Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Myrskytuuli (Tuuliklaani)

02.11.2019 21:48
Myrskytuuli naurahti kevyesti Kärppäviillon reaktiolle hänen kommnentistaan, mutta ei antanut toiselle siltikään lisäystä vastaukseksi. Päätelköön kolli itse mitä hän tarkoitti. Joten suurempi kolli tassutteli leirin suuaukolle odottelemaan muiden ryhmälaisten saapumista.
Siniset sielunpeilit ottivat sisään samalla leirin toimintaa, kuin samoin kuinka korkealla paistava aurinko porotti edelleen kuumana. Hän kaipasi tuulta, jotain helpottaisi hänen oloaan paksun turkkinsa alla. Siniset sielnunpeilit vilkaisivat taivasta kohti, jossa aurinko lämmitti edelleen keskellä kirkasta päivää. Korjatun leirin harvat varjot eivät paljon suojanneet, joten olisi lähdettävä jonnekin, missä tuulisi oikein luita ja ytimiä myöten.
Myrskytuuli huomasi Pohjantuulen ja Pihlajanoksan silloin lähestyvän ja antoi kaksikolle kohteliaan nyökkäyksen tervehdykseksi.
Kärpppäviilto oli ilmeisesti päättänyt kuitenkin liittyä heidän seuraansa partioon, kuten kolli itsekin ilmoitti paikalle tupsahtaessaan. Myrskytuuli hymyili huvittuneena ja kohotti kulmaansa naukuessaan. ”Tervetuloa sitten vain.” Hän tykkäsi pirteästä kollista, ainakin suurimpana osaa päivistä. Toisen kanssa oli helppo tulla toimeen ja tätä oli hauskaa kiusoitella.
Myrskytuuli ilmoitti heille suunnan mihin lähtisivät, eikä paikalla olijoista kellään näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Tai no, niin oli kunnes Ikuisuusyö saapui paikalle ja avasi suuren pärstänsä. Myrskytuuli heilautti korvaansa kollin kommentille. Hänen puolestaan kolli olisi ihan hyvin voinut jäädä leiriin kiillottamaan mustaa turkkiaan auringonpaisteessa, mutta ilmeisesti heitä ei ollut tänään siunattu sillä onnella.
”Jos luulet että sinulla on parempi onni yksinäsi jossain muualla, niin ole hyvä vaan. Tärkeintähän on vain, että saadaan jotain klaanille syötäväksi.” Myrskytuuli kohotti kulmaansa tuomitsevasti, epäillen syvästi että tumma kollin ei varmaankaan saisi yhtään mitään tänään aikaiseksi, kun katsoi mikä tämän asenne nyt jo oli.
Pohjantuuli otti tässä vaiheessa puheenvuoron, tummamaskisen kollin vilkaistessa häntä kokeneempaan soturiin. Oli selvää, varmasti jokaiselle tässä leirissä, että Pohjantuulen ja Ikuisuusyön välillä oli pahaa kismaa, vaikka ei kolli itse tiennytkään, mistä se johtui. Eikä häntä oikeastaan kiinnostanutkaan.
Ikuisuusyöltä tuli vielä kommenttia, mutta Pohjantuuli oli valmiinsa siihenkin vastaamaan, joten Myrskytuuli ei muuta päätynyt tekemään, kuin nyökkäämään vahvistavasti. Häntä rupesi jo ärsyttämään tämä paikallaan seisoskelu, kun jalkoja meinasi kolottaa jo muutenkin vanhasta partiosta. ”Noniin riittää, lähdetään jo, niin päästään takaisinkin.” Myrskytuuli naukui sen verran käskevällä äänellä, että katkaisi kaikki muut mahdolliset vastaväitteet ja kinastelut. Pohjantuuli oli itsekin kääntynyt häntä kohti valmiina menemään, joten muihin hiljaa olleisiin sotureihin vilkaisten tummamaskinen kolli kääntyi kannoillaan ja lähti häntä pystyssä johdattamaan heitä ulos valitsemaansa suuntaan.

Nimi: Tuhkasydän (Varjoklaani)

27.09.2019 23:38
Tuhkanharmaa kolli säilytti keskustelun ajan valmiusasentonsa, valmiina toimimaan, mikäli tuntematon naaras päättäisi tehdä jotain odottamatonta. Kaunis tai ei, se ei sanonut, etteikö tuntematon kissa saattaisi olla uhkaikin, vaikka olikin toistaiseksi kertonut vain nyyhkytarinoita. Tai sellaisiksi kolli ne leimasi päässään, vaikka vieras vaikuttikin kohtalisen vilpittömältä. Hän ei kuitenkaan pitänyt Cleopatran kopeasta olemuksesta, oli tämä sitten kuinka rehellisesti etsimässä Aroniaa tai ei. Nyt tämän oli kuitenkin aika lähteä ja, kun Cleopatra suostui vaatimukseen Tuhkasydän otti askeleen eteenpäin, tiukka katse silmissään. "Minä saatan sinut rajalle", hänen tiukka ilmeensä ja äänensävynsä, sen paremmin kuin jämäkkä asentonsakaan eivät antaneet sijaa vastaväitteille, eikä niitä kuulunutkaan, vaikka Tuhkasydän saattoi melkein nähdä ne mustan naaraskissan silmissä, kun niiden keltainen katse häivähti hänessä. Nopeasti harmaa kolli vilkaisi Seittikuuhun ja antoi katseellaan ymmärtää, ettei viipyisi kauan. Raja ei kuitenkaan ollut kaukana. Kalliopentukin oli ollut rohkea. Naaraan sanat lämmittivätkin hänen mieltään, tästä tulisi hyvä soturi, vaikka Tuhkasydän vielä olikin hukassa uuden isyytensä kanssa. Onneksi Cleopatra ei ollut alkanut enempää jutella pennulle, mitä äkempää erakko lähtisi Varjoklaanin reviiriltä, sen parempi. Heidän lähtiessään kävelemään solakka naaraskissa kulki edellä ja varjoklaanilainen tiukka ilme kasvoillaan perässä. Naaraassa oli jotain eksoottista kauneutta, joka varasti katseen, mutta samalla Tuhkasydän ajatteli, kuinka vähän mitään kiinnostavaa tässä oli kaiken sen alla. Seittikuu oli aivan erilainen kuin tuolta kopealta vaikuttava naaras ja hetken kolli pohti, mahtoiko Aronialla olla jotain tämän naaraan kanssa? Mikäli niin, ehkä tätä ei haitannut, että naaras vaikutti kauneutensa alla hyvin kopealta ja epämiellyttävältä. Eikä Tuhkasydäntä edes kiinnostanut tietää, oliko asia todella niin. Hän havahtui ajatuksistaan melkein rajalla, kun Cleopatra äkisti puhui. Naaraan sanat saivat hänet jäykistymään seisahtuessaan. "En tiedä mitä tarkoitat", hän naukui ivalliseen sävyyn, kiroten mielessään, että Cleopatra oli nähnyt Tuhkasydämen lyhyen vilkaisun. "Painu nyt tiehesi. Emme voi auttaa enempää." Hän tahtoi päästä naaraasta mahdollisimman pian. Solakan erakon kuitenkin jatkaessa Tuhkasydämen kärsivällisyys loppui ja hän paljasti hampaansa irveeseen, luimisti korvaansa ja murisi hiljaa uhkaavasti: "Ala painua." Hän näki, ettei Cleopatra ollut moksiskaan hänen suuttumisestaan, ehkä jopa tyytyväinen, mikä kismitti Tuhkasydäntä lisää. Hänen huojennuksekseen toinen kuitenkin lähti viimein. Hetken kolli seurasi keltaisilla silmillään mustaturkkisen menoa, varmistuakseen tämän lähteneen leiristä. Sitten nuorehko kolli loikki takaisin kumppaninsa luokse naukaisten: "Noniin, hän meni nyt. Lähdetään leiriin ilmoittamaan tuosta." Hän muisti sitten uudestaan Kalliopennun olemassaolon ja naukui nyt hieman epävarmana: "Olit tosi öh, rohkea äsken. Mutta muistathan aina kuunnella, mitä Seittikuu sanoo, ettei sinulle käy mitään?" Hän varmisti, mutta lähti sitten kävelemään kiireesti ja vähän nolostuneena kohti leiriä, tietämättä oikein miten jatkaa tilanteessa. Hän kuitenkin sipaisi kevyesti Seittikuun lapaa hännällään lähtiessään kävelemään. Kunpa hän tietäisi tekikö oikein kasvattipennun suhteen? Oli niin outoa olla yhtäkkiä isä, kuitenkin hän rakasti Seittikuuta ja sen tähden yritti parhaansa. Ja toki hän välitti jo Kalliopennustakin. Jos hänen isänsä ei vain olisi... Tuhkasydän yritti sysiä Rautasydämen ja ennustuksen mielestään.

Nimi: Cleopatra (Erakko)

