Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Kanjoni | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

31.03.2020 00:20
Bo tassutteli Tattoon perässä yllättävän hiljaisin askelin ottaen huomioon, että hän ei ollut mitenkään järin hentoinen kissa. Suuret mustat tassut vastasivat huojentavan viileään nurmikkoon, se tuntui paljon paremmalta pehmeitä anturoita vasten kuin kaksijalkalan kovat kivitiet.
"No, hän on kieltämättä vähän ikävä", Bouncer myönteli hieman nolostuneena, mutta maukaisi sitten optimistisen luonteensa mukaisesti: "Mutta ei hän kumminkaan mitään oikeastaan ole tehnyt niin ei kai se haittaa, vaikka hän sielä istuskeleekin", suurikokoinen kolli järkeili.
Bouncer taittoi matkaa nuoremman veljensä perässä katsellen ympäristöään uteliaana turkkia korventavasta kuumuudesta huolimatta. "Niin, eivät ehkä. He ovat kieltämättä vähän hidasälyisiä joskus", tummaturkki myönteli. "Vaikka kuinka yrittää pyytää niin millään eivät ymmärrä."
Bouncerin katsellessa uteliaana ympärilleen veli totesi, että he todennäköisesti näkisivät vain tuttuja naamoja naapurustosta kuulostamatta kovinkaan innostuneelta. Bo pysähtyi katselemaan kivelle loikannutta veljeään, näyttäen hieman huolestuneelta. "Ai? Ei kai kaikilla heillä sentään..." Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa muuta, kun kuuli tutun äänen äkkiarvamatta takaansa. Leveästi ympäri suurikokoinen maine coon kääntyi ympäri nähdäkseen vielä suureman sisarensa. "Artie!" Bo hihkaisi iloisesti, käyttäen itse vanhimmalle siskolleen keksimäänsä lempinimeä. Hän tassutteli puskemaan Artemiksen poskea tuttavallisesti kehräten. "Mitä kuuluu? Siitä on hetki, kun olemme viimeksi nähneet." Hän astahti taemmas, muhkeat viikset huvittuneesti vipattaen. "Ja Tattoo tuskin tarkoitti sinua, sisko."

Nimi: Syyskynsi (Varjoklaani)

28.03.2020 19:14
Syyskynsi löysi Hämäräpolun leiristä päällikönpesän suulta, ja varapäällikkö jäi odottamaan mitä toiselle oli hänelle kerrottavanaan. Hänellä ei alunperinkään ollut yhtään positiivisia odotuksia sille, mitä hän tulisi klaanin parantajalta kuulemaan, mutta mitä enemmän harmaa kolli empi, sitä huolestuneemmaksi Syyskynsi tuli. Kollin korvat taipuivat taaemmas ja kulmat pysyivät kysyvänä kuopilla kasvoillaan, pelätessään pahinta. Oliko jollekkin klaanilaiselle tapahtunut jotain? Tai Samettisiivelle? Vai oliko kyse jostakin muusta? Lopulta Hämäräpolku kutsui hänet peremmälle päällikönpesälle, jota aluksi oli tuntunut peittelevän Syyskynnen katseelta jäätävän kehonsa avulla. Syyskynsi oli lievästi hämmentynyt siitä, että joutuisi pitää näkemänsä itsellänsä, mutta myöntyi kollin ehtoihin pienellä nyökkäyksellä.
"Selvä...?" hoikka kissa vastasi ja seurasi toista syvemmälle suojaiseen pesään, pois muiden katseilta. Syyskynneltä ei mennyt kauaa tajuta, mitä oli tapahtunut ja siihen tarvitsi vain Varjoklaanin päällikön sekä parantajan elottomien ruumiiden näkeminen pesän perukoilla ja kuoleman hajun leimahdus, joka täytti hänen koko kehonsa. Näky oli pysäyttävä, jähmettäen varapäällikön kehon jokaisen lihaksen aivan kuin olisi saanut yhtäkkisen hypotermian. Järkytyksestä pyöristyneiden silmiensä katse pomppi kahden merkittävän kissan välillä, ja nielaistuaan olemattoman pahan maun suustaan alas, hän sulki silmänsä ja päänsi päätään pois. Ei, ei voi olla totta! Miten yhdessä päivässä kaksi merkittävää kissaa Varjoklaanista voi olla? Vieläpä Varjotähti? Tämähän tarkoittaa sitä, että...
Syyskynsi raotti toista vihreistä silmistään Hämäräpolkuun katsahtaen, kun kolli kertoi mistä he olivat näiden ruumiit löytäneet. Voi Kuunvaloa...hän palveli Varjoklaania niin pitkään parantajana. Samoin Varjotähti. Ei Syyskynsi olisi voinut tulla koskaan edes ajattelleeksikaan, että päällikkö kuolisi aivan näin yllättäen, etenkin näin mystisissä merkeissä. Lyhytturkkinen kolli äännähti merkiksi, että oli kuullut, mitä parantajanoppilas hänelle kertoi ja uskalsi viimein ryhdistäytyä kuten hänen pitikin, vaikka surumielinen ilme olikin laskeutunut hänen kasvoillensa. Ruumiiden kanssa samassa tilassa oleminen ei ole koskaan ollut Syyskynnen mielipuuhaa, oli se sitten vieras tai joku tuttavansa.
"Aivan..." Syyskynsi sanahti ja asteli hieman lähemmäksi kahta elotonta ruumista laskeakseen kunnioittavana eleenä häntänsä päällikkönsä lavalle, samaten hipaisten myös Kuunvaloa. Samaan aikaan kolli myös kuunteli, mitä Hämäräpolulla oli kerrottavanaan Tähtiklaanin antamasta merkistä, mikä herätti varapäällikön huomion normaalia hitaammin. Niin, heidän tulisi saada yhteys Tähtiklaaniin, varsinkin nyt kun Syyskynnestä oli tulossa seuraava Varjoklaanin päällikkö. Ajatus tästä sai kollin vatsan muljahtamaan ikävästi. Hän oli ollut tietoinen, että tämä tapahtuisi, mutta ei hän kuvitellut että se tapahtuisi aivan näin pian. Hän on ollut varapäällikkö vasta muutaman päivän! Ei hän koe olevansa valmis vielä, hän tarvitsee lisää aikaa.
"Sait viestin? Missä saisimme yhteyttä heihin?" hän kysyi värittömällä äänensävyllä, lähinnä vain vilkaisten kookkaan kollin suuntaan. Ja hän kun luuli, että Kuulampi oli ainoa paikka, missä he voisivat jotenkin olla juttusissa Tähtiklaanin kanssa.

Nimi: Hietatassu (Varjoklaani)

27.03.2020 09:39
Kollioppilas kuunteli korvat tarkkaavaisesti höröllään Syyskynnen ja Tulilinnun puhuessa niitä sun näitä. Hän ei juurikaan muistanut Taivasklaania kuin vain nimeltä, mutta silti särähti korvaan vieraan naaraan mainitessa kaikkien klaanilaistensa kuolleen. Hietatassu ei tietenkään osannut tuntea niin suurta surua tuntemattomien menehtymisestä, mutta hän oli ennemminkin hieman järkyttynyt ajatellessaan kokonaisen klaanin tuhoutuneen. Vieraalla naaraalla ei tainnut olla paikkaa, minne palata. Kolli ei kuitenkaan sanonut asiaan mitään, luimisti vain korviaan ja siristi silmiään näyttäen näin osanottonsa toisen menetyksestä.

Nyt kuitenkin Laulunkaiku oli saapunut paikalle eikä Syyskynsi täysin suostunut jättämään vieraan kissan häätämistä pelkästään Hietatassun kontolle. Oppilas ei ollut pettynyt sillä hän oli alunperin varautunut varapäällikön vain tyrmäävän hänen ideansa ja passittavan nuorukaisen oikopäätä leiriin.
"Minulle ainakin sopii", kolli vastasi itsevarma hymy kasvoillaan Syyskynnen kysyessä Laulunkaikua hänen mukaansa, vaikka oppilaan mielipide ei asiaan mitenkään vaikuttaisikaan. Syyskynnen poistuessa hän käänsi katseensa takaisin tuliturkkiseen naaraaseen ja aiempi innostunut mieliala vähän hyytyi. Tulilintu näytti jokseenkin alakuloiselta ja suostui lähtemään pois reviiriltä omine tassuineenkin. Hietatassusta tuntui siltä, että muukalainen oli oikeastikin lähdössä eikä tarvitsisi saattelijoita, mutta vanhemman soturin ollessa läsnä hän halusi hoitaa velvollisuutensa kunnolla. Hän odotti Laulunkaiun ottavan ohjat ja kollin lähtiessä kävelemään naaraan perään, Hietatassu otti mallia ja laittoi käpälää toisen eteen.
"Emme kovinkaan pitkälle, vain leiriltä suoraan tänne. Mestarin piti opettaa minulle myös metsästystä, mutta sekin jäi", oppilas vastasi vilkaisten kellertävillä silmillään Laulunkaikua, mutta muuten piti katseensa tiiviisti taivasklaanilaisessa.
"Ja joo, tämä on ensimmäinen kertani näin lähellä rajaa. Oletko sinä päässyt kiertämään jo kaikki paikat?"

Nimi: Artemis (Kulkukissa)

26.03.2020 22:13
Painostava helle oli noussut jo heti aamusta, mikä myös tarkoitti sitä, että ei jaksanut touhuta melkeinpä mitään. Metsästyksen olisi jäätävä myöhemmälle, sillä tuskin hiirikään olisi tällä helteellä ulkona pesästään nauttimassa auringosta. Mutta koska Artemis sattui olemaan hieman huono jäämään pitkäksi aikaa paikoilleen, oli hän päättänyt lähteä morjestamaan läheistä kaksijalkalaa, jossa tiesi veljiensä asuvan. Joten hän oli kertonut Sylvesterille aikomuksistaan ja jättänyt valkean kollin omiin oloihinsa, sillä välin kun itse pysytteli mahdollisimman paljon varjoissa kulkiessaan. Onneksi hänen turkkinsa oli myös vaaleampaa sävyä, toisin kuin veljillään, jotka todennäköisesti muhisivat karvapeitteen alla.
Artemis oli sentään vaivautunut siistimään turkkinsa aamusta ennen liikkeelle lähtöä, sillä tiesi kyllä, minkälainen Tattoo välillä oli näiden asioiden kanssa. Toki, olihan hän muutenkin usein tarkka turkistaan, mutta jos hän laittoi silkkisen turkin oikomiseen tänään hieman extra aikaa, ei hän tunnustaisi mitään.
Kalliosemmalle alueelle päästessään, lähempänä kaksijalkalaa kun hän oli hetkeen ollutkaan, huomasi Artemis ääniä edessäpäin. Varautuneena hän pysähtyi pehmeästi askelissaan ja höristeli korviaan, laskeutuen hieman lapojensa varaan valmiina liikkumaan mikäli tarve. Mutta ei aikaakaan, kun hän tunnisti edestä päin tulevan äänen. Artemiksen viikset värähtivät huvittuneisuudesta kuullessaan tuttuakin tutumman äänen sanat.
Artemis pehmein askelin, jotta pääsisi yllättämään kalliokivistön toisella puolella olevan äänen. Ensin silmään ostui Tattoo, korkeammalla kiviköllä istuuntuneena ja sen jälkeen Bouncer. Kaksikko oli suuntautunut poispäin hänestä, joten Artemis otti kaiken ilon irti osallistuessaan keskusteluun hiljaisuuden iskiessä. ”Niinkö? Kuinka ikävää että satuin siis paikalle.” Naaras purisi sointuisalla äänellään. ”Velipoijan kannattaa siis pysyä etäällä meistä hurjista metsäkateista.” Atremis kujeili pilke silmäkulmassa.

