Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Kanjoni | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  << <  4  5  6  7  8  9  10  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kanervakirjo (Tuuliklaani)

18.03.2019 00:09
Harmaaturkkinen naaras oli hieman yllättynyt Tulikasteen valitsemasta varapäällikön... varapäälliköstä. Se ymmärsi nuoren tuliturkin avuntarpeen, mutta Hopeankiilto ei senkään silmään ollut aivan ensimmäinen valinta sotureiden joukosta. Niinpä se jätti onnittelematta hopeaista naarasta silmäillen kuitenkin tilannetta itselleen epätavallisen epävarma katse punertavissa silmissään.
Yllättävät askeleet kiinnittivät Kanervakirjon huomion. Se kääntyi katsomaan vasemmalle puolelleen vain huomatakseen ruskeanraidallisen turkin ilmaantuneen viereensä. Kanervakirjo yritti kohdata veljensä katseen lähes hämmentyneenä, sillä se ei ollut odottanut Piikkipaatsaman tahtovan puhua sille. Ne eivät olleet jutelleen kunnolla aikoihin, joten mitä veli tahtoi kertoa sille nyt? Kanervakirjo kuitenkin huomioi myös sen tosiseikan, että Piikkipaatsama ei näyttänyt turhan... onnelliselta. Tähtiklaanin nimeen, veli ei edes katsonut sitä silmiin!
"Piikkipaatsama, katso minua. Nyt. Emme puhu ennen sitä." sisar kehotti ruskeaturkkisen maukuessa hiljaa Kanervakirjon nimen. Kanervakirjo tahtoi olla suora ja vaikka se oli syvästi huolestunut veljensä olemuksesta, ei se hyväksynyt tuon välttelevää katsetta. Harmaa hännänpää vääntyili tällä hetkellä kahdesta syystä.
"Emme puhu tässä. Pystyn päättelemään, että koko klaanin ei ehkä tarvitse kuulla tätä, vaikka istumme keskellä leiriä", soturitar sanoi sitten hieman lempeämmin, vaikka sen äänessä oli aina se tietty veitsenterä. "Tule."
Kanervakirjo johdattaisi Piikkipaatsaman varmoin askelin kohti leirin laitamia, ei lähelle yhtäkään kunnostuksen parissa työskentelevää kissaa tai pesää, jonka uumenista joku voisi kuulla. Se istahtikin alas pähkinäpensaan juurelle ja taputti paikkaa edessään. Se tahtoisi katsoa Piikkipaatsamaa kasvoihin, kun kolli kertoisi mieltään painavan asian. Ei kai tuo muuten olisi noin allapäin?

Nimi: Ikuisuusyö (Tuuliklaani)

17.03.2019 23:43
Mustaturkkinen kolli oli tyytymätön. Moneenkin seikkaan, jos totta puhuttiin. Ikuisuusyö ei aikonut hienostella asiaa, vaan se oli suoraan sitä mieltä ettei Hopeankiilto ollut riittävä varapäälliköksi. Vara-varapäälliköksi? Sinivihreät silmät leimusivatkin mustan turkin suojista Hopeankiillon huudahtaessa jonkin sortin käskyntapaisen soturille. Vai sillä tavalla. Olisi kerrassaan kaunis ajatus lähteä Myrskytuulen johtamaan partioon. Pohjantuulen uloskäynnille suuntaavista askeleista päätellen näköjään myös tuo oli lähdössä samaan syssyyn. Ja nuori Pihlajanoksa seurasi kannoilla. Huomioimatta suklaanruskeaa Kärppäviiltoa sen paremmin Ikuisuusyö kiinnitti katseensa seuraavaksi Hopeasiipeen. Sen sielunpeilit siristyivät huomattavasti keskipäivän auringossa. Naaras oli siis menossa Veritassun partioon. Ikuisuusyö olisi ollut oikein mielellään näkemässä punaturkkisen paskiaisen johtavan partiota onnistuneesti. Tarkoittaen sitä, että ei tulisi tapahtumaan. Veritassun luonne oli niin oikullinen, että tuo partio varsinkin tulisi kärsimään koko matkansa ajan.
Vihdoinkin mustaturkkinen soturi päätti nousta ylös. Se oli harkinnut kahdesti kynsissään ruohonkortta pyöritellen jaksaisiko se nousta ollenkaan makuulta. Siksipä muut olivat jo ehtineet kokoontua uloskäynnille ja jopa odottaa sitä useamman minuutin.
"Viimaniitylle? Hmph, kuvittelisin riistan pysyttelevän tällä säällä varjossa." Ikuisuusyö maukaisi venytellen vaivautumatta tervehtimään muuta partiota sen pahemmin. Se loi terävän silmäyksen Pohjantuuleen osoittaen sanansa silti Myrskytuulelle.
"Tulikasteen on turha odottaa tulosta tällä kokoonpanolla." kolli maukaisi vielä tiedostaen vallan hyvin, miten se ei tullut yhdenkään tässä partiossa olevan kissan kanssa juttuun. Siksipä oli helpointa solvata toisia heti portilla, hehe.

Nimi: Piikkipaatsama (Tuuliklaani)

17.03.2019 23:38
Piikkipaatsama istui klaanikokouksen ajan hiljaa paikallaan hieman syrjemmässä, kolli ei oikeastaan ollut halukas istumaan aivan kenenkään viereen vaikka hakikin eriparisilla sinisillä silmillään sisartaan Kanervakirjoa muiden joukosta. Piikkipaatsama kuunteli vain puolella korvalla, mitä Tulikasteella oli sanottavanaan. Hänen oli vaikea keskittyä ja Hopeankiillollekin naukui vain puolihuolimattomasti onnittelunsa. Piikkiturkkisen ruskean raidallisen kollin katse käväisi yhtenään kauempana istuvissa Susihampaassa ja Tuiketuulessa, jotka olivat istuskelleet kaiketi yhdessä syömässä lähes toisiinsa kietoutuneena. Surkeana Piikkipaatsama käänsi katseensa muualle, katse suunnattuna maahan. Mustaraidaillinen kolli oli yleensä nopea suuttumaan ja oli melkein odottanut reagoivansa näkyyn katkeruudella tai kiukulla, mutta hänen yllätyksekseen hän tunsi itsensä vain lyödyksi ja surumieliseksi. Piikkipaatsama pyöritteli hajamielisesti tassuillaan ruohopalloa ja nyhti kynsillään uusia pieniä tuppoja irti, osaamatta olla kärsivällisesti paikallaan. Hän halusi vain ensimmäisen tilaisuuden tullen pompata käpälilleen ja mennä jonnekin, missä hänen ei tarvitsisi katsoa silmästä silmään omaa häviötään. Hän ymmärsi toki miksi Tuiketuuli tahtoisi Susihampaan, ainakin siinä mielessä, että olihan kolli kuitenkin hyvä soturi. Mutta silti Piikkipaatsamasta tuntui, että hän olisi voinut olla vähintään yhtä hyvä Tuiketuulelle. Eniten Piikkipaatsama tiesi, että häntä sattui se tosi asia, että oli vain hetki aiemmin antanut itsensä kuvitella, että Tuiketuuli ehkä tuntisi samoin kuin hänkin. Mutta mitä nyt hyödyttäisi edes kertoa Tuiketuulelle mitä hän tunsi? Naaras oli jo valinnut Susihampaan ja Piikkipaatsaman olisi turha yrittää tunkea väliin, se olisi vain kurjasti tehty ja kolli ymmärsi sen itsekin.
Heti, kun klaanikokous oli ohitse tupsukorva hypähti käpälilleen ja haki silmillään harmaankirjavaa sisartaan. Lopulta Piikkipaatsama erotti sisarensa tutun turkin ja tassutteli pilkullisen soturin luokse. "Kanervakirjo", Piikkipaatsama naukaisi hiljaa pysähtyessään toisen vierelle, eikä aivan uskaltanut katsoa suoraan sisarensa kanervanpunaisiin silmiin. Kollin omat silmät näyttivät ahdistuneen surullisilta. Hänen hännänpäänsä vääntyili vähän hermostuneesti. "Voidaanko puhua? Tai siis haluaisin jutella kanssasi... yhdestä... jutusta..." Piikkipaatsama luotti siskoonsa ja ainakin tälle hän voisi tunnustaa sen, mitä ei enää voisi tunnustaa Tuiketuulelle itselleen, kollista tuntui, ettei hän tahtonut pitää murheitaan sisällään. Tunne oli tukahduttava.

Nimi: Jääkyynel (Jokiklaani)

14.03.2019 13:33
Jääkyyneleen hymy leveni entisestään kauniin naaraan suostuessa syömään hänen kanssaan ja kolli päätti seurata Ohdakemyrskyn perässä tämän mennessä jo edeltä tuoresaaliskasalle. Naaraat ensin. Hänen lapaansa kihelmöi hieman siitä kohdin, mistä naaras oli raidallisella hännällään hipaissut hänen turkkiaan. Ja vielä se hymy, jonka kaunokainen oli hänelle suonut tämän jälkeen...
Ohdakemyrsky valikoi kasasta yllättävän suuren kalan ja kollisoturi epäili tämän aikovan syödä sen kokonaan yksin. Hän ainakin toivoi naaraan suunnitelleen heidän syövän samasta saaliista, muuten tilanteesta voisi tulla hieman kiusallinen.
Kuviollisen soturin istahtaessa leirin rauhallisemmalle puolelle, Jääkyynel kävi tämän viereen niin lähelle, että eriväriset turkit melkein hipoivat toisiaan. Toivottavasti entinen Tuuliklaanilainen ei pistänyt hänen tunkeilua pahakseen, sillä kolli olisi mielellään istunut näin lähekkäin ja syönyt yhdessä.
"Noh... Saimme käytyä reviirin rajat, mutta ilmapiiri ei ollut mitä parhain. Täpläjalalla ja Nopsavarjolla ei näytä yhteistyö sujuvan vielä", leopardikuvioinen vastasi huokaisten toisen kysymykseen ja otti vuorostaan palan kalasta. Kollien käytös toisiaan kohtaan ei kuitenkaan ollut hänen mielestään pilannut koko partiota. Olihan partiointi kuitenkin vain heidän velvollisuutensa, joka piti täyttää eikä mikään ystävyksien yhteinen metsäretki. Siitä hänen mieleensä palautuikin aiemmin löydetty punaturkki. Hän oli jo aiemmin päättänyt kertoa Ohdakemyrskylle ketusta eikä tuntenut oloaan enää niin epävarmaksi asiasta. Kuollut kettu siellä sun täällä ei olisi vielä mitään, mistä pitäisi huolestua. Klaanit olivat kumminkin vasta muuttaneet tuntemattomille reviireille ja muut villipedot oli häädettävä pois.
"Löysimme kuolleen ketun Varjoklaanin rajan läheltä", soturi kertoi nielaistuaan kalasta repimän palansa ruotoine kaikkineen.
"Emme tiedä, mikä sen tappoi, mutta jäljistä ja veren määrästä päätellen kamppailu on ollut aika isokin. Luultavasti joku toinen klaani ja sen jälkeen vielä hätistelivät otuksen meidän puolellemme", Jääkyynel tuhahti, vaikka oli mahdollista ketun tulleen itse heidän reviirilleen omasta tahdostaan. Hyvin uskottavaa kuitenkin etteivät muut klaanit olleet halunneet ylimääräistä ruumista alueelleen ja päättivät mielummin antaa sen riesaksi muille.
"Me kuitenkin hautasimme sen, etteivät muut petoeläimet seuraisisi perässä tänne", soturi totesi vielä lopuksi kääntäen vihreän katseensa Ohdakemyrskystä takaisin yhteiseen kalaan keskittyen hetken tämän syöntiin, antaen naaraalle aikaa miettiä ketun kohtaloa. Olihan se huolestuttavaa, jos nyt jo uusilla reviireillä joutuisi pitämään varansa kettujen kaltaisten petojen takia. Joku voisi vielä menettää henkensä.
Jääkyynel korjasi ryhtiään kiinnittäen huomionsa takaisin vierellään istuvaan ystäväänsä lipaisten kalan maun huuliltaan. Hän oli puhunut jo tarpeeksi tältä erää.
"Miten sinun päiväsi? Oletko jo käynyt katselemassa maisemia?"