27.09.2019 23:13
Cleopatra joutui nielemään karvaan pettymyksensä, kun sai kuulla, ettei kumpikaan tiennyt Aroniasta enempää tai osannut auttaa häntä. Mustan naaraskissan kapeilla kasvoilla häivähti hetkeksi jopa lannistuneen ilmeen häivä, jonka hän kuitenkin karkoitti nopeasti viileämmän kuoren taakse. Kuten ei muulloinkaan, ei Cleopatra antaisi moiden heikkouden näkyä. Hän oli paljastanut tuntemattomille jo liikaakin siitä, mitä Aronian löytäminen ja kolli itsessään hänelle tällä hetkellä merkitsi. Hänen pienestä epäröinnistään oli kuitenkin kuultavissa hänen pettymyksensä. "Vai niin. No, jos hän sattuu palaamaan niin kertoisitteko, että etsin häntä?" Ensimmäistä kertaa Cleopatra tunsi olonsa oikeasti hieman lannistuneeksi, eikä oikein tiennyt miten jatkaa. Naaras soi pienen hieman huvittuneen hymyn pennulle ja tämän uhmakkuudelle. Hän ei ollut suuremmin välittänyt pennuista, mutta kieltämättä nuoressa naaraassa oli jotakin hellyyttävää. "Sinusta tulee varmastikin hieno soturi." Yllättävän pehmeä kommentti Cleopatralta. Ehkä naaras oli tulossa pehmoksi. Kopea ilme palasikin nopeasti ja siamilainen nosti päänsä ylpeästi pystyyn. "Hyvä on, minä lähden." Hän oli aikeissa kääntyä, kun aiemmin koko ajan valmiusasennossa seissyt harmaa kolli astui eteenpäin tiukka ilme kasvoillaan ja ilmoitti: "Minä saatan sinut rajalle." Cleopatra oli aikeissa nakata niskojaan ja muljauttaa syvänkeltaisia silmiään huomauttaakseen, että hän toki haistoi rajan, jonne ei ollut edes montakaan ketunmittaa - ja että hän voisi mennä itsekin. Kuitenkin hän jätti sen sanomatta, sillä solakka naaras erotti varsin hyvin kollin tummilta näyttävien silmien katseesta, että tämä ei antaisi periksi. Sen sijaan Cleopatra vain tuhahti vastaukseksi ja nyökkäsi lyhyesti lähtien talsimaan kollin edellä kohti rajaa, kääntäen selkänsä emolle ja pennulle. Tuhkanharmaa kolli kulki koko ajan vaiti ja selkeästi varuillaan erakkonaaraan jäljessä. Cleopatra saattoi nähdä silmäkulmastaan kollin jäykän käynnin ja heilahtelevan hännänpään. He olivat jo melkein rajalla, hieman emon ja pennun kuulomatkan ulkopuolella, kun Cleopatra kääntyi vilkaisemaan kollia. "Ihailtavaa, että yrität pitää katseesi kurissa. Yleensä siihen on kuitenkin syy, että kollit kävelevät perässäni." Kolli seisahtui ja tämän lavat jännittyivät selkeästi, Cleopatra kokeili ehkä kepillä jäätä, mutta hän näki kollin silmien välähdyksen. "En tiedä mitä tarkoitat. Painu nyt tiehesi, emme voi auttaa enempää." Hänen äänensä oli kärsimätön ja huulillaan lähes ivallisen hymyn kaltainen, kuitenkin hänen silmissään Cleopatra näki uhmaa ja ehkä nolostuksen hivenen. Hän oli kyllä huomannut kollin katseen, mikäpä tätä oli syyttäminen, useimmat vilkaisivat häntä sillä silmällä ainakin kerran. Ja juuri sen vuoksi kollilla ei ollut Cleopatran silmissä suurtakaan arvoa. "Kumppanisi tähden lienee tosiaan parasta, että menen ennen kuin nolaat itsesi", toki mustan naaraan sanat olivat nyt enää lähinnä herjaa. Yksi vilkaisu, tai kaksikaan ei kertonut vielä juuri mitään, mutta naaras oli kokenut pettymyksen ja se sai hänet käyttäytymään ehkä normaaliakin kopeammin. Hän tiesi kuitenkin ehkä osuneensa vähän oikeaan, kun kolli viimein hermostui, paljasti hampaansa ja luimisti korvansa muristessaan matalasti: "Ala painua." Cleopatra nyökkäsi hienoisesti. "Näkemiin." Hän jätti kollin mulkoilemaan peräänsä ja tuumi mielessään, että ehkä tämä kuitenkin oli kohtuullisen kunnollinen - varmaan heillä oli mukava ja huoleton perhe. Ei musta siamilainen ollut saanut kollille heitetyistä sanoista sellaista tyydytystä kuin oli pettymykseensä ajatellut. Hän askelsi pois päin rajalta häntä tällä kertaa matalalla, vaikka hän pitikin päänsä pystyssä. Mitä hän nyt tekisi? Hänen ei olisi pitänyt päästää Lukin pikkulintua menemään. Hän oli niin ajatuksissaan, että hälyttävän läheltä kuulunut rasahdus sai hänet jähmettymään paikalleen silmät siristettyinä aluskasvillisuutta tähyillen. "Kuka siellä?"

Nimi: Seittikuu (Varjoklaani)

29.08.2019 21:47
Seittikuu pudisteli päätään vieraan naaraan kysyessä tuntisivatko he ketään, joka tietäisi Aronian olinpaikasta sen enempää. Cleopatran pieni avautuminen sai soturin hieman myötätuntoiseksi, mutta eihän hän voinut olla täysin varma puhuiko tämä edes totta. Varjoklaanilainen kuitenkin arveli, ettei kulkukissa valehdellut.
Seittikuvioinen tunsi, miten Kalliopennun lämpö hänen hännästään katosi ja käänsi päätänsä nähdäkseen adoptiopentunsa liikahtaneen edemmäs lähes hänen vierelleen. Soturi oli aluksi hämmentynyt ja ihmetteli mitä pienokainen meinasi, mutta sai pian vastauksen kysymyksiinsä naaraan naukuessa itsevarmasti ajatuksensa ulos. Pieni hymy kohosi hetkeksi seittikuvioisen suupielille hänen ollessa ylpeä Kalliopennun rohkeasta teosta. Tästä tulisi varmasti hyvä soturi kasvaessaan.
"Kuulit kyllä. Valitettavasti emme pysty auttamaan enempää ja sinun täytyy poistua reviiriltä", klaanikissa tokaisi taas vakavana Kalliopennun sanojen tueksi kohdistaessaan siniharmaan katseensa takaisin vieraaseen kaunokaiseen. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen lähteä ohjaamaan Cleopatraa pois reviiriltä. Olisi turhaa kaikkien kolmen tulla mukaan, sillä rajalle ei ollut pitkä matka. Joka tapauksessa kulkukissasta pitäisi vielä myöhemmin ilmoittaa muulle klaanille, jotta nämä voisivat pitää silmänsä auki ja tietäisivät vieraan käyneen tervehtimässä.
"Onnea kuitenkin etsimäsi löytämiseen."

Nimi: Pohjantuuli (Tuuliklaani)

23.08.2019 00:51
Heidän vielä istuskellessaan klaanikokouksen laitamilla valkoharmaa kolli tarjosi entiselle oppilaalleen ystävällisen hymyn, kun toinen kertoi kuulumisiaan. Hän oli alkanut pitää laikukasta pähkinänruskeaa kollia enemmänkin ystävänä kuin vain entisenä oppilaana nyt, kun hän oli muutenkin ollut jo jonkin aikaa soturina. Vaikka Pohjantuuli olikin hieman erakko luonteeltaan joissain asioissa hän piti silti erityisesti muutamien kissojen seurasta ja Tulikasteen lisäksi heihin kuuluivat myös Pihlajanoksa, sekä toki Kastetähti vaikka päällikkö olikin nyt valitettavasti hyvin epävarmassa tilassa. "Hyvä kuulla, ettei aikasi ole ainakaan käynyt pitkäksi", kolli hymähti. "Olette tehneet hyvää työtä", soturi lisäsi nyökätessään päätään kohti leiriä kunnostaneiden saamaa aikaansaannosta. "Mitä minuun tulee, tulin juuri partiosta - ja nyt menen ilmeisesti uudestaan", harmaavoittoinen kolli lisäsi hieman kuivasti naurahtaen, kun käsky kävi. Pian Pohjantuuli tassuttelikin leirin suunkäynnille Pihlajanoksan edellä, mihin partio oli kerääntymässä Myrskytuulen johdolla. Heti noustuaan eriparisilmäinen kolli alkoi jo erityisesti tuntea helteen vaikutuksen, hän ei todellakaan pitänyt kuumasta kelistä ja auringon porotus sai jo nyt kollin ärtyisäksi. Aiempi lumimyrsky olisi melkein kelvannut hänelle paremmin kuin saapuneen viherlehden myötä ilmaantunut kuumuus.
Pohjantuuli odotteli rauhallisesti, että loput partiosta kerääntyisi paikalle. Pikaisesti Pohjantuuli vilkaisi Pihlajanoksan suuntaan, kun Myrskytuuli antoi heille vastauksen suunnasta myös Ikuisuusyön ja Kärppäviillon saapuessa paikalle. Harmaaturkkinen kolli oli ilahtunut ruskean kollin saapumisesta, mutta Ikuisuusyön saapuminen ei tosiaan ilahduttanut häntä.
Pohjantuuli nyökkäsi vastaukseksi Myrskytuulen kertoessa heille suunnan ja oli juuri kommentoimassa asiaa, kun aina yhtä nenäkäs Ikuisuusyö ehti ensin. Pohjantuulen teki mieli huokaista ja pyöritellä silmiään, mutta jätti sen tekemättä. Hän ei suoraan sanottuna ymmärtänyt, miksi mustaturkkisen kollin oli aina tehtävä kaikesta niin kovin vaikeaa, mutta sentään kyseessä ei ollut Veritassu, joka oli myöskin aiheuttanut päänvaivaa aiemmin. "Siellä sentään tuulee ja pitkästä heinikosta saattaisi löytyä myös muutama varjoa kaipaileva riistaeläin", Pohjantuuli uumoili rauhalliseen sävyyn, valmistautuen lähtöön partiota johtavan Myrskytuulen johdolla. Pikaisella vilkaisulla Pohjantuuli huomasi olevansa partionsa vanhin soturi, ei sillä, hän ei yleisestikään kannattanut vanhempien kuuntelua tilanteessa kuin tilanteessa, saattoivathan kokeneemmatkin olla väärässä, mutta Pohjantuulesta oli silti hieman huvittavaa, miten Ikuisuusyö jaksoi aina soittaa kaikille suutaan, vaikka oli vielä nuori. Harmaavoittoinen kolli kohtasisikin tyynesti sinisellä ja keltaisella silmällään toisen kollin sinisten silmien katseen naukuessaan: "En tiedä mitä mahdat tarkoittaa tuolla, uskoakseni meidän pitäisi saada ihan hyvin saalista, jos vain kaikki tekevät osansa." Vaikka kollin äänensävy oli tyyni sanoista oli hyvin selkeästi huomattavissa piikki siitä, että Pohjantuuli tarkoitti Ikuisuusyötä, sekä sitä, että he onnistuisivat, ellei kolli laiskottelisi.
Sitten hän käänsi selkänsä jaksamatta moista sananvaihtoa varsinkaan tällaisella kelillä. Heilauttaen häntäänsä laajassa kaaressa hän nyökkäsi kerman ja ruskean sävyiselle soturille. "Kun olet valmis", hän seuraisi Myrskytuulen perässä, kunhan he lähtisivät.