Nimi: Heavy Rain (Kulkukissa)

26.03.2020 00:42
Heavy Rain ei ollut hievahtanut paikaltaan luolan suulta sinä aikana, kun Nocturno lähestyi kahden valkovoittoisen kissan kanssa, joista toinen oli naaras ja toinen kolli. Savunmusta naaras kuunteli kolmikon keskustelua, kun he lähestyivät, vaikka ei millään tavalla ilmeellään ilmaissutkaan, että kuuli mitä he puhuivat. Hieman naaraan teki mieli jopa kohottaa kulmaansa kollin sanoille, kun tämä syytti heitä saartamisesta. Arpinaamainen kolli puhui hieman ohi suunsa, eikä suurikokoinen naaras voinut olla pohtimatta, oliko tämä ymmärtänyt tilannetta, johon oli tullut täysin? Oli miten oli kollin epäluulo herätti väkisinkin epäilyksiä muukalaisia ja heidän aikeitaan kohtaan, ei sillä, etteikö Heavy Rainilla olisi ollut niitä oli tilanne mikä tahansa.
Kollin seuraavien sanojen kohdalla Heavy Rain oli jo niin lähellä, että kykeni kohtaamaan Nocturnon katseen omilla ilmeettömillä silmillään. Vanhus oli vastaillut hyvin ja tyynesti kollin syytöksiin. Ja vanha kolli oli tietysti myös oikeassa, heidän tapansa ei ollut Sacran tapa. Oli kuitenkin kollin onni, että Heavy Rain sattui olemaan rauhallisella tuulella. Toisena päivänä kollin käytös olisi saattanut ansaita toisenlaisen kohtelun.
Nyt Heavy Rain viimein kohotti toista kulmaansa hienoisesti, kun valkoinen kolli jatkoi kyselyään johtajattaren ja Nocturnon suhteesta. Ammattimainen olisi ollut sana, jota Heavy Rainkin olisi käyttänyt kysyttäessä. Nocturno vastaili sulavasti, mutta naaras saatoi arvostaa, että vanha kolli luultavasti mietti aivan yhtä lailla, mitä tuo vieras kolli oikeastaan halusi.
Viimein kolmikko saapui kallion laelle ja Heavy Rain antoi pistävän siniharmaiden silmiensä katseen pyyhkäistä kahden tulijan ylitse. Valkoisen harmahtava naaras oli sanonut olevansa kulkukissa, sen naaras oli kuullut. Naaras katsoi häntä yllättävän pitkään ja Heavy Rain mietti etäisen kiinnostuneena, oliko kohdannut hänet joskus. Toisaalta se oli hyvinkin mahdollista. Heavy Rain oli kohdannut moniakin kulkukissoja.
Vieläkään mitään sanomatta savunmusta maine coon käänsi katseensa Nocturnoon, kuunnellen vanhuksen sulavan selityksen kaksikon tulolle. Savunmustalta naaraalta ei jäänyt huomaamatta mustan kollin paljonpuhuva katse. Hän ei jättäisi kaksikkoa vartiotta.
Viimein Heavy Rain liikahti ja nousi seisomaan saaden muutenkin massiiviselle hahmolleen hieman lisää korkeutta."Hyvä, pääsette olemaan ensimmäisiä", Heavy Rain naukaisi värittömällä äänellään ja silmäili kaksikon läpi päästä varpaisiin. Lyhyt nyökkäys ajoi tervehdyksen virkaa. "Nimeni on Heavy Rain. Sacra on vankimme, mitä useampi kuulee siitä, sen parempi." Hän astahti syrjään, jääden seisomaan paikalleen luolan suuaukon viereen, niin, että näki helposti kaiken, eikä hänen ohitseen pääsisi ilman, että hän sallisi. Hän nyökäytti Nocturnolle, joka saisi saattaa kaksikon Sacraa tapaamaan lyhyeen luolamaiseen syvännykseen, tai ehkä halkeamaan. Heavy Rainin silmät pysyivät tarkkaavaisina kahdessa tuntemattomassa kissassa.

Nimi: Sin (Kulkukissa)

25.03.2020 17:47
Harmaanvalkea naaras seurasi harkitsevin askelin kevyesti kulkevan mustaturkkisen kollin perässä. Nocturnoksi itsensä esitellyt vanhus vaikutti näennäisen huolettomalta, mutta Sin erotti kollin hopeisen sävyisten silmien kiillosta, että kollin päänsisällä varmasti tapahtui enemmän kuin näkyi päällepäin. Se huolestutti naarasta. Vaikka Sin olikin tottunut katsomaan muita nenänvarttaan pitkin, hän kyllä yleensä tunnisti uhkaavan tilanteen, kun sellaisen näki. Eniten häntä arvelutti kuitenkin Arpinaama. Vaikka kolli oli vaikuttanut kohtuulliselta esiintyjältä ei solakalla naaraskissalla ollut minkäänlaista luottamusta tätä kohtaan. Jos joku tämän onnistuisi pilaamaan, se olisi taatusti ruman arpinen valkoinen kolli. Naaraan siniharmaat silmät vilkaisivatkin kollia purevasti, kun Nocturnon katse oli suunnattuna vielä eteenpäin.
Kun Arpinaama ei suostunut kertomaan nimeään Sinin teki mieli kynsiä kollin turkista yhtä arpinen, kuin tämän naamasta. Hän joutui hillitsemään itsensä, ettei näyttäisi ärtymystään. Naaraan hännänpää nytkähti silti kerran. Mikään tuskin oli epäilyttävempää kuin se, ettei joku suostunut paljastamaan nimeään. Jopa Sin ymmärsi sen verran. [Hiirenaivo], Sin kirosi mielessään.
Valkoturkkinen kulkukissa päätti kuitenkin jättää tämän hetkisen matkatoverinsa huomiotta ja keskittyi sen sijaan Nocturnon esittämiin kysymyksiin. Hän vastasi niihin rauhallisesti, vaikka naaraalle luonteenomainen pieni viileys säilyikin hänen puheessaan. Sin ei ollut niin hyvä näyttelijä, että olisi saanut äänestään kovin miellyttävää, hänestä uhkui aina pieni aavistus viileyttä, joka usein taittui myös yleenkatseellisuudeksi. "Meitä on jokunen. Mutta en usko asioihin ennen kuin näen ne omin silmin", Sin tokaisi sitten, mikä oli tavallaan tottakin. "Siksi olen täällä tänään." Naaras koki, että hänellä itsellään sujui ihan hyvin, mutta Arpinaaman kommentit muuttuivat koko ajan epäilyttävemmeksi. Oliko tällä jäljellä järjenhiventäkään? Ymmärsikö Arpinaama, että he olivat keskellä laumaa kissoja, jotka voisivat tappaa heidät hujauksessa. Luultavasti pelkästään Nocturne tai savunmusta naaras, jota he lähestyivät kykenisi siihen.
Sin kuunteli vaiti, kun Nocturno vastaili todella rauhalliseen sävyyn Arpinaaman kysymyksiin ja tokaisuihin, jotka kuulostivat vähän enemmän syytteiltä, vaikka Sin ei tiennytkään mitä toinen haki niillä. Valkoinen naaras ei kokenut, että hänen kannattaisi puuttua tilanteeseen. Jos Arpinaama päätyisi kaivamaan omaa hautaansa, Sin katsoisi ettei päätyisi mukaan vahingossakaan.
Sin erotti suurehkon savunmustan naaraan katseen seuraavan heitä paikaltaan ja vaikka naaras ei liikkunutkaan Sin oli varma, että tämä kuuli heidät. Hän ei liiemmin pitänyt naaraan pistävän vaaleiden silmien katseesta tai siitä, miten rauhalliselta Nocturno vaikutti. Mustasta vanhuksesta ei voinut tietää, mitä tämän päänsisällä liikkui.
Lopulta, kun Nocturno osoitti sanansa heille molemmille Sin nyökkäsi pienesti sen merkiksi, että oli kuullut ja kolmisin he taittoivat lopunmatkaa luolan suulle, missä suurikokoinen naaraskissa yhä istui liikahtamatta. Sin ei ervostanut Heavy Rainia ollenkaan sen vuoksi mitä naaras oli saanut aikaan. Hän olisi tahtonut sähistä ja kynsiä toisen naaman vielä enemmän rikki, mutta joutui hillitsemään itsensä, ettei pilaisi kaikkea. Raivostuttava kivinaama kerrassaan.
Sin päätti puhua ennen kuin Arpinaama sanoisi jälleen kerran jotakin typerää. "Tervehdys, nimeni on Lie. Asun tuolla kaksijalkalassa ja kuulin, että Sacra on teillä vankina." Hän naukaisi sitten, toivoen, että Arpinaama ei onnistuisi pilaamaan tätä. Heavy Rainin lähes liikkumaton katse seurasi häntä ja Sin toivoi, ettei suurempi naaraskissa ollut nähnyt häntä Taivasklaanin leirissä sattuneen taistelun aikana niin hyvin, että tunnistaisi hänet. Ilmeestä oli kuitenkaan mahdoton päätellä mitään.

Nimi: Leppätassu (Myrskyklaani)

25.03.2020 16:57
Nuori naaras tassutteli huolettomasti kohti määränpäätä. Kuumuus oli erittäin ärsyttävää, tukahduttavaa suorastaan. Lämmin ilma oli muuten oikein mukava, mutta jos sitä ei päässyt mihinkään pakoon asia oli täysin eri juttu. Oppilas hidasti vauhtiaan ja pudottautui alemmas ruohontasolle hiipimään. Hän haistoi veden raikkaan tuoksun, mullan ja kivet, sekä pientä riistan vivahdusta. Samalla hän kuunteli toisella korvallaan mestarinsa liikkeitä, ja yritti katseellaan päivystää josko jossain vilahtaisi saaliin tummaa turkkia, tai kuuluisi hiiren rapinaa.
Leppätassu käänsi pyöreät silmänsä Koivuvarjoa kohden kun kolli haisteli pitkiä korsia. Naaraan silmät kirkastuivat kun hän ajatetli mietn saisi häätää jonkun erakon pois reviiriltä. Tai mahdollisesti antaa vähän isommankin opetuksen. Hän jätti vastaamattaa, mutta naaraan kasvoille levisi ovela virnistys. Hänen hamapansa välkkyivät ja silmät tuikkivat kiinnostuksesta ja innostuksesta. Reaktio luultavasti kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Innostuksesta täristen hän hiipi mestarinsa takana. Hän seurasi tarkasti kollin liikkeitä ja yrittikin hieman jäljitellä niitä, mutta keskittyminen herpaantui aina vähän väliä kun hän yritti löytää katseellaan hajun lähdettä. Kun vieras kissa tuli näkyviin ja Koivuvarjo loikkasi lähemmäs, Leppätassu jäi hetkeksi kiinnostuneena seuraamaan tilannetta. Lopulta hän loikkasi perään, ja otti kynsillään kiinni puunrungosta kun oli päässyt sen päälle.
"Niimpä! Mitä tuollainen rotta tekee meidän reviirillämme?" Leppätassu sähisi ja pomppi karvat pystyssä muutaman askeleen mestarinsa vierelle.

Nimi: Tattoo (Kotikisu)

25.03.2020 16:53
Tattoon korva värähti veljensä myöntäessä, että hän pitää naapurin kattia jotenkin mukavana ylimielisyydestään huolimatta, mikä sai nuoremman kollin murahtamaan muka loukkaantuneena. Mielipiteitä oli eriä, mutta tästä asiasta Tattoo ei vain pystynyt olemaan samaa mieltä ihanan isoveljensä kanssa.
"Olen pettynyt sinuun, Bo", rotukatti pyöräytti silmiään ja päästi tyytymättömän tuhahduksen päätteeksi. "Hän ei ole lähellekkään mukava! Nukkuisin yönikin paremmin, jos tietäisin ettei häntä olisi naapurin aidalla kyhnöttämässä joka aamu."
Metsäreissu ilmoitettiin alkaneeksi ja Tattoo otti nopeasti paikkansa johtajan roolissa, samalla toki jatkaen Bon kanssa rupattelemista, joka kulki Tattoosta taaempana. Pitkäturkki heitti neuvon, kuinka veljensä voisi saada enemmän popsittavaa kaksijaloilta, jos hän vain osoittaisi mieltään enemmän ja kuten aina, isoveljensä yritti ajatella muidenkin kuin pelkästää omaa parastaan. Taas yksi asia lisää, mikä teki kaksikosta todella erilaisia toisiinsa verrattuna. Suurimman osan ajasta vain omaa etuaan hakeva Tattoo päästi liioitellusti turhautuneen huokauksen ja suuntasi katseensa lapansa takaa kookkaaseen kolliin, korvansa kellahtaneena sivuille.
"Tuskin ne sitä tajuaisivat, jos olisitkin kiittämätön heitä kohtaan. Kaksijalat on välillä aika aivottomia, vaikka he osaavatkin kaikkea toisin kuin me", maine coon totesi ja käännähti sitten huomiotaan takaisin edessä möllöttävään metsään, missä he olivat käppäilleet jo hetken, Tattoon tosin tietämättä mihin he tarkalleen olisivat tästä etenemästä. Bouncer kysyikin tästä, johon nuorempi kolli lausui pienen valkean valheen, joka onneksi vaikutti menneen läpi. Tuskin olisi mennyt, jos Bouncer olisi nähnyt Tattoon irvistelyt.
"Joo, todella ikävää", kotikisu yritti laannuttaa epävarmaa irvistystään hänen pärstältään, ja nousi eteensä ilmestyneen kivenlohkareen päälle korkealla loikalla. Siinä ylväänä hän silmäisi vieraampaa metsäaluetta nopeilla vilkaisulla, jonka jälkeen katsahti alas kysymyksiä kyselevään Bounceriin, mikäli tuo jäi alas maankamaralle kuhnimaan.
"Meidän tuurillamme, saatamme törmätä vain tuttuihin kasvoihin naapurustosta, veliseni", kolli naurahti, eikä kuulostanut yhtään yhtä innokkaalta. Hän todella toivoi, etteivät he törmäisi metsäkissoihin, toisin kuin Bouncer, joka vaikutti olevan uteliaalla päällä. Niitä tuntui muutenkin liikkuvan kotipesänsä lähimaisemissa enemmän kuin yleensä tietämättömistä syistä. "Et halua törmätä metsäkatteihin. Niistä saa vain kulkutauteja ja kirppuja."

Nimi: Kastetähti (Tuuliklaani)

25.03.2020 01:50
Kastetähti katui entistä enemmän tapaa, jolla oli sivuuttanut Lehtipisaran huolet nyt, kun näki kuinka nuorempi naaras reagoi hänen anteeksipyyntöönsä. Tämä katseli maahan ja soperteli omia pahoittelujaan. Kastetähdestä tuntui pahalta ja hän naukaisi hiljaa myötätuntoisesti: ”Ei se mitään. Meillä on molemmilla.” Hän katsahti vaaleasilmäistä naarasta ja räpäytti kertaalleen sinisiä silmiään. ”Niin minäkin”, hän myönsi hiljaa. Hän pelkäsi montakin asiaa, klaaninsa kohtaloa, Pimeää metsää, omaa kohtaloaan. Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä enemmän tämä paikka häntä ahdisti ja sitä enemmän hän myös kyseenalaisti kaikkia omia valintojaan. Ikäviä ajatuksia lipui mieleen. Sellainen tämä paikka oli. Hänen pitäisi keskittyä, ettei astuisi harhaan.

