Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Kanjoni | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Vaahterahalla (Myrskyklaani)

11.04.2019 14:30
Harmaaturkkinen soturi huomasi tyttärensä sieviltä, kyynelten kostuttamilta kasvoilta tuon väkinäisen hymyn, jonka näkeminen hieman vihloi hänen sisintänsä. Pelkästään Kultapiiskun katsominen tuollaisessa tilassa satutti häntä, mutta ei hän voinut kuin hymyillä esikoiselleen, että saisi toiselle edes jotakin mielenrauhaa. Ainakin hän oli kuunnellut, mitä emollaan oli sanottavana eikä pistänyt vastaan, mikä oli Vaahterahallassa erittäin hyvä asia.
Kun hänen ja Kultapiiskun välinen keskustelu oli läpikäyty, vanhempi kissa antoi kultaturkkiselle naaraalle tilaa jutella Punakiven kanssa, joka liittyi mukaan keskusteluun pahoitellen tapahtuneesta. Vaahterahalla halusi kovasti sanoa, että heidän oli turha pyydellä anteeksi siitä, mitä he eivät voineet ennustaa, mutta raitaturkki antoi heidän olla. He kaikki olivat enemmän tai vähemmän loukkaantuneita äskettäin käydystä taistelusta ja he kaikki tarvitsivat aikaa rauhoittua ja levätä, ehkä jopa myös siihen, että saisivat ajatuksiaan kasatuksi. Vaahterahallalla aika tosin menisi enimmäkseen siihen, että tottuisi hoitamaan asioita vain yhdellä silmällä. Tähän asti se oli käynyt ihan leppoisasti, vaikka aina räpäyttäessään ainoaa jäljellä olevaa silmäänsä hän muisti, että toinen ei enää tehnyt niin -- siitä oli jäljellä vain kurja näköinen kuoppa, joka oli tosin tällä hetkellä parantavien lehtien ja hämähäkinseittien peitossa. Mutta Vaahterahalla ei siitä huolimatta kuitenkaan tiennyt kauanko toipumisessa menisi, vaikka nyt olo olikin hyvä, jos haavojen jomottelua ei laskettu mukaan. Ainakin hän oli elossa, pahemminkin olisi voinut käydä...
Vaahterahalla laskeutui takaisin makuulleen parantajanpesään seinämän viereen, seuraten korvansa höröllä, kuinka Iltahämärä tarjosi Kultapiiskulle rauhoittavia siemeniä, jotka helpottaisivat shokkitilanteesta toipumista. Vaahterahalla ei itse ollut varma, halusiko hän tuota samaa siementä nautiskella. Hän oli tilanteeseen nähden yllättävän rauhallinen, ja hän uskoi sen johtuvan vain siitä, että oli käynyt tälläistä läpi ennenkin. Kultapiiskun tapauksessa hän taitaa olla vain...herkkä ja ehkä jollakin tasolla kokematon taisteluiden suhteen. Ei Vaahterahalla sitä tiennyt, mutta kyllä hän varmasti olisi samassa tilassa tyttärensä kanssa, jos hänetkin herätettäisiin tajuttomuudesta vääntämällä jalka takaisin paikalleen. Vanhempi soturi laski päätään hiukan ja päätyi nuolemaan verestä värjääntyneitä käpäliään puhtaiksi sen sijaan, että olisi rupatellut muitten kanssa juuri nyt.

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

08.04.2019 23:44
Bo sai odotella aidan päällä hyvän tovin. Aluksi suurikokoinen kolli tyytyi huhuilemaan veljeään ja auringon porotuksesta huolimatta Bosta tuntui, että hän ehkä kumminkin selviytyisi, ilma oli ainakin nätti. Valitettavasti pörröturkin ajatukset eivät olleet enää niin positiivisia parin minuutin kuluttua. Ilma oli aivan tukahduttavan kuuma ja Bouncerin tumma ja paksu turkki ei auttanut asiaa yhtään. [Tule jo, Tattoo], Bo hoputti veljeään mielessään. Aurinko tuntui porottavan vain kuumemmasti hänen niskaansa hetki hetkeltä ja suurikokoinen kolli kuvitteli jo miten hän hitaasti sulaisi lammikoksi karvaa aidan juurelle, ennen kuin Tattoo ehtisi edes tulla. Bo oli kuitenkin havaitsevinaan veljensä hahmon pesän ikkunan sisäpuolella ja Bon kellertävän vihreiden silmien katse seurasikin veljeksi olettamansa siluetin katoamista laudalta. Siinä vaiheessa, kun Tattoo viimein työntyi tukahduttavan kuumaan ulkoilmaan luukun lävitse Bouncer oli totta tosiaan kyyristynyt alemmas aidalla ja näytti vähän tuskaiselta, vaikka nostikin tuuhean häntänsä tervehdykseksi. Hän odotti, että Tattoo pääsi hyvinhoidetussa ja kiiltävässä turkissaan saapumaan lähemmäs. Raidallinen veli tarkastelikin häntä niska hieman kenossa aidan alapuolelta ja Bo vastasi hänen hyvänpäivän toivotuksiinsa hymyllä. "Hei Tattoo, luulin ensin ettet ehkä kuullut minua." Hieman ähkäisten Bouncer loikkasi alas aidalta ja kaipasi kovasti edes pientä tuulenvirettä. "Jos totta puhutaan taisin vähän aliarvioida tämän kuumuuden", Bo myönsi hieman nolostuneena, mutta väräytti sitten viiksiään. "Joka tapauksessa ajattelin, että ilma on kuitenkin aivan liian kaunis vain sisällä istuskeluun ja kävely ei olisi ollenkaan niin mukavaa yksikseen." Hän hymähti hieman itsekseen ja vilkaisi taivaalle. Hetkeksi Bon jo kertaalleen parantunut ryhti kuitenkin luuhistui jälleen hieman. "Mutta voidaanko mennä varjoon keskustelemaan?" Odottamatta vastausta kotikissa hölkkäsi toiselle puolelle pihaa pensaan tuomaan varjoon, mihin jäi seisomaan. "Ei auta", muhkeaviiksinen kolli huokaisi hieman surumielisenä. Helle ei juuri helpottanut varjossakaan, mutta Bo ei ollut aikeissa jättää silti päiväkävelyä väliin. "Ajattelin, että voisimme lähteä vähän kävelemään. Jos menisimme metsään kävelemään ehkä siellä ei olisi niin kuuma!" Bosta metsäretki oli pidempään aikaan kuulostanut houkuttelevalta, erityisesti jos Tattoo lähtisi mukaan.

Nimi: Syyskynsi (Varjoklaani)

02.04.2019 19:13
Syyskynsi ei tiennyt, oliko Hietatassu täysin ymmärtänyt sen, mitä oli tuolle kertonut aikaisemmin metsästämisestä ja miten se tulisi oikeaoppisesti hoitaa, mutta pelkkä nyökkäys oppilaalta riitti kollille aivan mainiosti. Hänen olisi vain tämän reissun aikana vähän pakko saada jotakin napatuksi, että Hietatassu näkisi omin silmin, miten tulisi metsästää. Tässä auringonpaisteessa ja pahassa helteessä he tuskin tulisivat moneen jyrsijään törmäämään, mutta eihän sitä tietäisi, jos he löytäisivät niiden sijaan jotakin muuta. Kuiskausmetsä oli tosin aika kivikkoista seutua Varjoklaanin reviiristä, että parivaljakko voisivat pahimmassa tapauksessa törmätä sellaiseen lieroon, joka puremallaan myrkyttäisi jommankumman heistä kuoliaaksi, mitä Syyskynsi ei todellakaan halunut ikipäivänä kokevansa tai näkevänsä. Ehkä oli parasta vain toivoa parasta, että he löytäisivät edes jotakin leiriin palautettavaa eivätkä joutuisi käärmeiden lounaaksi sen sijaan.
Varapäällikkö oli marssinut jonkin matkaa poispäin heidän entisestä sijainnistaan, ennen kuin oli pysähtynyt ihmettelemään verijanaa, joka kulki Kuiskausmetsän halki avoimen niityn suuntaan. Syyskynsi oletti pelkästä kitkerästä hajusta haavoittuneen elukan olevan kettu ja kutsui oppilastaan luokseen katsomaan näkemäänsä, mutta odoteltuaan hetken Hietatassua ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Hän oli luultavasti jäänyt jälkeen mestaristaan jossakin välissä matkaa. Mustavalkoinen kolli joutui pienen hölmistyneisyyden valtaan, kun oli kääntynyt ympäri vihreät silmät ammollaan erottaakseen havupuiden lomasta hiekkaturkkista oppilasta, mutta ei erottanut normaalin näköisestä metsästä mitään poikkeavaa. Hietatassu oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, tai ainakin kolli niin aluksi ajatteli. Hän ehti vain huokaista eikä edes kutsua nuorukaista nimellänsä, kun kuuli hieman kauempana hänestä Hietatassun ärhäkkää sähinää. Voi ei...
Syyskynsi ei jäänyt odottelemaan pidemmäksi aikaa sitä, mitä saattaisi tapahtua seuraavaksi vaan lähti suoraan jolkottelemaan nopeaan tahtiin äänen perässä oppilaansa luokse, missä oletti tämän olevan parhaillaan. Keneen tämä oli törmännyt? Syyskynsi oletti heti ensimmäiseksi vierasta kissaa, joka olisi päässyt livahtamaan heidän reviirilleen ja hän todellakin toivoi, jopa rukoili, ettei tulisi oppilaansa löytäessään olemaan kasvotusten Tiikerimielen kanssa. Luopiolla oli nimittäin tapana kantaa Varjoklaanille kaunaa siitä, mitä he tekivät hänelle joskus kauan sitten, jonka ohella oli aina piipahdellut huvikseen klaanin reviirillä aiheuttamassa draamaa pelkästään läsnäolollansa. Hän oli myös tappanut Pimeydentähden veljen aikoinaan, kun Syyskynsi oli vielä Syystassu eikä tiennyt heidän sukulaissuhteestaan yhtikäs mitään. Hän jopa toivoi, ettei olisi koskaan edes saanut sitä tosiasiaa tietoihinsa kyseiseltä kollilta, mutta ei hän sitä voinut enää päästään pyyhkiä pois. Kollista oli vain ikävää tiedostaa se, että edesmennyt isänsä ja setänsä olivat yrittäneet tehdä oppilaiden joukkomurhaa johdattamalla nuo kaksijalkojen luokse ammuttavaksi, kun ne olivat nuoria. Ja jos nyt Tiikerimieli olisi seurannut heitä tänne asti pelkästään koston toivossa...Siitä syntyisi vaan harmia, niin Syyskynnelle kuin Varjoklaanillekin.
Syyskynsi löysi pian itsensä tapahtumapaikalta. Hietatassu oli nopeasti vilkaistuna kunnossa, mutta aikuisen kollin katse ei meinannut pysyä oppilaansaan juuri lainkaan, kun oli nähnyt, keneen tämä oli törmännyt. Syyskynnen silmät siristyivät lähes välittömästi ja joutui henkäisemään, kun näki edessään Tulilinnun -- naaraan, jota ei olettanut näkevänsä enää koskaan sen jälkeen, mitä heidän välillään tapahtui Kuulammella. Miten hän oli tänne päätynyt? Ja miksi?
Kollin päässä tuntui pimenevän tilapäisesti ja olonsa meni melko sekavaksi, mutta yritti silti kuulostaa mahdollisimman järkevältä nielaisemalla olemattoman palan kurkustaan alas. Hän ei haluaisi vaikuttaa turhan ilmiselvältä siitä, että tosiaan tunsi tämän liekkiturkkisen naaraan ennestään. Heillä nimittäin oli valitettavasti jollakin tavalla yhteinen menneisyys. Hänen sydämensä löi aikaisempaa nopeampaa.
"Rauhoitu, Hietatassu", Syyskynsi tokaisi tyynesti pienemmälle kollille, kun astui tuon vierelle seisomaan, kohdatakseen rauhallisissa merkeissä taivasklaanilaisen kissan, vaikka naaraan katsominen olikin varapäälliköstä tälläisen jälleennäkemisen jälkeen yllättävän vaikeaa. Varsinkin tilanteessa, missä oli heidän lisäksi myös Syyskynnen oppilas.
"Millä asialla olet täällä?", mustavalkoinen kissa kysyi suorempaan kuin yleensä hänellä oli tapana, astuen hivenen eteenpäin mitäänsanomattoman näköistä Tulilintua kohden ja rukoili päänsä sisällä, ettei Tulilintu ilmaisisi sitä ääneen, että tuntisi Syyskynnen -- varsinkin näin hänen oppilaansa ollessa läsnä tilanteessa. Ties mitä siitäkin seuraisi hänelle.