Nimi: Hietatassu (Varjoklaani)

18.08.2019 14:20
Hiekkaturkkinen nuorukainen yritti edelleen toipua säikähdyksestä ja suurimmalta osin olikin vain vihainen vieraan ilmaantumisesta paikalle. Hän myös pelkäsi oman henkensä puolesta, vaikka tulenoranssi naaras ei vaikuttanutkaan vihamieliselle, mutta tämä luultavasti osaisi repiä Hietatassun kurkun auki tuosta noin vain. Eihän oppilas ollut kerennyt vielä edes harjoittelemaan kamppailua mestarinsa kanssa.
Syyskynnen astuessa hänen vierelleen, Hietatassu perääntyi hieman varapäällikön tieltä ja vaihtoi varautuneen asentonsa ryhdikkääksi näyttääkseen vieraalle naaraalle, ettei pelännyt enää. Hän oli huojentunut saadessaan mestarinsa tuekseen tähän tilanteeseen, mutta yllättyi tuliturkkisen muukalaisen mainitessaan Taivasklaanin. Hietatassu ei ollut ollut koskaan hirveästi tekemisissä taivasklaanilaisten kanssa, joten hän ei ollut kovinkaan tuttu viidennen klaanin hajujen kanssa. Hän oli myös vielä nuori ja kokematon eikä osannut kunnolla erottaa edes hiiren tuoksua talitintistä.
"Mistä hän puhuu? Onko tuo naaras Taivasklaanista?" oppilas naukaisi katsoen ylös mestarinsa vihreisiin silmiin tiedonjanoisena. Hän oli aivan pyörällä päästään kaiken juuri tapahtuneen takia.
"Saavatko toisten klaanien kissat tulla noin vain muiden reviireille?" hän kysyi Syyskynneltä, vilkaisten paikalle tupsahtaneeseen naaraaseen. Hän oli olettanut etteivät klaanikissat saisi käydä toistensa alueilla, mutta taivasklaanilainen oli tullut tänne noin vain kyselemään kuulumisia
Hietatassun niskaturkki pörhistyi hänen kuullessaan heinikkoa ravistelevia juoksuaskelia metsiköstä.
"Mestari, joku on tulossa!" Hän hypähti äänen suuntaa kohti valmiina hyppäämään tulevan mahdollisen uhkan kimppuun olettaen, että tulokas voisi olla vieraan naaraan kaveri ja kyseessä onkin väijytys. Mutta varmasti Syyskynsi klaanin varapäällikkönä osaisi ratkaista tilanteen. Puskasta kuitenkin tupsahti esiin Varjoklaanin soturi, Laulunkaiku, ja Hietatassu pääsi huokaisemaan helpotuksesta. Hän antoi kroppansa rentoutua ehkä hieman jopa pettyneenä siitä, ettei päässyt taistelemaan ja puolustamaan reviiriään mestarinsa rinnalla, mutta näin tarkemmin ajateltuna ehkä parempi niin. Hän olisi luultavasti vain kuollut kamppailussa kahta aikuista kissaa vastaan, mutta varapäällikön apuna kamppaileminen olisi ollut siistiä joka tapauksessa.
"Syyskynsi, sinua tarvitaan leirissä. Ei hätää, minä voin häätää tunkeilijan pois", Hietatassu naukaisi päättäväisenä halutakseen olla avuksi tilanteessa. Laulunkaikun uupuneisuudesta hän päätteli asian todellakin olevan tärkeää, kun soturi oli hiki hatussa etsinyt heitä. Syyskynnen olisi parasta palata heti eikä tällä olisi aikaa tuhlattavaksi kulkukissan, mahdollisen taivasklaanilaisen, kanssa.

Nimi: Lumitähti (Myrkyklaani)

17.08.2019 15:06
Klaanipäällikkö oli huojentunut Myrkkyhampaan suostuessa mukaan hänen partioonsa. Olisihan se kieltämättä ollut epäkunnioittavaa kieltäytyä päällikön pyytäessä tekemään jotain, mutta ei sitä koskaan tiennyt, jos soturilla olisi ollut muuta tärkeää tekemistä. Lumenvalkea kissa ei kerennyt sen enempää vastailemaan Myrkkyhampaalle Koivuvarjon tupsahtaessa paikalle. Kokeneen soturin sanat kyllä jäivät vainoamaan häntä. Jos Iltahehku oli ollut klaanikokouksesa, miksei tämä ollut tullut mukaan partioon? Siinäpä se. Lumitähti ei ollut edes varma oliko nähnyt naarasta leirissä. Hän oli antanut jäänsinisen katseensa vain nopeasti pyyhkäistä kissojen ylitse miettimättä sen enempää kuka oli kukakin. Aikaisemmin naaras oli kyllä käskenyt kaikkia pysymään leirissä hänen, Hopeasalaman ja Koivuvarjon lähtiessä metsästämään, joten päällikkö oli odottenut kaikkien olevan paikalla heidän palatessaan. Hän siristi hieman silmiään pohtiessaan asiaa, koska Myrkkyhammaskin oli tullut leirin ulkopuolelta selittäen käyneensä etsimässä vahvistuksia leirin seinämiin. Tuo ei kuitenkaan ollut tuonut mukanaan mitään. Lumitähti ei kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi. Nyt ei ollut sopiva aika epäillä omia klaanilaisiaan petojen vaaniessa reviirillä. Näköjään yhden naaraan oli vaikeaa pitää koko klaania ruodussa. Hän todellakin tarvitsi varapäällikön. Hopeasalaman oli parasta olla kunnossa ja löytyä pian.

Hän nyökkäsi myöntävästi marmorikuvioisen kollin ehdotukselle.
"Hyvä idea, mutta olkaa varovaisia", myrkyklaanilainen sanahti Koivuvarjon ja Leppätassun lähtiessä matkaan omana pienenä metsästyspartionaan. Hänestä tuntui hieman pahalta jättää koko klaanin ruokkiminen kaksikon harteille, mutta sentään Leppätassu saisi harjoitella metsästystä. Nyt kun se oltiin saatu pois alta ja Verivalankin partio näytti olevan lähtövalmis, hekin pääsisivät matkaan kettua jälestämään.
"Myrkkyhammas, Talvituuli, oletteko valmiina?" Lumitähti loi silmäyksen molempiin partionsa jäseniin ja oletettavasti myöntävien vastausten jälkeen lähti jolkottelemaan johtavasti kettutappelun olinpaikkaa kohti paahtavan auringon alla. Tämä oli niitä hetkiä kun hän oli kiitollinen ohuesta valkoisesta turkistaan.

Nimi: Kallapentu (Jokiklaani)

27.07.2019 17:54
Valkovoittoinen pentu oli tyytyväinen, kuinka pesuetoverinsa piti hänen ideastaan myöskin. Oli ainakin kannatusjoukkoa, ja mitä suuremmalla todennäköisyydellä Kaikukoski suostuisi Kallapennun ehdotukseen. Pennun korvat joutuivat kuitenkin valahtamaan pettymyksestä pelkästään kuullessaan, millä sävyllä Kaikukoski puhui heidän päälliköstään. Ei hän sitä ilmaissut suoraan, mutta kyllä Kallatassu osasi soturista lukea, mitä mieltä hän oikeasti pennun sanomisista oli. Häntä alkoi ärsyttämään enemmän, menettäen vähitellen kiinnostusta soturia kohtaan. Ei hän ollutkaan niin päheä kuin oli aluksi kuvitellut. Vaikka kuinka ulkoa näyttikin viehättävältä tämä valkoturkkinen komistus, Kaikukoski oli silti joltakin osalta samanlainen kuin muutkin klaanikissat; tyhjäpää. Kallapennun hopeiset silmät siristyivät aikuiselle kissalle hiukan, mutta yritti peittää tyytymättömyyttään siitäkin huolimatta, että loppujen lopuksi Kaikukoski vakuutti menevänsä puhumaan Kirkasturkille.
"Parempikin mennä", Kallapentu totesi väkistin väännetyllä positiivisuudella arpien täyttämälle kissalle, hännänpäänsä vääntyilen sivullansa samaan aikaan. Tämän jälkeen, Kallapentu ei ottanut asiaa enää puheeksi, josta he siirtyivätkin puhumaan valkoturkin menneisyydestä, saaden pennun hetkeksi unohtamaan mistä oli tälle suutahtanut tyytymättömyyttään. Ja pian tämän jälkeen entinen erakko oli poissa, jättäen Varjopennun ja tuon nuoremman siskon kahdestaan uudelleen. Hän purkasi pinnalle nousevaa tylsyttään tekemällä pientä ilkivaltaa pentutarhan toiselle asukkaalle, joka ei sattunut paikalla olemaan todistamassa tapahtumaa, mutta tämän jälkeen naaras asettui veljensä viereen loikoilemaan. Hänellä oli paljon parempi olo tämän jälkeen, varoittaen kuitenkin vanhempaa Varjopentua ettei sanoisi sanaakaan sisarensa tekosista.
Kuten Kallapentu olettikin, Varjopentuun pystyi luottaa ja naaras ei voinut kuin virnistää tuolle mielissään. Olo kuitenkin katosi nopeasti, kun hänen päälakea nuolaistiin suuremman kollin toimesta. Kallapentu sähähti hänelle tämän jälkeen, mutta ei erityisen vihamielisestikään, enemmänkin varoittavasti.
"Tee tuo toisten, niin sinusta on jäljellä vain raidallinen karvapallo", Kallapentu uhkasi, mutta vaikka kuinka tosissaan olevalta yritti vaikuttaa, hän ei seisonut sanojensa takana. Hän ei satuttaisi veljeään, ellei tuo sitten kerjäisi verta nenästään, mutta se oli aika harvinaiselta niin etäiseltä kissalta. Kallapentu laski päätään pyyhkäistääkseen päälakeaan kämmensyrjällä ihan vaan varmistaakseen, että Varjopentu oli todella saanut karvatupsun pois kertaheitolla. Pieni häpeän irvistys nousi naaraan kasvoille, mutta sai sen tuhahtamalla pois ja hän laski päänsä tassujensa päälle rennosti maatessaan samaan aikaan, kun selälleen laski päänsä Varjopentu. Kolli melkein heti ehdotti tämän perään, että hänellä oli tylsää ja kaipasikin näköjää tekemistä klaaninvanhimmista. Kallapentu pahahti ajatukselle.
"Klaaninvanhempien luokse? Heidän seurassaan juuri "kuolee" tylsyyteen, kirjaimellisesti", valkovoittoinen pentu totesi, mutta mitä enemmän hän mietti ehdotusta, sitä paremmalta se kuulosti. Ei kuolemisen osalta, mutta muuten vaan. Hän halusi tuntea paremmin, kenen kirppuja joutui oppilaana "pakonomaisesti" nyppimään. Pieni virne palasi naaraan viekkaille kasvoille ja hän nosti päänsä katsoakseen veljeensä olkansa takaa, vaikkei hänen kasvojaan kunnolla päässytkään näkemään.
"Mennään klaaninvanhempien luokse. He voivat opettaa sinua, kuinka nyppiä kirppuja oikein ja minä saan katsoa huvinäytelmää vierestä. Mainio idea!", Kallapentu heitti veljelleen, jonka jälkeen kapusi jaloilleen lähteäkseen, jos Varjopentu oli nostanut päänsä pois naaraan selältä.

