Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

punainen = ylläpitäjä
vihreä = moderaattori
valkoinen = tavallinen käyttäjä

* * *

Uusi kartta - Reviiritietoa

Uusien, väliaikaisten reviirien kartta. Taivasklaani ei seurannut muita tälle reviirille, joten sille ei ole laitettu minkäänlaista asuinsijaa.

Järvikartta

Maailmankartta

* * *

Vuodenaika: Lehtikadon aika [vuodenaika ei vaihdu enää IRL:n mukaan]

Sää: Pakkanen puree läpi turkeista ja laaksossa on lumimyrsky

Seuraava kokootuminen: Ei tiedossa

Seuraava parantajien kokoontuminen: Ei tiedossa

Ropen kellonaika: Noin 05:00

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Hopeasiipi (Tuuliklaani)

23.04.2018 17:32
Hopeasiipi kuunteli Ikuisuusyön sanat Tähtiklaaniin koskien ja koki pienoisen yllätyksen. Toinen ajatteli jotenkin, että he eivät pärjäisi mitenkään ilmaan Tähtiklaania. Saatikka että ansaitsisiko he apua. Hopeasiipi ei voinut kovin hyvin edes käsittää, miten voisi olla auttamatta ketään. Toki, hän ei ehkä ole aina parhain mahdollinen vaihtoehto auttamaan, mutta pyrki aina olemaan mahdollisimman avulias. Toki, olihän Tähtiklaani pimittänyt heiltä aina silloin tällöin tietyä, varmasti oli. Mutta Hopeasiipi ei osannut sanoa, olisiko se tarpeeksi suuri syy olla auttamatta heitä. Lopulta Hopeasiipi ei keksinyt muuta vastattavaa kuin vedoten aikasempaan asiaan. "Mmh. En epäilisi, jos he jotain pitäisivätkin meiltä salassa." Hopeasiipi hengitti syvään, oikien kurtistuneet kulmansa. "Me selviämme ja rakennamme oman turvan ympärillemme. Tähtiklaanin avulla tai ilman." Hopeasiipi sanoi pehmeästi.
Ikuisuusyö näytti ilahtuvan, kun Hopeasiipi ilmoitti voivansa mielellään olevansa Ikuisuusyön ystävä. Hopeasiipi hymyili ilahtuneena, mutta ei sanonut enää mitään, ettei toinen kiusaantuisi.
He löysivät viimen toisen partion. Hopeasiipi ei olisi voinut olla helpottuneempi. Hän huomasi muutaman suuremman partion jäsenistä vilkaisevan heihin paheksuvasti, joka sai hänet ujon laskemaan hieman korviaan. Sitten hän ymmärsikin, että katseet kohdistuivat Ikuisuusyöhön. Hopeasiipi vilkaisi tummaan soturiin vierellään. Ikuisuusyö kävi sanaharkkaa heidän varapäällikkönsä Tulikasteen kanssa. Suurempi soturi vilkaisi Hopeasiipeen ärsyyntyneenä, johon Hopeasiipi kallisti päätään korva värähtäen. Miksi ihmeessä kaksikon täytyi alkaa riidellä nyt. Mutta Hopeasiipi vastasi Ikuisuusyön katseeseen ja siirsi sen sitten heidän varapäälliköönsä. Seuraavaksi Hopeasiipi tunnisti Pohjantuulen puhuvan ja käänsi huomionsa kolliin. Soturi oli katsonut häntä ja Ikuisuusyöttä silmät sirillä, joka oli saanut Hopeasiiven epävarmaksi.
Heille annettiin käsky lähteä metsästämään ja palaamaan sitten takaisin muiden luokse. Hopeasiipi otti käskyn heti vastaan ja ryhtyi toimeen. Lumen ja tuiskeen läpi kamppaillen Hopeasiipi lähti suuntaamaan metsään, jossa olisi hieman suojaisampaa. Ehkäpä hän ehtisi vielä ennättää juuri unille menevän jänön tai oravan. Metsästyksessä meni hetki, mutta lopulta Hopeasiipi iski silmänsä jänöön. Hän asettautui heti matalaksi ja kiisi ottamaan jänön kiinni.
Muiden luokse palatessaan Hopeasiiven leuissa roikkui laita hiiri ja jänö. Hän tutisi kylmästä luita ja ytimiä myöten, mutta käveli reippaasti ja yritti pysyä lämpimänä. Ikuisuusyö ja Tulikaste olivat jo paikalla ja Hopeasiipi siirtyi tutisemaan kaksikon väliin, aivan valmiina lähtemään takaisin leiriin. Hän ei viitsinyt edes saalistaan pudottaa, vaan jäi vaiti odottelemaan että kaikki palaisivat ja he voisivat palata leiriin, tassut palellen. Hän niin toivoi että voisi jo käpertyä Myrskytuulen vierelle soturien pesään ja nukkua koko seuraavan vuorokauden.

Nimi: Ikuisuusyö (Tuuliklaani)

23.04.2018 16:06
Ikuisuusyö nyökkäsi jäyhästi Hopeasiivelle, sillä kai tuo oli oikeassa. Se ei voinut laskea suunnitelmiaan vain sen varaan, että Pimeän metsän henkiä saattaisi ehkä kiinnostaa nykyään elävien klaanien henki. Niinpä se askelsi hetken hiljaisuudessa eteenpäin kuin ajatuksiinsa uppoutuneena. Kolli sanahtikin lopulta kuinka niiden olisi ehkä parasta etsiä partio. Hopeasiipi ei tuntunut olevan täysin samaa mieltä asiasta, ja kollikin olisi sinänsä voinut metsästää, mutta Tulikasteen puuttuminen alkoi jossain määrin huolestuttaa sitä. Ei mitenkään siten, että se olisi naaraasta oikeasti välittänyt, vaan se oli huolestunut Tuuliklaanin voimasta, jos sellainen määrä kissoja katoaisi lumimyrskyiselle nummelle.
"Niin ajattelin. Ehkä saamme metsästettyä heidän kanssaan vähän, jos he eivät ole ottaneet jotain jo kiinni." kolli myönsi miettien turhautuneeseen sävyyn, miksi se olikaan syntynyt Tähtiklaanin vitsauksena juuri Tuuliklaaniin. Nämä kissat olivat idiootteja.
Tuulet olivat voimistuneet jonkin verran, eikä Ikuisuusyö voinut olla kiinnittämättä huomiota vuoren alarinteille, joilla valkea, epäselvä pilvi pyörteili. Lunta tuli vaikutti pyryttävän paljonkin.
"Sitä paremmalla syyllä meidän kannattaa metsästää nyt eikä vasta sitten, kun tuo myrsky iskee niskaamme. Riista on jo nyt vaikeasti saavutettavissa, enkä mielellään kaipaa lisähaastetta lumituiskusta." Ikuisuusyö hymyili hyvin kalseasti Hopeasiivelle, jonka sävy oli mustaturkkisen soturin korvaan hieman turhan kokeileva - ja valittava.
"En loppujen lopuksi edes tiedä, ansaitseeko Tähtiklaani apuamme. Mutta uskomuksena on, että emme pärjää ilman heitä", kolli tunnusti suu tiukkana viivana. "Tähtiklaani on jättänyt meidät ennenkin pulaan, emme ole viime aikoina saaneet kaikesta hävityksestä edes varoitusta. Onko se täysin rehellinen meille, mitä luulet?"
Ikuisuusyö ei ainakaan ollut sitä mieltä. Tähtiklaani oli pimittänyt ties mitä tietoa heiltä viimeaikoina, eikä se varmasti johtunut vain Pimeästä metsästä. Sivumennen kukaan ei edes tiennyt, mitä hyville esi-isille oli käynyt.
Hopeasiipi soi Ikuisuusyölle hymyn, ja vaikka kolli ei voinut nähdä tuon heleästi punertavia poskipäitä, niin saattoi se aistia jonkinlaisen muutoksen ilmapiirissä. Niinpä se vain kasuaalisti virnisti toiselle kuin ilmoittaen, että ei mitään huolta.
Naarassoturi kuitenkin yllätti Ikuisuusyön lausahtamalla, että tuo olisi mielellään sen ystävä. Miten mielenkiintoista! Turkoosit silmät välkähtivät hieman ja kulmat painuivat alemmas, mutta niin huomaamattomasti, että siihen ei näin huonossa valossa kiinnittäisi huomiota.
"Se olisi -- olisi mukavaa. Kiitos." Ikuisuusyö tapaili jotain hieman sortuvaa sävyä kuulostaakseen vakuuttavammalta. Oli todella mielenkiintoista kuulla, miten Hopeasiipi tahtoi olla sen ystävä. Ehkä kolli olikin onnistunut puhumaan tuon tahtomalleen tielle. Tai ainakin risteykseen.
Ikuisuusyö meinasi sanoa aiheeseen vielä jotain, mutta pian ne saivat partion näköpiiriinsä. Kolli katsahti pimeän keskellä olevia tapahtumia ja siristi vakavaan sävyyn silmiään nähdessään tumman hahmon pinkovan pakoon. Kaksikko hölkkäsi Tulikasteen näköpiiriin Ikuisuusyön laukaistessa varapäällikön suuntaan pari turhankin rohkeaa virkettä. Tulikaste vaikutti provosoituvan Ikuisuusyöstä jonkin verran, eikä kolli voinut olla ajattelematta, että tämähän se syy oli, kun sillä ei ollut ystäviä. Hihi. Eikä se ehkä osannutkaan olla enää pahoillaan.
"Olet varmaan todella tyytyväinen itseesi, Veritassu." Ikuisuusyö naljaisi vihjailevaan sävyyn. Se ei edes aikonut peittää närkästystään oppilaaseen, joka käveli rinta rottingilla kuin jokin --!!
Syvään huokaisten mustaturkkinen vilkaisi Hopeasiipeä kuin viestien tuolle ärsyynnyksensä punaturkkista kissaa kohtaan. Kääntyessään takaisin Tulikasteen puoleen ei Ikuisuusyö voinut olla katsahtamatta Pohjantuuleen tarkkaavaisella sivusilmällä. Se ei todellakaan ollut toisen kollin kanssa väleissä. Ollenkaan.
Tulikaste oli käyttänyt jonkinlaista käänteispsykologiaa Ikuisuusyön oppilaaseen, ja soturi oli asiaan hieman tyytymätön - ja samaan aikaan niin tyytyväinen. Vaikka se ei yhtä hanakasti kuin Tulikaste sitä näyttänytkään, ei se missään maailmassa ollut tyytyväinen Veritassun käytökseen.
Korvaansa Tulikasteen ehdotukselle väräyttäen Ikuisuusyö pysyi täysin vaiti. Vai että partiota johtamaan... Miten varapäällikkö edes uskalsi kokeilla jotain sellaista?
"Todellakin tarvitsee. Kuvittelin kyllä, että metsästyspartio saisi edes jotain." Ikuisuusyö naukaisi Pohjantuulen puhuessa ja tällä kertaa se katsoi toista soturia lähes halveksivaan sävyyn. Kuin se olisi syyttänyt epäonnistumisesta juuri kyseistä kissaa. Ne kuitenkin metsästäisivät ennen myrskyä.

