Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

punainen = ylläpitäjä
vihreä = moderaattori
valkoinen = tavallinen käyttäjä

* * *

Uusi kartta - Reviiritietoa

Uusien, väliaikaisten reviirien kartta. Taivasklaani ei seurannut muita tälle reviirille, joten sille ei ole laitettu minkäänlaista asuinsijaa.

Järvikartta

Maailmankartta

* * *

Vuodenaika: Lehtikadon aika [vuodenaika ei vaihdu enää IRL:n mukaan]

Sää: Pakkanen puree läpi turkeista ja lunta sataa / vuorilla on lumimyrsky

Seuraava kokootuminen: Ei tiedossa

Seuraava parantajien kokoontuminen: Ei tiedossa

Ropen kellonaika: Noin 21:00

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Ikuisuusyö (Tuuliklaani)

13.02.2018 21:49
Ikuisuusyö uskalsi olla eri mieltä asioista, joita Hopeasiipi päästeli suustaan, mutta se näki silti paremmaksi vaihtoehdoksi pitää oman suunsa suljettuna. Sillä oli ajatuksia, mietteitä ja suunnitelmia, eikä sen kannattaisi täten turhaan vääntämällä antaa niistä Hopeasiivelle vihiä. Niinpä se keskittyikin hetken vain hiljaa taivaltamaan hangessa, vaikka sen kulmien väliin saattoi pimeässäkin huomata muodostuvan kurtun.
"Ei meidän tarvitse päästä henkimaailmaan, jos henkimaailma tulee luoksemme." Ikuisuusyö tuhahti kohottaen tässä vaiheessa hieman laantunutta ryhtiään. Sen siniset silmät välkähtivät Hopeasiiven suuntaan mietteliäinä.
"Onko sinulla sukulaisia Pimeässä metsässä?" se pisti väliin kuin estääkseen Hopeasiiven aikeet lausua oma kysymyksensä. Valitettavasti Ikuisuusyö kuitenkin sai selvää ja täten se joutuisi vastaamaan. Sen suu mutristui hieman.
"En tiedä, jos totta puhutaan. Mutta esi-isämme ovat pulassa, jouduimme muuttamaan kotoa, olemme saaneet kaksi kertaa Pimeän metsän henget niskaamme, päällikkömme nukkuu ikiunta, partiomme ovat kadonneet, oppilaani niskoittelee kuin pahainen pentu ja kenelläkään ei ole vastauksia." kollin sävy muuttui turhautuneen raivokkaaksi loppua kohden, eikä sen tyynen rauhallisesta olemuksesta ollut enää tietoakaan. Se kuitenkin tajusi kuorensa murtuneen, mikä sai sen puolestaan rykäisemään kurkkuaan ja astahtamaan hieman sivuun.
"Anteeksi, olen vain stressaantunut." Ikuisuusyö murahti, eikä sen sävystä todellisuudessa oikein ottanut selvää, oliko se pahoillaan vai ei.
"Viimeistään varmaan siitä, kuka tekee töitä ja kuka ei." mustaturkkinen hymyili viileän viekkaasti istahtaen sitten lumihankeen. Se pyyhkäisi lunta pari kertaa käpälällään.
"Millainen kissa sinusta on heikko lenkki sitten?" soturikolli kysäisi yllättäen kallistaen sen perään kalloaan Hopeasiiven suuntaan. Se oli aluksi ymmärtänyt, että Hopeasiipi tahtoi pitää yhtä muiden kanssa, ei kitkeä ketään pois. Siksi se oli hetken jopa hieman hämmentynyt naaraan sanoista, mutta totta kai sitä kiinnosti kuulla asiasta vähän enemmän.
"Sotureilla ei tällä hetkellä taida olla minkäänlaista voimaa. Jokainen jahtaa omaa häntäänsä."
Vaikka pitäisi jahdata jonkun täysin toisen häntää.
"Ainut käsityksesi soturin kyvykkyydestä on lihasmassa?" Ikuisuusyö päätti tarkentaa kuin kuvitellen ymmärtäneensä väärin. Se vilkaisi itseään tarkoituksella suunnaten sitten katseensa takaisin Hopeasiipeen tummien kulmiensa alta. Sen vaaleanpunainen kieli naksahti, minkä jälkeen kolli nopeasti nappasi itsensä takaisin jaloilleen.
"Et tunne oloasi turvalliseksi klaanitovereidesi keskuudessa? Voisin täten kuvitella, että et luota klaaniisi. Miksi siis tahtoisit suojella sitä?" Ikuisuusyön äänensävy pysyi kuitenkin yllättävän silkkisenä, vaikka sen sanat olivat selvästi jotain muuta. Joka tapauksessa se jatkoi kävelyään tasaiseen tahtiin katseensa suoraan eteenpäin suunnattuna.
"Tosiasiassa ajattelin kokeilla joen seutua. Jokiklaanilla on aina tapana hankkiutua jokien syleilyyn. He ovat pulskia ympäri vuoden."
Mutta eihän Ikuisuusyö osannut kalastaa! Onneksi joet eivät kuitenkaan olleet vielä kaikenlisäksi jäässä. Pakkasta kyllä oli, mutta vesi virtasi tällä laaksoalueella sen verran raivokkaasti, että jäätyminen vei aikansa.
"Niin, meidän kannattaa kyllä olla varuillamme tuon myrskyn kanssa. Toivon mukaan Tulikaste löytää käpälänjälkensä takaisin ennen sitä, ettei koko partio joudu hukkaan."

Nimi: Yasu/Shiro (Akatsuki)

26.01.2018 22:26
Yasu seisoi paikallaan käpälät kaivettuna hankeen. Hän katseli valkeaa, mustaraitaista turkkiaan vasten hankea, omaa virhettään. Hän painui kasaan Madaran katseen alla, tunsi mustan kollin punaisten silmien katseen liikkuvan ylitseen ja sitten Reihin. Yasu ei olisi voinut tuntea itseään epätoivotummaksi heidän kahden seurassa. Hän oli pelkkä yksi suuri epäonnistuminen, vaikka kovasti yrittikin ja hän pelkäsi kollia, joka oli hänen isäpuolensa. Yasun koko olemassaolo oli varmasti mustalle johtajakollille ikävä muistutus Mickistä ja siitä, että Yuri oli ollut hänen kanssaan. Eikä Yasu edes tiennyt yhtään mitään siitä, millainen kolmen suhde oli ollut, taikka siitä, kumpaa Yuri oli rakastanut. Hän ei enää edes muistanut Mickiä kunnolla. Rei taas, vaikka Yasun sisarpuoli oli häntä nuorempi, naaras oli kuin kuvajainen isästään. Valkeat raidat tai ei, Rein turkki oli mustaa ja paksua ja hänen rakenteensa oli jo nyt vahvempi kuin hontelon Yasun. Ja hänen silmänsä katsoivat, arvostelivat Yasua yhtä punaisina kuin Madaran.
Yasu väräytti korviaan hermostuneena, hän menetti aina viimeisetkin itseluottamuksensa rippeet Madaran seurassa, siksi hän olikin yrittänyt vältellä johtajakollia parhaansa mukaan ja pysyä poissa tämän tieltä. Nytkin Yasua huojensi, että Madara kiinnitti ensin huomionsa Reihin, vaikka Yasua järkyttikin asia josta he puhuivat. Hän ei vieläkään kestänyt katsoa kollia, joka makasi maassa punaiseen verhoutuneena ja lumi peitti kylmenevää kehoa. Häntä kuvottivat Madaran sanat Reille. Tappaminen oli hyvä asia, kunhan se ei koituisi haitaksi joukolle. Madara jopa kehui tytärtään ja Yasun vilkaistessa Rein suuntaan hän näki tyytyväisyyden, ylpeyden paistavan sisarpuolensa silmistä ja hän uskoi nyt, naaraan sanat, ettei hän ollut koskaan ollut pahoillaan mistään.
Yasu vapisi kylmästä ohuessa turkissaan. Kylmyys tunki pahemmin luihin ja ytimiin sitä mukaan, mitä pidemmälle yö kipusi ja mitä tiheämmäksi pimeä muuttui.
Valkovoittoinen kolli hätkähti rajusti kun Madara puhutteli häntä äkisti. Yasun oli pakko katsoa kollia ja hänen korvansa luimistuivat häpeästä ja säikähdyksestä, kun hän ymmärsi Madaran tarkoittavan häntä. Kollin sanat eivät kuitenkaan kyenneet valmistamaan nuorukaista järkytykseen, joka oli tulossa. Hänen sydämensä tuntui tahtovan kavuta ylös kurkusta, mutta sen sijaan se jäi hänen kurkkuunsa ja yritti tukehduttaa hänet. Hänen silmänsä laajenivat säikähdyksestä. Madara ajaisi hänet pois ainoan perheen luota, jonka hän tunsi. Miten hän selviäisi yksin. Ja juuri nyt, kun Yasu olisi tarvinnut Shiroa, tarvinnut vahvaa kollia löytämään jotkin sanat, joilla väistää väistämätön, kolli pysyi poissa. Yasu tiesi, ettei valittaminen auttanut. Silti hänen suustaan karkasi lyhyt änkytys ennen kuin hän ehti estää itseään: "Mu-mutta-", hän vaikeni nopeasti ja painoi katseensa käpäliinsä. "Hyvä on." hänen sanansa olivat pelkkä kuiskaus.
Hän erotti Madaran lähtevän tulosuuntaansa ja lupaavan Yasulle vielä jäähyväiset. Hän erotti Rein vilkaisevan häntä vahingoniloisesti ja kävelevän ohitseen. Sisaren pörheä häntä kosketti hänen lapaansa. "Kurja juttu", naaras naukui, mutta Yasu kuuli ettei Rei ollut pahoillaan. Ei hän ollut koskaan välittänyt Yasusta. Kyyneleet silmiin kohoten hän lähti hitaasti kaksikon perään, katse maahan painettuna. Hän menisi hyvästelemään emonsa. Mutta hänen sydämensä oli jo särkynyt.