Nimi: Pihlajanoksa (Tuuliklaani)

13.03.2019 22:03
Vasta lähiaikoina nimitetty soturi istuutui hänen kanssaan leiriä kunnostamassa olleen Kärppäviillon ja Myrskytuulen vierelle evääksi tarkoitettu hiiri mukanaan. Tulikaste oli aiemmin hihkaissut klaanikokoontumisen alkavaksi, mutta ei ollut vielä aloittanut puhumaan kissojen vielä liukuessa paikalle leiriaukiolle. Pihlajanoksa katsoi tämän olevan oiva hetki jo aloitella ateriaansa ja hän kerkesi repimään ensimmäisen palan hiirestään, kunnes Myrskytuuli aloitti kyselemään hänen ja Kärppäviillon kuulumisia. Laikukas kolli antoi kokeneemman vastata ensin ja ryhdistäytyi sitten puhuakseen.
"Kunnostimme tosiaan leiriä, mutta siinä on vielä paljon korjattavaa. Lehtikadon ja lumen takia seinämät ovat kärsineet aikalailla", laikukas kollisoturi lisäsi Kärppäviillon puheeseen, mutta oli totta, että seinämät olivat sentään vähän kestävämmät nyt. Hän ei kuitenkaan halunnut antaa liian toiveikasta kuvaa pesien nykyisestä kunnosta. Sentään lehtikato oli nyt ohitse eikä rei'istä tulisi ainakaan lunta nukkuvien kissojen niskaan.
Pähkinänruskean kollin korvat värähtivät Pohjantuulen istuutuessa hänen vierelleen ja siinä, missä vaaleanharmaa soturi tervehti häntä räpäyttämällä erivärisiä silmiään, Pihlajanoksa vilautti leveän hymyn entiselle mestarilleen. Sen kummemmin he eivät vielä kerenneet puhua Tulikasteen aloitellessa omaa puhettaan. Pihlajanoksa oli hieman yllättynyt siitä, ettei naaras nimittänyt itseään päälliköksi ja valikoinut uutta varapäällikköä klaanilaistensa joukosta. Mutta väliaikainen varapäällikkö varapäällikön avuksi? Kävihän se niinkin. Nuori soturi ei juurikaan tuntenut Hopeankiiltoa, mutta kuuli Myrskytuulen mutinan, jotka olivat varmaankin tarkoitetut pelkästään Kärppäviillolle eikä tämän kollin kuultavaksi. Pihlajanoksa ei suoraansanottuna ollut mitenkään perillä väliaikaisen varapäällikön menneisyydestä, mutta vaikutti siltä, että tässä oli jotain mätää. Hän kuitenkin luotti Tulikasteen päätökseen asian suhteen ja oli tyytyväinen tähän.
Pihlajanoksa sai syötyä pienikokoisen hiirensä helposti kokoontumisen aikana ja Pohjantuulen lähtiessä onnittelemaan Hopeankiiltoa, päätti hän hankkiutua eroon sappirakosta, jonka oli mielellään jättänyt syömättä. Hän ei tiennyt, olisiko parantaja halunnut sen talteen vanhuksien punkkien poistoa varten, mutta ehkä parempi ettei hän häiritsisi Illankajoa juuri nyt ja mahdollisesti itse likaisisi tassujaan ällöttävään aineeseen.
Haudattuaan hiiren jämät maahan, Pohjantuuli olikin jo matkalla takaisin ja nyt heillä olisi aikaa puhuakkin.
"Ihan hyvin. Olen ollut kunnostamassa leiriä sitten herättyäni. Ei ole ainakaan tullut tylsää. Entä sinä?" nuori kolli kysyi entiseltä mestariltaan hieman hymyillen, samalla pitäen tummanvihreän katseensa tässä.
Pian Hopeankiilto tassutteli heidän luokseen kysymään kaksikkoa metsästyspartioon ja Pihlajanoksa oli hieman epävarma, olisiko hänen pitänyt onnitella itseään kokeneempaa naarasta. Se mahdollisuus meni kuitenkin jo ohitse väliaikaisen varapäällikön kiiruhtaessa tiehensä.
"En kerennyt onnittelemaan", kollisoturi huokaisi mutristaessaan suutaan kävellessään entisen mestarinsa perässä leirin suuaukolle, missä Myrskytuuli jo odottelikin. Hän kuunteli kahden kokeneemman soturin jutustelua ja tunsi pienen innostuksen heräävän sisällään. Kolli ei ollut vielä kerennyt tutustumaan reviiriin sen kummemmin, mutta nyt hänellä olisi mahdollisuus nähdä viimaniitty ja ehkä saada jotain saalistakin kiinni.
Pihlajanoksa heitti tervehtivän nyökkäyksen ja pienen huvittuneen hymähdyksen Kärppäviillolle tämänkin ilmestyessä partion mukaan. Ei hän ihmetellyt, miksi energiaa pursuava kolli ei halunnut jäädä metsästysretkestä paitsi.

Nimi: Kärppäviilto (Tuuliklaani)

13.03.2019 21:56
Valkoraidallinen kolli oli iloinen Myrskytuulen halutessa liittyä kaksikon seuraan. Tulikasteen kutsu klaanikokoontumiseen kuitenkin keskeytti hänen aikeensa aterioida vähän kauempana ja kolmikko joutui siirtymään lähemmäksi kuullakseen punaturkkisen kaunokaisen asian. Myrskytuuli edellä he pujottelivat klaanilaistensa ohitse puhujankiveä kohti ja lopulta kokenut soturi näytti löytäneen sopivan paikan heille. Kärppäviilto istuutui kermaturkkisen kollin viittomalle paikalle tämän viereen ja laskettuaan lumikkonsa maahan kissa vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, oliko Pihlajanoksa pysynyt heidän perässään. Pienikokoisen kollin istuutuessa hänen toiselle puolelleen soturi väläytti tälle hymyn ja kääntyi sitten Myrskytuulen puoleen, joka kysäisi heidän kuulumisiaan. Kärppäviilto päätti ottaa kunnian ja vastata ensin.
"Ei sen kummempia oikeastaan. Olimme kunnostamassa leiriä koko aamun ja nyt pesät ovat ainakin vähän suojaisampia. Valitettavaa meille sotureille, pentutarhan seinämien korjaaminen on ollut nyt etusijalla", kolli naukaisi vastauksensa toiselle tavalliseen tapaansa hymyillen. Näin paahtavan auringon alla oli tärkeää saada pentutarhasta ja klaaninvanhimpien pesästä tarpeeksi varjoisat, mutta se taas meinasi, että soturit ja oppilaat saisivat kärsiä hieman pidempään ei-niin-suojaisien pesiensä takia. Kaikki kuitenkin taisivat saada tassunsa täyteen tekemistä tänään eikä kenelläkään olisi aikaa laiskotella pesissään. Onneksi hämärän aikaan pesät olivat viileitä ja kaikki saisivat nukkua yönsä rauhassa.
Sillävälin, kun Pihlajanoksa keskittyi kertomaan omat kuulumisensa, tummanruskeaturkkinen päätti antaa lumikkonsa saavuttaa elämäntavoitteensa ja iski hampaansa tähän repien näätäeläimen pehmeää lihaa mahansa täytteeksi. Soturi ei ollut kaikelta kiireeltä kerennyt syömään koko aamuna eikä ruokaakaan ollut ollut ennen metsästyspartion saapumista. Onneksi nyt hän sai levähtää edes hetkisen.
Pihlajanoksan lopetellessa puheensa tummaturkkinen soturi olisi halunnut kysyä Myrskytuulenkin kuulumisia, mutta Tulikaste kerkesi juuri puhumaan hänen päällensä. Niinpä Kärppäviilto päätti pysyä vaiti keskittyen kauniin turkin omaavan naaraan puheeseen, mielellään. Hän melkein jopa unohti syödä lumikkoaan siinä kuunnellessaan, mutta sen lämpimän lihan mehukas tuoksu sai vedettyä huomion aina takaisin itseensä muistuttaen kollia ateriansa olemassaolosta.
Kärppäviilto ei tiennyt oliko edes yllättynyt väliaikaisen varapäällikön nimeämisestä. Tulikasteella oli varmasti ollut tassut täynnä klaanin asioiden parissa Kastetähden ollessa... noh ei kuollut, mutta ei elävien kirjoissakaan. Kärppäviilto kumminkin toivoi harmaaturkkisen naaraan olevan ennemmin elossa kuin kuollut, vaikka tämän tila vaikuttikin hieman epävakaalle.
Raidallinen kolli höristi korviaan Myrskytuulen supistessa hänelle ja se sai hänet vilkaisemaan vaaleanturkkista päin. Hitaasti Kärppäviilto nyökkäsi hälle olevansa jotakuinkin samaa mieltä. Oli outoa, että klaanista kerran eronnut nimitettiin nyt väliaikaiseksi varapäälliköksi. Ei pahalla, mutta olihan klaanissa muitakin kokeneita ja klaanilleen uskollisia. Hopeankiilto kuitenkin vaikutti suhteellisen mukavalle tapaukselle, joten raidallisella soturilla ei sinänsä ollut mitään tätä päätöstä vastaan. Valinta oli ollut vain hieman yllättävä.
Klaanikokouksen päätyttyä Kärppäviilto jäi vielä hetkeksi katsomaan Tulikasteen perään, mutta hänen katseensa kiinnittyi äkkiä Pohjantuuleen, joka lähti kävelemään väliaikaista varapäällikköä kohti onnitellakseen tätä. Hän ei ollut edes huomannut vaaleanharmaata kokenutta soturia, mutta ilmeisesti hän oli istunut Pihlajanoksan vierellä aiemmin. Kenties koko tämän ajan?
Pohjantuulen palatessa soturi väläytti tälle hymyn ja nyökkäsi tervehdykseksi, eihän hän ollut huomannut kollia aikaisemmin, ja keskittyi sitten lähestyvään Hopeankiiltoon, joka määräsi Myrskytuulen metsästyspartion johtoon.
"Hei, Hopeankiilto! Onnea", valkoraidallinen huikkasi vasta nimitetyn väliaikaisen varapäällikön perään tämän kääntyessä lähteäkseen. Hän ei tiennyt, kuuliko naaras onnentoivotusta, mutta tulipahan sekin sanottua. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Soturi antoi ruskeiden silmiensä katsahtaa ylös jaloilleen nousseeseen Myrskytuuleen tämän ehdottaesa, että hänkin tulisi mukaan metsästämään. Kärppäviilto oli ollut aikeissa jatkaa tehtäväänsä leirin kunnostamisen parissa, mutta oli kyllä sanomattakin selvää metsästämisen olevan kiinnostavampaa puuhaa ja hänellä oli ylimääräistä energiaa, mitä ei saisi purattua piikkiherneiden oksien nätisti paikoilleen asettelemisessa. Hän kuitenkin pian nosti kulmakarvojaan yllättyneenä Myrskytuulen toisesta ehdotuksesta liittyen tämän siskoon.
"M-mitä?", hän sai älähdetyksi vilkaistessaan hämmentyneenä kollin lavan yli pienikokoiseen kauniiseen naaraaseen, Hopeasiipeen. Kärppäviilto jäi ihmeissään vielä istuskelemaan paikoilleen muiden lähtiessä leirin suuaukolle valmistautuakseen partioon. Hän ei ollut täysin varma, mitä Myrksytuuli oli tarkoittanut sanoillaan, mutta jos Hopeasiipi tarvitsisi juttukaveria, kyllähän hän voisi jäädä tänne piristämään toisen päviää. Mutta toisaalta hän ei ollut pitkään aikaan päässyt metsästämään...
Veritassun ilmestyminen paikalle kuitenkin ratkaisi hänen ongelmansa. Raidallinen soturi oli onnellinen oppilaan jättäessä hänet huomiotta, mutta sääliksi kävi ujoa naarasta, joka joutui tämän mukaan.
"Yritä pärjäillä", ruskeaturkkinen naukaisi pahoittelevaan sävyyn Hopeasiivelle ja ponnahti sitten pystyyn hölkätäkseen äkkiä Myrskytuulen partion luokse leirin suuaukolle.
"Päätin tulla teidän mukaanne. Minulla on sen verran ylimääräistä energiaa, että voisin metsästää vaikka koko klaanin edestä. Älkää kuitenkaan herätelkö turhia toiveita", Kärppäviilto virnisti vilkaisten jokaista paikallaolijaa ollen valmiina lähtöön.