Nimi: Tattoo (Kotikisu)

01.04.2019 21:40
Tattoon aamu oli alkanut aika leppoisasti. Hän sai herätä aivan omia aikojaan, vaikka unensa olikin ollut aika katkonaista sen jälkeen, kun omistajansa lähtivät aikaisin hoitamaan omia asioitaan. Tattoo oli saatellut nuo pesänsä suuaukolle saakka, kunnes oli painunut takaisin pehkuille hänelle varatulle paikalle ikkunalaudalle, missä hän mieli koisia hänelle rakennetun valtakunnan sijaan. Aurinko paistoi ikkunalaudan kohtaan juuri sopivasti Tattoon mielestä ja ylipäätään hänestä oli jollakin tavalla mukavaa tähystellä kaksijalkoja ja heidän rakkejaan, jotka joutuvat pakosta lenkkeilemään kovassakin paukkupakkasessa tai helteessä. Sillä rotukissa aina tiedosti itselleen, kuinka paljon asiat olivat hänellä paremmin kuin naapureiden Rekuilla. Hän oli syntynyt parhaaseen mahdolliseen lajiin, missä hän sai omasta tahdostaan löhöillä missä vaan ja milloin vain tahtoi, ellei sitten erikseen halunnut lähteä ulos käppäilemään. Ja tänään ei ollut sellainen päivä. Kun Tattoo oli avannut hailakan virheät silmänsä ja näki, millainen sää ulkona oli, hänen suunnitelmansa menivät aivan uusiksi. Tänään olisi ollut täydellinen päivä vain livahtaa ulos sillä aikaa, kun kaksijalat olivat poissa, mutta tuonne helteeseen hän ei mene. Hän tunsi sen jopa nahassaan sisätiloissakin, ettei tulisi pärjäämään tuolla kovin pitkään ilman, että kuihtuisi kuiviin muutaman minuutin sisällä tai pahempaa: paahtuisi elävältä. Ei, niin ei saisi käydä!
Tattoo nyrpisti nenäänsä inhosta ja oli harkitsemassa ruokakupin tarkistamista nälän takia, kunnes kuuli ikkunan takaa vaimeaa huutoa -- aivan kuin joku olisi kutsunut hänen nimeään tuolta helteestä. Niin vaimealta kuin ääni Tattoon korviin kuuluikin, hän saattoi varsin hyvin tietää, kuka ulkosalla häntä odotteli. Ja maine coon oli oikeassa, se oli hänen ponteva isoveljensä Bouncer, jota kutsui enimmäkseen vaan Bona. Suurikokoinen rotukissa siinä vaan istuskeli kotipesänsä ympäröimällä aidalla sillä aikaa, kun nuorempi Tattoo katsoi tuota ikkunan takaa mykistyneesti. Hän oli jopa hieman tympääntynyt siitä, että kolli päätti juuri nyt näyttäytyä hänen pihalleen -- juuri nyt, kun hän oli alkamassa laatia suunnitelmiaan uudestaan tämän päivän varalle, mutta ei hän muutakaan enää voinut, kun Bo oli kerta jo saapunut.
Tattoo pyöräytti silmiään ikkunalaudalla vielä makoilessaan ja huokaistuaan närkästyneesti, hän laskeutui alas ja seuraavaksi etsi tiensä luukulle, joka oli hänelle asetettu kotipesän takapihalle vievään oveen. Sieltä hän marssi sitten vähin äänin veljensä luokse, kunnes avasi suunsa kollille tätä katsoessaan maasta käsin.
"Kappas, Bo, huomenta -- vai sanoisinko päivää", Tattoo siristeli silmiään ruskeaturkkiselle rotukissalle, lähinnä vaan siksi, että aurinko paistoi niin voimakkaasti hänen silmiinsä. Hän todellakin katui sitä, miksi oli tullut ulos juttelemaan veljelleen. He voisivat mennä sisällekkin "rupattelemaan".
"Eikö tämä helle yhtään piinaa sinua, veli hyvä? Luulisi sinun turkillasi pakahtuneen jo tänne, JA silti tulit tänne."

Nimi: Routahalla (Varjoklaani)

31.03.2019 01:12
Routahallan niskaturkki pysyi yhä hitusen pörrössä ja naaras irvisti niin, että hampaat näkyivät hetken. Samettisiipi tosiaan kävi hänen hermoilleen. "Sokeako olet, vai?" Valkea täplikäs naaras ärähti hitusen pienemmälle mustavoittoiselle kissalle. Hän kuitenkin päätti antaa asian olla ja olla tuhlaamatta Samettisiiven äksyilyyn enempää aikaa, vaikka toinen naaras kävikin hänen hermoilleen. Miten Syyskynnen tytär saattoikin olla noin rasittava? Routahalla tiesi kuitenkin itsestään, että mikäli he jatkaisivat hänen itsensä olisi vaikea pitää kyntensä erossa Samettisiiven ärysttävästä naamasta, varsinkin, kun tuo mulkoili vielä hänen ystäväänsä Loiskevirtaustakin. Parasta yrittää antaa asian olla ja keskittyä muuhun, kuten tulevaan partioon ja harmaaläikikkään naaraan kanssa keskusteluun. Samettisiipi saisi hänen puolestaan murjottaa yksin partion perällä jos halusi.
Loiskevirtauksen vierellä askeltaen Routahalla seurasi naaraan isää Mustaloimua, joka oli partion johdossa. Routahallalla ei ollut mitään pienikokoista tummaturkkista kollia vastaan ja itseasiassa kunnioitti tätä ja yritti sen tähden olla pilaamatta partiota ainakaan omalla äksyilyllään. Routahalla saattoi olla äkkipikainen, mutta hän oli myös sen verran ylpeä, ettei tahtonut nolata itseään Mustaloimun ja tämän tyttären (joka oli hänen paras ystävänsä) edessä.
Mustaloimu löysi heille turvallisen reitin kivikkoista polkua myöten jyrkänteeltä alas. Routahalla seurasi perässä antaen Loiskevirtaukselle tilaisuuden mennä ennen häntä. Kun he pääsivät alas auringon lämmittämää kivikkoa pitkin Routahalla väräytti viiksiään Loiskevirtauksen suuntaan punertavanvioletit silmät välkkyen. "On mukavaa, että pääsimme viimein samaan partioon sotureina." Hän soi toiselle naaraskissalle hymyn. Routahalla muisti liiankin hyvin ajan, kun Loiskevirtaus oltiin jo nimitetty oppilaaksi ennen häntä, kun Routahalla oli vielä silloin ollut nimeltään Routapentu. Mustatäpläinen naaras oli pelännyt, että hänen ystävänsä unohtaisi hänet omissa tehtävissään, mutta kaikeksi onneksi heidän ikäeronsa ei ollut haitannut ystävyyttä.
Heidän tassuttaessaan eteenpäin Varjoklaanin reviirillä ja kohti Korpisaarta, Routahalla huomasi, että sää oli muuttunut todella lämpimäksi. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja oikeastaan vain puut toivat vähän varjoa saapuneelta helteeltä. Routahalla oli kiitollinen valkeasta turkistaan, vaikka se olikin kohtalaisen tiivistä, ainakaan hänelle ei tulisi niin kuuma kuin tummempiturkkisille yksilöille. Routahalla vilkaisi hieman vahingoniloisesti olkansa ylitse, hänen ei tosiaan käynyt kateeksi Samettisiipeä, joka oli sekä musta-, että pidempiturkkinen.
Päästyään rantaan Mustaloimu ehdotti ylittämistä Korpisaareen, mikäli hekin haluaisivat tulla. "Minä ainakin tahdon vilkaista paikkoja", Routahalla totesi, naaras ei mielellään jäänyt seisoskelemaan paikalleen. Niinpä hän lähti partion johtajan perässä ylittämään vettä. Routahalla ei ollut turhan innostunut kastelemaan tassujaan liiaksi, mutta toisaalta näin kuumalla kelillä se ei ollut juurikaan haitaksi. Routahalla pääsi loikkimaan kiveltä kivelle joen ylitse ilman suurempia ongelmia ja jäi vastarannalle odottamaan kahden muun nuoren naaraan ylittämistä.

