Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

 

Info

Uusi kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Lehtikadon aika
Sää Pakkanen puree läpi turkeista ja laaksossa on lumimyrsky

Seuraava kokootuminen Ei tiedossa
Seuraava parantajien kokoontuminen Ei tiedossa
Pelin kellonaika Noin 08:00

   

 

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Routahalla (Varjoklaani)

15.08.2018 01:21
Routahalla oli nyökännyt Syyskynnelle lyhyesti kun varapäällikkö käytännössä jo lupasi hänelle ja Loiskevirtaukselle, että he pääsisivät partioon. Routahalla kosketti kuitenkin kevyesti ystävänsä lapaa tuuhean häntänsä mustalla kärjellä, johdattaen toisen paremmalle paikalle kuuntelemaan kun tummaturkkinen kolli kutsuisi klaanin koolle. Syyskynsi alkoi pikimmiten ilmoittaa partioita, mikä oli toisinaan melko kärsimättömän Routahallan mielestä hyvä. Olisi kamalaa jos heidän varapäällikkönsä olisi joku tyhjämielinen jaarittelija - vaikkei violettisilmäinen naaras uskonutkaan, että Varjotähti olisi sellaista edes nimittänyt. Syyskynsi olisi varmasti hyvä varapäällikkö, vaikkei valkeavoittoinen naaras olisikaan sitä tahtonut myöntää - ainoastaan siksi, että hän kaipasi Revontulimyrskyä. Oli sääli, että hänen entinen mestarinsa ja entinen varapäällikkö oli kadonnut ja luultavasti kuollut Pimeän metsän kissojen toimesta. Routahalla ei ollut uskonut henkiin, mutta nyt hän ei enää tiennyt mitä ajatella. Osa hänestä kapinoi yhä sellaista ajatusta vastaan, että moisia henkiä voisi olla olemassa. Vaikka hän oli nähnyt todisteet lähes omin silmin ja menettänyt lähes kaikki läheisensä näiden kissojen tähden; koko perheensä, mestarinsa. Routahalla vilkaisi vaivihkaa Loiskevirtausta vieressään. Tosiasiassa ilman pitkäaikaista ystäväänsä Routahalla ei olisi oikein tiennyt mitä tehdä. Toki hän aina halusi korostaa olevansa itsenäinen - ei antanut surun painaa päätään alas ja taisteli aina viimeiseen asti. Silti hän tiesi, että jos hän jäisi kokonaan yksin hän olisi hukassa.
Varjoklaanin soturi ravisteli synkeitä ajatuksia päästään - ne olivat vaivanneet häntä viime aikoina liiankin usein, ja päätti keskittyä kokoukseen. Kipu oli joskus hyvästä, se piti hereillä.
Routahallan korvat nousivat tyytyväisesti pystyyn kun hän kuuli, miten Syyskynsi oli jakanut partiot. Hän pääsisi Loiskevirtauksen kanssa rajapartioon, kuten he olivat toivoneet! Routahallan käpäliä syyhytti päästä tutkimaan uuden reviirin rajoja. Lisäksi naaraalla ei ollut mitään sitä vastaan, että Mustaloimu olisi partion johdossa - Routahalla kunnioitti kyseistä soturia siinä missä muitakin, eikä kolli ollut koskaan käynyt Routahallan hermoille - ärsyyntyihän naaras toisinaan turhankin helposti.
Samettisiipi hieman arvelutti Routahallaa, he olivat ainakin hänen muistaakseen joskus leikkineet nuorempana ja naaras oli hänelle sukua (lisäksi Syyskynnen tytär), mutta Routahalla tiesi, että hänkin kai olisi lyhytpinnainen Routahallan tavoin. Saisi nähdä mitä tapahtuisi.
Mitä metsästyspartioon tuli, se ei juurikaan liikuttanut valkovoittoista naarasta itseään. Kun lyhyt klaanikokous loppui Routahalla heilautti itsevarmasti häntäänsä ja kääntyi ympäri. "Hyvä, pääsimme partioon. Tule Loiskevirtaus, mennään Mustaloimun luo." Nuori soturi oli erottavinaan kyseisen kollin jo sivummalla ja tassutteli hänen luokseen. "Olemme valmiita partioon."

Nimi: Kirkasturkki (Jokiklaani)

11.08.2018 01:18
Raidallinen kolli katsoi kirkkain silmin kuinka Nopsavarjo otti varapäällikön paikan vastaan, tosin ehkä hieman hämmentyneen oloisena. Kirkasturkin ei tarvinnut edes vilkaista ympärilleen, koska tiesi jo valmiiksi, että kaikki olivat ymmällään hänen valinnastaan, eipä Nopsavarjo saanutkaan paljoa onnitteluitakaan. Päällikkö saattoi kuulla ympärillään tyytymätöntä mutinaa ja jupinaa, mutta hyytävä tuuli vei suurimman osan mutinoista mukanaan. Mukana kyllä oli pari onnitteluakin.
Lopetettuaan kokouksen Kirkasturkki hypähti kevyesti alas kiveltä samalla, kun Nopsavarjo ilmoitti järjestävänsä partiot. Automaattisesti meripihkanväriset sielun peilit omaava kolli kääntyi hetkeksi katsomaan kuinka tuore varapäällikkö kokosi oman partionsa kasaan. Hän oli varma, että Nopsavarjo hoitaisi työnsä hyvin, vaikka muut eivät siihen uskoisi. Pieni hymynkare huulillaan päällikkö antoi katseensa viipyillä uudessa varapäällikössä, kunnes tuuli hetkeksi yltyi jopa sietämättömäksi. Pörröinen häntä puuterilunta viistäen Kirkasturkki irrotti väkisin katseensa kilpikonnakuvioisesta kissasta, ja jatkoi matkaansa parantajanpesän suuntaan siinä toivossa, että Harhakuva olisi jo palannut sinne. Ainakaan hän ei ollut nähnyt tätä kyseistä kollia kokouksen päätyttyä.
Tuuli pöllyytti lunta päällikön kasvoille, kun Kirkasturkki asteli nopeaa tahtia Harhakuvan pesää kohti. Matkalla sinne ruskearaidallinen kissa sattui kuulemaan osan Kallapennun sekä Varjopennun keskustelusta, mutta pudisti sille vain huvittuneena päätään. Oppilasikäisten pentujen oli turha huolehtia siitä, että hän olisi unohtanut heidät. Hänen täytyi vain vielä hetken miettiä heidän mestareitaan. Tässä samalla kaksikko oppisi kärsivällisyyttä joka heille voisi vielä joskus olla hyödyksi. Totta kai Kirkasturkki ymmärsi heidän närkästymisensä, olihan oppilaaksi pääsy iso asia, ja Jokiklaaniin tarvittaisiinkin lisää oppilaita sekä sotureita.
Kirkasturkki työnsi pörröisen päänsä sisään parantajanpesään tarkistaakseen olisiko parantaja siellä.
"Harhakuva?", nuorehko päällikkö huhuili parantajaa suuret, pörröiset korvat pystyssä. Jos Harhakuva olisi pesässä astelisi Kirkasturkki peremmälle lumet turkistaan ravistellen,ja istuutuisi valkean kollin läheisyyteen.

Nimi: Tuhkasydän (Varjoklaani)

10.08.2018 23:07
Tuhkasydän soi pienen hieman jopa epävarman hymyn Seittikuun ja Kalliopennun suuntaan saapuessaan kaksikon luokse. Hän kuitenkin kiinnitti ensiksi huomionsa tummaturkkiseen seittikuvioiseen naaraaseen, kumppaniinsa, vaikka Tuhkasydän vielä totuttelikin siihen, miltä se kuulosti hänen päässään. Kollin oli aina ollut vaikea tuntea itseään minkään arvoiseksi ja Välkevalon jälkeenkin se oli ollut vaikeaa, toisaalta Tuhkasydän uskoi nyt ehkä paremmin ymmärtävänsä mistä hänen aina tuntemansa ulkopuolisuus oli kummunnut. Nyt Tuhkasydän oli kuitenkin kiitollinen tilaisuudesta hetkeksi unohtaa sen, mitä oli vasta kuullut Kuunvalolta ja Varjotähdeltä. Hän ei tahtonut ajatella Rautasydäntä, Häkäsydäntä taikka Tähtiklaanin epämääräisen uhkaavaa ennustusta.
"Hei", Tuhkasydän tervehti uudestaan Seittikuuta ja rohkeutensa keräten (vaikka ei sen olisi pitänyt rohkeutta vaatia ensinkään) tuhkan harmaa kolli puski kevyesti Seittikuun lapaa. Hän tahtoi osoittaa naaraalle edes jotenkin kiintymyksensä, vaikka olikin siinä yleensä huono. Tavallaan Tuhkasydän sekä pelkäsi osoittaa tunteitaan, että pelkäsi sitä, ettei osoittaisi niitä tarpeeksi ja hänen kumppaninsa saattaisi sen takia luulla, ettei hän välittänyt.
Tuhkasydämen katse laskeutui väkisinkin nuoreen naaraspentuun; Kalliopentuun. Kolli heilautti hitusen vaivaantuneena korvaansa, mutta uskoi, ettei pentu kaikelta innostumiseltaan ehtisi huomata uuden ottoisänsä kiusaantuneisuutta. Tai noh, ei Kalliopentu tainnut tietää, ettei ollut heidän kahden. Tuhkasydän ei tiennyt miten käyttäytyä uudessa roolissaan isänä. Hän hädin tuskin osasi olla hyvä kumppani Seittikuulle. Mutta toki harmaaturkkinen kolli tahtoi tehdä parhaansa.
Hän yskähti hieman yhäkin häkeltyneenä siitä, miten innokas nuori naaras oli. "Hei", Tuhkasydän naukaisi ja yritti kuulostaa ystävälliseltä jäykän sijaan. Hän kumartui hieman alemmas naaraan tasolle, mutta vilkaisi ylös Seittikuuhun hänen puhuessaan. Kalliopennun innokas kyselytulva, kun pentu yritti saada hänet heidän mukaansa metsälle, sai pienen huvittuneen hymyn nousemaan jäntevän soturin kasvoille. "Tulen mielelläni", hän naukaisi ja räpäytti suurien pupilliensa takia lähes mustilta näyttäviä silmiään Seittikuulle lempeästi. Hän rykäisi hieman ja kallisti sitten vinosti virnistäen kumppaniinsa. "Minne olitte ajatelleet mennä ensiksi?" Lumisade oli jo onneksi laantumaan päin, mutta hän vilkaisi silti vielä kaiken varalta ottopentuun. "Muista sitten sanoa, mikäli sinulle tulee kylmä. En tahdo, että vilustut", kolli naukaisi, mutta ei kuulostanut liian ankaralta. Vieläkään hän ei tiennyt osasiko puhua pennulle oikein ja vilkaisi Seittikuuta kuin tukea hakien.