Nimi: Tiikerimieli (Luopio)

10.03.2019 13:55
Juovikkaan kollin silmät eivät millään kehdanneet herätä uuteen päivään, vaikka olikin jo viherlehtikin saapunut laaksoon. Hän oli niin mukavasti käpertynyt erään puun juuristojen suojiin rakennettuun pesään, eläen toki vielä uskossa, että jakaisi sen erään tietyn naaraan kanssa. Tiikerimielestä tosin jokin oli pielessä, kun tuli Hopeatuhkaa ajatelleeksi. Hän sokkona hännällään tunnusteli vapaata tilaa pesästä, mikä sai viimein luopion meripihkankeltaiset silmät avautumaan raolleen unisesti ja todistamaan sen, että hopeaturkkinen kaunotar oli poissa. Tiikerimielen räpäytteli pari kertaa silmiään surkealle näylle, eikä halunnut myöntää itselleen olevansa hieman pettynyt. Missä vaiheessa klaanikissa oli ehtinyt luikkia pakoon?
Tiikeriä muistuttava kolli nousi kankaeasti ja huono ryhtisesti istumaan matalakattoisessa pesässä, puristellen hieman päätään ja nuolaisten pari kertaa rinnuksiaan, ennen kuin palasi takaisin ulkoilmaan paahtavan auringon alle. Hän oli juuri viettänyt melkoisen yön hiukan itseään vanhemman Hopeatuhkan kanssa, josta pelkkä likainen mielikuva nosti typerän ja mielihyväisen virneen luopion kasvoille, ennen kuin huokaisi tyytyväisyydestä. Hyvä minä, hän sanoi itselleen ennen kuin yritti syrjäyttää ajatukset naaraasta toistaiseksi pois, vaikka viime öisen jälkeen se olikin hieman hankalaa. Hänellä oli tekemistä muutenkin, kuten esimerkiksi painua tiehensä Varjoklaanin reviiriltä, missä oli yön yli nukkunut. Sangen kummallista, että hän oli herännyt luonnostaan, eikä siihen että jonkin sortin partio olisi tullut huutelemaan hänelle pesän ulkopuolelta. Se vasta olisikin ollut elämänsä ensimmäinen kerta tuommoisessa tilanteessa, pelkästään ajatus tästä hieman nauratti luopiota sisältäpäin. Ehkä vielä joskus. Vaikka Tiikerimielestä oli mukavaa häiriköidä klaaneja ihan omaksi huvikseen, hän ei kokenut siihen olevan tarvetta juuri nyt. Juovikkaan kollin pitäisi löytää ottopoikansa jostakin, minne hän oli ikinä mustaturkkisen holjaisen nuorukaisen jättänytkään ennen kuin oli lähtenyt Hopeatuhkaa jäljittämään omille teilleen. Joten ehkä hänen olisi parasta lähteä, ettei hukkaisi toista aivan kokonaan -- kuuluihan tämä hänen olemattomaan "joukkoonsa". Parin raajojen ja selän venyttelyn jälkeen, Tiikerimieli olikin jo matkan päällä ulos Varjoklaanin reviiriltä.

Nimi: Eddie (Erakko)

10.03.2019 13:33
Kuten osasikin jo päätellä, itsensä Okaviilloksi esittäytynyt kissa sai nuorukaiselle tuntemattomia kissoja esiin kovaäänisellä julistuksellaan napanneensa kiinni jonkin sortin vakoojan. Termi vakooja jollakin tavalla toi myötähäpeän tunnetta pieneen Eddieen, mutta hermostuneisuus ja jännitys uudesta tilanteesta kukisti sen alta aikayksikön. Ainoastaan, mitä hän tässä tilanteessa pystyi tekemään, oli seurata ja olla vaiti samalla, kun seisoi hieman huonossa ryhdissä alentuvasti suurikokoisemman klaanikissan vierellä.
Mikä tuli Eddielle pienelle yllätyksenä oli se, kuinka rentoa porukkaa muut Taivasklaanilaiset olivat Okaviiltoon verrattuna. Ensimmäisenä ääneen saapunut kissa oli suurikokoinen oranssivalkoinen kolli, joka totesi Eddien olevan vain pentu eikä uskonut hänen olevan vakooja, kuten Okaviilto oli väittänyt. Kolli oli huojentunut, mutta samalla hieman närkästänyt siitä, että häntä kutsuttiin pennuksi, mutta ei antanut sen näkyä ulospäin. Sama kolli, jonka Eddie sattui näkemään partiossa muiden kanssa, tuli nuorta Eddie nuuhkaisemaan ja päätteli hänen olevan kulkukissa, mutta Eddie ei myöntänyt asiaa tai edes sanonut mitään. Hän nyrpisti kuononvarttaan hieman hermostuneena aikuiselle vieraalle kollille ja kohtasi useita katseita itsessään tehdessään niin. Hän oli harvoin ollut tähän asti elämänsä aikana tekemisissä muiden vieraiden kissojen kanssa, lukuunottamatta Riddleriä ja sisartaan, joten tämä oli aika uusi tilanne nuorelle kulkukissalle, eikä hän oikein tiennyt miten tulisi toimia. Pitäisikö hänen tässä tilanteessa sanoa jotain? Se ei olisi varmaan kannattavaa, varsinkaan Okaviillon kuullen, joka oli Eddiestä säälittävän uhkaava. Ties mitä hän tekisi hänelle seuraavaksi, painaisi maahan ja repisi hänen kurkkunsa auki, mutta tällä kertaa vaan klaanitoveriensa silmien alla.
Keskusteluun saapui muitakin osapuolia. Yksi oli valkoinen, atleettisen näköinen kaveri, jonka seuralainen oli täysin identtinen hänen kanssaan. Mitä luultavammin he olivat sisaruksia tai erittäin suurella sattumalla vain syntyneet samannäköisiksi. No, Eddie ei tuntenut kumpaakaan noista, joten ei osannut kertoa, mutta heistä kumminkin toinen tuli ääneen olevansa melko samalla kannalla Okaviillon kanssa. Eddie toivo lähtemisestä hipeni pelkästään valkoisen kollin kommentilla, kunnes esille kollisoturien marssi läikikäs naaras, luultavasti tiineenä oleva yksilö. Eddie räpäytti erisävyisiä silmiään, kun kuunteli miten hänelle tuntematon naaras tiukalla äänensävyllä hän toi mielipiteensä esille Okaviillolle ja toiselle klaanilaiselle, sanoen Eddien olevan vain pentu eikä mikään vakooja. Hiekankeltainen kulkukissa rentontui aavistuksen verran tästä, ja soi lyhyen ujon hymyn tiineelle naaraalle, joka tuli pehmeästi häneltä kysymään oliko hän yksin matkassa, mutta koska hän ei tuntenut toista niin hyvin päästäkseen tuota lähelleen, Eddie hiukan astui taaemmas varautuneisuudesta, hymy kasvoiltaan haihtuneena. Sentään joku muukin oli hänen puolellaan, kuin vain oranssivalkoinen kolli ja ilmeisesti myös toinen tiine naaras, joka tuli ääneen hieman muita myöhemmin. Kun kaikki olivat saaneet tuotua mielipiteensä esille, Eddie tunsi olevansa selityksen velkaa klaanille. Hän oli edelleen epävarma siitä, miksi oli tekemässä tämän, mutta hän halusi vain pois tästä tilanteesta, mihin oli itsensä saanut seurailemalla klaanien touhuja kaukaa.
"Etsin vain ruokaa itselleni, minulla ei ollut tarkoitus "vakoilla" teitä tai mitään sellaista", Eddie selvensi, vältellen katsekontakteja paikalla olevien kissojen kanssa. Ei hän paremmin osannut kertoa asiasta ilman että selittäisi liian yksityiskohtaisesti, mitä tuonnoin oli tapahtunut. Hän ei halunnut miellään Okaviiltoa vainoamaan häntä ja hänen uniaan pelkästään sillä, että olisi koko kollin klaanille paljastanut, että tuo oli melkein yrittänyt tappaa hänet.
Niinpä tuon sanottuaan nuori hiekankeltainen kolli yritti parhaansa parantaakseen omaa ryhtiään, ja oli aikeissaan kääntyä ympäri lähteäkseen, koska koki asian olleen käsitelty. He eivät olleet puhuneet siitä, että Eddie jäisi heidän panttivangikseen, kuten Okaviilto oli uhitellut aikaisemmin, joten Eddie ajatteli olevansa oikeutettu lähtemään.
"Lupaan, että tästä lähtien olen varovaisempi, missä ja kenen reviirillä minä oleskelen. Luulin klaanien lähteneen, joten ajattelin tämän olevan...vapaata seutua. Pahoittelen, että aiheutin vaivaa teille", hän puhui aika hiljaisella äänellä, koska ei löytänyt itsevarmuutta itsestään tällä hetkellä. Häntä edelleen hieman ahdisti olla aikuisten klaanikissojen ympäröimä ja kuultavana, vaikka osa heistä osoittikin olevansa myötätuntoista porukkaa, mutta nuorukainen vain halusi tällä hetkellä takaisin pesälle nuoremman siskonsa luokse. Ainakin hänellä olisi toiselle kerrottavaa tästä päivästä, kun kollipennulle kerrankin tapahtui jotakin "jännittävää".