Pienehkö harmaa naaraskissa johdatti ainoaa elävää toveriaan, jos heitä edes saattoi enää eläviksi sanoa, perässään pitkin suota, seuraten häilyviä virvatulia. Hänen sisällään oli herännyt vimma, joka jatkuessaan kasvaisi vaikka pakkomielteeksi asti. Virvatulet tuntuivat ainoalta asialta, millä olisi tässä paikassa järkeä. He löytäisivät Tähtiklaanin.
Kastetähti kuunteli, kun bengalikuvioinen myrskyklaanilainen vastasi hänen sanoihinsa Pimeän metsän hyökkäyksestä. Harmaaraidallinen naaras vilkaisi takanaan kulkevaan soturiin ja nyökkäsi myötätuntoisena. ”Niin. Olen pahoillani siitä, mitä silloin tapahtui.” Kastetähti tiesi, että kuollut soturi, Tiikeriraita, oli ollut naaraan isoisä. Kyseinen soturi oli Suuren sodan ajoilta ollut Kastetähdelle tietynlainen idoli, hän saattoi vain kuvitella miltä nuoresta naaraasta oli tuntunut. Hän mietti itseään, miltä hänen olisi tuntunut olla Lehtipisaran asemasta täällä, noin nuorena? Hänkin olisi ollut kauhuissaan. Toisaalta hän oli kauhuissaan nytkin, varmasti yhtä ahdistunut, kuin nuorempikin. Hän kuitenkin pakottautui sulkemaan ahdistuksen tunteen sisälleen samalla tavalla, kuin yleensä sulki surunsakin silloin, kun klaanin johtaminen sitä vaati. Tähän kukaan elävä kissa tuskin kuitenkaan olisi voinut tai edes osannut valmistautua.

Kun he viimein löysivät tiensä Tähtiklaanin kissojen luokse, Kastetähteä suoraan sanottuna hirvitti kissojen väsynyt olemus. Kastetähti saattoi myös erottaa Lehtipisaran surun, kun naaraan oma emo kohteli häntä melkein, kuin tytär ei edes olisi ollut paikalla. Hän saattoi vain arvailla, kuinka vaikeaa sen täytyi olla nuorelle myrskyklaanilaiselle, erityisesti tällaisessa tilanteessa. Lehtipisaran perääntyessä niiskaisten Kastetähti kohtasi hänen katseensa myötätuntoa sinisissä silmissään. Sinisten silmien takana näkyi myös aavistus murhetta ja väsymystä.
Pimeydentähden seuraavat, surumieliset sanat eivät nekään tuoneet lohtua. Uutinen ei ollut mukava. Tieto siitä, että jälleen yksi päällikkö oli kuollut, vieläpä juuri Varjotähti, tuntui epätodelliselta ja Kastetähden rintakehää pisti. Tuuliklaanin päällikkö painoi päänsä samalla, kun Pimeydentähti käänsi katseensa. Hän tiesi, että kolliin täytyi sattua myös, vaikkei hänen ilmettään nähnytkään. Ei toinen, muutoin olisi kääntynyt pois tuolla tavoin. Kastetähti olisi tahtonut sanoa jotain lohduttavaa. Mutta mitä lohtua tällaisessa paikassa tai tällaisessa tilanteessa oli? He eivät olleet onnistuneet löytämään Varjotähteä. Tieto oli lannistava ja harmaaraidallisen naaraan häntä roikkui matalalla. ”Olen pahoillani.” Hän ei ollut varma oliko varsinaisesti suunnannut sanansa Pimeydentähdelle vai ei, mutta totta ne olivat. Hän oli pahoillaan Varjotähden kohtalosta.
Heidän lähtiessään kävelemään Kastetähti piti katseensa edellä kulkevissa Kuisketähdessä ja Häivähdystähdessä, sillä välin kun Varjoklaanin entinen päällikkö lähti toiseen suuntaan. Hallakuura ja Tiikeriraita tulivat edelleen vaitonaisina perässä. Pienehkö naaraskissa joutui odottamaan pitkähkön tovin Häivähdystähden vastausta hänen kysymykseensä. Sinä aikana hiljaisuus tuntui painostavalta ja läpikuultavahkon vaalea ruoho hänen jaloissaan tuntui viileältä. Tovin verran hän jo epäili, ettei vastausta koskaan tulisikaan.
Lopulta kuitenkin Häivähdystähti jättäytyi kävelemään Kastetähden rinnalle, viimein vastaten hänen kysymykseensä. Pienempi raidallinen naaras katsoi ylös marmorikuvioisen kollin hopeaisiin silmiin kuunnellessaan. Häivähdystähti kertoi Tähtiklaanin tilanteesta ja Tammikynnestä, ennen kuin Kastetähti ehti kommentoida mitään, keskustelua selkeästi kuunnellut Lehtipisara kysyi oleellisen kysymyksen siitä, kuka Tammikynsi oikeastaan oli. Tuuliklaanin päällikkö piti hyvänä, että nuori bengalikuvioinen naaras oli myös kuulolla keskustelussa, kenties Häivähdystähti osaisi kertomuksellaan vastata edes johonkin heitä molempia askarruttaviin kysymyksiin.
Kuitenkin Kastetähdestä tuntui, että Taivasklaanin entisen päällikön kertomus onnistui vain lisäämään pakokauhun tunnetta hänen rinnassaan. Kastetähti vilkaisi taakseen Tiikeriraidan ottaessa osaa keskusteluun. Mitä pidemmälle kollien kertomus Tammikynnestä ja kollin osuudesta Tähtiklaanin ja Pimeän metsän väliseen tilanteeseen eteni, sitä enemmän Kastetähden tuntema kylmyys tuntui kasvavan. Ilman jonkinlaista johtajaa mikään tämä tuskin olisi koskaan tapahtunutkaan. Kastetähti tunsi nyt ymmärtävänsä Pimeän metsän tilannetta ja Tähtiklaanin ahdinkoa nyt paremmin. Se myös selitti, miksei Kastetähti ollut päässyt takaisin menetettyään henkensä. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä tulisiko hän ylipäätään pääsemään takaisin, mutta ei lopultakaan tehnyt sitä.

Kastetähti kuunteli vaitonaisena ja häntä matalalla laahaten, kun Tiikeriraita puhui Lehtipisaran asemasta kaikessa tässä. Eli nuorella naaraalla oli vain ollut huono tuuri ikivanhan kirouksen tähden? Se tuntui todellakin epäreilulta ja julmalta. Kastetähti tahtoi sanoa jotain, mutta ei tiennyt mitä olisi sanonut lohduttaakseen Lehtipisaraa. Hän ei voinut muuttaa tilannetta ja sama mitä tuuliklaanilainen sanoisi, se ei korvaisi sitä, mitä Hallakuura jätti sanomatta. Raskain mielin Kastetähden siniset silmät kohtasivat Lehtipisaran vaaleiden silmien katseen. Mitään, mitä hän sanoisi, ei korvaisi sanoja, jotka vain emo olisi voinut antaa. Miksi Hallakuura kuitenkin pysyi vaiti, oli arvoitus Kastetähdelle. Ehkä vaaleaan naaraaseen sattui yhtä lailla?

Heidän kohdatessa katseita kuului usvaiselta niityltä kuitenkin huudahdus. Kastetähden karvat nousivat pystyyn ja hän kääntyi yhdessä Häivähdystähden ja edellä kulkevan Kuisketähden kanssa katsomaan eteensä, mistä ääni kuului. Hetken kuluttua Kastetähti erotti saapuvat kissat ja tunnisti heidän joukostaan Pimeydentähden. Kuitenkin joukon edellä kulkeva ruskea kolli sai päällikön kulmat kohoamaan yllätyksestä. Haavoittuneen kollin saapuessa kissajoukon edellä lähemmäs Kastetähti tunnisti hänet yllätyksekseen Myrskyklaanin parantajaoppilaaksi. Kollin turkista näki, että hän oli yhtä elossa kuin Kastetähti ja Lehtipisarakin. Mitä kolli teki täällä?
Lehtipisaran reaktiosta näki, että nuori naaras tunnisti tulijan myös välittömästi. Kastetähti väräytti korviaan hermostuneena tiedosta. Tammikynsi joukkoineen oli hyökännyt. Heidän täytyi olla silloin lähellä. Kastetähti melkein odotti kynsiä turkissaan. Oli ikävä kuulla, etteivät he olleet löytäneet Varjotähteä, mutta kuka ties, kolli oli vielä kunnossa jossakin. Ei auttanut kuin toivoa, että kollin henki oli säilynyt edes jotenkin.
Edelleenkään mitään sanomatta Kastetähti kuunteli Synkkämielen ja Lehtipisaran sananvaihtoa sivusta. Hänestä tuntui, että hän oli hieman ulkopuolinen kaksikon keskustelussa ja muutenkin, vaikka olikin osaltaan keskellä tätä kaikkea. Synkkämieli oli siis lähtenyt Taivasklaanin avuksi? Keltasilmäisen parantajaoppilaan sanat saivat Kastetähden painamaan syyllisyydentuntoisena päänsä. Hän huokaisi raskaasti. ”Teimme virheen Taivasklaanin kanssa. Olen miettinyt sitä paljon. Meidän olisi pitänyt käyttää enemmän tarmoa pyytääksemme heitä mukaamme ja odottaaksemme heitä. Nyt on kuitenkin myöhäistä velloa menneessä. Jos Pimeälle metsälle ei tehdä jotain, ei ole enää mitään korjattavaksi.” Kastetähti yritti tuntea itsensä päättäväiseksi, vaikka todellisuudessa hän ei tiennyt mitään klaanien tämänhetkisestä tilanteesta, ei varsinkaan Taivasklaanin. Hän ei tiennyt oliko mitään korjattavaa ensinnäkään. Ajatus synnytti niin pahaa ahdistusta, että pienikokoinen tuuliklaanilainen sysi ajatuksen jonnekin mielensä perukoille, missä möykky pois sysittyjä ajatuksia kasvoi kasvamistaan.

Lehtipisara siirtyi lähemmäs Synkkämieltä, kenties hakien turvaa klaanitoveristaan. Kastetähti ei voinut mitään tunteelle siitä, että oli tässä paikassa hyvin yksin. He olivat kuitenkin Lehtipisaran kanssa olleet jo hyvän tovin vain kaksin. Kastetähti keskittyi kuitenkin keskusteluun taistelusta ja nyökkäsi vakavana. Hän oli osannut odottaa tätä. Harakkasulan näkeminen toi pientä lohtua Kastetähdelle. Hän oli viimeksi nähnyt itseään edeltäneen Tuuliklaanin varapäällikön, kun Harakkasulka oli antanut hänelle yhden hänen yhdeksästä hengestään. Tuntui kummalliselta katsoa kissaa, jonka olisi pitänyt olla Tuuliklaanin päällikkö ennen häntä, Harakkasulka oli kuollut liian aikaisin. Kastetähti kohtasi vakaasti kollin katseen. ”Teemme kaikkemme”, hän naukaisi, vaikka yksi kissa tuskin vaikuttaisi paljoakaan, mutta jos Tähtiklaanin tilanne oli mikä oli, heitä kaikkia tarvittiin.
He saapuivat alas kumpareen juurelle, missä odotti lauma väsyneen ja vaitonaisen näköisiä Tähtiklaanin kissoja. Kastetähden sisintä riipaisi nähdä esi-isät niin toivottomina, epätoivon katkera maku nousi väkisinkin kitalakeen, saaden naaraan nieleskelemään, kun Häivähdystähden sanat saivat aikaan vain huonon vastaanoton.
Naaras oli väkisinkin tyrmistynyt Tähtiklaanin kissojen asenteesta, he tuntuivat… luovuttaneen. Apilaloisteen puhuessa nousi hänen vierelleen istumaan myös kolli, joka oli kahden ehjän silmänkin kanssa Kastetähdelle hätkähdyttävän tuttu. ”Apilaloiste, tuo ei ole totta”, oranssivalkoraitainen kollisoturi maukui syvällä äänellä ja kohtasi hetkeksi kahdella meripihkan värisellä silmällä, joita oli kollin eläessä ollut enää vain toinen, Kastetähden katseen hetkellisesti. ”Jos me kuolemme, henkemme ovat mennyttä ikiajoiksi. Emme näkisi enää koskaan ystäviämme ja jälkeläisiämme, rakkaitamme, heillä ei olisi enää paikkaa minne liittyä kuoltuaan. Enkä minä tahdo katsella ystävieni täällä haipuvan kadotukseen.” Silmäpuoli vilkaisi sivummalla istuvan toisen Tuuliklaanin soturin puoleen, Puna-arpi näytti yhtä päättäväiseltä kuin eläessään, mutta pysyi vaiti tähtikissojen riveissä.
Kastetähti uskaltautui sanomaan sanansa mukaan, seisten ryhdikkäämmin ja varmemmin, kuin miltä naaraasta tuntui. ”Jos te ette taistele nyt – jos me emme taistele, Pimeä metsä pyyhkii kaiken mennessään. Ei jää enää ketään.” Hän puhui kohtuullisen hiljaisella äänellä, mutta tasaisesti. Jos Tähtiklaani luovuttaisi, mitä toivoa olisi kellään?