Nimi: Herukkaviiksi (Taivasklaani)

04.08.2018 23:11
Kun Herukkaviikselle varmistui, ketkä hänen mukaansa tulivat partioon, hänellä ei ollut syytä jäädä leiriin enää pidemmäksi aikaa odottelemaan. Tietenkin kollilla kävi mielessä käydä kysymässä Lehtipuron vointia, mutta sen ehtisi vielä myöhemminkin ja se oli nyt ennemminkin Unentassun tehtävälistalla. Kilpikonnakuvioinen ei ollut edes varma, mitä sanoa toiselle. Ei ollut mennyt hetkeäkään heidän viime näkemisestään. Eikö olisi hieman outoa nyt kysyä kuulumisia? Se oli siis jätettävä myöhemmälle.
Hän marssi Tulenkipinän perässä joukon kärjessä pois heidän juuri löytämästä leiristään aikeissa etsiä riistaa. Herukkaviiksi ei ollut varma oliko metsästäminen hänen ehdottomana prioriteettinaan, koska parantaja tarvitsi kipeästi myös yrttejä tyhjään varastoonsa. Kilpikonnakuvioisella riittäisi koko päiväksi tekemistä jokaisen järvialueen entisen klaanin reviirin läpikäymiseen siinä toivossa, että joku neljän klaanin parantajista olisi jättänyt jotain jälkeensä. Rohtojen löytymisen todennäköisyyttä pienensi myös aikoinaan järven ympärillä roihunnut tulipalo.
Herukkaviiksi inhosi kylmän lumen kosketusta käpäliinsä heidän tassutellessaan Jokiklaanin vanhaa reviiriä päin. Siellä ei juurikaan ollut puita verrattuna Taivasklaanin reviiriin ja paikka näytti hyvin epätodennäköiselle paikalle löytää riistaa noin isojen kinoksien keskeltä. Juurikaan missään ei ollut havaittavissa suojaa ja ainakaan Herukkaviiksi ei suostunut kastamaan tassujaan saadakseen kalaa. Hän ei juurikaan välittänyt suomujen ja ruotojen oksentelusta tai kylmästä jokivedestä.
"Minä voisin tarkistaa kaikkien klaanien leirit etsien jotain hyödyllistä. Meillä ei ole enää tarpeeksi yrttejä sairauksia vastaan", parantaja nurahti katsoen vierellään kulkevaan Tulenkipinään sivusilmällään, osoittaen sanansakin hänelle. Tuliturkkinen kolli varmaankin ymmärsi heidän teidensä eroavan nyt ja parantaja halusi mielellään toimia yksin. Hän ei tarvinnut henkivartijaa tälle matkalle. Niinpä kilpikonnakuvioinen klaanikissa viestitti hyvästinsä häntäänsä heilauttamalla ja käveli tiehensä muistaen selvästi, missä Jokiklaanin leiri sijaitsi.

Nimi: Jalomieli (Jokiklaani)

04.08.2018 17:11
Jalomieli ei ollut tosiaankaan ainoa, joka tuntui ottavan uutisen Nopsavarjon varapäälliköksi nousemisesta enemmän pahalla kuin hyvällä. Naaraan katse kiinnittyi pakostakin harmahtavaan kolliin, joka häntä kohti asteli, joksi Jalomieli tunnisti omaksi kumppanikseen. Tiukentunut ilmeensä heltyi lähes väistämättä kollin nähdessään ja hänen naarasta puskiessaan lapaan, mikä ei ollut naarasta itsestään ihme. Vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen, hän rakasti Salviaviikseä yhtä paljon, vaikka aivan rakkautta antavalta hän ei muista saatakkaan vaikuttaa. Enemmänkin sydämettömältä kuin muulta, mutta ei se Jalomielen elämää mullistanut mitenkään. Jalomieli pukkasi kevyesti Salviapiikseä takaisin lapaan ennen kuin toinen istautui kumppaninsa vierelle niin arvokkaan näköisenä. Jalomielen päähän nousi sillä hetkellä jopa pettynyt ajatus siitä, miksei valkokauluksisesta kokeneesta soturista tehty Jokiklaanin varapäällikköä. Hänellä on sentään kokemusta, enemmmän kuin jollakin Nopsavarjon kaltaisella rääpäleellä! Ja senhän myös Salviaviiksi otti puheeksi, mihin Jalomieli myöntyi tuhahtamaan tympääntyneenä.
"Älä muuta sano", naaras vastasi matalahkolla äänellään, joka on ollut hänellä jo syntymästään saakka. Sukuvika luultavasti.
Salviaviiksen kysyttyä Jalomieleltä, missä hän oli aamulla ollut, harmaaruskea lyttykuono nurisi itsekseen ennen vastaamista. Ajatus siitä, että oli silloisen ärsyttävän Nopsavarjon kanssa metsällä, kun kirjava kaveri oli ollut vielä soturi ennen tätä juonenkäännöstä, jonka vanha kissaparka oli joutunut omin keltaisin silmin kokemaan. Uskomatonta tosiaan. Jalomieli katsahti kulmat kurtussa kumppaninsa puoleen kertoessaan hänelle sen, mitä kolli halusi kuulla.
"Olin kävelyllä. Pitkästyttävää tuo leirin kunnostaminen. Ja sitten tuo eräs hiirenaivo tuppautui seuraani kuin mikäkin takiainen turkissa", Jalomieli aloitti ja osoitti nopeasti päällään nyökäten Nopsavarjoa kohti, joka parhaillaan piti kauempana puhetta kuin mikäkin korkea-arvoinen kissa. "Saatiin hieman kalaa mukaamme, enkä tosiaankaan ajatellut hänestä tulevan Jokiklaanin seuraava varapäälikkö", naaras murahti ennen kuin irvistys kasvoiltaan laantui hiukan. "Hänestä ei ole siihen, Salviaviiksi. Nopsavarjon kanssa metsästäminen oli jo hermoja raastavaa ja nyt häntä tulisi totella."
Jalomieli ei tällä kertaa päässyt mukaan partioon, ja ehkä hyvä niin. Salviaviikselle taas luvattiin huonoa, sillä hänet laitettiin metsästyspartioon muutaman muun soturin seuraan. Jalomieli ei kommentoinut asiaan ylimääräisillä ääniefekteillä, tietäen Salviaviiksen ärtyvän siitä mahdollisesti. Naaraan tuuhea häntä keikkui sivulta sivulle ennen kuin laski sen hetkeksi lämmittämään leveitä käpäliään ympärilleen.
"Koita pärjätä", Jalomieli sanoi värittömällä ilmeellä, vilkaisten melkein pahansuovasti suuntaan, missä tiesi Nopsavarjon olevan vaikkei kirjavaa kollia onnistunutkaan näkemään kissojen seasta hänen lähdettyään paikaltaan.
Hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyi takaisin partioon menevään pettyneeseen Salviaviikseen, joka ehdotti tietylle ajankohdalle päivällisen jakamista, mikä kuulosti Jalomielestä mielyttävälle ajatukselle. Litteäkuonoinen naaras nyökkäsi hiukan hymyilen, mikä oli aika harvinainen näky muttei Salviaviikselle.
"Toki, nähdään silloin", hän vastasi vielä, kun kumppaninsa oli hänen seurassaan. Salviaviiksi nopeasti tämän jälkeen hyvästeli hänet, koska velvollisuus kutsui häntä partiossa, mikä ei ollut soturista varmasti iloisin hetki tässä päivässä. Tummanharmaa naarassoturi ei jäänyt leirin aukealle enää pitkäksi aikaa kumppaninsa lähdettyä. Muutkin olivat jo lähdössä omiin askareihinsa, sillä klaanikokous oli ohi. Jalomieli teki siis samoin. Hän tarvitsi omaa rauhaa hetkeksi aikaa. Sitä hän tarvitsisi juuri nyt enemmän kuin mitää.

Nimi: Syyskynsi (Varjoklaani)