Nimi: Liitotassu (Myrskyklaani)

09.03.2019 10:32
Nuori kolli oli saapunut myöhässä Lumitähden pitämään klaanikokoukseen, ja kerkesi ainoastaan kuulla joutuvansa partioon yhdessä Verivalan ja mestarinsa Pantteriviiman kanssa. Liitotassu ei ollut vielä kertaakaan käynyt harjoittelemassa kyseisen vaaleanharmaan soturin kanssa, mikä oli hieman harmittanut häntä. Nyt hän sai tilaisuuden tutustua mestariinsa ja Myrskyklaanin uuteen reviiriin.
Liitotassu etsi katseellaan Pantteriviiman sekä Verivalan tuttuja turkkeja, ja havaitsi pian kaksikon leirin suuaukolla odottelemassa häntä. Vaaleanruskea laikullinen kissa tassutteli sotureiden luokse, ja heilautti heille häntäänsä tervehdykseksi. Liitotassu miltein kihisi innosta, hän oli pitkään odottanut pääsevänsä harjoittelemaan ja kiertämään reviirejä viehättävän, vaaleanharmaan mestarinsa kanssa. Nuori kolli vilkaisi sivusilmällä Pantteriviimaa eikä voinut olla ihailematta hiljaa mielessään kuinka kaunis kuviollinen naaras oikein oli. Liitotassu nosti päätään ja korjasi ryhtiään korvat innokkaasti pystyssä, hän halusi tehdä hyvän vaikutuksen mestariinsa. Pitkä häntä puolelta toiselle heilahdellen oppilas katsoi vuoronperään kumpaakin soturia.
"Mitä me enää odotamme? Mennään", hän naukui. Se saattoi muiden korvaan kuulostaa siltä kuin nuori kissa olisi yrittänyt itse johtaa partiota, mutta Liitotassu halusi vain malttamattomana päästä matkaan. Hän katsahti Verivalaan, ja odotti hetken antaen vanhempien kissojen mennä edeltä jättäytyen itse viimeiseksi.

Nimi: Hopeatuhka (Varjoklaani)

08.03.2019 15:10
Harmaaturkkinen vanhahko soturi kulki varmoin askelin vehreässä ruohikossa Jokimetsää kohti Tuulentassu perässään(?). He olivat lähteneet samoihin aikoihin metsikköön kuin Syyskynsikin oppilaansa kanssa, mutta tiet olivat eronneet melkein heti. Molemmat olivat kyllä menossa pohjoiselle puoliskolle reviiriä, mutta siinä missä Hopeatuhka meni Tuulentassun kanssa Jokimetsään, Syyskynsi vei Hietatassun Kuiskausmetsään. Hajurako silti pysyi eivätkä he toivottavasti häiritsisi toistensa metsästämistä, jos riistaa nyt sattuisi löytymään. Elukoita kyllä luulisi löytyvän jokaisen kiven takaa, olihan viherlehti.
Leopardikuvioinen käänteli päätään nähdäkseen ainokaisella haaleanvihreällä silmällään kunnolla ympärilleen samalla haistellen ilmassa leijailevia erilaisia tuoksuja. Mitään erikoista ei sattunut nenään. Harmi juttu, nyt he eivät voisi metsästää. Mutta Hopeatuhka olikin odottanut taisteluharjoituksen pitämistä oppilaalleen ja nyt olisi täydellinen tilaisuus siihen. Saalistaminen saisi odottaa.
Kaksikko oli tällä hetkellä jossain Havuniityn ja Jokimetsän välimaastossa, joten paikka oli suhteellisen aukea ja hyvä harjoitteluun tilavuutensa vuoksi. Heinä oli pidempää kuin sankassa metsässä, mutta Hoepatuhkaa se ei ainakaan haitannut. Lähellä olevat puut onneksi tarjosivat suojaa paahtavalta auringolta, jonka takia naaraalle olikin tullut jo hieman kuuma niittyä ylittäessään pitkässä turkissaan.
"Noh, Tuulentassu. Mitäs sanoisit pienestä taiseluharjoituksesta? En haistanut saaliita lähistöllä, joten voisin opettaa sinulle vähän kamppailua metsästämistä ennen. Mistä sitä tietää, vaikka joutuisit painimaan jäniksen kanssa", harmaaturkkinen naukaisi hieman vitsailevasti käheänpuoleisella äänellään kääntyessään itseään paljonkin pienikokoisemman oppilaan puoleen. Keltaturkkinen Tuulentassu oli aika surkea näky näin taistelunhimoisen soturin silmissä, mutta hänen mielestään juuri heikot tarvitsivatkin enemmän harjoittelua ja taitoa selviytyäkseen kamppailuissa. Heidän kouluttamisensa tulisi olemaan vain hieman haastavampaa, mutta sehän ei Hopeatuhkaa estänyt.
"Olet varmaan ennen oppilaaksi pääsyä tapellut sisaruksiesi kanssa leikillään pentutarhalla vai mitä? Ne tappelut ovat ihan hyvää esimakua siitä, mitä oikea kamppailu tuo tullessaan. Mutta nyt ihan ensiksi haluan nähdä, miten puolustaudut", varjoklaanilainen hymähti ottaessaan leveämmän asennon ja syöksähti heinikosta oppilastaan kohti hieman hitaanpuoleisesti, jotta kokematon saisi hieman enemmän aikaa reagoida. Hopeatuhka ei myöskään tehnyt syöksystään liian pitkää antaen jalkojensa pysähtyä juuri ja juuri valkolaikukkaan eteen. Hän halusi vain nähdä, miten Tuulentassu reagoisi, jos joku yllättäen kävisi tämän kimppuun edestä käsin.

Nimi: Ohdakemyrsky (Jokiklaani)

06.03.2019 02:27
Ohdakemyrsky oli tyytyväinen saadessaan harmaavalkean kollisoturin huomion. Naaraan kasvoille nousi hymyn kaltainen ja hän räpäytti sinisiä silmiään tervehdykseksi saapuvalle kollille. "Hei", vaaleaturkkinen naaras tervehti Jääkyyneltä, joka pysähtyi hänen eteensä. Ohdakemyrsky joutui hitusen taivuttaa kaulaansa katsoessaan itseään suurempikokoista kollia. Hieman vino hymy nousi naaraan kasvoille hänen ollessaan ajatuksissaan. Jääkyyneltä kelpasi kyllä katsella ja Ohdakemyrsky tiedosti kyllä varsin hyvin, että ensikertaa vanhemman kollin nähdessään hänen huomionsa oli kiinnittynyt lähinnä kollin ulkonäköön. Hän ei todellakaan ollut silloin ajatellut, että päätyisi pitkän taipaleen aikana kehittämään tunteita tätä kollia kohtaan, tai ylipäätään ketään kohtaan. Ohdakemyrskyn oli vieläkin vähän vaikea olla sinut itsensä kanssa tästä asiasta, kaikki oli hänelle uutta ja ehdottomasti vaikeinta oli luottaa ja avata itseään. Hän ei vieläkään ollut oppinut paljastamaan kaikkea itsestään Jääkyyneleelle, mutta toisaalta he eivät kuitenkaan olleet tunteneet vasta niin kauaa. Hän toivoi oppivansa pikkuhiljaa ja toivoi, että myös Jääkyynel ymmärtäisi miksi hän oli hieman varautunut vieläkin, että kolli jaksaisi odottaa hänen pikkuhiljaa avaavan itseään enemmän. Heillä kummallakin oli omat menneisyytensä ja omat traumansa, Ohdakemyrsky ei ollut varma mitä tästä kaikesta tulisi, mutta oli valmis katsomaan ja yrittämään.
Kun Jääkyynel puhui Ohdakemyrsky havahtui viimein ajatuksistaan, hän soi kollille leveän hymyn, joka oli ehkä jopa pienesti flirttaileva. "Toki, sopii minulle." Hän lähti jo kulkemaan edeltä tuoresaaliskasaa kohden sipaisten kollin lapaa kevyesti hännällään ja vilkaisi tämän suuntaan hymyillen. Ujous ei yleisesti kuulunut naaraan piirteisiin eikä nytkään. Vaikka hän olisikin sisäisesti epävarma monestakin asiasta ruskeakuvioisella naaraalla oli harvoin tapana näyttää sitä.
Ohdakemyrsky poimi tuoresaaliskasasta kalan, josta varmasti ainakin kokonsa puolesta riittäisi heille molemmille syötävää. Naaras kuljetti kalan hampaissaan hitusen sivummalle, jotta he saisivat syödä rauhassa ja vilkaisi olkansa ylitse sinisillä silmillään varmistaakseen kollin seuraavan. Ohdakemyrsky istuutui alas heidän ruokansa kanssa Jääkyyneleen vierelle ja nappasi ensimmäisen palan kalasta katsellen kollin vihreitä silmiä. "Miten partiossa meni?" Hän kysyi päätään hieman kallistaen ja katseli kollin kasvoja tulkiten hänen kasvonilmeitään. "Tapahtuiko mitään normaalista poikkeavaa?" Ohdakemyrsky kumartui syömään uuden palan ja oli kiitollinen kulkukissataustastaan, pelkästään tuuliklaanin kissalle kalan syömiseen oppiminen olisi voinut mennä aikansa. Nyt kun Jääkyynel oli palannut Ohdakemyrskystä tuntui, että hän saattaisi ainakin hetkeksi unohtaa kuinka ulkopuoliselta hänestä oli tuntunut.