Kaikeksi onneksi yksi kerrallaan, erinäisten tähtikissojen lausumat sanat tuntuivat saavan muut vakuutetuiksi ja he nousivat yksi kerrallaan. Kastetähti tunsi pientä huojennusta kaiken sen keskellä. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa heillä oli ja yritti tähyillä kuolleiden keskuuteen nähdäkseen kenties kissoja, jotka oli elämässä tuntenut. Silmäpuoli käveli hänen luokseen ja he puskivat lyhyesti ennen kuin Kastetähti ymmärsi, että pystyi koskettamaan soturia vain osittain. Kolli loi häneen hieman surumielisen katseen. ”Miten Tulikaste voi? Miten pentuni voivat?”
Kastetähti hymyili vaikka hänen rintaansa riipaisi hieman, kun hän ajatteli Tulikastetta. Naaraasta tulisi hyvä päällikkö, hän luotti valintaansa. Mutta samalla hän pohti näkisikö enää kissaa, jota piti jo ystävänään. ”Tulikaste voi hyvin. Hänestä tulee vielä hyvä päällikkö. Myös pentusi voivat hyvin, Tulikaste on Lohduntassun mestari.” Kastetähti kertoi. Silmäpuoli hymyili. ”Mukava kuulla. Toivon, että tapaan heidät vielä. Onnea taisteluun.” Silmäpuoli kumarsi hieman, vaikka Kastetähdestä tuntui enemmän siltä, että hänen olisi pitänyt kumartaa kollille. ”Sinulle myös. Olisipa meillä enemmän aikaa valmistautua.”
”Sitä on aina liian vähän”, Silmäpuoli naukaisi ennen kuin katsoi muiden tähtiklaanilaisten keskuuteen.

Kastetähti jäi seisomaan alhaalla yhä olevien henkikissojen joukkoon yksinään. Hän erotti Synkkämielen menevän osan päälliköiden, parantajien ja varapäälliköiden mukana ylemmäs mäelle. Kastetähti mietti, pitäisikö hänen olla siellä myös. Kuitenkin ennen kuin hän ehti päättää, hän erotti Lehtipisaran tulevan luokseen. Bengalikuvioinen Myrskyklaanin soturi näytti jotenkin pieneltä ja joukkoon kuulumattomalta Tähtiklaanin jäsenten keskellä. Hän varmaan näytti siltä itsekin.
Kastetähti hymyili Lehtipisaralle pienesti, kun nuorempi naaras saapui hänen luokseen. Hän räpäytti silmiään lempeästi ja kosketti naaraan lapaa kevyesti hännällään. ”Ei se mitään, minäkin olen pahoillani. Tällainen paikka saa meidät tekemään ikäviä.” Lehtipisara oli jo pahoitellut aiemmin, eikä Kastetähti tosiaankaan ajatellut huonoa tästä sen vuoksi.
”Minäkin toivon niin”, naaras naukaisi hiljaa ja vaikka hän pyrkikin hautaamaan surumielisyytensä sisälleen, hänen kirkkaan sinisissä silmissään näkyi silti syvää ahdinkoa, jos vain osasi katsoa. Kastetähti vilkaisi Lehtipisaraan myötätuntoa silmissään. ”Taisteleminen ei ole koskaan mukavaa.” Hän saattoi olla hieman naiivi sanoessaan niin, mutta sanoi silti epäröimättä: ”Uskon. Jos taistelemme yhdessä, uskon, että meillä on mahdollisuus. Vaikka se olisikin pienen pieni, se on silti olemassa.” Heidän olisi pakko voittaa tai kaikki olisi menetetty.
Lehtipisaran myöntäessä pelkäävänsä kuolemaa Kastetähti yllättyi hieman. Ei naaraan sanoja, hänkin pelkäsi kuolla, vaan sitä, että naaras avautui hänelle. Kastetähti astui hieman lähemmäs toista naarasta niin, että heidän turkkinsa hipoivat toisiaan. ”Niin minäkin”, hän naukaisi hiljaa ja räpäytti myötätuntoisesti silmiään. ”Pelkään kuitenkin enemmän, että Pimeä metsä voittaa ja kaikki rakkaani kärsivät. Sen takia meidän pitää olla rohkeita”, päällikkö lausahti ja yritti vakuuttaa aivan yhtä paljon itseään, kuin Lehtipisaraa. Hän ei ehkä ennen ollut pelännyt kuolla samoin, mutta pelkäsi sitä nyt tässä paikassa.

Juuri silloin loputkin heistä kutsuttiin mäelle, eikä aikaa keskustelulle jäänyt enempää. Kastetähti kosketti vielä kannustavasti Lehtipisaran otsaa kuonollaan naukuen: ”Onnea”, ennen kuin lähti ylös rinnettä. Hän saattoi nähdä nuoremman naaraan vaikeuden päästä kävelemään ja ymmärsi hänen pelkoaan. Naaraalla ei ollut paljon kokemusta taistelustakaan. Lehtipisaran horjahtaessa Kastetähti ehti ottamaan hänet kiinni ennen Synkkämieltä napaten nuorempaa soturia niskanahasta kuin emo pentuaan, ja katsoi että hän sai uuden käpälänsijan.
Mäenharjalla he pysähtyivät ja Kastetähden sydäntä hyysi nähdä Pimeän metsän kissojen rivistöt. Hän pakotti karvansa pysymään alhaalla ja tunsi olonsa epätoivoisemmaksi kuin koskaan. Silloin hän tunsi kuonossaan tutun tuoksun ja kääntyessään katsomaan sivulleen hän erotti tutut lämpimän ruskeat silmät katsomassa itseään. ”Taistellaan tänään rintarinnan”, Kastepisara naukui hymyillen ja Kastetähti tunsi palan kurkussaan katsellessaan kauan sitten kuollutta ystäväänsä. ”Tehotiimi”, hän naukaisi hiljaa ja Kastepisara nyökkäsi. ”Aina.” He käänsivät katseensa eteenpäin ja kermanvaalea naaras vierellään Kastetähti tunsi saavansa rohkeutta taisteluun. Oliko Helmililjakin täällä jossain, taistelemassa heidän kanssaan?
”Hyökätkää!” Huudon kajahtaessa Kastetähti ryntäsi matkaan Kastepisara ja muut rinnallaan. Tähtiklaanin soturit, päälliköt, parantajat, varapäälliköt ja oppilaat pinkoivat yhdessä kohti Pimeän metsän rivistöjä eikä Kastetähdelle jäänyt aikaa katsoa seurasiko Lehtipisara vai ei. Hän tunsi rintansa täyttyvän kauhun sekaisella päättäväisyydellä, kun hän rynnisti eteenpäin korvat painettuina luimuun ja niin lujaa kuin hänen notkea tuuliklaanilaisen ruumiinsa häntä kantoi. Hän paljasti hampaansa hieman ennen kuin he saavuttivat Pimeän metsän rintaman ja sähähtäen hän hyökkäsi kohti vastaan juoksevaa kollia tietämättä, osuisivatko hänen kyntensä kohta lihaan vai ilmaan.

Nimi: Lehtipuro (Taivasklaani)

18.03.2020 16:18
Vaikka Eddie näytti yllättyneen Lehtipuron kysymyksestä, kantava naaras ei erityisemmin piitannut tästä ja hänen pyöreille kasvoilleen nousi lämmin hymy ajatuksesta, että pennulla oli perhe häntä odottamassa tuolla jossakin. Jos ei olisi ollut, Lehtipuro oli mielellään vienyt hänet takaisin Taivasklaanin luokse huolehdittavakseen. Ei hänen sydämensä olisi kestänyt antaa noin hoikan pennun matkata yksin pitkin järven rantaa...
"No sepä kuulostaa mukavalta", klaanikissa myhäili, ja huomasi haluavansa keskustella puheenaiheesta lisää pennun kanssa. Ehkä siinä toivossa, että voisi saada selville, mitä kollissa oli hänen silmissään niin tuttua. "Miksi sijaisemo? Mitä emollesi on käynyt?" Lehtipuro kysyi varoen, siinä pelossa että pentu ei haluaisi puhua oikeasta emostaan ventovieraalle. Se vasta olisikin kiusallista, jos Eddien emo olisi kuollut ja jättänyt pennulle sydämeen arpia ja Lehtipuro tahallaan aukaisisi näitä ottamalla omalla typeryydellään ja tilannetajuttomuudellaan. Mutta sisimmässään, kuningatar halusi tietää. Oikeasti halusi.

Nimi: Eddie (Kulkukissa)

18.03.2020 16:05
Laikukas kolli oli jo tuhahtaa tyytymättömänä saamastaan vastauksesta, sillä Lehtipuro yritti selvästi vinoilla hänelle "ollaanko pian perillä" kysymyksestä johtuen. Vaikka huvittelu ja toisen kustannuksella vitsaileminen oli joskus hauskaa, niin nyt se ei ollut. Eddie oli juuri tullut klaanikissan kuskaamaksi leiriin, jossa äänestettiin pidettäisiinkö häntä panttivankina vai ei. Ainoa asia, mitä hän juuri nyt halusi, oli palata takaisin kotiinsa ennen Riddleriä. Taivasklaanilainen kuitenkin paljastui ihan rehelliseksi kissaksi, ja ilmoitti ettei matkaa ole enää paljon jäljellä, mihin pentu huokaisi helpotuksesta ja nyökkäsi ymmärrykseksi. Hiljaisuus vajosin uudemman kerran kaksikon ylle, eikä se niin vaivannut enää Eddietä. Vaikka he kulkivatkin yhtä matkaa rinta rinnan, ei se meinannut sitä, että heidän pitäisi jutella keskenänsä kokoajan. Tämä oli hyvä, varsinkin nyt kun Eddie tiesi, että heidän tiet erkanisivat pian ja he molemmat pääsisivät jatkamaan päiväänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Lehtipuro oli kuitenkin toista mieltä ja päätti kysyä suht. henkilökohtaisen kysymyksen pennulta, liittyen hänen perheeseensä. Eddie osasi odottaa kuulevansa tuon kysymyksen ainakin jossakin kohtaa, mutta se silti sai Eddien hieman yllättymään.
"Öö, kyllä. Sijaisemoni ja nuorempi sisareni", Eddie naukui ujosti mutta totuudenmukaisesti, käppäilen yhä isomman kissan vierustalla. "Sijaisemoni matkailee paljon, joten yleensä olen vain pikkusiskoni kanssa."

Nimi: Lehtipisara (Myrskyklaani)

18.03.2020 15:20
Kaksikko käveli hiljaisuudessa. Molemmat olivat tainneet ymmärtää sanojensa tökeryyden, ja Lehtipisaran olisi tehnyt mieli pahoitella -- mutta sitten se muistutti itseään ettei se aivan huvin vuoksi ollut äsken lausunut noita sanoja. Se oli oikeasti sitä mieltä, joten sen ei varmasti tarvinnut vetää sanojaan takaisin. Niinpä Lehtipisara sulki huomaamattomasti avautuneen suunsa tyytyen täydelliseen hiljaisuuteen. Kastetähti kuitenkin päätti rikkoa melkein noloksi muuttuneen hiljaisuuden, Lehtipisaran ehkä ollessa siitä jopa kiitollinenkin; nyt sen ei ainakaan tarvinnut päteä tilannetta oman päänsä sisällä. Vaalea nuorikko ei voinut sanoa varautuneensa Tuuliklaanin päällikön sanojen sävyyn, mikä puolestaan sai sen suuntaamaan kasvonsa kohti maata.
“Minäkin… olen pahoillani. Sinulla on paljon huolia taakkanasi. En saisi -- ei ole paikkani --” Lehtipisara sopersi sitten saattamatta sanojaan kuitenkaan loppuun. “Minä vain pelkään.”
Se uskoi Kastetähden siitäkin huolimatta ymmärtävän, mitä se ajoi takaa. Samaan aikaan Lehtipisara myös tiedosti, ettei se olisi normaalisti alkanut edes väittää noinkaan kärkkäästi vastaan. Soturitar piti kielen keskellä suuta lähes hämmentyneeseen sävyyn. Pimeän Metsän läsnäolo sai sen puhumaan pahoja. Niin se oli, naaras vakuutteli itselleen. Tämä ahdistava paikka laittoi sen sylkemään sanoja kuin itsestään.

Tullessaan suon laitaan Lehtipisara kykeni jo myöntämään ettei se ollut valmis menemään ensin. Sitä pelotti jo valmiiksi aivan tarpeeksi, mutta koska kaiken piti olla surkuhupaisaa, tietenkin keskellä ahdistavaa paikkaa täytyi olla vielä ahdistavampi paikka. Kastetähti kuitenkin päättäväisesti tarpoi eteenpäin, joten Lehtipisaralle jäi kuin jäikin seuraajan virka. Nyt klaanipäällikön perässä kävellessään se ei kuitenkaan voinut olla myöntämättä, miten sitä karmi myös pitää perää. Kuka tahansa saattaisi lähteä seuraamaan sitä, kun se vahtisi itse Kastetähden selustaa, mutta kukaan ei ollut varmistamassa henkien pysymistä poissa sen itsensä selkänahan kimpusta. Ja vain tämän vuoksi Lehtipisara osasi olla lähes kiitollinen siitä, kun Kastetähti päätti pistää ripeämmin kinttua toisen eteen. Nuorikko ei kuitenkaan havainnut oikeaa syytä tälle spurtille tyytyen vain seuraamaan, vaikka todellisuudessa Kastetähti tarkkailikin virvatulia.
“Minä… en. En edes tiennyt, että Pimeä Metsä hyökkäsi kimppuumme uudestaan. Taistelin kyllä vuoristossa, mutta --” se vastasi hieman muistojaan tapaillen. Taistelu vuorten juurella oli ollut verinen. Kadotushenki oli melkein kuollut ja juuri kyseinen ilta oli jäänyt viimeiseksi, kun Lehtipisara oli nähnyt Tiikeriraidan. Muisto kylmäsi nuorta naarasta edelleen.