Nimi: Kastepentu (Jokiklaani)

28.03.2019 16:43
Kastepentu naukaisi kiitollisesti Harhakuvan kutsuessaan tuon peremmälle, ja istuessaan alas kirjavaturkkinen pentu asetti tuuhean häntänsä nätisti vierelleen niin lähelle tassujaan kun vain sai. Parantajan hymy oli jokseenkin omituinen Kastepennun mielestä, mutta ehkä parantajalla oli aina tuollainen hymy, ei pentu siitä välittänyt. Hän hymyili tuolle takaisin lämpimästi, jonka jälkeen tuon kasvot palasivat takaisin normaaliin rauhalliseen ilmeeseensä kun tuo alkoi puhumaan.
"Olen ollut enemmän ja enemmän kiinnostunut, siitä, että.." Kastepentu hiljeni hetkeksi katsellen ympärilleen, mutta tuon kasvoilla ei näkynyt hermostumisen merkkejä. Pentu vaan mietti miten asiansa sanoisi. "että millaista olisi olla parantaja oppilas." Tuo sai selitettyä ja kohta jatkoi. "Olen ajatellut asiaa paljon ja mielestäni parantajan työ sopisi minulle. Olen valmis tekemään mitä tahansa klaanin hyväksi, mutta luulisin että olisin eniten avuksi sinun oppilaanasi". Lauseensa loppuun saatuaan hän tuijotti parantajaa suurilla vihreä-keltaisilla silmillään, katse neutraalina vaikka olikin aika ylpeä valitsemistaan sanoista. Nyt pentu istui liikkumattomana kuin patsas, odottaen Harhakuvan reaktiota.

Nimi: Hietatassu (Varjoklaani)

25.03.2019 15:55
Oppilas kuunteli tarkkaavaisena Syyskynnen puhuessa ja näyttäessä esimerkkiä kunnollisesta hiipimisasennosta. Kolli ei tykännyt ajatuksesta lähestyä saaliita varoen hiipimällä. Siinä ei olisi mitään jännitystä tai toimintaa. Hän ennemminkin haluaisi saaliin, joka ei ryntäisi samantien karkuun ja tämän surmaamisessa olisi jotain haastettakin. Olihan se kyllä ymmärrettävää ettei sellaista kissojen ruokavalioon kuuluvaa otusta löytyisi tuosta noin vain ja luultavasti olisi hieman vaarallistakin sellaisen nappaaminen. Helpon aterian saaminen oli kuitenkin niin mälsää.
Hietatassu kuitenkin tyytyi vain hymyillen nyökkäämään ymmärtäväisesti mestarinsa opetukselle. Olihan heidän varapäällikkönsä kuitenkin oikeassa ja se kokeneempi tässä. Kollioppilas olisi halunnut esittää joitain kysymyksiä Syyskynnen lopetellessa puheensa, mutta ei keksinyt mitään, mikä ei saisi näyttämään häntä kunnon tolvanalle, joka ei tiennyt mistään mitään. Luultavasti Syskynsi näyttäisi esimerkkiä hänelle nappaamalla jonkin elukan myöhemmin ja silloin oppilas ymmärtäisi paremmin, miten metsästäminen oikein toimisi oikeaoppisesti.
Hän asteli varapäällikön perässä havupuiden viileissä varjoissa tuijotellen ympärilleen kellertävillä silmillään ja yrittäen erottaa eri hajuja ilmasta. Kaikki tuoksut olivat kuitenkin niin sekoittuneet toisiinsa, ettei hän oikein saanut selvää mistään. Ennen kuin Hietatassu kerkesi edes huomata jääneensä jälkeen mestaristaan, oranssi kissa viuhahti suoraan hänen eteensä yläilmoista saaden kollin säpsähtämään. Kaikki oli käynyt niin äkkiä, ettei oppilas kerennyt juurikaan reagoimaan ja turkki pystyssä hän hetken tuijotti vierasta kissaa suu ammollaan. Tuliturkkinen naaras ei vaikuttanut tutulle ja nuori kolli ei tunnistanut tämän mukanaan tuomaa tuoksua.
"Mit- kuka-?" nuorukainen yritti saada kysyttyä kaikki kysymykset päästään kerrallaan, mutta ei saanut mitään ymmärrettävää ulos suustaan. Pian kuitenkin hämmennys muuttui vihaksi adrenaliinin ottaessa vallan kehosta ja Hietatassu muisti velvollisuutensa klaaninsa kissana.
"Mitä teet Varjoklaanin reviirillä senkin kurja kulkukissa?! Häivy tai revin turkkisi uuteen uskoon!" hiekkaturkkinen sähähti kumartuen hieman yrittäen näyttää uhkaavalle itseään isokokoisemman naaraan silmissä. Vai että pahoittelut säikyttelystä... Hietatassuhan ei säikähtäisi mitään! Vaikka vastassa olikin kaunis naaras, hän ei antaisi klaanin ulkopuolisille armoa varsinkaan sen jälkeen, kun tuo oli luullut hänen pelästyneen.
Oppilas ei nähnyt Syyskynttä missään näkökentässään eikä hän halunnut kääntää katsettaan hetkeksikään pois vieraasta tuliturkkisesta. Toinen varmaan ajattelisi hänen olevan pelkuri, jos Hietatassu rupeaisi etsimään mestariaan tai sitten naaras käyttäisi tilanteen hyväkseen ja pakenisi keskittymisen herpaantuessa tai hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kolli ei halunnut suoda vieraalle tilaisuutta siihen ja toivoi Syyskynnen tulevan pian paikalle. Tämä saisi nähdä, miten hyvä Hietatassu oli puolustamaan heidän reviiriään ilman pelkoa.

Nimi: Tulenkipinä (Taivasklaani)

22.03.2019 20:26
Tulenkipinä väräytti hienoisesti korviaan, kun Okaviilto alkoi puhutella heitä kuin pentua. Klaani oli pikkuhiljaa kerääntynyt pennun ympärille, ainakin ne kaikki heistä, jotka eivät olleet metsällä. Tulenkipinä vilkaisi lyhyesti Tulivaahteran suuntaan hänen tiineen kumppaninsa saapuessa ja soi tälle lyhyen hymyn ennen kuin keskittyi käsillä olevaan tilanteeseen.
Tulenkipinä rypisti hitusen kulmiaan Okaviillon sanoille. Punavalkea kolli ei aivan ymmärtänyt miksi Okaviillon kaltainen hyvä soturi puhui näin sekavia. Mikäli Okaviilto ei ollut tarkoittanut pennun vakoilleen, vaikka oli niin selkeästi antanut ymmärtää, Tulenkipinä oli hieman hämmentynyt kollin motiiveista. "Pentujen on normaalia olla uteliaita", punasilmäinen kolli naukaisi hieman mietteliäänä, häntä kevyesti heilahdellen. "Hän on saattanut vain harhautua tänne katsellemaan ympärilleen. Mitä riistan karkottamiseen tulee, se on toki ikävää, mutta ei sellaisesta vahingosta voi pentua syyttääkään."
Ruskearaidallinen soturi sai hieman kuulostamaan siltä, että Tulenkipinä olisi epäillyt pentua vakoojaksi, vaikka tummanoranssin kollin oli tosiasiassa vaikea uskoa moiseen. "Totta", kolli naukaisi rauhallisesti ja vilkaisi Aamukastetta."Mutta en edelleenkään usko, että näin nuori pentu olisi selvinnyt yksin niin pitkää aikaa." Taas tultiin takaisin samaan johtopäätökseen, mutta sama kuinka kauan vängättäisiin kollin oli vaikea uskoa, että pentu olisi selvinnyt yksin niin kauaa. Lehtipuron astuessa edemmäs ja puhuessa Tulenkipinä kääntyi kuuntelemaan tiinettä naarasta ja oli samaa mieltä hänen kanssaan. Tulenkipinä katsahti vielä Okaviiltoa, joka oli yksinyt hieman. Tulenkipinä toivoi, ettei hän ollut tulossa kipeäksi. "Soturilaki velvoittaa meitä pentuja kohtaan, olivat he sitten omiamme tai eivät. Ehkä osoitit tarvittua empatiaa tuomalla hänet tänne", kolli naukaisi sitten. Hänen sanoihinsa kätkeytyi ehkä aavistus ironiaa, sillä ei ollut aivan varma, mitä Okaviilto oli hakenut teollaan, mutta kolli oli sentään hyvä soturi, joten Tulenkipinä tahtoi uskoa, että Okaviilto oli yrittänyt ajatella klaaninsa parasta. Sitten pentu puhui viimein ja Tulenkipinä vaikeni kuuntelemaan. Hän soi pennulle hyväntahtoisen hymyn Lehtipuron toiselta puolelta, aavistuksen kauempaa kirjavasta kuningattaresta. "Missä perheesi on? Ovatko he jossain lähistöllä? Löydätkö itse takaisin?" Tulenkipinä ei tahtonut, että pentu jäisi harhailemaan heidän reviirillekään, mutta olisi aivan turhaa pitää häntä täällä. "No, minä uskon häntä", Tulenkipinä naukaisi ja vilkaisi muihin paikallaolijoihin, ikään kuin kysyen mielipidettä. "Mielestäni voimme päästää hänet menemään ja saattaa reviirin laidalle."

Nimi: Unentassu (Taivasklaani)

