Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

Uusi kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Kevyt tuulenvire ja pilvetöntä
Kuun vaihe Kasvava puolikuu

Seuraava kokootuminen Ei tiedossa
Seuraava parantajien kokoontuminen Ei tiedossa
Pelin kellonaika Noin 10:00

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Hämäräpolku (Varjoklaani)

18.10.2018 14:33
Hämäräpolku ei voinut kuin myöntää itselleen, kaikesta ylpeydestään huolimatta, että tunsi oikeasti huonoa omaatuntoa sanoistaan Loistesydämelle. Ei hänen ollut tarkoitus sanoa asiaansa ihan niin, mutta hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä sanoissa. Joten, kun naaras antoi samalla mitalla takaisin, Hämäräpolku antoi tällä kertaa olla, vaikka kovin tahtoikin vastata tiukkasti takaisin. Mutta, hengittäen kerran syvään, Hämäräpolku vain sanoi viileästi. ”Ei, ei niin olekkaan.” Eikä hänen tehtävänäsä myöskään ollut varmsitaa, että partiolaiset tekisivät tehtävänsä. Mutta, tämä ei ollut ollenkaan oikea paikka eikä aika riidellä moisesta, varsinkaan ulkopuolisen edessä. Tilanne alkoi ärsyttämään Hämäräpolkua koko ajan enemmän ja enemmän. Sen saattoi nähdä hieman vääntyilevästä hännänpäästä, joka saattoi kieliä kahdelle muulle monestakin asiasta.
Mutta vain koska hän ei kommentoinut nyt asiaa, et tarkoittanut että hän olisi luovuttanut.
Mutta onneksi ulkopuolisesta kissasta, Dilemmasta päästiin nopeasti eroon. Kolli antoi pahoittelut ja onnentoivotukset, jotka Hämäräpolku otti vastaan korvaa heilauttamalla. Vaikka tuskin Dilemma niitä kovin hänelle toivottikaan, kun katsoi miten hän kohteli toista. Mutta samapa tuo.
Hän ja Loistesydän lähtivät yhtä matkaa kulkemaan takaisin leiriin. Hämäräpolku katsoi ympärilleen matkan aikana, yrittäen samalla nähdä, olisiko ympäristössä mahdollisia hyviä yrttien tai muiden lääkekasvien kasvupaikkoja. Kova tuuli ja lumasade hellittivät koko ajan enemmän, hiirenkorvan ajan selvästi lähestyessä. Tuumaillessaan, minne he menisivät, palasi Hämäräpolun mieleen puhe Jokimetsästä. Sieltä löytyisi vaikka minkälaista puuta, joiden kaarnaa he voisivat mennä hakemaan.
He saapuivat leiriin, jolloin Loistesydän, hyvinkin vastentahtoisesti kertoi hänelle, että hakisi jonkun auttamaan häntä lisäkseen auttaamaan häntä, kunhan olisi syönyt. Hämäräpolku nyökkäsi ja huikkasi tyynesti soturin jo poisuvalle selälle. ”Kiitos, Loistesydän.” Hän tiesi varsin hyvin, että toisella ei ollut halua olla hänen seurassaan ja joissain määrin tunne oli samanpuoleinen. Mutta klaani tulisi ensin ja Hämäräpolku tarvitsisi apua kantamaan yrttejä. Hän uskoi että Loistesydän tietäisi myös sen, vaikka Hämäräpolku kovin olikin tuota aiemmin sanoillaan epäillyt.
Kerran kun soturi oli mennyt syömään, päätti Hämäräpolku vähäisen harkinnan jälkeen tehdä samoin. Hän seurasi soturia tuoresaaliskasalle, tosin monta askelta tämän jäljessä. Loistesydämen poistuessa noukki Hämäräpolku kasasta hiiren ja luihun rastaan. Hän otti suunnakseen parantajanpesän, tahtoen vilkaista mestariaan ennen lähtöä.
Hän tipautti hiiren näkyvälle paikalle parantajan pesään, jotta jos tahtoisi, Kuunvalo voisi syödä sen. Hämäräpolku perääntyi tämän jälkeen ja asettui sen suuaukolle hotkimaan lintusensa poskiinsa. Siinä ei paljon syötävää ollutkaan, joten sen popsittuaan Hämäräpolku hautasi jäännökset maahan lumen alle.
Hämäräpolku kävi vielä kertaalleen tarkistamassa yrttien tilanteen parantajan pesästä, jonka jälkeen sitten siirtyikin odottamaan Loistesydäntä ja tämän valitsemaan kumppania leirin suuaukolle.
Hän istuutui suhteellisen suojaisalle paikalle, jossa ei olisi kenenkään edessä. Hänen kulmansa painuivat kurttuun, kun hän alkoi miettimään aikansa kuluksi. Oli hyvä että ilman lämpenisivät nyt, niin lumi voisi sulaa pois ja yrttienkin keruu helpottuisi. Nyt vain kun he saisivat jotain vihiä Tähtiklaanista. Esi-isät olivat olleet hiljaa jo niin pitkän aikaa, että yhä vain useamman usko heihin alkoi haihtumaan. Niin pienen varassa oli enää heidän yhteytensä esi-isiin. Edes he parantajat eivät voineet asialle mitään. Kunpa vain heillä olisi jokin keino saada heihin yhteyttä..

Nimi: Punakivi (Myrskyklaani)

18.10.2018 13:31
Punakiveä huolestutti ajatus, että heidän parantajansa ei ollut paikalla, kuten Lumitähti oli hänen kysymykseensä vastannut. Kolli kurtisti kulmiaan, mutta ei voisi tehdä asialle sen enempää, joten suuntasi silti parantajan pesällä paremmalle paikalle, johon voisi laskea Kultapiiskun.
Punakivi huokaisi helpotuksesta, kun parantaja Iltahämärä viimein tupsahti paikalle. Missä toinen oli ollut, ei hajuakaan, eikä Punakivellä oikein ollut energiaa asian ajattelemiseenkaan. Hän oli kiitollinen kun Lumitähti auttoi Kultapiiskun hänen selästään maahan turvallisesti, siirtyen itse myös lepäämään maahan melko lähelle tajutonta naarasta. Parantajan pesä ei ollut mitenkään suunnattoman suuri, mutta silti he kaikki mahtuivat röhnöttämään siellä ihan hyvin.
Punakivi sattui kuitenkin sattui silloin huomaamaan, että yksi heistä puuttui. Miten sitä ei ollut huomannut, ei hän osannut sanoa. Lumitähden melkein hätäiset kysymykset lensivät ihan Punakiven yli. Hän ei osannut vastata päällikölle mitään ja ei kyennyt vastaamaan mitään tarkempaa, kuin. ”En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun lähdimme.” Punakiven hännänpää vääntyili hermostuneena siitä että varapäällikkö saattaisi olla ongelmissa. Mutta hän itse oli ainakin ihan hyödytön auttamaan mitenkään, joten ei voinut muuta kuin katsoa Lumitähden perään, kun päälllikkö lähti kokoamaan klaanin paikalle.
Punakivi siirsi uupuneen katseensa parantajaan, joka touhusi kiiresisesti omiaan. Hän laski viimeinkin raskaan päänsä tassuilleen ja katsoi, kun Iltahämärä meni ensin Vaahterahallan luokse, vanhemman naaraan vastusteluista huolimatta. Punaturkkisen kollin silmät suurenivat, kun hän ymmärsi, mitä parantaja aikoi tehdä Vaahterahallalle. Vaivalloisesti hän nielaisi ja nuolaisi huuliaan, maistaen veren oikeanpuolen kasvoillaan. Pitäen itsensä kiireisenä Punakivi alko sukimaan turkkiaan, jotta hänen ei tarvisisi katsoa Vaahterahallan toimenpidettä. Hän varoi haavakohtiaan, yrittäen enemmänkin lämmitellä itseään. Hitaat, raskaat vedot tuntuivat vaan vievän voimia, mutta kun Vaahterahallan ensimmäinen valitus kaikui ilmaan, oli hän entistäkin päättäväisempi että ei tahtoisi katsoa.
Mutta voimat veivät vain niin pitkälle ja lopulta, korvat niskaan painettuina, Punakivi laski päänsä takaisin tassuilleen ja sulki silmänsä, yrittäen pitää karmivat valitukset poissa mielestään. Hän tyytyi hengittelemään pitkin vedoin sisään ja ulos. Hän lepäsi kevyesti, nukahtamatta, mutta keräten edes vähän voimiaan.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Iltahämärä oli valmis. Vaahterahalla hiljeni valituksissaan. Punakivi avasi raskaat silmäluomensa kun kuuli parantajan siirtyvän luokseen, korvien viimein noustessa luimustaan. Punakivi kohtasi parantajan meripihkanväriset silmät. Hän vilkaisi Kultapiiskuun, jolle ei olisi vielä tehty mitään. Häntä huolestutti, että naaras ei ollut vieläkään herännyt, joten oletti että parantaja olisi tahtonut huolehtia tästä nopeasti. Hän kuitenkin nosti päänsä tassuiltaan ja katsoi vähin äänin parantajaan. Hän tekisi niin kuin parantaja tahtoi, jotta tämä pääsisi nopeasti Kultapiiskua hoitamaan. Vaahterahalla oli ollut heistä selvästikin huolestuttavimmassa, kun tuo hänen silmänsä vuoti niin kauheasti.
Punakivellä oli toki haavoja oikean puolen kasvoissaan ja takajalassa, sekä hän oli melko varma että omasi melko muhkean mustelman vatsan ja rinnan välillä, johon kettu oli polkenut häntä useaankin otteeseen. Hänen kylkiluunsa tuntuivat siitä helliltä, joten maatessaan Punakivi oli ottanut mahdollisimman kevyen asennon rinnalleen. Nyt hän odotti parantajan mahdollisia ohjeita ja toimi niiden mukaan parhaansa mukaan, muuten jos parantaja käskisi hänen olla paikallaan, pysyisi mahdollisimman liikkumatta.