Nimi: Dilemma (Erakko)

27.07.2019 00:03
Dilemman näkökenttä oli yhtä sumeaa sotkua ja yhtä sumeat olivat hänen ajatuksensa. Ensimmäinen nimi, joka oli karannut hänen huuliltaan oli ollut hänen viimeisimmän matkatoverinsa nimi, joskin se vaihtui nopeasti Loistesydämen nimeksi, jota kolli huusi keuhkoihinsa jääneillä viimeisillä hapenrippeillä. Hän ei tiennyt kuinka pitkälle oli rahannut itseään, hänen kynsiään särki, mutta se särky oli pientä kaikken muun rinnalla. Hetken kuluttua hahmo viimein ilmestyi hänen sekavan näkökenttänsä laitamille ja huolimatta siitä, että harmaavalkea kolli oli kutsunut juuri kyseistä naarasta, häneltä meni hetki käsittää, kuka oli saapunut. Dilemman suupielet kaartuivat särkyneeseen virneeseen, kun hän käänsi violetit silmänsä ylös pienikokoiseen naaraaseen. "Loistesydän", hän mumisi, kun toinen moitti häntä. Haavasta kulkurin otsassa vuoti verta alas hänen silmäkulmaansa ja hänen näkökenttänsä oli värjäytynyt osin punaiseksi. Naaras kyseli partiosta. "Ei... en minä tiedä", Dilemma mumisi, yrittäen muistella kissaa, joka hänen kimppuunsa oli käynyt, mutta ei juuri nyt saanut ajatuksiaan järjestykseen. Hän muisti kuitenkin harmaan kollikissan ominaistuoksun, se ei tuoksunut samalta kuin ominaistuoksu lähempänä Varjoklaanin reviiriä tai Loistesydämen tuoksu, mutta toisaalta kolli oli selkeästi peittänyt hajuaan. Dilemma oli saanut siitä selvän vasta aivan lähellä eikä se ollut ollut samanlainen, paitsi ehkä osittain...
Dilemman pää valahti kuitenkin takaisin maaperää vasten ja hän yritti tasata kehonsa äkillistä vapinaa. Ehkä hän oli huojentunut, että Loistesydän oli tullut, vaikkei oikein osannut ajatella edes miksi. Hänen oli täytynyt saada melkoinen kolaus. Jotakin hänen oli kuitenkin pitänyt kertoakin!
Dilemma lähes hätkähti, kun Loistesydän hänen yläpuolellaan äkisti raivosi taivaille. Naaraan sanat hämmensivät häntä suuresti, mutta juuri nyt niiden ajatteleminen sattuti kollin päätä liiaksi, joten hän luovutti.
Erakon katse kääntyi jälleen naaraaseen, kun tämä sanoi, että hänet pitäisi saada lammelle ja että leirissä hänet tapettaisiin. Hän oli pakostakin hämmentynyt. Hän oli luullut, etteivät klaanikissat välttämättä tappaisi, mutta ei kuitenkaan kysynyt. Kuitenkin naarassoturin kysymys siitä, jaksaisiko Dilemma nousta sai hänet irvistämään hitusen. "En tiedä", hän mumisi totuudenmukaisesti, mutta päätti silti yrittää pystyyn. Hyvin varovasti hän yritti kammeta itsensä jaloilleen, mikä tapahtui piinallisen hitaasti ja kun kolli viimein pääsi ylös hänen jalkansa tärisivät niin, ettei hän ollut pysyä omin voimin jaloillaan. Verta pisaroi hitaasti maahan hänen allaan. Kun kolli tukeutui naaraaseen, hän viimein muisti mitä oli tahtonut sanoa: "Kettu!" Hän henkäisi silmät hieman laajenneina. "Tuolla... Toissessa klaanissa. Myrsky- niin Myrskyklaanissa sanottiin, että jossakin lähimailla on ollut vaarallinen kettu... Ajattelin, että teitä pitäisi varoittaa..." Hänen sanansa haipuivat kuulumattomiin ja kolli horjahti naarasta vasten niin, että mahdollisesti hetkellisesti hautaisi kuononsa Loistesydämen kaulaturkkiin.

Nimi: Laulunkaiku (Varjoklaani)

25.07.2019 23:04
Laulunkaiku oli kerrassaan hyvillään, kun häntä ei komennettu partioon. Päivä oli kuumempi kuin pitkään aikaan, eikä hänen tehnyt tästä syystä mieli liikuttaa viiksikarvaakaan. Joten hän oli levittäytnyt vallan makeasti soturien pesän varjoihin, jossa polttava aurinko ei pääsisi hiillostamaan hänen tummaa turkkiaan.
Mutta tämä muuttui, kun hän kuuli keveiden askelten tassutuksen ja kurkun merkittävän selvennyksen. Laulunkaiku kellahti selälleen päin vilkaistakseen olkansa yli kuka siellä oli, kun huomasi Hämäräpolun, heidän parantajaoppilaansa, joka tosin oli jo ihan tarpeeksi parantajaksikin, mutta jostain syystä ei voinut olla kahta parantajaa samaan aikaan, tai jotain sellaista. Ison kissan tilanne oli ollut hänestä aina vähän sekava. ”Hei Hämäräpolku, mitäs?”
Laulunkaiku äännähti yllättyneenä parantajaoppilaan ilmoittaessa hänelle, että omasi tälle tehtävän. Ajatellen sen varmaankin olevan yrttien keräystä tai jotain vastaavaa, ei hän ollut mitenkään erityisen innoissaan. Kolli avasi suunsa jo valittaakseen, vaikkakin ihan vitsillään, mutta silloin aisti kireän tunnelman parantajaoppilaan ympärillä. Tämä sai hänet pysymään vaiti ja nousemaan viimein ylös röhnöstään.
Laulunkaiku pudisteli turkkiaan ja kääntyi Hämäräpolkua kohti, joka nyt tassutteli vielä lähemmäs. Laulunkaiku painoi aavistuksen vaivautuneena toista korvaansa suuremman kollin tullessa ihan lähelle, kun tämä kuiskutti hänelle sitten ohjeensa. Laulunkaiku kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten hitaasti, vilkaisten nyt melkein jopa arvioiden toista kollia. Mikä ihme voisi olla niin kiireellistä, että parantaja ei voinut odottaa varapäällikön paluuta omatoimisesti. Lopulta soturi päätyi vain nyökkäämään uudelleen. ”Hyvä on, Hämäräpolku.”
Laulunkaiku lähti reippain askelin ulos soturien pesästä, Hämäräpolun palatessa samaan aikaan päällikön pesää kohti, mikä herätti kyllä soturin uteliaisuuden, mutta vakavoitui kuitenkin suorittamaan tehtäväänsä. Leiristä ulso päästyään hän otti suunnan Kuiskausmetsään, ponnistaen samalla kuuman auringon alla juoksuun. Onneksi puut varjostivat suurimmaksi osin hänen taivaltaan, sillä kolli olisi muuten aivan paistunut tumman turkkinsa ansiosta, punaisen hännän vain viillottaessa takana. Hän oli onnekseen ollut aina nopea tassuistaan, joten matka taittui hetkissä.
Raskaasti puuskuttaen Laulunkaiku pysähtyi vähän väliä haistelemaan hajujälkien perään, saaden vainun ja seuraten sitä jälleen pitkillä loikilla. Hänen tulisi saavuttaa partio pian, eivät he voineet olla enää kaukana. Maa tassujen alla meinasi olla kuivaa ja kosteaa samaan aikaan, välillä tassujen liusuessa mudassa ja välillä taas loikkaus nostatti pölypilven ilmaan kollin perässä.
”Syyskynsi!” Laulunkaiku viimein uskaltautui kutsumaan, vilkauillen huohottaen ympärilleen, näkisikö tummaa varapäällikköä missään. ”Syyskynsi! Syyskynsi!” Sydän pampatti rinnassa sellaista vauhtia, että hänen olisi hidastettava pian tahtia. Mutta kireys Hämäräpolun äänessä ja kireä tunnellma parantajaoppilaan ympärillä oli painunut mieleen, joten soturi ei uskaltanut hidastaa. Hän nuuhkaisi jälleen ilmaa ja oli melkein kaatua helmpotuksesta, kun viimeinkin sai Syyskynnen oman hajun kiinni.
Laulunkaiku lähti loikkimaan hajun perässä, kutsuen uudelleen, jospa varapäällikkö viimein kuulisi. ”Syyskynsi!”
Viimein hän sai tumman soturin näköpiiriinsä, hiekanvärinen Hietatassu lähettyvillään. Laulunkaiku puuskuttaen loikkasi viimein pienelle aukiolle puiden välissä kaksikon kanssa, mielessä käyden missähän loppu partio, kun pyrki tavoittamaan varapäällikön vihreät silmät. Mutta soturi samalla ymmärsi, että puuskutti ja hikoili juoksunsa jäljiltä niin, ettei saanut selvää sanaa suustaan, vaikka yrittikin. ”Häm-, hä, pok-,”
Laulunkaiku joutui nielemaan ja yritti hengittää syvään, ennen kuin sai viimein naukutuksi huohotuksen seasta. ”Hämäräpolku lähetti, sinun on palattava välittömästi leiriin.” Tummaturkki vilkaisi Syyskynnestä Hietatassuun ja takaisin, vaikka tarkoittikin sanat selvästikin vain Syyskynnelle, selventäen vielä nyökkäyksellä varapäällikköä kohti.

Nimi: Hämäräpolku (Varjoklaani)