22.03.2019 00:13
Kirjava raidallinen naaras oli saapunut tiineen emonsa ja Tulivaahteran perässä ulos katsomaan mistä oli kyse. Parantajaoppilas oli kuitenkin jättäytynyt hieman taka-alalle seuraamaan tilannetta seisoen lähempänä parantajan pesää, mutta kuitenkin siihen selin. Hänestä tuntui, että Herukkaviiksen olisi myöskin hyvä tulla kuuntelemaan mistä oli kyse, mutta ei silti lähtenyt etsimään mestariaan. Unentassu ei myöskään huomannut kirjavan kollin paluuta, sillä hänen huomionsa kiinnittyi liiaksikin tapahtumiin. Okaviilto oli tuonnut leiriin vaaleankirjavan pennun, jota ilmeisesti syytti nyt vakoilusta. Nuori harmaaoranssi naaras tunsi sokean silmänsä täyttyvän tummansinisestä sumusta. Hän tiesi jo väristä olevansa huolestunut. Unentassu ei tiennyt mitä ajatella tästä pennusta. Hän oli silti samaa mieltä Tulenkipinän epäileväisten sanojen kanssa siitä, että pentu tuskin olisi vakooja, Unentassun oli ainakin vaikea uskoa sitä. Parantajaoppilas harkitsi astuvansa eteenpäin ja sanovan jotain pennun puolustukseksi ujoudestaan ja pienestä esiintymiskauhustaan huolimatta. Kuitenkaan naaraan ei tarvinnut astua eteenpäin, sillä hänen emonsa teki sen hänen puolestaan. Lehtipuro astui eteenpäin ja puhui pennulle lempeällä äänellä, mikä saikin nuorukaisen vastaamaan ja pahoittelemaan väärinymmärrystä. Unentassun sisällä häilähti lämpöä emoaan kohtaan ja hän hymyili pienesti. Kuitenkin Unentassun mieltä varjosti kysymys Lehtipuron pentujen isästä ja naaraan mieleen hiipi edellinen kerta kun Lehtipuro oli saanut pennut. Siitä ei ollut niin kovin kauaa. Unentassu odottaisi, että löytäisi sopivan hetken kysyä asiasta emoltaan.
Unentassu tähyili sivummalla seisovien Tihkupyryn ja Aamukasteen ylitse (Unentassu ei erottanut kumpi oli kumpi) ja pohti milloin hänen veljensä saapuisivat metsältä. Sekä Loimutuli että Pikkutuuli olivat lähteneet metsälle jonkin aikaa sitten, mutteivat vielä olleet palanneet, myöskin Pisarakyynel oli varmaankin Loimutulen seurassa. Unentassun mieltä varjosti myös se, että Villiloikka oli edelleen teillä tietämättömillä. Unentassu kaipasi veljeään ja se, että perhe oli hajallaan ahdisti häntä.
Silloin Unentassu kuuli ääntä takaansa parantajanpesän suunnalta ja kääntyi sinne päin, jättäen hieman kauempana olevan muun klaanin yhä jatkamaan keskusteluaan.
Unentassun sokea ja myrskynsininen silmä laajenivat, kun hän erotti parahiksi Herukkaviiksen, joka saapui pesältään, kun hänen jalkansa äkisti pettivät alta ja kirjava kolli kaatui maahan. Kollin silmät pyörähtivät nurin, hän oli selkeästi tajuton jo ennen kuin osui maahan.
Unentassu ryntäsi hänen luokseen ja naukaisi: "Herukkaviiksi!" Päästyään lähemmäs hän tarkasti kollin pulssin, mutta oli selkeää, että kyse ei ollut mistään hädästä. Tämän täytyi olla jonkinlainen näky ja ajatus sai Unentassun odottamaan jännittyneenä. Tähtiklaani oli ollut niin pitkään hiljaa ja soturiesi-isien yllättävä poissaolo hänen elämästään oli saanut naaraan hermostuneeksi.
Unentassu tiesi, että Herukkaviiksen luhistuminen näyttäisi pahalta kenen tahansa muun silmissä, mutta klaani oli tällä hetkellä keskittynyt pentuun ja Unentassu tiesi odottaa. Pian naaraan mestari heräsikin ja tällä oli heti vaikeuksia päästä ylös. Näön, mikä se sitten olikin ollut, oli täytynyt olla voimakas.
"Herukkaviiksi, älä nouse vielä", Unentassu naukaisi hiljaa ja huolta äänessään lähestyessään Herukkaviikseä ja laskiessaan etutassunsa kevyesti mestarinsa lavalle. Hän katsoi huolestunein silmin mestarinsa vihreään ja siniseen silmään ennen kuin laski tassunsa. "Mitä sinä näit?" Hän kysyi hyvin hiljaa ja kunnioitusta äänessään. Hän olisi halunnut enemmänkin huutaa ilmoille tuhat eri kysymystä, mutta hillitsi itsensä.

Nimi: Susihammas (Tuuliklaani)

21.03.2019 19:32
Susihampaan kasvoille nousi pakostakin loistokas hymy, kun tunsi turkissaan, miten Tuiketuuli painautui häntä vasten alkuhämmennyksestä huolimatta. Se tuntui hyvältä, eikä Susihammasta pitänyt yllä enää kiusallinen olo pitämänsä naaraan seurassa oleminen. Aivan kuin hän ei pelkäisi enää mitään tässä maailmassa. Ei Pimeää metsää, ei masennustaan, ei ankeita ajatuksiaan...ei mitään. Hän tunsi itsensä kerrankin onnelliseksi, että oli saanut rohkeudellaan saatuvettua jotakin suurta -- saada Tuiketuulen lähelleen. Siitä huolimatta, Susihampaan oli kerrottava kellertävälle soturille siitä myös sanoin, että siitä tulisi jotenkin virallista. Ja että valkoturkkinen soturi saisi varmistuksen, että Tuiketuuli myös piti hänestä samalla tavalla. Ehkä hän vain oletti tämän heidän välisen läheisyyden olevan jotenkin ystäväpohjaista kanssakäymistä, mikä ei todellakaan ollut näin kollin osalta.
Pian klaanikokous alkoikin, mitä kaksikko lähekkäin päätyivät seuraamaan sivusta. Tulikaste kertoi Kastetähdestä ja ennen aikojaan toi esille, kenet oli valinnut varapäällikökseen toistaiseksi. Hopeankiilto sai tuon kunnian, ja eikä ihmekkään -- naaras oli yksi Tuuliklaanin kokeneimmista kissoista. Tulikaste varmasti näki tuossa jotain potentiaalia tähän tehtävään siksi aikaa, kun Kastetähti oli jossakin omassa tilassaan eikä suostunut heräämään uuteen päivään ollenkaan. Hän ei osannut sanoa, mitä tunsi päällikön poissaolosta. Hän tiesi, että enemmin tai myöhemmin tuo palaisi takaisin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta Susihammas ei menisi vannomaan vielä. Päällikkö, joka oli vienyt Susihampaan pikkusisaren nimen toverillisuudesta, ei oikeastaan merkinnyt kollille suuremmin mitään, vaikka harmaata naarasta kunnioittikin. He eivät koskaan olleet tovereita keskenään, vaikka hän välillä tapailikin Kastepisaran kanssa hänen ollessa vielä soturi...ja ennen kuin Kastepisara tuli luopion tappamaksi. Susihampaan ilme synkkeni muistosta hiukan, mutta yritti piilottaa sen, kun Tuiketuuli totesi hänelle haluavansa mennä onnittelemaan Hopeankiiltoa. Susihammas räpäytti silmiään palatakseen takaisin oikeaan elämään pois muistoistaan ja vastasi nopeasti nuorelle soturille.
"Tottakai, mene vain", vanhempi kolli soi hieman väkisten väännetyn hymyn, mutta toivoi, ettei Tuiketuuli kiinnittäisi siihen huomiota liikaa. "Haluatko sitten lähteä kanssani johonkin? H-haluaisin puhua kanssasi jostakin", kolli sai kakistettua ulos ujoudestaan huolimatta, ja oli itsekin yllättynyt, että juuri teki noin. Nyt hän vain jännittämään, vastaisiko Tuiketuuli kieltävästi vai ei.

Nimi: Synkkämieli (Myrskyklaani)

21.03.2019 18:28
Villiloikan vastaantuijotus oli intensiivinen. Synkkämieli kohtasi siniset silmät kuitenkin vakaasti, vaikka sen sisällä kiehui kahden taivasklaanilaisen typeryyden takia. Hiljaisuus jatkui niin pitkään, että myrskyklaanilainen saattoi nähdä kulkukissojen katoavan metsään jättäen jälkeensä vain tuulessa leijuvan saastan löyhkän. Synkkämieli rentoutuikin vasta, kun Villiloikan ja Sirppipennun kulkukissojen perään ryntäämisen vaara oli väistynyt.
Sirppipentu kyseenalaisti Synkkämielen johtajuutta, mutta parantajaoppilas ei edes luokitellut itseään kolmikon "johtajaksi". Se oli vain parantajaoppilas. Silti Villiloikka ja Sirppipentu vaikuttivat tarvitsevan jonkun koputtamaan olkapäälleen ja muistuttamaan, mikä ehkä ei ollut järkevää.
"Ei kukaan", Synkkämieli vastasi huokaisten Villiloikan oppilasikäiselle pennulle suomasta toppuuttelusta huolimatta. "En yritä olla johtajanne. Tahdon teidän näkevän asioiden tärkeysjärjestyksen. Toki saatte päättää itse, että tahdotteko edes löytää klaanianne ollessanne vielä yhtenä kappaleena."
Ja täten matka jatkuisi.

Villiloikka puheli hiljaa Sirppipennulle, mutta Synkkämielen ei olisi huomannut kuuntelevan, jos sen vasen korva ei olisi aavistuksen värähtänyt. Sen ajatukset olivat silti täysin muualla. Omituista kyllä, ensimmäistä kertaa kuukausiin sen mietteet kiisivät päivään, kun se oli leikkinyt Myrskyhaukan, silloisen Myrskypennun, kanssa pentutarhassa. Synkkämielen vanhemmat ja sisarus olivat kaikki kuolleet. Apilaloiste oli ottanut ruskeaturkkisen siipensä alle, ja Synkkämieli oli uskonut olevansa Myrskyhaukan täysi sisarus. Niin ei kuitenkaan ollut, mutta valheita oli enemmänkin. Myrskyhaukka oli vihainen saadessaan tietää Savukynnestä, oikeasta isästään, sekä siitä ettei Synkkämieli ollutkaan tuon oikea veli. Ja miten Valkopentu oli kuollut. Asiat olivat siihen aikaan niin monimutkaisia.
Synkkämieli ei muistanut omaa oikeaa veljeään. Se tuskin oli avannut edes silmiään ennen Ruskopennun menehtymistä. Tavallaan sitä kutkutti ajatus oikeasta veriveljestä, sisaruksesta, joka jakaisi sen kanssa elämän ylä- ja alamäet. Myrskyhaukasta huolimatta Synkkämieli oli kuitenkin aina ollut yksin. Iltahämärä oli varmaan sen lähimmäinen kissa, mutta Myrskyklaanin parantaja ei ollut täällä. Synkkämieli oli pettänyt mestarinsa ja lähtenyt hakemaan Taivasklaania, mutta nyt kaikki oli taas pielessä. Antaisiko Myrskyklaani koskaan karkuruutta anteeksi? Olisiko Iltahämärä valmis unohtamaan Synkkämielen katoamisen ja päästämään sen takaisin asemaansa? Täällä Synkkämieli ei ollut mitään. Se ei ollut parantajaoppilas, ei klaanikissa. Se oli karkuri, joka oli jättänyt klaaninsa. Sitä saattoi kotona odottaa hyväksyntä - tai pakotettu ymmärrys siitä ettei se koskaan voisi palata takaisin. Synkkämielen oli kuitenkin palattava takaisin. Ennustus Paahdesielun ja Hallakuuran pennuista oli saatava klaanin tietoon ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Yllättävä sähköiskun kaltainen kipu sai Synkkämielen pysähtymään kuin seinään. Sen koko tummantuskea keho jännittyi lyhyeksi hetkeksi, mutta sitten keltaiset silmät pyörähtivät ja myrskyklaanilainen kaatui suoraan oikealle kyljelleen rajusti kouristellen. Se ei tuntenut enää kipua ollessaan täysin tiedoton, mutta kohtaus näytti katselijan silmään pahalta.

