Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Kanjoni | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Lehtipuro (Taivasklaani)

22.04.2019 16:34
Saatuaan nopean mielijohteen siitä, että lähtisi nuoren kulkukissan perään saatellakseen tämän reviirin rajalle saakka, kuningatar oli kysynyt Tulenkipinän lupaa lähteä. Hän ei ainakaan saanut kunnon törmäystä ehdotuksellaan kollilta, mikä oli todellakin hyvä juttu. Lehtipuro halusi melkein huokaista, vaikka olikin alitajuntaisesti uskonut oranssivalkoisen soturin suostuvan. Ainoa asia, mitä hän oli tosin pelännyt oli, että hän ei olisi päässyt lähtemään, koska sattui olemaan viimeisillään tiineenä. Tulenkipinä mainitsi tästä ja kysyikin laikukkaalta Lehtipurolta jaksaisiko hän.
"Kyllä minä pärjään, ei tässä mitään", hän naukaisi pehmeästi kookkaalle soturille, ja mitään muuta hölisemättä lähti ottamaan nuorta pentua kiinni.
Päästyään raskaan mahansa kanssa hiekkaturkkisen kulkukissan luokse, hän ilmoitti lähtevänsä saattamaan tätä reviirin rajalle asti. Ja vaikka kuningatar oli kuvitellut aluksi, ettei kolli vastaisi hänelle muuta kuin nyökkäämällä, kolli kyllä sai suunsa auki kertoen ymmärtäneensä yskän. Lehtipuro tunsi olonsa heti paljon rennomaksi kulkukissan läsnäollessa ja hymähti nuorukaiselle, ennen kuin he molemmat hiljenivat kulkemaan eteenpäin. Lehtipuro kulki hieman edempänä pennusta näyttääkseen suuntaan, mihin mennä ja hetken kuluttua uskalsi kysyä pennun nimeä esitellen samalla myös itsensä. Lehtipuro hymyili, kun kuuli pennun kertovan olevansa Eddie.
"Hieno nimi sinulla", laikukas kuningatar kehui, mutta uskoi kehunsa jälkeen heidän välisen ilmapiirin muuttavan kiusalliseksi, joten naaras yskäisi nopeasti ja vilkaisi poispäin pienikokoisemmasta kissasta hetkeksi. "Ainakin erilainen, tiedäthän? Hyvällä tavalla." Mutta näköjään Eddie ei ottanut sitä mitenkään loukkauksena, vaan Lehtipuron yllätykseksi hän kysyi kysymyksen naaraalta oma-aloitteellisesti klaaninimiin liittyen. Lehtipuro räpäytti aluksi aika hölmistyneesti sinisiä silmiään. Hän todellakaan odottanut tuollaista kysymystä kulkukissalta, mutta tämä oli pentu ja maailma noiden silmissä oli niin mahtavaa ja hämmentävää samaan aikaan. Naaras hymähti ja hidasti vauhtiaan vähän niin, että kulki enemmän Eddien kanssa samaan tahtiin tämän vierellä.
"Se voi olla sinusta outoa, olethan sinä klaanin ulkopuolinen, mutta meistä se on ihan normaalia -- jopa tavallista -- nimetä klaanimme kissat tuolla tavoin. Meitä on esimerkiksi Tulenkipinä, Loimutuli, Unentassu, Pikkutuuli, Horrospentu, Herukkaviiksi ja monia muitakin eri tavalla nimettyjä kissoja", Lehtipuro selitti hymysuin. "En osaa sitä paremmin selittää sinulle. Se on kai tapa, miten Tähtiklaani on halunnut meidän nimeävän klaanimme jäsenet."




Nimi: Iltahämärä (Myrskyklaani)