Nimi: Syyskynsi (Varjoklaani)

16.10.2018 13:03
Kun Syyskynsi oli jakautunut eri teille oppilaansa kanssa muusta partiosta Kuiskausmetsään, hän oli päättänyt hatusta revityllä aiheella aloittaa keskustelun perässään kulkevan vaalean kissan kanssa. Ja mikä olisikaan parempi aihe kuin keskustella siitä, miltä Hietatassusta tuntui olla klaanin uusi oppilas sisaruksiensa lisäksi.
Syyskynsi oli kysymyksellään saanut nuoremman yksilön hytkähtämään, luultavasti säikähdyksen yhteydessä, mille Syyskynsi hymähti hiukan mutta mahdollisimman hiljaa. Ei hän sen koommin huomiota asiaan kiinnittänyt, että olisi maininnut asiasta oppilaalle itselleen, mutta ainakin toinen oli kumminkin kykenevä vastaamaan, eikä varapäällikön tarvinnut toistaa kysymystään toista kertaa. Oppilas näytti aikaisemmin muutenkin olleen omissa ajatuksissaan vielä maisemia ihaillessaan.
Varjoklaanin juuri nimitetty varapäällikkö näki itsensä jotenkuten Hietatassussa, kun hän kertoi, millaiset tunnelmat hänellä on ollut sen jälkeen, kun hänet nimitettiin. Syyskynnellä ajatteli melko samalla tavalla myös ollessaan itse Hietatassun iässä, vaikka häntä ahdistikin moni asia asemassa nousemisen jälkeen. Kuten arvella saattaakin, häntä jotenkuten halveksuttiin vielä silloinkin siitä, mitä hänen isänsä Korppimieli joskus teki. Mutta ei Hietatassun sitä tarvitse tietää, ja sitä paitsi; ei Syyskynsi siitä muutenkaan haluaisi puhua mielellään, varsinkaan oppilaansa läsnäollen -- tai ylipäätään kenellekkään.
"Siihen tottuu kyllä. Seuraavaksihan vaihdat sitten nukkumaan soturien pesään, kun valmistut", Syyskynsi naurahti keveästi Hietatassulle, kun hän kulki oppilaansa rinnalla eteenpäin kohti tuntematonta. "--jos siis vain harjoittelet ahkerasti, kun opetan sinut klaanin tavoille", tumma kolli jatkoi ja iski nopeasti koomisesti vihreää silmäänsä hiekankeltaiselle oppilaalle, ennen kuin kiinnitti katseensa paremmin eteensä. Tästä todellakin puuttuisi se, että törmäisi oppilaaseensa tutustuessaan johonkin luonnonkappaleeseen, pahimmassa tapauksessa huomaamattaan riistaan, joita hänen pitäisi opettaa Hietatassun nappaamaan vielä tämän partion aikana. Viherlehti oli tuloillaan, joka samalla myös houkutteli riistan ulos piiloistaan; paras mahdollsuus metsästää, mutta samalla paras mahdollisuus munata kaikki.
"Taisteleminenko on sinun mieleesi, vai?", hoikkarakenteinen varapäällikkö räpäytti korvaansa, missä lovensa oli, kun puhe tuli siitä, miten Hietatassu halusi hänen opettavan hänet taistelemaan. Syyskynsi joutui toteamaan itselleen, ettei välttämättä ollut "paras" taistelija klaanissaan, kuten Hietatassu sanoi hänen olevan heti Varjotähden jälkeen, mutta ehkä hän voisi näin oppilaansa opettaessaan parannella ruostuneita taitojaan. Onhan siitä jo jonkin aikaa, kun Syyskynsi oli viimeksi taistellut. Itse asiassa se viimekerta oli silloin, kun Pimeän Metsän kissat olivat hyökkänneet klaanien kimppuun Kuulammen läheisyydessä.
"Opetan sinulle taistelemisen alkeet, kunhan olet oppinut hieman metsästämään. Olemmehan me metsästyspartiossa juuri nyt", vanhempi kolli lisäsi Hietatassulle, vaikka varsinaisesti oppilas ei kysynytkään häneltä "milloin" hän pääsisi harjoittelemaan taistelemista, mutta ainakin nyt hän tiesi etukäteen, mitä oli luvassa ainakin tälle päivälle.
Hietatassu kysäisi mestariltaan hänen oppilasajoistaan, mitä Syyskynsi ei aivan odottanut kuulevansa ainakaan vielä. Hän vilkaisi kysymyksen kuulemisen myötä alas klaanitoveriinsa, jonka silmät kirjaimellisesti säihkyivät lähes aina katsoessaan tummaan varapäällikköön, mikä sai hänet hymähtämään hiukan.
"En itseasiassa edes kuvitellukaan pääseväni varapäälliköksi silloin", vihreäsilmäinen kissa totesi ja antoi katseensa vaellella hieman horisontissa, mitä kuusipuut ja kivikko koristelivat. "Uskon, että tuonnoin ajattelin päätyväni vain koko loppuelämäkseni soturiksi. Minä vannon, että tämä kunnia tuli aivan puun takaa minulle", hän hymyili itsekseen, koska hänestä oli tosiaan vieläkin uskomatonta, että juuri hänet kaikista muista kissoista, oli nimitetty Varjoklaanin varapäällikkö -- Varjotähden oikea käsi ja samalla hänen seuraajansa arvoasemassa. Hän ei ole koskaan ollut kunnianhimoinen kissa, vaan tyytynyt siihen asemaan, mihin hänet on nimitetty, mutta kyllä tämä varapäällikkönä oleminen tähän asti on kelvannut hänelle. Varapäälliköllä on tosin enemmän vastuuta klaanilaisistaan kuin soturilla, joten kokemattomalla Syyskynnellä on vielä vähän oppimisen varaa, mutta ehkä hän vielä tottuu uuteen arkeensa.
Kun Syyskynsi oli arvioinut heidän olevan tarpeeksi kaukana leiristä sekä sen kissoista, jotka voisivat häiritä heitä, tummaturkkinen kolli pysähtyi pitkille jaloilleen ja antoi vihreän katseensa käväistä ympärillään, ennen kuin pysäytti itsensä katsomaan alas oppilaaseensa. Nyt oli mentävä itse asiaan, metsästämisen alkeisiin. Hän myös joutui muistuttamaan itseään siitä, että hänen pitäisi opettaa kollille myös soturilaista jotakin, jonka mukaan klaanit elävät. Ehkä hän saisi jotakin kohtia tämän harjoituksen aikana esiteltyä Hietatassulle?
"Kerropas, mitä sinä tiedät metsästämisestä jo näin etukäteen?", Syyskynsi kysäisi tyyni mutta odottavainen ilme kasvoillaan. Hän halusi välttämättä tietää tämän, koska jos Hietatassu jo jollakin tavalla tiesi etukäteen, miten hommat hoidetaan, niin tästä tulevasta harjoittelusta tulisi joko Syyskynnen osalta helpompaa tai monimutkaisempaa. Hän ei nimittäin oikein ole varma, mistä lähtisi Hietatassua opettamaan. Ehkä hän keksiki vasta sitten, kun olisi kuullut Hietatassun vastauksen.

Nimi: Synkkäkasvo (Varjoklaani)

13.10.2018 15:22
Synkkäkasvo tuhahti ja läppäisi maassa olevaa pikkukiveä kauemmaksi. Se oli tylsistynyt ja turhautunut, kuten aina, ja se istui kyyryssä hapan ilme naamallaan. Sitä ei kiinnostanut eikä innostanut mikään, luultavasti ainut asia mikä sai sen pysymään klaanissa, oli se että Synkkäkasvo tuskin selväisi erakkona. Klaani sentään toi turvaa ja suojaa vaaroilta. Pienet askeleet lähestyivät kun Tuiketassu lähestyi Synkkäkasvoa. Tumma kolli huokaisi ja katsoi siroa pentua."Mitä haluat, Tuikepentu?" Se huokaisi ja pyöräytti silmiään huomaamattaan elettä itse. Sitten kolli muisti että eihän tuo ollutkaan enää pentu, vaan oppilas. Miksi sitten Tuiketassu oli tullut hänen luokseen? Palaset loksahtivat paikoilleen.<br>
"Älä vain sano että olet oppilaani", Synkkäkasvo huokaisi ja ei tarvinnut edes vastausta, hän oli varma siitä. "Ja nyt sitten haluat että opetan sinulle jotain", tuo huokaisi jälleen todella ärsyyntyneenä. "No mitä haluat oppia? En minä sinua osaa opettaa, näytänkö muka jonkun mielestä siltä että osaisin?" Tuo murahti ja venytteli luista ja natisevaa kehoaan niin että selkäranka naksui. Ihan kuin hänestä olisi muka jotain opettamaan, tämän oli pakko olla joku vitsi. Hintelä oppilas tuskin oppisi mitään vielä hintelämmältä ja luisevalta mestariltaan."No sano mitä haluat niin", tuo siirsi väsyneet siniset silmänsä mustavalkoiseen naaraaseen.

Nimi: Risasiipi (Varjoklaani)

12.10.2018 23:58
Risasiiven silmät revähtivät auki, kun hän kuoli reviirillään kulkevista erakoista, ja tuo pomppasi jaloilleen valmiina lähtöön.
"Erakkoja vai...?" Risasiiven iirikset kapenivat ohuiksi viiruiksi. Risasiipi oli oksentaa ajatukselle, että jotain likaisia erakkoja kulkisi tuon reviirillä. Risasiipi jännitti lihaksensa, ja koitti pysyä rauhallisena.
"No uskoakseni heidät pitää häätää" Risasiipi sanoi kallistaen päätään. Risasiipi kuopi maata kärsimättömänä maata kynsillään. Häntä mietitty miksi sitä paitsi, jotain friikkejä oli tunkeutunut tuon reviirille. Risasiipi halusi tappaa jokaisen erakon, joka tunkeutuisi tuon reviirillle joka ikisen. Risasiipi havahtui murhanhimoisista ajatuksistaan, ja katsahti Loistesydäntä pahoittelevan näköisenä, vaikka oikeasti häntä ei kiinnostanut pätkän vertaakaan.
"Niistä yrteistä... Minne menemme?" Risasiipi kysyi hymyillen leveästi. Risasiivellä oli aina tapana yrittää hymyillä, jotta tuo vaikuttaisi vakuuttavalta ja ystävälliseltä, vaikka oikeasti tuo suunnitteli todennäköisesti jonkun murhaa.
"Ja anmammeko niille hiirenaivoille opetuksen?" Risasiipi kysyi janoen verta ja kostoa mikä näkyi turhankin hyvin tuon katseessa.