Kun kaksikko viimein selvisi kasteiselle niitylle ja tapasi Tähtiklaanin, Lehtipisaran päässä alkoi myllertää. Mutta sitäkin enemmän sen rintaan hiipi kuristava tunne, eikä se hetkeen osannut hengittää. Vai eikö se vain saanut happea? Esi-isät näyttivät väsyneiltä, tiensä päähän taistelunsa käyneiltä ja täysin luovuttaneilta. Näky hämmensi Lehtipisaraa. Se oli odottanut viisauden ja itsevarmuuden täyttämiä kissoja… aivan kuten tarinoissa aina kerrottiin! Karuimmalla tavalla se sai kuitenkin huomata, miten odotukset ja todellisuus eivät aina vältämättä kohdanneet.
Saman nuorikko sai huomata tavatessaan jälleen Tiikeriraidan ja Hallakuuran. Emo ei vastannut Lehtipisaran kaipuuseen, isoisäkään ei sanonut sanaakaan. Kuuranvalkea naaras sen sijaan esitti huolensa, miten kissajoukkio ei ollut täällä turvassa. Lehtipisara ei silti voinut kuin takertua sydän särkyneenä tietoon, että sen emo oli kuollut. Se oli osannut tietysti odottaa tätä todellisuutta, mutta mitä se sanoisi palatessaan isälleen? Entä sisaruksilleen? Kuuluvasti niiskaisten Lehtipisara vetäytyi kauemmas Hallakuurasta Pimeydentähden jakaessa suorat ohjeet muille henkikissoille. Tässä vaiheessa Lehtipisara vilkaisi Kastetähteen ensimmäistä kertaa.
“Varjotähti on menettänyt viimeisen henkensä”, Pimeydentähti lausui yllättävän rauhallisesti Kastetähdelle, mutta sitten tuon ääneen pyrki säröilevä sointi. “Emme kuitenkaan ole tavoittaneet häntä. Pelkään hänen olevan...”
Varjoklaanin entinen päällikkö puri hampaansa selvästi yhteen kääntäessään violettiin häivähtävät sielunpeilinsä pois naaraspäälliköstä. Kastetähti ei välttämättä näkisi sitä, mutta Lehtipisaralla oli täysi näköyhteys tummaturkkisen klaanipäällikön kasvoille. Nuori soturi ei ollut tuntenut Pimeydentähteä, mutta siitä vaikutti kuin tuon olisi ollut vaikeaa näyttää kasvoillaan käyvä tuska ympärillään oleville kissoille. Varjotähden oli täytynyt olla kovin läheinen Pimeydentähdelle, Lehtipisara päätteli.
Tähtiklaani alkoi hajaantua. Pimeydentähti lähti edeltä yksin, kun Kuulilja, Haukkakynsi ja Harakkasulka lähtivät toiseen suuntaan. Lehtipisara oli huolissaan näistä kaikista kissoista. Ennen se oli ajatellut ettei Tähtiklaanilla suinkaan ollut hätää, nuo olivat kuolemattomia ja kaikkivoipia, mutta nyt sen eteen asetettu tilanne kieli kaikkea muuta. Lehtipisaralle ei kuitenkaan jäänyt vaihtoehtoja kuin lähteä seuraavaan tätä Häivähdystähteä ja tuon toveria Kuisketähteä Tuuliklaanin päällikön kanssa. Tiikeriraita ja Hallakuura siirtyivät taivaltamaan joukon perälle Kastetähden avatessa suunsa. Lehtipisara oli miettinyt samaa kysymystä monta kertaa, mutta nyt se viimein kuulisi vastauksen. Niinpä kyyneleensä unohtaen se kohotti katseensa Taivasklaanin edesmenneen päällikön selkää kohden.
Tavallaan nuorikko oli yllättynyt Häivähdystähden jättäessä vastaamatta heti. Se päätyi melkein olettamaan ettei päällikkö aikonutkaan vastata Kastetähden kysymykseen, mutta sitten marmorikuvioinen kolli vilkaisi Kuisketähteä vierellään ja jättäytyi muutamalla askeleella Kastetähden rinnalle.
“Pimeä Metsä pääsi niskamme päälle. Olimme pitkään seuranneet heidän liikkeitään, mutta yllättäen emme pystyneetkään enää tavoittamaan heidän joukkojaan. Jäimme täysin tiedottomuuden varjoon”, Häivähdystähti maukui hiljaa kuin ei olisi tahtonut Lehtipisaran kuulevan ollenkaan. “He pääsivät ylittämään rajamme. Taistelimme - ja hävisimme. Tammikynsi-niminen henki on tehnyt itsestään Pimeän Metsän johtajan, emmekä tiedä, miten hänen onnistui päästä Tähtiklaanin puolelle.”
Lehtipisara kuunteli keskustelua häikäilemättömästi korvat höröllä, sillä sen mielestä tieto kuului myös sille. Häivähdystähdeltä oli omituista edes yrittää pimittää siltä tietoa, joka koski tällä hetkellä jokaista klaanikissaa ja noiden tulevaisuutta.
“Kuka Tammikynsi tarkalleen ottaen on?” nuorikko maukaisikin äkkiä ennen kuin Häivähdystähti ehtisi jatkaa tarinaansa.
Taivasklaanilainen huokaisi raskaasti kuitenkaan Lehtipisaraan katsomatta. Soturitar koki sen hieman loukkaavana, sillä Häivähdystähti tuntui pitävän Kastetähden huomiota tärkeämpänä kuin sen.
“Tammikynsi on minun isäni”, Lehtipisaran yllätykseksi vastaaja olikin Tiikeriraita. “Esi-isien keskuudessa tunnetaan hyvin vanha tarina ajasta, jolloin Tammikynsi yritti hallita Pimeää Metsää.”
“Ollessaan vielä Myrskyklaanin soturi.” Häivähdystähti lisäsi.
Lehtipisara kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Miksi pahainen soturi olisi yrittänyt käyttää Pimeää Metsää hyväkseen?
“Hän itse väittää yrittäneensä pelastaa Myrskyklaanin. Tehdäkseen siitä taas suuren Pimeän Metsän avulla”, Tiikeriraita jatkoi sävyyn kuin olisi ollut itse paikalla näkemässä. “Pimeä Metsä oli vahva. Henget tahtoivat liittoutua Myrskyklaanin avulla Tähtiklaania vastaan. Tähtiklaanin esi-isät kuitenkin astuivat väliin. Tammikynsi sai taistelussa surmansa.”
“Hän eli pitkään varjoissa. Tähtiklaani unohti hänet”, Häivähdystähti maukui sitten kuin katuen, vaikka Lehtipisaran mielestä päällikkö ei olisikaan voinut vaikuttaa asiaan. “Pimeä Metsä seuraa Tammikynttä vain siksi, koska he kaikki tahtovat kostaa. Ja nyt heillä on joku, joka kiihottaa tuota ajatusta. Suunnitelman aivot. Muiden tarvitsee vain tehdä perässä.”
Lehtipisara oli yllättynyt, miten Tammikynsi ei ollutkaan kuin tavallinen kissa. Se oli odottanut jotain suurempia voimia omaavaa paholaista, edes klaanipäällikköä tai henkeä Kadotuksesta. Ajatus sai sen luimistamaan korvansa.
“Tähtiklaani oli tapahtuneen myötä raivoissaan Myrskyklaanille. Esi-isät käänsivät selkänsä parantajille pitkäksi aikaa. He eivät enää vaeltaneet Myrskyklaanin unissa kuten ennen”, Tiikeriraita ei tällä kertaa jatkanut, vaan marmorikuvioinen taivasklaanilainen piti vuoron itsellään. “Klaani koki vitsauksia ja muut alkoivat hyljeksiä sitä. Myrskyklaani ei moneen kuuhun osallistunut kokoontumisiin, he häpesivät ja eristäytyivät. Tähtiklaani ei enää hyväksynyt heitä katseensa alle.”
Hiljaisuus vallitsi hetken kissajoukon välillä. Lehtipisara ei voinut kuvitella, millaista muinaisella Myrskyklaanilla oli ollut. Elää täysin eristyksissä muista, ilman minkäänlaista johdatusta.
“Mutta kuten muutkin asiat, tämäkin unohtui. Ennen Kuutamotähteä hallinnut päällikkö, Kaamostähti, sopi asiat Tähtiklaanin kanssa ennen kuin Myrskyklaani ajautuisi kokonaan kadotukseen. Tähtiklaani kuitenkin kirosi Tammikynnen verilinjan, sinut ja sisaruksesi, Lehtipisara. Siksi olet täällä nyt.”
Vaalea bengalinaaras pysähtyi. Se ei tiennyt… oliko se kuullut oikein.
“Mutta -- Mitä minä muka voin tehdä? Olen vain yksi kissa!” Lehtipisara parkaisi niskakarvat pörhistyen. Joutuisiko se jäämään tänne? Tarinaa kuunnellessaan naaras oli huomannut sydämensä hakkaavan, mutta nyt tuntui kuin sen sydän olisi vuorostaan pysähtynyt kokonaan.
“Sinä ja sisaruksesi autatte meitä tuhoamaan Tammikynnen. Teidän avullanne, teidän verellänne, olemme tarpeeksi vahvoja karkottamaan heidät mailtamme. ‘Veri on vettä sakeampaa’ ei ole turha sanonta.” Tiikeriraita oli tällä kertaa se, joka puhui. “Emme kuitenkaan voi luvata, että selviätte hengissä. Tämä on kuten mikä tahansa muukin sota, kärsimme varmasti henkivahinkoja.”
Ja Tähtiklaaniko oletti Lehtipisaran sisaruksineen olevan ihan sujut tämän asian kanssa? Naaras ainakin pelkäsi niin paljon ettei se kyennyt hetkeen liikkumaan saatika sanomaan mitään.
“Olette.... siis valmiita uhraamaan meidät taistelukentällä? Ihan noin vain?” Lehtipisara naukui tukahtuneella äänellä katsoen suurilla silmillään Tiikeriraitaa. “Miksi sinun veresi ei riitä karkottamaan Tammikynttä? Miksi tarvitsette meitä?”
Tiikeriraita vilkaisi Hallakuuraa, ja Lehtipisaraa alkoi yllättäen suunnattomasti raivostuttaa emonsa vaitonaisuus. Kuuranvalkea naaras ei ollut sanonut sille sanaakaan koko tänä aikana, eikä kuningatar vaikuttanut olevan moksiskaan siitä, miten Tiikeriraita ja Häivähdystähti puhuivat Lehtipisaran ja sen sisarusten veren vuodattamisesta.
“En ole tarpeeksi vahva käymään yksin Tammikynttä vastaan. Teillä vain --” Lehtipisara kuitenkin keskeytti Tiikeriraidan melkein sähisten. “-- oli huonompi arpaonni. Se olisi siis voinut olla kuka tahansa muu, vaikka isä tai Kadotushenki. Tai Kultapiisku. Jopa Tuulitassu!”
Häivähdystähti kohotti toista kulmaansa pysyen kuitenkin vaiti. Lehtipisara saattoi maistaa sapen jo ainoastaan siitä syystä, koska se valitettavasti oli oikeassa. Se ei kuitenkaan ehtinyt sanoa enää sanaakaan, kun niityllä leijuvan usvan keskellä kuului huutoa. Koko joukko jännittyi katsomaan äänen suuntaan, mutta tässä vaiheessa Lehtipisara kuitenkin ujutti vaivihkaisen katseen Kastetähden suuntaan. Päällikön oli päästävä pois täältä, vaikka se ei itse voisikaan lähteä.
“Häivähdystähti!” usvan seasta kuului karjaisu ja vaikka kissajoukko sulautuikin häilyvän turkkinsa puolesta hyvin niittymaisemaan, saattoi Lehtipisara erottaa harmaan pilven joukosta kaikki viisi kissaa, jotka olivat lähteneet matkaan. Noiden etunenässä kuitenkin juoksi vielä kuudes, jonka turkki… oli kuin Lehtipisaralla! Ei suinkaan väriltään, vaan olemukseltaan. Syvän tummanruskea Synkkämieli oli vaikea sekoittaa toiseen kissaan etenkään nyt, kun kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän tähtiklaanilaisia. Parantajaoppilaalla oli verta kasvoillaan ja tuo vaikutti ontuvan vasemman olkansa puolta. Lehtipisara oli jo rynnätä joukkoa vastaan, kun Hallakuura asettuikin poikkiteloin sen tielle. Naaras pysähtyi kuin seinään, vaikka se olisi oletettavasti voinut vain juosta suoraan emonsa läpi muita matkalaisia vastaan.
“Tammikynnen joukot yllättivät meidät. Emme löytäneet Varjotähteä!” Pimeydentähti huusi matkan takaa, vaikka nuo saavuttivatkin Lehtipisaran joukkoa nopeasti. “Löysimme kuitenkin --”
“Synkkämielen!” Lehtipisara päätti Varjoklaanin päällikön lauseen hämmentyneenä. Se oli samaan aikaan innoissaan nähdessään parantajaoppilaan pitkästä aikaa, mutta… miksi Synkkämieli oli täällä? Ainakin Lehtipisara tiesi ettei tuo ollut kuollut, sillä Synkkämieli erosi aineellisuudellaan henkikissoista. “Missä olet ollut? Iltahämärä on kaivannut apuasi, idiootti!”
Tummanruskea kolli jarrutti hieman nopeammin kuin olisi ollut tarvetta. Tuo käveli viimeiset askeleet muiden luokse hieman transsinomaisesti.
“Tiedän.” parantajaoppilas vastasi ja vasta silloin Lehtipisara erotti että veri valitettavasti oli Synkkämielen omaa. Kollilla oli otsallaan syvältä vaikuttava viilto, joka valui verta tuon keltaisille silmille.
“Jätimme kuitenkin Taivasklaanin, Lehtipisara. En voinut hylätä heitä oman onnensa nojaan. Ajattelimme vain omaa parastamme ja osa meistä jäi jälkeen. Olemme kaikki metsän klaanikissoja. Mikä tekee Taivasklaanista meitä arvottomamman?”
Lehtipisara tunsi kyllä piston sydämessään, mutta se ei voinut ottaa syitä niskoilleen, ei ainakaan yksin. Mutta Synkkämieli oli oikeassa, sen vastauksen kolli sai nuorikon kasvoilta. Sen vuoksi Synkkämieli hymyilikin hieman lempeämmin.
“Pimeä Metsä saattaa vielä seurata meitä. Meidän on parasta liikkua ja palata muiden luokse. Tähtiklaanista ei ole enää paljoa jäljellä. Varoitan siis: emme ole ehkä sellainen kuin odotatte. Kaikki ovat väsyneitä.” Haukkakynsi maukui, mutta muiden lähtiessä kävelemään tuo itse juuri jättäytyi jälkeen. Lehtipisara siirtyi hieman lähemmäs Synkkämieltä kuin elämästä turvaa hakien.
Myrskyklaanin entinen varapäällikkö katsoi kauas nummelle ja näytti siristävän silmiään. Tästä kulmasta Lehtipisara saattoi viimein erottaa tuon selkää halkovan arven. Olikohan Haukkakynsi kuollut tuon haavan takia? Lehtipisara ei voinut kuin arvailla.
“He ovat edelleen perässämme”, Haukkakynsi naukaisi sitten palauttamatta kuitenkaan katsettaan takanaan kulkevaan joukkoon. “Joudumme taistelemaan, Häivähdystähti. Emme ole valmiita.”
Lehtipisara katsoi sitten Kastetähteen. Olisiko päällikkö valmis taistelemaan kuten Lehtipisara oli? Toisin kuin Tähtiklaani?
“Me taistelemme kanssanne.” Synkkämieli lupasi Kuuliljan patistaessa joukkiota eteenpäin loivan nyppylän taakse.
“Teillä ei ole muuta vaihtoehtoa”, Tuuliklaanin varapäällikkö Harakkasulka maukui kulmiaan kurtistaen. “Emme voi lähettää teitä takaisin, jos Pimeä Metsä voittaa. Joten parasta taistella hyvin.”
Synkkämieli ei näyttänyt arvostavan Harakkasulan vastaanottoa, mutta molemmat myrskyklaanilaiset pysyivät vaiti, sillä etenkin Lehtipisara koki tässä vaiheessa typeräksi enää väitellä tilanteesta (vaikka Harakkasulka yrittikin yllyttää tilannetta). Niinpä kissajoukkio pyrki katoamaan ainakin hetkeksi Pimeän Metsän näköpiiristä kivuten kukkulan taakse. Siellä niiden eteen avautui kukkuloiden väliin jäävä niitty ja kivimuodostelma erikoisen pystyistä kivistä. Naaras ei hukannut aikaa, vaan kiiruhti alas, missä niitä odotti suurempi joukko Tähtiklaanin kissoja. Henget olivat vaisuja nähdessään partion saapuvan takaisin, eikä noita vaikuttanut hätkäyttävän elävienkään kissojen näkeminen niin paljon kuin Lehtipisara olisi olettanut. Ehkä noita ei enää vain kiinnostanut.
“Pimeä Metsä on tulossa. Meidän on saatava Kastetähti, Synkkämieli ja Lehtipisara turvaan.” Häivähdystähti maukui liukuessaan kasteisella nurmella alas mäkeä. Marmorikuvioinen päällikkö ei kuitenkaan saanut minkäänlaista vastakaikua henkikissoista, jotka vain makoilivat rauhakseen usvan keskellä.
“Me taistelemme, Tähtiklaani! Horrostaminen saa riittää, Tammikynsi on tulossa hakemaan karvojanne.” taivasklaanilainen jatkoi melkein ärsyyntyen.
“Mitä hyötyä siitä on? Jos lähetämme heidät takaisin, Pimeä Metsä tappaa heidät kuitenkin. Me emme voi voittaa, Häivähdystähti.” eräs naaras maukui ensimmäisenä kuitenkaan katsettaan nostamatta. Lehtipisara ei tunnistanut kissaa, mutta Synkkämieli näytti oksentavan ihan kohta.
“Apilaloiste, missä on sähäkkä sielusi nyt? Enpä muista kertaakaan, kun olisit istunut alas ja ollut hiljaa!” ruskeaturkkinen parantajaoppilas sähisi paikoiltaan saaden valkean naaraan nostamaan vihreän katseensa. Tuo selvästi tunnisti Synkkämielen, mutta riittikö se?
“Saat muistaa siis tämän ensimmäisenä kertana. Me olemme jo kuolleet, Synkkämieli, meillä ei ole mitään menetettävää.” entinen kuningatar hymähti painaen sitten leukansa etukäpälien päälle merkkinä siitä, miten keskustelu oli nyt käyty loppuun.
Synkkämieli perääntyi askeleen hämmentyneenä ja pysähtyi katsomaan Apilaloistetta avuttomana. Ruskeaturkki ei silti jäänyt sanattomaksi.
“Te olette meidän esi-isiämme. Olette taistelleet joskus itsekin Tähtiklaanin suojeluksessa heidän asettamallaan polulla. Missä on tuo elonkipinä nyt, kun olette itse vastuussa muista? Miten teitä ei yllättäen enää kiinnostakaan, mitä tapahtuu? Eikö sillä ole enää väliä, koska olette jo kuolleet?” Synkkämieli lausui viimeisen virkkeensä suorastaan irvaillen Apilaloisteelle.
“Olisivatko omat esi-isänne ylpeitä teistä? Entä jo Kadotukseen siirtyneet henget? Miten vaalittekaan vuorollanne heidän muistoaan.” kolli jatkoi ja Lehtipisara kuunteli hieman vaivautuneena vierestä. Se ei olisi kehdannut puhua Tähtiklaanille aivan noin.
“Olette pettäneet heidät ja hylänneet tehtävänne.”
Samassa useat kissat nousivat ylös. Lehtipisara oletti Synkkämielen saaneen nuo puolelleen, mutta eturivin suurikokoinen kolli ei näyttänytkään järin tyytyväiseltä.
“Olemme istuneet täällä kokonaisia kuita ahdingossa, menettäneet yli puolet ystävistämme. Emme näe heitä enää koskaan. Haluammeko jatkaa eteenpäin ilman tovereita, joiden kanssa taistelimme?” tähtiklaanilainen murisi.
“Salamatähti, oletko valmis menettämään loputkin ystäväsi?” Naakkakynsi haastoi niskakarvat pörröisinä. Kyseessä oli siis Tuuliklaanin entinen päällikkö, Lehtipisara havannoi. Se ei tosin ollut koskaan ehtinyt näkemään Salamatähteä.
“Minä en ole. Odottaa olemme kyllä osanneet, mutta niin kauan kuin yksikin Tähtiklaanin soturi taistelee, meillä on mahdollisuus. Ystävät, meillä on vielä tehtävää.” kirjava naaras korotti ääntään tummanharmaan kollin viereltä.
“Me emme tulleet näin kauas vain päästääksemme kaiken valumaan käpälistämme.” harmaa kollisoturi jatkoi.
“Katajanmarja, Pisarapilvi… kiitos.” Pimeydentähti huokaisi. Tähtiklaani alkoi liikehtiä rauhattomasti ja supista keskenään, mikä sai Apilaloisteen ja Salamatähden puolestaan luimistelemaan korviaan. Henkisoturit nousivat kuitenkin ylös sijoiltaan ja ravistelivat turkkejaan, venyttelivät ja ryhdistäytyivät. Lehtipisaran sydän pamppaili rajusti, sillä enempää se ei tältä hetkeltä olisi voinut toivoa. Niin kauan kuin Tähtiklaani jaksaisi taistella, olisi sillä itsellään, Kastetähdellä ja Synkkämielellä mahdollisuus päästä kotiin.