Nimi: Dilemma (Erakko)

05.03.2019 00:55
Dilemma ei ymmärtänyt miksi tämä kissa tuli päin, vaikka hän yritti olla rauhanomainen. Loistesydänkin oli tosin tehnyt näin, mutta Dilemmasta tuntui silti erilaiselta. Oli kuin tämä tuhkaturkkinen suuri kissa olisi tahtonut oikeasti repiä hänen kaulansa. Dilemma huomasi hieman huolestuvansa, vaikka hän ei pelännytkään taistelutilanteessa. Muuta kuin itseään – lisäsi pieni ääni hänen päänsä perukoilla.
”En aio taistella sinua vastaan!” Dilemma huudahti väistäessään täpärällä hypyllä taas yhden kollin iskuista. ”Anna minun vain mennä niin menen!”
Keltaiset silmät kiiluen tämä vieras kolli kuitenkin lähestyi häntä kohden yhä vain ja Dilemmalle ei jäänyt muuta tilaisuutta kuin väistää. Kolli oli kuitenkin selkeästi raivoissaan, eikä taistellut ensimmäistä kertaa, vaikka olikin Dilemmaa hitaampi. Lyhyt hetki, jonka aikana kolli suunnitteli miten pakenisi, raidallinen kolli onnistui kamppaamaan hänet. Dilemma olisi voinut ehkä vielä pelastaa tilanteen ja toeta siitä, mutta pahaksi onnekseen hän löi kaatuessaan päänsä kiveen.
Vihlova kipu levisi hänen kalloonsa ja niskaansa ja hetken ajan Dilemma haukkoi henkeä mitään näkemättä. Hän ei ollut varma missä päin oli ylös ja missä alas. Hän ei ehtinyt toeta edes niin paljoa, että yrittäisi pakoon, kun tunsi äkkiarvaamatta kynsien osuvan vatsaturkkiinsa, repien. Dilemma yritti potkia, mutta sai palkaksi vain napakan potkun leukaan, joka retkautti hänen päänsä taaksepäin niin, että napsahti. Särky päässä paheni ja Dilemma jäi puolustuskyvyttömäksi. Vahvempi kolli, jota Dilemma ei edes kyennyt näkemään sai otteen hänen tassuistaan ja löi ne helposti tieltä, kynnet kävivät uudestaan hänen pehmeän vastansa kimppuun ja säkenöivä kipu levisi poltteena hänen kehoonsa kun vastustaja potki kynsillään Dilemman suojattomaksi jäänyttä vatsaa. Dilemma luuli, että kolli tappaisi hänet siihen paikkaan. Ei suinkaan. Kolli lopetti ja jätti Dilemman haukkomaan henkeä. Hän kuuli korvansa juuressa sihahduksen. ”Ei väliä kuoletko vai löydetäänkö sinut.” Sitten kissa katosi hänen viereltään ja Dilemma uskoi hänen lähteneen, mutta hän ei tiennyt minne. Pois?
Dilemma makasi kyljellään henkeään haukkoen ja tunsi veren tahrivan vatsaturkkinsa ja maata allaan. Hän ei tiennyt kuinka paha haava oli. Ainakin hän oli yhä elossa. Kipukaan ei ollut niin paha kuin olisi pitänyt, mutta se ei välttämättä ollut hyvä merkki. Hän oli ehkä menossa shokkiin. Tai sitten haava ei ollut niin paha. Niin tai näin häneen sattui silti ja kun hän viimein sai näkökykynsä takaisin, maa keinui ikävästi eikä hän oikein saanut tarkennettua katsettaan. Miksi hän ei ollut päässyt pakoon? Miksi tämä kolli oli tahtonut tappaa hänet? Oliko Loistesydänkin tässä mukana? Dilemman päässä alkoi sumeta ja käheällä äänellä hän huomasi kaikesta huolimatta huutavansa: ”Silver!” Sitten hän huusi kovempaa: ”Loistesydän! Loistesydän!” Hän ei tiennyt voisiko naaras kuulla, miksi hän huusi edes tätä? Ketä hän huusi? Oliko hän päässyt edes Varjoklaanin leirin läheisyyteen? Mitä hän halusi? Kaikki oli liian sekavaa, eikä Dilemma muistanut kuin jotain ketusta. Se ainakin olisi pakko kertoa. Jotain ketusta. Hän yritti raahata itseään sivuttain siihen suuntaan minne arveli olleensa matkalla. Kettu. Kettu. Jotain ketusta. ”Loistesydän!”

Nimi: Rautasydän (Luopio)

05.03.2019 00:55
Rautasydän oli tyytyväinen siitä, että Kuunvalo oli poissa. Naaras oli jälleen yksi askel pois sen tieltä, että hän voisi saada poikansa seuraamaan jälkiä, jotka tälle kuuluivat. Hän ei ollut aikanaan pistänyt Villikieloa tiineeksi syyttä. Hänen pojastaan ei tulisi turhaa soturinhetukkaa, joka vain seuraisi päällikkönsä toiveita. Ei. Rautasydän piti huolen, että poika kunnioittaisi häntä – kunnioittaisi tai pelkäisi ja tekisi osansa.
Enää Varjotähti ja suurin osa niistä jotka vielä voisivat muistella hänen karkotustaan, olisivat poissa. Mitä vähemmän vastusta sen parempi. Rautasydän oli lähtenyt Varjoklaanin reviiriltä ominaistuoksunsa peitettyään, mutta ei ollut lopultakaan malttanut kauaksi. Uteliaisuus oli herännyt. Mitä klaani sanoisi kun löytäisi Kuunvalon? Senkin uhalla, että luopiokolli saattaisi jäädä kiinni, hän oli kaiken järkensä vastaisesti päättänyt palata katsomaan. Hän olisi varovainen. Lähestyessään taas Varjoklaanin reviiriä harmaaraidallinen kolli oli kuitenkin erottanut toisen kissan edellään. Sen saman harmaavalkean tuntemattoman, jonka oli nähnyt silloin poistuessaankin. Missä tämä muukalainen oli käynytkin välissä, hän oli selkeästi aikeissa takaisin.
Rautasydämen lampun keltaiset silmät välkähtivät uhkaavasti. Hän oli saattanut naureskella Varjoklaanin huolimattomuudelle viimeksi, mutta ei nyt. Hän oli antanut harmaiden karvatukkojensa jäädä Kuunvalon kynsien väliin, vaikka se näyttäisikin hänen poikansa turkilta olisiko sillä väliä? Nyt Rautasydän alkoi kuitenkin ajatella, että sellaisen riskin ottaminen olisi vain typerää. Entäpä jos hän lavastaisi sen tämän kulkukissan piikkiin? Hänen poikansa tuleva reviiri ei kaivannut ylimääräisiä, vaikka vanhan Varjoklaanin kuonat ansaitsivatkin kaikki ikävyydet, mitä saattoivat niskaansa saada.
Muukalainen edessä ei huomannut häntä ennen kuin Rautasydän oli seurannut pienempää ja kevytrakeisempaa kollia jo tovin. ”Sinä taidat olla väärässä paikassa”, hän naukui pysähdyttyään. Vieras kissa pyörähti ympäri yllättyneenä ja katsoi häntä ensin hölmö ilme violeteissa silmissään ennen kuin alkoi hymyillä. [Jaahas, taas yksi tyhjäpää. Sietääkin mennä]. Omassa päässään Rautasydän ei tajunnut, että hänen arvaamattomat ajatuksensa ja vähintäänkin hullu suunnitelmansa eivät voisi kuulostaa järkeviltä muille kuin hänelle itselleen. Mutta eipä kolli sellaista ajatellut.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeutua teidän reviirillenne luvatta, mutta minä etsin Loistesydäntä ja- tai siis tulin oikeastaan varoittamaan ketusta.”
[Typerys, luulee minua Varjoklaanilaiseksi, ei selkeästikään täältäpäin]. Rautasydämen teki melkein nauraa. Mikä typerys. Noh sehän sopi hänelle. Pieni ovela virne vaihtui muka uhkaavaksi murinaksi ja kolli painoi korvansa loimuun kohti päälakea, häntä heilahteli matalalla ja silmät kiilsivät. ”Sinä taidatkin olla täällä varkaissa kisu, noh älä huoli, annan sinulle opetuksen, mitä käy kulkukissoille Varjoklaanin reviirillä.”
”Hassua, eräs toinenkin kutsui minua kisuksi”, toinen naurahti muka huolettomasti, vaikka tämän katse kävikin hieman huolestuneena Rautasydämen vahvoissa lavoissa ja paljastetuissa kynsissä. Tuhkanharmaaraidallista kollia tuollainen ärsytti. Ärsytti suunnattomasti. Hän saattoi ivailla muille, mutta tällainen ei ivailisi hänelle. ”Hassuapa hyvinkin”, Rautasydän lähti lähestymään suoraan kohti toista. Tämän virne ärsytti Rautasydäntä ja hän unohti olevansa klaanin reviirillä. Luopio nauroi, mutta hänen naurunsa ei kuulostanut iloiselta, eikä ulottunut silmiin asti.
Harmaavalkea kolli väisti yrittäen vielä: ”Hei, on turha tapella, lähden kyllä puhumallak-” Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, kun Rautasydän jo loikkasi päin. Vieras kolli oli kuitenkin nopea ja väisti ketterällä hypyllä. Se vain ärsytti Rautasydäntä enemmän ja hän lähti uudestaan päin. ”Kuuntele nyt, minä voin mennä!” Violettisilmäinen yritti, mutta Rautasydän oli päättänyt värjätä tämän kissan turkin punaiseksi ja kävi nyt tosissaan hyökkäykseen. Hän oli voimakkaampi kuin toinen ja tämä yritti vain väistellä, eikä se riittänyt.