Ilma oli koleaa ja Synkkämieli olisi melkein voinut vannoa heränneensä aikaisin syystalvisena aamuna usvan vielä peittäessä nummia. Sen keltaiset sielunpeilit avautuvatkin hitaasti kohdaten kuonoa kutittelevat aamukasteesta helmeilevät ruohonkorret. Usvaa oli kaikkialla; se peitti nummea, pyörteili kuin koskivesi kivien ympärillä ja pisteli kurkkua kylmyydellään. Synkkämieli hengitti pari kertaa syvään täysin rauhassa ennen kuin se edes harkitsi nousevansa ylös kohdatakseen ympärillään avautuvan maailman. Se ei muistanut aluksi yhtikäs mitään, mutta pian muistot alkoivat palata taas sen mielen päälle. Parantajaoppilas tiesi olevansa todellisuudessa tajuton, joten rintaa kylmäävä pelko alkoi lieventyä. Synkkämieli ei voisi vahingoittua fyysisesti, mikä sitä täällä ikinä odottikaan. Niinpä se nosti raskaalta tuntuvan kallonsa, etsi käpälät alleen ja työnsi itsensä ylös kostealta nurmelta.
Ympäristö oli rauhallinen. Luonto ei ollut vielä herännyt yöllisestä horroksestaan, joten kolli ei odottanut myöskään kuulevansa linnunlaulua tai maata rummuttavaa jänistä. Se kuuli kuitenkin ääniä. Ja näki hahmoja. Pääosin tummaturkkisia, kuitenkin kalmankalpeita ja läpikuultavia. Henkiä. Kissat liikkuivat nopeasti Synkkämielen suuntaan ja kolli tiesi, ettei se voisi juosta hengiltä pakoon noiden reviirillä. Kysymys siis kuuluikin; oliko tämä Pimeän metsän vai Tähtiklaanin aluetta?
Kissat saavuttivat Synkkämielen nopeasti sen seistessä vain tukevassa asennossa täysin liikkumattomana. Kaksi mustaturkkista, yksi tummanharmaa, neljäs mustavalkea. Synkkämieli oikeastaan tunnisti osan näistä kissoista!
"Harakkasulka? Pimeydentähti? Te olette Tähtiklaanista!" ruskeaturkkinen henkäisi saaden lähes violetit silmät siristymään vakavina.
"Sinä et ole Pimeän metsän henki. Olet elossa." musta naaras maukui täysin hämmentyneenä nostaen häntänsä korkealle kaarelle selän yläpuolelle.
"Nimeni on Synkkämieli, olen Myrskyklaanin parantajaoppilas. Tai... olin. Olin matkalla auttamaan Taivasklaania, mutta sitten --" Synkkämieli hiljeni muistaessaan saamansa kohtauksen. Se oli ilmeisesti lyhistynyt Villiloikan ja Sirppipennun eteen Ukkospolun laitamille.
"Myrskyklaanista? Kerrohan, tunnetko kissaa nimeltä Lehtipisara?" musta kolli naukui seuraavaksi.
"Hän on Myrskyklaanin soturi. Kuinka niin?" Synkkämieli hämmästyi siirtäessään katseensa puhuttelijaansa. Sen turkkia kihelmöi hassusti. Paahdesielun ja Hallakuuran pentu. Ruskeaturkkinen oli saanut pari kuuta sitten näyn nelikosta. Miksi Tähtiklaani oli kiinnostunut Lehtipisarasta?
"Lehtipisara on täällä. Samoin Kastetähti. He vaelsivat maillemme pari tuntia sitten." Pimeydentähti selitti vilkaisten sitten Harakkasulkaa ja Naakkakynttä. Kuulilja pysyi täysin vaiti.
"Lehtipisara on kuollut?" Voi ei.
"Kumpikaan heistä ei ole... kuollut. Lehtipisara on elossa, mutta samaan tapaan kuten sinä, myös hän on täällä syystä tai toisesta. Emme ole vielä löytäneet syytä, tai jos olemme, emme ole olleet kuulemassa sitä. Lähdimme varmistamaan aluetta Pimeän metsän varalta." Kuulilja selitti ja Synkkämieli saattoi yrttimäisestä tuoksusta päätellä tuon ollleen aikoinaan parantaja. Oli mielenkiintoista huomata, miten naaras oli säilyttänyt ominaistuoksunsa kuolemastaan huolimatta.
"Mutta missä te olette olleet? Klaanit ovat pyytäneet apua, rukoilleet ja nuolleet maata jalkojenne alla! Miksi otatte vasta nyt yhteyttä?" Synkkämieli saattoi tuntea melkein vihaa sisällään, kun se alkoi havainnollistaa tilanteen paremmin. Jostakin syystä Tähtiklaani oli vetänyt sen tänne nyt, mutta entä ne ajat, kun klaanit olivat epätoivoisesti yrittäneet saavuttaa henget?
"Asia ei ole niin yksiselitteinen, poika. Sinun on parasta tulla mukaamme." Naakkakynsi sanahti sitten, kun Tähtiklaanin kissat olivat vilkaisseet toinen toistaan pidemmän kerran kaikessa hiljaisuudessa. Synkkämieli ei kuitenakan ollut tyytyväinen.
"Minun ei edes pitäisi olla täällä. Kaikki nämä kuluneet kuut -- me olemme kärsineet ja kuolleet vuoksenne. Tähtiklaani hylkäsi meidät, kun tarvitsimme heitä."
"Pimeä metsä yllätti meidät. He ajoivat meidät pois omilta taivailtamme, estivät yhteydenpitomme, tuhosivat rivimme. Vain kourallinen Tähtiklaanin sotureita on jäljellä, vanhimmat meistä ovat repeytyneet irti tästä maailmasta ja haihtuneet Kadotukseen", Pimeydentähti lausui epätavalliseen hiljaa luoden sitten osoittavan eleen viisikon ympärille. "Meillä ei ole enää voimaa auttaa teitä. Emme ole tarpeeksi vahvoja pitämään itseämmekään täällä enää kauan."
Kissojen välillä vallitsi jälleen syvä hiljaisuus ennen kuin Harakkasulka päätti jatkaa, avata Pimeydentähden sanoja juuri Synkkämielen pelkäämällä tavalla.
"Tähtiklaani hiipuu ja taivaat pimenevät. Sinun on ymmärrettävä, Synkkämieli, seuraavat päivät saattavat olla jokaisen klaanikissan joutsenlaulu."
"Mutta...", Synkkämieli avasi suunsa eikä se silti osannut sanoa mitään. Tähtiklaani vaikutti luovuttaneelta. Noilla ei tuntunut olevan halua yrittää puskea Pimeä metsä takaisin. Jokainen näistä neljästä kissasta näytti hyväkysyneen kohtalonsa.
"Olette siis jääneet odottamaan tuhoutumistanne? Elätte jossain pienessä kultissa katseilta piilossa ja toivotte kaiken olevan pian ohitse? Ehkä ansaitsette tulla Pimeän metsän viemiksi." Synkkämieli maukui ääni loppua kohden melkein tukehtuen. Se ei arvostanut luovuttavaa asennetta. Mutta miten rohkaista kissoja, joiden lukumäärä oli vähentynyt niin ettei siitä ollut enää vastusta Pimeälle metsälle?
"Mene Kuuliljan mukaan, Synkkämieli. Hän näyttää sinulle Tähtiklaanin." Naakkakynsi maukui katse kimmeltäen. Tuuliklaanin päällikkö ei edes yrittänyt selittää enää, Synkkämieli huomioi. Ei suonut senkään vertaa vaivaa.
"Ja minä näytän Tähtiklaanille ettei heidän aikansa ole vielä ohitse."

Nimi: Villiloikka (Taivasklaani)

21.03.2019 17:21
Oranssinvalkean soturin silmät siristyivät Synkkämielen jyrätessä kahden taivasklaanilaisen mielipiteiden ylitse yllättävää auktoriteettiä omaavalla kivahduksellaan. Villiloikan ollessa täysin hiljaa, vaikkakin häntä ilmaa piiskaten, Sirppipentu päätti kyseenalaistaa joukon päätöksistä vastaavaa Synkkämieltä. Villiloikan ilme happani huomattavasti, mutta lopulta se näytti luovuttavan.
"Sirppipentu, anna olla." soturi hymähti mitäänsanomattoman ontolla äänellä. Se kuitenkin säilytti sinisen katseensa Synkkämielessä puhuessaan. Synkkämieli oli kolmikosta kuitenkin vanhin sekä parantajaoppilas - vai oliko tuo jo täysivaltainen parantaja? Vaikea sanoa, mtuta Villiloikka koki tässä tilanteessa, että sen täytyisi kuunnella ylempiarvosempaa kissaa. Nyt kumminkin. Ajatus oli silti vaikea sulattaa.

Joukkio lähti Synkkämielen osoittamaan suuntaan. Tummanruskean kissan pysytellessä pari-kolme askelta taivasklaanilaisten edellä vain Villiloikka kuuli Sirppipennun sanat. Ne saivat soturin luimistamaan korviaan, eikä se ensin sanonut mitään. Se ei välttämättä tahtonut vastata moiseen mietteeseen, mutta joka tapauksessa niiden olisi valettava uskoa klaanin selviytymisestä jollakin tavalla.
"He ovat elossa. Harhatähti on heidän kanssaan", Villiloikka sanoi sitten huomaten Synkkämielen väräyttävän hienotunteisesti toista korvaansa, mutta kuitenkaan päätään kääntämättä. "Kun pääsemme klaanin luokse, sinusta tulee oppilas, Sirppipentu. Kaikki tulee olemaan hyvin."

