Loiskevirtaus rupesivatkin puhumaan niitä näitä hyväntuulisina. Tummaturkkinen kolli päätti itse pysytellä hiljaa ja antaa kaksikon puhua keskenään, ei hän oikein tiennyt, miten olisi ujuttautunut mukaan keskusteluun. Eihän hän edes tiennyt, mistä nykynuoret tykkäsivät edes puhua. Jotenkin kolli vain tunsi itsensä jo hyvin vanhaksi nähdessään pentunsa nousseen jo soturiksi isänsä lailla.
Kävelyretki sujui mukavan rattoisasti heidän ohittaessa vankan ja komean Saarnipuun ja etsiessä turvallista polkua alas jyrkänteeltä. Onneksi kivinen polku oli kuiva viherlehden auringon ansiosta eikä ainakaan Mustaloimulla ollut ongelmia alas pääsemisen kannalta. Tie oli kuitenkin jyrkkä ja irtokiviä löytyi, joten olisi parasta, jos heidän ei tarvitsisi käyttää sitä enää uudestaan. Mustaloimu kuitenkin epäili heidän löytävän mitään muuta reittiä ylös.
Seuraavaksi olisi ylitettävä astinkivet Korpisaarelle pääsemiseksi, mutta se ei näyttänyt yhtä haastavalle aiempiin esteisiin verrattuna. Mustaloimu ei kuitenkaan vielä ottanut askeltakaan joen ylle haluten varmistaa, että kaikki pysyivät vielä perässä.
"Kaikkien ei välttämättä ole pakko tulla mukaan saarelle. Käyn vain pikaisesti jättämässä hajumerkit. Mutta, jos haluatte tutustua reviiriin kunnolla, tulkaa ihmeessä", soturi kehotti hymyilevään tapaansa antaen vihreän katseensa kiertää kolmessa nuorikaisessa, tietenkin katsoen omaa tytärtään pisimpään.
"Olkaa kuitenkin varovaisia astinkivillä ellette halua kastella turkkianne", kolli huikkasi peräänsä ottaessaan ensimmäisen harkitun hypyn kivelle, joka oli hieman kauempana rannalta. Ainakin alku vaikutti lupaavalta. Virrasta roiskuva vesi oli kastellut joidenkin kivien pinnat ja se sai soturin hieman epäröimään, mutta hänen onnekseen ne eivät olleet ylitsepääsemättömän liukkaat. Välillä varjoklaanilaisen häntä pörhistyi ja kynnet raapivat kivien pintaa joen roiskuttaessa vettä hänen päällensä kuin pilkaten vettä vihaavaa olentoa. Mustaloimu ei toden totta halunnut pudota virtaukseen huonojen uimataitojensa takia, mutta ennen kuin hän huomasikaan, seuraavan liukkaan astinkiven jälkeen hän olikin jo kuivalla maalla. Se vaara oli ohitse.
Soturi vilkaisi taakseen nähdäkseen seurasivatko muut ja, miten he pärjäsivät virtauksen ylittämisestä.

Nimi: Hietatassu (Varjoklaani)