22.04.2019 15:59
Iltahämärä löysi kun löysikin etsimänsä kollin, ulkosalta loikoilemassa auringon valossa. Nuoren soturin harmiksi, oranssikirjava parantaja meni tämän auringon eteen, mutta tuskin tuo tästä pahastuisi kovinkaan paljon. Hän saisi nauttia lämmöstä niin paljon kuin halusi, jos hän ei suostuisi lähtemään Iltahämärän matkaan mukaan. Naaras tervehti nuorempaa yksilöä ja pyysi melko suoraan, halusiko tummaturkkinen soturi lähteä mukaansa yrttejä etsimään. Iltahämärä kuunteli, mitä toisella osapuolella oli sanottavanaan ja kuten olikin osannut arvata, Tervakynsi totesi ettei hänestä olisi hyötyä paljoakaan, koska ei tunnistanut yrttejä. Tämä reissu olisi toden totta ollut helposti järjestettävissä, jos Synkkämieli olisi täällä Iltahämärän apurina kuten hänen kuuluisikin, mutta tummaturkkinen oppilaansa oli edelleenkin poissa. Ainoa juttu, mitä hän parantajana kykeni tekemään nyt, oli odottaa ja katsoa palaisiko Synkkämieli takaisin. Ja jos ei...se olisi sen ajan murhe.
Iltahämärän suu muuttui pelkäksi viivaksi, mutta näytti edelleen tyyneltä.
"Ei ole valitettavasti, joten minun on tyydyttävä pompottelemaan nuoria sotureita kuten sinua", kirjava naaras kohautti olkiaan rennosti ja vilkaisi taakseen metsään, minne hän olisi matkalla yrttejä poimimaan, ja lisäsi:
"Ja sitä paitsi, tämähän on oiva mahdollisuus sinulle oppia jotakin uutta, mihin kaikilla ei ole mahdollisuutta. Ei sitä tietäisi, jos olet yrttejä vailla esimerkiksi hätätapauksissa partiossa ollessasi, enkä minä ehtisi välttämättä paikalle juuri silloin", Iltahämärä totesi ja vilkaisi erisävyisin silmin takaisin maassa loikoilevaan Tervakynteen, yrittäen houkutella tämän matkaansa mukaan pelkästään kertomalla reissun hyvät puolet. Se huono puoli olisikin se yrttien etsiminen -- siinä saattaisi mennä spturilta ja parantajalta koko päivä ja koko reviirin käyminen läpi, jos heille huono tuuri käy. Ja vieläpä tässä helteessä se olisi tukalampaa kuin normaalisti.
Iltahämärän kasvoille nousi tyytyväinen hymy, kun Tervakynsi nousi ylös, ilmeisesti päätettyään lähtevänsä parantajan mukaan. Samalla hän oli todennut, kuinka avarammassa paikassa saattaisi paahtua elävältä helteen takia. Iltahämärä naurahti keveästi kääntyessään ympäri lähtöä tehdäkseen, häntänsä keikkuen takanansa hiukan rennosti. Aivan. Sanoi siis kolli, joka äsken vielä oli löhöillyt auringon alla lämpöisessä, ennen kuin Iltahämärä oli tullut hänen luokseen.
"Onneksi pysyttelemme pääosin puiden varjoisskuuma, ei tule niin kuuma. Säälin tosin sinua hiukan, tummaturkkisena ei ole varmaan mukavaa viherlehden aikaan", parantaja naukui kohottaen kulmiaan soturin suuntaan, ennen kuin lähti tallustelemaan läheiseen metsään Vaahterarannan suuntaan, olettaen soturin seuraavan häntä perässä.

Nimi: Kastetähti (Tuuliklaani)