Nimi: Dilemma (Erakko)

12.10.2018 23:12
Dilemma tutkaili puolella silmällä Loistesydämen reaktiota, kollia edelleen hämmensi naaraan kovan kuoren takaa tihkuva surumielisyys, jonka Dilemma kaikesta huolimatta selkeästi havaisti, vaikkei osannutkaan sanoa syytä sille - miksi Loistesydän oli surullinen? Toisaalta kolli arveli kuulleensa jotain syitä siihen. Mutta surua naaraassa kiistatta oli, sillä se oli kollille itselleenkin niin kovin tuttu.
Kolli räpäytti violetteja silmiään lyhyesti vastaten siron naaraan hieman siristettyjen silmien katseeseen. Hän vaikutti kenties hämmentyneen Dilemman tekemisistä, mutta kolli ei antanut sen haitata. Niinpä hän esitti kuin ei olisi huomannut naaraan reaktiota.
Naaraan seuraavat sanat saivat kollin silmät kirkastumaan ja erakon violetteihin silmiin nousi lähes unelmoiva kiilto hetkeksi, siinä oli selkeästi intoa ja pienen hetken hän näytti lähes hellyyttävän nuorelta. "Olen, paljon ihmeellisiä asioita." Sitten hänen illmeensä muuttui rauhallisemmaksi, vaikka silmien takana kiilsi edelleen sama mutta kuitenkin uusi, vakavampi uteliaisuus. "Mutta samalla on vielä paljon näkemättä. Paljon hyvää ja paljon pahaa." Hän jätti kertomatta siitä enempää nyt. Kenties he sisukkaan naaraskissan kanssa vielä tapaisivat ja hän jopa saattaisi saada tietää enemmän kollin matkoista - jos tämä tahtoisi kuulla. Dilemma oli vähintään yhtä kiinnostunut Loistesydämen menneisyydestä ja tavallisesta elämästä, ehkä enemmänkin - Dilemman menneisyydessä oli asioita, joihin hän ei halunnut vajota. Kun tassut kerran upotti, oli niitä kovin vaikea enää riuhtoa irti.
Hämäräpolun saapuminen loi omanlaistaan jännitystä tilanteeseen. Samalla valkoharmaata kollia kuitenkin huvitti parantajaoppilaan ja soturin keskenään käymä piikikäs keskustelu. Dilemma huomasi rinnettä laskeutuessaan Hämäräpolun yritykset hoputtaa häntä omilla askeleillaan. Kolli ei kuitenkaan hämääntynyt niistä, vilkaisi vain sivusilmällään tummaturkkiseen kolliin hilpeä pilke silmissään. "Mukava kuulla, että riistaa on riittämiin", hän nyökytteli.
He saapuivat kuitenkin rajan tuntumaan ja Loistesydämen sanat saivat kollin kääntämään katseensa häneen. Se miten hän tilanteen tulkitsi muuttui kun heidän katseensa kohtasivat. Dilemma katsoi vakavasti takaisin, mutta nyökkäsi sitten kaksikolle hymyillen. "No joka tapauksessa, kiitokset ja pahoittelut, että olin häiriöksi. Hyvää jatkoa teille ja onnea metsälle", kolli toivotti ja nosti häntänsä tervehdykseksi ennen kuin kevein askelin loikki lumista maaperää myöten metsään ja pois klaanin nyt selkeästi merkitsemältä reviiriltä - olihan se aiemmikin ollut ainakin jossain määrin merkitty. Kollin viikset väpättivät, oli ollut mielenkiintoista tavata Loistesydän. Kukaties he vielä kohtaisivat.

Nimi: Eddie (Erakko)

12.10.2018 18:40
Eddie oli kun olikin saanut Okaviilloksi esittäytyneen kollin vakuuttumaan siitä, ettei hän ala toimimaan toisen käskyä vastaan, ja siitä hyvästä hän pääsikin vapaaksi vahvemman osapuolen otteesta. Kun punaturkkisen kissan tassu oli laskettu alas laikukkaan Eddien rinnalta, pentu kellahti mahalleen, että pääsisi helpoimman kautta takaisin neljälle jalalleen seisomaan. Sitten vasta hän antoi itselleen hiljaa huokaista helpotuksesta, ettei häntä -- ainakaan vielä -- tapettu niinkuin oli hetki sitten kuvitellut. Kollista oli myös hetken tuntunut siltä, ettei olisi hengittänyt ollenkaan sen aikaa, kun klaanikissa vielä piteli hänen kehoaan lumista maata vasten ja leikitellyt pennun pelolla. Ei olisi hyvä kuitenkaan vielä nuolaista, sillä Eddie oli silti ongelmissa vaikka vapaaksi oli päässytkin toisen kynsistä. Sopimus piti, ja toinen veisi hänet leiriin muun väkensä luokse, joista Eddie muisti muutaman nähneensä myös raidallisen kollin seurassa, ennen kuin hän harppaantui omille teilleen ja löysi Eddien piilostaan pusikosta.
Sanomatta oikeastaan mitään enää ääneen aikuiselle kollille, muuta kuin nyökkäsi hänelle ymmärettyään, mitä piti tehdä, hoikkarakenteinen pentu lähti seuraamaan kissaa, joka otti etumatkaa, mutta samalla selvästi yritti pitää Eddien visusti lähellään. Eddie joutui mielessään toteamaan, kuinka turhaa ja tyhmää se oli. Epäilikö hän Eddietä niin paljon, että arvelisi pennun vain luikkivan karkuun, kun silmä välttää? Sekin olisi ratkaisu, mutta Eddie tietää mihin pystyy ja tässä tapauksessa hän ei välttämättä pääsisi noin atleettista kissaa noin vain karkuun. Olisi siis parempi vain totella vanhempaa ja huomattavasti ylivoimaisempaa kissaa, eikä kokeilla onneaan pakenemisen suhteen. Pentua silti nauratti ajatus siitä, että kissa, jonka perässä hän hiljaa kulki siinä pelossa, että hänet tapettaisii muuten, ajatteli hänen olevan jonkin sortin vakooja. Jaa-a, vakoojako vai? Voisihan sellaisena olla ihan mielenkiintoista, mutta ei se ole Eddien kaltaisen kissan tyylistä. Hän kuitenkin yritti pitää suunsa supussa ja naamansa peruslukemilla, ettei suututtaisi lyhytpinnaista klaanikissaa enempää.
Vielä matkalla leiriin, Eddien katse oli harhautunut maisemiin, joita ei ole aikaisemmin näin läheltä nähnyt. Hänet kuitenkin revittiin takaisin pois ajatuksistaan kysymyksellä, mikä mahtoi hänen nimensä olla. Eddien suurien kellertävien silmien katse vaihtui vielä-lumisista maisemista "seuralaiseensa", joka oli vieläkin happamalla tuulella.
"Olen Eddie", hiekankeltainen nuorukainen esittäytyi klaanikissalle nopeasti, mutta vaikka kohtelias kaveri hän olikin, hän ei haaskinut kysyä toisen nimen perään tai ehtinyt, kun huomasi kissan olemuksessa jonkin muuttuvan. Se vaikutti myös Eddieen, kun nuorukainen alkoi haistamaan hänelle vieraiden kissojen hajuja voimakkaammin lämpenevässä ilmassa, kun lumimyrskykin oli ohitse. He olivat lähellä leiriä, ihan varmasti. Eddie paransi hieman ryhtiään paremmaksi, olihan pentu kävellyt aika lannistuneen oloisesti koko matkan tänne asti punaturkkista taivasklaanilaista seuratessaan. Ehkä sillä tavalla hän voisi vakuutella ilman sanoja, ettei ole tehnyt mitään pahaa ja saisi lähdettyä helpommin takaisin Riddlerin ja Élanin luokse. Samalla se varmaan saisi hänet vaikuttamaan siltä, että oli tullut tunnustamaan tekonsa niitä katumatta. Se sai pakostakin niinkin itsevarman kissan kuin Eddien epäröiväksi ja jännittyneeksi, että suuret korvansa alkoivat painuvaan lähemmäs kalloaan, mitä lähemmäs he leiriä saapuivat, että Eddie alkoi jo erottamaan muutamia hahmoja.
Eddie yritti niellä hermostuksen tuomaa palaa alas kurkustaan, mutta se oli turhaa. Se olisi menoa nyt. Hän vielä kerran katsahti hänet leiriin tuoneeseen kolliin, ennen kuin tuo kajautti kutsuhuudon ja rupesi selittämään kovaan ääneen, mitä Eddie oli tehhnyt. Tällä kertaa vaan nämä asiat olivat hölynpöppyä -- ainakin osittain --, mikä särähti nuorukaisen korvaan pikinmiten. Ei, hän ei ollut kuuro ja oli huomannut välittömästi, miten aikuinen kissa yritti mustamaalata hänet muille klaanikissoille, joiden huomiota yritti kalastaa nuoreen kissaan. Laikukkaan erakkopennun sydän hyppäsi kurkkuun ja pupillinsa kapenivat pelkiksi mustiksi viiruiksi keltaisissa silmissään. Hän oli niin valmis kieltämään kaiken, mistä punaturkki tuttavilleen puhui kuin vai voi olla, mutta tällä hetkellä hän ei saanut mitään sanotuksi, kun kaikki sanat jäivät kurkkuun pelkiksi änkytyksiksi. Pennun suu aukeni raolleen, katseensa käyden läpi jokaikisen kissan, jonka huomasi saapuvan paikan päälle kutsuhuudon jälkeen ihmettelemään tilannetta. Eddien pää painui aavistuksen verran alas jännityksen ja jopa pelon ansiosta, mutta ei hän perääntyäkkään uskaltanut tai edes paeta, mitä hän oli harkinnut jo aikaisemmin vielä matkallaan tänne Taivasklaanin leiriin. Se mahdollisuus meni jo nuoren pennun osalta. Menisiköhän se vakooja juttu läpi, mille Eddie oli vielä hetki sitten naureskellut päänsä sisällä? Olisivatko klaanikissat niin typeriä, että he uskoisivat hänen ikäisen pennun olevan sellainen? Jos uskoisivat, niin Eddie kyllä puolustaisi varmasti itseään, vaikka se vaikuttikin laikukasturkkisen pennun olemuksesta katsottuna epätodennäköiseltä.