26.02.2019 23:15
Kollioppilas antoi toiveikkaan katseensa nousta pilvettömän siniselle taivaalle Syyskynnen ottaessa puheeksi soturien pesän. Hän oli vasta vaihtanut paikkansa pentutarhalta oppilaiden pesälle, mutta toden totta ei osannut odottaa pääsyään muiden soturien joukkoon. Sitä hän todellakin odotti innolla. Emokin olisi varmaan sitten ylpeä kollista. Kuunvalolla ei vain ollut ollut paljoa aikaa hänelle tai hänen sisaruksilleen eikä Hietatassu osannut sanoa välittikö tämä edes pennuistaan, mutta viimeistään soturiksi päästessään Hietatassu sisaruksineen saisi emon huomion. Sotureiden pesä tosin oli paljon ahtaampi paikka verrattuna oppilaiden nukkumapaikkaan. Olihan oppilaita tällä hetkellä vain kolme ja sotureita rutkasti enemmän. Toivottavasti siellä silti saisi nukuttua yhtä hyvin ilman, että muut kissat olisivat ihan turkissa kiinni.
"Voit luottaa minuun", Hiekkatassu naukaisi leveän hymyn kera varapäällikölle tämän iskiessä hänelle silmää kiusoittelevasti. Tällä hetkellä kolli halusi vain harjoitella ahkerasti eikä hän edes pystynyt kuvittelemaan itseään laiskottelemassa kaiken oppimisen sijasta.
Ymmärtävästi hän hymähti Syyskynnelle tämän ottaessa taistelemisen puheeksi. Hän olikin osannut odottaa, ettei pääsisi vielä hiomaan taistelutaitojaan, mutta ei se haitannut. Jos hän nyt näyttäisi taitonsa metsästämisen suhteen, varmasti mestari katsoisi ettei hän tarvinnut niin paljoa harjoittelua riistan nappaamisessa ja opettaisi enemmän kamppailua. Ehkä. Ei Hietatassu tiennyt, millä logiikalla aina päätettiin pitäisikö harjoitella metsästystä vai taistelua, mutta hän luotti Syyskynnen arviointikykyyn. Olihan tuo hänen roolimallinsa ja oppilas olisi takuulla tyytyväinen kaikkiin päätöksiin, mitä tämä teki.
Hietatassu kuunteli korvat höröllään mestarinsa puhuessa nuoruudestaan, vastaten nuoremman osoittamiin kysymyksiin samalla. Hiekankeltainen katse kuitenkin harhaili kaikkialla muualla ympärillä kiinnittyen välillä ympärillä kohoaviin puihin, vehreisiin lehtiin, jotka havisivat heikosti tuulessa korkeuksissa ja ihanaan ruohikkoon, joka tuntui pehmeältä tassujen alla. Viherlehti oli taatusti hänen lempi vuodenaikansa. Vaalean turkin ansiosta hänelle ei onneksi tullut edes kuuma auringossa, mutta kylmää hän ei juurikaan kestänyt. Luonnon palvominen kuitenkin keskeytyi Syyskynnen pysähtyessä äkisti aloilleen. Yllättyneenä Hietatassu teki saman kuin mestarinsa, hän vilkaisi ympärilleen tarkkaavaisena ja lukitsi sitten ihmettelevät silmänsä suurempaan kolliin odottaen.
Nuori kolli olikin osannut odottaa Syyskynnen kysyvän jossain välissä jotain metsästykseen liittyvää ja nyt se tapahtuikin. Valkoinen hännänpää vääntyillen hän pohti hetkisen aikaa, mitä oikeastaan tiesi ja pelkästään ilmeestäkin näki, ettei oppilas ollut kovinkaan perillä asioista.
"Tiedän, että... Metsästyksessä etsitään riistaa hajuaistin avulla ja sitten, kun sen löytää... Hyökätään kimppuun ja tapetaan puremalla... kaulaan?" hampaitaan purren oppilas pusersi hieman epävarmana, mutta hän uskoi olevansa edes vähän oikeilla jäljillä. Ainakin hänen ja Tuulentassun leikeissä aina homma meni niin. Ei hän kyllä hajuaistiaan vielä oikein osannut käyttää, mutta tiesi, että sen avulla riistaa löydettiin. Noh Hietatassu oli jo valmistautunut siihen, että hänen vastauksensa oli väärin ja Syyskynnellä olisi paljon asioita opetettavana.

Nimi: Herukkaviiksi (Taivasklaani)