Nimi: Kuunvalo (Varjoklaani)

22.01.2018 19:23
Parantaja ei voinut olla tuntematta pientä ylpeyttä sisällään kuunnellessaan pentujensa nimitysmenoja, vaikkakin hän rikkoi soturilakia ja jotkut paheksuivat häntä. Kuunvalo on kuitenkin saanut jo seuraukset ennen pentujensa syntymää, hän menetti kumppaninsa ja näkönsä lähes kokonaan. Kaikki on hänelle hyvin sumeaa ja epäselvää, joten se on yhtä tyhjän kanssa. Valkea kissa on kuitenkin oppinut elämään asian kanssa jo. Mennyttä ei voi muuttaa, eikä hän ole antanut pentujensa tulla velvollisuuksiensa edelle.
Varjotähden viimeiset sanat havahdutti tämän ajatuksistaan. [Niin tosiaan, meidän piti keskustella Tuhkasydämen kanssa.] Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun päällikkö asteli parantajan luo asettaen häntänsä tämän lavalle, Kuunvalo oli tottunut jo seuraamaan muita tällä tavalla. Hän saattoi aistia jännittyneisyyttä soturista lähellään. Tämä kyseinen soturi oli myös auttanut parantajaa, kun hän oli Jokiklaanin alueella hakemassa yrttejä, siitä Kuunvalo oli ikuisesti kiitollinen.
Tuhkasydämen ääni oli ensin epävarma, minkälainen ennustus tämä oikein oli? Kuitenkin kolli sai jatkettua vetäen henkeä välissä, hermostuneisuus näytti olevan tiessään samantien. Parantaja antoi rohkaisevan hymyn nousta kasvoilleen, se kuitenkin hyytyi nopeasti hänen kuullessaan mitä ennustus oikein sisälsi. Soturi oli selvästikin hämmentynyt, mikä oli täysin luonnollinen reaktio tällaiselle asialle, varsinkin jos ei ollut aikaisemmin saanut ennustuksia Tähtiklaanilta. "Tähtiklaanin tiet ovat meille mysteeri, joskus he puhuvat meille suoraan mutta joskus he antavat vain pieniä palasia kokonaisuudesta, tai arvoituksia. Luulen tämän ennustuksen koskevan sinua jollakin tapaa." Kuunvalo parhaansa mukaan piti äänensä pehmeänä ja ymmärtäväisenä, kuin emo kertoisi tarinoita pennuille.
Tuhkasydämen seuraavat sanat sai parantajan hiljaiseksi. Hän ei ollut ajatellut edes Rautasydäntä pitkään aikaan ja oli lähestulkoon unohtanut kollin joskus olleen Varjoklaanissa. Kuunvalo siirsi katseensa alaspäin hiljaisena. "Joskus totuus on synkempi ja haluat pitää sen poissa mielestäsi..." Naaras lausui antaen Varjotähden puhua.

Nimi: Tuhkasydän (Varjoklaani)

21.01.2018 00:27
Tuhkasydän oli ollut ahdistunut koko nimitystilaisuuden ajan, monestakin syystä. Hän oli vältellyt Seittikuuta, sillä kaksikon lähenevien välien takia Tuhkasydän ei tahtonut sotkea naarasta huoliinsa, ettei vahingossa työntäisi tätä pois. Tuhkasydämelle oli vaikea lähentyä kenekään kanssa. Hän halusi esittää itsevarmaa, mutta oli sitä hyvin harvoin. Häntä häiritsi kummallinen ennustus, sekä Pimeän metsän kissoja vastaan käydyssä taistelussa Häkäsydämen lausumat sanat. Oli tullut aika saada vastauksia. Kerrottuaan oudosta ennustuksestaan Varjotähti oli luvannut, että he keskustelisivat asiasta Kuunvalon kanssa ja että Tuhkasydän saisi tietää asioita. Hän olikin huojentunut kun nimitystilaisuuden jälkeen valkomusta päällikkö kutsui hänet mukaansa. Tuhkasydän vilkaisi ohimennen vastanimitettyjä sotureita, jotka olivat näemmä heti aloittaneet hiljaisen vartionsa, vaikka Tuhkasydän epäili, kuinka moni kykenisi tai ehtisi lepäämään nyt kun leirissä oli vielä niin paljon tehtävää. Tuhkasydän seurasikin päällikön ja Kuunvalon perässä ulos jyrkänteelle, Varjotähti ei tahtonut häiritä muita ja Tuhkasydänkin piti sitä hyvänä ideana. He pysähtyivät ulkona ja harmaa soturi pysytteli sopivan välimatkan päässä reunasta. Hän ei mielinyt pudota. Tuhkasydän veti henkeä päällikön kysymyksen myötä ja antoi suurten pupilliensa takia lähes mustien silmiensä katseen viivähtää kummassakin. Hän kunnioitti suuresti Kuunvaloa, sanoivat muut mitä sanoivat. Tuhkasydän oli auttanut sokeaa naarasta ja tämän pentuja kettua vastaan.
"Minä..." Tuhkasydän aloitti epäröiden ja siirteli mustavarpaisia käpäliään vaivaantuneena lumella. Takeltelu ei ollut hänen tapaistaan, mutta hän ei tiennyt miten aloittaisi. Heidän ympärillään oli pimeää ja kylmyys tuntui jo purevalta. Tuhkasydän pörhisti turkkinsa suojaksi kylmää vastaan ja tunsi lumihiutaleiden hiljaa laskeutuvan turkilleen.
Hän ryhdistäytyi ja jatkoi rykäisten: "Näin matkallamme tänne unta, jossa kuulin kissan sanovan minulle asioita", puhuminen tuntui hankalalta. "Luulen, että se oli ennustus", hän yllättyi siitä, miten tasaiselta hänen äänensä jälleen kuulosti. Sitten hän lausui sanat, jotka olivat syöpyneet hänen mieleensä, niin monesti hän niitä oli toistellut: "Valhe näkee näkijän silmin, tuulessa myrsky raivoaa, lukki kutoo verkkojaan ja routa särkee raudan sirpaleiksi. Yhdessä vain kaksi näistä on vaaraksi." Hän vaikeni ja tutkaili toisten kasvoja, odottaen reaktiota. Hän oli epäillyt ennustuksen jakamista, sillä hän ei ymmärtänyt, miksi se oli kerrottu hänelle. Mutta hän tahtoi ymmärtää. "En käsitä. Miksi minä saisin ennustuksen, eikä parantaja? Sitä paitsi, tuo kuulostaa aivan joltain arvoitukselta", Tuhkasydän sanoi hiljaa. Nuoresta soturista tuntui oudolta puhua näin avoimesti, vieläpä kaksin päällikön ja parantajan kanssa. "Miksi minä sain sen, eikä kumpikaan teistä? Mikseivät he varoittaneet tai käskeneet tehdä jotain vaan antoivat varoituksen?" Nyt hän katsoi enemmän Kuunvaloa puhuessaan. Hän puri hetken huultaan seisten vaiti. Hän ei ymmärtänyt ennustuksen sanoja, vaikka niitä kuinka pyöritti, mutta ne olivat kuulostaneet varoitukselta. Nyt hän tahtoi tietää, mitä muut ajatellivat.
"On muutakin..." Hän aloitti ja hetken vältteli Varjotähden katsetta. "Kun Pimeän metsän kissat hyökkäsivät, yksi niistä puhui minulle... Hän sanoi, että olen kuten isäni", Tuhkasydän vaikeni ja rypisti otsaansa. "Kuka minun isäni oli ja mitä hänelle tapahtui? Keitä vanhempani olivat?" Tuhkasydän kohotti katseensa sen sanoessaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut vanhempiaan ja oli pitänyt itseään ulkopuolisena kasvaessaan kasvattiemonsa hoivissa, orpona. Hän ei ollut koskaan kysynyt. Ennen kuin nyt. Mitä Häkäsydän oli tarkoittanut?

Nimi: Ghost (Kulkukissa)