Partio oli hajaantunut pitkin lumista nummea, ja Ikuisuusyö oli ottanut oman suuntansa täysin yksin. Se ei tällä hetkellä kaivannut ketään roikkumaan kannoilleen. Saatuaan kiinni yössä vipeltävän hiiren aivan metsäkaistaleen laidasta Ikuisuusyö valpastui rajuun tuulenpuuskaan. Se nosti hiiren juuri hampaisiinsa, mutta joutui samassa painamaan käpälänsä tiukasti hankeen, kun puuska ryhtyi riepottelemaan sitä oikein urakalla. Ja heti perästä tuli lumi. Valkoiset hiutaleet eivät suinkaan olleet pehmeitä iskeytyessään voimalla vasten soturia, joka joutui siristelemään silmiään nähdäkseen reitin takaisin muun partion luokse. Juuri tämän takia se olisi tahtonut palata vain leiriin! Joka tapauksessa ei ollut aihetta valittaa, kun myrsky oli jo ottanut partion kiinni. Olisi vain päästävä takaisin leiriin ja lepäämään. Aamuaurinko olisi kivunnut jo taivaalle, jos myrsky ei olisi peittänyt sitä näkyvistä.

Partion luokse saavuttuaan Ikuisuusyö suorastaan sylkäisi hiiren maahan ja mulkoili Tulikastetta pahimmalla mahdollisella tavalla. Ehkä se tunsi myös hieman kateutta toisen saalistamaa jänistä kohtaan, kun se itse oli napannut vain hiiren.
"Ei. Enää. Ikinä. IKINÄ en enää jää lumimyrskyyn metsästämään!" Ikuisuusyö kohotti ääntään viimassa puuskan repiessä sen turkkia joka suuntaan ja lumen lätkiessä kissojen kasvoille.
"Palataan nyt vain leiriin! Heti!"
Ja onneksi Tulikaste kuunteli.

Nimi: Tulikaste (Tuuliklaani)

22.04.2018 12:57
Partio hajaantui metsästämään pitkin nummia, mutta kuitenkin sen verran lähekkäin pysyen, että kaikki ymmärsivät samaan aikaan raahautua paikalle palatakseen leiriin. Tulikaste oli löytänyt nuoren jäniksen keväthangilta odotellen nyt aamuauringon kalpeassa valossa muita saapuviksi. Kun nuo saapuisivat paikalle, nousi varapäällikkö seisomaan katsahtaen kissoihin hieman kulmiensa alta.
"Aamu sarastaa. Meidän on aika palata ja ruokkia klaani. Veritassu, tahdon sinun lepäävän muutaman tunnin ja johtavan sitten aurinkohuipun partiota." Tulikaste toisti aiemmat sanansa, poimi jäniksensä ja lähtisi sitten takaisin leiriä kohti.

Nimi: Felldein (kulkukissa)