Nimi: Okaviilto (Taivasklaani)

12.10.2018 15:41
Okaviilto hymähti vain hiljaa, kun pentu ei vastaillut enää hänen sanoihinsa. Lopulta hän päätti vain viemään toisen leiriin. Tämä oli ihan turhaa jankkaamista, kun toinen ei vaikuttanut halukkaalta kertoa, miksi oikeasti oli heidän reviirillään, eikä Okaviillolla ollut kärsivällisyyttä tarpeeksi jäädä jankkaamaan pennun kanssa. Niinpä, kun pikkukolli antoi ”suostumuksensa”, ihan kuin toisella olisi ollut vaihtoehtoja, palata leiriin hänen kanssaan, nosti Okaviilto viimein tassunsa toisen rinnalta. Terävät kynnet palasivat takaisin varpaisiin, sillä Okaviillolla ei ollut halua upottaa niitä kylmään lumeen ja maahan.
Hän peruutti pennun päältä, seuraten sinivihreillä silmillä pennun liikkeitä. Hän antoi viiksiensä värähtää huvittuneena, kun mietti, mihin tämä tilanne oli taas kehittymässä. Jos totta puhutaan, Okaviilto ei ollut kovinkaan varma, että saisi kannatusta ajatukselleen siitä, että pentu saattaisi kuulua toisille klaanille, tai että tämä olisi vakooja. Taivasklaani valitettavasti oli melko täynnä pehmoja, jotka eivät ikinä vahingoittaisi moista pentua. Mutta samapa tuo. Okaviilto veisi kakaran klaaniin, niin saisi ainakin toisen pois turkistaan. Klaanin kuningattaret saisivat lässytellä pennulle ihan niin paljon kun halusivat, mutta Okaviilto toivoi edes, että voisi keskustella ajatuksestaan jonkun toisen soturin kanssa, joka mahdollisesti voisikin kuunnella ja ottaa hänet tosissaan. Ehkä Tihkupyry ja Aamukaste kuuntelisivat? Kaksoset nyt tuntuivat olevan melko lailla samaa mieltä kaikesta, joten jos hän saisi edes toisen kuuntelemaan, olisi toinen varmasti paljon avoimempi idealle. Okaviilto tahtoi vain olla varma, että kaikki puolet pennun osalta tuotaisiin esille.
Okaviilto kiinnitti toisen katseen omallaan ja sanoi toiselle hyvin selvästi. ”Tulet rauhallisesti mukanani, pysyt hiljaa ja kun pääsemme leiriin, olisi sinun syytä kunnioittaa klaaniani. Minä en rupea katsomaan kun soitat suutasi.”
Okaviilto nyökkäsi heille suunnan mihin päin kulkea ja odotti, että pentu lähtisi kävelemään ensin. Kun toinen olisi hänen vierellään, sinivihreiden silmien polttaessa jatkuvasti toisen turkkia, laski hän raidallisen häntänsä toisen lavalle. Ele voisi olla tukeva, ellei äskeistä olisi tapahtunut. Nyt se enemmänkin oli varoittava ja rajoittava, sillä Okaviilto saisi tietää heti, jos pentu yrittäisi jotain.
Jokseenkin, vaikka Okaviilto ei ajatukselle paljon tilaa suonutkaan, tunsi Okaviilto olonsa hieman höpsöksi. Toki, hänen tuumassaan oli samalla täysi järki, sillä kuka ikinä epäilisi pentua vakoojaksi? Mutta samaan aikaan, tässä oli nyt kyseessä pentu. Eikä nyt ollut kyse siitä, että Okaviilto olisi välittänyt toisesta tai tuntenut sääliä. Ehei, ei ei. Tässä oli kyse siitä, että Okaviilltosta oli nolottavaa ajatella, että pentu voisi olla vakooja, sillä toinen oli pentu! Kuinka ärsyttävää olikaan viedä vierasta pentua leiriin, kun olisi ollut paljon upeampaa, jos kyseessä olisi ollut soturi, tai edes oppilas. Tai no, eihän sitä tiennyt jos toinen oli oppilas. Tämä nyt vaikutti olevan aika lailla oppilaan iässä.
”Pentu,” Okaviilto murahti silkkisesti. ”Mikä sinun nimesi on? On ärsyttävää kutsua sinua pennuksi.” Okaviilto selitteli, vaikka tuskin käyttäisi tuon nimeä vaikka tietäisikin sen. Hän tahtoi nähdä vain toisen reaktion, sekä mikä se mahtaisi olla. Vaikka olihan se ihan yhdentekevää, jos toinen ei kertoisikaan nimeään. Kakara kuin kakara.
Tuuli painoi kovana vastaan, mutta siitä alkoi huomaamaan jos lämpenevän sävyn. Hiirenkorva saapuisi pian ja lumet viimeinkin sulaisivat pois. Okaviilto ei malttanut odottaa. Hän oli hyvinkin kypsä jo tähän jatkuvaan kylmään ja siihen, kuinka se sattui keuhkoihin tullessa. Varsinkin, jos olisi juuri juossut tai loikannut. Tuntui kuin keuhkot olisivat täyttyneet jäästä, sen vihloessa ja särkiessä.
Okaviilto hörisit korviaan, kun he lähenivät leiriä. He olivat ehtineet melko kauas jo metsästyspartion kanssa, joten matkaan oli kulunut aikaa. Pentu mahtoi olla jo väsynytkin, kuka ties. Olisivatkohan muut palanneet jo? Saisiko Okaviilto yleisön tulolleen. Ajatus meinasi saada hänet virnistiämään innostuneena, mutta pidätteli itseään. Hän muistutti itselleen, että muut Taivasklaanin kissat valitettavasti tuskin ajattelisivat ihan yhtä nopeasti kuin hän, sillä olivat niin pehmoisia. Hänen täytyisi keksiä miten tuoda asian esille, jotta saisi muut edes varuilleen pennusta. Okaviilto välitti kovin Taivasklaanilaisista, mutta jotkut klaanissa kävivät välillä ehkä turhan hitaalla. He tarvitsisivat joskus viisasta opastusta, jota Okaviilto oikein mielellään kykeni antamaan.
Okaviilto vilkaisi pentuu, joka piti edelleen vierellään hännällään, rajoittaen sitä että kuinka kauas toinen pääsisi hänestä. Hän selvitti kurkkuaan ja muistutti toista kylmän viileästi. ”Muistahan pentu, mitä sanoin aiemmin.” Okaviilto ei pelkäisi näyttää kynsiään edes klaanin edessä, jos pennusta olisi uhkaa tai selviäisi jotain hämärää.
He saapuivat leirin sisäänkäynnille ja Okaviilto käveli sisään varmoin askelin. Hän naukaisi äänekkäästi kutsuhuudon, jotta muut kuulsisivat hänen tulosa ja tajuaisivat tulla ulso, ketkä ikinä nyt leirissä olisivatkaan.
Okaviilto antoi katseensa käväistä pennussa. Hän otti tämän elekielen merkille, ennen kuin kohotti katseensa paikalle tulleisiin kissoihin. Hän antoi katseensa muuttua hieman varautuneeksi ja naukaisi selkeästi. ”Löysin hänet reviiriltämme vakoilemassa meitä kun metsästimme ja yrittämässä viedä riistaamme!” Okaviilto katsoi muita pöyristyneen oloisena, ihan erilaisen siitä miten oli näyttänyt pennulle metsässä. ”Otin hänet kiinni, kun erkanin muista tarkistamaan asiaa. Mitä luulette, voisiko hän kuulua toiselle klaanille? Hän kuitenkin löytyi meidän ja entisen Jokiklaanin rajalta.” Okaviilto antoi ääneensä valua hieman tiukkaa sävyä mainitessaan toisen klaanin. Hän tahtoi tehdä muille selväksi, että ei pitänyt muista klaaniesta ja tahtoi olla varuillaan, mutta arvostaisi silti klaaninsa mielipiteitä ja ehdotuksia.

Nimi: Hietatassu (Varjoklaani)

10.10.2018 21:40
Kollin hiekankeltaiset silmät loistivat innostuksesta hänen kuullessaan Syyskynnen vastauksen. Olihan se tietenkin ollut ilmiselvää, että hän opettaisi oppilaalle metsästystä metsästyspartiossa, mutta sen kuuleminen ääneen sai hänen pienet tassunsa kihelmöimään jännityksestä. Nuorukainen ei malttaisi odottaa oppivansa metsästämään suuria saaliita ja saavansa ihailua klaanilaisiltaan sen tähden. Nyt hän ei millään viitsisi pysyä kauaa paikoillaan leirissä odottamassa, mutta onneksi Tuulentassu saapuikin äkkiä paikalle hapannaamaisen Hopeatuhkan kanssa. Myreä vanhus ilmoittikin lähtevänsä eri suuntaan oppilaansa kanssa ja se sai närkästyneen Hietatassun hymähtämään kuonoaan nyrpistäen. Keltaturkkinen kissa olisi mielellään lähtenyt yhdessä siskonsa kanssa partioon, mutta ei halunnut sanoa vastalausetta asiaan ettei vaikuttaisi liian riippuvaiselta läikikkäästä naaraasta. Syyskynsikin näytti helposti suostuvan ehdotukseen, joten ei Hietatassullakaan pitäisi olla vastaväitteitä tai muuten hän vaikuttaisi täydelle pennulle. Ei se kävisi, hän oli nyt oppilas eikä mikään kitisevä pentu.
Partioin ainoitten aikuisten saadessa puheensa loppuun hän loi vielä yhden silmäyksen siskoonsa ja Hopeatuhkaan ennen kuin mestarinsa merkistä lähti matkaan Kuiskausmetsää kohti jättäen kaksikon selkänsä taakse.
Siinä heidän kävellessään osittain sulaneella sammaleella, kollioppilas katseli tarkkaavaisena ympäristöään. Kaikki oli vielä suhteellisen vierasta hänelle uusilla reviireillä eikä hän ollut kerennyt tekemään tutkimusmatkoja sen kaikkiin kolkkiin. Tutkimusmatkailu kyllä kuulosti sen verran hölmölle, että hänen olisi parasta keksiä uusi nimitys retkille kohti tuntematonta tai kuulostaisi jälleen kerran pentumaiselle. Kolli ei aiemmin ollut osannut kuvitellakaan, miten vaikeaa olisi päästää irti vanhoista tavoista ja totutella olemaan kunnollinen oppilas.
Hietatassun ihaillessa puoliksi sulanutta maisemaa sen kaikkine havupuineen, kivineen sekä sammalineen Syyskynsi päätti aloittaa kekustelun kaksikon välillä. Nuorukainen kieltämättä hieman hypähti yllättyneenä mestarinsa puhuessa kaiken hiljaisuuden keskeltä. Kolli oli sen verran keskittynyt metsän ihailuun, että oli tahattomasti säikähtänyt. Hän todellakin toivoi ettei varapäällikkö ollut huomannut sitä tai Hietatassu vajoaisi maan alle ilomielin.
"Ihan kivalle. Tuntuu jännältä nukkua kaikkien oppilaiden kesken eikä enää pentutarhalla", hän vastasi toivuttuaan säikähdyksen aiheuttamasta nolostuksesta ja samalla pitäen sädehtivän katseensa Syyskynnen vihreissä silmissä. Olihan jutteleminen tavallista mestarin ja oppilaan välillä, mutta siitäkin huolimatta Hietatassu tunsi olonsa erityiseksi. Varapäällikkö oli juuri puhunut hänelle!
"En malta odottaa, että pääset opettamaan minulle taistelemista. Olet varmaan koko klaanin paras siinä! Heti Varjotähden jälkeen tietenkin...", hiekkaturkkinen innoissaan naukaisi yhä ajatellen, että kissan vahvuus mitattiin taistelutaidoilla. Ei hän tiennyt ettei klaanin johtamiseen tarvittu pelkkää fyysistä voimaa.
"Miltä sinusta tuntui olla oppilas? Halusitko jo silloin varapäälliköksi? Et varmaan tiennyt, että sinusta oikeasti tulisi Varjoklaanin varapäällikkö", kolli naurahti utelujensa lopuksi, pitäen silmänsä yhä mestarissaan, mikä oli vaikeaa maaston epätasaisuuden takia ja oppilas joutuikin välillä vilkaisemaan eteensä ettei kompastuisi rähmälleen märkään sammaleeseen.