25.07.2019 22:45
Päällikön pesään oli vaiennut hetken hiljaisuus sen jälkeen kun he olivat jostain syystä onnistuneesti kenenkään huomaamatta tuomaan Kuunvalon ruumiin pesään ja huomanneet samalla päällikön tilanteen. Risasiipi oli käsketty vartioon, parantajan nyökätessä olevansa samaa mieltä Loistesydämen sanoille. Tumma kolli tunsi itsensä nyt jo jotenkin turraksi, sillä ei suostunut päästämään suruaan pihalle kuten naaras hänen vierellään, mutta ei myöskään tuominnut toista kyynelistä.
Niinpä Hämäräpolku päätyi ohjeistamaan ja antamaan neuvonsa parhaansa mukaan Loistesydämmen lukuisiin kysymyksiin, yleensä nopean mielen tuntuessa jotenkin hitaalta, hänen täytyessä oikein työskennellä että sai koottua ajatuksiaan ja suunnitelmia, miten toimia. Oli kuin yhtäkkiä kauhea paino oli sysätty harteille.
Hämäräpolku istui sivuttain Loistesydäntä päin, joten käänsi aavistuksen vain kuonoaan naaraan suuntaan soturin vaimeasti vain todetessa, että tällä ei ollut mitään sanottavaa, koko klaanille tai tilanteeseen riippuen, Hämäräpolku otti sen kumpanakin. Hän ei yllättynyt naaraan tyhjästä katseesta, sielunpeilien sumeudesta, mutta tunsi silti myötätuntoa toista kohtaan, minkä ei kuitenkaan antanut näkyä. Ei ollut hänen paikkansa sääliä naarasta, kun suru oli myös niin lähellä hänen omaa sydäntään.
Siispä Hämäräpolku vain nyökäytti päätään ja nousi tassuilleen mennäkseen viimein Kuunvalon luokse, voidakseen puhdistaa naaraan kaunis valkea turkki. Heillä oli ollut tapana, mestarina ja oppilaana ollessaan, olle hyvinkin läheisiä, naaraan ollessa sokea oli Hämäräpolku usein toiminut tämän silminä.
Mutta parantaja ei pitkälle päässyt, kun tuttu tunne valtasi hänet. Hän poistui siitä hetkestä, tunsi lentävänsä jossain aivan muualla, joten ei kuullutkaan Loistesydämen lähtöä, saatikka tämän sanoja.
Kun Hämäräpolku vapautui näyn paaloista, huohottaen kuin kala kuivalla maalla, meripihkanväriset sielunpeilit suurina ja lasittuneina, kynnet painuneen multaan ja kallioon, ei hän voinut kuin kuiskata. ”Se oli Tähtiklaanilta.” Parantaja tunsi itsensä sekavaksi. ”Se oli Tähtiklaanilta!”
Hämäräpolku kääntyi ympäri Loistesydäntä kohti, mutta naaras ei ollutkaan enää siinä. Kolli huohotuksensa seasta sai soturittaren tuoksusta kiinni, joka pyöri pesässä hänen omansa, sekä päällikön ja parantajan kanssa, joita tahrasi veren rautainen vivahde. Ketunläjä! Soturi oli lähtenyt jo! Kauanko hän oli näyn alaisena?
Hämäräpolku hengitti syvään rauhoittuakseen ja kävi näkyä mielessään, sen jokaisen yksityiskohdan piirtyessä mieleen, jokaisen kannon, kiven ja männynkävyn, tuoksujen ja veden kohinan soidessa edelleen vaimesti korvissa.
Saatuaan itsensä rauhalliseksi parantaja tuumi tilannetta. Hän vilkaisi Varjotähden ruumiiseen ja tajusi, että hänen olisi saatava Syyskynsi takaisin leiriin niin pian kuin mahdollista. Hämäräpolku varmisti ettei näyttänyt ihan puusta pudonneelta ja hinkaisi itseään nopeasti pesän seinämiin, sen maanlähdeisen tuoksun peittäessä toivottavasti kaiken mahdollisen veren ja kuoleman hajun hänessä. Parantaja keräsi itsensä, suostumatta vilkaisemaan Kuunvalon ruumista, jotta ei sumentaisi ajatuksiaan, nyt kun hänellä oli jonkinlainen tehtävä.
Mutta sitten hän älysi, että ei voinut lähteä leiristä itse etsimään varapäällikköä. Hänen olisi huolehdittava kuolleista, kuten oli hänen tehtävänsä, sekä oltava saatavilla, mikäli jotain muuta tällaista vielä sattuisi. Tumma kolli piiskaisi häntäänsä ja mietti, kävellen pesän suuaukolle voidakseen vilkaista leirin läpi, ketä oli paikalla. Risasiipi oli edelleen paikoillaan, joten tämä ei kelpaisi. Hämäräpolku lähti suoraan soturien pesää kohti, toivoen löytävänsä jonkun sen sisältä.
Ja kerrankin onni oli myötä, sillä tosiaan pesästä löytyi eräs varmasti päivän kuumuutta paenneena. Laulunkaiku, nuori mutta nopea jaloistaan, kävi oikein hyvin tähän tehtävään. Hämäräpolku selvitti kurkkuaan saadakseen nuoren soturin huomion, kutsuen tätä. ”Laulunakaiku, minulla on sinulle tehtävä.” Parantaja tokaisi.
Kun oli saanut soturin täyden huomion, käveli suuri kissa lähelle toista ja vakavissaan kuiskasi, jotta sanat eivät kuuluisi kenenkään muun korviin. ”Tehtäväsi on hakea Syyskynsi mahdollisimman nopeasti takaisin leiriin, asia on hyvin kiireinen. Kerro hänelle, että odotan häntä päällikön pesän suulla.” Hän toivoi, että pieni epätoivoisuus ei kuuluisi hänen äänestään. ”Partion pitäisi olla Kuiskausmetsässä. Nyt kiiruhda.” Hän käski soturia.

Nimi: Tattoo (Kotikisu)

25.07.2019 19:12
Juovikas rotukissa naurahti makeasti, katsoessaan ylös veljeensä, joka tiputtautui pian hänen luokseen toteamaan, ettei asiat olleet niin kuin nuorempi veli väitti sen olleen.
"Tuota minä en usko. Sinähän minun kotiväkeni aidoille hyppelet joka välissä minua hakemaan", kotikisu huomautti, meinaten sanomaansa hänen aikaisempaan huomautukseen Bon omistajien mahdollisesta ylisyötöstä, mutta tarkoitti tätäkin myös vitsillä, ei tosissaan.
Kotikisu katsoi hetken hieman isokokoisempaan Bounceriin miettivästi."Et varmaan niin taitavasti kuin joku aitapomppu-mestari naapurista, mutta kumminkin", hän lisäsi, kun Bouncer kysyi vaivaantuneen ja allapäisen oloisesti taidoistansa. Hyvä kollin oli sanoa mistään tuommoisesta tai arvostella veljensä kykyjä. Viimeksi kun hän oli leikkauksensa jälkeen päässyt ulos ja hypännyt aidalle, hän oli tippunut naamalleen nurmikolle. Mutta ylimielisen kollin onneksi, kukaan ei ollut näkemässä sitä. Ei edes naapurin aitapomppu-mestari, jonka oli äskeen maininnut. Kukaan ei hänestä nimittäin näillä main pidä, ei edes Tattoo, joka tuntuu pitävän vain Bouncerin seurasta kuin muiden naapurin kissojen.
Hän lähti kulkemaan kohti läheistä metsää, jättäen Bon taaksensa kulkemaan. Hänestä tuntui hyvältä, että vanhempi kissa luotti hänen kykyihin johtaa, ja mielihyvää tuottavasta ajatuksesta korottikin hieman leukaansa. Metsät olivät Tattoolle tuttua, ainakin siltä osin, missä oli itse käynyt. Kovin kauas kotoaan hän ei ole tohtinut mennä, peläten eksyvänsä ja ajatuksesta, että ukkosmyrsky iskisi hänen kohdalleen ja hän kuolisi shokin aiheuttamaan sydämen pysähtymiseen. Kovat äänet eivät olleet Tattoon suosikkeja. Hän kuitenkin yritti vaikuttaa päättäväiseltä Bon silmissä. Veljekset päätyivät matkan aikana puhumaan murkinasta, ja Tattoo kuunteli toisen kissan kertomusta hänen omista kokemuksistaan kaksijalkansa kanssa. Tattoo naurahti, löytäen tarinasta jotakin komiikkaa vaikka totuus olikin toinen.
"Osoita vain enemmän mieltäsi, kyllä ne sitten kuuntelevat", Tattoo sanoi vaivattomasti ja jatkoi matkaansa puiden varjoihin. Varjot tosiaan toivat hieman helpotusta kuumuudesta kärsivälle kollille, mutta ei aivan tarpeeksi.
Tattoon korva räpsähti, kun kuuli takana kulkevan kaveruksensa kysyvän kuinka usein hän on metsässä käynyt. Tattoo irvisti eteenpäin, niin ettei Bo sitä huomaisi, ennen kuin maalasi kasvonsa mahdollisimman uskottavalla ilmeellä. Hän ei kuitenkaan katsonut veljeensä hänelle vastatessaan.
"Todella usein. Muistan paikat kuin omat taskuni", hän vakuutteli, vaikka tosiasiassa mitä pidemmälle hän johdatti Bota, sitä epävarmempi hän oli siitä, minne he olivat menossa.

Nimi: Loistesydän (Varjoklaani)

25.07.2019 17:23
Tilanne ei vaatinut Loistesydämeltä enempää sanoja, joten naaras taittoi matkan täydessä hiljaisuudessa kuunnellen kuitenkin tuulen suhisevaa kuiskintaa puissa. Surustaan huolimatta se oli varuillaan kuin säikähtänyt peura, mikä jätti taas tilaa huomaamattomien kyynelten valumiselle. Toisaalta Loistesydän ei olisi koettanut estää kyynelten virtaa, vaikka se olisi huomannutkin ne.

Leirissä odottava koettelemus ei ollut Loistesydämelle yhtään helpompi. Olisi ollut helpompaa kantaa rinnassaan kivettynyttä sydäntä, sillä juuri nyt se ei olisi murtunut järkytyksen paineen alla. Varjotähden kuolema oli samaan aikaan Loistesydämelle helpotus ja suuri suru -- se oli nähnyt enonsa kärsivän liikaa. Oli syytä olla kiitollinen Varjotähden maanpäällisen tuskan loppumisesta. Loistesydän ei tiennyt, minne klaanipäällikkö lopulta päätyisi, mutta se ainakin syvästi toivoi, että Tähtiklaani kykenisi antamaan edes tälle kissalle ikuisen rauhan.
Vasta Hämäräpolun jakaessa käskyjä Risasiivelle Loistesydämen korva värähti. Sen poskille kuivuneet kyyneleet olivat tehneet karvoista hieman tikkumaisia, niin pitkään naaras oli hautautuneena mietteisiinsä.
"Älä myöskään kerro kenellekään tästä", Loistesydän lisäsi yllättävän tasaisella äänellä, vaikkakin sen safiirinsinisissä silmissä kimmelsivät uudet patojen murtumista odottavat pisarat. "Jos Syyskynsi pyrkii sisään, päästä hänet. Hänen kuuluu saada tietää ensimmäisenä."
Hämäräpolun sanojen olisi kuulunut olla lohduttavia, mutta Loistesydän tunsi vain suunnatonta vääntöä rinnassaan. Sen teki mieli oksentaa ja tässä tapauksessa tilanteen epäsopivuus, kahden ruumiin läsnäolo, sai sen pitämään huonovointisuutensa aisoissa. Varmuuden vuoksi se kuitenkin vielä käänsi kasvonsa siten ettei Hämäräpolulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta nähdä sen ilmettä. Soturinaaras ei tahtonut parantajan maalaamaa kuvaa tulevasta.
"Minulla ei ole mitään sanottavaa." Loistesydän maukaisi ontosti nostaen vasta sitten sielunpeilinsä tarpeeksi Hämäräpolun suuntaan, jotta kollin oli mahdollista nähdä sen tyhjiksi tasoittuneet silmät. Se suoraan kieltäytyi sanomasta klaanille sanaakaan. Muille tummaturkkisemman kissan sanoille se hymähti sävyyn kuin olisi kohauttanut olkiaan -- elettä kuitenkaan toteuttamatta.
Hämäräpolku siirtyi puhdistamaan Kuunvalon valkeaa karvaa, joka Loistesydämen mielestä muistutti nyt vain punaisia siilin piikkejä kaiken tahrivan veren vuoksi. Naaras huokaisi ja katsoi hetken Varjotähteä täysin hiljaa. Lopulta se kurottautui koskettamaan päällikön rintaa kuonollaan, aivan siitä sydämen kohdalta.
"Tarvitsen ilmaa." se sanoi sitten ilmeettömänä huomaamatta Hämäräpolun tilaa vain siitä syystä ettei se enää siinä vaiheessa vaivautunut katsomaan parantajaa. Loistesydän pujahti ulos keksipäivän polttavaan paahteeseen melkein Risasiipeä hipoen, mutta kuitenkaan toista soturiakaan sen enempää huomioimatta. Vaalean naaraan matka jatkui leirin poikki kohtalaisen ripeään tahtiin, mutta safiirinsiniset silmät tarkastelivat jokaista kodin yksityiskohtaa kuin hidastettuna. Loistesydän erotti muutamia asioita, joita se ei ollut ennen huomannut, mutta nyt niille olisi liian myöhäistä. Päiväänsä onnellisina viettävät kissat paloivat sen verkkokalvoille oletettavasti viimeistä kertaa, kun Loistesydän astui ulos leiristä metsän vehreään siimekseen puikkelehtien. Se ei palaisi enää kotiin.