21.04.2018 22:33
Askeltaessaan ennen tutun Kaksijalkalan likaisen harmaita katuja pitkin savunmusta suurikokoinen kissa tarkkailee ympäristöään. Osa paikasta on muuttunut hänen lähtönsä jälkeen, mutta pienen joukkion edetessä syvemmälle kiviseen viidakkoon yhä suurempi osa alkaa näyttää tutulta. Hän muistaa tuon valkokivisen pesän, jonka seinien maali on halkeillut pahasti. Samoin kujan, joka on niin täynnä jäteastioita, että sinne tuskin mahtuu kävelemään. Hän muistaa Nelipuun, josta on enää jäljellä vain kaksijalkojen pentujen leikkikenttä ja nimi sen muistavien mielissä.
Cooper ei ole ainoa, joka huomaa hiljaisuuden. Kaksijalat nyt eivät koskaan ole hiljaa hereillä ollessaan, mutta kissoja Felldein ei näe missään. Hän haistaa vain vanhentuneita hajujälkiä ja sen tajuaminen saa hänet huolestumaan. Onko hän johdattanut seuralaisensa tänne turhaan? Missä kaikki ovat?
Cooper kävelee hänen vierellään kuin he olisivat jotenkin tasaveroisia tässä joukossa. Todellisuudessa Felldein tietää toisen kollin tekevän niin, koska ajattelee olevansa johtaja ja sallii Felldeinin ohjata joukon kulkua vain, koska hän tuntee ympäristön. Felldein ei väitä pitävänsä ajatuksesta, kun sen ilmaisee sillä tavoin, mutta toisaalta hän ei ole halukas jakelemaan käskyjä muille, kuten johtajan kuuluisi. Jonkinlainen johtohahmo heillä on oltava, sillä muutoin taistelujoukko - niin sekalainen kuin jo valmiiksi onkin - päätyisi sekasortoon. Felldein hyväksyy tilanteen hiljaa, vaikka ei liiemmin pidäkään Cooperista johtajana. Joka tapauksessa toisella kollilla on päämäärä, jonka saavuttamiseksi tuo osaa tehdä asioita.
Cooperin puhuessa Felldein ilmaisee kuulevansa vain korvansa värähdyksellä. Hän ei katso mustavalkoista kollia ennen kuin kuulee tuon kysymyksen ja silloinkin hän vain vilkaisee kohotetun kulman kera. "Mistäpä niin päättelit?" savunmusta kissa tiedustelee sävyyn, joka ei ole torjuva, mutta josta erottuu silti selvä kovuus. Hän ei pidä siitä, että hänen uskollisuuttaan kyseenalaistetaan, olivatpa he sitten miten uusia tuttavuuksia tahansa. "Hiljaisuuteni ei sitä sinulle kerro sen paremmin kuin omasi minulle sen, mitä päässäsi liikkuu." Hän on huomannut heidän molempien olevan harvasanaisia. Felldeinillä on omat syynsä, jotka ovat yksinkertaisia. Cooperin syistä hän ei ole varma. Ehkä he kumpikin vain sattuvat suosimaan sen sanomista, mikä on tärkeää ja välttämätöntä. Muu on turhaa.
"Katumus ei ole mielessäni", hän katsoo kuitenkin parhaaksi jatkaa, jotta asia ei jäisi epäselväksi. "Pohdin kuitenkin, riittävätkö nämä liittolaiset, joita ehkä täältä saamme, tuomaan meille voiton vihollisiasi vastaan. Veljeskunnaksiko heitä kutsuit? Ei nimellä niin väliä, mutta luulisi moisen nimen kantajien olevan kuvailemaasi runsaslukuisempia. Mikäli heidän aikeenaan tosiaan on tuhota sinut ja sukusi - sukumme - emme voi ottaa turhia riskejä."
Alkaessaan hahmottaa olinpaikkaansa paremmin Felldein suuntaa kulkunsa katujen poikki kohti sitä kujaa, jolla muistaa joskus asuneensa. Hän voi vain toivoa löytävänsä veljensä sieltä. Mikäli ei... hän ei tiedä, jatkaako etsimistä. Hän valitsee reittinsä niin, että he joutuvat mahdollisimman vähän kaksijalkojen tielle. Ne eivät pidä kulkukissoista ja näinkin monen kissan näkeminen saattaisi hermostuttaa niitä. Felldein ei ole sillä tuulella, että välittäisi juosta pakoon lentäviä esineitä.
Kuja, jolla hän on asunut suurimman osan elämästään, näyttää edelleen melko lailla samalta. Yksi korjattu vanha seinä siellä, toinen uusi jäteastia täällä. Felldein pysähtyy kujan alkupäähän ja nuuhkaisee ilmaa huomaamattomasti. Hän haistaa kuoleman, mille syy löytyykin helposti. Erään jäteastian alle on kuollut kissa, jonka raadosta ei ole jäljellä kuin matojen ja haaskansyöjien jälkeensä jättämiä luita ja mädän liman peitossa olevia karvoja. Haju on kuvottava ja saa kollin väkisinkin nyrpistämään nenäänsä. On mahdotonta enää kertoa varmasti kissan turkin väriä, joten Felldein ei voi kuin yrittää karistaa mielestään ajatuksen, että se on toinen hänen veljistään.
"Odottakaa tässä", kulkukissa maukaisee tuuhean hännän heilautuksen kera ja suuntaa syvemmälle kujan varjoihin. Kaksijalkojen sotkuiset maalaukset täplittävät seiniä ja jätteiden haju on pistävä ja mädäntynyt melkein kuin se vanha ruumis. Felldein suuntaa hitain ja varovaisin askelin kohti vanhan pesän pihaa ympäröivää rikkonaista aitaa. Aidan ja kivisen seinän välissä on tuttu rako, josta hän pujahtaa läpi ränsistyneelle pihamaalle. Se ainakin on sama kuin hän muistaa. Hän vilkaisee ympärilleen näkemättä ketään, joten hän loikkaa ikkunalaudalle ja kurkistaa sisään rikkinäisen lasin raosta. Pesästä tulevat hajut ovat vanhoja, mutta silti erotettavissa. Kissat ovat käyneet täällä jokunen päivä sitten, mutta kukaan ei asu paikassa enää. Homeen haju on kaikista vahvin.
Pettyneenä ja huolissaan Felldein loikkaa alas ikkunalta ja laskeutuu raskaasti maahan. Hän kiertää talon toiselle puolelle, mistä hän löytää yksinäisen jäteastian ja luhistuneen koirankopin. Kumartuessaan nuuhkimaan seinän vierustaa hajumerkkien varalta hän kuulee äkkiä yläpuoleltaan aidalta sähähdyksen. Felldein ehtii tuskin nostaa katseensa ennen kuin kynnet lävistävät hänen nahkansa ja hyökkääjä kaataa hänet painonsa alla maahan yläpuolelta laskeutuvalla voimalla. Hampaat uppoavat hänen paksun turkkinsa pehmentäminä hänen lapaansa, ja Felldein kierähtää ympäri. Hän päästää kurkustaan jotakin rääkäisyä muistuttavaa, joka vaihtuu pian murinaksi. Vasta toisten kynsien raapiessa hänen vatsaansa hän tajuaa hyökkääjiä olevan kaksi, joista ensimmäinen on voimasta päätellen hänen kokoisensa.
"Odottakaa!" hän huudahtaa ymmärtäessään vaihtoehtojensa olevan vähissä. Hänet kuitenkin keskeytetään raapaisulla kasvoille. Felldein pyristelee ja kiemurtelee onnistuen lopulta liiskaamaan toisen hyökkääjistä alleen. Tuon ote hellittää juuri sen verran, että hän kykenee loikkaamaan kömpelösti kauemmas toinen kissoista kiinni lonkassaan. "En tullut tänne taistelemaan! Etsin Gurenaria ja Sangrioria!"
"Ja mitähän mahdat heistä haluta, tunkeilija?" suurempi kissa kysyy toisen pitäessä edelleen otteensa hänen lihassaan. "Mitään emme ota ja mitään emme anna."
"Ettekö edes heidän veljelleen?" Felldein kysyy uhkarohkeasti. Nämä kissat selvästi tuntevat hänen mainitsemansa kollit, mutta hyvällä vai huonolla tavalla, sen riskin hän ottaa ilomielin. Hyvässä tapauksessa kynnet irtoaisivat hänen lihastaan. Huonossa tapauksessa taistelu jatkuisi, eikä hän menettäisi mitään.
Sanojen tulos on se, mitä hän toivoikin. Tai ei aivan.
"Päästä irti", suurempi kissa sanoo yksinkertaisesti toverilleen, joka tottelee ja perääntyy kauemmas siltä varalta, että Felldein yrittäisikin huijata ja hyökätä puhumisen sijaan. Kirjava kolli astuu lähemmäs naamallaan epäluuloinen ilme, joka kuitenkin muuttuu epäuskoiseksi tuon tarkastellessa häntä paremmin. "Felldein."
"Sangrior", Felldein vastaa koruttomasti nousten käpälilleen. "Melkoinen tervehdys. En ihan odottanut tällaista kotiinpaluuta."
Hänen vanhin veljensä on laiha ja kärsineen näköinen. Tuo on menettänyt toisen silmänsä ja suuren osan molemmista korvistaan. Kolli astelee lähemmäs ja tuon ilme muuttuu vaaralliseksi.
"Kuinka. Sinä. Uskallat. Palata tänne sen jälkeen, kun hylkäsit meidät?" tuo murisee selvästi raivoaan pidellen. "Tekisi mieleni kynsiä korvasi riekaleiksi pahemmin kuin omani."
Felldein on hämmentynyt. Tätä hän ei todellakaan odottanut. "Mitä minä olen teille tehnyt tuollaisen vihan ansaitakseni?"
"Mitä tämä on? Felldein?" Cooperin ääni halkoo yllättäen ilmaa. Viisipäinen kissajoukko on saapunut aidan ylitse pihalle kenties Felldeinin rääkäisyn kutsumina, kuten hänen tarkoituksensa oli.
"Ystäviäsikö?" Sangrior kysyy katsoen avoimen epäluuloisesti uusia tulokkaita.
"Tovereita pikemminkin. Meillä on tavoite ja tarvitsemme apuanne." Felldein vastaa.
"Kuten sanoin, mitään emme anna. Emme edes sinulle." Sangrior sylkäisee suoraan ja kirjaimellisesti. "Emme ainakaan sinulle."
"Kerro minulle, mistä moinen viha, veli", Felldein pyytää kohteliailla sanoilla. "En ole yrittänyt aiheuttaa teille vastoinkäymisiä."
"Mistäkö viha?" Sangrior kysyy. Omituinen surullinen ja sen jälkeen halveksuva ilme välähtää suuren kissan kasvoilla. "Miksi et tulisi mukaamme ja näkisi itse?"
"Jos niin tahdot, tekisin sen mielelläni."
Sangrior tuhahtaa ja kääntyy ympäri suunnaten vastakkaiselle puolelle pihaa kuin mistä Felldein saapui. Kolli loikkaa nimettömäksi jääneen toverinsa kanssa aidan yli toiselle puolelle. Felldein katsahtaa Cooperia ja muita pahoittelevasti, vaikka ei tiedäkään, mitä hän yrittää pahoitella. Kenties vastaanottoa, vaikka se ei hänen päätettävissään ole missään vaiheessa ollutkaan.
"En odottanut tätä", hän sanoo selitykseksi lähtien sitten veljensä perään. "Tulkaa mukaan."
Sangrior ja toinen kolli johdattavat heidät parin korttelin päähän ränsistyneestä pihasta puiselle talolle, jonka kivisessä perustuksessa on reikä. Felldeinin veli pujahtaa toverinsa kanssa siitä sisään. Felldeinille ja muille ei jää muita vaihtoehtoja kuin seurata. Käy ilmi, että aukko vie hylätyn pesän alakertaan, joka kärsii kosteusvauriosta. Hämärässä valossa Felldein erottaa harvoja kissoja, jotka ovat hajaantuneet sinne tänne ympäri kellaria. Havaitessaan vieraat asukkaat osoittavat välittömästi pelkän varautuneisuuden sijaan suoraa vihamielisyyttä. Sangrior kehottaa noita olemaan rauhassa ja suuntaa pimeydestä saapuvaa toista kissaa vastaan. Tämän kollin turkki on punertava ja hän kantaa nimeä Gurenar. Kissa on toinen Felldeinin kahdesta elossa olevasta veljestä. Hän on oudon hyvillään nähdessään tuon.
"Haluat varmasti tavata veljemme Felldeinin", Sangrior esittelee nuorimmalle veljelle. "Hän on saapunut tänne käyttääkseen meitä hyväkseen."
"Asia ei ole niin", Felldein pistää välittömästi väliin ärsyyntyneenä veljensä tavasta puhua hänestä. "Tulin pyytämään apuanne. Ja haluaisin tietää, mikä rotta teitä on purrut takalistosta."
"Etkö näe jo itsekin?" Sangrior sähähtää. "Katso. Kuinka monta meitä on jäljellä siitä kuin muistat?"
Ja Felldein katsoo. Hän laskee paikallaolijat. Kolme hänen veljiensä lisäksi. Heitä oli kaksitoista.
"Mitä tapahtui?" tummanpuhuva kissa kysyy osoitaen suuttumuksestaan huolimatta myötätuntoa. Nämä kissat ovat hänen perhettään. Ja nyt suurin osa heistä on poissa.
"He kuolivat. Sen jälkeen, kun lähdit, kulkutauti ja muut kaltaisemme kävivät kimppuumme", Gurenar selittää värittömään sävyyn aivan kuin tahtoisi ennemmin unohtaa koko asian. "Ne, joita tauti ei tappanut, muut kujakissat tappoivat. Jouduimme muuttamaan pois vanhasta paikastamme, kun muut valtasivat sen. He saivat ansionsa mukaan, sillä taistelun yhteydessä tauti loikkasi heidän keskuuteensa. Lopulta se tappoi heidät kaikki. Tämä paikka on kuitenkin tuhoon tuomittu. Ruokaa ei ole, sillä kaksijalat tahtovat myrkyttää sen. Me olisimme kaivanneet apuasi, mutta et ollut täällä."
"Ja sekö on minun vikani? Kuinka minun olisi pitänyt tietää tämän tapahtuvan?" Felldein puolustautuu viha kuitenkin kadonneena äänestään. Hän ymmärtää, vaikka hänen veljiensä syytökset ovat epäoikeutettuja. "Kuulostaa siltä, että tarvitsette vain syntipukin. Sen sijaan voin tarjota teille uuden mahdollisuuden. Tulkaa mukaamme ja jättäkää tämä rotankolo taaksenne."
"Minkä vuoksi sen tekisimme?" Sangrior vastaa haastavasti ja kohottaa kuonoaan. "Sanoit, että tarvitsette apua. Mikä tavoite teillä on?"
"Olemme joutumassa taisteluun toisen kissasuvun kanssa. He tahtovat tuhota meidät. Tai tarkemmin sanottuna Cooperin ja hänen jälkeläisensä tässä. Hän on meidän sukuamme. Tapasin hänet ja kaikki muut siellä, minne menin lähdettyäni luotanne. Minä ja muut hänen mukaansa liittyneet tahdomme auttaa häntä voittamaan tulevan taistelun", Felldein kertoo asian lyhyesti. "Tulimme pyytämään apuanne tuota taistelua varten. Ymmärrän, mikäli ette tahdo sitä antaa, vaikka toivoisin toisin."
"Vaarannat siis henkesi jonkun puolitutun vuoksi, kun voisit auttaa meitä? Hienoa. Vastaus on ei", Sangrior puhuu jälleen. "Et auttanut meitä, joten mikään ei velvoita meitä auttamaan sinua. Hylkäsit meidät, joten et ole veljemme. Häivy. Emme kaipaa sinua tänne ja jos vielä palaat, et lähde kolmatta kertaa."
"Mutta--" Felldein aloittaa saaden vastaukseksi sanansa katkaisevan sähähdyksen veljeltään.
"En kehota toiste."
Felldein ymmärtää sanojen merkityksen ja ne repivät syvältä. Syvemmältä kuin hän antaa olettaa. "Olkoon niin. Olen pahoillani, että aiheutin teille vaivaa", hän sanoo kylmän kohteliaasti kuin vieraille. Jos hänen veljensä tahtovat pelata tätä peliä, hän vastaa kyllä samalla mitalla, vaikka ei haluaisikaan. "Ette kuule minusta enää. Toivotan teille parempaa loppuelämää."
Ja niin hän kääntyy ja suuntaa Cooperin ja muiden ohi ulos vetäen liittolaisensa perässään takaisin kaduille. Ei, tämä kohtaaminen ei sujunut lainkaan niin kuin hän oli ajatellut.