Nimi: Dilemma (Erakko)

05.03.2019 00:54
Korppikatseen kehuessa lähes jopa flirttailevaan sävyyn harmaavalkean kollin turkkia, tämän suupielet levisivät ilahtuneeseen hymyyn. "Voi kiitos", Dilemma naukaisi ilahtuneesti hymyillen, aivan kuin kolli ei olisi huomannut ollenkaan pientä flirttiä vaan vain ilahtunut kehusta. Tokikin Dilemma ilahtui lähinnä siksi, että välillä hieman vaikeasti lähestyttävältä vaikuttava pienikokoinen naaras oli jopa antautunut melko ystävälliseen sanailuun, mikä ilahdutti kollia.
Korppikatseen seuraavat piikittelyt Dilemman hämmennykselle olisi joku muu kenties saattanut ottaa pahasta, mutta harmaaraitainen kolli otti ne vain huumorilla. Hän kohautti naureskellen lapojaan kun loikki eteenpäin nurmikossa Korppikatseen perässä. "Ehkäpä, aina voi toivoa", kolli vain tokaisi hyväntuulisesti.
Dilemma kohtasi omilla vaalean violeteilla silmillään Korppikatseen meripihkan keltaiset silmät, kun naaras vilkaisi lapansa ylitse Dilemman myöntäessä kenties olevansa pehmo. Kollia hymyilytti jälleen vaikkakin hänen silmiensä takana häivähti vaikeasti määriteltävissä oleva aavistus surua, joka riiteli sen lyhyen hetken ajan hänen hymynsä kanssa. Ne joilla on eniten piilotettavaa hymyilevät kirkkaimmin.
Dilemma kiri nyt hiukan tahtia, jotta saattoi keskustellessaan jäädä tassuttelemaan atleettisen naaraskissan vierelle. Kolli suorastaan yllättyi, että naaras päätyi myöntämään jotain itsestään. Dilemmalla oli ollut tänään onni keskustella kahden mukavan ja mielenkiintoisen kissan kanssa. ”Niin, se on aivan ymmärrettävää.” Kolli naukaisi nyökäten ja virnisti hitusen jälleen. ”Maiseman vaihdos tekee hyvää ja että saa vähän käpäliinkin liikettä.”
Kolli nyökkäili jälleen heidän puhuessaan. Klaanielämän tuollaiset puolet, vapaa-aika ja niin, kuulostivat ehkä mukavilta, mutta ne eivät olleet Dilemmaa varten. He pysähtyivät rajalle ja Dilemma katsoi Korppikatseeseen päin. Hän päästi ilmoille pienen aidon kehräyksen. ”Oli mukavaa tavata, ja mukava ettet repinyt turkkiani”, hän lisäsi naureskellen. ”Kuka ties vielä tapaamme toisemme, toivon ainakin että tuuri on myötä”, hän hymyili ja iski silmää. ”Varokaa kettuja! Ja näkemiin!” Hän huikkasi ennen kuin lähti.
Dilemma oli saattanut lähtöä tehdessään näyttää siltä, että hän oli aivan huoleton, mutta kettuasia oli kyllä häirinnyt häntä kovastikin. Hän oli alkanut heti miettiä Loistesydäntä ja kaikkea mitä naaras oli kertonut klaanistaan. Harmaavalkea kolli tunsi syvää ahdistusta rinnassaan. Entä jos kettu tekisi jotain naaraalle tai tämän klaanille? Eikö Dilemma ollut itselleen velkaa yrittää pelastaa edes jotkut jos vain voisi edes varottaa? Kaiken varalta? Hän teki pian päätöksensä ja lähti palaamaan hieman mutkien kautta kohti Varjoklaanin reviiriä. Kaikeksi onneksi hän oli hyvässä kunnossa tällä hetkellä ja matka taittui kohtuullisen nopeasti vaikka joutui kolli uimaankin. Päästyään kaatuneen puunrungon luokse hän lähti kiertämään mahdollisimman huomaamattomasti kohti sitä suuntaa, missä arveli Varjoklaanin kissojen kenties majailevan. Olisiko tyhmää pelmahtaa paikalle kesken kaiken? Olisiko Loistesydän edes siellä? Dilemma voisi kuitenkin yrittää varoittaa. Hän ravisteli turkkinsa ja hiipi eteenpäin. Ennen kuin Dilemma edes kuitenkaan ehti lähelle sitä paikkaa, mistä suotuisa tuuli toi kissojen hajua, hän kuuli takaansa äänen.
”Sinä taidat olla väärässä paikassa.”

Nimi: Seittikuu (Varjoklaani)

03.03.2019 15:20
Seittikuvioinen naaras oli huojentunut Tuhkasydämenkin saapuessa paikalle puolustamaan Kalliopentua äkisti paikalle saapuneelta erakolta. Vieras mustaturkkinen naaras ei kuitenkaan vaikuttanut hitusenkaan uhkaavalle saaden Seittikuun laskemaan puolustustaan hieman, mutta hän piti vankan asentonsa ollakseen valmiina taistelemaan, jos tilanne vaatisi. Korvatkin olivat vielä painuneina taaksepäin ja silmät viiruina, mutta valkeat hampaansa soturi oli laskenut piiloon.
Seittikuu katsahti takanaan olevaan Kalliopentuun hieman tuimasti, mutta ei vihaisena, tämän kysyessä vieraan kissan nimeä. Naaraasta kysymys ei ollut oleellinen ja nimien kysely tässä tilanteessa saisi liian tuttavallisen ilmapiirin. Hänen puolestaan ei tarvittu sen kummempia sanoja, erakko saisi poistua samantien, jos tällä ei ollut hyvää syytä reviirille tulemiseen.
Kuitenkin vieraan naaraan esittäytyessä Cleopatraksi, Seittikuu antoi kehonsa rentoutua ja hän otti ryhdikkäämmän asennon huomattuaan, ettei erakko tosissaan aikonut hyökätä. Vai oli hän tullut etsimään jotakuta toista vierasta heidän reviiriltään. Seittikuu ei ollut vielä täysin vakuuttunut siitä, oliko naaraan syy reviirille tunkeilusta täysin hyväksyttävä, mutta hän hämärästi muisti Aronian. Hän ja Seittikuu olivat pari kertaa keskustelleet matkan aikana ja kolli oli vaikuttanut yllättävän ystävälliselle häntä kohtaan.
"Tunkeuduit Varjoklaanin reviirille kysymään, jos täältä löytyisi lisää erakkoja?" soturi tuhahti pudistaen päätään epäuskoisena, mutta jatkoi sitten vastaamalla naaraan kysymykseen paremmin: "Aronia kulki Varjoklaanin kanssa vanhoilta reviireiltä tänne, mutta hän lähti ennen reviireille tuloa. Ainakaan minä en tiedä minne." Naaras käänsi päätään vilkaistakseen molempiin mukanaan oleviin, Kalliopentuun ja Tuhkasydämeen, jos näillä olisi jotain lisättävää. Kalliopentu tuskin edes tiesi Aroniaa, mutta Tuhkasydämellä voisi olla lisää informaatiota tästä kollista.
"Miksi etsit häntä?" varjoklaanilainen kysäisi Cleopatralta kulmaansa kohottaen. Häntä hieman kadutti, jos siro naaras etsikin tummaturkkista kollia esimerkiksi kostomielessä ja Seittikuu oli tuosta noin vain kertonut vihiä Aronian mahdolliseen olinpaikkaan. Toivottavasti kyse ei kuitenkaan ollut mistään sellaisesta.

Nimi: Kyymyrkky (Myrskyklaani)

03.03.2019 13:29
Kyymyrkystä todellakin tuntui siltä, ettei ollut juuri nyt toivottua seuraa, kun katsoi punaisilla silmillään Iltahehkun närkästyneitä kasvoja kollin selitellessä, miksi oli tullut tänne hänen perässä. Häntä jopa hieman nolotti ja kadutti se, että oli vain ilmoittamatta lähtenyt nuoren naaraan perään ja luultavasti myös puhunut omalta osaltaan epäilyttävästi soturittarelle, ja sen harmaa kolli myös näytti venyttämällä suunsa tiukaksi viivaksi. Eikai Iltahehku vain nyt luule hänen olevan jokin vanha pervo? Hän yritti kuitenkin parhaansa pitää katseensa hallinnassaan, ettei vaikuittaisi nolostuksesta huolimatta liian vaivaantuneelta Iltahehkun edessä kertoessaan "todellisen" syynsä, miksi oli tullut. Ties mitä nuorukainen hänestä ajattelisi, jos siihen olisi kiinnittänyt huomiota Kyymyrkyssä.
Kyymyrkky tunsi olonsa vähemmän jännittyneeksi, kun huomasi Iltahehkun rentoutuvan edes vähäsen saatuaan sanottua olleensa huolissaan tästä. Hyvä, hänen ei tarvinnut enää pelätä, että naaras kävisi hänen kimppuunsa. Jotenkin tähän asti Kyymyrkky ei ole saanut oikein kunnon otetta nuoresta soturittaresta, mutta ehkä se tästä lähtisi sujumaan. Hän kallisti kasvojaan, Iltahehku kertoi huolistaan hänelle ja tunsi hetkessä olonsa otetuksi siitä, että oli ylipäätään saanut marmorikuvioisen kissan puhumaan hänelle.
"Tiedän tunteen. Pakostakin tämä on outoa meille kaikille...", Kyymyrkky yritti ajatella huolenaiheesta mahdollisimman positiivisesti, mutta ei voinut olla eri mieltä siitä, mitä nuorukainen edessään sanoi Lumitähdestä. Kollista heidän päällikkönsä ei oikein osannut suhtautua heitä uhkaavaan vaaraan tarpeeksi vakavissaan, tai siltä ainakin soturista on vaikuttanut, kun on seurannut klaanin johdon tilannetta sivullisen näkökulmasta. "Sinulla ja minulla, muillakin, on oikeus olla huolissaan juuri nyt, mutta uskon että kaikki tämä vielä tästä selviää ajan kanssa, Tähtiklaanin avulla tai ei", kolli lisäsi vielä oman mielipiteensä asiaan hieman varoen sanoissaan. Hän ei tiennyt, mikä oli Iltahehkun kanta koko asiaan, mutta jos oli oikein ymmärtänyt, niin hän ei ole uskovinaan Tähtiklaaniin. Kyymyrkky ei tiedä omaa kantaansa heidän esi-isiinsä. Hän on ollut Tähtiklaanin ennustuksessa mukana kerran elämässään, saaden heidän asettamalla matkalla mukaansa kaksi pentuansa ja sillä tavalla, mutta esi-isien hiljentymisen myötä usko heihin on Kyymyrkyssä laantunut...
Kolli joutui räpäyttämään pari kertaa punaisia silmiään pelkästä ällistyksestä, kuinka nopeasti Iltahehkun ääni muuttui kellossa närkästyneestä jollakin tavalla leikkisämmäksi. Se, mitä Iltahehku seuraavaksi sanoikin sai vanhemman kollin valahtamaan hiukan punaiseksi poskilta. Onneksi nuorukainen ei näkisi sitä soturin harmaan turkin alta, mutta se silti vaivasi Kyymyrkkyä itseään todella paljon, mutta yritti siitä huolimatta olla piittaamatta siitä. Hän todella inhosi sitä, että on aina käyttäytynyt tällä tavoin naaraiden kanssa jutellessaan. Tai no, aika harvoin Kyymyrkky on kuullut naaraan puhuttelevan häntä tuolla tavalla, kuten Iltahehku äsken, mutta ei sillä ole väliä juuri nyt.
"Miksen olisi?", Kyymyrkky yritti nielaista mahdollisimman huomaamattomasti, jonka jälkeen onnistui kysymään naaraalta halusiko tuo Kyymyrkyn seurakseen, kun Iltahehku kulki hänen ohitseen hännänpäänsä käyden pyyhkäisemässä kollin leukaa. Hänen ilokseen, soturitar suostui ja kutsui kollia uljaaksi soturiksi, mikä ei todellakaan edesauttanut kissan punaa häviämään hänen poskiltaan. Kyymyrkky hymähti Iltahehkulle ja lähti kirimään nuoren naaraan perään, joka oli ehtinyt loikkimaan kauemmaksi hänestä ottaakseen etumatkaa. Kyymyrkky ei todellakaan voinut olla huomioimatta sitä, miten hallittuja ja näyttäviä liikkeitä Iltahehku teki kulkiessaan hieman edemmällä, ja harmaa kolli todella halusi sillä hetkellä hakata päätään johonkin kovaan ajatuksiensa ja mielikuviensa takia. Hänen täytyi hillitä itsensä!
Kun Kyymyrkky oli päässyt pienistä vaikeuksista huolimatta Iltahehkun vierelle kulkemaan, hän pyrki pitämään katseensa visusti menosuunnassa, ettei vaikuttaisi tirkistelijältä naaraan mielestä, ellei hän sitten halunnut sitä. Siltä se oli ainakin Kyymyrkystä tähän asti vaikuttanut, että nuorukainen yritti tehdä vaikutusta häneen flirttailemalla ja voi, kuinka se olikaan tepsinyt Kyymyrkkyyn tähän asti. Hän oli vajoamassa syvälle, todella syvälle. Sentään hän sai muuta ajateltavaa, kun Iltahehku avasi keskustelun heidän entisestä kodistaan, mikä sai vanhemman kollin katseen hetkeksi kääntymään vieressä kulkevaan marmorikuvioiseen kissaan.
"Palaisin sinne mieluusti, jos vaan mahdollisuus aukenisi. En ole oikein tottunut vielä tähän uuteen seutuun", harmaaturkkinen soturi kertoi. "Entä sinä? Oletko tottunut jo näihin uusiin maisemiin?"