20.01.2018 23:52
Ghost ei tiennyt, mitä sanoa kun Hundred esitti kommenttinsa siitä, että kenties hänen pitäisi pidellä Ghostia käpälästä. Yllättävää kyllä lähes koko ajan hyväntuuliselta vaikuttanut naaras oli vakavoitunut niin paljon, ettei Ghost edes osannut sanoa pilailiko hän vai ei. Valkovoittoinen kolli katsoikin parhaaksi olla sanomatta mitään ja hymähtää vain sen sijaan. Hänen äännähdyksensä kuitenkin varmaan hukkuisi pyryyn. Ghostin oli tarpeeksi vaikea hahmottaa Hundredin kirjava hahmo, vaikka naaras oli hidastanut kävelemään hänen vierellään. Kun Ghost vilkaisi taakseen, hän erotti vain lähimmät kissat sumeina hahmoina. Loput hukkuivat myräkkään. Hän katui pään kääntämistä miltei samantien, kun oli vähällä kompastua lumen lomassa törröttävään kiveen ja kaatua kuonolleen vaaralliseen rinteeseen. Siitä eteenpäin hän aikoi pitää katseensa edessä, tai ainakin olla vilkuilematta lapansa ylitse.
Ghost kuunteli parhaansa mukaan myrskyn ulvonnan ylitse Hundredin puhuessa Vuoriklaanista. Ghost erotti hänen murisevasta äänensävystään, sekä siristyneistä violeteista silmistä, ettei naaras todellakaan ajatellut lämpimästi klaanista. Ghost painoi korviaan luimuun päälakeaan vasten ja naukaisi sitten mietteliäänä: "Kipinäroihu? Kuulostaa kieltämättä klaaninimeltä, mutta kertomasi perusteella he eivät kuulosta oikein sellaisilta, millaisia olen kuullut klaanikissojen yleensä olevan." Ghost oli hetken vaiti ja keskittyi laskeutumiseen. Hän kuitenkin puhui heti, ylitettyään vaikean kohdan - halkeaman polussa, jolla he kulkivat. Sen verran, mitä Ghost oli kuullut klaaneista, hän oli kuullut heidän olevan yleisesti noh oikeudenmukaisempia ja pysyvän omalla reviirillään. Ehkä Vuoriklaani oli erilainen. Toisaalta, kyllähän klaanikissat suhtautuivat aika huonosti kulkukissoihin. Kuin jokainen heistä olisi ollut saastaa. Ghost säpsähti itsekseen ajatuksen myötä. "Miksi sitten yhä viivyitte täällä?" Ghost kysyi hiljaa. Hänen tarkoituksensa ei ollut kyseenalaistaa naaraan tai tämän joukon valintoja. Hän oli vain edelleen utelias tietämään todellisen syyn siihen, miksi kissat tahtoivat majailla korkealla karussa maastossa, vieläpä vihollisten lähettyvillä.
"Luuletko, että palaatte vielä?" Ghost kysyi sitten hetken mielijohteesta. Valkoturkki katui kuitenkin sanojaan melkein heti. Ei hän tiennyt, mitä Sacra oikeastaan halusi Hundredilta tai tämän joukolta, eikä edes liioin sitä, millaisia taka-ajatuksia Hundredilla itsellään mahtoi matkan suhteen olla.
Ghost ensin lähes huojentui keskeytyksestä, kun johtajatar hyppäsi edelle ja pyysi muita pysähtymään häntäänsä kohottamalla.
Ghost liukui hieman hankalasti pysähdyksiin loivassa rinteessä ja hänen mustat tassunsa upposivat lumen sekaan. Hän tosiaan varmaan näyttäisi melko värittömältä valkeine turkkeineen kaiken tuiskuavan lumen keskellä.
Hundred ilmoitti menevänsä katsomaan edeltä. Ghost seurasi hänen kulkuaan tuiskuun, siristäen pistävän siniharmaita silmiään, kunnes kahdotti naaraan näkyvistä tuiskuun. Ghostia hermostutti. Mitä Hundred oli nähnyt? Oliko kyseessä vain lumituisku, jolloin he voisivat jatkaa, vai kenties Vuoriklaani? Toiset kissat olisivat kyllä kaheleita, jos lähtisivät moisella kelillä pesistään. Ghost hymähti hermostuneesti itsekseen, toisaalta lähtiväthän hekin. Taistelu rinteessä ei kuitenkaan houkuttanut. Ghost liikahteli hermostuneena ja kuuli ääntä takaansa, tietäen toisten tekevän samoin. Tuntui typerältä seisoa siinä massiivisen joukon keulilla, vaikka hän ei tiennyt heistä juuri mitään. Ghost tunsi olevansa esillä kuin huono johtajan irvikuva.
Ghost ehti hädin tuskin kuulla Hundredin käskyn mennä takaisin, kun kuuli Hundredin rääkäisevän. Ghost astui edemmäs: "Mitä tapahtui-!" Hänen sanansa keskeytyivät. Jostain tuiskun keskeltä ilmaantui varjomaisia, savuavia hahmoja. Hän luuli ensin näkevänsä harjoja, miksi lumituiskun keskellä yhtäkkiä oli savua? Ihmettelyyn ei kuitenkaan ollut kauaa aikaa kun varjot muodostivat sumeita kissojen hahmoja, niitä loikkasi aivan varoittamatta alas ylempää rinteestä heidän niskaansa. Ja Ghost oli varma, että oli yksi harvoja, joka ehti nähdä mikä häneen hyökkäsi, koska oli kuullut Hundredin varoituksen.
Vaikka hän ehti nähdä hyökkääjä, hän ei ehtinyt tekemään mitään. Varjohahmo paiskautui häntä päin ja sen ote oli yllättävän kiinteä joksikin niin aineettomalta vaikuttavalle. Ghost rääkäisi, tuntien pelon räiskähtävän rinnassaan, kun varjohahmo heiti hänet kollin kylkeen osuessaan sivuluisuun lumelle. Hän haroi epätoivoisesti otetta lumesta ja jäästä kynsillään estääkseen liukunsa ennen putoamista. Samalla hän yritti potkia hahmoa kauemmas. Hän pääsi kuin pääsikin jaloilleen jotenkuten ja kohotti käpälänsä ilmaan, antaakseen iskut kohti hyökkääjää. Varjokissa kuitenkin oli aivan liian nopea ja Ghost tunsi terävien hampaiden pureutuvan kaulaansa sivuun. Hän kuuli muiden kissojen rääkäisyt ja taistelun melskeen tuulen ulvonnan ylitse. Siihen sekoittui muutakin, pahaaenteistä kuisketta, jota Ghost oli kuullut ennenkin... Ghostin silmät rävähtivät apposelleen. Tällä kertaa äänet eivät kuuluneet hänen päässään. Se oli puhetta, ja äänet kuuluivat näille kissoille, joista Ghostia kurittava mumisi jotain, jotain mistä hän ei edes saanut selvää. Ja hän muisti äänet joita he olivat kuulleet. He olivat päätelleet kyseessä olevan henget. Oliko tämä Pimeä metsä, kuten klaanikissa paikkaa kutsui? Olivatko henget sieltä? Ghost ei tiennyt, eikä nyt ollut aikaa miettiä. Jo pieni huomion herpaantuminen oli maksanut hänelle kalliisti, kun varjokissa pamautti hänen päänsä vasten kivistä, lumenpeittämää maata. Ilman lunta Ghost olisi varmaan menettänyt tajunsa, nyt se kuitenkin pehmitti iskua, vaikka Ghost näkikin hetken vain vilkkuvia värejä. Sitten raivon puuskalla Ghost kuitenkin potkaisi kohti hyökkääjäänsä. Jos näihin kissoihin voisi osua, ne voisi voittaakin. Vahinko vain, että vaikka Ghost oli usein etulyöntiasemassa korkeissa paikoissa, vaarallisen liukkailla kallioilla taisteleminen lumimyrskyn keskellä ei ollut sama asia kuin puissa.
Äkisti kaikki loppui. Hahmot katosivat tuuleen loikaten, yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Mitään merkkiä heistä ei jäänyt. Lumi oli koskematon, lukuunottamatta Ghostin aiheuttamia jälkiä, sekä ohutta verivanaa, joka valui hänen kaulaltaan. Hän nousi seisomaan itseään puistellen ja huomasi muidenkin hahmojen kadonneen. Hän tunsi olonsa piestyksi ja hämmennykseksi. Hetki aiemmin hän oli kuullut, tai ainakin luullut kuulevansa Hundredin huudon kun naaras käski viemään muut turvaan. Ghost oli hädin tuskin ehtinyt ajatella, mihin edes voisi viedä heitä, kun hän nyt jo erotti kirjavan naaraan hahmon edessään jakamassa käskyjä. Ghost vilkaisi taakseen. Hän itse ei ollut huonossa kunnossa, haavasta valuva ohut verijono hyytyisi pian kylmässä.
Hän askelsi lähemmäs Hundredia. "Oletko kunnossa?" Hän kysyi typerästi kun ei mitään muuta keksinyt. Hän ei oikeastaan tiennyt oliko huolissaan siksi, että todella ei tahtonut toisen loukkaantuvan, vai siksi, että Hundred oli hänen paluulippunsa. Niin tai näin menisi hetki, että Ghost saisi päänsä äskeisen jäljiltä selvitettyä, eikäs siihen välttämättä olisi aikaa lumimyrskyssä keskellä vuoria.

Nimi: Fire Which Burns Forever (Veljeskunta)

19.01.2018 20:46
Valkokuviollinen vartija seisoo itsevarmassa ryhdissä Kaikusielun vasemmalla puolella. Häntä ei päällepäin näytä paljoakaan kiinnostavan keskustelu Kadotuksesta, mutta sisäisesti totuus on jotain aivan muuta. Toinen Kadotuksen ensimmäisistä vartijoista arvelee, että tästä keskustelusta voisi olla hyötyä kummallekin osapuolelle, eikä hän tarkoita pelkästään Lukin tarjousta. Kuiskausten herran heille osoittamat kysymykset voisivat sisältää ajatuksia, joihin heidänkin saattaisi olla syytä kiinnittää huomiota. Vaikka se voikin olla toiveajattelua, ehkä jotkut niistä saattaisivat jopa auttaa heitä Kadotusta koskevassa ongelmassa. Jos ei muuta, keskustelu voisi auttaa heitä ymmärtämään unohdettuja henkiä paremmin.
Forever Burning on hyväksynyt Lukin tarjouksen mielessään hieman itsekkäämmät tarkoitusperät kuin muilla vartijoilla, kuten Routahengen ja Hunterin kysymyksistä käy hänelle ilmi. Kaksikko tavoittelee kysymyksillään hyötyä koko Veljeskunnalle, eikä toinen johtaja tuomitse noita siitä. Päin vastoin, hänestä on hyvä, että hänen toverinsa esittävät kysymyksensä välittämättä siitä, että Lukki on luultavasti osannut odottaa heiltä jotain sen kaltaista. Se, mitä Forever Burning aikoo kysyä, ei koske suoranaisesti Veljeskuntaa mutta on silti jotain, mitä hän haluaa heidän ottavan huomioon.
"Tunnetko sattumalta kulkukissan nimeltä Cooper?" kellanpunainen kolli kysyy antamatta ilmi, että kysymys koskee häntä enemmän kuin muita kolmea paikalla olevaa johtajaa. Hänen katseessaan on siitä huolimatta syvää mielenkiintoa hänen tarkkaillessaan Lukkia ja hänen päänsä on aavistuksen kallellaan kaulan taipuessa tuomaan sitä eteenpäin kohti kaljupäätä kenties hieman uhkaavan oloisesti. Ele ei ole osoitettu Lukkia kohtaan uhkaavaksi, vaikka siltä varmasti vaikuttaa, vaan se on seurausta hänen epäystävällisistä tunteistaan mainittua kulkukissaa kohtaan. "Hän ei ole tietämäni mukaan kovin tunnettu otus, mutta mikäli olet kuullut hänestä, osaat ehkä kertoa, missä hän on tällä hetkellä ja kenen seurassa."
Siitä tuntuu olevan kauan, kun hän viimeksi kuullut Cooperista mitään. Kun asiaa ajattelee, siitä on kirjaimellisesti puoli elämää, eikä heidän viime tapaamisensa ollut lämminhenkinen. Cooperin tekemä haava toisen johtajan kielessä ei ole koskaan parantunut täysin, eikä se koskaan katoaisi kokonaan. Kulkukissa merkitsi hänet vihollisekseen samoin kuin Crochax aikoinaan Shadow Legacyn. Forever Burning muistaa toisen kollin vannoneen sotaa tuhon aikaan järven rannalla maailman palaessa heidän ympärillään ja rankkasateen piiskatessa liekkejä sammuksiin, mutta tuosta ei ole sen jälkeen kuulunut mitään. Se ei suinkaan saa Veljeskunnan toista johtajaa tuntemaan oloaan rauhalliseksi. Cooper ei vaikuta kissalta, joka luovuttaisi noin vain. Kyllä yksi toisen tuntee.
Forever Burning, kuten koko Veljeskunta, tietää Cooperin olleen se nimenomainen kissa, joka aikoinaan tappoi Kaikusielun. Niin outoa kuin se onkin, hänen verivihollistaan on alunperin kiittäminen ja syyttäminen tästä kaikesta. Kahden kissasuvun välinen vihanpito tuskin tulisi päätökseensä ennen kuin enemmän verta olisi vuodatettu, eikä Cooper ehkä siinä vaiheessa jättäisi Veljeskuntaakaan rauhaan. Kaikusielu on jo saanut maksaa kalliisti kulkukissan kostonhimosta, eikä Forever Burning salli tuon vahingoittaa tovereitaan ja rakastettujaan yhtään enempää. Vihollisen hiljaisuus on hermostuttavaa, eikä hän aio jättää sitä huomiotta. Hän haluaa olla valmis ja toimia, jos jotain on tehtävissä.