Nimi: Dakota (Erakko)

10.10.2018 18:17
Lumimyrsky alkoi elää loppujaan, mikä oli Dakotalle hyvä paikka lähteä takaisin liikkeelle. Suurikokoinen erakko oli pysytellyt visusti suojassa myräkältä ja sen turkin läpi tunkevalta vilpoiselta tuulelta suurien lohkareiden väliin luodussa onkalossa, minne Dakota oli itseasiassa majoittanut itsensä toistaiseksi. Hän oli matkalla johonkin, muttei ollut varma mihin. Hänellä ei ollut varsinaisesti päämäärää matkalleen, vaan meni sinne, minne jalat johtivat. Tällä kertaa se tie vei savunharmaata naarasta pohjoiseen, kohti vuoristoa, missä ei ole tähän asti koskaan käynytkään elämänsä aikana. Dakota oli siksi mielenkiinnolla odottamassa, mitä vaelluksensa sinne toisi mukanansa, vaikka se tulisi olemaankin haastavampi ja vaarallisempi reissu kuin aiemmat matkansa. Ehkä hän kuitenkin selviää. Onhan hän aikaisemminkin selvinnyt kiperistä tilanteista, joten miksei sitten tulevaisuudessakin?
Kun kovia kokenut Dakota koki sään olevan tarpeeksi laantunut, hän nosti itsensä ylös onkalon suojista voimakkaalla ponkaisulla, että laskeutui tukevasti kaikille neljälle jalalle tutulle ja turvalliselle maalle, mitä vielä pieni lumikerros kerrosti lumimyrskyn jälkeen. Mutta sekin sulaisi pian pois, olihan Viherlehden aikakin tulon päällä. Dakota melkein tunsi sen nahoissansa.
Ruskein silmin, hän henkäisi metsäistä tuoksua sieraimista sisään ja jäi hetkeksi miettimään, minne sitten etenisi. Sitä ei tosin tarvinnut kauan miettiä, kun Dakota oli jo jalan päällä kohti metsän laitaa, joka oli tunnettu enemmin Myrskyklaanin reviirin rajana. Noidenhan entisellä reviirillä naaras oli yöpynytkin, kun klaanit olivat lähteneet käpälämäkeen Suuren Tuhon jälkeen. Erakko ymmärsi kyllä heidän syynsä, miksi. Täällä tuskin olisi voinut elää silloin, kun kaikki olivat palaneet poroksi. Niin puut kuin riistakin, mutta olihan siitä jo aikaa. Ehkä Viherlehden aika toisi järven kauneuden takaisin kukkaansa. Dakota ei tosin olisi sitä näkemässä, sillä hän oli lähdössä kohti uusia maisemia. Hän ei ole koskaan ollut yhdessä paikassa pysyvää tyyppiä. Maailman näkeminen kuulosti paljon paremmalta vaihtoehdolta, kuin pysytellä samassa paikassa monta vuotta. Ja sitä paitsi, hänellä ei ollut ketään tai mitään, minkä vuoksi jäädä. Dakota muutenkin on aina ollut sellainen, että hän tiesi mitä halusi elämältään, joten tämä oli sitä; tuntemattomille teille meneminen. Ja mistä sitä tietää, ehkä noiden vuorien takaa hän löytäisi sen, mitä on kaiken aikaa tietämättään etsinyt? Dakota halusi tuhahtaa itselleen, kuinka lapsellisen syvälliseltä kuulosti päässään aivan yhtäkkiä oman päänsä sisällä, mutta hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Pikemminkään ei ehtinyt, kun jonkin aikaa tassutellessaan eteenpäin katseensa osui pieniin hahmoihin, jotka marssivat suurikokoisesta kissasta kauempana puiden lomassa. Dakota pysähtyi seisoimaan ja jäi kuuntelemaan epäselvää muminaa, joka kantautui hänen korviin ja sai mietteliään ilmeen piirtäytymään hänen arpien koristelemille kasvoille. Mitä noin pienet pennut ajattelivat tekevänsä keskellä ei-mitään? Se oli ensimmäinen asia, mitä harmaaruskealle erakolle juolahti mieleen, kun katsoi pääosin harmaiden pienien kissojen menoa. Yksi heistä erkani aikaisemmin joukosta, jonka vasta hetkeä myöhemmin muut kissan seuralaiset huomasivat. Dakota ei tiennyt, mitä heillä oli meneillään tai miksi yksi heistä oli lähtenyt, mutta naaras koki parhaakseen astua kehiin mukaan. Ei siksi, että hakisi huomattavasti nuoremmista pennuista seuraa -- jotka vaikuttivat olevan sisaruksia keskenään --, vaan varmistakseen, että kaikki olivat hyvin ja ehkä myös kysyäkseen, mitä he täällä tekivät omillansa. Asia ei varmaan hänelle, eli heille tuntemattomalle kissalle kuuluisi, siksi se olikin vain ehkä.
Koska Dakota oli sen verran kaukana harmaista hahmoista, hän teki jotain, mitä ei ole tehnyt hetkeen; ravannut. Hän yleensä tyytyi kävelemään, koska ravaaminen vei niin raskasrakenteisen kissan voimia nopeasti, mutta metsästyksen aikana ravaaminen tai juokseminen oli asia erikseen. Ei naaras ollut aikeissaan kuitenkaan pentuja popsia, vaikka pikkunälkä vatsaansa vaivasikin parhaillaan. Kun arpien täyttämä naaras oli päässyt tarpeeksi lähelle penturyhmää, hän korotti ääntään käheästi pysähdyttyään parin hännänmitan päähän pennuista rauhallisin elein.
"Onko kaikki--", harmaaruskea Dakota ei ole hetkeen jutellut kenellekkään, joten kissan oli pakko parannella hieman kurkkuaan jatkaakseen lausettaan. "--kunnossa? En odottanut törmääväni nuorukaisiin näillä seuduilla."
Dakota siinä jonkintapaista vastausta odotellessa keltä tahansa noista harmaansävyisistä pennuista, keitä parhaillaan silmäili yläviistosta analysoivasti, hän mietti, mikä oli saanut pennut ylipäätään yksin lähtemään keskenään jonnekin. Missä heidän emonsa oli, jos heillä sellaista oli? Vaikka asia erakkoa kiinnostikin, niin hän ei kuitenkaan asiasta kysynyt, ainakaan vielä. Ei hän haluaisi heti kättelyssä tunkeilla muiden asioihin sen enempää kuin nyt teki.

Nimi: Talvituuli (Myrskyklaani)

09.10.2018 08:54
Talvituuli jäi odottelemaan vielä joksikin aikaa ulos pilvien takaa pilkehtivän auringon alla, mutta Iltahehkua ei vain näkynyt ja naaras alkoikin jo epäillä, että oliko tuo kuullut klaanikokousta ollenkaan. Hän ei ollut ainoa, joka ajatteli näin ja saikin huomautuksellaan Lumitähden mumisemaan jotakin, mihin nuorempi soturi ei niinkään huomiotaan kiinnittänyt katseensa vaellellessa ympäriinsä siinä paikallaan odotellessaan viimeistä puuttavaa palasta. Marmorikuvioinen Iltahehku ei kuitenkaan koskaan saapunut paikalle, mutta sen sijaan kahden naaraan luokse tupsahtikin harmaaraidallinen Myrkkyhammas, jota Talvituuli ei tuntenut niin hyvin, mutta tervehti toista silti pienen hymyn kera, vaikka puheenaihe kissojen kesken olikin aika synkkä Lumitähden valaistessa tilannetta myös poissa olleelle Myrkkyhampaalle. Toivottavasti he saisivat sen kavalan ketun kiinni, jos se vielä heidän maillaan pyörii kaiken tapahtuneen jälkeen. Tuskinpa se uskaltaisi klaanin reviirillä pitkään pysyä, kerta se oli haavoittunutkin kissojen toimesta, mutta aina oli tarkistettava kuten Lumitähti juuri selittikin.
Silloin paikalle saapui myös Leppätassun lisäksi Koivuvarjo, joka oli kirjavan oppilaan mestari. Talvituuli ei tiennyt, miksi kollin läsnäolo sai Lumitähden niin olemuksen kuin äänensävyyn muuttumaan niin närkästyneeksi, mutta nuorempi valkoinen kissa ei kehdannut siitä ääneen kysyä. Ei ainakaan vielä. Koivuvarjo oli kuitenkin omalla asiallaan tullut heidän luokseen ilmoittamaan, että lähtisi kouluttamaan Leppätassua, joka alunperin olisi pitänyt kuulua metsästyspartioon Kyymyrkyn ja Lehtipisaran kanssa, joita sinisilmäinen naaras ei ole sen koommin nähnyt partioiden kokoontumispaikalla. Missä kaikki olivat, kun heitä tarvittiin?