Nimi: Hopeatuhka (Varjoklaani)

21.04.2018 19:56
"Noh miten sen nyt ottaa", naaras hymähti katsellen ainokaisella silmällään lähistölleen istuvaa Tiikerimieltä. Jotenkin ei tuntunut siltä, että hänen pitäisi häätää entinen varjoklaanilainen pois. Tuo tuskin oli paikalla hyökätäkseen yksin kokonaisen klaanin kimppuun ja avikutti sille, että lähtisi kyllä pois omia aikojaan ilman sen kummempia konflikteja.
"En ole yhtä kriittinen kuin muut klaanilaiseni. Olenhan ollut itsekin luopiona. Jotenkin sen jälkeen reviiri ei tunnu niin hirveän tärkeälle asialle tässä maailmassa", soturi selitti tarkemmin urokselle, joka varmaan ymmärsi häntä. Tiikerimielellä itsellään ei vaikuttanut olevan reviiriä. Tuskin tuo muuten olis seurannut vanhaa klaaniaan tänne asti.
"Sinäkin taidat vain olla oman tiesi kulkija etkä turhaan tappele reviiristä? Se oli yllättävän helppoa, kun sai kulkea missä halusi."

Nimi: Nopsavarjo (Jokiklaani)

21.04.2018 15:45
Nopsavarjo saattoi aivan aistia, kuinka paljon naaras halusi pois hänen luotaan. Hänen oli purtava kieltään ettei olisi reakoinut mitenkään. Hän melkein oletti saavansa jonkin uuden tylyn kommentin naaraalta, mutta sen sijaan naaras pysyi hiljaa. Jalomieli oli kovin kehunivaan häntä, että oli ollut ahkera. Nopsavarjo ei uskonut toisen kehuja hetkeäkään, vaikka rintaa lämmittikin. Oli ihanaa kuulla hyvää kommenttia, kun itse tiesei varsin hyvin, että hänestä ei olisi fyysisesti moneenkaan touhuun. Hän oli niin siro ja hoikka että meni varmasti naaraastakin. Ei sillä, saipahan kerätä toisten kollien hyviä katseita.
"No kiitos, Jalomieli." Nopsavarjo sen sijaan töksäytti hyväntuulisesti. Toisen sävy oli oikein musiikkia korville. Nopsavarjo oli niin hyvillään, että naaraat eivät vetäneet häntä puoleensa. Tuskin olisi saanut mitään aikaseksi naaraan negatiivisten sanojen kanssa. Nyt pieni piikittely lensi yli kuin uudentalven lumi. "En yhtään epäile, ettetko olisi tehnyt. Jokainenhan tässä on työn touhussa." Nopsavarjo heilautti häntäänsä raimeasti.
Tuuli meinasi yltyä. Pakkanen halusi purra turkista läpi, joten Nopsavarjo ei voinut kuin olla kiitollinen omasta tiiviistä peitteestään. Nopsavarjo ravisteli itseään naaraan jatkaessa seuraavaan asiaan, tuuhentaen turkkiaan. Naaraan sanat saivat hänet höristämään korviaan. Silmiään pyöräyttäen Nopsavarjo korjasi. "No anteeksi, korjaampa sitten. Vanhempien sotureiden. Yritin sentään pysyä kohteliaana." Nopsavarjo nuolaisi rennosti rintakarvaansa ja jatkoi. "Siinäpä se, en ole jakanut kovinkaan montaa. Eikä se ollut syytös, vaan kysymys. Kunhan ajattelin." Nopsavarjo korjasi ja antoi asian olla vielä kommentoimalla. "Mutta ihan sama. Ajattele miten haluat. Ehkäpä toiset vain pitävät omasta seurasta enemmän." Nopsavarjo oli heittänevinään ajatuksen. Jalomieli näytti kuuluvan tähän katekoriaan. Toinen ei varmaan sietänyt häntä. Tai sitten se ei ollut persoonallista vaan toinen ei vain tykännyt seurasta. Ota tästä nyt selvää.
Nopsavarjo heitti toiselle kutsun lähteä metsästämään kanssaan, johon toinen yllättäen suostui. Nopsavarjo räpäytti silmiään hyväntuulisesti ja nyökkäsi. Hän piilotti virneensä noukkien sorsansa maasta ja tassutellen puun vierelle, johon kaivoi kevyen kuopan, johon piilotti sorsan. Kylmä maa tuntui kauhealta kynsien välissä ja sai hänen häntänsä pörhistymään.
Jalomieli ei viitsinyt odottaa häntä vaan lähti johtamaan matkaa. Ha ha, todellinen 'jalo mieli' tosiaan. Nopsavarjo pyöräytti silmiään ja tassutteli reippaasti naaraan perään. Hän asetti huomiota siihen että astui samoille paikoille naaraan kanssa. Toinen oli asettanut hänelle oikein mukavan polun lumen läpi, eikä vaikuttanut liusuvan. Nopsavarjo höristi korviaan ja avasti hieman suutaan, jotta huomaisi riistan paremmin. Olisi totta että heidän täytisi mennä nyt kauemmas leiristä, mutta sentään sieltä he saattaisivat löytää jotain. Ehkäpä heillä olisi tuuria kalan kanssa?
"Kannattaisiko meidän mennä käymään koskella? Näin yhden matkallamme leiriin ja saattaisimme onnestaa kalojen kanssa." Nopsavarjo kysäisi naaraalta, tahtoen avata edes jonkinlaisen keskustelun. Hän tosin piti äänensä hiljaisena, että mahdollinen riistä ei häiriintyisi. Toki viileä vesi ei oikein viehättänyt ajatuksena, mutta oli oikeasti totta, että pitäisi löytää jotain ruokaa.
Jos Jalomieli ei vastustaisi suuremmiten, Nopsavarjo kiersi naaraan ja asettui tämän vierelle, jotta voisi näyttää heille suuntaa. Hän ei ollut varma olisiko naaras nähnyt samaa koskea, joten ryhtyi näyttämään suuntaa. Nopsavarjo kiitti pitkiä jalkojaan, joten kykeni helposti puskemaan lumen lävitse. Naaras vierellään sen sijaan oli kuin suora vastakohta, sillä oli paljon raskaampirakenteinen kuin hän.
Nopsavarjo päätti keksiä jonkinlaisen puheenaiheen, vaikka ihan vain kiusatakseen toista. Tai ehkäpä vain että saisi hiljaisen naaraan puhumaan itsestäänkin. "Nooooo... Sinä ja Ruskokäpälä? Mites teillä menee?" Nopsavarjo kysyi aidon uteliaana. Hän kysyi kysymyksen pehmeästi, jottei loukkaisi toista, mutta tuskin naaras edes vastaisi. Ehkäpä hän halusi vain nähdä miten toinen reakoisi jos kollin nimi tuotasiin esiin. Hihi.

Nimi: Jalomieli (Jokiklaani)

21.04.2018 14:49
Jalomieli katsoi pitkäveteisesti kolliin, joka moitti hänen ystävällisyyttään. Luulisi Nopsavarjolla olleen käytöstapoja, ettei pulu suussa puhuta. Jalomieli oli sanavalmiina kissana valmis sanomaan jotain takaisin, mutta jokin sanoi naaraalle ettei se olisi sen arvoista. Huomattavasti nuorempien kissojen kanssa kiisteleminen voi olla välillä jopa ärsyttävän huvittavaa, mutta uskoi Nopsavarjon olevan juuri tuollainen dramatisoiva, niin Jalomieli jätti sen välistä mielihyvin. Hän suuntasi katseensa takaisin suuntaan, mikä ei ollut hänelle ennestään tuttu muuten kuin näkemänsä perusteella, ja sinne hän olisi mennyt ellei Nopsavarjo olisi hokaissut hänen olemassaoloaan. Voisipa Jalomieli vain paeta tilanteesta, pistää jalkaa toisen eteen ja pyytää Nopsavarjoa painumaan kuuseen, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kolli korotteli leukaa korkean naaraan vierellä, kerskuilen kuinka hyvää työtä hän oli klaanin eteen tehnyt rämpiessä kaislikoissa. Sen huomasi myös lemusta, mikä suorastaan nyrpisti Jalomieleen litteää kuononvartta. Se johtui myös siitä, että Nopsavarjon höpinät ärsytti vanhempaa naarasta, mutta ei kolli sitä ehkä tiennyt. Tuskin hän edes huomaisi.
"Sinäpä olet ollut kunnon soturi klaanillesi", Jalomieli katsahti taas kirjavan nuorukaisen puoleen, yrittämättä olla väkertämättä tympeille kasvoilleen jotain hymyä. Se ei onnistuisi omalta osaltaan lainkaan, ja se näyttäisi kerta kaikkisen rumaltakin. Hän puhui kollille nyt erityisen sarkastiseen säpyyn, ehkä salaisesti jopa ärsyttääkseen häntä. "Ensin räpiköit kaislikossa, nyt metsästit oikean sorsankin. "Tein osani kunnostuksesta, kuten sinäkin."
Kieltäydyttään Nopsavarjon tarjouksesta jyrkästi, Jalomieli ei aivan odottanut tuollaista reagointia nuoremmalta kissalta. Jalomieli korotti kulmiaan, synnynnäisesti tympeä ilme leveillä kasvoillaan. Hänen tuuhea häntä katkoili kasvanutta tuulta.
"Niinkö? En tiedä millaisten "kokeneiden sotureiden" kanssa sinä olet elämäsi varrella jakanut sorsia", Jalomieli tuhahti katsoen toista yhtä pitkään takaisin, kun he siinä katseita keskenään jakoivat. Hänestä tuntui, että kolli moitti naaraan käytöstä yleistämällä muidenkin kaltaistensa sotureiden tekevän samoin kuten hän. Mitä Jalomieli on ollut klaanielämässä läsnä, hän on melkein yksi ainoista, joka uskaltaisi torjua hänen mielestään ärsyttävien kissojen seurapyynnöt. Hän voi olla toki väärässä, mutta ei se häntä mietityttänyt juuri nyt. Hän haluaisi olla vaan yksin, mutta Nopsavarjo kuitenkin nyt sanoin ilmaisi olevansa Jalomielen seurassa, jos he lähtisivät metsästämään. Jalomieli halusi marista tuohon vielä jotakin, mutta joutuisi todennäköisesti turhautumaan enemmän, kun ei onnistuisi saamaan hentelää soturia pois luotaan. Ei kai tässä voinut muuta kuin suostua, vaikka se ei hyvältä tuntunutkaan Jalomielestä.
"Hyvä on", tummaturkkinen naaras murahti kuivasti. Hän teki tämän klaanilaisten vuoksi, ei sen Nopsavarjon vuoksi, joka halusi tympeästä naarassoturista seuraa ettei olisi yksinäinen. "Piilota tuo pulusi, niin lähdetään."
Noine sanoineen, Jalomieli lähti enempää varoittamatta levein tassuin kulkemaan jälleen kapeaa polkua pitkin kauemmaksi taakse jääneestä leiristä. Sen lähettyvillä tuskin oli enempää riistaa sorsan kauhunkääkätysten jälkeen. Oli mentävä kauemmaksi, jos halusi edes pyydystää jotain vastaavaa. Myös tuleva myrsky häätäisi riistaa menneessään, joten oli oltava nopea jos halusi jotain mukaansa. Jalomieli ei ollut metsästämisen mestari, mutta tästähän sitä harjoitusta saisi. Ei hän tosin tietänyt, halusiko hän harjoitusta juuri tällä hetkellä. Mieltään kiristi monet tekijät, ja yksi kulkisi nyt hänen mukanaan jonkin aikaa. Naaras ei siis malta odottaa sitä hetkeä, kun hänen ja Nopsavarjon tiet eroavat leiriin palatessa, tai aikaisemminkin.