Nimi: Hunter (Veljeskunta)

19.01.2018 19:31
Tummaturkkinen kissa istuu vaiti Routahengen ja Kaikusielun välissä kuunnellen tarkkaavaisena Lukin ja Kaikusielun välistä keskutelua. Hunterin olemus on patsasmaisen liikkumaton silmiä lukuun ottamatta. Hän tarkkailee sekä Lukin että Kaikusielun eleitä ollen samalla sisäisesti varautunut. Hän haluaisi luottaa Kuiskausten herraan, mutta ei kykene siihen. Tummanruskea kissa on valmis keskeyttämään valkoturkkisen pääjohtajan ja mahdollisesti korjaamaan toverinsa sanoja, mikäli tuo meinaisi puhua sivu suunsa. Sillä hetkellä, kun Lukki palaisi maan pinnalle heidän antamiensa tietojen kera, ei kukaan heistä voisi olla varma, miten tuo niitä käyttäisi. Pelkät sanat eivät riitä vakuuttamaan Hunteria Lukin vilpittömyydestä eikä Kuiskausten herran Soulille tarjoama rauhan eleenä toiminut lahjakaan aivan saa Hunteria rentoutumaan. Jos kollinpuolikas tahtoisi heille jotain pahaa, miksi tuo olisi vaivautunut lahjomaan heitä lääkintätarpeilla? Siihen Hunter ei osaa vastata, minkä kuuluisi rauhoittaa hänen mieltään ja saada hänet näkemään Lukki ennemmin ystävänä kuin vihollisena. Jokin pieni järjen ääni hänen päässään kuitenkin väittää vastaan, eikä hän edes ole varma, miksi se ääni on niin itsepintainen. Ehkä hänen entisestä epäileväisestä itsestään on vielä jotain jäljellä, vaikka se tuntuukin tietyllä tapaa todella epäreilulta heidän vierastaan kohtaan.
Kaikusielu vaikuttaa kuitenkin osaavan asiansa puhumisen suhteen, mikä lopulta saa Hunterin rentoutumaan hieman. On täysin itsestään selvää, ettei hän halua Veljeskunnalle koituvan mitään vaikeuksia Lukin vierailun seurauksena, sillä sitä ei kukaan heistä halua. Heillä on tarpeeksi vaikeuksia muutenkin. Lukki on kuitenkin ilmaissut halukkuutensa maksaa heille heidän tiedoistaan ja täten tehnyt itsestään tietyllä tapaa arvokkaan.
Hunter pikemminkin vaistoaa kuin näkee, kuinka vaivautunut ja poissaoleva Routahenki hänen vierellään on. Hänen ei tarvitse kysyä syytä, sillä toveri on juuri äsken kertonut sen hänelle, hetkeä ennen Lukin saapumista. Hunter haluaisi voida auttaa Routahenkeä, mutta todellisuudessa hän ei voi tehdä paljoakaan. Viidennen johtajan mieltä painavat asiat ovat sellaisia, joihin vain tuo itse voisi vaikuttaa. Hunter on tehnyt voitavansa ja voi vain toivoa, että asiat kääntyvät parhain päin.
Routahengen olemuksen vuoksi on jopa yllättävää, että tuo on se, joka ensimmäisenä esittää vastakysymyksen Lukille. Ilmiselvästi kollin mielessä on liikkunut muutakin kuin Pakkaslumi, sillä tuon esittämä kysymys on hyvin kaukana siitä.
Hunterin mielessä on paljon kysymyksiä, mutta yksi niistä pyrkii muiden yläpuolelle. Kenties se johtuu Routahengen kysymyksestä, kenties taas siitä mitä Hunter itse oli ollut tekemässä maan päällä vain vähän aikaa sitten. Hänen tutkimusretkensä Taivasklaanin reviirillä ei tuottanut hänen haluamiaan tuloksia. Ainoa, mitä hän on saanut selville, on ettei Taivasklaani ollut kotona. Se voi olla hyvä tai erittäin huono merkki, ja Hunter haluaa tietää kumpi. Hänen retkellään tekemänsä muut löydöt ovat jotain, mistä hän haluaa keskustella Kaikusielun ja muiden tovereidensa kanssa rauhassa, sillä hän ei ole varma, mitä ajatella niistä.
Niinpä hänen kysymyksensä koskee asiaa, joka on Veljeskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeä. Vastaus siihen määräisi, kannattaisiko heidän enää jatkaa nykyisellä polullaan ensinkään. "Mitä Taivasklaanille tapahtui kulkukissojen hyökättyä?"
Hän olisi voinut kysyä, ovatko klaanit löytäneet uuden asuinpaikan tai onko Enigma päässyt määränpäähänsä, mutta emon tekemiset eivät kuulu hänelle. Eivät enää, jos olivat koskaan kuuluneetkaan ja tuhoa edeltävänä aikana hän ei olisi voinut vähempää välittääkään. Hän uskoo Enigman osaavan huolehtia itsestään; naaras on kuitenkin yksi vahvimpia ja periksiantamattomimpia piikkejä lihassa, jonka hän on koskaan tuntenut.

Nimi: Routahenki (Veljeskunta)

19.01.2018 16:57
Raidallinen kolli on seurannut Hunteria ja muita tunneleissa sijaitsevaan pieneen luolaan, johon Kaikusielu on heidät johdattanut. Viides vartija on istuutunut Hunterin vierelle reunimmaiseksi kuuntelemaan Lukin asian, mutta todellisuudessa hän ei kuule keskustelusta varmasti puoliakaan. Hän on vajonnut ajatuksiinsa ja niiden tuoma epämukavuus todennäköisesti näkyy hänen kasvoiltaan. Hänen kulmansa ovat koko keskustelun ajan hienoisesti kurtussa ja hänen kasvoillaan on vääristynyt ilme ikään kuin hän olisi juuri haistanut viikon vanhaa variksenruokaa. Siitäkin huolimatta, että tämä keskustelu on erittäin tärkeä ja tarjoaisi hänelle hyvän syyn keskittyä johonkin muuhun, Routahenki ei saa ajatuksiaan pois Pakkaslumesta. Routahenki ei ole koskaan kokenut olevansa erityisen hyvä keskustelija, eikä sen itsetunnon puutteesta juuri nyt ole yhtään minkäänlaista apua. Ei sillä, että siitä olisi koskaan ollutkaan muuta kuin haittaa. Routahengen ajatukset tuntuvat pyörivän ympyrää, eikä kolli suoraan sanottuna tiedä lainkaan, kumpi heistä kahdesta on tässä suhteessa se itsekkäämpi.
Se, mikä on varmaa, on että heillä molemmilla olisi parantamisen varaa. Heidän viimeisimmän riitansa jälkeen vaikuttaa pahasti siltä, että nyt on liian myöhäistä madella anelemaan anteeksiantoa ja toivoa, että asiat voisivat olla niin kuin ennen. Toisaalta taas, jos heidän suhteensa kaatuisi tähän, oliko sitä koskaan tarkoitettu kestämään? Tottakai Routahenki rakastaa Pakkaslumea, sitä hän itse ei epäile lainkaan! Mikäli hän ei välittäisi naaraasta, ei hänestä nyt tuntuisi näin pahalta. Ja vaikka hän ei paljoa tulevaisuudesta tiedäkään, hän arvelee, etteivät he kaksi enää voisi palata vanhaan. Pakkaslumi oli ollut yksi hänen parhaista ystävistään vuosien ajan, pentuajoista lähtien. He ovat olleet läheisiä melkein niin kauan kuin Routahenki kykenee muistamaan. Ja vaikka hän kuinka inhoaa ajatusta, ei hän siitä huolimatta voi olla epäilemättä erästä asiaa. Sekoittivatko he sen sisarustasolle saakka yltävän välittämisen ja ystävyyden, joka heidän välillään oli, rakkauteen? Entäpä, jos he eivät koskaan rakastaneet toisiaan vaan välittivät vain liian paljon? Routahenki ei haluaisi asian olevan niin, ei etenkään ottaen huomioon heidän suhteensa nykyisen laidan. Siltikään hän ei voi olla miettimättä, oliko heidän koskaan todella tarkoitus olla kumppaneita. Välirikko vaikuttaa kääntäneen Routahengen ajatukset ylösalaisin, mutta hän ei voi olla ajattelematta asiaa vakavissaan niin kuin ajattelee. Hän ei voi kääntää selkäänsä eikä hän voi palata menneeseen. Heidän välillään on tapahtunut liian paljon. Sen vuoksi heidän olisi löydettävä toinen tie ja päästävä esteen yli sen sijaan että kiertäisivät sen.
Mutta kuinka he sen tekisivät?
Siihen kysymykseen viidennen vartijan ajatusketju katkeaa hänen tajutessaan todellisessa maailmassa tapahtuvan keskustelun olevan päätöspisteessään. Kaikusielun katseesta ei ole vaikea päätellä, mitä pääjohtajan mielessä liikkuu. Tuo haluaa tarjota heille muille mahdollisuuden saada vastauksia Lukilta. Huolimatta Routahengen mielessä itseään toistavasta ajatusten ympyrästä, hän ei suinkaan ole aikeissa pyytää Kuiskausten herralta parisuhdeneuvoja. Ei, hänen mielessään on muitakin kysymyksiä. Ne eivät ehkä ole niitä kaikista ennalta-arvaamatomimpia, mutta siitä huolimatta vastaukset, joita heidän vieraansa voisi niihin antaa, olisivat Veljeskunnalle erittäin tärkeitä. Heillä on erittäin vähän tietoa siitä, mitä maan päällä on tapahtunut Taivasklaanin tuhon jälkeen. Heidän haavoittunut vieraansa varmasti pystyisi vastaamaan moniin kysymyksiin, kunhan ensin tulisi tajuihinsa. Routahenki ei kuitenkaan oleta taivasklaanilaisen tietävän kaikkea ja niin ollen hän aikoo kysyä Lukilta jotain, mihin selviytyjä ei varmasti osaisi vastata. Olettaen, että tuo herätessään olisi halukas vastaamaan kysymyksiin lainkaan ottaen huomioon, keiden pelastamaksi on tullut.
Routahenki ei ehkä ole keskittynyt Lukin ja Kaikusielun väliseen keskusteluun täysin, mutta hän on siitä huolimatta kuullut pääasiat ja tietää, keneksi heidän vieraansa itseään kutsuu ja mikä tuon saapumisen syy on.
"On eräs asia, jonka me kaikki varmasti haluamme tietää", Routahenki aloittaa äänensä yhtä tunteita kuvastamattomana ja sävyltään kirskuvan säröilevänä kuin lähes poikkeuksetta aina. "Taivasklaaniin kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen emme ole saaneet tietoa mistään, mitä päidemme yllä on tapahtunut. Oletetaan, että emme tiedä mitään mistään. Mikä voisi olla ensimmäinen asia, jonka haluaisimme tietää? Ennen kuin uskallamme pistää päämme ulos, haluaisimme olla varmoja siitä, ettei kukaan sillä sekunnilla tule syömään niitä. Kuvainnollisesti tottakai. Meitä on liian vähän, jotta voisimme noin vain lähettää jäseniämme tutkimusretkille ja toivoa, että he palaavat takaisin. Ensimmäinen kysymys onkin näin ollen varmasti sinulle jo arvattavissa: missä Sacra on nyt ja mitä hän tekee?"