Nimi: Lohduntassu (Tuuliklaani)

02.03.2019 23:56
Lohduntassu heilautti pienesti toista korvaansa, vaikkei mitään sanonutkaan kun Veritassu kärkkäästi kommentoi, miten oli heidän onnensa, että he olivat tulleet ajoissa. Lohduntassu ei todellakaan pitänyt siitä sävystä, millä punaturkkinen oppilas puhutteli heitä, erityisesti häntä harmitti, että Veritassu kohteli itseään vanhempaa ja kokeneempaa soturia sillä tavalla. Oli vaikea yrittää pysyä avoimin mielin Veritassun suhteen kun toinen käyttäytyi niin ikävästi koko ajan.
Hopeasiiven vastatessa oranssiturkkisen oppilaan tervehdykseen Lohduntassu räpäytti hänelle myöskin sinisiä silmiään ja soi pienen hymyn.
Lohduntassu pysytteli edelleen vaiti Veritassun jatkaessa, mutta suoraan sanottuna vanhemman oppilaan sanat jokseenkin hämmensivät tuuheaturkkista kollia. Reviirillä juoksenteleminen ees taas kuulosti hyvin epäkäytännölliseltä. Lohduntassu ei oikein uskonut, että päättömien jänöjen lailla säntäily oikein auttaisi heitä. Kolli oli yleensä vähäsanainen ja pohti nytkin pienen hetken ennen kuin toi mietteliäänä ajatuksensa esille heidän lähtiessään partion johtajana toimivaa Veritassua seuraten liikkeelle. "Olisiko kuitenkin järkevämpää miettiä jokin reitti valmiiksi?" Hän ehdotti rauhalliseen tapaansa ja lisäsi sitten: "Niin ja oliko meidän tarkoitus mennä raja- vai metsästyspartioon?" Lohduntassu ei yleensä ollut kova kyselijä, mutta päätti kuitenkin kysyä tämän mieltään vaivaavan kysymyksen, hän ei nimittäin ollut varma kumpaa Tulikaste oli määrännyt Veritassun johtamaan. Toki toisen oppilaan vastauksesta riippuisi aika paljon millaiselle reissulle he olisivat lähdössä.
Lohduntassu oli edelleenkin yllättynyt siitä, että Veritassu ei tiennyt minne he menisivät. Nuori kolli oli vaikuttanut niin itsevarmalta ja sellaiselta, että hän tahtoi aina olla äänessä ja oikeassa kaikesta, että Lohduntassua hieman hämmästytti, ettei hän ollut heti keksinyt heille suuntimia. Lohduntassun toiveet Veritassun suhteen heräsivät jälleen, kun tämä kuitenkin kyseli heidän mielipiteitään. Ehkä se tarkoitti, että punaturkkinen oppilas välitti sittenkin heidänkin mielipiteistään ja hänkin saattaisi muuttua.
Lohduntassu ei antanut Veritassun hieman ilkeähkön kommentin taaskaan haitata itseään vaan hymyili ystävällisesti pienemmälle harmaavalkealle naaraalle. "Kiitos Hopeasiipi, toivon niin", hän naukaisi rauhallisesti. Lohduntassu oli ollut vasta kerran partiossa mestarinsa Tulikasteen kanssa, sekä siskonsa Tähtitassun ja hänen mestarinsa sekä heidän kasvatti-isänsä, Susihampaan kanssa. Lohduntassun mielessä käväisi oliko Veritassu ottanut hänet mukaan, koska hän oli Tulikasteen oppilas. Kolli oli melkein odottanut toisen valitsevan mukaansa vain sotureita.
Lohduntassu askelsi Hopeasiiven vierellä korkeassa heinikossa, joka kylpi tällä hetkellä lämpimässä auringonpaisteessa. Pitkä ruohikko oli toki vielä aamun jäljiltä kosteaa, mutta kosteus ei juurikaan päässyt imeytyään Lohduntassun pitkän turkin lävitse ja hänellä oli siksi vielä lämmin.
"Kuulostaa hyvältä", nuori kolli naukui kohdaten taas naaraan katseen. "Ainakin näemme saaliit varmasti kaukaa näin hyvällä ilmalla." Myöskin tuuli olisi varmaan heille suotuisa.

Nimi: Tulilintu (Taivasklaani)

01.03.2019 23:58
Myräkkä oli viimeinkin ohitse ja hiirenkorvan aika oli vienyt voiton märkine nurmineen ja auringonpaisteineen. Naaras oli kaikeksi onneksi löytänyt suojaa pahimman myräkän ajaksi, mikä oli suoraan sanottuna onni ottaen huomioon miten väsynyt kaikkeen tämä oli ollut jo siinä vaiheessa kun oli saapunut klaanien uusille reviireille. Tulilintu tunsi olonsa paremmaksi nyt kun hän oli nukkunut ja saanut syödäkseenkin metsästettyään itselleen syötävää. Kaikesta siitä huolimatta, hän ei kuitenkaan ollut yhtään sen selvemmillä vesillä omien ajatustensa suhteen kuin oli ollut aikaisemminkaan. Tuoresaaliin pyytäminen oli kuitenkin tarjonnut hänelle tilaisuuden keskittyä johonkin konkreettiseen ja jättää murheet taka-alalle, vaikka toki hän tiedosti, että näin jatkuvasti tekeminen tuskin olisi hyväksi. Mutta mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Tulenkipinä ja kaikki muut olivat poissa ja Tulilintu tiesi olevansa rikki, mutta kieltäytyi näyttämästä sitä, tiedostamasta sitä. Tulenpunainen naaras tiesi, että mikäli hän nyt antaisi itsensä istua alas suremaan hänellä ei olisi enää voimia nousta ollenkaan. Jotenkin Tulilintua myös pelotti ajatus siitä, että hän saattaisi antaa itsensä luovuttaa.
Tulilintu ylitti Tuuliklaanin reviirin ja saapui Jokiklaanin reviirille öiseen aikaan. Vaikka reviirit oltiin selkeästi jo otettu omiksi hajumerkeistä haistoi silti yhä, tai niiden laimeudesta, ettei niitä oltu ehditty vielä uusia niin pysyviksi kuin ne järvireviirillä olivat jo muodostuneet. Silti oli helppo huomata, varsinkin lumien sulattua, mikä reviireistä kuului kenellekin. Tulilintu ei vieläkään tiennyt mitä etsi ja välillä hänet valtasi katkeruus Taivasklaanin kohtalosta, mutta siltikään hän ei tahtonut törmätä Tuuliklaanin tai Jokiklaanin kissoihin, eikä hän kaikeksi onneksi öisellä visiitillään tavannutkaan. Hän saapui metsikköä myöten Varjoklaanin reviirin laitamille joskus aamuvarhaisella. Hän oli ylittänyt metsikköä puusta puuhun liikkuen, sillä se oli yhä ominaisin tapa liekkiturkkiselle naaraalle. Lisäksi hän tiesi, ettei kovinkaan moni Jokiklaanin kissa olisi todennäköisesti tulossa häntä samalla tyylillä vastaan. Onneksi Tulilinnun omat taistelussa saadut vammat olivat jo parantuneet.
Hän pysähtyi hetkeksi reviirit erottavalle joelle katselemaan nousevaa aurinkoa, ennen kuin päätyi ylittämään joen kaatunutta puunrunkoa pitkin ripeästi, ettei tapaisi aurinkohuipun partioita.
Varjoklaanin reviirille päädyttyään hän ei ollut enää lainkaan varma tekemisistään, mikäli oli edes missään vaiheessa ollut. Mitä hän edes teki täällä? Typerä ajatus. Silti pieni kaukainen häivähdys lohdusta kävi naaraan mielessä ja sama kuva mustavalkeasta turkista. Typerää. Kyseinen soturi tuskin edes muisti häntä, jaettu aika oli ollut niin lyhyt, eikä sen ollut pitänyt merkitä muuta. Merkitsikö se? Ei. Tai... Tulilintu ei tiennyt, mutta muutakaan ei ollut ja hän oli liian ylpeä kääntymään tässä vaiheessa.
Naaras höristi korviaan ja raotti suutaan ollessaan tunnistavinaan kauempaa kissan tuoksun. Ääneti hän nousi vasten läheistä puunrunkoa ja veti itsensä kynsiensä avulla ylös oksiston sekaan piiloon. Hetken hän tarkkaili äänen suuntaa valppaana ja näki lopulta tiheiden oksien lomasta melkein allaan hiekkaturkkisen oppilaan. Noh, Tulilintu voisi ainakin huvitella vähän ja kenties pikkaisen säikäyttää oppilasta. Sitten hän voisi kysäistä pikaisesti klaanilaisten voinnista, ehkäpä jopa oliko Syyskynsi missä kunnossa ja sitten painua tiehensä. Typerä ajatus muutenkin.
Silti hieman itsekseen hymähtäen Tulilintu pudottautui ketterästi alas puusta joustaen käpälillään pehmentääkseen pudotusta. Oksat olivat kuitenkin sen verran matalalla ja Tulilintu kokenut arvioimaan hyppyjään, että alastulo sujui vaivattomasti ja kivuttomasti.
Hän tipahti parin ketunmitan päähän tuntemattomasta oppilaasta, suoraan tämän näkökenttään. Kasvoilleen Tulilintu loihti pienen huvittuneen hymyn, ollen aikeissa katsoa miten nuorukainen suhtautuisi ja kysäistä sitten nopeasti klaanin tilanteesta. "Pahoittelut säikyttelystä", hän naukui, vaikkei ollut pahoillaan. Tulilintu oli kuitenkin jatkamassa, kun hänen katseensa siirtyi oppilaasta hänen taakseen ja hänen sanansa haipuivat. Tulilintu huomasi vaiennensa yllättyneenä ja jääneensä vain katsomaan. Hän ei ollut uskonut näin käyvän, mutta siinähän mustavalkoinen kolli juuri seisoi. Syyskynsi. Tulilintu jäi seisomaan ja katsomaan unohtaen hetkeksi kokonaan mitä hänen piti sanoa, yllättyneenä, vaikka hänen ilmeensä pysyikin melko mitäänsanomattomana.