Aika kului matelemalla. Tai ainakin nuorikosta tuntui siltä. Suurin osa Tähtiklaanin päälliköistä, varapäälliköistä ja parantajista oli asettunut mäen harjalle tarkkailemaan Pimeän Metsän kissojen kerääntymistä. Lehtipisara taas pyöritteli kynsissään heinänkortta hermostuneena. Se oli sitä mieltä, että Tähtiklaanin tulisi hyökätä ensin. Jos Pimeä Metsä saisi aikaa koota kaikki rivinsä tänne, olisivat tähtiklaanilaiset pahasti alakynnessä. Lehtipisara ei ollut osallistunut kuin kerran oikeaan taisteluun ja sitä pelotti. Synkkämieli ei ollut pitämässä sille seuraa, vaan toinen myrskyklaanilainen oli vaatinut päästä seuraamaan tilannetta tähtiklaanilaisten joukkoon mäelle. Soturitar haki katseellaan Kastetähteä kuin pentu emoaan. Ja jos se löytäisi tuuliklaanilaisen kasvaneesta joukosta, pyrkisi se lähemmäs klaanipäällikköä aikeinaan heti sanoa jotain.
“Olen pahoillani kaikesta, mitä sanoin”, se aloitti vaikka tiesi pahoitelleensa jo aikaisemmin matkan varrella. “Toivon vain, että pääsemme kotiin. En ole taistellut usein muutenkaan, mutta nyt vastassamme on Pimeä Metsä. Taas. Uskotko meillä olevan minkäänlaista mahdollisuutta selvitä tästä?”
Lehtipisara oli sitten vain hetken hiljaa istuessaan alas.
“Minä pelkään kuolla.” se totesi lopulta yllättävän rauhalliseen sävyyn. Sitä ei silti pitänyt sekoittaa hyväksyntään, se ei ollut sinut kuolemisen kanssa. Se ei halunnut kuolla. Mitään soturitar ei pelännyt enemmän kuin kuolemista.
Pitkään kaksikko ei ehtisi siinä jutustella asioita ennen taistelua, sillä mäeltä kantautuisi pian Kastetähden mahdollisen vastauksen jälkeen huuto. Kaikkia käskettiin astumaan mäelle taisteluun.
Avuttomana Lehtipisara katsahtaisi Kastetähteen, mutta siirtyisi siitäkin huolimatta pala kurkussa mäen harjalle. Matka oli lyhyt ja soturin käpälät tuntuivat olevan lyijyyn valetut. Se ei yksinkertaisesti saanut jalkojaan enää nousemaan, mikä puolestaan johti melkein kaatumiseen. Synkkämieli kuitenkin ottaisi Lehtipisaran vastaan, jos joku muu ei ehtisi ensin.
“Tammikynsi on heidän joukossaan. Kuulilja kertoi hänen olevan tuo kullanhohtoinen tuolla taempana. Kätevää pysyä piilossa joukkojensa keskellä.” myrskyklaanin parantajaoppilas maukuisi hiljaa osoittaen kohti häilyvien, mustan savun kietomien kissojen joukkoa.
Lehtipisaran oli pakko myöntää, että se ei kyennyt erottamaan Tammikynttä Pimeän Metsän joukosta, sillä sen katse harhautui pikemminkin laskemaan vihollisten lukumäärää. Eikä naaras kyennyt kertomaan, montako soturia Tähtiklaanilla oli vastassaan.
“Hyökätkää!”