Nimi: Madara (Akatsuki)

19.01.2018 00:40
Tummaturkkinen kolli vaihtoi punertavaa katsettaan Rein ja Yasun välillä tutkiskellen nuorempien reaktioita hänen tulonsa suhteen. Yasu oli tavalliseen tapaansa hiljaa ja näytti alistuvan kohtaloonsa laittamatta edes hanttiin, vaikka Madara hyökkäisisi tuon niskaan. Sinänsä hän piti rääpäleen reaktiosta, koska siinä huomasi, miten johtajaa pelättiin, mutta samalla se antoi vain heikon vaikutelman Yasusta. Halveksuvasti hän mulkaisi pienikokoista kollia ja kääntyi Rein puoleen, joka kunnioittavasti tervehti isäänsä.
"Niin sitä pitää", mustaturkkinen kolli kehui jälkeläistään räpäyttäen tuolle silmiään hyväksyvästi, mutta ei antanut vakavan äänensävynsä poiketa tavallisesta.
"Kunhan et tapa ketään, jonka kuolemasta olisi meille harmia. Isot kulkukissajoukot eivät tykkää, jos joku heidän jäsenistään löytyy teurastettuna", Madara jatkoi pitäen katseensa kuolleen kotikissan verisessä ruumiissa kiirehtimättä uutisten suhteen, joiden takia oli tänne tullutkin. Hän ei ollut edes ajatellut sen kummemmin, miten kertoisi ajatuksensa nuorukaisille. Ei hän kuitenkaan minkäänlaista puhetta ollut suunnitellut pitää, joten tuskin sillä niin väliä. Kuuntelemassa oli kuitenkin vain kaksi lauman jäsentä.
"Te olette varmaankin huomanneet, miten vaikeaa Akatsukilla on ollut lehtikadon aikaan eikä riista ole riittänyt kunnolla kaikille. Lisäksi jotkut eivät osaa tehdä omaa osuuttaan kunnolla ja jättävät metsästämisen toisten harteille", hän aloitti kylmästi tuijottamalla Yasua tehdäkseen kaksikolle selväksi, että puhui juuri kyseisestä yksilöstä. Suurikokoinen kissa oli saanut sellaisen vaikutelman ettei Yasu ollut juurikaan kehittynyt missään. Metsästämisestä hän ei tiennyt, mutta oletti kaiken riistan karanneen kollin kynsistä.
"Sen takia minun täytyy keventää taakkaa ja häätää pari jäsentä pois. Yasu, jos et suostu lähtemään oma-aloitteisesti, tiedät miten käy", johtajakolli murahti väläyttäen teräviä hampaitaan raidalliselle kollille. Hän uskoi Yasun ymmärtäneen asian ja kysymyksiä tuskin olisi. Madara vilkaisi vielä kerran omaa tytärtään odottaen kuitenkin ettei Reilläkään ollut mitään vastaan sanomisia ja kääntyi sitten tulosuuntaansa seuraten vanhoja käpäliensä jälkiä.
"Jos haluat, voit vielä käydä hyvästelemässä emosi."
Madara tiesi Yurin ehkä haluavan vielä nähdä pentunsa ennen heidän lopullista eroaan joten antoi myös siihen tilaisuuden. Hän ei halunnut saada naaraan vihoja niskaansa, vaikka tuo ei uskaltanutkaan laittaa hänelle sen kummemmin vastaan. Kollilla oli kuitenkin jonkinlaista arvostusta varajohtajaansa kohtaan, vaikka ei sitä ehkä näyttänytkään.

Nimi: Tiikerimieli (Luopio)

18.01.2018 20:48
Toiveenaan saada Hopeatuhkan huomion itseensä oli nyt virallisesti onnistunut kollin osalta, mikä nosti hänen kuonollee pienen vinon hymyn. Se oli aika mitäänsanomaton aikaansaannos, mutta se sai kelvata luopion osalta.
Hän melkein jätti huomiotta kuinka tympääntyneeltä tuo hopeinen kissa näytti hänen meripihkankeltaisissa silmissään. Kuten oli aikaisemminkin tuumannut, naaras ei ole koskaan näyttänyt iloista puoltaan Tiikerimielen kohdatessaan. Tiikerimieli ei tiedä mistä se mahtaa johtua, ehkä hänen olemuksensa ei vain viehätä häntä? Tai sitten klaanikissa kantaa hänelle vieläkin kaunaa tuosta korvastaan, jonka kolli oli aikoinaan repinyt. Voi niitä aikoja, juovikas kolli henkäisi mielessään.
"Näköjään muistat vielä nimeni", kolli räpäytteli silmäpariaan kuin olisi otettu. Tottakai Hopeatuhka hänet muistaisi, kukapa ei? Se olisi ollut kiusallisempaa, jos kolli tunnisti naaraan nimeltä muttei toisinpäin. Hän ei edes kehdannut mainita stalkkeri-asiaan mitään, sillä hän antoi toisen kuvitella hänestä mitä lystää. Tiikerimieli kyllä pakon edessä vakuuttaa olevansa mukava ja ulospäinsuuntautunut luopio, joka tuli tänne asti vain klaanien takia.
"Sen arvelinkin jo", tummanruskean turkin peittävä kissa uskaltautui viimein istahtamaan Hopeatuhkan luokse maankamaralle katseensa soturiin korotettuna. Varjoklaanin kissojen tuoksu leimaili yllättävän voimakkaasti metsäkön halki saapuessaan ja huonoaistinenkin olisi varmaan tajunnut tulleensa tänne.
"Ei minua se haittaisi, oikeastaan lainkaan", kolli puristeli päätään kevyesti Hopeatuhkan pelotteluihin. Ja pah, ei Varjoklaani häntä kiinni saisi. Hän on pyörinyt klaanin reviirillä ennenkin, jopa tappanut yhden soturinkin muutama vuosi sitten. Ja tässä hän on, elävien kirjoissa vieläkin -toistaiseksi.
"Sinä siis katsot minua hyvällä?", Tiikerimieli kohotti pienehkön virneen suupieliensä varaan. Mikä helpotus, ettei Hopeatuhka ole kuin muut hiirenaivoiset klaanitoverinsa. He nimittäin ovat sellaista väkeä, jotka pienenkin risun katkeamisesta käy kurkulle. Siksi Tiikerimieli onkin kiinnostunut Hopeatuhlasta -yllättävän paljonkin.
"No jos totta puhutaan, niin sitten olisimme siitä ainakin samaa mieltä."

Nimi: Hopeatuhka (Varjoklaani)

18.01.2018 18:37
Harmaaturkkisen naaraan pesuhetki keskeytyi hänen havaitessaan lähestyvän varjon syvemmältä metsästä. Hetken Hopeatuhka ajatteli jonkun klaanilaisensa tulleen hänen peräänsä, kenties käskeäkseen vanhusta palaamaan leiriin, mutta vieras tuli leiriä päinvastaisesta suunnasta. Hänen arvelunsa eivät siis voineet pitää paikkaansa. Pian hän tunnisti ainokaisella silmällään juovikkaan luopion lähestyvän häntä askeltaen huolettomasti eteenpäin. Hopeatuhka huokaisi syvään mielessään. Ei suinkaan helpottuneena vaan närkästyneenä. Kerrankin, kun hän ajatteli saavansa olla rauhassa juuri tämän herran piti ilmestyä paikalle.
"Minusta tuntuu, että olet stalkkeri, Tiikerimieli. Ei voi olla sattumaa, että törmäämme aina, kun olen poissa klaanini luota", soturi painotti luopion nimeä puhuessaan ja kohotti vaistomaisesti leukaansa katsoessaan toista. Ehkä vain varmuuden vuoksi ettei Tiikerimieli ajattelisi hänen olevan helppo saalis näin yksinään. Hopeatuhka tiesi, miten paljon luopio vihasi hänen klaanilaisiaan ja tuskin hän olisi poikkeustapaus.
"Tämä alue on muuten Varjoklaanin reviiriä nyt. Muut eivät katsoisi hyvällä, jos löytäisivät sinut täältä."

Nimi: Punakivi (Myrskyklaani)

18.01.2018 16:00
Punakivi katsoi suua auki kun Vaahterahalla laittoi vastaan eikä suostunut liikkumaan minnekään. Soturi loikkasi suoraan kettua kohti, käskien heitä menemään edeltä. Mikä ihmeen kiire kaikilla oli nyt uhrautua? Ärähtäen Punakivi otti tukevamman asennon, katsoen sinne missä Kultapiisku oli. Bengali taisi olla kauhusta kankeana. Punakivi puri hammasta ja kääntyi takaisin ketun puoleen, valmiina hyökkäämään mukaan, kun tunsi jalassaan piston. Järkyttyneenä sinne vilkaisten Punakivi näki toisen takajalkansa vuotavan verta sieltä minne kettu oli häntä purrut aiemmin. Hän ei kai ollut huomannut sitä kaiken tämän kohinan keskellä! [Hitto! Tämä tästä vielä puuttuikin!] Punakivi veikkasi, ettei voisi jalkansa takia loikata enää kuten ennen, jos hän alkaisi varomaan haavaa. Mutta nyt ei ollut aikaa varomiseen vaan piti toimia.
Vertahyytävä tuskanhuuto kaikui ilmoille. Karvat pystyssä Punakivi kääntyi katsomaan ja huomasi ketun saaneen Vaahtreahallan leukoihinsa. Ärähtäen julmasti Punakivi sen kummempaa ajattelematta riensi apuun. Huuto oli ilmeisesti myös havahduttanut Kultapiiskun, joka loikkasi myös auttamaan. Naaras otti ketun reidestä kiinni ja Punakivi tarttui kaikilla voimillaan ketun niskanahkaan, tarraten kynsillään kaulan ympäriltä. Hän repi minkä kykeni, yrittäen saada ketun päästämään irti. Kettu ulvaisi ja heitti Vaahterahallan menemään, kääntäen terävät hampaansa Kultapiiskun puoleen. Bengali naaras äkkäsi äkkiä väistyä ja Punakivi ryhtyi myös perääntymään. Hän ei kuitenkaan ollut kovinkaan nopea, sillä kettu ravisteli itseään villisti ja nousi takajaloilleen. Yksi ketun terävistä etukäpälistä läpsäisi Punakiven kuonoa, saaden hänet sihahtamaan kivusta.
Kierien perääntyen Punakivi yritti painaa tassuaan haavalle, sen polttaessa ikävästi. Hammasta purren Punakivi räpytteli vedet silmistään, katsoen missä kettu oli. Se tuijotti Kultapiiskua silmät kiiluen, naaraan sihistessä uhkaavasti takaisin. Punakivi puri hammasta ja päätti käyttää tilanteen hyväkseen. Äkkiä nilkuttaen sinne missä Vaahterahalla makasi, hän puski naarasta verisellä kuonollaan. Aavistuksen nouseva rinta kertoivat soturin olevan edelleen elossa. Punakivi huokaisi helpotuksesta ja räpäytteli silmiään, kun huomasi veren valuvan siihen. Ilmeisesti kettu oli saanut mojovan osuman hänen oikeanpuolen kasvoihinsa ja kuonoonsa. Punakivi pudisteli päätään, kaiken mahdollisen saadessa sen pyörimään. Hän antoi Vaahterahallan otsalle rohkaisevan nuolaisun, luvaten suojella tätä ketulta. Hän kääntyi jälleen taistelun puoleen juuri parahiksi nähdä, kun kettu viskasi Kultapiiskun suoraan lumihankeen, kivun ulvaisun seuratessa sitä vain hetkeä myöhemmin. Kauhuissaan Punakivi huomasi Kultapiiskun yhden pilkukkaan jalan taittuneen ketun kovasta kohtelusta.
Punakivi sihahti ja loikkasi suoraan ketun avointa selkää kohti. Hän tarrasi hampaillaan jo aiemmin runnomaansa niskaan ja alkoi purra kaikin voimin. Hän maistoi veren rauhtaisen maun suussaan ja oranssi turkki sorkki silmiin. Punakivi veti niskanahkaa niin, että se repesi. Kettu päästi tuskan ulvahduksen, kun yllättävä paino iskeytyi kuin tyhjästä ketun kylkeen. Punakivi yllättyneenä pyörähti iskun voimasta irti ja suoraan maahan makaamaan, lyöden ilmat pois keuhkoistaan. Henkäisten Punakivi vääntäytyi kyljelleen ja siitä vatsalleen, yskien yrittäen saada happea sisäänsä. Hän katsoi silmät suurina järkytyksestä, kuinka heidän varapäällikkönsä Hopeasalama paini ketun kanssa ympäri maata. Kaksikko pyörähti läheltä häntä ja sen enempää ajattelematta Punakivi tarrasi kiinni ketun pörröiseen häntään, puristaen kaikilla voimillaan, häiriten ketun keskittymistä harmaasta naaraasta.