04.08.2018 16:19
Syyskynsi naurahti läikikkään nuorukaisen vastaukselle, ettei kukaan ainakaan nukkunut vartiovuoron aikana. Hän olisi ollut todella yllättynyt, jos niin olisi tapahtunut; Syyskynnellä on aina ollut odotukset korkealla nuoriin juuri nimitettyihin sotureihin läpi elämänsä. Ja jos hän olisi kuullut nykyisten nukahtaneen, hän olisi ollut jopa hieman pettynyt, varsinkin Samettisiipeen, joka on tumman kollin tytär vieläpä. No, ainakin he selvisivät yön yli, vaikka Syyskynsi Samettisiipeä ei ole nähnytkään koko aamuun missään. Ehkä viimeistään silloin, kun hän kokoaa klaanin kasaan partioiden järjestämistä varten. Seittikuun valitus ruuan puutoksesta vainosi varapäällikköä, joten hänen oli tehtävä asialle jotakin mahdollisimman pian ennen kuin saisi lisää valituksia siitä.
"Sepä hyvä", tumma kolli vastasi vaalealle soturille hymyilen ystävällisesti, ennen kuin häneltä kysyttiin saisivatko luokseen tullut kaksikko osallistua rajapartioon, mikä oli helpottanut huomattavasti Syyskynnen työtä valita kuka mihinkin menee tänä päivänä. Syyskynsi kyllä epäili hiukan sotureiden jaksamista yön valvomisen jälkeen, mutta hän oli lopulta suostunut päästämään kaksikon samaan partioon. Ei häneltä löytynyt syitä olla päästämättä heitä klaanitoimintaan mukaan, olipahan heitä koulutettu siihen sen kuuden kuun ajan, minkä ajan he olivat vielä oppilaita, samoin myös Samettisiipi.
Kun hän oli myöntänyt luvan kahdelle ahkeralle soturinaaraalle päästä mukaan rajapartioon ja kaksikko olivat menneet sivuun odottelemaan, se oli kirjaimellisesti Syyskynnen käsky ryhtyä toimeen; hänen oli koottava ensimmäisen kerran klaani kokoon ja järjestettävä partiot täksi päiväksi. Se hieman hermostutti Syyskynttä, olipahan hänet juuri vasta nimitetty Varjoklaanin varapäälliköksi. Oliko se aina tälläistä ensimmäisellä kerralla? Syyskynsi kyllä tietää, miten toimia ja ei häntä jänistä mennä muiden silmien eteen katseltavaksi, mutta häntä hermostutti silti. Kollin hännänpää keikkui sivulta toiselle kääntyessään ympäri, löytääkseen vihreillä silmillään itselleen paikan, minne menisi kutsumaan klaaniaan, samalla myös yrittäen miettiä aivonsa puhki, keistä partiot kokoontuisivat. Syyskynsi tuolloin ei edes huomannut mumisevansa mietteissään hiljaa ääneen. Päähänsä tupsahti aina uusien kissojen nimiä aina, kun varapäällikkö luuli päätyneensä kaikkia mielyttävään lopputulokseen. Siinä ei kuitenkaan mennyt kovin kauan, kun Syyskynsi tuli johonkin päätökseen partioiden suhteen, mihin itsekin osallistuisi, jotta voisi kouluttaa oppilastaan Hietatassua, jonka olemassaolon oli unohtanut hetkeksi, mitä häpesi sen tajuttuaan. Kollilla ei ole koskaan ollut oppilasta aikaisemmin ja siitäkin on aikaa, kun hän itse oli mestarin opetuksessa. Mitä hän opettaisi niin nuorelle kissalle ensimmäiseksi? Syyskynsi ei halunnut kuitenkaan vielä takertua asiaan liikaa, sillä se pitkittäisi klaanikokouksen pitämistä. Kyllä hän jotakin partiossa keksisi. Syyskynsi huokaisi syvään vielä ennen kuin astui jäiseen kivikkoon, mikä ei välttämättä ollut parhain idea häneltä tässä säässä. Lumimyrsky edelleen jylläsi klaanin leirin yllä, mutta ei niin pahoin kuin yöllä. Tuuli oli silti voimakas, vaikkei se välttämättä heittäisi tummaa kollia mukanansa, mikä olisi aika koomista mielestänsä. Syyskynsi nousi korkeimmalle kivenlohkareelle, minkä löysi ja minkä päälle pääsi turvallisesti liukastelematta. Onneksi sen päällä oli jonkin sortin puuterilumikerros, joka pelastaisi varapäällikön mahdolliselta paikalta lipeämiseltä. Hän istautui alas hieman tunnustelevasti kylmän alustan takia, jonka jälkeen hän hieman etukäteen harkiten naukui kovaan ääneen, jota ainakin itse piti klaanin luokseen kutsumisena. Ja siinä Syyskynsi sitten päätyi seuraamaan, miten onnistuneesti oli saanut kissoja tupsalehtemaan sieltä sun täältä hänen luokseen, mikä nosti hänen hermostuksen tasoa puolella pykälällä. Varapäällikkö kuitenkin pakotti itsensä rentoutumaan ja sanomaan itselleen kaiken menevän hyvin, ja kun silmälukemalla kaikki olivat saapuneet kuuntelemaan häntä, Syyskynsi alkoi kertomaan asiaansa.
"Kutsuin teidät koolle ilmoittaakseni järjestäväni aamupartiot", lyhytturkkinen kissa sanoi niin, että äänensä kantautuisi kissaryhmittymän perälle saakka. Hänen siristyneiden silmiensä katse kulki lähes jokaisessa kissassa heitä puhutellessaan joukkona. "Teen tästä mahdollisimman nopean kokouksen, että päästäisiin mahdollisimman nopeasti työn pariin", Syyskynsi yskäisi, kunnes aloitti kissojen nimeämisen partioihin.
"Rajapartiota johtaa Mustaloimu ja hänen seurakseen menevät Samettisiipi Loiskevirtaus ja Routahalla. Metsästyspartiota johdan minä, ja seurakseni otan Hietatassun, Tuulentassun sekä Hopeatuhkan", hän sai kertomansa päätökseen ja joutui mielessään todeta, ettei se niin paha ollut, mitä ajatteli sen olevan. Syyskynsi etsi nimeämänsä kissat joukon seasta, ja ehkä enemmän osoittavasti niihin, jotka tiesi tulevan hänen mukaansa metsästämään klaanille.
Kun hänellä ei ollut enää mitään muuta, Syyskynsi nyökkävästi näkyvästi. "Ei muuta. Ne, joiden nimet sanoin, kokoontukaa partion johtajan luokse ennen lähtöä", Syyskynsi infosi vielä nopeasti, ennen kuin laskeutui turvallisen mukavasti alas kiven lohkareelta rennonpana kuin sinne noustuaan hetki sitten, josta lähti sitten sivummalle leirin suuaukolle odottamaan oppilaansa Hietatassun ja muiden ryhmänsä jäsenien saapuvan. Hänestä klaanikokous oli sopivan lyhyt ja ytimekäs, mutta ei ollut varma olisivatko muut samaa mieltä. Syyskynsi kuitenkin koki sen, mikä hermostutti häntä hieman ennakkoon, mutta tästä lähtien hänen on helpompi pitää kokouksia leirissä.

Nimi: Okaviilto (Taivasklaani)

02.08.2018 16:29
Elämä oli todella potkinut heitä hännille. Heidät oltiin savustettu leiristä, kimppuun hyökätty ja he olivat joutuneet elämään kurjissa oloissa ties kuinka kauan. Ja neljästä muusta klaaneista ei ollut kuunut mitään. Okaviillon karvat nousivat pystyyn pelkästään heidän ajattelustaan. Ne saastat olivat jättäneet heidät oman onnensa nojaan ja paenneet muille maille. Ja koska leiri oli ollut käyttökelvoton Suuren Tuhon jälkeen, olivat he asuneet milloin missäkin. Taivasklaanilaiset olivat hajaantuneet ja nyt osa oli jopa kadoksissa. Heitä oli muutenkin niin vähän, että jopa tämän pienen eron huomasi heti.
Nyt, koko pitkän matkan jälkeen, tuntui oudolta palata leiriin. Lumi oli peittänyt maan ja puun oksat. Heidän rakas kotipuunsa oli nokinen ja kärsinyt, Suuren Tuhon pohjalta kitunut. Lehdettömänä puu näytti jotenkin entistäkin alastomalta. Okaviilto seisoi klaanilaisten joukossa, tuntien olonsa samalla ihanaksi, sillä oli klaaninsa parissa, mutta samalla kaihoisaksi ja jopa surulliseksi, kun katseli heidän kotiaan. Kolli piti kuitenkin kasvonsa hyvin tarkasti ilmeettöminä, kun katseli ympärilleen. Kylmä tuulahdus puhalsi vasten kasvoja ja hänen hengityksensä pihisi ja katkeili. Okaviilto selvitti kurkkuaan ja raotti suutaan, yrittäen hengittää rauhallisesti. Suuren Tuhon jälkeen hän oli huomannut, että hänen keuhkonsa olivat pahasti vahingoittuneet. Savu oli aiheuttanut hänelle hengitysvaikeuksia. Nyt Okaviilto jopa pelkäsi oman huonon vointinsa ansiosta. Välillä hän ei saanut happea ollenkaan ja välillä hengitys vinkuin niin että vieressä olevat kissat kuulivat. Hänen täytyisi puhua Herukkaviiksen kanssa, jos parantaja voisi auttaa häntä jotenkin. Tämä oli heikkous, jonka kanssa Okakynsi ei tiennyt miten toimia.
Okaviillon huomio siirtyi Tulenkipinään tämän puhuessa heille kaikille yleisesti. Punavalkea kolli aloitti selittämään heille jo yleisesti tiedossa olevaa tietoa, joka sai punaruskean kollin tympeäksi. Kyllä kiitos, he tiesivät kyllä miten huonosti asiat olivat, Tulenkipinän ei tarvinnut selittää sitä heille. Tulenkipinän mainitessa kadokissa olevat kissat Okaviilto vilkaisi kyseisten kissojen läheisiä. Mitähän he tuumivat tästä? Heillä ei olisi varaa lähettää etsintäpartiota, sillä heitä oli niin vähän. Kadonneiden pitäisi vain pärjätä omillaan ja toivottavasti he löytäisivät tien takaisin kotiin.
Okaviilto höristi korviaan kun kuuli Tulenkipinän sanat. Hän kohotti leukaansa ja nyökkäsi täyden hyväksymisensä. Olisi täysin oikeutettua, oletettuakin, että he metsästäisivät toisten entisillä reviireillä. Mikseivät he voisi vain nimetä ne heidän nimiinsä! Kukaan ei kaipaisi vanhoja reviirejä, joten ne voisivat mainiosti olla heidän metsästysmaitaan.
Okaviilto seurasi vierestä kun Tulenkipinä tuntui ottavan oikein ohjeiden jakajan paikan ja päätti olla heistä eniten äänessä. Viimein, kun oli aika lähteä metsälle, astui hän eteenpäin. Okaviilto oli uupunut, kyllä, mutta myös nälkäinen. Jos ei pian löytyisi jotain syötävää, niin kukaan ei jaksaisi. Hengityksen pihisten raskaasti Okaviilto säpsähti. Herukkaviiksi oli sanonut, että loukkaantuneiden pitäisi jäädä leiriin. Mutta Okaviilto arveli olevansa aivan tarpeeksi hyvässä kunnossa, että voisi käydä metsästämässä. Hän vain välttelisi suurempaa rasitusta.
Okaviilto siirtyi muiden lähtevien joukkoon ja yhteistuumin he lähtivät metsälle. Toivottavasti Suuri Tuho ei olisi pelästyttänyt kaikkea saalista tiehensä.