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

19.03.2019 22:07
Luukun takana ilma oli kaunis, raikas ja taivas pilvetön. Aurinko porotti lämpimänä taivaalta ja kaksijalkojen hirviötkin olivat melko lailla hiljaa. Bouncer työntyi hyväntuulisena ulos pesän oveen sijoitetusta luukusta ulos pienelle takapihalle. Hetken aikaa tuuheaturkkinen kolli venytteli miellyttävän lämpimillä pihalaatoilla, joihin aurinko mukavasti paistoi. Hän lähes harkitsi jäävänsä makoilemaan mukavan lämpimälle paikalle ja paistattelemaan päivää, nyt ei sentään ollut niin tukala keli. Kuitenkaan Bota ei lopultakaan huvittanut tehdä niin. Laiskottelu ei kuulostanut oikein hyvältä tavalta viettää päivää ja isokokoinen kolli kaipasi tekemistä. Häntä pystyssä ja tupsukorvaiset korvat tarkkaavasti hörössä Bo tassutteli aidan luokse. Ottaen vähän vauhtia kolli sai loikattua vähän raskaasti aidan päälle. Siihen hän istahti hetkeksi katselemaan vihertävänkeltaisilla silmillään ympäristöään. Aidatun pihan toisella puolella oleva pienehkö ukkospolku oli verrattain hiljainen tällä hetkellä. Kuitenkin tien pintaan, vaikka se pieni olikin, oli pinttynyt se sama inha katku, josta Bo ei pitänyt ja se vain paheni auringossa. Bouncer nyrpisti nenäänsä hajulle.
Kolli käänsi katseensa toiseen suuntaan ja istuskeli tovin paikallaan vain katsellen ympärilleen ja pohtien mitä päivällään tekisi. Ohi liihotti perhonen, mutta se oli sen verran korkealla, ettei Bo viitsinyt ruveta hyppimään sen perään huvikseenkaan, hän ei ollut ketterämmästä päästä kuitenkaan. Lopulta Bouncer päätti, että olisi aika pitkäveteistä vain istua yksikseen näin hyvällä ilmalla. Hän päätti mennä katsomaan, mahtoiko Tattoo olla tulossa ulos. Veljestä ainakin toivottavasti olisi juttuseuraa.
Rauhalliseen tapaansa Bo tassutteli aidanpäälystää pitkin niin pitkästi, että pääsi veljensä kotia reunustavan aidan päälle. "Tattoo!" Bouncer naukaisi kutsuen veljeään. Sitten hän jäi odottelemaan rauhakseen, tuuhea häntä leveiden tassujen päälle kiedottuna.

Nimi: Kalliopentu (Varjoklaani)

19.03.2019 20:46
Kalliopennun uteliaasti udellessa vieraan nimeä hän sai vastaukseksi kahdet reaktiot. Kaipaamansa nimen, joka paljastui Cleopartaksi, sekä tuimat katseet vanhemmiltaan. Vaisotmaisesti hän painoi korviaan ja laski aavistuksen päätään, vilkaisten kummankin vanhempansa kasvoja vuorotellen. Häntä harmitti että he olivat vilkaiseet häneen noin, mutta päätti ettei sanonut asiaan silloin mitään. Hän varmaan saisi kuulla siitä kunhan vieras naaras lähtisi.
Hän seurasi sivusta kun emo vastasi Cleopatran kysymykseen, päätään pudistellen ja jännittyneestä asennostaan suoristautuen. Kalliopentu yritti tehdä sen niin ettei kukaan huomaisi, mutta painoi edelleen lapaansa kiinni emon häntään, sen tuodessa hänelle suunnattoman turvan tunteen, vaikka siihen varmasti auttoi myös is- Tuhkasydämen puolustava kyyry heidän edessään. Mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut pudistella pois uteliaisuutta, jota koki katsoessaan vierasta. Se melkein peitti kokonaan nälän tunteen, joka edelleen vatsassa mourusi.
Kalliopennun mieltä aavistuksen pimensi ylpeänoloinen ilme vieraan naaraan kasvoilla. Hän ei tykännyt siitä lainkaan ja halusi sen heti pois, naaraan tuijottaessa kuin vaatien heiltä jotakin. Se sai pakostakin hänen häntänsä karvat nousemaan. Kalliopentu vilkaisi Tuhkasydämeen kollin lisätessä Seittikuun tarinaan oman osuutensa. Kalliopennulla ei ollut mitään hajua, kuka tämä ’Aronia’ oli, eikä oikestaan ihan hirveästi enää välittänytkään. Nyt kun hän oli tuonut nälän taas mieleensä, se painosti jälleen, kuten myös pitkän matkan jälkeen särkyvät tassut. Hän oli aika valmis lähtemään takaisin leiriin, vaikka kauhesti metsä ympärillä vielä kiinnostikin.
Kun Cleopatran katse sattui osumaan Kalliopentuun, suoristautui pentu koko mittaansa. Hän ei tiennyt yhtään mitä ajatella kauniista vieraasta, mutta tiesi että ei tahtonut tämän olevan heidän reviirillään, vaikka pieni sympatia olikin syttynyt pennun rinnassa kuullessaan naaraan sanat.
Toivoen että ei saisi tällä kertaa moitteita, Kalliopentu astui vähän eteenpäin emonsa takaa, että ei vaikuttaisi pelkurilta ja naukui kaikella itseluottamuksella, mitä pienestä kehostaan löytyi. ”Sinä et kuitenkaan saa jäädä Varjoklaanin reviirille. Sinun täytyy mennä nyt pois.” Hänen kyntensä olivat painuneet maahan kiinni jännityksestä, mutta onneksi sitä ei näkyisi lumen alta, johon hänen tassunsa olivat painautuneet nilkkojaan myöten. Vihertävät silmät kuitenkin olivat vakaasti vieraaseen kiinnittyneet, sillä häntä kovin kiinnosti miten toinen reakoisi hänen sanoihinsa, kuten myös hänen vanhempansa.

Nimi: Tuhkasydän (Varjoklaani)

18.03.2019 22:31
Tuhkasydän silmäili vierasta solakkaa naaraskissaa avoimen vihamielisesti. Siinä missä Seittikuu hänen vierellään asettui hieman vähemmän uhkaavaan asentoon, Tuhkasydän pysyi yhä sen näköisenä, että olisi valmis loikkaamaan mustaturkkisen kissan kimppuun. Tuhkasydän jakoi Seittikuun lailla moittivan silmäyksen Kalliopennun suuntaan. Eihän pentu toki sitä ymmärtänyt, mutta tämä ei ollut oikea tilanne ruveta vaihtelemaan nimiä. Niinpä Tuhkasydän ei tehnyt elettäkään esitelläkseen itseään ja oli tyytyväinen siitä, ettei Seittikuukaan. Tuhkasydän ei enää pitänyt hampaitaan paljastettuina, mutta piti asentonsa yhä matalana, niskakarvat pörhistettyinä ja hänen häntänsä viuhtoi puolelta toiselle. Kolli ei voinut sietää kulkukissoja ja erakoita, hän ei ainakaan tahtonut noita Varjoklaanin reviirille.
Tuhkasydän pysytteli vaiti ja antoi Seittikuun puhua, vaikka tuhahti itsekin ajatukselle, että Cleopatraksi esittäytynyt naaras olisi tullut etsimään erakkoa klaanin reviiriltä, jokseenkin typerää kieltämättä. Tuhkasydän ei ollut varma oliko hyvä ajatus kertoa naaraskissalle kaikkea, mutta toisaalta, tämä vaikutti kyllä melko rehelliseltä ja ehkä tästä pääsisi näin aiemmin eroon. Tuhkasydän ei kuitenkaan pitänyt mustan kissan hitusen kopealta vaikuttavasta asenteesta ja se sai hänet vastareaktiona suoristamaan asentonsa ja silmäilemään naarasta myöskin ivallisesti. Huomaamattaan tuhkanharmaa kolli kuitenkin vilkaisi naaraan kehon lävitse ennen kuin huomasi mitä oli tekemässä ja kovetti ilmeensä. Täytyi myöntää, että erakko oli silmäänpistävän kaunis sellaisella eksoottisella tavalla, jota Tuhkasydän ei ollut ennen nähnyt. Hän ei kuitenkaan tahtonut ajatella sitä tai kiinnittää asiaan huomiota, hänen vierellään oli sentään Seittikuu, jota kolli rakasti ja hänen tunteensa naarasta kohtaan olivat vahvempia kuin ohimenevä kiinnostus vierasta kaunotarta kohtaan. Sitä paitsi, kunnioituksesta kumppaniaan kohtaan hän ei myöskään vilkuilisi enempää. Vierasta kopeaa naaraskissaa Tuhkasydän ei juurikaan kunnioittanut. Hänen lähes mustilta näyttävät silmänsä pysyivät melkoisen kylminä ja ilmeettöminä sen ajan, kun Seittikuu kertoi mitä tiesi, ja Cleopatra vastasi hänelle.
"En valitettavasti tiedä enempää", kollikin naukaisi. Hän ei ollut juurikaan ollut ollut tekemisissä Aronian kanssa. "En myöskään tiedä ketään, joka tietäisi hänen liikkeistään." Soturi toivoi pääsevänsä Cleopatrasta eroon mahdollisimman pian ja naaraan pois heidän reviiriltään.

Nimi: Cleopatra (Erakko)

18.03.2019 22:14
Cleopatra vilkaisi kahdesta kissasta toiseen, olisi ollut mukavaa tietää heidän nimensä, kerran Cleopatra itse oli vaivautunut esittelemään itsensä. Toisaalta naaras kyllä arvasi hyvin, miksi kaksi kissaa eivät tahtoisi ryhtyä turhan tuttavalliseksi reviirillään pyörivän tuntemattoman naaraskissan kanssa. Tuhkanharmaa kolli silmäili häntä vieläkin hyvin epäileväisenä suurten pupillien takia lähes mustilta näyttävillä silmillään ja Cleopatra saattoi kyllä huomata, ettei seittikuvioinen naaraskaan vaikuttanut turhan rentoutuneelta.
Cleopatran syvän keltaisten silmien katse käväisi jopa hieman kopean näköisenä mustaturkkisessa naaraskissassa, kun tämä esitti siamilaiselle kysymyksen. Valitettavasti naaras ei usein itse huomannut kuinka kopealta ja turhankin ylvähköltä usein näytti, vaikka nytkin hän kyllä yritti parhaansa mukaan näyttää ystävälliseltä - eri asia sitten, kuinka ylimielisen vaikutelman hän lopulta ulospäin antoi. "Niin. Kuulin, että hän olisi tullut Varjoklaanin mukana ja kenties myös löytäisin hänet täältä." Cleopatra pakotti kopean ilmeensä väistymään toivomansa mukaan ystävällisen hymyn tieltä. "Olisin hyvin kiitollinen, mikäli osaisitte auttaa minua." Hänen olisi ehkä pitänyt madella enemmänkin ja kertoa, kuinka tärkeitä kaikki tiedonmuruset olisivat, mutta hänestä ei aivan ollut alentumaan siihen. Lisäksi Cleopatrasta tuntui, että vieras kolli oli kenties silmäillyt häntä kerran tai pari, vaikka selkeästikin piti katseensa melko hyvin kurissa.
Cleopatra näki, että seittikuvioinen naaras oli aikeissa vastata ja siro naaras jäi katsomaan häntä lähes odottavaisena, vaikka päänsä hän yhä piti ylhäällä. Hän huomasi jännittävänsä enemmän kuin oli osannut odottaa, että saisi kenties kuulla jotain Aronian olinpaikasta. Naaras oli etsinyt kollia pitkään ja toivoi todella jo viimein löytävänsä tämän, vaikkei oikeastaan edes tiennyt mitä sanoisi tai tekisi tämän nähdessään. Joka tapauksessa naaras oli kyllästynyt olemaan yksin ja luikkimaan pakoon kollien himoavilta katseilta, ainakin silloin tällöin.
Cleopatran mieliala kuitenkin laski nopeasti ja huomattavasti, kun naaraskissa paljasti, että Aronia oli kyllä kulkenut heidän mukanaan, mutta lähtenyt. "Ikävä kuulla. Olin toivonut viimein löytäväni hänet. Tiedättekö ketään, joka osaisi kenties sanoa, minne hän olisi voinut mennä?"
Cleopatran katse kääntyi takaisin tuhkanharmaasta kollista mustavoittoiseen kissaan ja kirjavaan pentuun tämän jalkojen juuressa. Soti hieman Cleopatran ylpeyden päälle paljastaa miteen motiiveistaan, mutta tässä tilanteessa laiha naaras joka tapauksessa naukui: "Olemmme vanhoja tuttavia. Hän opetti minua kerran, kun olin aika pahasti hukassa. Olen pitkään odottanut tapaavani hänet uudestaan." Cleopatraa kadutti jo nyt melkein vähäinenkin avautumisensa. Mitä ihmeessä hän tekisi seuraavaksi?