Nimi: Hopeasalama (Myrskyklaani)

18.01.2018 01:25
Tuoreesta varapäälliköstä tämä kaikki tuntui kovin... erikoiselta. Jopa se miten Koivuvarjo katsoi häntä eritavalla nyt, noh kai se oli jotain mihin vain pitäisi tottua. Harmaa naaras oli edelleenkin hyvällä tuulella, kun kolmikko lähti leiristä Koivuvarjo ensimmäisenä johdattamassa tietä, ja ehkä kolli toimi myös lumiaurana. Hopeasalama päästi hiljaisen naurahduksen itsekseen jatkaessaan kävelyään.
Naaras tarkkaili ympäristöään kuunnellen jokaista pientäkin ääntä, joka ei lähtenyt heistä. Jos hyvä tuuri kävisi he löytäisivät samalla riistaa, mikä olisi hyvin epätodennäköistä tässä säässä, jälkiä ei näkynyt missään ja lumisade haittasi hajuaistia jonkin verran. Niin ja olihan nyt yö, joten tuskin riistaa löytyisi joka tapauksessa.
Soturin kysymys päällikölle havahdutti varapäällikön metsästysajatuksistaan, tähän asti kun kolmikko oli ollut täysin hiljaa. he kuitenkin olivat pian perillä. [Niin tosiaan tämä paikka.] Hopeasalama muisti nähneensä kyseisen saaren ensimmäisellä kerralla, kun hän oli tutkimassa uusia reviirejä muitten klaanien sotureiden kanssa. "Se on lähempänä meitä kuin Varjoklaania, mutta eikö se oltu sovittu kuuluvan Varjoklaanille. Meillähän on enemmän reviiriä muutenkin." Harmaa naaras odotti Lumitähden vastausta, mutta samassa hän kuuli jotakin. Jotakin hyvin hiljaista mutta se ääni sai naaraan valppaaksi. [Mikä tuo ääni oli? se kuullosti jonkun rääkäisyltä... Olisi kai parempi mennä tarkistamaan.] Hopeasalama vilkaisi kahta muuta kissaa. "Tuota... Taisin kuulla jotakin, käyn vain tarkastamassa mikä se oli, tulen pian takaisin." Syvänsinisillä silmillä varustettu naaras sanoi ja lähti kulkemaan siihen suuntaan mistä ääni kuului. [Toivottavasti kaikki on kunnossa...] Huolestuneena Varapäällikkö alkoi juosta kovempaa.
Hänellä ei kauaa mennyt haistaessaan ensin veren rautaisen tuoksun ja heti perässä pistävän koiraeläimen hajun. [Ei kai vain!] Arpinen naaras pysähtyi tassut liukuen nähdessään mitä tapahtui. Verta oli jokapaikassa värjäten valkoiset hanget punaiseksi. Vaahterahalla sekä kultapiisku näyttivät murjotuilta ja väsyneiltä taistelusta. Punakiveä naaras ei edes aluksi huomannut, nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella, vaan toimia. Hopeasalama rynnisti kohti kettua päästäen uhmakkaan sihahduksen. Hampaat irvessä ja kynnet esillä hän loikkasi viime metreillä kiinni ketun kylkeen. Koiraeläin ei selvästikkään ollut varautunut moiseen iskuun, sillä harmaa naaras ja punaturkkinen koiraeläin pyöri yhtenä kynsien ja hampaiden sotkuna maassa pöllyttäen lunta ja karvatuppoja taistelun keskellä.

Nimi: Lie (Erakko)

18.01.2018 00:33
Lie huomasi nopeasti, ettei Legend pysynyt sen tahdissa. Hyvä siis, että musta kolli oli hidastanut vauhtiaan. Hän vilkaisi muutaman kerran sinisilmäiseen naaraaseen vierellään, kollin omat keltaiset silmät hohtivat jännityksestä. Hänen musta turkkinsa sulautui lähes täydellisesti pimeään yöhön, lumesta huolimatta, vain keltaiset silmät kiiluivat pimeässä. Kaikeksi onneksi Legend oli riittävän lähellä, jotta naaras voisi erottaa muutakin kuin ilmassa leijuvan silmäparin. Moinen mahtaisi näyttää melkoisen häiritsevältä... Lie naurahti itsekseen.
Hän mietti vasta nyt, juostessaan kapeat jalat hankeen upoten, mihin oli naarasta viemässä. Oli jo monta kertaa todistettu, että he kaksi olivat täysin erilaisia. Lie rakasti vaaraa, jännitystä, sitä tunnetta kun kuolema vilahti ohi vain viiksikarvan mitalta. Legend ei ollut samanlainen, naaras oli rauhallisempi, jopa säikympi, siltä Liestä ainakin vaikutti. Noh, Lien täytyisi nytkin vain olla huimapää kahden edestä, mitä periltä sitten löytyisikään. Hän vilkaisi Legendiä ja mustaturkille ominainen virne katosi hetkeksi. Miksi naaras edes viipyi hänen kanssaan? Lie puisteli päätään rivakasti. Hänen pitäisi lakata toistelemasta tuota samaa kysymystä päässään, aina kun hän katsoi Legendiä. Asiat olivat miten olivat. Paras tyytyä siihen ja lakata ajattelemasta turhia. Pelkän päänsärynhän moisesta saa.
Legend oli yllättävän vaiti koko matkan ja Lie pohti, jännittikö naaras vai oliko ruskeaturkkinen vain muuten vain ajatuksissaan.
Pian he saapuivat pensaalle, jonka takaa he viimein näkisivät järven. Lie työntyi epäröimättä sen oksien lävitse, itsevarmana kuten aina, antaen Legendin tulla perässä. Hän seisahtui ja silmäili näkymää. Putoilevat hiutaleet ja tuuli sekoittivat näkymää, mutta järvi näytti hiljaiselta. Sen pinta oli vielä osittain sula kauempaa rannasta, luultavasti järven koon vuoksi. Pian sekin jäätyisi kuitenkin umpeen. Lie siristi lamppumaisia silmiään yrittäessään nähdä paremmin. Hänen häntänsä heilahteli muutaman kerran puolelta toiselle. "Mennään katsomaan", kolli naukaisi ja lähti laskeutumaan loivaa rinnettä kohti vesirajaa. Edes teräville lumesta esiin pistäville kiville päästyään, Lie ei erottanut mitään poikkeavaa. Kaikki oli hiljaista.
Kolli laski hetkeksi kokeilevasti käpälänsä jäälle ja pohti, lähteäkö tutkimaan. Hän kuitenkin vetäytyi takaisin rannalle ja päätti että jäätä, ei edes hän viitsinyt uhmata.
Lie loikki rauhallista tahtia eteenpäin rannan myötäisesti. Pian kollin korvat kuitenkin kohosivat pystyyn kun hän erotti möykyn lumessa. Ilman varovaisuutta kolli lähestyi ja pysähtyi möykyn yläpuolelle. Turvonnut, jäätynyt, lumen peittämä hahmo oli kaikesta epäselvyydestään huolimatta varmasti kissa. Kissan ruumis. Lie kohotti kulmiaan seisten hetken ruumiin yläpuolella vaiti. Sitten hänen katseensa siirtyi edemmäs, hän erotti vastaavia hahmoja lisää, kauempana vesirajassa, sikin sokin. Heitä oli varmaan vielä lisää siellä, minne silmät eivät enää pimeän ja lumisateen takia nähneet.
Lie astui hieman röyhkeästi ruumiin ylitse. Se oli jäätynyt ja siksi kova kuin kivi. Huolimatta siitä, miten paljon Lie oli nähnyt, kaikki tämä oli lähes karmivaa. Juuri se teki tilanteesta vain kiinnostavemman kollin silmissä. Hän tassutti jälleen jään reunalle ja tällä kertaa otti muutaman askeleen liukkaalle pinnalle. Hän seisoi hetken paikallaan ja alkoi sitten pyyhkiä lunta pois tassullaan. Hetken kuluttua hän näki tumman varjon, sen mitä oli ajatellutkin. Kuu pilkahti jostain pilvien lomasta, vaikkakin vain niin lyhyeksi hetkeksi, että Lie näki vain vilauksen. Se riitti. Pinnan alla hän erotti jäättyneen kissan ruumiin, suu edelleen auki ja silmät avonaiset ja valkoiset. Siinä vasta mukava näky.
Mikä ihme oli voinut saada moista aikaan? Täällä oli selkeästi taisteltu ja kissoja oli hukkunut, mutta ketkä ja miksi? Kuka oikein oli mennyt jäälle sulien aikaan? Oliko kyseessä Lien aiemmin näkemät kulkukissat vaiko klaanit? Oli miten oli, Lie tunsi karmivuudesta huolimatta uteliaisuutta.
"Mitä hittoa täällä on tapahtunut?" Lie ähkäisi ja hänen kasvoillaan virne, jota hän itse ei edes huomannut, ei sopinut lainkaan yhteen hänen sanojensa kanssa. Hän käänsi katseensa Legendiin, jonka oli hetki sitten unohtanut ja antoi kasvojensa muuttua vakavammiksi. "Mitä luulet?"

Nimi: Legend (Kulkukissa)

17.01.2018 23:19
Legend oli lähtenyt nopeasti juoksemaan Lien perään samalla huutaen kollia hidastamaan hieman. Vaikka naaras oli nopea jaloistaan näytti siltä, että Lie oli vielä nopeampi. Ruskeaturkkisen kissan onneksi Lie oli hidastanut vauhtiaan, ja pian sinisilmäinen naaras ravasi mustan kollin vierellä. Kaksikko jatkoi matkaa hiljaisuuden vallitessa heidän yllään. Koko matkan ajan Legend mietti, mitä ääniä Lie oli oikein kuullut järveltä. Tuuli riepotteli kulkukissan puolipitkää turkkia, ja lumihiutaleet leijailivat kissojen turkeille. Legendin oli pakko myöntää, mitä lähemmäksi he pääsivät, sitä enemmän häntä hermostutti. Mitä, jos Lie oli kuullut jotain vaarallista? Pikkuhiljaa hermostunut naaras jättäytyi kollin jälkeen, ja seurasi tätä varautuneesti. Seuraavan pensaan takaa he näkisivät järven, joten Legend antoi mielellään mustaturkkisen Lien mennä edellä katsomaan mitä siellä oli tai oli ainakin ollut.