26.02.2019 01:28
Heikosti täristen monenkirjava kolli pääsi kuin pääsikin leiripuulle kaiken tämän lumessa tarpomisen jälkeen. Kaikki paikallaolijat näyttivät kokoontuneen leiriaukiolle, mutta hän epäili ettei kyse ollut partioiden tuomasta riistasta. Ei voinut olla huomaamatta vierasta laikukasta kollipentua ja Herukkaviiksi toden totta toivoi ettei hyväntahtoinen klaani aikonut ottaa uutta suuta ruokittavakseen. Tulivaahtera ja Lehtipurokin, taas jälleen, olivat pian tuomassa maailmaan ravintoa tarvitsevia pienokaisia ja mieluummin kolli pitäisi huolta näiden terveydestä kuin jostakin täysin vieraasta, jonka alkuperää ei edes tiedetty.
Pennun ilmestyksessä oli kyllä jotain hyvääkin. Kaikki vaikuttivat keskittyneen siihen, joten parantaja pääsisi livahtamaan pesälleen saamatta turhaa huomiota osakseen. Juuri nyt hän ei halunnut puhua kenellekkään ja luultavasti hänen hapan naamansakin kertoi siitä toivottavasti pelästyttäen kaikki tiehensä.
Parantaja askelsi pesälleen kylmästä hytisten ja heitettyään mokomat yrttipussinsa pesän nurkkaan, hypähti hän vanhalle sammalpedilleen vääntäytyen kerälle. Lumi ei onneksi ollut ylttänyt pedille asti ja sää oli onneksi jo lämpimämpi kuin aiemmin, mutta se ei juurikaan auttanut hänen alhaiseen ruumiinlämpöönsä. Siinä useamman hetken maatessaan kollikissan teki kovasti mieli painaa silmänsä umpeen ja antaa väsymyksensä hoitaa loput, mutta kokeneena parantajana tiesi ettei kylmissään kannattaisi nukahtaa tai pääsisi seuraavaksi lopullisesti Tähtiklaanin luokse. Se vasta väsynyttä kissaa ketuttikin ja estääkseen itseään nukahtamasta hän nousi kaikille neljälle käpälälleen vaivalloisesti venytellen kohmeisia lihaksiaan. Hänen olisi parasta katsoa kaikkien keräämiensä yrttien käyttökelvollisuus ja järjestellä ne tyhjään kokoelmaansa. Kukas häntä voisi siinä paremmin auttaakkaan kuin Unentassu. Parantajaoppilaan nimittäminenkin rupesi olemaan jo ajankohtainen asia ja hänen pitäisi yrittää keksiä tälle loppukoetta testatakseen oppilaansa taidot. Kollikissa tiesi jo hyväksyvänsä Unentassun ilman edes mitään testiä ja antaisi tälle ilomielin nimensä eikä Tähtiklaanillakaan varmaan olisi mitään sanottavaa asiaan. Jos naaraskissa suostuisi tulemaan hänen avukseen, voisi Herukkaviiksi jo ehdottaa käyntiä Kuulammella nimitysmenojen pitämiseksi. Häntä hieman säälitti oppilaansa puolesta, koska muut parantajat eivät olisi paikalla juhlistamassa nimitystä. Toivottavasti Unentassua se ei haitannut yhtälailla.
Kun monivärinen kollikissa otti askeliensa suunnaksi leiriaukion, hänen eriväristen silmiensä katse rupesi hämärtymään. Äkisti Herukkaviiksi pysähtyi pitääkseen tasapainonsa ja päätään ravistaen yritti saada näkönsä ennalleen, mutta yhtäkkinen pimeys nieli hänet kokonaan ja parantaja tuskin tunsi enää mitään kaaduttuaan kyljelleen kovalle maalle.