Nimi: Iltahämärä (Myrskyklaani)

21.04.2018 13:42
Iltahämärän silmät kiiluillen tutkiskelivat ympäristöä unisina, kerta toisensa jälkeen. Naaras ei ole nukkunut hyvin pitkään aikaan, ja olettaa syyn siihen löytyvän matkustelusta klaanin kanssa. Jatkuvaa kävelyä, vaarojen välttelemistä -- missä kissat eivät aivan onnistuneet -- ja loukkaantuneiden hoitamista, mikä kuuluu kirjavan naaraan työhön. Ja joskushan sitä ollaan oltu huomaamatta, ettei Myrskyklaanin parantaja ole kovin hyvää otetta ottanut itsestään huolehtelemisen suhteen. Asiaan oli parasta tehdä muutos nyt, kun Myrskyklaani oli viimein päässyt asettumaan uuteen leiriin. Klaanikissat olivat jossakin luolassa, mihin naaras ei ole vielä ehtinyt totuttautumaan kunnolla. Raitista ilmaa ei ollut häneen tarpeisiinsa nähden tarpeeksi, mikä häiritsi häntä itseään hitusen. Ehkä siihenkin tulisi muutos, mutta Lumitähti tuskin ottaisi sitä ensimmäisenä asiana käsittelyynsä. Tuo lumenvalkoinen päällikkö nimittäin lähti ulos yöhön Koivuvarjon kanssa, syystä kuin toisesta, ja nyt muut klaanilaiset yrittivät nukkua. Muutamat muutkin parantajan tutut kissat olivat painelleet menemään ulos lumisateeseen, ehkä uteliaisuudeta tutkimaan uutta heidän pystyyn asettamaa reviiriä.
Iltahämärä oli löytänyt itselleen sopivan paikan, mitä voisi kutsua parantajanpesäksi. Sinne hän oli laittanut säilöön kaikki matkarohdot sun muut yrttinsä, mitä matkan varrelta oli jäänyt käyttämättömiksi. Varasto ei ollut sen kummoinen, todella vähäinen jos totta puhutaan. Näinä kylminä aikoina yrttien saatavuus oli todella vähäistä muutenkin, mutta Iltahämärä tekee parhaansa löytääkseen niitä sääolosuhteista huolimatta. Olisihan se vaikeaa, varsinkin näin yksisteen. Iltahämärän oma oppilas oli nimittäin kadonnut kuin tuhka tuuleen, eikä naaraalla ollut hajuakaan missä kolli voisi olla. Se huolestutti häntä jatkuvasti, eikä tiedä pitäisikö hänen tehdä asiaan eteen vielä jotain. Odottaminen oli tuttua parantajalle, hän on yrittänyt olla kärsivällinen ja toivoa Synkkämielen paluuta takaisin, mutta se alkoi päivä päivän jälkeen näyttämään vain epätodennäköisemmältä...
Parantaja huokaisi ääneti itsekseen, ja oli sulkemassa meripihkankeltaisia silmäpariaan, mutta korvansa hörisivät kuultuaan omaa nimeä kutsuttavan sihinöin. Naaras korotti päätään, katsoen nimeänsä pesän suuaukolle. Siellä ei ollut vielä ketään, mutta naaras silti nousi puoliksi ylös mennääkseen mahdollisia tulijoita vastaan. Mitä oli tekeillä, oli ensimmäinen kysymys kun Iltahämärän näkökenttään ilmestyi tumma marmorikuvioinen kolli ilmestyi paikalle huomattavasti pienempi hahmo perässään kulkien. Ne naaras otti ensiksi huomioon, kunnes hoksasi katsoa tarkemmin ja huomasikin, kuinka kolli roikutti mukanansa pennun lisäksi vuoro toisensa perään kahta kissaa -- elotonta kissaa.
Iltahämärä loikkasi vasta silloin kunnolla siroille jaloilleen ja meni kaksikkoa vastalle alkuhölmistelyn pyyhkäisten hänen ylitseen.
"Tervakynsi, mitä on tapahtunut?", naaras kysyi aivan ensimmäiseksi nuoremmalta kollilta, pelkästään odotellen soturin laskevan ruumiit alas. Parantaja halusi tarkistaa ruumiit, mihin he ikinä olivatkaan kuolleet, eivät ne elossakaan näyttäneet olleen. Odotellessaan Tervakynnen selvennystä tilanteesta, naaras myös vilkaisi pieneen naaraspentuun, joka kellahti kyljelleen pienikokoisen parantajan lähettyville. Hänen silmänsä laajentuivat, ja kyyristyi pienokaisen vierelle , yrittäen ääneensä saada kuulostamaan mahdollisimman rauhalliselta, jotta se tarttuisi myös värisevään Varjopentuun, joka hengitti erityisen raskaasti. Mikä oli saanut pienokaisen noin huonoon kuntoon ilman yhtäkään ulkoista haavaa? Iltahämärä ei voinut mennä spelukoimaan vielä mitään pennun voinnista tietämättä juurikaan mitään ulkopuolisena.
"Oletko kunnossa, Varjopentu?"

Nimi: Varjopentu (Myrskyklaani)

21.04.2018 13:11
Varjopentu hoiperteli Tervakynnen perään ja huomasi tämän menevän parantajan pesälle. Heti kun hän pääsi sisälle, hän lyyhistyi maahan hengittäen raskaasti. Kipu jäyti edelleen häntä, vaikka se alkoikin pikkuhiljaa asettua.

Nimi: Tervakynsi (Myrskyklaani)

21.04.2018 12:06
Tummaturkkinen soturi luimisti korviaan ja antoi kulmiensa painua v-kirjaimen malliseen kurttuun. Se ei saisi nyt panikoida pennun mukana, vaikka tilanne oli kaikkea muuta kuin rauhoittava.
Varjopennun riistäytyessä irti kollisoturin otteesta ei se voinut kuin katsoa pennun ahdinkoa. Tuo ei kuitenkaan pitkälle ehtinyt, emostaan jonkin matkaa jääden, kun Tervakynsi saattoi vain katsoa Varjopennun lyhistyvän maahan kouristelemaan.
"Tähtiklaanin nimeen!" se parahti ja säntäsi takaisin smokkikuvioisen kissan vierelle. Tuon pieni keho ei ottanut ensin rauhoittuakseen, eikä Tervakynsi tuohon uskaltanut koskeakaan. Tervakynsi sai kuitenkin elämänsä yllätyksen pennun herätessä takaisin tähän maailmaan parkaisun saattelemana. Soturi siirtyi nyt hämmentyneenä kauemmas ja mietti, että tämä oli kerrassaan omituista.
"Oletko -- oletko kunnossa? Mitä tapahtui? En tiennyt sinun olevan taipuvainen tuollaisiin kohtauksiin..." Tervakynsi sanahti tapailevasti ja siirtyi lähemmäs päätään kallistaen. Sen tummat tassut jättäytyivät aivan maassa makaavan pienokaisen eteen.
"Tarvitsetko parantajaa? Ehkä on parempi, että viemme vanhempasi Iltahämärän luokse. Hän on tällä hetkellä ainut tukipilarimme." Tervakynsi myönsi ja katsahti ympärilleen ahdistuneena. Myrskyklaanin elämä oli ihan hullua! Mikä tätä pentua vaivasi?
Kumartuen Kastehelmen ruumiin kohdalle Tervakynsi nosti sen varovasti mukaansa varoen herättämästä muita ja pyrki viemään molemmat yksitellen paikkaan, minne se oli nähnyt Iltahämärän katoavan klaanin asettuessa nukkumaan.
"Iltahämärä? Iltahämärä!" Tervakynsi sihahti pimeässä yrittäen edelleen säilyttää rauhallisuutensa. Se kuitenkin raahasi kuolleita kissoja hampaissaan... ja niin. Vilkaisten olkansa ylitse Tervakynsi varmisti Varjopennun voinnin ja menisi auttamaan pentua, jos tuo ei omin jaloin pääsisi seuraamaan.

Nimi: Varjopentu (Myrskyklaani)

21.04.2018 11:49
Tervakynsi tuli Varjopennun vierelle, ja kysyi hänen vanhempiensa vointia matkan aikana.
”Se oli hyvä”, Varjopentu niiskutti. ”En huomannut heissä mitään vikaa.”
Naaraspentu riistäytyi irti soturin otteesta, aikomuksenaan hypätä emonsa viereen. [Ei!] hän ajatteli kauhuissaan. [Tämä ei voi olla totta!]
Yhtäkkiä häntä ravisteli kipu, kauheampi kuin mikään. Pennun näkökentän reunoille ilmeistyi mustaa, ja hän lyyhistyi maahan kouristelemaan. Varjopennun korvissa kuului ääni.
”Sinä saat kokea ikuista kipua, Varjopentu. Minä lupaan sen.”