Nimi: Kultapiisku (Myrkyklaani)

17.01.2018 23:14
Järkyttynyt ja pelokas Kultapiisku katsoi vierestä Punakiven syöksyessä taisteluun voitostaan varman ketun kanssa. Naaras ajatteli mennä apuun, mutta tilanne näytti liian sekavalle kynsien ja hampaiden myrskylle eikä hän tiennyt minne väliin hyppäisisi olematta toisten tiellä. Punaturkkinen soturi ohjeisti Vaahterahallaa ja Kultapiiskua kiipeämään puihin, mutta kettu syöksyi samantien kaksikon kimppuun ja Kultapiisku tiesi ettei voisi noin vain lähteä jättäen klaanilaisiaan hätään. Jokainen heistä kuitenkin halusi varmistaa muiden pääsevän karkuun uhraten itsensä, joten loppujen lopuksi kukaan ei voisi paeta ja ikuinen oravanpyörä vain jatkuisi. Turhaan hänkään siis sanoisi pitävänsä ketun huomion itsessään ja antaen toisille mahdollisuuden paeta. Punakivi ja Vaahterahalla eivät antaisi hänen jäädä. Niinpä bengali päätti tehdä oman osansa ja tukea klaanilaisiaan, vaikka hänen emonsakin käski toisin. Hän ei koskaan jättäisi emoaan tällaiseen vaaraan. Jos Vaahterahalla kuolisi, tytär syyttäisi itseään siitä kuolemaansa saakka. Miten hän selittäisi tapahtuneen sisaruksilleen? Kultapiisku ei halunnut edes ajatella asiaa.
Pian hän huomasi koiraeläimen tarranneen kiinni emonsa päästä ja naaraan sydän jätti lyönnin välistä. Tilanne näytti vakavalle ja kettu voisi minä hetkenä hyvänsä murskata vanhemman naaraan kallon jättäen kohtalokkaat seuraukset. Kultapiisku sihahti hyökätessään ja sai otteen ketun reidestä pitäen siitä kiinni kynsin sekä hampain. Aluksi se ei näyttänyt tuottavan tulosta, mutta pian kettu viskasi Vaahterahallan kauemmaksi hankeen ja tuon verestä punaiset hampaat kääntyivät kullanhohtoisen soturin puoleen. Kultapiisku tajusi tilanteen ja päästi nopeasti irti perääntyen samalla jolloin otuksen leuat saivat kiinni pelkkää ilmaa. Hän yritti perääntyä askel askeleelta ketun luota raivokkaasti sähisten hampaat irvessä. Kissa oli kääntänyt kylkensä itseään isommalle otukselle ja pörhistänyt pystyssä olevan häntänsä näyttäen ettei hän aikonut hyökätä, mutta puolustautuisi, jos peto kävisi kiinni. Klaanikissan kehonkieli ei kuitenkaan näyttänyt tekevän suurta vaikutusta. Kettu kuitenkin vaikutti epäröivän hyökkäämistä sokeasti, koska oli saanut jo monta osumaa heidän kynsistään. Siltikkin se oli edelleen voitolla, vaikka taisteli yksinään kolmea kouluttautunutta soturia vastaan. Kultapiisku halusi vain päästä katsomaan oliko hänen emonsa edes enää hengissä, mutta ei pystynyt irrottamaan meripihkaista katsettaan vihollisestaan. Kettu näytti närkästyvän odotteluun ja päätti jälleen hyökätä ensin, mutta Kultapiisku sai jälleen väistettyä ketteryytensä ansiosta ja tarttui hampaillaan villipedon kuonoon. Kettu ulvahti raivostuneena ja yritti saada kissaa irrottamaan painamalla etukäpälällään hänen päätänsä. Naaras ei saisi pidettyä otetaan kauaa toisen pakottaessa häntä irti ja soturi pelkäsi, mitä tuo tekisi hänelle sen jälkeen. Punaturkkisen eläimen kynnet painuivat hiljalleen hänen nahastaan lävitse terävämmin ja lopulta Kultapiisku joutui irrottamaan leukansa toisen naamasta. Hän sai sentään jonkinlaiset verta vuotavat jäljet toiseen, mutta sen enempää hän ei kerennyt näkemään, kun kettu syöksyi jälleen eteenpäin ja tarttui suojaamattoman naaraan eturaajaan kiinni terävillä hampaillaan. Peto viskasi häntä pari kertaa edestakaisin ilmassa ja heitti raivoissaan ilman halki pehmeisiin kinoksiin. Kaikki tapahtui niin äkkiä ettei kultaturkkinen klaanikissa kerennyt edes sisäistämään tapahtunutta, mutta törmättyään kivuliaasti maahan hän tajusi. Sietämätön kipu iski saaden hänen ajatuksenkulkunsa sumenemaan, eikä Kultapiisku voinut pitää tuskan huutojaan sisällään. Hänen vasen eturaajansa oli sijoiltaan ja täysin luonnottomassa asennossa.

Nimi: Varjotähti (Varjoklaani)

17.01.2018 18:56
Pakolliset klaanin menot oli viimeinkin saatu pois alta, nyt siis alkaisi kaikki muu. Uudet reviirit, rajojen merkkaus, uuteen leiriin tottuminen... Asioita on paljon hoidettavana ja kaikki tuntuu tapahtuvan samaan aikaan. Itsevarmasti Varjotähti aloittaa jälleen puhumisen. "Tiedän että nyt tapahtuu paljon ja olemme kaikki väsyneitä, kuitenkin meidän pitää edelleen hoitaa klaanin asioita, kuten yleensä. Syyskynsi järjestää metsästyspartion sekä rajapartion, haluan kuulla pienimmätkin yksityiskohdat uudesta reviiristä. Loput kykenevät pistävät leirin kuntoon. Klaanikokous on päättynyt." Päällikkö aikoi nyt puhua Tuhkasydämen sekä Kuunvalon kanssa. Parantaja oli ehkä rikkonut soturilakia, mutta Varjotähti tiesi ettei naaras hylkäisi velvollisuuksiaan.
Pienehkö kolli käveli Vaalean naaraan luo sanomatta mitään, hän vain laittoi häntänsä tuon lavan päälle merkiksi seurata. Tämän jälkeen hän asteli tumman kollin luo. "Sinä halusit kertoa jotain. Voimme keskustella siitä..." Varjotähti pysähtyi vilkuilemaan ympärilleen rauhallista paikkaa keskustella, tämä leiri oli huomattavasti erilainen mihin kolli oli tottunut. "Jyrkänteen reunalla, en halua häiritä sotureita puhumalla luolissa." Enimmäkseen vaalea kolli lähti johdattamaan Kuunvaloa ja Tuhkasydäntä kohti paikkaa jota hän tarkoitti, jääden kuitenkin ketunmitan päähän reunasta. Alas oli pitkä matka vaikkakin alla oli vettä kuolema olisi melko varma. Tämä leiri oli muutenkin paljon vaarallisempi, kuin edellinen varsinkin uteliaille pennuille. [Toivottavasti tämä leiri ei koidu monen kohtaloksi...] Päällikkö päästi äänettömän rukouksen pitäen naamansa peruslukemilla.
"Mitä halusitkaan kertoa?"

Nimi: Hopeasiipi (Tuuliklaani)

17.01.2018 15:57
Hopeasiipi pianoi korviaan Ikuisuusyön vastaukselle, että ehkäpä Päällikkö ei heräisi ollenkaan. Hopeasiipi huokaisi pienesti, korvat painuneena. "Emme voi tietää..." Hopeasiipi pudisteli päätään. Ei, nyt täytyisi vain luottaa Illankajoon, että parantaja tietäisi mitä tehdä. "Ei, nyt pitää vain pysyä rohkeina. Kastetähti kaiketi tarvitsee aikaa ja me annamme sitä hänelle niin paljon kuin voimme." Vaikka sitä ei paljoa olisikaan. Ikuisuusyö vastasi hänelle hieman ivalliseen tapaan, joka sai Hopeasiiven vilkaisemaan kolliin. "Henkimaailmaan me emme edes pääse. Meidän on tiedettävä paikkamme ja tällä hetkellä se on toisiemme turvaaminen. Kuinka ajattelit auttaa asioita henkimaailmassa?" Hopeasiipi kysyi aidosti uteliaana. Jos Ikuisuusyö vain tietäisi jonkin keinon miten auttaa toisia, niin sehän olisi mahtavaa!
Hopeasiipi piiskasi höyhenmäistä häntäänsä. "Mutta kuinka ihmeessä meidän, tai päällikön tai kenenkään muun tietää, kuka todella menee klaanin parhaan perässä ja kuka omaksi hyväkseen?" Hopeasiiven teki mieli heittää vitsi, että ehkäpä Ikuisuusyö itse voisi kertoa hänelle, mutta ei uskaltanut. Hän ei ollut lainkaan varma, olisiko se sopivaa tai pitikö toinen ylipäätään vitsestä. Keskusteleminen oli joskus niin vaikeaa, kun ei saanut selkeää kuvaa, mitä toinen ajatteli.
Hopeasiipi vilkaisi sivulle ja vastasi Ikuisuusyön kommentiin hieman ujostaen. "Heikko lenkki kitketään sitten pois ja vahvustetaan. Meillä ei ole varaa olla epäileväisiä ja heikkoja nyt. Toiset klaanit ovat asettuneet varmasti jo omille reviireilleen ja henkimaailmassa tapahtuu vaikka mitä." Hopeasiipi kohautti aavistuksen olkapäätään. "Vahvojen on turvattava heikkoja." Hopeasiipi ei kylläkään ajatellut itseään kovinkaan vahvaksi. Hän oli pieni ja ujo, eikä kovinkaan taitava taistelija tai metsästäjä.
Poistuessaan leiristä Ikuisuusyö antoi hänelle hieman häiritsevän kommentin siitä, kuinka partiolla kesti niin kauan. "Suuri reviiri..?" Hopeasiipi yritti vitsailla, mutta se kuulosti heikolta jopa hänen korviinsa. Partiolla todella oli kestänyt jo vaikka kuinka kauan. Missähän ihmeessä he olivat? Pitäisikö heidän seurata partioita, jos vaikka jokin olisi hullusti? Ei, Hopeasiipi nopeasti päätti, se ei olisi ollenkaan hyvä idea. Mitä jos he häiritsisivät toisia? Mutta toisethan menivät vain metsästämään? Huomaamattaan Ikuisuusyön kommentti oli saanut Hopeasiiven kurtistamaan kulmiaan ja vilkaisemaan sinne päin, minne oli huomannut partion tassunjälkien kulkevan.
Hopeasiipi oli Ikuisuusyön kanssa samaa mieltä siitä, että soturit suojelisivat klaania kaikelta. Hieman kummastuneena Ikuisuusyön lisäyksestä kommentiin Hopeasiipi räpäytti silmiään. "Tietenkin. Jos sotureilla on voima, miksi he eivät käyttäisi sitä suojelemaan, kuten heidän tehtävänsä on?" Hopeasiipi hieman punastuen lisäsi. "Mutta jotkut soturit, kuten minä, emme ole yhtä vahvoja kun toiset. En ole hyvä taistelija, mutta suojelen klaaniani parhaani mukaan." Hopeasiiven silmät tuikkivat hänen maukuessaan. "Meillä kaikilla on kai omat vihollisemme."
Heidän ollessaan kävelemässä Hopeasiipi ihasteli heidän uutta reviiriään. Suuret lumihiutaleet leijuivat taivaalta alas ja saivat maan lumen peittoon. Hänen teki melkein mieli hypätä ylös ja pyydystää hiutale tassujensa väliin. Mutta ei uskaltanut toisen soturin vierellä. Ehkäpä, jos tämä olisi ollut Myrskytuuli, niin sitten... Hopeasiipi hätkähti hyväntuulisista ajatuksistaan Ikuisuusyön kysyessä, oliko hän onnellinen. Hopeasiipi katsoi pehmeästi eteenpäin. "En tietä, olenko onnellinen.. Onnellisuuteen tarvitaan turvallisuuden tunnetta ja vaikka mitä muuta. Olen.. olen tyytyväinen." Hopeasiipi päätti.
Hopeasiipi antoi kollille kannustavan hymyn toisen myöntäessä, että ei omannut vielä varsinaisia suunnitelmia tulevaisuudelleen. "Aivan, mutta ehdit vielä. Kärsivällisyyttä niin onni tulee vielä vastaan." Hopeasiipi madalsi arasti ääntään, mutta vinkkasi silmäänsä kuitenkin pehmennykseski.
Katsellen ympärilleen Hopeasiipi tuumi. "Minne ajattelit meidän kannattavan mennä? Kokeillaanko pyyntionnea jo täällä vai mennäänkö vielä eteenpäin?" Korviaan taivuttaen Hopeasiipi kuulosteli ja haisteli ilmaa. "Tuntuu ainakin siltä, että pian ei löydy enää mitään, jos tuo myrsky pääsee ylle."