Nimi: Piikkipaatsama (Tuuliklaani)

18.03.2019 21:51
Kanervakirjon hännän kevyt kosketus tuntui lohdulliselta, kun naaras kosketti Piikkipaatsamaa kollin istuutuessa. Hetkeksi kollin valtasi halu painautua vasten siskon turkkia lämpimään kuten joskus kun he olivat vielä olleet pieniä. He olivat menettäneet molemmat vanhempansa nuorina, eikä Mäyrätassukaan ollut elänyt kauaa. Niin ikävää kuin se olikin, Piikkipaatsama ei enää kyennyt muistamaan millainen veljen ominaistuoksu oli ollut, tai miltä hänen äänensä oli oikeastaan kuulostanut. Kanervakirjon sanat siitä, kuinka heillä oli vain toisensa vastasivat hyvin kollin ajatuksia ja Piikkipaatsama kohotti kiitollisena sinisten silmiensä katseen sisareensa. Hän soi tälle takaisin hymyn vastaukseksi. Ruskeaturkki oli kiitollinen myös siitä, että sisar jaksoi kuunnella häntä ja odottaa hiljaa ja painostamatta, että nuori soturi saisi sanottavansa sanottua.
Piikkipaatsama vilkaisi vaivihkaa jälleen ylös sisarensa lähes fuksian sävyisiin silmiin, kun oli paljastanut asiansa. Edes sisaren vastatessa piikkiturkkinen kolli ei voinut olla aivan varma mitä naaras pohjimmiltaan asiasta ajatteli, mutta oli ennenmuuta kiitollinen tämän tukevista sanoista. "Olin toivonut, että voisin kertoa vähän iloisemmissa merkeissä", Piikkipaatsama huokasi hiljaa hieman kuivahkosti virnistäen. Hän ei todellakaan tuntenut oloaan iloiseksi.
"Niiin..." Tupsukorva säpsähti hieman Kanervakirjon suoraa kysymystä, kun heidän serkkunsa nimi mainittiin. Piikkipaatsamankin katse käväisi siinä suunnassa, missä kaksikko istuskeli kauempana toisiinsa lähes kietoutuneena kuten aiemminkin. "Ovat. Ja minä tiedän, ettei se ole niin. Tiedän, että Susihammas on rakastanut Tuiketuulta jo iät ja ajat, ainakin siitä asti, kun olimme vielä oppilaita", Piikkipaatsama piirteli valkealla tassullaan vaivaantuneinta kuvioita nurmikkoon. "Olemme tavallaan kisanneet Susihampaan kanssa hänen huomiostaan iät ja ajat, nuorempana inhosinkin häntä jopa hieman", Piikkipaatsama tunnusti hieman nolostuneena. "Olin kiukkuinen, varsinkin siitä, että hän oli soturi ja me vain oppilaita. Tuntui myös vaikealta kilpailla soturia vastaan, päätin kuitenkin yrittää parhaani." Kanervakirjon jatkaessa sanomalla, että hänestä Piikkipaatsaman tulisi kuitenkin kertoa. Kollin lavat painuivat entisestään lyssyyn ja nyt hänen äänensä kuulosti vähän enemmän kipakalta, muistuttaen hieman sisartaan, vaikkakaan kolli ei vieläkään kuulostanut äksyilevältä. "Mitä se hyödyttäisi? Hän on selkeästi jo valinnut Susihampaan. En minä tahdo heidän onneakaan pilata, mikäli he katsovat että yritän tunkea siihen väliin. Ja siltä osin, mitä minä näen, olen tainnut jo menettää mahdollisuuteni." Piikkipaatsaman ääni muuttui jälleen nujerretuksi.
Piikkipaatsama huokaisi uudemman kerran. "Onko minussa jotain vikaa, Kanervakirjo?" Piikkipaatsama kysyi sitten hieman yllättäen ja katsoi sisartaan yllättäen taas suoraan silmiin. "Olen yrittänyt kaikkeni, jotta olisin hyvä soturi ja jotta olisin... vähintäänkin Susihampaan veroinen. Mutten selkeästikään pärjää hänelle. Tai siis", hän takelteli jälleen vähän. "Ymmärrän, että ehkä Tuiketuuli ehkä vain... pitää hänestä enemmän, ehkä en olisi voinut tehdä mitään paremmin, mutta silti... Minusta tuntuu, että vika on jollain tapaa minussa. Ehkä en ole puoleensa vetävä tai tarpeeksi mukava, tai tarpeeksi hyvä metsästämään. En tiedä." Piikkipaatsama katseli ylös oksien pensaan oksien lävitse taivaalle, joka oli kirkas ja pilvetön. Kolli naurahti kevyesti. "Olen oikea sotkupesäke, mites sinulla menee?" Kysymys oli täynnä sarkasmia ja tavallaan kolli melkein toivoi, että voisikin ehkä sittenkin kääntää puheenaiheen muualle, vaikka oli itse tahtonut keskustella sisarensa kanssa asiasta ja kenties saada lohtuakin. Hänen oma mielensä hämmensi häntä.

Nimi: Tulikaste (Tuuliklaani)

18.03.2019 04:49
Hopeankiilto kuunteli Tulikastetta. Hyvä. Sen käsittelemät asiat olivat vakavia ja Hopeankiillon koko huomio oli nyt tärkeää. Klaani tarvitsi niitä kahta - mutta ennenkaikkea myös Kastetähteä. Tulikaste ei kuitenkaan tahtonut juorujen leviävän. Hopeankiilto onneksi ymmärsi.
"Niin. Tarkoitan kuitenkin sitä, että saatamme joutua luopumaan Kastetähdestä, jos huonosti käy." Tulikaste täsmensi sanojaan, kun se oli maininnut henkisesti rasittavista päätöksistä. Kastetähti oli ollut pitkään kuolleena. Tulikaste ei enää nostatellut toiveajatuksia, sillä ne vain pahentaisivat tilannetta. Sillä oli ilman pettymyksiäkin jo tarpeeksi vaikeaa hallita klaani. Tai no, Ikuisuusyö ja Veritassu.
"Kiitos. Arvostan sitä."
Tuuliklaanin tilanteessa apu oli tarpeen. Tulikaste luotti myös helpommin vanhempaan kissaan ja arvosti tuon enemmän elämää nähneitä mielipiteitä. Hetkeksi se saattoi huokaista helpotuksesta. Hopeankiilto oli selvästi myös valmis ottamaan kokonaisaikaisen viran varapäällikkönä vastaan. Ajatus hirvitti Tulikastetta, joten se päätyi vain nyökkäämään jähmeästi toisen kunnioittavalle eleelle.
"Saattavat olla. Pimeän metsän henget eivät ole klaanien historian aikana vielä käyttäytyneet näin. Jos he pystyvät liikkumaan seassamme kuin elävät, ties mihin muuhun he kykenevät kulissiensa takana." ruosteenpunaisen varapäällikön kulmat kohosivat tässä vaiheessa niin, että sen otsa meni epätavanomaiseen kurttuun.
"Hyvä. Mennään."

Illankajon pesällä Tulikaste yllättyi itsekin siitä, kun Illankajo yllättyi sen ja Hopeankiillon paikalle saapumisesta. Harmahtava parantajanaaras oli ilmeisesti vahtinut Kastetähden vointia silmä kovana ja täten jättänyt huomiotta ulkoa kuuluvat askeleet. Tulikaste työntyi kokonaan pesään.
"Anteeksi, Illankajo, en tarkoittanut säikäyttää sinua", naaras sanahti pahoittelevasti ääni hitusen väsyneenä. "Olit ilmeisesti ajatuksissasi - tai todella väsynyt. Milloin olet nukkunut itse viimeksi?"
Illankajo vaikutti olevan nukahtamaisillaan suoraan siihen. Oliko kolmas naaras ollut sittenkin unessa? Tulikaste tunsi olonsa hetken aikaa katuvaiseksi. Se ei olisi tahtonut herättää Illankajoa, sillä tuo tarvitsi selvästi lepoa.
Parantaja kuitenkin päätti raportoida Tulikasteelle ja Hopeankiillolle Kastetähden voinnista. Tieto ei saanut Tulikastetta yhtään iloisemmaksi ja naaras istahtikin lopulta vain hengettömän päällikkönsä viereen. Siniset sielunpeilit porautuivat suoraan päällikön poskeen, suoraan siihen silmän alle kuin yrittäen pakottaa tuota sillä tavalla heräämään.
"Niin kauan kuin varmistumme siitä, että hän herää. Tai ei herää. Jos hän palaakin emme voi noin vain haudata häntä, Illankajo. Joko hänen ruumiinsa mädäntyy tai hän tulee takaisin." Tulikaste maukui terävästi nostaen katseensa kahteen muuhun naaraaseen.
"Vaikutat melkein luovuttaneelta", se pisti sielunpeilejään siristäen merkille. "Oletko sinä luovuttanut päällikkösi suhteen, Illankajo?"
Varapäällikkö ei varsinaisesti pitänyt siitä, miten Illankajo vaikutti melkein jo puolivalmiilta syöttämään kuolonmarjoja Kastetähdelle. Ne tuskin tepsisivät päällikön ollessa tässä tilassa, mutta jo ajatus jonkinlaisesta armokuolemasta ärsytti Tulikastetta. Kastetähden ei kuuluisi lähteä heidän armonsa avulla tästä maailmasta. Jos tämä olisi lähdön hetki pitäisi päällikön taistella!
"Hopeankiilto, mitä mieltä sinä olet? Kauanko odottaisit päällikkösi paluuta?"