”Tervetuloa, Varjopentu”, Varjopentu avasi silmänsä ja näki edessään kullanvärisen kollin, jolla oli mustia laikkuja.
”Kuka sinä olet?” Naaras vinkaisi.
”Minä”, kolli sanoi, ”olen Salamakynsi.”
”Onko tämä Tähtiklaani?”
”Ei, senkin hölmö!” Salamakynsi ärähti ja raapaisi Varjopentua silmään. ”Tämä on Pimeyden Metsä. Ja sitä paikkaa ei mainita täällä!” Sitten hänen äänensä pehmeni. ”Haluaisitko kuulla tarinan, pikku pentu?”
Varjopentu nyökkäsi ja istahti Salamakynnen eteen.
”Minä rakastin kerran emoasi. Mutta hän otti ja rakastui tuohon”- Salamakynsi sylkäisi nimen suustaan - ”Takiaisroihuun. Ja sai sinut. Minä olin silloin jo kuollut. Mutta koston palo eli sisälläni. Näyttäydyin heille - vanhemmillesi - ja kerroin että heidän pentunsa saisi kokea ikuista kipua.”
Varjopentu luimisti korvansa. Hän ei pitänyt tämän tarinan kulusta.
”Ja sitten”, Salamakynsi hymyili ovelasti. ”Niin, arvaatko mitä sitten tapahtui, Kastehelmen tytär?” Hän nojautui eteenpäin ja kuiskasi korvaani: ”Minä tapoin heidät.”

”Ei!” Varjopentu hätkähti hereille.

Nimi: Tervakynsi (Myrskyklaani)

21.04.2018 11:30
Vartiossa istunut kollisoturi tuijotteli syvälle metsään aivan matalan luolaston suuaukolta. Sen isä ja setä Kadotushenki olivat lähteneet tuonne laaksoon laskeutuvaan lumimyrskyyn, Lumitähti, Hopeasalama ja Koivuvarjo metsästämään ja Kultapiisku ja Punakivi ties minne. Tervakynsi tuhahti oikaisten savuntummaa kehoaan ja siristäen kalpeankeltaisia silmiään pimeässä. Pitäisikö sen lähteä etsimään?
Yllättävän kimeä ääni kuitenkin herätti nuoren kissan huomion ja sai sen suorastaan repäisemään katseensa kohti valittavaa pennunrääpälettä, joka vinkui luolaston seinustalla. Tervakynsi ei hetkeen reagoinut ollenkaan, mutta sitten se tajusi, että eihän pentu todellakaan leikkinyt. Se nousi nopsaan ylös ja lähti lumiselta sisäänkäynniltä kohti nuorta naarasta. Kollin pää painui alle hartiatason kuin se olisi vaaninut ravatessaan hiekkapohjaisen luolan poikki, mutta kun se saapui kolmen kissan luokse -- Mitä tämä oli?
"Mitä tapahtui?" se tiedusteli jokseenkin ontolla äänellä, vaikka Tervakynsi itsekin osasi aistia sävynsä madaltuvan pari oktaavia. Kolli vilkaisi huolestuneena ympärilleen ja toivoi kovasti, että kukaan muu klaanilainen ei ollut herännyt Varjopennun hätäännykseen. Klaani kaipasi ihan viimeisenä lisää sekasortoa, kun se viimein oli päässyt lepäämään.
Niinpä Tervakynsi pyrki vetämään Varjopennun vasemmalla etukäpälällään kauemmas vanhemmistaan, lähemmäs omaa rintaansa, että se pääsisi paremmin katsomaan ongelmaa. Kylmän rauhallinen olemus alkoi rakoilla, kun se todellakin huomasi kaksikon elottomat ruumiit.
"Rauhoitu... hys. Ei ole mitään hätää." Tervakynsi yritti rauhoitella smokkikuvioista pentua ja silittää hankalan oloisesti tuon päätä sillä samaisella käpälällä, jolla tuo mahdollisesti olisi pennun lähemmäs kaapannut. Miksi Lumitähden piti olla juuri nyt ulkona leiristä! Ei Tervakynsi tiennyt ollenkaan, mitä tehdä! Ei tällaista ollut tarkoitus tapahtua.
"Mikä oli heidän vointinsa matkan aikana, Varjopentu?" Tervakynsi kysyi pitäen äänensä edelleen hiljaisena jo siitäkin syystä, että turha vauhkoaminen pennulle vain pahentaisi tilannetta. Olivatko Varjopennun vanhemmat kenties kärsineet liiasta rasituksesta matkan aikana? Vai oliko Pimeä metsä asialla? Kolli ei voinut välttää turkkinsa hienoista pörhistymistä ajatuksen vuoksi.

Nimi: Varjopentu (Myrskyklaani)

21.04.2018 11:16
Varjopentu heräsi emon viereltä ja huomasin heti, että tämän kylki tuntui omituisen kylmältä. [Emo?] Hän tökki Kastehelmen kylkeä käpälällään, ensin hiljaa, sitten kovempaa, kunnes suorastaan löi tätä.
”Emo!” Naaras vinkui. ”Herää jo! Tämä ei ole hauska leikki!” Jokin Varjopennun sisällä kuitenkin kertoi tälle, ettei kyseessä ollut leikki. Pentu ryntäsi aukiolle aikomuksenaan hakea apua, kun hän huomasi isänsä ruumiin maassa.
”Ei!” Varjopentu kiljui. ”Ei Takiaisroihuakin!” Hän säntäsi isäntä ruumiin viereen, painoi kuononsa tämän turkkiin, nosti hetken kuluttua päänsä ja huusi: ”He ovat kuolleet! Takiasroihu ja Kastehelmi ovat kuolleet!”

Nimi: Lohduntassu (Tuuliklaani)

12.04.2018 23:29
Lohduntassu oli seurannut Veritassun ja vieraan kulkukissan kahakkaa hieman huolissaan, mutta lopulta suurikokoinen oppilas hoiti tilanteen kunnialla kotiin. Lohduntassun kulmat pysyivät edelleen hieman rypyssä. Häntä huoletti hieman Veritassun temperamentti, minkä oli saanut huomata jo aiemmin. Hän kuitenkin yritti olla avoimin mielin ja muistutti itseään mielessään, että Veritassu oli tehnyt juuri hyvän työn klaaninsa puolesta. Hieman uteliaana sinisilmäinen pörröturkki vilkaisi mestariinsa Tulikasteeseen, nähdäkseen miten naaras suhtautuisi kollin voittoon sekä saapuneisiin sotureihin; Ikuisuusyöhön ja Hopeasiipeen. Lohduntassu tervehti kaksikkoa nyökkäämällä pienesti hymyillen, kuten kollilla oli tapana. Hän nosteli käpäliään vähän lumessa, oikeastaan yltyvä lumisade itsessään ei niin häntä haitannut, hänen tumman oranssi turkkinsa piti aika hyvin kylmää. Hän vilkaisi sisartaan vierellään, tällä oli huomattavasti vaikeampaa ohueammassa turkissaan ja Lohduntassu näkikin, että hänellä oli kylmä. Myötätuntoisesti ja mitään sanomatta nuori kolli siirtyi siskonsa vierelle, antaen heidän kylkiensä painua vastakkain. Tähtitassu katsoi häneen meripihkasilmillään räpäyttäen niitä kiitokseksi lämmöstä.
Lohduntassu pysytteli vaiti kuunnellessaan soturien keskustelua ja katsahti sitten heidän kasvatti-isäänsä Susihampaaseen kun kollikin puhui, oltuaan pitkään vaiti. Kaikki he olivat Lohduntassun mielestä oikeassa. Ruokaa tarvittiin ja tuore oppilas oli innokas kokeilemaan metsästystä ensikertaa. Niinpä hän ryhdistäytyi hieman ja valmistautui lähtöön, mikäli he hajaantuisivat.

Nimi: Nopsavarjo (Jokiklaani)

08.04.2018 01:06
Nopsavarjo helpottui huomatessaan että naaras pysähtyi ottamaan hänet vastaan ja vielä tervehti nyökäten. Hän hymyili ystävällisesti, joka vielä tervehti nyökäten, joka tosin hyytyi hieman toisen heti moittiessa häntä. Nopsavarjo näpäytti toista korvaansa ja laski kantamuksensa ylimääräisen dramaattisesti tassuilleen. "No jopas sitä nyt ollaan kerrassaan ystävällisiä. Tarjouduin sentään tarjoamaan saaliini kanssasi." Nopsavarjo antoi asian kuitenkin nopeasti olla ja kuunteli toisen asian.
Nopsavarjo kohotti leukaansa ylpeänä toisen havainnoidessa että hän oli ollut varmasti myös työskentelemässä. Naaraalla oli melko ihmeellinen tapa puhua kauhean negatiivisesti. Oliko toinen aina niin aurinkoinen? "No niin kuule rämminkin, työn touhussa. Ja olen muuten osani kunnostuksesta tehnyt! Sitä paitsi, piti löytää jotain ruokaa jokaiselle, eikä metsästämässä ole kuin muutama minun lisäkseni." Nopsavarjo nyökkäsi päättäväisesti. "Entäpä itse, mitäs teit leirissä?" Kyllä hänkin tämän syyttöleikin osasi.
Nopsavarjo tuuppasi sorsaa tassullaan. "Sitä paitsi, jokaisen on syötävä jossain vaiheessa. Säästää tämä tai hakea lisää, kunhan jokainen saa jotain. Emmehän me nyt ainota ole täällä metsällä."
Naaras kielsi melko jyrkästi hänen kutsunsa tulla syömään hänen kanssaan. Nopsavarjo kallisti päätään harmaalle naaraalle ja tokaisi, vähääkään ärsyyntymättä. Naaras ei saisi hänestä sellaista reaktiota mitenkään. "Kuule, mä en oikeasti ymmärrä mikä teillä kokeneimmilla sotureilla on. Te ette suostu syömään meidän nuorempien kanssa, ettekä osaa kieltäytyä edes kohteliaasti. Mikä teillä on, pitääkö olla tarpeeksi vanha että saa kunnian ruokailla saalista teidän vanhempien kanssa? Luulisi että tiedätte jo, että me kyllä kunnioitetaan teitä ihan muutenkin." Nopsavarjo sanoi tyynesti, erisävyiset siniset silmät suoraan Jalomielen meripihkanvärisiin silmiin tuijottaen. Naaraan olisi erityisen vaikea vastata tuohon ilman, että olisi äärimmäisen epäkohtelias tai että "loukkaisi" häntä. Ehkäpä Nopsavarjo tahtoikin nähdä, oliko naaras oikeastikin niin epämiellyttävän tynkeä. Ei sillä että se Nopsavarjoa häiritsisi. Mitä häntä nyt toisen persoonallisuus sen enempää kiinnosti, kun että oli tylsistynyt ja tahtoi jotain tekemistä.
Nopsavarjo kohautti olkaansa ja vilkaisi saalistaan. "No, ihan sama. Säästetään tämä sitten myöhemmäksi ja saalistetaan nyt lisää, niin riittä muillekin. Kai meidän tosiaan pitäisi ensin ruokkia muut." Nopsavarjo teki selväksi sanoillaan että ajatteli pysyvänsä Jalomielen kanssa samassa metsästysporukassa. Toinen saisi tehdä jotain hyödyllistä, ettei voisi vain pyöriä ympyrää.