Nimi: Kastetähti (Tuuliklaani)

16.01.2018 14:44
Kastetähti räpytteli silmiään yhä hämmentyneenä kissan sanoista. Ainakin nuori bengalikuvioinen soturi esitteli itsensä, hänen nimensä oli Lehtipisara. Kastetähti ei tahtonut vaikuttaa töykeältä, hän ei todellakaan ollut sitä, mutta nuoremman sanat hämmensivät häntä suuresti. Hänen korvansa luimistuivat hitusen ajatuksesta lähteä talsimaan Pimeän metsän kissojen maille. Toisaalta nummi muistutti häntä Tuuliklaanin maista, kuitenkin jokin siinä ei ollut aivan kohdallaan. Rauhallisuus, joka paikan yllä leijui hermostutti harmaaraitaista naarasta enemmän, kuin jos hän olisi nähnyt kauhuja ympärillään. Hän ei pitänyt tästä valheellisesta tyyneyden tunteesta.
"Hei Lehtipisara", Kastetähti tervehti toista kissaa, yrittäen ainakin pitää kiinni hyvistä tavoistaan, kun kaikki muu tuntui lipeävän hänen käpälistään. Hän tarvitsi jotain, mitä saattoi kontrolloida ja se jokin oli hänen omat hermonsa. "Voisinpa sanoa, että tapaamisemme on pelkästään mukava. Kuitenkin, olen iloinen siitä, että en ole yksin, vaikka onkin huolestuttavaa kuulla miten päädyit tänne. Toivon, että pääsemme takaisin." Päällikköä melkein hävetti kuinka huojentunut hän oli siitä, ettei ollut enää yksin.
Hän kurtisti kulmiaan mietteliäänä Lehtipisaran sanoille. "Kummallista. Luulisin, että saamme vielä selville tarkalleen, miksi olet täällä." Vaikutti siltä, ettei naaras itsekään tiennyt. Hänen puhuessaan sisaristaan ja klaanista Kastetähden täytti surumielinen kaipaus. Miten Tuuliklaani pärjäsi? Oliko Tulikaste selvinnyt? Entä Pohjantuuli? Luultavasti, sillä muuten hekin kai olisivat olleet täällä.
"Ti-tietenkin tulen mukaan", Kastetähti huomasi änkyttävänsä kiireesti ja lähti naaraan mukaan. Hän ei kuitenkaan aivan pysynyt toisen sanojen perässä. "Mutta odotahan nyt, selvittää Pimeän metsän suunnitelmat?" Hän tahtoi tietää tarkalleen, mitä Lehtipisara tarkoitti. Kastetähti itse olisi tahtonut keskittyä löytämään Tähtiklaanin ja pois pääsyn Pimeästä metsästä, jos se oli mahdollista. Mutta aikoiko Lehtipisara jotenkin estää Pimeää metsää enää tekemästä sitä, mitä varjokissat olivat viimeaikoina tehneet? Kastetähden päätä pyörrytti ajatuksien paljoudesta ja hän sulki hetkeksi siniset silmänsä. Hänen valkeat käpälänsä upposivat pehmeästi viileään nurmikkoon heidän kävellessään. Hän havahtui ajatuksistaan uudestaan Lehtipisaran puhuessa.
Hän pohti tovin Lehtipisaran sanoja Tähtiklaanista. "En usko", hän huokaisi sitten surullisena. "En ole nähnyt yhtään soturia täällä. Luulen, että mitä tapahtuikin, Pimeä metsä on ajanut heidät jonnekin muualle. Heidän on kuitenkin pakko olla jossain." Kastetähti huokaisi hiljaa. "He eivät olleet minua vastassa. Jos en tapaa heitä, en voi koskaan palata", harmaa naaras naukaisi hiljaa ja yritti peitellä sitä, kuinka tunsi palan nousevan kurkkuunsa ajatuksen myötä. Ei hän ollut valmis kuolemaan.
"Jos pystyit tulemaan tänne nukahtaessasi, luuletko että pääset heräämällä takaisin?" Kastetähti kysyi sitten ja vilkaisi naarasta vierellään. Hän pohti, olisiko järkevämpää yrittää saada Lentipisara takaisin ja unohtaa kaikki muu. Kenties pyytää viemään viimeinen jäähyväinen Kastetähdeltä?
Mutta eikö olisi parempi yrittää tehdä jotain klaanikissojen hyväksi, kerran he olivat siellä? Päällikkönä Kastetähti oli vannonut suojelevansa klaaniaan ja sen hän aikoi tehdä, niin hyvin kuin osasi, vaikka hän pelkäsikin. Hän työnsi pelkonsa taka-alalle mielessään ja veti syvään henkeä. "No niin, onko sinulla jokin suunnitelma?" Hän pysähtyi hetkeksi lähellä mäen lakea, yllättyen Lehtipisaran kysyessä oliko hänellä tuttavia Pimeässä metsässä. Hän räpytteli silmiään ja jatkoi matkaansa. "En... En tiedä." Hän tunnusti lopulta. "En nähnyt ketään minulle tuttua hyökkäyksen aikana, mutta se ei välttämättä tarkoita, etteikö heitä olisi siellä." Kastetähti pohti ääneen. Ainakin hän tiesi, että hänelle läheisimmät kissat olivat liittyneet Tähtiklaaniin. "Jos Pimeän metsän kissat voivat vahingoittaa eläviä kissoja, voivatko he vahingoittaa kuolleita?" Kastetähti kysyi ja katsoi Lehtipisaraan. Hänen kyntensä työntyivät esiin kävellessään ja painuivat nurmeen. Kysymys tuntui typerältä, mutta hän ajatteli Kastepisaraa ja Silmäpuolta, kaikkia muita, heidän olisi kuulunut saada viimein levätä, ei olla Pimeän metsän kissojen armoilla. Kastetähti puisteli päätään ja hetken viha näkyi hänen silmissään. Sitten se laantui, jättäen ne vain surulliseksi. Kuitenkin hänen kasvoiltaan näkyi nyt uusi päättävisyys. Itsesäälin aika oli ohitse. Nyt heidän tulisi päättää mitä tehdä. Kastetähti päätti seurata Lehtipisaraa, naaralla näytti kuitenkin olevan jokin Kastetähteä itseään selkeämpi päämäärä. "Entä sinulla? Onko kukaan tuttavasi Pimeässä metsässä?"

Nimi: Kadotushenki (Myrskyklaani)

16.01.2018 00:35
Lumitähden pyydettyä klaanilaisia jäämään luolastoon lepäämään, Kadotushenki päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tehdä niin. Monen viikon matkailu uusille reviireille oli tehnyt hänen jaloistaan inhottavan kipeät, että niillä ei tehnyt mieli kantaa mihinkään suuntaan. Ryhdistäydyttävä on kumminkin, kolli todennäköisesti tulee menemään johonkin partioon myöhemmin tai joutuu kunnostamaan leirin uuteen uskoon monen muun kanssa. Työ ei kuulostanut päässään houkuttelevalta, mutta laiskottelut ei ollut osana hänen arkeaan.
Loikoilu täällä ei tosin onnistunut hänen osaltaan, missään ei ollut mitään hyvää paikkaa. Äänet kaikuivat liian hyvin kissojen mölytessä omaansa. Kadotushenki ei ollut tottunut sellaiseen ja hiljaisempana veikkona hän tyytyi vaan istumaan odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta jokin sai hänen huomionsa muualle, joku nimittäin tuntui tuijottavan häntä. Kolli ei ollut aluksi varma olisiko hän vain vainoharhainen, mutta pienellä kurkistuksella selkänsä taa hän varmistui sen olleen vanhempi veljensä Paahdesielu.
Näin veljensä tuntien, Kadotushenki ajattelematta sen enempää tassutteli toisen kollin luokse korottaen kulmiaan hitusen. Hänen ilmeensä kertoi jo kaiken, eikä soturi koennut tarvetta kysyä veljeltään erikseen mikä oli vialla. Hän tuli velkensä pyytämäksi juttelemaan vain kahden kesken, mikä oli Kadotushengelle jo tuttu juttu. Jokin painoi Paahdesielun mieltä mitä luultavammin, joten lojaalina pikkuveljenä kolli seurasi toista ulos luolastosta. Raitis ilma tekisi terää muutenkin, monen kissan kanssa yhdessä suuressa luolassa oleminen sai ilman tunkkaiseksi.
Lumi pian tuntuen inhottavalta väliaikaisesti tassujensa alla, Kadotushenki jatkoi veljensä seuraamista tarkkailen hänelle yhä vierästä leiriä. Marmorikuvioinen kolli oli tottunut aika nopeasti muutokseen, mutta siinä eläminen saattaisi tuottaa hankaluuksia. Heidän reviiriään ei oltu vielä merkitykkään hänen tietääkseen. Ja näemmä veljenpoikansa Tervakynnen vahtimisesta huolimatta, kissojen jälkiä silti näkyi poistuneen luolasta kaksikon lisäksi. Hän ei ollut nähnyt keitä kyseiset saattoivat olla, mutta se ei häntä nyt jaksaisi kiinnostaa.
Odotellen Paahdesielun sanovan jotain, mutta mitään tapahtuvan, Kadotushenki päätti ottaa kysyjän roolin tässä tilanteessa.
"No? Mikä on?", kolli kysyi höristäen ainoaa jäljellä olevaa korvaansa tuulen puuskien takia. Ne eivät tuntuneet mukavilta, joten Kadotushenki sen edestä laski niitä taaksemmas.
Paahdesielun kysymys sai kollin korottamaan jälleen kulmiaan. Tuo tuli aivan puun takaa, mutta siihen oli jotain vastattava. Kolli ei halunnut jättää veljeään epätietoisuuteenkaan.
"Toki voit. Mikset sitten voisi?"

 

Ruby
©2018 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com