Nimi: Tuiketuuli (Tuuliklaani)

09.10.2018 02:01
Silkkiturkkinen naaras vilkaisi hieman yllättyneenä Susihammasta tämän ehdottaessa Tuiketuulen tulevan lähemmäksi lämmön jakamiseksi. Äkisti hän käänsi tummansinisten silmiensä katseen muualle osittain sulaneeseen maahan, mutta hänen ujoa hymyään ei voinut olla huomaamatta. Nuori naaras teki omankin osuutensa ja siirtyi lähemmäksi kollisoturia antaen heidän turkkiensa koskettaa toisiaan. Hän ei osannut kunnolla sanoa, mikä tämä yhtäkkisesti ilmestynyt lämmin tunne rintakehässä oli, mutta se tuntui mukavalle. Naaras todellakin tunsi olonsa erilaiseksi näin lähellä Susihammasta. Ei ollut varmaa oliko hänen itsevarmuutensa lisääntynyt vai kaikonnut kokonaan. Nuori naaras tunsi olonsa vahvemmaksi toisen vierellä, mutta samalla hän hädintuski uskalsi liikahtaakkaan. Ellei lasketa hänen häntänsä siirtämistä Susihampaan tuuhean huiskun vierelle, jonka kolli oli laittanut pienikokoisemman naaraan ympärille suojelevasti. Onneksi kukaan ei pystynyt näkemään hänen punastumistaan kaiken pehmeän turkin alta.
Tuiketuuli nautti hiljaisena toisen lämmöstä keräten sitä itseensä ja kumartui sitten varovaisesti takaisin maantasalle syömään palan hiirestään, jonka kokeneempi soturi oli saanut metsästetyksi aiemassa partiossa. Parin haukkaisun jälkeen hän kuitenkin suoristi ryhtinsä karvat kollin turkkia vasten hipoen ja höristi korviaan kuullakseen klaanikokouksen aloittaneen Tulikasteen paremmin. Hänen mielialansa laski hieman Kastetähden tullessa puheeksi, vaikka heidän varapäällikkönsä yrittikin rohkaista heitä parhaansa mukaan sanoillaan. Tuiketuuli ei ollut ihan niin varma enää, heräisikö heidän vaaleanharmaa päällikkönsä takaisin johtamaan heitä. Tietenkin hän halusi parhaansa mukaan pysyä positiivisena. Kuitenkin Tulikasteen sanat siitä ettei varapäällikkö pystyisi hoitamaan kaikkia asioita yksinään... Se särähti naaraan korvaan. Hän osasi jo päätellä, mihin tämä kokoontuminen oli menossa. Hieman sivusilmällään hän vilkaisi vierellään istuvaan Susihampaaseen pohtiessaan, kuka Tuuliklaanin uusi varapäällikkö olisi. Raidallinen kolli ei ollut kokenein, mutta tuosta olisi ainesta johtamaan klaania. Muitakin hyviä vaihtoehtoja kyllä löytyisi. Kuten esimerkiksi Hopeankiilto, jonka Tulikaste valitsikin väliaikaiseksi varapäällikökseen.
"Hyvä valinta", naaras kuiskasi hiljaa Susihampaalle etsien sinisellä katseellaan juuri nimitettyä hopeaturkkista varapäällikköä. Tuiketuuli ei juurikaan tuntenut tätä kaunista naarasta, mutta Hopeankiilto vaikutti todella mukavalle ja oikealle persoonalle olemaan johtotehtävissä. Vaikka lempeä naaras olikin joskus jättänyt klaaninsa, se ei niinkään haitannut Tuiketuulta. Tietenkin se pisti miettimään, miksi naaras oli lähtenyt ja miten tuolla oli pokkaa palata takaisin, mutta jospa syyt olivat hyvät.
"Haluan käydä onnittelemassa häntä", silkkiturkkinen hymähti hymyillen vieressään istuvalle soturille, mutta ei liikahtanutkaan paikoiltaan. Hän ei ollut varma olisiko vielä sopiva hetki käydä Hopeankiillon puheilla vai haluaisikohan tuo tai Tulikaste vielä sanoa jotain.

Nimi: Loistesydän (Varjoklaani)

05.10.2018 13:01
Loistesydän olisi voinut naurahtaa Dilemman kiitokselle, sillä se ei ollut edes varma, kykenisikö se repimään kollilta turkkia päältä vaikka yrittäisikin. Joka tapauksessa naaras vain jäyhästi nyökkäsi toiselle luistellen sitten viimemetrit alas liukkaalta kivipinnalta.
Dilemman sanoissa oli järkeä, mutta Loistesydämen kohdalla asia ei ollut aivan niin, miten kolli antoi ymmärtää. Se oli menettänyt tähän mennessä kaiken. Mitä tavoiteltavaa sillä siis enää olisi? Sinisten silmien surumielinen katse lepäsi siihen saakka kollin kasvoissa, kun Dilemma vakuutteli olevansa jo lähdössä. Naaraan huomion kiinnitti enemmänkin erakon kevyt kosketus sen lavalla kuin mikään muu. Loistesydän nytkähti hieman kuin se olisi ollut sodassa itsensä ja päätöstensä kanssa, mitä asialle tehdä. Se kuitenkin onnistui kieltämään itseään ja soikin violettisilmäisen puoleen siristetyin silmin hieman mitäänsanomattoman katseen.
"Olet varmaan nähnyt paljon maailmaa." Loistesydän maukui lopulta, eivätkä sen sanat olleet niinkään kysymys, vaan lyhyt toteamus. Se itsekin oli nähnyt paljon enemmän kuin se olisi saattanut osata kuvitella viettäessään päiviä vuosia sitten pentutarhassa. Silti samaan aikaan se ei tuntenut nähneensä mitään.
Hämäräpolun ilmestyminen sai Loistesydämen mielialan kiehahtamaan, ja hetken sekin oli hieman hämmentynyt siitä, miten nopeasti viha vaihtui suruksi ja ahdistuneisuudeksi ja siitä taas vihaksi. Osittain soturitar oli myös loukkaantunut, mutta sitä iloa se ei soisi Hämäräpolulle. Parantajaoppilas oli muutenkin jo sen verran arka kohde lähteä härkkimään.
"Ja hän on lähdössä." Loistesydän sanoi tiukasti pätemättä asiaa sen enempää, vaikka ylhäällä viuhtovasta hännästä saattoikin päätellä, miten se olisi tahtonut vielä sanoa jotain.
Hämäräpolku ei selvästikään uskonut väritöntä kilpikonnakuvioista, ja sen tiedostaminen sai Loistesydämen kohottamaan toista kulmaansa niin halveksivan muka-järkyttyneesti, että oppilas varmasti tietäisi kuulevansa tästä vielä. Ennen kaikkea Hämäräpolku oli epäkunnioittava, eikä Loistesydän voinut sietää sitä. Tunne oli kuitenkin molemminpuolinen, mutta tällä hetkellä Loistesydän välitti enemmän omasta asemastaan.
"Partioiden määräily ei ehkä ole sinun --", kevyt yskäisy, jonka Loistesydän naamioi kohtalaisen taitavasti vieläpä, "tehtäväsi."
Dilemman tulisi kuitenkin nyt lähteä. Siniset sielunpeilit hakeutuivat klaanin ulkopuolisen kissan suuntaan ja niiden katseessa oli tietynlaista määräävää kovuutta. Saattoi olla vaikea käsittää, mutta naaras ei katsonut Dilemmaa häätääkseen tuon pois, vaan luvatakseen, että tämä ei ollut vielä tässä. Kuin se olisi kieltänyt kollia harhautumasta liian kauas.

Saapuessaan leiriin Loistesydän huokaisi raskaasti. Se ei tahtonut suoda ajatustakaan enää Hämäräpolulle, mutta samaan aikaan se tiesi, että koska partiot olivat jo lähteneet, sen tulisi vähintään auttaa parantajaoppilasta yrttien keräämisessä. Leiriaukion tomu rapisi pehmeiden anturoiden alla, kun pienehkö naaras asteli kohti saaliskasaa, joka oli päässyt vähän kasvamaan lumien sulaessa.
"Etsin jonkun soturin avuksi, niin voimme tulla auttamaan sinua yrttien kanssa. Mutta ensin tahdon syödä jotain." Loistesydän tokaisi Hämäräpolulle hyvin vastentahtoisella äänellä jäämättä odottelemaan parantajaoppilaan vastausta, kun se jo nappasi itselleen pienen hiiren ja siirtyi syömään sitä syrjemmälle. Naaraan silmiin osuikin ateriointiaan lopetteleva Risasiipi, erikoisen kirjava kolli. Leirissä ei vaikuttanut nyt olevan paljon väkeä, joten naaras hakeutui nuoremman soturin seuraan. Niinkään lupaa kysymättä se asettui toisen vierelle näykkäisten ensin kaikessa rauhassa hiirtä ennen kuin puhui.
"Hämäräpolku tarvitsee apua yrttien keräämisessä. Päättelin mitääntekemättömästä olemuksestasi, että sinulla ei ehkä ole tällä hetkellä niin paljon tekemistä, joten ehkä voisit liittyä seuraamme." Loistesydämen sanat olivat ehdottavat, mutta samaan aikaan sen sävystä huomasi, miten se suorastaan vaati kollia mukaansa. Loistesydän oli tietoinen Risasiiven hieman hankalasta luonteesta, mutta jos se kykenisi välttämään Hämäräpolun kaiken kiusan kohdistumisen itseensä, niin se ottaisi kyllä kenet tahansa mukaan. Kilveksi.
Loistesydän viimeisteli sen jälkeen hiiren ja nakkasi jäljelle jääneen hännän kynnellään heinikkoon.
"Joka tapauksessa... Näimme reviirillä ylimääräistä väkeä, joten pieni lihasvoima ei toki olisi pahitteeksi -- ihan vain sillä." Loistesydän lisäsi ylös noustessaan, koska kyllähän siitä näki, miten taistelu ei ehkä ollut soturittaren ykkösjuttu.