Nimi: Legend (Erakko)

02.08.2018 00:31
Sinisilmäinen naaras tassutteli häntä puuterilunta viistäen Lien perässä pensaan läpi, ja seisahtui sitten kollin vierelle silmäilemään näkymää. Ensisilmäyksellä järvellä ei näyttänyt ainakaan oudolle eikä sieltä kuulunutkaan yhtikäs mitään. Mustaturkkisen kollin jatkaessa matkaansa järven rannalle Legend lyöttäytyi tiukasti Lien vierelle, jos siellä sattuisikin olemaan jotain pelottavaa tai epämiellyttävää.
Rannalle päästyä Legend asteli epävarmasti vesirajalle ja katsoi korvat värähtäen jään lumista pintaa.Hän kovasti toivoi ettei uhkarohkea kolli saisi päähänsä lähteä kulkemaan jäätä pitkin. Siniset silmät tarkkailivat keskittyneesti jäätä ja sen ympäröivää maisemaa kunnes Lien sanat kantautuivat naaraan korviin. Nopeasti ruskeaturkki lähti hölkkäämään kollia kohti, mutta kesken matkan kompastui kovaan lumimöykkyyn. Legend hymähti hämmästyneenä lunta turkistaan ravistellen, ja kääntyi katsomaan möykkyä tarkemmin. Siinä kohtaa johon hän oli kompastunut näkyi ruskeaa turkkia. Kylmät väreet kulkivat pitkin naaraan selkää, kun hän ojensi silmät suurina tassunsa pyyhkimään lisää lunta pois möykyn päältä. Kuten Legend oli pelännytkin, lumen alta paljastui jäätynyt kissan ruumis.
Nopeasti Legend hölkkäsi mustaturkkisen toverinsa luokse, mutta jäi sitten järkyttyneenä tuijottamaan jään alla olevaa hukkunutta kissaa. Yököttävä tunne myllersi ruskean naaraan sisällä, kun hän nosti järkyttyneen katseensa kolliin ja tapitti tämän lampunkeltaisia silmiä.
"Tämä... Tämähän on ihan hirveää", naaras henkäisi, mutta vastasi sitten Lien kysymykseen.
"En ollenkaan osaa sanoa, mitä täällä on tapahtunut. Ihan selvästi taisteltu, mutta... Näin paljon kuolleita?", hän naukui ja antoi katseensa kulkea jäätyneissä ruumiissa. Legend värähti ajatellessaan taistelua, ja sitä miten moni siinä oli menehtynyt. Pian erakon oli pakko kääntää katseensa muualle ettei olisi alkanut voimaan pahoin.

Nimi: Loimutuli (Taivasklaani)

02.08.2018 00:17
Loimutuli nyökkäsi Pisarakyyneleen suuntaan hymyillen ja nyökkäsi lyhyesti. Hän lähti kullanruskean naaraan jäljessä eteenpäin yhdessä muun partion kanssa. Lumessa tarpominen ei ollut mitenkään parasta edes paksuturkkiselle taivasklaanilaiselle, eteenkään kun lumi takertui ikävästi hänen jalkoihinsa ja vatsan alle. Kuitenkaan kolli ei valittanut. He olivat yhdessä ja mikä tärkeintä Pisarakyynel oli kunnossa. Loimutuli tiesi, että hänen täytyisi selvittää asioita Pikkutuulen kanssa, mutta hän voisi keskustella veljensä kanssa myöhemmin. Loimutuli tahtoi viimein kuulla Pisarakyyneleen vastauksen, tahtoisiko naaras olla hänen kumppaninsa. Siitä oli jo aikaa kun hän oli kertonut tunteistaan naaralle, mutta pyytänyt naarasta vielä miettimään, Loimutuli oli tahtonut todistaa olevansa rakastamansa kissan arvoinen, hän toivoi olleensa sitä kuluneina kuina. Niinpä kun Taivasklaanin partio lähti leiristä Loimutuli seurasi perässä Pisarakyyneleen kanssa. Hän kohotti ääntään tuulen ylitse, jotta muu partio kuulisi: ”Minä voisin lähteä Tuuliklaanin reviirin suuntaan.” Hän käänsi päätään sivulle vilkaisten ruskeaturkkisen naaraan suuntaan. ”Tuletko mukaan?” Odottaen naaraan vastausta harmaa-mustaraidallinen kolli käänsi myrskynsiniset silmänsä odottavasti muiden suuntaan myös.
Tulenkipinä nyökkäsi edeltä päätään nuoremman soturin suuntaan. ”Menkää vain, minä koetan Jokiklaanin suunnalta.” Loimutuli kääntyi luimistaen korviaan tuulessa ja odotti vielä joskos Pisarakyynel lähtisi myös. Loimutuli toivoi, että niin kävisi, sillä hän tahtoi metsästyksen lisäksi puhua. Hetken aikaa kolli kulki vaiti ja lähellä Tuuliklaanin rajaa hän pysähtyi. Kuonoon leijui hento tuoksu ja hän liikkui hitaasti matalalla sen suuntaa, yrittäen olla kadottamatta vainua tuulessa. Hän heilautti tuuhealla hännällään vakuudeksi merkin, mikäli Pisarakyynel olisi tullut mukaan, jotta naaraskin olisi hiljaa. Hän pysähtyi odottamaan kiven juurelle tuijottaen lumihankea tiiviisti, korvat valppaasti höröllä. Lopulta hangen yläpuolelle ilmestyi pieni pää, luultavasti aivan eksyneenä ottaen huomioon laantumassa olevan myrskyn. Hän loikkasi eteenpäin hetkeä hukkammatta ja upotti kyntensä ruskeaturkkiseen eläimeen ennen kuin se ehti päästää ääntäkään. Vaikka lintujen pyytäminen oli vähän enemmän Loimutulen hommaa kuin hiirien hän oli sentään onnistunut. Yleensä nuori soturi oli kömpelömpi maalla. Hän vilkaisi Pisarakyyneleen hieman ylpeänä saaliistaan ennen kuin hautasi sen odottamaan. Jatkaessaan matkaa hän puhui kuiskaten kylki lähellä naaraan näkevää puolta, häntä turkillaan lämmittääkseen. ”Pisarakyynel, minä olen jo pitempään tahtonut puhua sinulle.” Hän vaikeni ja epäröi, miettien otsa rypyssä miten sanoisi asiansa. Hän pysähtyi naarasta vastapäätä, vilkaisten häntä silmiin epävarmasti aina tämän tästä. ”Tiedän, että klaani tarvitsee ruokaa, joten sanon tämän nopeasti. Sinä olet minulle tärkeä ja toivottavasti muistat, mitä sanoin aiemmin.” Loimutuli veti henkeä. ”Olen yrittänyt tehdä parhaani, ollakseni sinun arvoisesi ja todella toivon, että me kaksi voisimme olla kumppanit vielä Tähtiklaanissa. Joten toivon, että antaisit vastaukseksi jos... jos haluat että sinulla ja minulla voisi olla vielä joskus olla perhe.” Loimutuli vaihtoi hermostuneena painoa jalalta toiselle katsoen nyt naarasta silmiin, hakien tuon näkevän silmän katsetta. ”Minä... minä haluan uskoa, että tunnet samoin. Olenko oikeassa?”

Nimi: Varjopentu (Jokiklaani)

29.07.2018 22:10
Varjopentu katsoi jopa hieman loukkaantuneena, kun Kirkasturkki lopetti kokoontumisen, eikä sanonut sanaakaan heistä. Hänen sisärensa nousi tassuilleen, häntä äksysti puolelta toiselle piiskoen. Hän ei voinut kuin olla samaa mieltä Kallapennun ärähdyksen kanssa, painaen korviaan niskaan kiinni. Hän hieman epävarman oloisena kysyi sisareltaan, mikähän oli vialla. Hän pelkäsi että Kirkasturkki olisi unohtanut heidät. Ehkä siksi, että kaikilla oli niin kovasti kiireitä ja jokainen oli väsynyt? Mutta Kirkasturkin tehtävähän oli muistaa tällaiset asiat! Kuisketähti ei olisi koskaan unohtanut, heidän emonsa piti aina huolen velvollisuusksistaan!
Kallapentu kuitenkin lausui suoraan hänen pelkonsa ääneen. Sisko oli varma, että heidät oli unohdettu. Varjopentu, tästä mielensä pahoittaneena, ei viitsinyt edes välittää että Kallapentu kutsui klaanin päällikköä hiirenaivoksi. Sillä niinhän päällikkö nyt käyttäytyi! Varjopentu värähti kylmästä ja lähti tassuttelemaan pentutarhaa kohti. Hänen häntänsä riippui pettyneenä matalalla, lunta hipoen. Luulisi että koko klaanille olisi iloinen asia, että klaaniin tulisi uusia oppilaita. Sehän tarkoittasisi vain lisää sotureita. Ahventassulla ja Aaltotassulla olisi vielä vähän matkaa sotureiksi, mutta tällä menolla nämä ehtisivät valmistua ennen kuin heistä edes tehtäisiin oppilaita! Varjopentu pudisteli päätään, tietäen että oli aivan liian ylidramaattinen. Mutta ei viitsinyt harmitukseltaan välittää.
Matkallaan suojaisaan pesään Varjopentu uteli sisareltaan, ketä toivoi mestarikseen. Hän kuunteli korvat höröllä ja siniset silmät sisareen kohdistettuina toisen vastauksen. Hän nyökkäsi hitaasti sisaren selitykselle, näyttäen näin ymmärtävänsä. Hän väräytti viiksiään ja laukaisi siniset silmät hieman tuikkien. ”Toivotaan sitten että et saa Kirkasturkkia.” Hän naukui, viitaten siskon selitykseen haluamastaan mestarista.
Kallapennun kohonnut kulma selvästi merksiti, että odotteli hänen omaa mielipidettään. Varjopentu kallisti päätään ja hymisi hieman miettiessään. He astuivat pentutarhaan, jossa jäätävä tuuli heti lakkasi puremasta nahkaan asti. Varjopennun turkki oli valitettavan lyhyttä, joten se päästi kaiken tuulen lävitse ja hän paleli helposti sen takia. Kolli pudisteli turkkiaan ja viimein vastasi Kallapennun kysymykseen. ”Toivoisin jotakuta, joka osaa olla kärsivällinen, mutta ei laiska. Olisi inhottavaa, jos jäisi paljon oppimatta, jos mestari ei jaksaisi keskittyä tehtäväänsä.” Varjopentu naukui, nuolaisten sen jälkeen rintakarvojaan. Hän toivoi saavansa jonkun, joka jaksaisi olla kannustava ja kärsivällinen, sillä.. no, tiesihän hän, että ei ollut ihan taitavimmista tai nokkelimmasta päästä, kun kerran oli joskus niin epävarma.
”Mitähän luulet, löytyisikö rajoilta jotain mielenkiintoista? Ajattele mitä partiot olisivat voineet löytää, kerran kun on aivan uusi reviiri.” Varjopentu tuumaili, yrittäen saada muuta ajateltavaa nimitystilaisuudesta. Hän leikkisästi katsoi sisartaan ja piikitteli pienesti virnistäen. ”Ajattele vaikka jos kettu tai ahma löytyisi.”
Varjopentu hengitti tasaista penutarhan ilmaa sisäänsä ja katseli heitä lukuunottamatta tyhjää pentutarhaa. Hänen hännänpäänsä nyki. Ajatukset palasivat taas oppilastilaisuuteen. Mutta oikeasti, pesä oli aivan liian pieni heille jo! He olivat kasvaneet kovasti pienestä pentuiästään ja olivat täysin valmiita oppilaiksi. Pentutarhassa ei ollut yhtäkään kuningatarta, sillä he eivät tarvinneet ketään huolehtimaan heistä, eikä kukaan ollut tällä hetkellä tiineenä. Ehkäpä Kirkasturkki yritti viitytellä nimitystilaisuutta, sillä totta tosiaan, klaanille ei olisi tulossa uusia pentuja ollenkaan lähiaikoina. Se saattaisi vaikuttaa huonosti klaanin dynamiikkaan ja saattaisi luoda hieman hermostuneisuutta. Heidän klaaninsahan oli kaikista neljästä klaanistä pienin.
Varjopentu vilkaisi sisartaan, joka ei sillä hetkellä tehnyt mitään. Hänen huulensä nykäisi ylöspäin, kun hän sai ajatuksen miten viettää aikaa. Varjopentu venytti kehoaan pitkäksi, niin että selkä kaartui ja häntä nousi koukulle. Hän jäi alas kyyryyn asentoon ja kiusoittelevasti heilautteli häntää takanaan. ”Kallapentu hei!” Hän huikkasi ja esitteli hampaitaan haastavasti. Painiminen sai aina paremmalle tuulelle ja Kallapentu voisi päästellä vähän höyryjä ärtymyksensä takia.
Varjopentu jännitti takajalkansa ja loikkasi sisarensa selkään kiinni. Hän läpsäisi Kallapentua suoraan korvalle ja he kaatuivat maahan niin että pyörivät.