Nimi: Korppikatse (Myrskyklaani)

01.03.2019 19:46
Korppikatse kohotti kulmaansa Dilemman kysymykselle, joka oli olevinaan niin näppärästi muotoiltu. ”Tietenkin.” Hän naukui ja melkein jätti asian sikseeen. ”Mutta harvoin niin käy.” Hän lisäsi vielä kuin ei olisi omia sanojaan kuulevinaan. He jatkoivat siitä sitten toisiin aiheisiin. Tai ainakaan Korppikatse ei sanoisi asiaan enää mitään.
Sen sijaan he tassuttelivat ripeään tahtiin aluskasvillisuuden ja puiden mukana. Dilemma tuntui olevan kovinkin kiinnostunut ketusta, mutta taisi saada selväksi, että Korppikatse oli kertonut kollille jo kaiken minkä aikoikin elukasta ja se siitä. Sen sijaan naaraan viikset värähtivät huvittuneesti kollin kommentille. ”Aivan varmasti.” Korppikatse myöntäili. Hän kuin arvoiden vilkaisi kollia vierellään. ”Ja kovin komea turkki se onkin.” Hän lisäsi vielä piikittelevästi, pienen flirtin kaikuessa sanoista.
Korppikatseen vitsi puoliverisestä putosi eksyneille teille, joten naaras nakkeli niskojaan kohauttaen olkiaan ja silmiään pyöräyttäen tarkensi. ”’Klaanilaistaan’, minä sanoin. Ja älä huoli sievää päätäsi, ymmärrät sen sitten joskus kun kasvat isoksi.” Korppikatse piikitteli, ehkä vähän turhankin, vaikka ei ilkeä yrittänytkään olla. Puoliksi kissa, puoliksi jotain muuta, oli hän tarkoittanut, mutta hän ei aikonut alkaa selittämään sitä Dilemmalle. Dilemma myönsi olevansa pehmo, joka sai Korppikatseen vilkaisemaan tätä meripihkanvärisillä silmillään. ”Awwww.” Hän kiusaten äännähti.
Korppikatse loikki kiven yli, Dilemman tullessa perässä aivan saman tien. Korppikatse ei tietenkään sitä toiselle myöntäisi, mutta hän nautti kyllä toisen seurasta. Valitettavasti, tai ei sitten ehkä kuitenkaan, he saapuisivat pian reviirin rajalle. Naaras uteli, liikkuiko Dilemma yksinään vai pitäisikö Korppikatseen varautua tapaamaan lisää ulkopuolisia. Mutta ilmeni, että kolli oli yksinään liikenteessä, johon soturitar päättyi äännähtämään tyytyväisen oloisena. Korppikatse äännähti mietteissään ja oli ymmärtävinään. ”Myönnän… että minäkään tuskin jaksaisin elellä jatkuvasti tylsää maalaiselämään paikoillani, nautin kun saa vähän toimintaa ja uusia kokemuksia.” Naaras lopulta ehkä hieman vastahakoisesti myönsi. Hän ei ollut hyvä puhumaan näistä tällaisista asioista.
Dilemman seuraava kysymys sattui juuri sopivasti, kun raja tuli näkyviin. Korppikatse suuntasi suoraan sitä kohti, haistaen jo heidän jättämänsä rajan metsikössä. ”Otin omaa aikaa. Meitä on tarpeeksi, että saamme silti täydet partiot muodostettua ja muille jää vapaata.” Korppikatse paljasti, ehkä vähän leveillen myös sillä, että hänen klaaninsa taisi tällä hetkellä olla neljästä, [viidestä] vaimea ääni sanoi hänen niskassaan, klaanista kaikista suurin.
Korppikatse pysähtyi aivan klaanin rajalle ja katsoi Dilemmaa odottavasti, nyökäten kollille merkiksi mennä rajan ylitse. Ehkä hän oli vähän pilkuntarkka, mutta eipähän kukaan päässyt valittamaan, etteikö Korppikatse tekisi töitään kunnolla loppuun asti. ”Noniin kisu, tässä sitä nyt sitten ollaan.” Korppikatse naukui. Hän tykkäsi toiselle antamastaan lempinimestä, vaikka ei varmaan koskaan enää tapaisi kyseistä kollia. Sääli. Toinen oli aika herttainen.

Nimi: Nopsavarjo (Jokiklaani)

01.03.2019 18:49
Nopsavarjo antoi valloittavan hymyn Jääkyneelle, joka ilmaisi huolensa hänestä. Hän leikkisästi iski silmäänsä komelle kollille ja naukui. ”Älä huoli, olen kovasta aineesta tehty.” Hän tarkoituksella muutti äänensä makeaksi kuin flirttaillakseen, vaikka olikin oikeasti toisen huolesta kiitollinen, jonka saattoi nähdä hänen silmiensä tuikkeesta. Virnistäen kaikille vielä kerran hän lähti sirot tassute keveinä kävelemään aiemmin bongaamaansa Kirkasturkkia kohti.
Hän löysi suuremman kollin turkki juuri siistittynä istumassa leirin reunoilla. Hän tervehti toista häntänsä heilahduksella, johon päällikkö vastasi, toisen mietiskelevän ilmeen selkeytyessä. Nopsavarjo antoi lapansa koskettaa tosien omaa lämpimästi, virnistäen hyväntuulisesti Kirkasturkin suostuessa lähteä syömään kanssaan. Hän lähti siis siroin askelin kävelemään nätisti leirin poikki tuoresaaliskasalle ja he valitsivat sieltä omat ateriansa, jota siirtyivät sitten syömään päällikönpesän sivustalle.
Nopsavarjon kysyessä Kirkasturkin voinnista hän heti huomasi ystävänsä epäröinnin. Hän pysäytti itsensä kumartuneena ahvenensa ylle, valmiina ottamaan haukun. Hän aavistuksen huolestuneena kohotti kulmiaan, kallistaen toiselle kollille päätään, merkiksi että oli valmis kuuntelemaan, mikäli toisella olisi jotain mitä tahtoi saada pois rinnaltaan. Kirkasturkki oli hänen rakas ystävänsä, totta kai hän oli huolissaan toisesta ja osasi tulkita päällikköä, vaikka toinen ei siitä välttämättä pitänytkään.
Kirkasturkki kuitenkin teki melko selväksi, että ei tahtonut puhua asiasta, ainakaan vielä, joten Nopsavarjo antoi asian olla ja kuunteli korvat höröllä ystävänsä kysymyksen. Hänen viiksensä värähtivät ja hän päästi dramaattisen oloisen huokauksen. Hän kohautti olkiaan leveästi ja mutristi huultaan kuin sanoen ’mistä minä tietäisin’. Hän kuitenkin antoi ystävälleen hymyn ja naukui. ”Kai se sitten meni ihan hyvin, kaikki asiat huomioon ottaen.” Hän lopulta vastasi, vähän ehkä epävarmana. Nopsavarjo vilkaisi erivärisillä sielunpeileillään Kirkasturkkiin ja sanoi. ”Tulee kestämään hetki, ennen kuin kaikki tottuvat, tai ylipäätään hyväksyvät sen että olen nyt varapäällikkö. Mutta muuten, olen vain pieni soma itseni, kaikki hyvin.” Hän iski vitsaillen silmää Kirkasturkille.
Nopsavarjo otti haukun kalastaan ja sen nielaistuaan jatkoi rauhallisesti. ”Minun pitikin raportoida sinulle siitä, mitä löysimme. Törmäsimme Ohdakemetsässä kettuun, kuolleeseen sellaiseen.” Hän tarkensi nopeasti. ”Se oli selvästi toisen kissajoukon tappama, uskoisin että toiselta reviiriltä ehkäpä tänne tullut. Pedon ympärillä ei kuitenkaan ollut kenenkään muun hajuja, joten se on varmaankin raahannut itsensa loukkaantuneena tänne. Suosittelisin silti, että kaikki partiot pitävät silmät auki kaiken varalta.” Hän kertoi.
Hän haukkasi jälleen palan ahvenesta, odotellen mikäli Kirkasturkilla olisi jotain puhuttavaa tai lisättävää. Hän söi ihan kaikessa rauhassa ja vasta kun oli varma, että nyt olisi oikea aika, nielaisi hän vaivalloisesti ja kysäisi sitten. ”Hei Kirkasturkki… saanen kysyä yhtä asiaa?” Nopsavarjo aloitti, hännänpää nykien, hän kääntyi paremmin päällikön puoleen. He olivat sen verran yksityisella paikalla, että hän viitsi ottaa asian puheeksi. ”Miksi sinä valitsit minut varapäälliköksesi? Älä ymmärrä väärin, olen kiitollinen siitä ja tahton auttaa sinua, ystävä rakas, mutta onhan klaanissa muita kokeneempiakin?” Nopsavarjo pyrki lisäämään.
Hän oli pähkäillyt tätä jatkuvasti nimityksen jälkeen ja tahtoi oikeasti tietää. Ei sillä, olihan Nopsavarjo varmasti kaunis kuva päällikön vierellä, hän vitsaili itsekseen, mutta se nyt tuskin riittäisi syyksi. Ja huhuh, onpas tämä vakavana ja epävarmana olo kauhean raskasta, hän lisäsi itselleen päässään. Miten muut oikein jaksoivat koko ajan moista oli hänelle suuri mysteeri.

©2020 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com