Nimi: Cooper (kulkukissa)

07.04.2018 22:05
Felldein on vaipunut hiljaisuuteen sen jälkeen, kun he laskeutuivat alas vuorilta klaanikissojen vanhoille metsästysmaille. Cooper pitää hiljaisuutta kummallisena, vaikka Felldein on kyllä hieman kummallinen muutenkin. Eikä tuo ole siitä puheliaimmasta päästä. Toisen kollin hiljaisuus vaikuttaa yksinomaan kylmältä ja sulkeutuneelta aivan kuin tuo olisi haluton olemaan paikalla ja jakamaan tietojaan yhtään millään tavalla. Cooper syyttää hiljaisuudesta Felldeiniä itseään, sillä tuo päätti itse liittyä heidän seuraansa ja johdattaa heidät vuorten yli. Turha alkaa valittaa nyt, kun takaisin pääsyä ei sallittaisi. Crochax ei sallisi.
Demoni on pysynyt poissa Cooperin päästä siitä lähtien, kun he lähtivät homeisesta kaksijalkojen pesästä seuratakseen Felldeiniä. Cooper ei ole varma, onko se loppujen lopuksi hyvä asia, vaikka hän ei suurella innolla odotakaan isänsä paluuta. Toivottavasti tuo on mennyt etsimään Sierraa ja muita karkulaisia voidakseen johdattaa hänet heidän luokseen, kuten lupasi. Jos Cooper olisi uskaltanut, hän olisi käskenyt savuavaa henkeä suojelemaan Oliverin tytärtä. Crochaxissa oli kuitenkin jotakin, mikä riitti hyvin ilman suoria sanojakin kertomaan, että häntä ei käskytetty. Ei kukaan eikä minkään vuoksi, jos oma henki oli kallis. Cooper voi siis vain toivoa, että Sierran ja muiden henget ovat Crochaxin tärkeysjärjestyksessä kärkisijoilla. Loppujen lopuksi, milläpä sitä taistelu käytäisiin, ellei elävillä sieluilla? Vain vähän aikaa sitten Cooper olisi vielä nauranut koko ajatukselle hävyttömästi päin naamaa. Ei sieluja ole olemassakaan, hän olisi sanonut. Vaan hänet on todistettu vääräksi eikä hän voi enää uskoa muuta kuin totta.
Niinpä hän seuraa suurta savunmustaa kollia kaksijalkalan kujille heidän pieni liittolaisjoukkonsa perässään. Felldeinin olettaisi tuntevan paikan, joten Cooper ei kysele turhia. Sen sijaan hän tarkkailee ympäristöään ja pistää merkille, kuinka vähän vieraiden kissojen hajuja kaduilla erottuu. Tämä kaksijalkala on pienempi kuin se toinen vuorten toisella puolella, lähempänä merta. Kenties se selittää vähäisen asukasmäärän, vaikka Cooper hieman epäileekin omaa päättelyketjuaan.
"Olet kovin hiljainen", Cooper kommentoi askeltaessaan Felldeinin vierellä. Hän ei tiedä, mitä sukua hänen isänsä serkku hänelle tarkalleen ottaen on, joten hän jättää puhuttelematta tuota yhtään millään nimellä tai nimityksellä. Heidän sukulaissuhdettaan kuvaava ilmaus on liian pitkä käytettäväksi soljuvasti puheessa. Sen sijaan hän ilmaisee puhuvansa Felldeinille katsomalla toista kollia kulmat tavalliseen tapaansa kurtussa. "Älä sano, että olet alkanut katua." Crochax tuskin antaisi savunmustan kollin mennä noin vain. Mikä olisi pahinta, mitä Pimeän Metsän henki voisi tavoitteesta poikkeavalle tehdä? Cooper ei tunne isäänsä kovin hyvin, mutta osaa sanoa, ettei tuo turhaan hienostele ja käytä mielikuvitustaan. Cooper on yrittänyt kertoa liittolaisilleen päätöksen olevan lopullinen, mutta hän ei siitä huolimatta ole voinut sanoa, kuinka lopullinen se todellisuudessa onkaan.

Nimi: Jalomieli (Jokiklaani)

07.04.2018 20:39
Sorsan itselleen napannut Nopsavarjo näytti huomanneen jo poispäin matkaavan Jalomielen, ja naaras pysähtyi toisin tuntiessaan kollin läsnäolon lähestyvän häntä. Ja ennen kuin hän ehti mitään muuta tekemään leveän pään kääntämisen sijaan, kollisoturi oli siinä vierellään nyökäten tervehdykseksi. Jalomieli teki samoin, olihan hänellä jotain käytöstapoja tallelle kertynyt monien vuosien jälkeen klaaniin liittyttyä. Tympeältä ulkoapäin näyttävä naaras kuitenkin osittain tahtoi olla yksin omissa oloissaan, eikä voinut toivomuksistaan huolimatta estää toista soturia ehdottamasta sorsansa jakamisesta. Hän oli näköjään sen juuri pyydystänyt, Jalomieli tuumaili nostaessaan kellertävän pyöreät silmänsä huomattavasti sirompaan soturiin.
"Älä puhu tuo pulu suussasi, en saa mitään selvää", naaras huomautti pistävästi tökeröllä äänellään, kykenemättä olla nyrpistämättä kuononvarttaan Nopsavarjolle, nuorukaiselle joka ei voinut olla laskematta tappamaansa sorsaa alas lumelle puhuakseen. Jalomieli kyllä hieman liioitteli, kyllä toisen puheesta selvää sai kun yritti, mutta hän ei siitä erityisemmin pitänyt.
Tässä vaiheessa vanhahko Jalomieli hoksasi, kuka heistä kahdesta oli se puhelian. Se melkein turhautti häntä, kuinka paljon puhetta kollista lähti, eikä Jalomieli tiennyt hoksasiko hänen elehdintää haluavansa olla keskenänsä itsensä kanssa. Ei varmaan, naaras tuumaili tultuaan kyllästyneeksi näin lyhyen ajan sisällä puheenaiheesta, mihin kolli heidät ajoi. Jalomieli ei mielellään olisi halunnut keskustella hyvin mielin leiristä, johon ei ollut tottunut vielä toisin kuin Nopsavarjo, joka vaikutti hyvin hyväntuuliselta tälläisessä säässä. Naaras kohotti kulmiaan arvostelevaisesti kirjavalle kollille.
"Työn touhussa siellä vielä oltiin. Ja luulen nähneeni sinutkin myös siellä räpiköimässä kaislikossa", Jalomieli totesi vihjaavan myös piilevästi toista palaamaan takaisin leiriin, mistä oli hänen tavoin lähtenytkin. Tumma soturi oletti, ettei toinen välttämättä vihjausta tajuaisi, mutta odottikin toisen vastausta hartaasti. Jalomielen vihje oli kuin tuuppaus oikeaan suuntaan, eli pois hänen luotaan.
Nopsavarjo oli osittain oikeassa sanomisissaan, Jalomieli oli ollut työn touhussa noin hetken ennen kuin kyllästyi siihen mellakkaan, mitä kissat aiheuttivat komentelevalla toisiaan. Mutta kookkaalla naaralla ei ollut hivenenkään verran nälkä, joten joutui torjumaan ehkä vähän kylmästi klaanitoverinsa tarjouksen huiskauttamalla tuuheaa mustapäistä häntäänsä, mihin lumihiutaleet olivat takertuneet kuin ensilumi sammaleelle.
"Syö ikäistesi kesken", Jalomieli paljasti hieman raateluhammastaan tumman huulen alta. Se oli samalla myös käsky, sillä klaanin kesken tuoresaalis pitäisi jakaa, ei syödä kahden kesken salassa muiden selkien takana. Jalomieli oli muistavinaan, ettei tuoresaaliskasa löi tyhjyyttä, joten sitä suuremmalla syyllä kolli olisi voinut viedä sorsansa pois.

Nimi: Nopsavarjo

07.04.2018 16:16
Nopsavarjo oli hyvillään siitä, että jatkuvat maahan kerääntyvä lumi kasaantui koko ajan enemmän. Nyt hänen ei välttämättä tarvitsisikaan mennä joelle pesemään tassujaan, jos vain astuisi paikkoihin, mihin lumi oli ehtinyt jo pakkautumaan. Hän oli juuri aikessa tömistellä tassunsa lumeen, kun kuuli rapistelua. Hän jähmettyi aloilleen ja höristeli korviaan. Katselleen ympärilleen Nopsavarjo kumartui varovaisesti matalemmaksi, ettei häntä huomattaisi yhtä helposti, jos alueella sattuisi olemaan joku muukin. Silloin hän havaitsi liikettä silmäkulmastaan. Sininen ja vihreä pää oli kääntyneenä hänestä poispäin, sorsan astellessa aivan läheisen pienen puron läheisyydess. Oli yllättävää että sorsia edes oli jo täälläpäin, sillä oli edelleeen niin kylmä. Mutta Nopsatassu ei katsoisi lahjaa suuhun vaan päätti toimia, ennen kuin saalis huomaisi hänen täplikkään kehonsa. Oranssit lättäjalat köpöttelivät varovaisesti metsän maalla, sorsan selvästikin tutkistellessa jotakin. Nopsavarjo ei välittänyt mitä vaan painautui lähemmäs maata ja kääntyi paremmin linnun puoleen. Hän hengitti syvään ja piti häntäsä matalalla, ennen kuin loikkasi. Sorsa rääkäisi äänekäästi ja leyhytteli siipiään Nopsavarjon mötkähtäessä sen niskan päälle. Nopsavarjo sulki hampaansa linnun kaulan ympärille ja raks! Lintu valahti veltoksi.
Nopsatassu ylpeänä suoristautui ja piteli saalistaan hampaissaan. Hän tyytyväisenä katseli ympärillen, kun havaitsi liikettä hieman kauempana. Tumman turkin vilahdus ja Nopsavarjo peruutti takaisin polulle jolla oli juuri tassutellut. Hänet oli huomannut harmaa kissa, joka jatkoi matkaansa kuin ei mitään. Nopsavarjo kallisti päätään ja vilkaisi sorsaan kuonossana. Hän virnisti linnun kaulan ympäriltä. Hän putsasi likaiset tassunsa lumeen niin että muta lähti irti ja lähti sitten reippaasti tassuttelemaan naaraan perään. Vasta päästyään lähemmäs toista tunnisti Nopsavarjo naaraan Jalomieleksi, paljon häntä vanhemmaksi soturisi.
Nopsavarjo hidasti vauhtiaan päästyään naaraan rinnalle ja nyökkäsi tervehdykseksi. Toinen näytti aivan yhtä likaiselta kun hänkin, ehkä jopa likaisemmalta. Hmm, paljon likasemmalta. Tai ehkä toisen turkki vain oli sen sävyinen. Nopsavarjo ei oiken ollut kiinnittänyt huomiottaan toiseen klaanilaiseen tätä ennen niin suuresti, että olisi osannut sanoa.
"Terve." Nopsavarjo toivotti saaliinsa takaa. "Maistuisiko? Voisimme jakaa." Nopsavarjo ehdotti hyväntuulisesti.
"Klaanin kunnostukset ovat jo siinä vaiheessa, että hyvä jos tällä ilmalla tahtoisi enää kukaan jatkaa. Olemme varmasti kohta jo valmiita." Nopsavarjo kertoi hiljaiselta tuntuvalle naaraalle. "Inhottavaa jos alkaa sataa kunnolla. En tahtoisi mennä nukkumaan läpimärkänä." Nopsavarjo pörhisti nätisti turkkiaan ja heilautti häntäänsä nopsasti niin, että se kosketti klaanitoverin kylkeä. "Olet varmasti itsekin ollut koko ajan työn touhussa. Mennäänkö jonnekin syömään ja saalistettaisiinko muille myös jotain?" Nopsavarjo puhua pölpötti, antaen naaralle kuitenkin aikaa vastata, mutta tahtoen täyttää hiljaisuutta. Hänellä oli tylsää! Ja nälkä. Lämmin lintu sai veden kihoamaan kilelle.