Nimi: Tähtitassu (Tuuliklaani)

26.07.2018 01:16
Tähtitassu oli ollut metsästämässä mestarinsa ja kasvatti-isänsä Susihampaan kanssa, josta oli tullut koko ajan rakkaampi naaraalle - hän muisti Susihampaan paljon paremmin kuin oikean isänsä Silmäpuolen, josta muistikuvat olivat harvempia, vaikka hyviä nekin. Kunnes oranssiraitainen soturi oli kuollut, samoin kuin oletettavasti heidän emonsa. Ilman Susihampaan huolenpitoa Tähtitassu ei tienny miten hän ja hänen veljensä olivat pärjänneet. Kuten arvata saattoi Susihampaan hyvistä opeista huolimatta Tähtitassun metsästysyritys ei ollut tuottanut tulosta, olihan hänen ensimmäinen kertansa ja lunta oli tullut paksusti. Lisäksi lumipyry oli niin kylmä, että uhkasi kohmettaa oranssiraitaisen naaraan valkoiset käpälät lumeen. Lohduntassulla ei ollut ollut sen parempi tuuri, vaikka olikin ollut aika lähellä napata lumeen kaivautuneen hiiren, ennen kuin se ehti karata. Leiriin saapuessaan Tähtitassu oli väsymyksestä ja kylmästä huolimatta melko tyytyväinen. Hopeasiiven ja Ikiusuusyön avulla partio oli saanut enemmän riistaa - vaikka sitä vähän olikin, ja kulkukissa oli häädetty tiehensä. Lisäksi Tähtitassu oli pitänyt oppituntia hyödyllisenä ja mielenkiintoisena, hän oli varma, että niin oli Lohduntassukin, vaikka tuuheampiturkkinen kolli olikin seurannut enemmän vakavan keskittyneenä, mitä Tulikasteella ja muilla kokeneemmilla sotureilla oli sanottavanaan. Leiriin saapuessaan Tähtitassu katsoi pehmeästi hymyillen Susihampaan perään kun ruskeaturkkinen kolli päätyi jakamaan ateriaansa Tuiketuulen seuraan. Vaikka Tähtitassu oli niin kaukana, ettei saanut sanoista selvän hän oli onnellinen kaksikon puolesta, sillä näkyi, että he olivat iloisia. Tähtitassua ilahdutti nähdä Susihammas hymyilemässä, sillä tiesi, että hänellä oli ollut hankalaa. Nuori naaras käänsi meripihkan keltaiset silmänsä veljensä suuntaan. ”Mitä luulet, tuleekohan heistä pari?”
Lohduntassu käänsi oman sinisen silmäparinsa katseen samaan suuntaan kuin vierellä seisova siskonsa ja hymyili pienesti. ”Kenties. Sen näkee.”
Tähtitassu nyökkäsi ja polki jalkojaan lämmitäkseen. ”Niin, toivoisin että tulisi. He olisivat hyvä pari, eikö niin? Tuiketuuli on tietysti nuorempi, mutta ei kai sillä ole mitään väliä, eihän?”
Lohduntassu vaikutti pohtivan ja puisti sitten lähes hellästi päätään. ”Ei, tuskinpa sillä on. Toivon, että he olisivat onnellisia.”
Tähtitassu ryhdistäytyi. ”Niin, niin minäkin. Susihammas ansaitsee sen.” Hän puisteli lunta ohuemmalta turkiltaan ja ehdotti: ”Mitäs jos söisimme ensin jotain ja nukkuisimme sitten hieman? Olemme olleet ylhäällä melkein koko yön?” Ennen kuin tummanoranssi kollie ehti vastata Tulikaste kutsui klaanin koolle. Lohduntassu höristi uteliaana korviaan mestarinsa ja varapäällikön kutsun kuullessaan. ”Kuunnellaan ensin, mitä Tulikasteella on sanottavanaan.” He tassuttelivat istumaan vieretysten ja kuuntelemaan serkkunsa puhetta - Tähtitassusta tuntui hassulta ajatella klaanin varapäälliköstä niin. Tähtitassu vilkaisi ympärille kerääntyviä kissoja. ”Luuletko, että saamme tietää enemmän Kastetähden voinnista? Hän on yhä parantajan pesällä, kai hänen olisi pitänyt jo herätä?” Tähtitassu kysyi huolestuneena, hän oli sentään ollut yksi auttamaan saapuneita. Naarasta huoletti myös se, että Illankajo, ei varmaankaan ollut kuullut mitään Tähtiklaanista. Kai parantaja kuitenkin osasi auttaa päällikköä?

Nimi: Kallapentu (Jokiklaani)

24.07.2018 15:17
Nimitystään oppilaaksi kärsimättömänä odottava Kallapentu seurasi kissajoukon seasta veljensä Varjopennun viereltä, miten klaanikokous eteni omaa hyvää vauhtiaan. Hitaamminkin se voisi mennä, jos kyseessä oli niin aikaansaamaton päällikkö kuin Kirkasturkki, joka ei ole nimeään edes ansainnut vielä. Ehkä siihen on oma syynsä, tai sitten Tähtiklaani ei pidä hänestä. Kallapennulla ei ole kuitenkaan kasvanut iän myötä uskomusta kyseiseen klaaniin, joka koostuu pelkästään kuolleista "hengistä", jotka kuiskailevat tiettyjen yksilöiden korviin jatkuvasti, joita kutsutaan parantajiksi. Kallapentu ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi klaani ottaa kuolleiden viestit tosissaan ja tekevät siitä niin ison numeron. Sitä paitsi, Tähtiklaanista ei hetkeen kuullutkaan mitään. Ehkä ne kyllästyivät klaanien "auttamiseen" ja ottivat hatkat. Samalla he varmaan veivät myös Kallapennun ja Varjopennun emon mukanansa, niin epäreilusti kuin saamalla hänet katoamaan kuin tuhka tuuleen. Kuisketähti oli vielä klaanin päällikkö! Kirkasturkin edeltäjä!
[Ehkä kaikki olisivat toisin, jos hän olisi täällä], lähes valkoinen pentu mietti hiljaa, ja vaikka kuinka haikealta hän saattoi päässään kuulostaa, hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Vaikka hän jollakin tasolla vielä ikävöi kadonnutta emoaan, joka ei koskaan palannut takaisin hänen ja veljensä vuoksi, Kallapentu on oppinut elämään asian kanssa, ettei tule mitään ihmettä, että Kuisketähti palaisi ja hoitaisi työnsä loppuun emona sekä klaanipäällikkönä. Kirkasturkki ei ole mitään edeltäjäänsä verrattuna. Ja sen Kallapentu todisti, kun kolli oli nimittänyt kirjavan Nopsavarjon seuraajakseen ja antanut hänen järjestää partiot ja klaanikokous oli ohi. Kallapentu oli tyrmistynyt, ja heti sen jälkeen kiehui ärtymyksestä, jonka näki varmasti kilometrien päähän. Hänen häntänsä kiekkui takanaan sivulta sivulle pörheänä noustessaan ylös mustajuovaisen veljensä rinnalta.
"Ei voi olla totta", Kallapentu sihahti katseensa yhä paikalla, missä oli nähnyt päällikön viimeksi nimittämässä uutta varapäällikköä, mutta ei heitä. Luulisi hänen tietävän asiasta! Kallapennun pupillit kapenivat elottoman harmailla silmillä, kun hän vilkaisi Varjopennun puoleen, joka kysyi itsekin kummissaan, miksi heitä ei nimitetty. Veljensä vuoksi, naaraan ilme hieman helleni vaikka näyttikin yhä petetyltä, josta olikin vihainen. Tätä hetkeä hän oli odottanut liian kauan, ja sitten tämä tapahtui. Hienoa, erittäin hienoa.
"Tuo raitaturkkinen hiirenaivo varmasti unohti meidät, Varjopentu", valkoruskean pennun ääni paksuuntui pelkästään siitä, että hän puhui nykyisestä päälliköstään, jota hänen pitäisi "kunnioittaa". "Nimitti jonkin varapäällikön, mutta ei meitä", hän jatkoi ja joutui melkein hengähtämään saatuaan sanotuksi asian, joka varmaan oli myös juovikkaalle kollille melko selkeä. Näkihän hänkin klaanikokouksen omin sinisin silminsä. Kallapentu jokseekin rauhoittui muutaman sisäänhengityksen jälkeen, mutta kulmansa olivat yhtä kurttuun painuneina. Hän ei unohda tätä, ainakaan vielä. Hän halusi tulla vielä tämän päivän aikana nimitetyksi. Kun partiot palaavat, ehkä se tapahtuu silloin. Jos ei, niin ei hyvää heilu.
Kallapentu teki kuten Varjopentu oli ehdottanut heidän tekevän, palaavan pentutarhaan, missä hän on viettänyt aikaansa jo jonkin aikaa siitä lähtien, kun Jokiklaani löysi uuden kodin heille. Kallapentu ei ole syntynyt siellä, kuten muut klaaninsa pennut; hän joutui sinne vasta hieman vanhempana veljensä kanssa kun klaanit pystyttivät leirin uudelle seudulle pitkän matkan jälkeen. Sisaret olivat selkeästi liian vanhoja olemaan siellä, eikä Kallapentu pidä ajatuksesta, että joutuu olemaan siellä vielä siihen asti, kunnes heidät nimitetään myöhemmin ja hän saisi oppilasnimensä.
Vielä kulkiessaan harmaan pennun rinnalla, Kallapennulta kysyttiin kysymys liittyen mestareihin ja kenet hän erityisesti haluaisi opettavan häntä seuraavat 6 kuuta ennen kuin hänestä tulisi soturi. Naaras tuhahti hiukan.
"Minulle kelpaa kuka tahansa, joka ei käyttäydy kuin idiootti", hän vastasi Varjopennulle, mutta ajattetellessaan jäävänsä hieman epäselväksi vastauksensa kanssa, harmaasilmäinen pentu jatkaa vielä. "Joka ei pompota minua, jota käyttäisi hyväkseen siihen, ettei tee itse mitään. Eli idiootti". Selvennettyään hieman Varjopennulle sitä, mitä ei halunnut tulevan mestarinsa olevan, Kallapentu vilkaisi kollipennun puolleen lähestulkoon nyt ilmeettömänä äskeisen lyhyen vihanpurkauksen jälkeen, ellei pientä kysyvältä vaikuttavaa kulman kohotusta laskettu. Se oli kuin naaraan tapa kysyä isoveljeltään samaa, ilman sanoja. Kallapentu uskoi hänen ymmärtävän sen.