Nimi: Risasiipi (Varjoklaani)

05.10.2018 08:30
Säpsähdin hereille, kun kuulin parin soturin poistuvan sotureiden pesästä ilmeisesti partioon. Haukottelin, ja nousin huterasti istumaan. Minua väsytti. En ollut nukkunut hyvin viimeistenn Pimeyden metsä harjoituksien takia. Ne kävivät, joka kerta raiskaammiksi ja raskaammiksi, mutta ihan hyvä vaan oppisin nopeasti miten olla lähes voittamaton tastelija. Nousin istumaan, ja astelin kohti soturien pesän suuaukkoa. Muutama kissa kieli tuoresaaliskasan luona, jotkin kissat lepäilivät varjoissa, ja osa oli partiossa. Minua ei ollenkaan huvittanut jäädä leiriin vaan suuntasin kohti leirin suuaukkoa, ja livahdin ulos. Kylmä viima hakkasi kasvojani, kun lähestyin Havuniittyä. Ajatuksissani en huomannut, kuin puut alkoivat harvenemaan ympärilläni, ja seisoskelin yhtäkkiä keskellä Havuniittyä. En ollut varma kannattaisko minun saalistaa. Se ei ollut ensinäkään vahvuuksiani, ja olin melko omissa maailmoissani. Hyppäsin erään kiven päälle katsellen Jokiklaanin rajalle päin. Siellä vaikutti rauhalliselta. Ei minkäänlaista liikettä. Ehkäpä Jokiklaanin partio oli mennyt juuri ohitse? Raotin suutani hieman, ja yritin arvioida milloin viime Jokiklaanin partio kulki ohitse. Haju oli melko tuore. Ehkä kotva sitten? Tylsistyneenä kävin makuulle kivelle ja kuuntelin kuinka tuuli suhisi pitkässä heinässä. Ilma oli hyvin aurinkoinen, mutta tuuli aivan kauheasti. Kivi ei ollut ehkä pehmein eikä lämpimin objekti millä nukkua, mutta mikäs se siinä. Paksusta turkistani oli kerrankin hyötyä.

Hetken laiskottelun jälkeen päätin palata takaisin leiriin. Tämä happihyppely oli nyt tässä. Ravasin rauhalliseen tahtiin leiriä kohti. Pieni nälkä tuntui vatsassani, joten ehkä voisin haukata, jotain mutusteltavaa. Astelin leiriin ja suuntasin suoraapäätä tuoresaaliskasalle ja otin itselleni päästäisen. Asettauduim syömään sitä rauhaisaan paikkaan, ja hotkaisin sen parilla suurella haukulla. Hautasin tähteet maahan, ja jäin varjoihin katsomaan leirin puuhailuja.

Nimi: Lumitähti (Myrskyklaani)

05.10.2018 01:09
Valkoturkkinen päällikkö odotteli niin rauhallisena leirin suuaukolla partionsa jäseniä kuin tässä tilanteessa pystyi. Hän oli kuitenkin matkalla loukkaantuneen, toivottavasti jo kuolleen, ketun perään ja samalla myös etsimään yhtäkkisesti kadonnutta Hopeasalamaa eikä rintaa puristava ahdistuksen tunne auttanut pysymään tyynenä. Hän oli kuitenkin varautunut ketun olevan jo kuollut vammojensa takia, joten luultavasti hänen partionsa ei ollut nyt matkalla kuolemaan. Mutta Hopeasalaman häviämiselle hän ei keksinyt syytä. Tuskin hopeaturkkinen oli noin lyhyellä matkalla eksynyt, vaikka näkyvyys olikin ollut kehno tuiskun takia. Hän todellakin toivoi löytävänsä uskollisen varapäällikkönsä tällä reissulla.
Lumitähti työnsi ylimääräiset ajatukset pois mielestään yrittäen keskittyä tähän hetkeen ja soi lempeän hymyn hänen entisen oppilaansa saapuessa paikalle. Naaras oli hieman harmissaan ettei ollut pitkään aikaan viettänyt aikaa Talvituulen kanssa, mutta ehkä nyt heillä olisi enemmän aikaa jutustella. Hän ei kuitenkaan huoliltaan saanut nyt päähänsä mitään hyvää tapaa aloittaa keskustelua ja tyytyi vain hymähtämään myöntyvästi lumiturkkisen soturin huomioon liittyen Iltahehkuun. Lumitähden oli pakko harmikseen myöntää ettei hän ollut tainnut edes nähdä kyseistä nuorta naarasta leirissä muiden joukossa. Hämärässä tilassa oli kuitenkin ollut paljon kissoja ahtautuneena, joten ei olisi mikään ihmekkään, jos häneltä olisi jäänyt näkemättä yksi marmorikuvioinen soturi. Heillä ei kuitenkaan olisi paljoa aikaa odotella, sillä Lumitähti halusi lähteä pikimiten matkaan.
Naaras oli jo hetken aikaa pitänyt jäänsinisten silmiensä katseen tarkkaavaisena leirin suuaukolla odottaen Iltahehkua, joten hän ei heti huomannut Myrkkyhampaan tuloa.
"Hei Myrkkyhammas", päällikkö tervehti heidän luokseen ilmestynyttä kokenutta soturia, joka oli kertomuksensa mukaan ollut etsimässä vahvistuksia leirin seinämiin ja Lumitähti vain ymmärtäväisesti nyökkäsi hälle pitäen ilmeensä muuten neutraalina. Päällikköä hieman jopa kadutti, miten vähäpuheinen ja kireä hän oli juuri tällä hetkellä eikä hänellä riitänyt intoa vastailla klaanilaisilleen. Lumitähti oli ehkä jopa itsekin yllättynyt kireydestään, koska sellainen tunnetila ei tavallisesti ollut osana häntä. Raidallisen kollin seuraavat sanat kuitenkin saivat hänen viiksensä värähtämään. Ehkä Myrkkyhampaan saapuminen paikalle juuri nyt olikin kohtaloa eikä sattumaa? Kokeneesta soturista voisikin olla paljon hyötyä heidän mukanaan kettupartiossa.
"Klaanin reviirillä on kettu. Se hyökkäsi Vaahterahallan, Kultapiiskun ja Punakiven kimppuun. Lisäksi Hopeasalama katosi lumimyrskyn aikana", lumiturkkinen naaras vastasi vakavaan sävyyn klaanilaiselleen selittäen kaiken oleellisen tapahtumista. Hän vilkaisi vielä kerran lapansa ylitse sisälle leiriin, mutta partioon määrättyä bengalikuvioista ei näkynyt vieläkään.
"Voisitko tulla meidän mukaamme? Määräsin Iltahehkun partioon, mutta hän ei taida olla tulossa", Lumitähti kysyi viitaten hännällään Talvituulen suuntaan puhuessaan 'meistä'.
"Minun partioni käy tarkistamassa ketun viimeisimmän olinpaikan ja sen jälkeen seuraamme sen hajujälkiä. Jos se ei ole jo kuollut tai ylittänyt reviirin rajaa, me pakotamme sen pois", hän selitti pitäen jäänsinisen katseensa Myrkkyhampaan myrkynvihreissä toivoen kollin olevan halukas lähtemään. Tietenkin päällikkö voisi vain määrätäkkin kollin heidän mukaansa, mutta hän ei halunnut kuulostaa töykeälle tai diktaattorimaiselle.
Sitten myös toinen tutun turkin omaava kolli ilmestyi partioiden kokoontumispaikalle. Näköjään puhumaan Leppätassulle ja sen jälkeen soi aikansa Lumitähdelle. Lumiturkkinen naaras siristi sinisiä silmiään Koivuvarjon nähdessään. Valkeaturkkinen kolli ei ollut aiemmin seurannut Lumitähteä Hopeasalaman perään auttamaan kettutappeluun joutuneita kissoja. Olihan se fakta etteivät he tienneet vielä silloin, oliko kyseessä mikään hätätilanne, mutta silti nuori kolli oli päättänyt lähteä omille teilleen. Missä ihmeessä tuo oli ollut näin kauan yksinään? Naaras ei voinut myöskään olla huomaamatta pientä punaista haavaa Koivuvarjon poskessa, mikä selvästi kertoi soturin tehneen muutakin kuin istuskellen paikoillaan hangessa. Hän kuitenkin säästäisi utelut myöhemmälle pitäen huolen ettei kolli selviäisi ilman puhuttelua.
"Jos molemmat tuotte riistaa mukananne. Leppätassun koulutus on tietenkin tärkeää, mutta niin on tuoresaaliskin, jota tällä hetkellä ei ole yhtään", päällikkö kertoi vastauksensa hännänpää hieman vääntyillen ja naaraasta näki helposti ettei hän ollut mielissään. Hänelle oli noussut epäilyksiä marmorikuvioisen kollin uskollisuudesta, mutta sen enempää hän ei rupeaisi päättelemään ennen kuin kuulisi kollin oman tarinan tapahtuneesta. Toinen syy närkästymiselle oli etteivät mitkään hänen järjestämistään partioista tuntuneet nyt onnistuvan suunnitelmien mukaisesti.
"Ilmoittakaa myös Kyymyrkylle ja Lehtipisaralle etteivät he turhaan odottele Leppätassua mukaansa. Ja pysykää poissa Hopeapajuilta. Siellä kettu nähtiin viimeksi."

Nimi: Loimutuli (Taivasklaani)

04.10.2018 22:59
Loimutuli odotti lähes henkeään pidätellen, mitä kullanruskea naaras vastaisi hänen sanoihinsa. Matalampi naaraskissa oli pysähtynyt hänen eteensä, kun korkeampi kolli oli jäänyt seisomaan häntä vastapäätä. Harmaa, mustaraidallinen kolli oli melkolailla varma, että naaraan seuraavat sanat saattaisivat hyvinkin olla yhdet hänen elämänsä tärkeimmät. Loimutulen olisi tehnyt mieli ummistaa silmänsä tiukasti kiinni odottaessaan, mutta pakottautui katsomaan sydän hakaten Pisarakyyneleen sinisiin silmiin, joista ainoastaan toinen oli näkevä. Loimutuli ei voinut estää pientä henkäystä karkaamasta kurkustaan kun Pisarakyynel yllättäen astahti edemmäs puskemaan häntä. "Olet enemmän kuin arvoiseni... Toivon siis, että sinun toiveesi käy toteen." Loimutuli kuunteli Pisarakyyneleen sanat liikuttuneena ja kehräsi naaraalle. Hän oli äkisti huomattavan tunteellinen. "Se kävi jo", hän naukaisi ja suki hieman kehräten naaraan päälakea. Loimutuli olisi tahtonut jäädä siihen, mutta heidän täytyisi metsästääkin. Pieni osa kollista olisi toivonut, että hitusen vanhempi naaras olisi sanonut ne sanat ääneen ja vienyt hänen epävarmuutensa. Kuitenkin hän ymmärsi, ettei se ollut tarpeen. Hän luotti Pisarakyyneleeseen ja naaras oli ilmaissut teoillaan jo tarpeeksi - ne puhuivat vähintään yhtä äänekkäästi kuin sanat olisivat. Ja Loimutuli oli onnellinen. Hänen pitäisi kuitenkin puhua Pikkutuulenkin kanssa. Loimutulta harmitti kitka heidän välillään - mutta ainakaan hänen ei tarvinnut enää huolehtia Pisarakyyneleen suhteen, vaikkei naaras oikeastaan kiinnostusta kollin nuorempaan veljeen ollut näyttänytkään. "Meidän pitäisi varmaan jatkaa metsästystä", Loimutuli huokaisi sulkien myrskyn siniset silmänsä. Onneksi kylmä myräkkä alkoi osoittaa hitaasti laantumisen merkkejä.