Nimi: Jalomieli (Jokiklaani)

07.04.2018 15:46
Naaras ei ollut vieläkään viihtynyt leiriin tai tottunut sen sisäiseen tunnelmaan, varsinkin näin kunnostuksen aikana. Häntä nuoremmat soturit sekä oppilaat olivat kunnon touhussa räpiköidessään kaislikoissa materiaaleja hakeakseen pesien kokoamiseen, vaikka sääolosuhteet olivat muuttuneetkin huomattavasti nopean ajan sisällä. Se johtui lumimyrskystä, joka teki itsestään uhkaavan muuttelemalla tuulen voimakkuutta ja lumisateen määrää tietyn välein. Jalomieli ei moisesta hätkähtänyt, mutta olisi iloinen jos ennättäisi suojaan ennen pahinta mahollista myräkkää.
Jalomieli oli uuden leirin ulkopuolella vaeltelemassa keskenänsä, aivan samaa mitä hän tekee vähän välillä. Naaras kaipaa aikaa yksin joskus. Hän oli tehnyt leirin eteen sen, mitä oli voinut jo, joten päätti hengähtää muuallakin kuin mutaisten nuorukaisten seassa. Kamottava löyhkä oli jo tarttunut hänen tummanharmaaseen turkkiin, ja tarvitsikin kunnon pesun, mikä ei tapahtuisi järvellä tai missään veden lähettyvillä. Jalomieli vältteli uimista parhaansa mukaan, varsinkin kun pakkanen oli teki taikojaan veden jäädyttämiseen. Sitä paitsi, ei vesi häntä puhtaaksi tekisi. Yhtä likaiselta kokenut soturi on aina näyttänyt, eikä se häntä ole erityisemmin haivannut. Syyttäkööt naaraan vanhempia, perimä sen aiheutti.
Jalomielen pörhistelessään pehmeää puolipitkää turkkiaan kylmän viimaan sitä vastatessaan, hän tuli ensimmäistä kertaa havahtuneeksi kuulevansa askeleita takaansa. Nyt ei ollut kyseessä omat askeleensa, jotka natisivat pakkasen kovettamalla lumella, ei. Naaraan pyöret silmät siristyivät vaistomaisesti kurkatessaan taaemmas, jääden odottamaan kuka tupsahtaisi näkyvilleen. Se saattaisi hyvin olla joku, joka on lähetetty Jalomielen perään, tai niin kokenut vanhahko soturi arvaili. Tai sitten jokin reviirille tuppautunut hajuaistivikainen erakkokissa, jonka naaraan tulisi häätää ulos kovin keinoin. Jalomieli ei valittaisi moisesta, toisen kissan rökittäminen oli aina mukavaa puuhaa hänelle, vaikka se ei kuulutkaan hänen arkipäiviensä toimintaan.
Litteäkuonoinen naaras lopulta omin silmin pääsi todistamaan, kuka toinen neliraajainen otus oli. Hänellä kesti nimen hakeminen hetken, mutta Nopsavarjohan se oli. Jalomieli ei reagoinut nuoremman soturin saapumiseen erityisemmin, enemmän katseellaan seurasi sivummasta, mitä toinen puuhasi. Hänkin oli olemuksen perusteella kyllästynyt uuden leirin kunnostamiseen, putipuhdas hän ei ollut ainakaan. Kollista vanhempi naarassoturi pysytteli hiljaa, eikä monen muun tavoin olisi loikkinut pirteänä toisen seuraan. Hän ei halunnut tuppautua klaanitoverinsa seuraan, se oli hänen luontonsa. Yksin itsensä kanssa viettämä aika kuulosti lupaavammalta ja mukavalta, joten naaras siirsi katseensa kohti menosuuntaa ja lähti kulkemaan natisevin akselin lumen peittämän kuolleen pusikon lähettyvillä. Hänen tuuhea pitkä häntänsä rapisutti oksia hyöriessään puolelta toisella.

Nimi: Susihammas (Tuuliklaani)

07.04.2018 15:02
Vieraan kissan läsnäolo oli kiristänyt Susihampaan silmissä Veritassun lyhyitä hermoja selkeästi. He kävivät pientä kapinaa keskenään, jota Susihammas ei voinut kuin seurata varautuneesti. Kyntensä uppoutuneena lumikerroksen lävitse, kolli olisi kuitenkin valmis hoitamaan työnsä loppuun soturina, jos tilanne eskaloituisi pahemmin. Susihammas ei vähätellyt kookkaan oppilaan taitoja taistelijana, eikä silloinkaan kun itsensä Torikhiksi nimennyt erakko kipitteli tiehensä häviäjänä. Kolli rentoutui huomattavasti niin tapahduttua, ja hän hädin tuskin ehti tekemään mitään ajatuksilleen pääkoppansa sisällä, kun korviinsa kantautui hänelle hieman tutuhko ääni. Ikuisuusyö, eikä tuo tumma kolli ollut yksin, Susihammas totesi antaessaan itselleen luvan vilkaista äänen suuntaan. Hopeasiipi, naarassoturi, joka tuskin puhui klaanin kesken mitään. Kolli oli ymmällään, miksi hän oli Ikuisuusyön kaltaisen kollin seurassa? Siksi hänen kulmansa painuivatkin pienelle epäluuloiselle kuopalle kuunnellessaan sivullisena Tulikasteen ja kaksikon välille muodostunutta keskustelua, johon Veritassu liittyi ylpeilevään tapaansa. Hän ei ole koskaan erityisemmin pitänyt Ikuisuusyöstä, hänessä oli jotain mikä sai hänen niskavillansa koholle. Se johtui varmaan siitä, kuinka hän moitti Tulikatsetta, Tuuliklaanin varapäällikköä. Se oli nähtävästi soturin luonnollinen tapa keskustella ylempiarvoisemmille klaanitovereille, eikä Susihammas oikein osannut niellä sitä. Kai hänen oli totuttava ajatukseen joutuvansa ottamaan vastaan nuo kaksi juuri paikalle tupsahtanutta soturia mukaansa. Kollilla ei ollut mitään vastaan sanottavaakaan, ainakin oli lisää apureita metsästykseen jota Tulikaste ehdottikin. Susihammas ei voinut kuin myöntyä ideaan, hänellä oli nälkä kuten varmasti muillakin lajitovereillaan. Vähiten hän halusi klaanin kuihtuvan kuiviin jo melko pian uuteen leiriin saapumisen jälkeen. Riistaa ei kyllä saattanut olla paljon tarjolla, mutta olipahan yritettävä kovemmin.
Vilpoinen puhuri yritti pureutua kollin lumeen sekoittuvan turkin lävitse. Hän ei olisi mielellään viihtynyt seisoskella näin pitkään aloillaan, varsinkaan kun pakkanen teki nousuaan. Lumimyrskyä lukuunottamattakaan, joka teki nopeaa tuloaan vuorien seuduilta. Lumisadekin oli tiheytynyt hieman kuin mitä se oli jonkin aikaa sitten. Pahaa enteilevää, kolli myönsi itselleen ja laski ruskeat silmänsä vierellään itsekseen hytisevään oppilaaseen, jota voisi kutsua myös ottotyttärekseen. Sitä pikkuinen naaras olikin, eikä kolli voinut kuin luoda pienen huvittuneen hymyn oranssihtavaan kissaan. Hänestä oli sääli, ettei oppilaalla ollut suotu syntyessään yhtään paksumpaa karvapeitettä. Tähtitassu kirjaimellisesti voisi jäätyä jaloilleen minä hetkenä hyvänsä, mutta oli silti innoissaan. Hän odotti luultavasti metsästämisen kokeilemista, olihan se ensimmäisen kertansa, Susihammas oletti toisen eleistä vielä kun katseli toista. Hän tekisi parhaansa, jotta voisi opettaa toisen tulevan soturin tavoille.
Kollin huomio siirtyi Pohjantuuleen, joka aukaisi kitansa hajaantumiseen liittyen. Susihammas nyökkäsi hyväksyväisesti ehdotukseen ja astui parin tassun askeleen verran edemmäs, ettei olisi niin taaempana muista sotureista. Kolli ei ollut mikään puheliain partion jäsen tällä hetkellä, mutta yritti parhaansa pitää äänensä kunnossa.
"Kannatan ennen kuin viimeinenkin jänis hoksaa, mitä on tulossa."

 

Ruby
©2018 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com