Nimi: Täpläjalka (Jokiklaani)

24.07.2018 15:15
Täplikös kollisoturi seurasi nimitysmenot loppuun lähinnä hölmistyneenä, vaikka Aaltotassu epäilikin Nopsavarjon hoitavan tehtävänsä hyvin. Se sai Täpläjalan kuitenkin miettimään, miten vaikeaksi muut klaanin kissat saattaisivat tuon kyseisen yrityksen tehdä.
"Olemme nykyään vain massa, josta ei erota varapäällikön arvoisia. Onko Nopsavarjo jotenkin erikoinen tähän tehtävään?" Täpläjalka tietämättään lausui Aaltotassun ajatuksia ääneen, sillä sekin oli miettinyt samaa asiaa. Ero niiden kahden välillä oli vain, että se toi ajatuksensa äänen mukana esille.
Täpläjalan ilmoittaessa mielipiteensä - ja ei sillä, myös onnittelunsa - alkoi Nopsavarjo järjestää suoraan partioita, vaikka tuore varapäällikkö soi kollille ja sen oppilaalle samalle vinon hymyn. Täpläjalka itse oli ihan sujut sen kanssa, keitä sen kanssa samaan partioon tuli... mutta itku Kyysilmän puolesta, kun tuo joutui sietämään Salviaviikseä. Kahden kollin luonteet eivät sopineet yhteen sitten millään ja se oli vuosien varrella tullut huomattua. Täpläjalka miettikin, että olisiko varapäällikkö voinut tässä vaiheessa tehdä klaanin parhaaksi paremman järjestelyn partion osalta. Tällä kertaa se ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, vaan siirtyi lähtöasemiin kohti leirin uloskäyntiä. Oli virkistävää päästä takaisin ulos ja ehkä viilata Aaltotassun koulutuksessakin pari asiaa vielä samalla. Nuori naaras alkoi lähestyä hälyttävästi soturi-ikää, eikä Täpläjalka tahtonut viivyttää tuon soturiksi pääsemistä joutumalla ilmoittamaan Kirkasturkille, että se korjaisi vielä mielellään oppilaansa kanssa asioita.
Nopsavarjo lähtikin pikaiseen tahtiin loikkimaan keskelle lumipyryä, mikä sai rakenteeltaan tanakamman Täpläjalan huokaisemaan. Ei se lihava ollut, mutta omasi enemmän lihasmassaa kuin tuore varapäällikkö, joten se olisi voinut tällä hetkelle rukoilla Tähtiklaanilta hieman hidasteita tähän vauhtiin. Ehkä Nopsavarjo viimeistään rajalla tajuaisi, että sotureita ei kannattanut väsyttää, jos toinen klaani odottaisikin niitä omassa partiossaan. Ei sillä, nehän eivät enää olleet yhtä suurta perhettä kuten matkan aikana.
"Minusta uusi leiri on hyvä. Ja mitä jokien sijaintiin tulee, oletko miettinyt, mitä tapahtuisi, jos se hiirenkorvan tullen olisivat lähempänä? Olisimme joka vuosi evakossa leiristämme, kun joet tulvivat yli." Täpläjalka huomautti, vaikka Jääkyynel ei varsinaisesti toivonutkaan jokien olevan lähempänä. Sen sävy ei ollut toista korjaava tai syyttävä ajattelemattomuudesta. Ehkä se salaa puhuikin enemmän Nopsavarjolle?
Täpläjalka säilyi hetken hiljaa, kun klaani pääsi ylös leirikuopasta. Lumituisku otti ne enemmän vastaan nyt, kun niillä ei ollut matalaa sijaintia suojanaan, ja vaikka kaljut koivut taipuivat viimassa, niiden oksistosta ei ollut suojaa. Näkyvyys oli todella huono.
Nopsavarjon puhellessa kalastusreissustaan jonkun klaanilaisen kanssa ei Täpläjalka voinut olla huomioimatta tuon pennunomaista sävyä. Hetken aikaa se koki olonsa hieman vaivaantuneeksi, sillä se oli todella huono normaaleissa keskusteluissa. Mitä sen pitäisi sanoa? Jääkyynel kuitenkin tuntui osaavan tämän saran, joten Täpläjalka jätti juttelumielisen puhumisen kokonaan toiselle kollille. Se kiinnittikin huomiotaan enemmän Aaltotassuun muut sivutessaan.
"Tiedätkö, mitä meidän kannattaa ottaa huomioon näin pahassa lumimyrskyssä? Mikä auttaa vihollista havaitsemaan meidät?" soturikolli tiedusteli laskien hieman päätään, ei paljoakaan ottaen huomioon Aaltotassun iän, ja katsahti sitten niitä vastaan puhaltavaan myrskyyn.
Nopsavarjon huomio kuitenkin kiinnitti Täpläjalan katseen takaisin varapäällikköön pian sen jälkeen, kun se oli mahdollisesti saanut Aaltotassun vastauksen. Kilpikonnakuvioinen tuntui haistaneen jotain, mikä oli hyvä esimerkki siitä, mitä Täpläjalka oli juuri tarkoittanut. Verisen hajun lähde oli tuulen yläpuolelle, joten myrsky puhalsi sen suoraan tuulen alapuolella, kohteelle haistamattomissa, olevan partion suuntaan.
Täpläjalka vilkaisi valkoturkkista oppilastaan ja painui matalammaksi. Sen askeleet paksulla hangella olivat yllättävän kevyitä massavaan ruumiiseen verrattuna, eikä Täpläjalka olettanut tulevansa huomatuksi, jos kohde vielä oli elossa. Ainakaan veren hajun määrästä päätellen tuo ei ainakaan voinut olla.
Haapapuiden lomasta niitä vastaan ilmaantuikin ketun katkeralta haiseva ruumis. Täpläjalka siinä samassa suoristautui, mutta luotasi lumihangen siltä seisomalta ennen kuin jatkoi lähemmäs raatoa. Se nyrpisti kuonoaan, mutta ei näyttänyt huolestuneelta.
"Lumessa on vain yhdet jäljet", se aloitti selittämään viitaten rajua vauhtia peittyvään jälkivanaan kuin opastaakseen nuoremman kissan päättelyä tällaisissa tilanteissa. "Haavat sen ruumissa eivät ole tarpeeksi suuria ollakseen peräisin jostain kettua itsestään suuremmasta. Toinen kettu? Ei, koska --" Täpläjalka nosti etukäpälänsä pyyhkäistäkseen laskeutunutta lunta eläimen lavalta. "-- ketulla ei ole näin terävät kynnet. Kissa on tappanut sen. Ehkä partio. Toiselta reviiriltä, mahdollisesti. Se on ehtinyt tänne saakka vain kuolemaan. Jos kyseessä olisi ollut vaikka mäyrä, se olisi mennyt suoraan kurkkuun ja taittanut niskat siihen paikkaan."
Soturi katsahti kolmeen muuhun kissaan vuorotellen, mutta ei sentään hyväksyntää teorialleen hakeakseen, vaan varmistaakseen noiden kuunnelleen tarkasti. Se itse oli useinkin kohdannut metsäneläinten raatoja Jokiklaanin entisillä reviireillä, mutta jos muut eivät olleet, niin se teki noille selonteon mahdollisista tapahtumista.
"Ainakin se on kuollut, eikä meidän tarvitse huolehtia nyt siitä, että se tekisi uuden pesän reviirillemme ja kevään tullen uhkaisi pentujamme. Olemme tämän elikon osalta ainakin turvassa."

Nimi: Tulivaahtera (Taivasklaani)