Metsä oli kaunis tähän aikaan vuodesta. Joka kerta vihreät lehdet puhkesivat ulos silmuistaan kuin perhosen siivet, elivät lyhyen ajan ja kuolivat jälleen vain aloittaakseen alusta. Loistesydän oli joka kiertokulun ajan ehtinyt huomioimaan, miten onnekas se olikaan saadessaan elää vapaana. Taivaan sini sen pään yläpuolella, tuuli sen turkissa, sadepisarat sen kasvoilla. Syvään hengittäen soturitar nautti hetken hiljaisuudesta. Mutta se ei kyennyt unohtamaan takanaan painostavaa varjoa. Naaraan kantapäitä poltteli ja välillä se melkein olisi voinut vannoa jonkun sivelevän kannuksiaan kuin niistä otetta hapuillen. Safiirisilmä ei kuitenkaan katsonut taakseen. Mitä pidemmälle se kävelisi, sitä helpompi sen olisi jättää jälkeensä kokonainen elämä. Klaani oli joskus merkinnyt sille paljonkin, mutta nyt -- mitä pidempään se vietti aikaansa häkissä, sitä useampi sen elämää täyttänyt sielu kuolisi noiden samojen kaltereiden takana. Ja sitä Loistesydän ei tahtonut. Se ei halunnut jäädä kuoleman kanssa samaan tilaan.
"Antakaa anteeksi", Loistesydän naukaisi seisahtuen metsän vehreän katon läpi pyrkivään valonsäteeseen. "Te kaikki. Varjotähti, isä, Pisarapilvi, emo, Yösilmä, Vadelmakukka..."
Nimet lausuessaan kilpikonnakuvioinen soturi ei voinut kuitenkaan kuin hymyillä. Sillä oli kaikista hyviä muistoja. Muistoja, jotka se aikoi pitää perheestään päälimmäisinä. Ei välttämättä perhettään heti kielensä päällä, mutta aina siellä jossain unohtamatta yhtäkään.
Kevyen soturittaren surutyö keskeytyi. Kolmiomaiset korvat värähtivät terävästi pystyyn, eikä Loistesydämeltä mennyt kovinkaan kauan ymmärtää, että sitä tosiaan kutsuttiin. Ensin se sydän läikähtäen kuvitteli Hämäräpolun lähteneen sen perään, mutta kutsun kerätessä hieman voimaa ymmärsi Loistesydän äänen kuuluvan Dilemmalle. Mutta miksi? Naaras ei ollut toisen kanssa mitenkään läheinen. Dilemmalla täytyi olla kovakin hätä, kun tuo sitä kutsui. Hätä. Ymmärrys sai Loistesydämen ponkaisemaan aloiltaan juoksuun kuin ammutun nuolen jänteeltä. Dilemmän äänestä pyrki lävitse hätä. Ei, ei, ei! Sananjalkoja väistellen Loistesydän loikkasi sammaloituneen kiven ohitse ja kääntyi hieman oikealle safiirisilmiensä tavoittaessa Dilemman. Kollin turkki oli veressä, sammalmättäillä oli karvoja ja erakko oli hankautuneesta verivanasta päätellen raahannut itseään maata pitkin kohti Varjoklaanin leiriä.
"Sinä hölmö, hölmö kissa", Loistesydän naukui syöksähtäen yhdellä sulavalla liikkeellä puolituntemattoman erakon vierelle. "Minä varoitin sinua. Oliko se partio?"
Dilemman haavat eivät näyttäneet kuolettavilta, mutta Loistesydän olisi sillä hetkellä voinut repiä hiukset päästään sillä hetkellä, kuvainnollisesti toki. Niinpä murina sen kurkussa kohosi yllättäen raivostuneeksi huudoksi, kun soturi nakkasi niskansa takakenoon ja kasvonsa kohti taivasta.
"Tätäkö te haluatte?! Riistää minulta kaiken", naaras raivosi, eikä sanojen vastaanottajasta ollut epäilystäkään. "Me teemme suunnitelmia - ja te nauratte!"
Tulistuneen ja yllättävän hätääntyneen katseensa takaisin Dilemmaan laskien Loistesydän pyrki havannoimaan paremmin toisen haavat. Dilemman vatsapuolella selvästi oli jotain ottaen huomioon raahautuneen verijäljen. Toinen huolestusta herättävä kolhu löytyi erakkokollin päästä. Dilemma oli oletettavasti ottanut osuman kivestä tai puusta, ihan kissa ei pystyisi tekemään moista jälkeä.
"Meidän täytyy saada sinut --", Loistesydän meinasi sanoa "leiriin", mutta... "-- lammelle. Leirissä sinut tapettaisiin ennen auttamista."
Sille oli toki toinenkin syy ettei Loistesydän tahtonut palata takaisin. Mutta Dilemmalla oli kuitenkin sen verran onnea, että tuo oli vaelteluretkellään törmännyt juuri Loistesydämeen. Naaras oli niin monta kertaa ollut parantajan juoksupoikana, että se pystyisi edes helpottamaan muutamalla keinolla Dilemman oloa.
"Pystytkö kävelemään? Jos minä tuen sinua." soturitar yritti ja siirtyisi mahdollisesti määrätietoisesti kollin kyljen puolelle tuota auttaakseen.

Nimi: Täpläjalka (Jokiklaani)

25.07.2019 00:01
Täpläjalka oli ollut jo hyvää vauhtia pyyhältämässä sotureiden pesälle, mutta kas kummaa kun Tähtiklaani päätti pilailla sen kustannuksella. Täplikkään kollin ei ollut vaikeaa tunnistaa arpien kirjomaa valkoturkkia tuon lähestyessä, päämääränään selvästikin joko ottaa turhautunut Täpläjalka kiinni -- tai marssia sen ohitse päättäväisesti pesään. Mutta ei, Täpläjalka pysähtyi suosiolla, mutta sen sielunpeileissä ei ollut hyväksyvä katse. Tanakan soturin hännänpää vääntyili nihkeän katseen vahvistuksena.
"Etkö voi kysyä sitä joltakin muulta?" Täpläjalka tiedusteli molempia kulmiaan kohottaen ja täten entistä viileämmältä näyttäen.
"Vaikka Nopsavarjolta, hän se vaikuttaa olevan niin näppärä kaikessa." kolli jatkoi pahoittelematta äänensävyään uutta varapäällikköä kohtaan. Sanojensa perään soturi kuitenkin huokaisi raskaasti, suuntasi katseensa hetkeksi ylös ja pyöräytti silmiään.
"Ei mitenkään erikoisesti. Löysimme ketun raadon, mutta se oli tullut jostain kauempaa kuolemaan. Jonkun toisen klaanin partion tekosia, veikkaisin."
Täplikkäästä toveristamme huomasi vallan mainiosti ettei nyt ollut paras hetki keskustella mukavia. Se kuitenkin pieniä kohteliaisuuden rippeitään kaivellen maukui sanoja, jotka eivät niinkään merkinneet sille itselleen mitään.
"Oliko sinulla jotain tärkeämpää mielesi päällä, Kaikukoski?" kolli penäsi heti perään silmiään siristäen.

Nimi: Kaikukoski (Jokiklaani)

19.07.2019 23:30
Kaikukoski kohotti valkeaa kulmaa Kallapennun kysymykselle. Hän räpäytti toista korvaansa ja naukui. ”Olisihan se, m-” Mutta hän ei päässyt jatkamaan pennun jatkaessa. Kallapentu valitteli kuinka Kirkasturkin oli tarkoitus tehdä heistä oppilaita, mutta olikin jättänyt kaksi nuorukaista täysin huomiotta. Kaikukosken silmät siristyivät hieman naaraan äänen muuttuessa hyvinkin epäkunnioittavaksi Kirkastähteä kohtaan, minkä tosin tavallaan ymmärsikin päivän tapahtumien takia. Mutta silti. Hänestä tosin tuntui että sanoisipa hän Kallapennulle mitään opettavasista, ei toinen ottaisi sitä kuuleviin korviinsa, joten miksi vaivautua.
”Ehkäpä Kirkasturkki tahtookin kasvattaa teidän kärsivällisyyttänne.” Kaikukosken kulma nousi kysyvästi, jatkaen sitten. ”Tai sitten hän haluaa vain hienomman hetken, kuten auringonlaskun. Sellaisen tapahtuman kyllä muistavat kaikki.” Virne kasvoi hitaasti hänen kuonolleen viimeisten sanojen myötä, arvellen sellaisen olevan Kallapennulle mieleen. Oikein dramaattinen hetki, jonka kaikki muistaisivat. Egolle hyvä buustaus.
Silloin kaksikko sai mahtavan ajatuksen, että Kaikukoski voisi mennä puhumaan päällikölle asiasta. Kaikukoski kallisti päätään ja myönsi sitten. ”Kaipa minä voisin käydä Kirkasturkin luona.” Hän naukui. Kallapentu lupaili vielä, että voisi metsästää hänelle joku päivä jotain, kun viimein pääsisi oppilaaksi. Kaikukoski virnisti vinosti ja naukui. ”Tehdään sitten niin.” Hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, mutta lupaus huvitti häntä suuresti. Mutta hän ei tahtonut mollata Kallapennun egoa.
Kun aihe siirtyi hänen menneisyyteensä, hän kertoi siitä hyvin ohuesti, joten eipä kai ihmekään, että pennut eivät vaikuttaneet mitenkään kovin vaikuttuneilta. Kaikukoski muka pahoittelevasti kohtautti olkiaan, kuin sanoen: sori, ei siitä sen enempää.
Hän höristeli korviaan kuullessaan partion palaavan leiriin ja ilmoittikin pennuille, että lähtisi tervehtimään heitä ja kyselemään partion perään. Hän vastasi hymyllä ja hännänheilautuksella nuorten jäähyväisiin ja lähti sitten tassuttelemaan ulos leiristä. Hänen huomionsa kiinnittyi yksikseen liikkuvaan Täpläjalkaan, joka tosin näytti siltä, että myrskypilvi olisi laskeutunut ylle. Kaikukoski irvisti, mutta lähti kuitenkin pilkullisen soturin perään.
Hän tavoitti nuoremman soturin klaaninpesän luona ja oli varma että oli saanut jo kollin huomion. Hän heilautti häntäänsä tervehdykseksi ja naukui sitten. ”Hei, anteeksi että häiritsen, mutta kysyisin vain, miten partio meni?” Näyttäen, että hän ei tahtonut häiritä jo huonotuulista Täpläjalkaa, joka muuten tuntui olevan suhteellisen kiva soturi, ainakin he olivat suhteellisen hyvin tulleet toimeen tähän mennessä.