Nimi: Kanervakirjo (Tuuliklaani)

18.03.2019 02:06
Piikkipaatsama päätyi kuin päätyikin nostamaan katseensa Kanervakirjon sielunpeileihin. Lähes fuksian väriset silmät tuijottivat sen pienen hetken täysin räpäyttämättä takaisin, eikä Kanervakirjo voinut siinä parin sekunninkaan aikana olla huomaamatta, miten ruskeaturkkisen kollin silmät olivat lasimaisemmat kuin Kanervakirjo oli koskaan ennen nähnyt. Se tiesi etteivät kyyneleet olleet kaukana, mutta juuri siitä syystä naaras päätti olla sanomatta mitään; se pelkäsi murtavansa padot huomauttamalla asiasta. Olisi helpompaa molemmille, jos Piikkipaatsama ei purskahtaisi itkuun ja nolostuisi siitä myöhemmin. Kanervakirjo tahtoisi ensin kuulla kollin asian ja sitten vasta joutua lohduttamaan tuota, jos nyt mitenkään mahdollista. Harmaa soturitar ei kuitenkaan katoisi veljeään nenänvarttaan pitkin mikäli tuo tuntisi olonsa tässä ja nyt jo niin pahaksi, että itkulle olisi tarvetta.
Niinpä kaksikko siirtyi sivummalle ja tiukoista sanoistaan huolimatta Kanervakirjo pyrkisi pyyhkäisemään hännällään veljensä kylkeä ennen kuin se istuisi alas. Piikkipaatsama istui sen eteen, ja ehkä naaras kuvitteli, mutta kollin tarkasti aloilleen asettautuminen vaikutti ajan pelaamiselta. Kanervakirjo ei tuominnut, se soisi veljelleen kyllä kaiken miettimisajan, mutta se silmäili joka tapauksessa tarkkaavaisesti kollia tuon kietoessa häntänsä etukäpäliensä päälle.
Piikkipaatsama ei heti puhunut, eikä Kanervakirjo tuominnut. Se istui aloillaan ja katsoi rauhallisesti edessään istuvaa kissaa, odotti täysin hiljaa edes kurkkuaan selvittämättä, sillä asia oli selvästi vaikea ruskeaturkkiselle. Toisenlaisessa tilanteessa, jos sen edessä olisi istunut vaikka Lohduntassu eikä Piikkipaatsama, olisi Kanervakirjo varmasti hoputtanut seuralaistaan kakaisemaan asiansa ulos. Se kuitenkin tässä tilanteessa toi ilmi tietynlaisen muista eroavan kunnioituksensa olemalla hiljaa.
"Älä sano noin. Minä olen siskosi, on tehtäväni auttaa sinua. Mitä muutakaan elämälläni tekisin, jos en kuuntelisi murheitasi? Meillä ei ole muita, Piikkipaatsama. Vain me toisemme." Kanervakirjo sanoi sitten veljensä väliin terävään sävyyn, kun kolli alkoi epäillä asiansa järkevyyttä. Kanervakirjo ei antaisi tuon nyt perääntyä. Rohkaisuksi se soi terävistä sanoistaan huolimatta kevyen hymyn.
Tuiketuuli. Piikkipaatsama päätti nyt kertoa Kanervakirjolle Tuiketuulesta. Se herätti naaraassa monenlaisia ajatuksia, sillä vaikka harmaankirjo ei hirveästi toisesta naaraasta välittänyt, olisi se tahtonut Piikkipaatsaman olevan onnellinen. Hännänpää yllättäen vääntyillen Kanervakirjo kuitenkin kuunteli asian loppuun.
"Kyllä, olen huomannut", Kanervakirjo sanoi lopulta Piikkipaatsaman laskiessa katseensa varpaisiinsa. "Et ole kuitenkaan tahtonut puhua minulle siitä, en ole siis ajatellut myöskään painostaa asiaa sinusta esille, sillä olemme molemmat aikuisia. Joko kerrot minulle tai et kerro. Olen kuitenkin iloinen siitä, että päätit lopulta kertoa."
Kanervanpunaiset sielunpeilit räpähtivät hyväntahtoisesti, vaikka Kanervakirjo oli muuten kohtalaisen ilmeetön. Se selvästikin punnitsi tilannetta tarkoin, vilkaisten jopa muun leirin suuntaan siinä sivussa. Sen katse osui valitettavasti Tuiketuuleen ja Susihampaaseen. Ei vaatinut paljoakaan päättelykykyä, että osaisi yhdistää yksi plus yksi. Kanervakirjo palautti silmänsä Piikkipaatsamaan. Asia oli muuttunut samalla sekunnilla paljon hankalammaksi ja naaraan teki mieli irvistää.
"Tuiketuuli ja Susihammas?" se arvasi ja toivoi todella, että vaikka tilanne näytti miltä näytti, Piikkipaatsama tyrmäisi vastauksen sanoen ettei kyseessä ollut sisarusten serkku. Kanervakirjo ei ollut koskaan edes puhunut Susihampaalle, mutta nyt vaikutti, että sillä saattaisi olla syytä. Piikkipaatsama ei tosin saattaisi täysin arvostaa sitä, jos Kanervakirjo ryntäisi käsilaukku vaarallisesti lyömävalmiudessa sekaan tähän soppaan.
"Ovatko he sitten vaihtaneet kieliä... läheisemmin kuin tavallisilta sotureilta odottaisi?" Kanervakirjo kysyi vilkaisten vielä kerran Piikkipaatsaman kasvojen ohitse kohti Tuiketuulta ja Susihammasta.
"He voivat olla vain ystäviä", Kanervakirjo sanoi vaikka se epäili itsekin sanojaan; se ei kuitenkaan päästänyt epäilystään missään nimessä hiipimään ääneensä. "Ja vaikka eivät olisikaan, minusta sinun tulisi silti kertoa Tuiketuulelle tunteistasi. Et voi menettää mitään kertomalla, mutta jos taas jätät kertomatta, et koskaan edes saa mahdollisuutta hänen kanssaan. Älä jätä ainutta tilaisuuttasi käyttämättä, sillä se ei jää odottamaan."
Kanervakirjolla ei ollut omakohtaista kokemusta suhteista, mutta se ymmärsi sen verran, että Piikkipaatsaman olisi nyt oltava suorasanaisempi ja rohkeampi kuin tuo selvästikään oli ollut. Harmaankirjava naaras oli hyvin perillä veljensä kiivaasta luonteesta, mutta ilmeisesti tunteiden näyttäminen ei kuulunut tähän kategoriaan. Olisi siis vain otettava itseään niskasta kiinni ja selvittää, olisiko kollilla enää mahdollisuutta.

Nimi: Piikkipaatsama (Tuuliklaani)

18.03.2019 01:13
Piikkipaatsama säpsähti hitusen, kun sisko kehotti sitä katsomaan itseään. Tietyllä tapaa Kanervakirjon napakka äänensävy tuntui lohdulliselta ja auttoi juurruttamaan Piikkipaatsaman tähän hetkeen, tuntui mukavalta tietää, että ainakin Kanervakirjon saattoi luottaa olevan oma itsensä. Epäröiden kolli kuitenkin teki kuten käskettiin ja kohotti katseensa. Piikkipaatsaman eripariset siniset silmät kohtasivat hänen sisarensa kanervan punertavien silmien katseen. Kollin silmät näyttivät alakuloisilta ja hieman kosteilta, Piikkipaatsama yritti kovasti olla ryhtymättä pillittämään tässä sisarensa edessä, se olisi ollut vähintäänkin noloa. "Okei", piikkiturkkinen kolli myöntyi hiljaa hieman tukahtuneella äänellä, kun Kanervakirjo ehdotti, että he menisivät puhumaan jonnekin muualle. Piikkipaatsama kohotti toisen etutassunsa ja pyyhkäisi sen syrjällä kuonoaan ja silmäkulmaansa, ennen kuin lähti tassuttelemaan vaitonaisena harmaaturkkisen nuoren soturin perään. Kun he pääsivät Kanervakirjon valitsemaan paikkaan pähkinäpensaan juurelle, missä heillä viimeinkin olisi omaa rauhaa keskustella. Ruskea-mustaraiallinen kolli istui pilkullista naarasta vastapäätä ja kietoi piikikkään häntänsä valkeaiden käpäliensä peitoksi huokaisten pienesti. Nyt kun he oikeasti olivat tässä vastatusten ja voisivat jutella, Piikkipaatsama ei enää tiennytkään miten olisi aloittanut. Kolli tuijotteli hetken varpaitaan ennen kuin alkoi puhumaan ja muisti sitten, mitä sisar oli sanonut. Hän kohotti sitten katseensa Kanervakirjoon ja huokaisi. "Ehkä minun ei pitäisi vaivata sinua tällä mutta... Minusta vain tuntuu, että minun on pakko puhua jollekulle, muuten räjähdän..." Hän vilkaisi sivulleen ennen kuin käänsi jälleen katseensa eteenpäin korvat hieman lannistuneessa luimussa, kollin ryhti näytti muutenkin kasaanpainuneelta. "Minä... Olen jo pidempään ollut... ollut..." Tuntui typerältä, että oli niin vaikea puhua omista tunteistaan edes sisarelleen, kai hänestä jotenkin tuntui, että hän oli kolli ja hänen olisi pitänyt pystyä selviämään ilmankin tällaista tunteiden vuodatusta. Hän kuitenkin päätti yrittää ryhdistäytyä. "En tiedä oletko huomannut, mutta Tuiketuuli on ollut jo pitkään minulle hyvin tärkeä. Oikeastaan melkein koko oppilasaikamme. Ja minä toivoin, että hän tuntisi samoin. Partion jälkeen olin onnellinen ja olin jo suunnitellut... kertovani hänelle." Piikkipaatsaman täytyi nielaista välissä, tuntui yhäkin oudolta puhua tästä. Silti hän luotti siskoonsa, vaikka he kaksi eivät olleetkaan kamalan paljoa viimeaikoina jutelleet. "Mutta sain huomata, että hän ei todellakaan tunne samoin. Hänellä on jo... toinen." Nyt Piikkipaatsama joutui väkisinkin kääntää katseensa varpaisiinsa ja naukui hädintuskin kuuluvalla äänellä: "En tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin, en varmaan mitään, mutta toivon, että hän olisi valinnut minut..."

©2020 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com