22.07.2018 00:45
Tulivaahtera ei oikein tiennyt, miten reagoida kumppaninsa sanoihin. Naaras arveli itsekin, ettei ehkä olisi parasta lähteä metsästämään pakkasen armoille tässä kunnossa, mutta hän ei halunnut näyttää heikolta tai laiskalta muiden silmissä. Hänen olonsa oli ollut jo jonkin aikaa entistä väsyneempi, huonovointisempi ja jotekin... raskas. Ihmekkös tuo, kun hänen sisällään kasvoi monta uutta elämää. Se teki hänestä myös nälkäisemmän ja naaras halusi senkin takia metsästää oman osuutensa, koska söi kumminkin useamman edestä. Toisaalta soturi olisi halunnut vain jäädä leiriin lepäämään Lehtipuron, Unentassun ja pentujen kanssa, mutta hänen ylpeytensä ei sallisi sitä. Naaras ei muutenkaan vielä tuntenut oloaan kuningattareksi. Vaikka eihän hän tiennytkään, miltä sen kuuluisi tuntua. Mutta siinä hän uskoi Herukkaviiksen arviointikykyyn. Parantaja kyllä kertoisi, millon hänen olisi luovutettava soturin tittelinsä väliaikaisesti pois ja siirryttävä kuningattarien pesälle nauttimaan kissanpäivistä.
"Olen varma. Minulla on muutenkin liikaa energiaa pysyäkseni paikoillani", harmaanruskeasävyinen kissa vastasi puoliksi valehdellen kumppanilleen. Tietenkään tekemättä sitä pahalla. Hänestä pieni valkoinen valhe ei ollut paha juuri nyt.
"Ja mitä varovaisuuteen tulee... Ajattelin kyllä tippua puusta huvikseni", naaras naurahti tuhahtaen ja lisäsi perään puskiessaan hellästi Tulenkipinää: "Olen kyllä varovainen. Ja, jos me kuljemme yhdessä, en usko, että minulla on mitään hätää."
Suurin harppauksin Tulivaahtera seurasi joukkoa johtavaa kollia Jokiklaanin vanhaa reviiriä kohti yrittäen pitää aistinsa tarkkoina riistan varalta. Keli ei ollut mitenkään parhain mahdollinen ja kylmä tuuli otti inhottavasti naaraan herkkään kuonoon. Hän todellakin tunsi olonsa voimattomaksi heikossa lumipyryssä eikä soturi haluaisi ottaa mitään riskejä pentujensa turvallisuuden vuoksi. Jospa hän vain äkkiä nappaisisi jotain mukaansa ja palaisisi leiriin? Jos voimat riittäisivät pitempäänkin, voisi naaras saalistaa lisääkin, mutta yhden riistaeläimen löytäminen oli nyt hänen tavoitteenaan tällä reissulla.
"En ole varma jaksanko kävellä Jokiklaanin reviiriä pidemmälle... Voisin jäädä sinne etsimään riistaa, jos te muut haluatte käydä kauempana. Jos sopii?" taivasklaanilainen ehdotti pitäen pihlajanmarjaiset silmänsä kumppanissaan, osoittaen epävarmana sanasakin hänelle. Tällä hetkellä hänestä tosiaankin tuntui kuin Tulenkipinä olisi koko klaanin johtavana esikuvana. Herukkaviiksi oli liian vakava siihen tehtävään eikä muutenkaan näyttänyt mitään kiinnostusta ollakseen pomona. Tulenkipinä sne sijaan oli synnynnäinen johtaja. Ja naaras oli ylpeä hänestä. Tulivaahtera rukoili syvällä sisimmässään Tähtiklaanilta, että hänen kumppanistaan nousisi seuraava päällikkö. Silloin hän tietäisi klaanin olevan luotettavissa käpälissä.

Nimi: Riddler (Erakko)

22.07.2018 00:38
Riddler säilyi paikallaan Deathin katseen alla ja antoi vinon hymyn pysyä kasvoillaan kun kolli silmäili hänet läpi oransseilla silmillään. Oli hyvin selvää harmaalle naaraalle, että kolli tarkkaili olisiko hän mahdollinen uhka. Se hieman hämmensi häntä, sillä saattoihan toki olla, että tämä vieras kolli oli heikompi mustan turkkinsa alla kuin miltä näytti, mutta päällepäin kolli näytti enemmän uhalta kuin naaras itse. Riddler ei kuitenkaan ollut moksiskaan. "Älä huoli, en aio syödä sinua." Naaras naukaisi hieman violettia silmäänsä iskien ja vaihtoi paksua leveältä käpälältä toiselle. Paksu turkki suojasi naarasta hyvin jopa lumituiskulta ja pakkaselta, vaikka tietysti kylmä vähän tuntui takkuisen raidallisen turkin läpikin. Tämä kolli ei vaikuttanut kaikista puheliaiammalta ainakaan aluksi, mutta sentään tämä seurasi mitä satuilevalla naaraalla oli puhuttavanaan. Riddler kallisti hieman päätään kun kolli viimein puhui ja nimiäkin vaihdettiin. Riddler päästi suustaan kehräyksen tapaisen, tämä kolli ei tosiaan ollut aivan uusi arvoituksille. "Vai että neiti, aivan imartelet. Sitähän tuntee itsensä ihan nuoreksi!"
Riddler käänsi päänsä taas kallelleen ja antoi tuuhean huiskamaisen häntänsä pyyhkiä kaaressa lumen pintaa. "Kenties, ystävä hyvä. Mutta kultaseni, etkö huomaa että vastaus on kuolleissa lehdissä ja ohikiitävissä taivaissa?" Naaras värisytti viiksiään, hän suorastaan piti siitä, mihin keskustelu oli menossa. Oli jo kauan siitä kun hän oli viimeksi saanut puhua jonkun kanssa, joka ymmärsi. Puhui yhtä paljon ja mietti syntyjä syviä kuin hänkin, ainakin sellaisen kuvan hän sai. Tietysti kolli paljasti vain vähän itsestään, mikä sopi Riddlerille samankaltaisena tapauksena paremmin kuin hyvin. Hänkin istuutui parempaan asentoon kollin tavoin ja peitti tassunsa hännällään. "Sehän sattui, ruokaa itsekin etsin. Aina vain, kuiden jälkeen jahtaa alkua vain ei loppua näy." Naaras puisteli päätään voivoitellen sanoillaan vuodenaikojen vaihtumista ja lehtikadon aikaa.
Riddler nyökäytti päätään mustan kollin sanoille nimistä. "Niin, sanoissasi on viisautta arvon Death." Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi: "Niin olen kuullut itsekin. Kynsivät ilmeisesti ennen kyselemistä." Riddlerin äänensävy ei ollut paheksuva, enemmänkin toteava. "Liikut siis yksin?"

Nimi: Pisarakyynel (Taivasklaani)

22.07.2018 00:31
Pisarakyynel katseli tyynen rauhallisesti ympärilleen, kun he pääsivät takaisin leiriin. Leiri näytti jo siltä kuin siellä ei olisi vähään aikaan asuttu. Pian puolisokea naaras kuitenkin kiinnitti huomionsa Herukkaviiksen ja Tulenkipinän keskusteluun, ja tyytyi istahtamaan hiljaa paikoilleen kietoen samalla häntänsä itsensä ympärille. Kylmä viima sain kullanruskean soturin pörhistämään huonokuntoista turkkiaan pitääksen hyytävän kylmyyden poissa.Pisarakyynel antoi katseensa kiertää kaikissa jäljellä olevissa taivasklaanilaisissa. Eipä heitä enää montaa ollut. Osa oli kateissa eikä kukaan tiennyt olivatko he edes elossa vai ei.
Kun puheeksi tuli metsästyspartio tunsi Pisarakyynel nälän kurnivan tyhjässä vatsassaan. Hän uskalsi jo epäillä etteivät he paljoa saalista tulisi saamaan. Naaras ravisti rivakkaasti päätään saadakseen negatiiviset ajatukset kaikkoamaan, ja etsi sitten jäänsinisillä silmillään Loimutulen muiden vähäisten taivasklaanilaisten joukosta. Pisarakyynel kohtasi harmaavoittoisen kollin myrskynsinisien silmien katseen, ja antoi pienen hymyn kohota kasvoilleen, kun Loimutuli kysyi oliko hän valmis lähtöön.
"Olen", Pisarakyynel vastasi hiljaisesti kehräten nauttien kollin hännän kosketuksesta turkillaan, ja nousi sitten seisaalleen. Hetken aikaa naaras vain katseli muiden metsästyspartioon lähtevien perään, mutta suoristautui sitten syvään huokaisten. Hän toivoi, että he saisivat edes jonkin verran saalista, ja pääsisivät sitten lepäämään. Kullanruskea soturi lähti häntä puuterilunta laahaten muiden perään, ja piti sekä silmänsä, että korvansa auki mahdollista riistaa varten.

Nimi: Varjopentu (Jokiklaani)

21.07.2018 23:48
Varjopentu istui häntä tassujen ympärille kiedottuna klaanin joukossa. Kylmä tuuli painoi kovaa vastaan, lennätellen lumihiutaleita. Varjopentu pörhensi mustajuovaista turkkiaan ja hivuttautui hieman lähemmäs sisartaan Kallapentua, jakaakseen lämpöä. Heillä oli menossa klaanikokous, joten jokainen joutui istuskelemaan paikallaan palelemassa. Kirkasturkki oli juuri pitänyt heille tilaisuuden, jossa nimitti uuden varapäällikön. Titteliin nimettiin Nopsavarjo, kilpikonnakuvionen kolli. Varjopentu oli nähnyt kollin silloin tällöin leirissä ja jopa tervehtinyt tätä joskus, mutta eipä muuten tiennyt kissasta mitään. Ehkä tämä sitten oli hyvä valinta, vaikka nuori vaikuttikin olevan.
Varjopentu oli hieman pettynyt, kun klaanikokous päättyi, eikä heitä vieläkään nimetty oppilaksi. Hehän olivat jo kuusi kuuta vanhoja! Varjopentu vilkaisi sisareensa, tuntien olonsa hieman epävarmaksi. Oliko heissä sitten jotain vikaa, kun heitä ei vielä nimitettykkään? ”Miksihän meistä ei vielä tehty oppilaita?” Varjopentu hieman epäröiden kysyi sisareltaan. Hän katsoi tassuihinsa ja polki etutassullaan lunta. Eikai Kirkasturkki vain olisi unohtanut heitä?
Varjopentu värähti jälleen kylmästä kun kova tuulahdus meinasi saada hänet kumoon. Niinpä hän nousi tassuilleen, kerran kun kokous oli jo päättynyt ja kääntyi Kallapennun puoleen. ”Mennään jonnekkin minne ei tuule, tänne jäätyy kun istuu paikallaan.” Hän murahti. Hän kääntyi pentutarhan puoleen, jonka tiesi pitävän tuulen hyvin poissa. Hän katsahti sisartaan ja empi hieman, vilkaisten kissajoukkoa ympärillään. ”Kun meistä viimein tulee oppilaita, niin kenet toivot saavasi mestariksi?” Varjopentu viimein kysäisi, vaikka hieman vaimeaan sävyyn. Häntä hieman jännitti ajatus omasta mestarista. Olisi kauheaa, jos hän saisi mestarikseen vaikka Kyymyrkyn tai Salviaviiksen, josta oli kuullut pelottavia juttuja.