Nimi: Varjopentu (Jokiklaani)

19.07.2019 22:57
Varjopentu vilkaisi naama rusinalla Kallapentuun, kun naaras muistutteli Kaikukoskea, että soturin tehtävä olisikin antaa heille selkään. Kiitti vain, mutta hän mieluusti pysyi ihan asiattomana koko aiheeseen. Sitten sisko päätti avautua soturille myös siitä dilemmasta, että tosiaan, he olivat edelleen pentuja, eikä Kirkasturkki ollut vilkaissutkaan heidän suuntaansa koko kokouksen aikana. Varjopennun ilme tummeni entisestään ja hän antoi turhautumisen näkyä kiivaana hännän piiskaisuna, mutta muuten ei kommentoinut.
Silloin Kallapentu sai neronleimauksen, johon Varjopentu yhtyi. Hän höristeli harmaita korviaan ja nyökkäsi siskon sanojen peräksi. ”Niinpä. Olet kokenut soturi,” toisen arvista päätellen ja siitä, että toinen edes vaivautui tulemaan ruokkimaan pentuja (vaikka he olisivatkin voineet hyvin hakea omatkin ruokansa). ”Kirkasturkki varmasti kuuntelee sinua, niin saadaan jotain aikaseksi.” Varjopentu kehotti rauhallisesti, vähän kuin olisi pitänyt toiselle pennulle selittää. Vähempi järkiselle sellaiselle.
Kallapentu lupautui korvaamaan teon Kaikukoskelle, mihin Varjopentu ei ollut yhtä innokas liittymään, mutta pyrki näyttämään positiiviselta. Ehkäpä valkea soturi ei siten huomaisi hänen hiljentymistään tässä kohtaa.
Sitten puheenaihe vaihtuikin Kaikukosken menneisyyteen, jolloin Varjopentu uteliaasti vilkaisi valkean soturin läpi, väläyttäen katseensa Kallapentuun tämän valittaessa jännityksen puutteen perään. Häntä sen sijaan erityisesti kiinnosti juuri tämä lause, kun Kaikukoski kertoi olleensa aivan ruokaketjun päässä. Kummassa päässä? Oliko toisen elämä parantuntu vai huonontunut klaaniin liittymisen jälkeen? Varjopentu pisti merkille toisen kollin arvet ja lihakset, veikaten ettei toinen kuitenkaan ollut heikoimmasta päästä. Jos se olisi ollut yhtään hänen tapaistaan, olisi hän udellut täsmennyksen perään. Mutta koska oli kuka oli, antoi hän asian olla, pientä silmien vakavaa siritymistä lukuun ottamatta. Hän kumartui kuin muissa maissa sukimaan häntäänsä, laittaen raidalliset karvat takaisin ruotuun.
Jokin aika tämän jälkeen palasivat partiot leiriin. Varjopentu kurkisti Kaikukosken suuntaan tämän ilmoittaessa että lähtisi kuulemaan raportin partiolta. Kolli ryhdisti itsensä istumaan ja huikkasi heipat nyt siistin hännän heilautuksella. ”Nähdään.”
Valkoisen kissan kadottua kääntyi Kallapentu hänen puoleensa, kenelle Varjopentu kohotti kulmaansa kysyvästi. Naaras käski häntä antamaan kalanraatonsa, johon kolli vastasi tuhahtamalla. ”Pidä hyvänäsi.” Hän katseli kun sisko vei ne Kastepennun sammalvuoteelle ja rupesi likaamaan tassujaan kaivellessaan sen alle sopivaa kuoppaa. Hän toistamiseen tuhahti ja kääntyi ympäri pyörähtäekseen omalle pedilleensä. Hän myönsi olevansa huvittuntu ja siksi viikset aavistuksen väpättäen katseli siskon haudatessa luita sammaleen alle.
Kallapentu hyvin tyytyväisen oloisena liittyi hänen seuraansa ja vaati ettei hän saoisi mitään. Varjopentu pyöräytti silmiään ja maukui muka vitsillä. ”En nähnyt mitään.” Kollin katse osui silloin Kallapennun päälaella sojottavaan karvatuppoon, joka oli häirinnyt häntä jo vähän aikaa. Hän mutristi suutaan ja kumartui eteenpäin sukiakseen sen siististi kertaheitolla. Virnistäen hän leikitteli. ”Sottapytty.” Ehkäpä toinen aloittaisi heidän paininsa uudelleen, sekun oli jäänyt niin osuvasti kesken soturin sattuessa paikalle. Tai ehkä ei, sillä olivathan se juuri kylläkin vähän siistiytyneet kummatkin.
Varjopentu tuumi hetken, hännänpää vääntyillen. Nyt hiljaisuuden laskiessa alkoi olla tylsää, auringonkin paistaessa paljaalta taivaalta kuumana. Hän vilkaisi siskoonsa ja vähän dramaattisestu huokaisten laski päänsä toisen selälle, valittaen sitten pieneen ääneen. ”Tylsäää… Mennäänkö katsomaan onko ulkona jotain tekeillä? Tai sitten käydään kurkistamassa klaaninvanhimpia?” Vaikka äänestä saattoi kyllä huomata, että viiminen ehdotus ei ollut kovin mieluisa. Mutta heillä saattaisi olla jotain tarinoita ja herkkupaloja, joita saattaisivat olla avomielisiä jakamaan pentujen kanssa. Vaikka Varjopennun kuono vähän nyrpistyikin ajatukselle, että heitä kohdeltaisiin vielä kuin penutuja, hänen hiljaa myöntäessä mielessään, että ei oikeastaan välttämättä jaksaisi edes kuunnella vanhusten höpinöitä sillä hetkellä.

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

16.07.2019 23:26
Bon tuuheat mustat viikset vipattivat hyväntuulisesti, kun hänen veljensä vastasi hänen sanoihinsa hymyllään. "Uskon sen", vanhempi veljeksistä myönteli nyökytellen päätään tukalasta helteestä huolimatta. Hän kyllä ymmärsi, että Tattoo tahtoi varmistaa olevansa kotona ruoka-aikaan, kerran jotain uutta oli tarjolla. Kyllä Bounceriakin sellainen olisi kiinnostanut jos hän vain joskus saisi jotain uutta.
Tummemman maine coonin pyrkiessä hieman hankalasti aidan ylitse, hän kuuli veljensä vitsailun. Bo irvisti keskittyneesti ennen kuin pääsi loikkaamaan alas vähän hengästyneenä. "Äh ei, minusta tuntuu, että olen vain tehnyt tätä hieman liian harvoin." Jos niinkin pitkäturkkiselle kissalle olisi ollut mahdollista punastua, Bo olisi punastunut. "Näyttikö se niin pahalta?" Hän kysyi, vaikka ei oikeastaan ollut allapäin, vähän kiusaantunut vain vaikka tieskin, että hänen veljensä ei tarkoittanut pahaa. Tattoon seurassa Bouncer saattoi olla oma itsensä. Pian Bon kasvoille levisi uusi huvittunut hymy ja hän naureskeli hieman heidän tallustellessaan edemmäs paahteesta huolimatta. "Mahdan tosiaan olla melkoisen kömpelö näky. Kotiväkenikin aina naureskelee ja oisoittelee, kun kiipeän raapimapuuhun, kaipa niitäkin naurattaa katsella."
Suurikokoinen kollikissa tassutteli verkkaiseen tahtiin Tattoon vierellä eteenpäin, vaikka antoikin veljensä määrätä suunnan, tämä oli sentään käynyt useammissa paikoissa kuin Bo itse. Oli sentään varsin jännittävä päästä katselemaan ympärilleen vaikka sää ei ollutkaan suotuisin! Jokatapauksessa Bo tunsi itsensä varsin innostuneeksi retkestä. Kolli kuitenkin kuunteli tarkkaavaisesti, vihreät silmät veljeään seuraten, kun tämä vastasi hänen kysymykseensä ruuasta. Bo nyökytteli ponnekkaasti. "Niin, toivotaan, että he ymmärtävät. Välillä heitä on vaikea saada tajuamaan. Yksikin päivä vain istuin ja mauin, sanoen ihan selkeästi, että 'hei, tässä on nyt tapahtunut jokin virhe ja ihan varmasti minulle tarkoitettu ruoka onkin päätynyt teidän lautasellenne'. Mutta he eivät millään tajunneet." Bon kasvoilla välähti hieman huolestuneempi ilme, selkeästi tarkoitettuna hänen kotiväelleen, jolla ei ehkä ollut kaikki ihan hyvin, kun eivät selkeää puhetta ymmärtäneet. "Saisinpa minäkin välillä vaihtelevampaa ruokaa", Bo huokaisi sitten. He alkoivat pikkuhiljaa jättää taakseen teiden ja kaksijalkojen pesien rykelmiä. Hyvä niin, sillä tumma kivetys oli inhottavan tulikuumaa polkuanturoita vasten. "Niin tuota... Kuinka usein sinä olet käynyt metsässä?" Bo kysyi hieman kulmiaan kurtistaen, yrittäen muistella oliko asiasta puhuttu enemmänkin.