Pimeyttä ei kestänyt kauaa hänen avatessa silmänsä uudelleen. Parantajan ihmetykseksi hän löysi itsensä kuvankauniilta niityltä kirkkaan tähtitaivaan alta. Tuntui kuin hän olisi juuri herännyt monien kuiden kestäviltä maukkailta unilta. Kipu ja väsymys olivat poissa ja hetken aikaa kolli luuli jo heittäneen henkensä. Monenkirjava kolli tiesi olevansa Tähtiklaanin mailla, koska näky ei ollut niin erilainen aikaisempiin verrattuna. Hän oli ollut täällä ennenkin, mutta voi siitä oli jo vuosia. Herukkaviiksi ei osannut sanoa oliko iloinen vai vihainen päästessään Tähtiklaanin maille. Ikuinen kauna Tähtiklaania kohtaan ei ollut haihtunut sitten hitustakaan Taivasklaanin jouduttua kokemaan pelkkää tuskaa näin pitkän ajan. Heidät oli murrettu, hylätty ja häädetty pois vanhasta kodistaan. Nyt vasta, kun asiat rupesivat menemään paremmin, Tähtiklaani päätti muistuttaa olemassaolostaan.
"Halusitteko näyttää minulle, että olette muka jotenkin auttaneet meitä, häh?! Te ette ole tehneet mitään hyväksemme! Älkää edes yrittäkö sanoa, että saimme kotimme ja elämämme takaisin teidän ansiostanne! ME olemme selviytyneet tästä kaikesta, ME taistelimme tiemme kaiken paskan läpi ettekä te saa vähääkään kiitosta meiltä mistään!" parantajakolli avasi kitansa huutaakseen tähtikirkkaalle taivaalle sydämensä kyllyydestä purkaakseen sisällään vellovaa vihaa. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Oli pelkkä hiljaisuus ja hän. Vihdoinkin Herukkaviiksi tajusi ettei tuntenut edes pientäkään tuulenvirettä tuntuen kuin aika olisi vain pysähtynyt paikoilleen ja ilmassa oli jotain... erilaista. Paikka ei sittenkään ollut täysin samanlainen kuin ennen. Samantien hänen vihansa muuttuikin järkytyksen ja hämmennyksen sekaiseksi turkin noustessa pystyyn. Vaikka niitty näyttikin tyhjältä ja tyyneltä, hän vaistosi ympärillään jotain inhaa ja vastenmielistä. Tuntemus ilmassa oli niin todellinen, että sitä olisi voinut vaikka kynsillä leikata, mutta hän ei saanut liikutettua yhtäkään lihasta kehostaan.
Eriväristen silmien katse tähyili valppaana ympärille, mutta taivaalta tuleva kirkas valo sai hänen huomionsa. Yksi tähdistä näytti suurentuvan ja hetken aikaa parantaja kuvitteli esi-isien laskeutuvan luokseen, hän jopa hieman toivoi niin. Valopallon tullessa lähemmäksi se kuitenkin kasvatti sulkaisat valkoiset siivet itselleen lähtien lentoon muiden tähtien seuratessa. Ne kiersivät hänen ympärillään pitkässä kaaressa ja Herukkaviiksi huomasi pystyvänsä taas liikkumaan vaivatta ja kaikki aiemmat tuntemukset olivat poissa. Nämä tietään valaisevat olennot toivat lämpöä ja turvaa ympärilleen ja se sai parantajankin tuntemaan olonsa turvalliseksi ja kotoisalle. Siinä ruohoisalla niityllä hän pyöri ympyrää katse kiinnittyneenä tähtikirkkaisiin kyyhkysiin ennen kuin nuo kaarsivat takaisin taivaalle. Juuri, kun ne olivat palaamassa tuttujen tähtien sekaan hopeasiipineen, kaikki valo taivaalta sammui eivätkä kyyhkyt päässeet enää palautumaan aiempaan muotoonsa. Ainoastaan hämmentyneiden kyyhkyjen silmiinpistävä valo auttoi näkemään heikosti ympärille taivaan pimentyessä, mutta voimakas ja tumma varjoaalto pyyhkäisi heidän ohitseen eivätkä kyyhkyt pyristelyistään huolimatta pystyneet laittamaan sille vastaan lentäen kovan voiman mukana. Herukkaviiksikin joutui painautumaan maata vasten kynnet esillä välttääkseen tyhjyyteen lentämistä valopallojen joutuessa yhä kauemmaksi hänestä. Aallon pyyhkäistyä ohitse, Herukkaviiksi ei nähnyt edessään kuin pelkkää pimeyttä ja sama pahan läsnäolo oli palannut nostaen kollin niskaturkin jälleen pystyyn. Hän ei voinut estää kehoaan tärisemästä seisoessaan silkassa pimeydessä tuntien kuin joku hengittäisi niskaan valmiina repimään eksyneen kollin kapaleiksi. Tavallisesti piittaamaton ja peloton kolli ei halunnut sitä tietenkään myöntää, mutta hän toden totta pelkäsi. Pian hänen jalkansakin pettivät kauhusta ja tuntui kuin kaikki olisi sumetunut ympäriltä, mutta eihän hän sitä voinut tarkasti tietää, olihan kaikki ollut jo hyvän aikaa pilkkopimeää.

Monenkirjava kolli räväytti silmänsä auki vain huomatakseen makaavansa maassa tutummassa ympäristössä. Hän oli yhä pienimuotoisessa shokissa raskaasti hengittäen turkki pystyssä eikä edes meinannut huomata kynsiensä taittuneet täysin esiin, saamatta otetta mistään muusta kuin ilmasta. Herukkaviiksi yritti tempaista itsensä ylös, mutta niin nopean liikkeen takia kaatui vain takaisin kyljelleen. Hänen raajansa tärisivät vielä ja tuntuivat täysin voimattomille. Parantaja päätti uhrata hieman aikaan saadakseen itsensä rauhoittumaan. Hän oli kuitenkin liian peloissaan pimeyden takia suostuakseen laittamaan silmiään kiinni, mutta sen sijaan keskittyi leiripuun tuijottamiseen ja hengityksen tasaamiseen. Toden totta hän toivoi ettei kukaan nähnyt häntä siinä kunnossa tai muuten Herukkaviiksen järkytys ja pelko muuttuisivat hetkessä silmittömäksi vihaksi. Mieluummin hän kyllä olisikin ollut tuttuun tapaansa vihainen tämänhetkisten tuntemuksiensa sijasta.

©2019 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com