Nimi: Myrskytuuli (Tuuliklaani)

21.07.2018 22:33
Myrskytuuli oli matkalla tuoresaaliskasalle, kun hän kuuli nimensä kutsunnan. Hän uteliaasti katsoi olkansa yli ja huomasi Kärppäviillon ja Pihlajanoksan tassuttelevan häntä kohti. Suuri soturi heilautti häntäänsä tervehdykseksi, laiska virne kasvoillaan. ”Tervehdys.” Hänen luomiaan meinasi edelleen painaa rankan lumessa tarpomisen jäljiltä, eikä hän ollut saanut nukuttua mitään soturien pesässä palaamisensa jälkeen. ”Mites korjaukset sujuivat?” Hän kysähti toverillisesti.
He suuntasivat tuoresaaliskasalle, missä Myrskytuuli iski silmänsä metsästämäänsä lumikkoon. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä elettäkään hoikkaa saalista kohti, kun Kärppäviilto ehti ensin. Myrskytuuli räpäytti silmiään ja heilautti viiksiään huvittuneena. ”Hyvä valinta.” Hän kehui kollia hyväntuulisesti. Pihlajanoksa oli tyytynyt säälittävän pieneen hiireen, joten Myrskytuuli tuumi että hänellä ei ollut kovinkaan kova nälkä.
Kärppäviilto ehdotti, että hän voisi aterioida kaksikon kanssa. Myrskytuuli nyökkäsi päätään ja naukui. ”Toki.” Hän oli aikeissa valita oman saaliinsa, kun partio saapui takaisin leiriin. Kollin silmät syttyivät hieman niiden uneliaasta sumusta huomatessaan sisarensa Hopeasiiven joukon mukana. Vai sinne oli sisko mennyt! Hopeasiipi näytti huomaavan hänet myös ja jätettyään hyvästinsä partiolle loikki heidän luokseen. Hopeasiipi antoi ujon nyökkäyksen tervehdykseksi Kärppäviillolle ja Pihlajanoksalle, ennen kuin pukkasi Myrskytuulta riemulla. Myrskytuuli pukkasi sisartaan takaisin lämpimästi. Hopeasiipi pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan, hiiren ja jäniksen. Myrskytuuli äännähti tyytyväisenä ja noukki Hopeasiiven pudottaman jäniksen leukoihinsa.
Myrskytuuli siirsi katseensa takaisin Kärppäviiltoon ja Pihlajanoksaan. Hän nyökkäsi merkiksi että voitaisiin mennä syömään, kun Tulikaste loikki leirin poikki Puhujankivelle. Myrskytuuli kurtisti kulmiaan kun naaras huusi ilmoille kutsuhuudon. Hänellä oli nälkä! Eikö naaras voisi odottaa hetkeä? Olkiaan pyöräyttäen Myrskytuuli vilkaisi seuralaisiinsa ja nyökkäsi päätään varapäällikköä kohti. ”No, mennääs kuulemaan mitä Tulikaste haluaa.” Hän naukui ruokansa takaa.
Myrskytuuli kääntyi kannoillaan ja asteli hieman lähemmäs Puhujankiveä, kuitenkin suhteellisen reunaan jotta he voisivat syödä samantien kunhan Tulikaste olisi lopettanut. Hopeasiipi meni hänen toiselle puolelleen, vilkuillen ympärilleen jotakuta etsien. Myrskytuuli vilkaisi Kärppäviiltoon ja taputti häntäänsä maata vasten vierellään, tarjoten kollille toverillisesti paikkaa viereltään.

Nimi: Kärppäviilto (Tuuliklaani)

21.07.2018 19:21
Valkoraidallinen kolli oli auttanut leirin kunnostuksessa muiden niiden klaanilaistensa tavoin, jotka eivät myöskään olleet päässeet yhteenkään partioon. Kieltämättä oli vaikeaa näin lehtikadon aikana yrittää saada leiriä tämän paremmaksi, koska he eivät voineet löytää tuoreita sammaleita, lehtiä, oksia tai muitakaan lumen peittämästä maasta. Jokaisen käpälät jäätyisivät, jos he menisivät myrskyn keskelle kaivelemaan hankea etsiäkseen kohmeisia sananjalkoja. Niinpä Kärppäviilto keskittyi raivaamaan piikkihernepensaita tehden enemmän tilaa pesiin ja revityillä oksilla hän paikkasi kattoa ja seiniä. Työ oli uuvuttavaa, mutta onneksi häntä auttamassa oli moni muukin. Muun muassa Pihlajanoksa, jonka kanssa soturi välillä vaihtoi pari sanaakin korjailujen ohella.
Kesken työnteon aukiolta rupesi kuulumaan ääniä, jotka viittasivat metsästyspartion saapuneen takaisin lumimyrskystä.
"Eiköhän pidetä taukoa ja syödä jotain", ruskeaturkkinen kissa naukaisi hymyillen laikukkaalle toverilleen ja saadessaan myöntävän vastauksen, molemmat kävelivät tuoresaaliskasaa kohti mahat kurnien. Juuri samalla hetkellä kaksikko huomasi Myrskytuulenkin suunnistavan hakemaan syötävää ja tuolla ei näyttänyt olevan seuraakaan.
"Hei Myrskytuuli", Kärppäviilto aloitti tervehtien pirteänä klaanitoveriaan, joka oli juuri tainnut tulla metsästyspartion mukana. Hän laski mudanruskeat silmänsä hetkeksi pois kermaturkkisesta kollista keskittyen ottamaan jotain saaliskasalta ja nappasi leukoihinsa valkoturkkisen lumikon, jonka uskoisi täyttävän hänen vatsansa. Pihlajanoksa näytti poimivan itselleen pienikokoisen hiiren. Sen jälkeen valkoraidallinen soturi käänsi katseensa takaisin Myrskytuuleen ajatellen, että he kolme voisivat, vaikka aterioida yhdessä ja vaihtaa kuulumisia.
"Haluaisitko liittyä seuraamme?"

Nimi: Hämäräpolku (Varjoklaani)

20.07.2018 20:49
Hämäräpolun lähestyessä lumen läpi kahta kissaa, kävi hän nämä katsellaan läpi. Loistesydän seisoi kollin takana, asento suorastaan aivan uhkaavan päinvastainen. Pilkullinen naaras hänet huomatessaan suoristautui ja näytti hieman siltä kuin yrittäisi kerätä itseään. Kolli, kuten Hämäräpolku nyt huomasi, oli harmaakuvionen ja purppurasilmäinen. Tämän asento oli kerrassaan rento ja muukalainen nosti jopa häntäänsä tervehdykseski. Ele sai Hämäräpolun räpäyttämään hitaasti silmiään. Toinenhan tervehti häntä kuin vanhaa tuttua!
Hämäräpolun päästessä kaksikon eteen hän katsahti Loistesydämmen naaraan vastatessa hänelle. Hämäräpolun silmät siristyivät aavistuksen, katsellessaan kuinka melkeinpä epäröiden toinen kertoi hänelle tilanteen. Hämäräpolku äännähti hitaasti ymmärryksensä, mutta äänestä saattoi ehkäpä päätellä, että kaikki ei aivan menny yksi yhteen. Klaanisotureiden oli tarkoitus häätää ulkopuoliset mitä ripeimmiten ulos heidän reviiriltään, jotteivat muutalaiset saisi kuvaa että he olisivat pehmoja. Lumeen jääneistä jäljistä jo näki, että ne alkoivat peittymään lumisateen jäljiltä. Sitäpaitsi ne tulivat syvemmältä heidän reviiriltään. Kauanko muukalainen oli heidän reviirillään ollut?
Loistesydän esitteli hänet kulkukissalle, joka yllätti Hämäräpolkua hieman. Miksi hänen nimensä ja tittelinsä olivat tärkeitä tässä kohtaa? Oikeastaan, miksi muukalaisen piti edes tietää se? Loistesydämen kommentti hänen iästään sai Hämäräpolun korvan värähtämään. Ihan kuin muukalainen ei näkisi jo muutenkin että hän oli täysikasvuinen ja jopa Loistesydäntä hieman vanhempi.
Päättäen sivuuttaan Loistesydämen erikoisen käyttäytymisen hetkeksi, Hämäräpolku päätti siirtää meripihkanväriset silmiensä katseen toiseen kolliin. Kaksikko oli ilmiselvästi keskustellut keskenään jo jostain, joka tuntui vievän Loistesydämmen keskittymisen ydinasiasta: Muukalaisen häätämisestä. Hämäräpolku voisi keskustella naaraan kanssa asiasta myöhemmin, jos olisi tarvis. Parantajaoppilaana, sekä tulevana Parantajan, hänen työtään olisi olla aina valmis kuuntelemaan toisten huolia ja auttaa muita miten voi.
Hämäräpolku vastasi muukalaisen tervehdykseen pienellä nyökkäyksellä. Toinen ei viitsinyt esitellä itseänä millään tavalla, vaan siirtyi heti selitykseen. Kolli oli nopea kertomaan, kuinka oli päätynyt paikalle. Hämäräpolun mielessä rullasi. Eivätkö soturit olleet käymässä merkitsemässä rajoja kunnolla, vai oliko muukalaisella hajuaistissa vikaa? Oli miten oli, se asia varmasti korjaantuisi pian, kun Syyskynnen järjestämä partio lähtisi. Hän päätyi ottamaan toisen pahoittelut vastaan korvaansa räpäyttämällä.
Kolli uteli häneltä parantamisesta. Hämräpolku päätyi nyökkäämään ja toteamaan tyynesti. ”Uskottavasti. Parantajaksi opiskellaan nuoresta saakka.” Eihän se helppoa ollut, mutta olihan tulevan tittelin saavuttaminen sen arvoista. Hämäräpolku päätti sivuttaa täysin kollin naurahtelut hänen iästään. Hämäräpolku oli oikein tietoinen, että sattui olemaan vielä melkopa suurikokoinen kolli, joten tyhmäkään ei sattuisi erehtymään asian suhteen.
Hämäräpolku astui askeleen eteenpäin, päättäen joudattaa tilannetta eteenpäin. Hän kierrätti katseensa Loistesydämmestä kolliin ja naukui. ”Niin… valaiseva kun tämä tapaaminen onkin ollut, on sinun aika lähtä. Kuten jo sanoin, täällä ei ulkopuolisia kaivata.” Hämäräpolku vilkaisi merkitsevästi tietä eteenpäin, merkiksi kollille alkaa kävellä. Hän pyrki tekemään selväksi, että jos liikettä ei alkaisi tapahtumaan, pitäisi kai alkaa itse avittamaan. Hänellä ei ollut helliä tunteita muukalaisia kohtaan. Klaani tuli ensin, joten muukalainen saisi luvan häipyä heidän reviiriltään. Hän itse siirtyi Loistesydämen rinnalle, jotta he voisivat saattaa muukalaisen ulos. Hän ei tiennyt kuinka kauan kaksikko oli täällä jo ollut, mutta koska kumpikaan ei aluksi näyttänyt olevan kauheassa kiireessä lähteä eteenpäin, päätti hän hieman hoputtaa tilannetta.
Hämäräpolku vilkaisi sivusilmästään hieman tutkivasti Loistesydämmeen. Hän voisi pyytää naarasta avukseen hakemaan tarvikkeita, kuten hänen tarkoituksensa oli alun alkaessa, jos toisella ei nyt ollut ihmeempää tekemistä. Samalla hän voisi yrittää kaivaa toisesta esiin, mitä kaksikon välillä oli tapahtunut ennen hänen saapumistaan.

©2018 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com