Nimi: Koivuvarjo (Myrskyklaani)

04.10.2018 22:33
"Niin kauan kuin sinä muistat oman osasi." ruskeamarmorinen nuorukainen ärähti läiskäisten verisen lumen käpälästään maahan ja päättäen, että nyt oli aika palata takaisin. Koivuvarjo ei kuitenkaan unohtanut, miten Tammikynsi ei ollut myöntynyt mihinkään, vaan oli jättänyt asian roikkumaan turhankin painostavaan ilmaan. Sen ei kuitenkaan ollut aikomusta jäädä enää katsomaan, kun Pimeän metsän kissa katosi lumipyryyn, kun Koivuvarjon askeleet sattuivat astinkiville, joita pitkin se pääsi takaisin omalle reviirilleen.

Koivuvarjo tiesi, että se ei kykenisi peittelemään haavaa poskessaan, joten se asteli leirille muina miehinä ja ajatteli, jos se ei itse peitellä jälkeä, niin muut kiinnittäisivät siihen vähemmän huomiota. Nuori soturi saattoi tuntea Pimeän metsän hengen tekemien jälkien sykkivät kipeästi siitäkin huolimatta, eikä se voinut kuin hetken purra poskeaan. Koivuvarjon sinisten silmien katseen kuitenkin kiinnitti tutun kirjava turkki, joka hakeutui juuri suuremman joukon puoleen, jonka Lumitähti oli mitä ilmeisimmin järjestänyt partioiden toivossa. Hetken Koivuvarjo epäröi, sillä se ei aivan siltä seisomalta osaisi selittää päällikölle yllättävää katoamistaan. Joka tapauksessa koska se oli jo matkalla, jatkoi se loppumatkankin ja astui esiin.
"Oletko lähdössä partioon, Leppätassu?" Koivuvarjo kysäisi seisoen mahdollisesti aivan oppilaansa takana.
"Lumitähti, voisinko kuitenkin ottaa Leppätassun koulutustuokiolle? Olemme hieman jäljessä matkan vuoksi, enkä tahtoisi viivyttää hänen nimitystilaisuuttaan enää hirveästi."

Nimi: Leppätassu (Myrskyklaani)

04.10.2018 22:26
Kirjava naaras istui onkalon reutamilla ja katseli muiden klaanilaisten takaa Lumitähden puhetta. Leppätassu ei ollut kovin kiinnostunut aluksi, mutta kuultuaan ketusta hän jahkasi päästä eläimen perään. Hänen käpäliään syyhysi ja hännänpää väänteli puolelta toiselle. Hän joutui kuitenkin lopulta pettymään kun Lumitähti käskikin hänet metsästyspartioon. Leppätassu huokaisi ärtyneenä ja nousi jaloilleen. Hän katseli ympärilleen ja yritti löytää Koivuvarjon. Hänen mestarinsa oli ollut hävyksissä eikä hän pitkään aikaan ollut päässyt koulutuksessaan eteenpäin. Tai ei hänen edes tarvitsisi, hänhän oli jo valmiiksi loistava soturi. Naaras hymyili itselleen ja jolkotteli kevyesti häntä pystyssä muiden luo. Hän ohitti rajapartion jäsenet ja jäi lähistölle odottamaan metsästyspartionsa jäseniä. Leppätassu katseli kateellisena niitä jotka olivat lähdössä ketun perään, mutta naamaltaan peitti sen hyvin. Naaras ei pitänyt liiasta huomiosta, varovainen ja hiljainen nousu saattaisi olla paras tapa päästä nopeasti soturiksi. Hänen häntä viihtoi puolelta toiselle ja naaras lopulta pakotti sen pysymään paikoillaan ja vetäisi sen käpäliensä alle. Ei olisi hyväksi jos joku arvaisi hänen ajatuksensa. Leppätassu jäi puhisemaan paikoilleen ärsyyntyneenä kaikesta mitä hän sillä hetkellä vain nyt saattoikaan ajatella.

Nimi: Kastepentu (Jokiklaani)

04.10.2018 22:19
Hiekkaturkkisen naaraan kysyttyä, josko häntä haittaisi että tuo tulisi mukaan, hän räpäytti tuolle silmiään ystävällisesti. "Ei haittaa". Vaikka hänen vastauksensa oli lyhyt hän hymyili tuolle takaisin, sillä tuon ystävälliset eleet saivat hänet hilpeälle tuulelle. Pitkäkarvainen häntänsä iloisesti pystyssä hän jatkoi matkaansa Harhakuvan pesää kohden hiekkaturkkisen naaraan vierellä, kuunnellen samalla tuon kysyvän syytä parantajan pesälle vierailulle. Oli tuo sanonut että ei ollut pakko kertoa, hän päätti kuitenkin tehdä niin sillä halusi kovasti puhua ajatuksensa ääneen. "Pidän muiden auttamisesta, ja kun ajattelin sitä niin kyllä, huomasin olevani kiinnostunut parantajan tehtävistä." Hän puhui suurinpiirtein asiallisella tavalla, vaikka loiste tuon silmissä paljasti nuoren kissan innostuksen. Kuitenkin lähemmäs parantajan pesää päässessään hän huomasi itse päällikön olevan Harhakuvan seurassa, ja pysähtyi huomatessaan vielä kuinka ankealta tunnelma pesässä tuntui, saaden tuon laskemaan häntänsä epävarmasti alas. Kastetassu katsoi ylös hiekkaturkkiseen naaraaseen katsoakseen, oliko tuokin huomannut saman.

Nimi: Harhakuva (Jokiklaani)

04.10.2018 20:57
Harhakuva istui vankkumattomana paikoillaan, tuuheahko häntä kiedottuna siististi käpälien ympärille hänen kuunnellessaan juuri saapunutta päällikköä rauhallinen ilme kasvoillaan.
"Et suinkaan häirinnyt. Ei minulla ole kiire mihinkään", parantaja vastasi kunnioittavan vakavaan sävyyn Kirkasturkille samalla yrittäen hieman hymyillä ettei näyttäisi liian ilmeettömälle pienestä väsymyksestä huolimatta. Vaikka hänellä olisikin ollut muuta menoa, ei valkoturkkinen kolli voisi kieltäytyä keskustelusta itse päällikön kanssa ja vieläpä, kun ruskeaturkkisen kollin asia vaikutti olevan tärkeää ja kahdenkeskistä. Näin kasvotusten puhuessa kyllä tuntui kuin molemmat heistä olisivat vain tavallisia klaanikissoja ilman sen kummempia arvonimiä. Harhakuvan täytyi myöntää ettei hän muutenkaan tuntenut oloaan sen arvokkaammaksi verrattuna muihin. Hänellä vain tuntui olevan hieman enemmän vastuuta toisten terveydestä kuin tavallisella soturilla. Näin lievästi sanottuna.
Kirkasturkin kertoensa asiansa kokonaan kolli tunsi lapojensa jännittyvän ja niskaturkin nousevan ahdistuksesta, vaikka yrittikin pitää reaktionsa mahdollisimman huomaamattomana.
"En ole kuullut heistä mitään", parantajakolli joutui haikeasti myöntämään nielaisten. Hän tunsi olonsa epävarmaksi ja huonoksi ollessaan näin hyödytön ja se sai kollin laskemaan vihreän katseensa kiviseen lattiaan hieman alakuloisena. Kaikista mahdollisista asioista päällikkö tuli puhumaan juuri Tähtiklaanista, joka oli ollut Harhakuvallekkin täysin ääneti. Hän ei voinut uskoa etteivät heidän esi-isänsä olleet ilmestyneet edes klaanin päällikölle antamaan henkiä. Eivätkö he hyväksyneet Kirkasturkkia tehtävään? Ei, ei kyse voinut olla siitä. Harhakuva oli tuntenut jo jonkin aikaa ettei kaikki ollut kohdillaan ja tämä vain vahvisti ajatusta siitä. Tai sitten ongelma oli etteivät he olleet veilä löytäneet uusilta reviireiltä paikkaa, mistä voisi saada herkemmin yhteyden kuolleisiin esi-isiin. Se kuulosti paremmalle vaihtoehdolle hänen päässään.
"Minusta tuntuu, että ongelma on juuri siinä. Emme ole vielä vain löytäneet paikkaa, mistä saisimme hyvän yhteyden Tähtiklaaniin. He varmaan odottavat meitä jossain aivan lähettyvillä", Harhakuva naukaisi hieman varmempaan sävyyn hänen saadessaan ajatuksensa niin rohkaisevaan sävyyn ulos suustaan, mikä antaisi toivottavasti toivoa myös alakuloisen oloiselle päälliköllekkin. Osittain hän itsekin uskoi sanoihinsa, mutta jokin pieni asia tässä vielä vaivasi häntä eikä hän tiennyt, mikä se oli.
"Voisimme käydä kiertelemässä reviiriä, jos löytäisimme jonkin paikan, mikä muistuttaisi Kuulampea. Seuraavassa kokoontumisessakin voisi nostaa tämän asian esille, koska varmaan muutkin klaanit tuskailevat samasta epätietoisuudesta. Parantajienkaan kokoontumisia ei ole voinut pitää vielä, koska emme ole löytäneet Kuulammelle korviketta, mutta olen varma, että keksimme jotain ennen pitkää. Tähtiklaani ei hylkäisi meitä noin vain."

©2018 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com