Nimi: Kallapentu (Jokiklaani)

16.07.2019 14:55
Ikäisekseen sievä nuori naaras oli sangen huvittunut reaktiosta, minkä oli saanut aikaan Kaikukoskessa, vanhemmassa soturissa sekä Varjopennussa, joka melkein oli niellä kalan väärään kurkkuun kuulemansa jälkeen. Kallapentu ei voinut kuin nauraa itsekseen ja oli jo miettimässä, mitä sanoisi valkealle soturille, jos tuo heitosta suutahtaisi pennulle, mutta tätä ei kuitenkaan päässyt toteuttamaan. Vaikka Kaikukoski oli selkeästi vaivaantunut siitä, mitä Kallapentu oli hänestä sanonut, hän ei kuitenkaan osoittanut olevansa vihainen siitä. Kallapentu virnisti maireasti suuremmalle kissalle istualtaan, hieman jopa pettyneenä ettei onnistunut aikomuksissaan, mutta kyllä tämäkin kävi hänelle mainiosti.
"Eikös sotureiden juuri pitäisi kouluttaa meidän ikäisiämme klaanin tavoille?", hän kysäisi, melkein jopa haastavasti siihen liittyen, mitä kolli oli sanonut ympäri korvien antamisesta. "Meistähän piti tulla tänään oppilaita, mutta eii...Kirkasturkki päätti toisin ja nimitti sen sijaan itselleen varapäällikön, vaikka itsellään ei ole edes päällikkönimeään vielä", Kallapentu totesi, äänensävynsä muuttuen yllättäen aika halveksuvasti, kun otti jälleen kerran klaanin pääkaksikon puheeksi. Kyllä, hän ei antanut asian vieläkään olla. Ties kuinka kauan Kallapentu oli odottanut pääsevänsä pois pentutarhasta veljensä kanssa ja sitten kun heidät pitäisi nimittää oppilaiksi, sitä sysätään syrjään kuin se ei olisi mitään. Kallapennun olotila kuitenkin vaihtui nopeasti muistaessaan kenen kanssa oikein jutteli; soturin, joka voisi varmasti puhua klaanin päällikölle järkeä kahden pennun nimittämisen ajankohdasta. Kallapentu väräytti ruskeaa korvaansa, ennen kuin kääntyi takaisin puhumaan Kaikukoskelle.
"Mutta hei, sinähän voisit puhua sille raitaturkille vähän järkeä, eikös niin?", valkoruskea naaras nousi jaloilleen makeasti venytellen kalansa viimeisteltyään ja lähestyi valkeaa, arpien täyttämää kollia muutaman askeleen verran, erityisen viekas ilme pentumaisilla kasvoillaan. "Voin joskus korvata sen, jos teet niin. Ehkä soturina vasta, voin napata sinulle pari kalaa tai vaikka kokonaisen hauen", naaras lähti latelemaan ehtoja, ja oli aika toiveikkaalla päällä matkassa. Hän ei ollut tosin täysillä messissä sen kanssa, että pyydystäisi joskus kollille vastineeksi kalan tai parin, mutta jos hän saisi sillä soturin auttamaan heitä, niin ehkä Kallapentu tekisi joskus poikkeuksen.
Kallapentu myös kuuli, että pentutarhaan tullut soturi olikin alkujaan kulkukissa, mikä herätti oitis kiinnostuksen Kaikukoskea kohtaan nousemaan naaraan osalta. Hän kyseli tuolta hiljaisen veljensä puolesta, miten hän oli onnistunut klaanin ulkopuolisena pääsemään klaanin jäseneksi, mutta se ei ollut yhtään sitä, mitä pentu oli olettanut. Ei mitään raakaa taistelua voimiensa ja hyötynsä näyttämiseksi. Se vaan "tapahtui" Kaikukosken mukaan, ja pelkästään se sai Kallatassun korvat valahtamaan alas ja naaraan itse tuhahtamaan.
"Mälsää", totesi pentu ja käänsi selkänsä dramaattisesti soturille kiinnostuksen lakattua täysin, vaikka hän olisi tahtonutkin kuulla lisää, millaista klaanin ulkopuolella eläminen oli Kaikukosken nuoruudessa. Ei hän muuta maininnut kuin, että oli ravintoketjun alimmassa päässä suurimman osan ajastaan. Ehkä se vain tarkoitti, että valkoturkki oli huono metsästämään itselleen sapuskaa. Ja nyt klaanissa, tuoresaaliskasa takasi kaiken kaikkieen jokaisen klaanilaisen ruuan melkein läpi vuoden. Kaikkien ei edes tarvitse metsästää saadakseen syömistä, jos elää klaanissa. Sentään kulkukissojen elämä oli haasteellista, eikä niin pehmeää kuin klaanikissana eläminen.
Jonkin aikaa kestäneen rupattelun päätti kuitenkin sama katti, joka sen aloittikin. Hän ilmoitti menevänsä katsomaan takaisin palanneita partiota ja kuuntelemaan, jos heillä olisi kerrottavaa. Kallapentu höristi korvaansa uudemman kerran. Näinkö nopeasti he olivat palanneet? Aika tosiaan vieri nopeasti "hyvässä seurassa", jos niin voisi sanoa. Kallapentu ei tosin halunnut myöntää itselleen, että tykkäsi jutella vanhemman kissan kanssa. Hän ei ollut kuin muut soturit klaanissa, sössöttämässä heille vain koska he olivat pentuja.
"Päivän jatkoja sinulle sitten", Kallapentu kurkkasi olkansa taakse ja heilautti häntäänsä takaisin klaanitoverilleen, ennen kuin viimeinenkin karva Kaikukosken turkista hävisi pennun näköpiiristä. Hän ei sen jälkeen hetkeen puhunut, mutta rikkoi kuitenkin hiljaisuuden tylsyydestä muodostuneella haukotuksella.
"Anna kalanraatosi", hän käski Varjopentua, eikä oikeastaan odottanut vastaväitteitä tuolta vaan käpälällään siirsi ne omiensa lisäksi sivuun tietyn sammalpedin luokse, joka ei ollut heidän. Kallapentu kaivoi sirolla tassullaan pedin keskelle kuopan, jonne sitten tiputti Kaikukosken tuomien kalojen jäännökset ennen kuin peitti ne samoilla sammaleilla kuin mitään ei olisi muuttunutkaan. Kallapentu naurahti itsekseen ja palasi hyvän teon tehneen näköisenä takaisin omalle pedilleen veljensä luokse ja pisti maaten raidallisen kollin vierelle.
"Älä sano sitten mitään, okei?", pentu varmisti Varjopennulle. Hän oli juuri pistänyt kalan raadot Kastepennun sammalpedin suojiin, kun kilpikonnakuvioinen pentu ei ollut paikalla sitä todistamassa. Valkoruskealla pennulla on jo ollut pidemmän aikaa tavoitteena jotenkin kiusoitella omissa maailmoissaan seikkailevan pesätoverinsa kustannuksella, eikä malttanut odottaa siksi pennun paluuta sieltä, minne ikinä menikään aikaisemmin.

Nimi: Tattoo (Kotikisu)

16.07.2019 13:30
Maine coon oli tyytyväinen, että veljensä taipui hänen tahtonsa mukaisesti pitämään hänet hengissä ja mahdollisesti myös palauttamaan hänet takaisin kotiinsa iltaan mennessä, ja kolli näyttikin sen mieltyneellä hymyllä kasvoillansa tuuhea häntä keinuen takanansa.
"Kiitos, veli hyvä. En halua jättää sitä hetkeä välistä", hän vastasi tyytyväisesti naurahtaen lauseen lopussa. Onneksi hänellä oli isoveli, joka ymmärtää.
Toisin kuin mitä Bouncer teki päästääkseen aidan toiselle puolelle vapauteen, Tattoo oli ehtinyt tukkimaan itsensä aidan raosta ennen isompaa kollia, jota oli käyttänyt jo vuosien ajan. Rako oli alkanut tuntumaan Tattoolle ahtaalta muutaman ylimääräisen kilon jälkeen, mutta yritti olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota. Hän vihasi leikkaajan jälkeen iskeneitä vaivoja, eikä mielellään näistä puhuisi ääneen, ei edes Bouncerin kanssa. Hänen sukukalleutensa sentään oltiin säilytetty toisin kuin hänen nuoremmalla veljellä, jonka omistajat ajattelivat sen olleen ainoa tapa saada Tattoo "rauhoittumaan". Joo, homman se oli hoitanutkin osittain, mutta Tattoon ulkonäkö kärsi siitä eikä kolli tuntenut oloaan niin itsevarmaksi enää kuin ennen.
"Mikä on, Bo? Onko ihmisesi alkanut antamaan sinulle enemmän murkinaa kuin pitäisi?", kotikisu huikkasi veljelleen, jonka menoa katseli jo alhaalta käsin piha-aidan toiselta puolelta, ennen kuin isokokoinen katti pääsi takaisin veljensä äärelle omin neuvoin. Hän ei voinut kuitenkaan muuta, kuin virnistää toiselle kissalle ilkikurisesti, ennen kuin lähti kollin matkaan suunnistamaan tänne metsään, mistä he olivat aikaisemmin sopineet. Ja hän todella toivoi että se takaisi maine coonille kunnon varjot näin kuumana kesäpäivänä. Hän ei todellakaan tykkäisi, jos saisi lämpöhalvauksen kesken matkan.
Samalla reissulla, mitä veljekset kahdestaan nyt käppäilivät katujen ja teiden ylitse, Bouncer kysyi häneltä murkinasta, mitä Tattoo oletti saavansa illalla omistajiltaan ja millaista hän kuvitteli sen olevan. Tattoo pahahti ja nosti katsettaan suuntaan, minne he olivat menossa parhaillaan.
"Luulisi tehneeni heille erittäin selväksi, että märkäruoka on se minun juttuni", Tattoo ilmoitti viiksiään väräyttäessään ja leukaa korotessaan muisteli, kuinka oli aina hänelle tarjotut nappulat kulhossaan työntänyt kumoon eikä suostunut syömään näitä, ellei ihminen heittänyt sekaan jotain pehmeää tai sitten märkäruokaa. He eivät ole sen koommin edes harkinneet syöttävänsä silmäterälleen kuivia nappuloita. Niitä söi Tattoosta vain nyhrevöt, joilla ei ollut yhtään makuaistia tai jotka halusivat vain mielistellä ihmisiään syömällä kaiken, mitä nuo tarjoavat.

Nimi: Kastepentu (Jokiklaani)

13.06.2019 14:08
Kastepentu huomasi yllätyksen leopardikuvioisen kasvoilla, joka sitten vaihtui mietteliääksi, kun tuo pohti pennun ehdotusta. Kirjavaturkkinen sitten kuunteli, kuinka parantajat eivät saisi itselleen kumppania tai pentuja, mutta tuo ei häntä haitannut. "Niin ei minua kiinnosta, olen myös varma ettei tulekkaan kiinnostamaan". Hän naukui vakuuttavasti pehmeällä äänellään. Harhakuvan suostuessa Kastepentu räpäytti silmiään iloisesti. "Kyllä, olen varma päätöksestäni". Hän kehräsi vielä, innostus kasvaessaan kun tuo ajatteli kertoa hyvät uutiset hiekkaturkkiselle Ohdakemyrskylle, joka oli hänen kanssaan odottanut parantajan pesän ulkopuolella.
Vaikkakin nyt kun oli saanut varmistuksen Harhakuvalta, hän ei tiennyt miten pitäisi jatkaa. Kiittäisikö hän ja poistuisi vain paikalta? Se kuulosti pennulle järkevimmältä, mutta tuo ei ollut varma oliko parantajalla vielä muuta sanottavaa, joten loppuen lopuksi pentu vain vilkaisi pesän uloskäynnin suuntaan mutta jäi vielä istumaan ja odottamaan.

©2019 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com