Nimi: Tunturitassu (Varjoklaani)

12.03.2020 22:59
Tunturitassu pudisti pienieleisesti päätään. "Ehkä ensi kerralla", hän jatkoi kohteliaaseen sävyyn, nostaen sitten katseensa jälleen yläviistoon kohdatakseen omista syvän sinisistä silmistään poikkeavan meripihkaisen tuijotuksen. Hän väräytti pienesti viiksiään toisen selvästi tympääntyneelle ynähdykselle, mutta seisoi kuitenkin vakaasti sanojensa takana. "Ja milloinkohan tämä 'ensi kerta' mahtaapi sitten olla?" naarasta suurikokoisempi kolli kysäisi kulmiaan tietäväisen oloisesti kohottaen. Nyt vuorostaan Tunturitassu päästi epämääräisen äännähdyksen. Naavakynsi ei kuitenkaan oppilaan yllätykseksi tällä kertaa tyytynyt vain ajattomaan vastaukseen saati sitten hänen sen jälkeen esittämäänsä sanattomaan ilmaisuun, vaan vaati määrätietoisen olemuksensa sekä pistävän katseen välityksellä varmaa tietoa. "Jaa'a, todennäköisesti silloin kun sitä ensi kerralla kysyt", valkea varjoklaanilainen naukaisi hetken aikaa sanojaan ensin maistellen.
Tuskinpa sekään tuolle kelpaisi, mutta tällä hetkellä hänen veljensä ei parempaa vastausta saisi. "Hmhp. No, lupaus mikä lupaus", Naavakynsi maukaisi kumealla rintaäänellään ennen kuin kääntyi lähteäkseen. "Ensi kertaan, Tunturitassu."
Kolli heilautti vielä puoli pituista häntäänsä leirin sisäänkäynnin suulla tervehtiäkseen Juovasulkaa, joka oli tuttuun tapaansa aina hieman myöhässä sovitusta aikataulusta. Sen vuoksi Naavakynnellä olikin ollut aikaa vaihtaa useampi sananen siskonsa kanssa – tuskinpa hän muuten olisi vaivautunut kuluttamaan hyvää metsästysaikaa valkeaan perheenjäseneensä, jonka vastauksen yhteiseen saalistusretkeen hän tiesi jo varsin monen yrityksen jäljiltä.
"Ensi kertaan", Tunturitassu sanahti puoliääneen toisen jo kadotessa ulos leiristä.
Hetken aikaa ensin ilmaa kuulostellen veljiensä nopean palaamisen varalta, valkea naaras nuolaisi muutaman kerran rintaansa siloittaakseen hermostuksesta puolimatkaan nousseet karvat takaisin paikoilleen. Etenkin Naavakynnen kalliomainen olemus sai kolme kertaa pienemmän oppilaan tavanomaista levottomammaksi. Kalliomainen ei mitä ilmeisemmin kyseisen soturin tapauksessa tarkoittanut vakaata ja turvallista, vaan pikemminkin viileää sekä taipumatonta. Sellaisena isokokoisena soturina Naavakynsi oli aina esitellyt itsensä, puolipituisen häntänsä vain pönkittäessä entisestään tällaista rintakarvojen pörhistelyä.
Tunturitassu viimeisteli peseytymisensä siististi vasemman etutassunsa kärjen lipaisuun ennen kuin otti jälleen tuttuun tapaansa ryhdikkään asennon. Edustavuus oli ollut aina hyvin tärkeää koko perheelle, joskin naaras näki ryhdikkyydellä sekä siisteydellä hieman erilaisia merkityksiä kuin vain sen, mitä hyvältä näyttäminen merkitsi maineelle. Tunturitassun arvoihin kuuluivat muun muassa kohtuullinen arvokkuus sekä ahkeruus, jotka molemmat ainakin oppilaan omasta mielestä huokuivat kissan olemuksesta. Selkä suorana ja pää omantunnon arvoisesti koholla puhui kissan puolesta. Toisaalta jos leuka sojotti liikaa taivasta kohden tai olemus löyhkäsi monen ketunmitan päästä liian itsevarmalta, oli kissa mitä todennäköisimmin nauttinut liikaa omaa ylevää arvoaan. Sellaisiin tapauksiin Tunturitassu oli kehittänyt omat keinonsa, olihan hän sattunut elämään koko pienoisen elämänsä tällaisten vanavedessä.
Varjoklaanilainen ravisti seuraavaksi kevyesti päätään niin, että suurehkot korvat liikehtivät pään liikkeiden mukaisesti. Pieni yhtäkkinen huvittuneisuus oli saanut kohotettua tuon mielialaa niinkin koreaksi, että oppilas oli joutunut purkamaan sitä tunnetta fyysisin elein. Ainaiset ajatusten lipsumiset ties mistä aiheesta toiseen hämmensivät nuorta naarasta, mutta samaan aikaan myös toivat sitä kallisarvoista hupia muuten varsin tavanomaiseen arkeen.
Tunturitassu pyrki myös peittämään kiusaantuneisuutensa, jota hänen omat pääkoppansa sisällä vilisevät ajatukset aiheuttivat. Etenkin ajatukset sekä tahattoman arvostelevan sävyiset mielipiteet hänen omasta perheestään nolostuttivat sekä herättivät syyllisyyttä oppilaassa. Eihän hän nyt sellaisia voisi ajatella niistä lähimmäisistään, jota olivat kaikesta huolimatta olleet hänen elämässään iät ja ajat. Vieläpä vapaaehtoisesti!

Naaras nousi istuma-asennosta lyhyen harkinnan jälkeen takaisin ylös. Hän antoi painonsa tippua pienesti eteen, mikä ei ollut kauhean tyypillistä muuten hintelälle ja tarkasti painonsa neljälle raajalle asettavalle varjoklaanilaiselle. Pitkät jalat ikään kuin vaativat sellaista käytäntöä, sillä ennen pitkää etupainoisuus alkoi tuntua ikävästi lavoissa. Tunturitassu antoi rauhallisten askeleidensa viedä häntä lähemmäksi leirin suuaukkoa, ja lopulta oppilas myös pujahti siitä sulavasti maailmaan, jota leirin turvalliset hajut sekä asukit eivät ympäröineet. Kuusimetsän pistävät tuoksut tunkeutuivat naaraan tietoisuuteen aivan uudella tavalla, vaikka leiri sijaitsikin tämän kaiken keskellä ja vaikka Tunturitassu oli viettänyt monesti aikaa sen siimeksessä vaellellen. Harvemmin täysin kuivaksi asti vettä haihduttava maaperä painautui pehmeästi oppilaan vielä suhteellisen kokemattomia anturoita vasten. Naaras suuntasi tuttuun tapaansa vähän minne sattuun, enemmän päättömästi kuononsa ja vaistojensa varassa kulkien kuin todellista päämäärää kohti pyrkien. Hän kuitenkin vältteli veljiensä pitkänkin aikaa vahvana hajujälkenä esiintyvää polkua, joka jäi jokaisella huolellisesti asetetulla askeleella yhä kauemmaksi taakse. Tunturitassu käytti runsaasti aikaa vain yksinkertaisesti ympäristönsä perinpohjaiseen tarkasteluun sekä ruumiinsa, etenkin paljon liikuntaa vaativien jalkojensa, verryttelyyn.
Kuuset kurkottivat korkealle taivasta kohden naaraan yläpuolella, mikä kiehtoi nuorta oppilasta kummallisen paljon. Ne varjostivat maankamaran jättäen sen kasvuston oman onnensa nojaan auringonvalon osalta. Se näkyi lyhyempänä kasvustona ja hämäränä valotuksena. Myös eri väriset ja koostumukseltaan toinen toistaan mielenkiintoisemmat sammalet peittivät koko ajan kivikkoisemmaksi käyvää maata, unohtamatta kuitenkaan kivuta puunrunkoja tai sokkeloisesti maanpinnalle kohonneita juuria pitkin.
Tunturitassun katse kiersi hämärää metsää joka kerta yhtä tutkivana. Naaraan korvat kääntyilivät nopealiikkeisesti lintujen ja pieneläinten paljastaessa olinpaikkansa, vaikkei oppilaan ollut tarkoitus tälläkään kertaa häiritä niiden arkisia puuhia. Viikset väpättäen tyytyväisyydestä siihen hauraaseen, reviiriä vielä hetken aikaa syleilevään rauhaan sai valkean naaraan pysähtymään niille sijoilleen ja vain hengittämään raikasta ilmaa. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos, rintakehä tasaisesti hengityksen mukaan kohoillen.

Nimi: Élan (Erakko)

08.03.2020 01:10
Narria nimet eivät näyttäneet hirveästi kiinnostavan, vaikka Élanin mielestä ne olivat sangen kiinnostavia, varsinkin, kun Riddler oli selittänyt miten paljon valtaa niihin lopulta liittyi. Kuitenkin hän päätti olla jatkamatta aiheesta, sillä ei halunnut, että toinen ehkä suuttuisi. Niinpä hän vain nyökytteli myöntymisen merkiksi lähtiessään toisen perään.
Valkovoittoisen kollin laulu ilahdutti kirjavaa nuorukaista suuresti ja hänen suupielet nousivat hymyyn, kun hän kehräsi pienesti laulua kuunnellessaan. Hän kuunteli tarkasti, jotta muistaisi sen myöhemmin. Olisipa jotain kerrottavaa emollekin, kunhan hän palaisi.
He kaksi loikkivat kiville ja Élania alkoi naurattaa, kun Narri vaikutti matkivan häntä hieman hullunkurisesti. Kilpikonnakuvioinen naaras vasta siitä intoutuikin ja alkoi itsekin hypähdellä korkeammalle ja niin kaksikko ylitti kivikkoisen alueen varsin hullunkurisen näköisesti. Élanin kurkusta oli koko ajan pyrkiä riemastunutta nauravaa kehräystä.
Eriparisilmäinen naaras nyökytteli Narrin sanoille. "Tykkäisit emosta, jos tapaisit hänet. Vähän eri näköinen kuin minä", Élan selitteli, kun he saavuttivat toisen puisen tason. "Hän on vaaleampiturkkinen", naaras selitti ja näki Eddien kuvajaisen silmissään. "Tykkäisit hänestä myös", Élan lisäsi.
Sitten hän katseli kiinnostuneena valkovoittoisen virneleuan venyttelyä ja Élan nyökytteli innokkaana. "Vähän niinkuin me!" Hän innostui jälleen uudesta laulusta, keltainen ja sininen silmä säihkyivät auringossa. "Mekin kuulemma ennen kiertelimme, tai emo kierteli. Mutta olemme kuulemma vielä vähän liian pieniä sellaiseen." Élan röyhisti ylpeänä rintaansa. "Mutta sitten, kun olemme tarpeeksi isoja, Riddler vie meidät oikeaan seikkailuun!"

Nimi: Nameless (Erakko)

06.03.2020 18:04
Nameless kohautti luisia olkiaan nuoremmalle kissalle, sen enempää välittämättä siitä miksi häntä kutsuttiin. Nimi oli vain nimi, mihin sitä sellaista kaivattiin? Hän kutsui toisia juuri niin kuin tahtoi, mihin sitä semmoista nimeä tarvittiin? Toinen oli pentu, sekä kissa, sekä naaras ja kirjavakarva, että kilpikonna, minkä tämän hauskat värit toivat mieleen. ”Nimi kuin nimi, ihan sama mikä se on.” Nameless päätyi vain töksäyttämään ja siinä se.
”Vesikissat vesikissat, monta heitä, vesikissat verikissat jahtaa suo noin, hyppii loikkii laulaa vaan, äsken tuolla ja kohta löytyvät muu’alta, verikissat verikissat verikissat” Nameless lauleskeli ja kertoi asian isolle puurakennukselle, jonka edessä seisoskeli.
Peliasiat saatiin hoidettua loppuun ja nopeasti Nameless unohtikin jo koko jutun. Hän ei sen enempää muistellut kuin että oli juuri ollut laiturin päässä ja käännähtänyt takaisin ympäri, mutta nyt vain pentu mukanaan. Mutta niin valkean luisen kollin elämä pyöri, joten miksi turhaan muuttaamaan sitä?
”Ooooo, kuinka ilahduttava sana tämä Riddler, oi kyllä vain. Veli sinulla on, hmmm? Toinen harmaakarvainen, ehkä vaaleaa löytyy häneltäkin turkistaan?” Nameless arvuutteli ja nyökkäili sitten ennen kuin oli edes vastauta saanut.
Maa tassujen alta oli vaihtunut täysin valkoisen kollin huomaamatta pikkukiviksi ja Nameless näki Elanin nostelevan tassujaan hauskasti. Tanssiako harjoitti? Päättäen matkia pienemmän karvakasan liikkeitä Nameless myös ravisteli tassujaan, tajuamatta sen olevan tarkoitus vältellä kuumaa maata.
Nameless kulki samalla tavoin tassut pomppien aina puurakennuksen etumukselle asti, jossa toinen puinen koroke, melkein kuin silta tämäkin, kohosi askel kerrallaan. Nameless loikkasi ensimmäiselle askelmalle ja sitten vielä toiselle, josta löysikin kivan puisten tolpan mitä vastaan itseään kyöhnäsi. ”Kaksijalka? Ei ei ei ole minulla sellaista, neljä jalkaa löytyy, kyllä vain.” Nameless nyökäytteli päätään. ”Narri asustaa missä haluaa, liikkuu laulaa ja tallustaa, ei pysähty ennen kuin haluaa.” Nameless kertoi, laulunsoinnut jälleen kieleltään pursuen. Paljastaen kyntensä Nameless kohotti ne puutolpalle ja venytteli luista kehoonsa sen pituutta pitkin, sitten repien pieniä paloja tolpan pinnalta, ennen kuin rentoutui jälleen istualleen.

Nimi: Aamukaste (Taivasklaani)

06.03.2020 17:41
Aamukaste kuunteli savunharmaan kollin selitykset ja kehut korvansa heilautuksella, mutta en antanut niille paljoa sen enempää arvoa, vaikka antoikin pienen virneen, joka paljasti juuri täydellisen verran hänen valkeita torahapaitaan, pysyä paikallaan.
Aamukasteen ilkikurinen ilme ei kuitenkaan kauan kasvoilla pysynyt, kun Smokeksi, tai ehkäpä Savukynneksi, esittäytynyt kolli esitteli itsensä ja tarkoituksensa järvellä. Aamukasteen kalpeat kasvot kääntyivät vilkaisemaan Tihkupyryyn, tavoittaen veljen katseen, josta kuvastui samankaltainen vastenmieli kuin tiesi omaltaan kuvastuvan. Hän kohotti leukaansa myöntävästi Tihkupyryn sanoille ja ei voinut kuin jatkaa. ”Mielenkiintoista, että satut juuri nyt saapumaan paikalle, sillä muut klaanit ovat olleet poissa jo hyvän aikaa.” Aamukaste siristi Smokelle erivärisiä silmiään, kun vilkaisi myös kullankeltaista kulkukissaa.
Koska nykyinen paljastus olikin tullut esille, ei Aamukaste päättänyt enää kiinnittää huomiotaan sen enempää kullankeltaisen kissan ja Smoken ”suhteisiin”, vaan äännähti vain mitään sanomattomasti Smoken selitykselle. Hänen katseensa välähti heti kellertävään kissaan tämän vaikuttaessa selvästi tuohtuneelta tilanteesta ja antoi Tihkupyryn huolehtia Smoken vahtimisen.
Tihkupyry tekikin ensimmäisen eleen hyppäämällä kaksikon sekaan, mutta Aamukaste huolehti että kullankeltainen erakko ei lähtenyt omille teilleen paljastamalla hampaansa ja sihahtamalla tälle kollin aikeissa siirtyä sivummalle metsikköön. Ei hänen vahtivuorollaan! Aamukaste valkeat kynnet esillä sivalsi ilmaa kollin edellä ja seurasi tyytyväisenä kun tämä siirtyi takaisin Smoken lähelle, tosin ilme vahvoilla vihaisilla juonteilla. ”Alahan laputtaa! Hopi hopi-!” Aamukaste kannusti veljensä käskyä omallaan ja antoi häntänsä piiskata kerran villisti takanaan, ennen kuin alkoi paimentamaan kaksikkoa ulos päin veljensä rinnalla, pitäen erityisesti kultaista erakkoa silmällä, Tihkupyry kun vahti Smokea. Oli tässäkin kyllä! Ja heillä kun oli niin mukava piknic tulossa. Mutta toisaalta, ei Aamukaste voinut kuin olla hieman tyytyväinen siihenkin että tuli tämän päivän hyvä työ tehtyä ja sai komentaa muukalaiset ulos heidän reviiriltään.

Nimi: Ikirouta (Jokiklaani)

06.03.2020 00:56
Auringonpaiste oli niin kuuma, että valkoturkkinen vanhus istuskeli klaaninvanhimpien pesän suuaukolla, siinä oli vielä sopivaa varjoa suojaamaan hirveältä helteeltä. Kuten yleensäkin, hän istuskeli siinä pesätoverinsa Fasaanisydän seuranaan. Heillä kahdella oli juuri ollut keskustelu meneillään ja kärtyinen kaljujalkainen naaras oli ehkä vastaamassa tai sitten ei, oli miten oli Ikirouta ei sitä saanut kuulla, kun kuuli nuoren äänen naukaisun.
Vanha kolli siirsi kirkkaiden sinisten silmiensä katseen tulijoihin ja unohti pesätoverinsa kanssa käydyn keskustelun ainakin hetkellisesti, kun kaksi pentua saapuivat heidän luokseen. Kyseessä olivat edesmenneen Kuisketähden pennut Varjopentu ja Kallapentu. Vaikka vanhus oli surrut ystävänsä ja päällikkönsä poismenoa, olivat elävät ja hyvinvoivat pennut silti lohdullinen muistutus siitä, että naaraasta oli vielä jotain jäljellä täälläkin Tähtiklaanin tällä puolen.
Ikirouta soi pennuille ystävällisen katseen paikaltaan varjosta. "Tervehdys Kallapentu, Varjopentu. Mikä teidät tuo tänne pesällemme näin kuumana päivänä?" Hän kysyi ystävälliseen sävyyn oppilasikäisiltä pennuilta, pilkettä silmissään, kun nosti itsensä parempaan istuma-asentoon. Kuuma keli ei ollut valkealle kollille mieluinen. Hän piti ohentuneesta turkistaan huolimatta yhä enemmän lehtikadon ilmoista ja pakkasesta. Fasaanisydämen kolottaville jaloille keli oli arvatenkin mieluinen. Ikirouta vilkaisi pesätoveriinsa hieman varoittavasti, toivoen, ettei vanha naaras rupeaisi kovin pahansisuiseksi.
Ikirouta antoi katseensa viipyä pennuissa, joista Kallapentua oli aivan pienenä kantanutkin hieman vaelluksen aikana. "En tiedä muistatko", Ikirouta naukaisikin lempeästi pennulle; "mutta kannoin sinua, kun olit pienempi. Silloin kun tulimme tähän uuteen leiriin."

Nimi: Tihkupyry (Taivasklaani)

24.02.2020 16:38
Tihkupyry veljensä kanssa oli onnistunut yllättämään Taivasklaanin reviirille tunkeutuneen "pariskunnan" onnistuneesti, samalla lopettaen heidän välisen alkavan kahinan, jos kolli tilannetta oikein luki. Arvaamattomalla käytöksellään, hän tassutteli lähemmäs kahta kulkukissaa Aamukaste rinnallaan, mutta pysähtyi hieman rennosti seisomaan kuunnellakseen, kuinka savunharmaan turkin omaava katti yritti leputella tilannetta rupattelemalla. Taivasklaanin soturi päästi tuhahduksen, nyrpistäen nokkaansa samalla kun virneensä naamaltaan oli kadonnut.
"Etsit klaaneja?", toistaen vieraan sanoman, hän vilkaisi nopsakkaa erivärisin silmin kysyvästi veljeensä, mutta kiinnitti pian taas huomionsa kolliin, joka kertoi nimensä olevan Smoke. Tai entinen Savukynsi, eli tässä tapauksessa entinen klaanikissa. Valkoturkkinen komistuksen korva räpsähti kuulemastaan hieman yllättyneesti, mutta kuullessaan Myrskyklaanin katin suusta, Tihkupyry päästi oitis pienen murahduksen halveksuvana, silmänsä siristyen aavistuksen siinä samalla.
"Myrskyklaanilainen? No siinä tapauksessa olet vähän myöhässä, kaveri. He painuivat hiiteen jo ajat sitten muiden klaanien kanssa." Tihkupyry ei tosiaankaan ollut mikään muiden klaanien fani, ei ainakaan sen jälkeen, miten he heivasivat viidennen klaanin omilleen pahan paikan tullen. Hän ei siis odottanut törmäävänsä aivan heti kyseisten klaanien kissoihin järvellä tapahtuneen jälkeen, eikä varsinkaan heidän reviirillään. Oliko tämä joku juoni? Lähettikö pois lähteneet klaanikissat omiaan takaisin järvelle vakoiluhommiin? Ajatus saattoi olla lapsellinen, mutta ihan hyvin moista voisi myös tapahtua!
Tihkupyry antoi Aamukasteen hoitaa kullanruskeasta kissasta kommentoinnin, joka näytti hermostuneen hiukan kahden vahvan soturin saapumisesta, ja peruutteli hitaasti taaemmas niskavillat kohti taivasta. Hoikka klaanikissa kiinnitti tähän huomiotaan välittömästi, mutta keskittyi kuitenkin seuraamaan katsellaan arpien peittämää Smokea, joka yritti näköjään päästä pälkähästä hölöttämällä jotakin heidän rauhaan jättämistä.
"Jaa-a, olette ohikulkumatkalla? No siinä tapauksessa, me ilomielin voimme saattaa teidät kaksi kaverusta ulos reviiriltämme", Tihkupyry soi mitäänsanomattoman irvistyksen erakolle ja ennen kuin nuo ehtisivät kommentoimaan asiaan jotakin, valkoturkki loikkasi kaksikon sekaan, tällä kertaa vain vitivalkeat kyntensä esillä ja niskaturkkinsa hieman pystyssä. Hän ei todellakaan vitsaillut. Olisihan Tihkupyry mielellään käyttänyt erakkovaljakkoa raapimapuunaan, mutta siihen löytyisi vielä varmasti aikaa myöhemmällekkin.
"Noniin, käpälää toisen eteen!" molempiin erakkoihin vilkaisten Tihkupyry komensi noita, mikä oli hänelle erittäin tuttu harrastus jo ennestään. Komentelu oli hauskaa, varsinkin kun nyt hän sai tehdä sitä muukalaisille ihan syystä. Hän siirtyi harmaaturkkisen kollin taakse, aikeissansa paimentaa nuo haluamaansa suuntaan järvenrantaa pitkin.

Nimi: Élan (Erakko)

03.02.2020 22:39
Kirjavan kissan pää kääntyili puolelta toisella uteliaana, melkein peilaten valkean ja kirjavakasvoisen eleitä. Naaras kuunteli tarkkaavaisena, pitkät kapeat korvat höröllään mitä valkovoittoisella kollilla olisi sanottavanaan, kun Élan kyseli häneltä tämän nimestä. "Ai erikoista. No, Narriksi minä sitten sinua sanon!" Élan päätti ja räpytteli eriparisia silmiään auringon yhä tukalana leimuavassa hohteessa. Kiinnostavan kissan seurassa hohdetta kuitenkaan hädin tuskin enää edes huomasi, vaikka naaras olikin miettinyt hetki sitten loppuisiko kuumuus ikinä. Narri oli hauskinta juttuseuraa, ketä Élanilla oli ollut aikoihin! Toki hän piti veljensä ja emonsa seurasta, mutta oli mukava välillä tavata uusiakin tuttavuuksia, varsinkin yhtä mielenkiintoisia ja lennokkaasti jutustelevia, kuin valkovoittoinen kolli outoine arpineen.
Nyt Élan nyökkäili jo ymmärtäväisempänä, kun kolli jatkoi pelin selitystä. Hän uskoi nyt ymmärtävänsä säännöt. "Aivan!" Hän sanoi ja onnitteli kollia voitosta.
Narrin lähtiessä kävelemään harmaankirjava naaras nousi myös käpälilleen ja seurasi perässä oudon sileää puista pintaa pitkin. He keskustelivat vesikissoista ja nuorempaa todella kiinnosti kuulla kollin ajatuksia asiasta. Hän nyökkäili jälleen, häntä heilahdellen ja silmissään pohtiva katse. "Ehkäpä. Varmaan he ovat nopeita. Tai ehkä vesikissoja on monta, ehkä ne näyttävt aina siltä, kuka milloinkin katsoo. Vaikea sanoa, mutta mielenkiintoinen kysymys." Élan otti hypähtävän askeleen Narrin perässä hieman kuumasta pistelevälle kivikolle ja ravisteli tassujaan ilmassa kävellessään, hän näytti hieman hullunkuriselta. "Ei, en asu kaksijalkojen kanssa. Asun veljeni ja ottoemoni Riddlerin kanssa. Oletko ehkä tavannut häntä? Hän tykkää arvoituksista ja kertoa satuja", Élan selitti, unohtaen olla varovainen tämän kollin seurassa. Riddler ei ehkä olisi ollut kovin iloinen, mutta nuorukaisella oli mukavaa. "Asumme omassa pesässä vähän matkaa täältä poispäin. Asutko sinä kaksijalkojen pesässä?"

Nimi: Laulunkaiku (Varjoklaani)

09.01.2020 21:34
Laulunkaiku sai viimein puuskutettua ulos asiansa, minkä tiesi olevan tärkeä ihan vain sen perusteella, että klaanista harvoin lähetetiin juoksupoikia hakemaan tiettyä kissaa takaisin leiriin jonkin asian takia. Syyskynsi otti kuitenkin uutisen suhteellisen rauhallisesti ja kiitti häntä, mihin Laulunkaiku vain nyökkäsi, kun huomasi samalla neljännen kissan heidän joukossaan. Oranssiturkkinen naaras, joka ei selvästikään kuulunut näille maille.
Punahäntäisen kollin ymmärryksen mukaan Hietatassu, Syyskynnen oppilas, oli ollut varsin valmiina lähtemään viemaan muukailaista ihan vain vaikka itsekseen ulos klaanin alueelta, mutta mustaturkkinen varapäällikkö ei tietenkään siihen suostunut. Niinpä Laulunkaikua pyydettiin mukaan. Punertava soturi päätyi nyökkäämään päätään, saadein viimein hengityksensä tasaantumaan. ”Toki, Syyskynsi.” Hän suostui vanhemman soturin pyyntöön. Toinen olisi voinut käskyttää häntä tuosta noin vain, joten tavallaan Laulunkaiku arvosti sitä että tummaturkki vaivautui edes pyytämään.
Oranssiturkkinen naaras kuitenkin ilmoitti lähtevänsä ja vielä nimitteli Syyskynttä nimeltä, mikä sai taas nuoremman soturin kohottamaan kulmaansa. Olivatko he todella ehtineet nyt jo esittäytymään toisilleen, vielä muukalaiselle? Vai tunsiko naaras soturin jo aiemmalta ajalta? Laulunkaiku ei ainakaan muistellut nähneensä tätä aiemmin, eikä tämä haissut ollenkaan kolmelta muulta järvellä asustavalta klaanilta.
Syyskynsi lähti juoksujalkaa takaisin leiriin ja Laulunkaiku jäi kahden muun kissan seuraan. Naaras kertoi lähtevänsä ja heidän voivan seurata. Laulunkaiku ei tuntenut mitään syytä olla toiselle tarpeettoman ilkeä, joten veti kasvoilleen soturillisen neutraalin ilmeen nyökätessään. ”Saatamme sinut rajalle asti, ymmärrät varmasti.” Hänen oli pakko lisätä pienen virneen kera. Vaikka toinen kuinka lupaili lähtevänsä, ei Laulunkaiku Hietatassun kanssa voinut luottaa toiseen sen vertaa, valitettavasti, että tämä todella poistuisi, vaikka olisivathan he varmasti myöhemmin haistaneet tämän hajujäljen, mikäli se tulisi vastaan.
Niinpä he lähtivät matkaan. Laulunkaiku vilkaisi Hietatassuun, joka todennäköisesti kulkisi hänene vierellään. Hän ei oikeastaan tuntenut tuoretta oppilasta ollenkaan, joten päätti tehdä asialle jotain ajan kuluksi. ”Hietatassu, ehdittekö kiertämään pitkällekin jo Syyskynnen kanssa? Ymmärtääkseni tämä on ensimmäinen kertasi näin lähellä rajaa?” Laulunkaiku piti äänensä positiivisen pirteänä udelessaan, vaikka piti katseensa suurimaksi osin naaraassa edessään, vaikka vilkaisikin vaaleaa kollioppilasta.

©2020 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com