22.04.2019 00:44
Kastetähden ja Lehtipisaran käymän keskustelun jälkeen kumpikin vaikeni melko nopeasti ja hiljaisuus säilyi pitkän tovin. Harmaaraidallinen tuuliklaanilainen oli ensin hämmentynyt ja jopa hieman loukkaantunut Lehtipisaran sanoista, selkeästikään ymmärtämättä nuoremman kissan ajatusmaailmaa. Kävellessään hiljaisuudessa niittyä pitkin Kastetähdestä tuntui, että painostava hiljaisuus ja koko paikan tunnelma saivat hänet ahdistuneeksi ja varuilleen. Hän tunsi hieman huonoa omatuntoa omista sanoistaan. Ehkä hän oli ollut vähän liian hätäinen tuomitsemaan Lehtipisaran sanat. Olisiko heidän kuitenkin pitänyt yrittää löytää jotain tietoja Pimeästä metsästä? Eikö soturiesi-isien henkien pysäyttäminen ollut lopultakin tärkeämpää kuin edes Tuuliklaani? Oli vaikea hyväksyä, että jokin voisi olla tärkeämpää kuin naaraan oma klaani. Kastetähti tunsi omatunnon pistoksen, kun ymmärsi, että yrittäessään olla uskollinen hän oli onnistunut olemaan vain itsekäs. Hän ajatteli ennen kaikkea klaania, jonka kissat olivat hänelle melkein kuin pentuja, joita hän ei ollut saanut. Ja totta kai hän ajatteli ystäviään, Pohjantuulta, Tulikastetta, kaikkia niitä kissoja, jotka oli jo menettänyt.
Jonkin aikaa sinisilmäinen päällikkö painiskeli omien ajatustensa kanssa kävellessään viileällä nurmella oudon tähtivalon alla ja pohti, miten rikkoisi hiljaisuuden. Hänen pitäisi yrittää ymmärtää asioita Lehtipisaran kannalta ja unohtaa hetkeksi, että hän oli päällikkö ja toinen nuori soturi. He olivat kuitenkin yhdessä tässä paikassa, joka tuntui hitaasti nakertavan Kastetähden tajunnan reunoja, tekevän hänestä vainoharhaisen ja jotenkin pelottavan turran. Lyhytkin kävely tuntui siltä, että kaikki oli turhaa ja Tähtiklaania mahdoton löytää. Eiväthän he edes tienneet suuntaa! Kastetähden teki äkisti mieli heittäytyä maahan ja jäädä siihen jo nyt. Mutta ajatus oli kerrassaan naurettava ja hävetti jo pienikokoista naarasta. Hän oli klaanikissa, saisi hävetä moisista ajatuksista. Mutta tämän paikan syytä sen täytyi olla.
Kun Lehtipisara kuitenkin istui kokeillen purra itseään jalkaan, päätyi bengalikuvioinen vaalea naaras lausumaan sanat, jotka saivat Kastetähden hieman havahtumaan. Yhtäkkiä siro tuuliklaanilainen uskoi ymmärtävänsä, mistä aiemmassa keskustelussa Lehtipisaran kanssa oli ollut kyse.
Hän räpytteli kirkkaita silmiään hieman soimaten itseään siitä, että oli ollut niin tyhmä, ettei ollut ajatellut asiaa Lehtipisaran kannalta. Ja silti nuorukainen oli kuulostanut melkein lohduttavan Kastetähteä itseään. "Olen pahoillani", Kastetähti huokaisi ja naaraan häntä vajosi hieman, laahaten nyt nurmikkoa. "Olin tyly sinulle hetki sitten. Olet tietenkin oikeassa. Pimeä metsä on tärkeämpi, kuin edes oman klaanini. Ja olen pahoillani", hän lisäsi uudestaan tarkoittaen tällä kertaa sitä, että Lehtipisaraa selkeästi ahdisti, kun hän ei tiennyt voisiko herätä. "Minun olisi pitänyt ajatella asiaa kannaltasi. En voi oikein tarjota lohdun sanoja, muuta kuin toivon, että Tähtiklaani tietää mitä tehdä ja löydämme heidät." Muuta Kastetähti ei voinut sanoa, ja mikäli Lehtipisara pitäisi häntä heikkona pahottelun takia olkoon niin. Hän ei tahtonut riidellä ainoan kissan kanssa, joka oli hänen kanssaan tässä petollisen rauhallisessa tuonpuoleisessa. Jos heistä kumpikaan ei koskaan pääsisi takaisin Kastetähti ei tahtonut joutua olemaan yksin.
Kun kaksikko lähti ylittämään petolliselta vaikuttavaa suota, väistellen lähes läpikuultavia henkihahmoja, Kastetähti lähti kävelemään ennen Lehtipisaraa, joka tuntui myöntävän lähes nolona, ettei uskaltanut mennä ensin. Tuuliklaanin päällikkö tuntui saaneen uutta päättäväisyyttä tarpoessaan turpeiden keskelle ja hän yritti unohtaa kasvavan vainoharhaisuuden. Hän oli alkanut epäillä, että Lehtipisarakin oli vain jotain harhaa, Pimeän metsän lähetti. Hän kuitenkin toppuutteli itseään ja vakuutteli itselleen, että oli tarpeeksi vahva kestämään vainoharhaisuuden, jota paikka ja kaikki se jännittyneisyys aiheuttivat. Jos hän menettäisi järkensä kaikki olisi mennyttä.
Kastetähti yritti jatkaa keskustelua mädäntymisestä (mikä hilpeä aihe) heidän jatkaessaan matkaansa, Kastetähden seuratessa melkein hypnotisoituna virvatulia. Hän nopeutti tahtiaan, vaikkei ollut varma oliko se viisasta. Hän kuitenkin tahtoi päästä perille ja oli lähes epätoivoisen varma, että löytäisi Tähtiklaanin sieltä mihin he kaksi menisivät. Mitä pidemmälle he kulkivat sitä enemmän epäusko ja epätoivo alkoivat nostaa päätään ja sitä suuremmalla vimmalla ja päättäväisyydellä Kastetähti tahtoi uskoa määränpäähän.
"Toivotaan, ettemme ehdi mädäntyä oikeassa maailmassa. Taistelitko sinä niitä Pimeän metsän kissoja vastaan kun saavuimme reviireille?" Kastetähti vilkaisi lapansa ylitse pakotettua tarmoa äänessään. Outo, ontto kiilto sinisissä silmissä paljasti Kastetähden sisäisen epätoivon, kun hän kohtasi nuoremman naaraan harmahtavat silmät. Kun Lehtipisara pian kommentoi sitä, ettei tahtoisi ehkä kuolla, kun paikka näytti moiselta, Kastetähti oli parahiksi horjahtaa uuteen silmäkkeeseen tummaa ja ahdistavaa vettä. Naaras ravisteli vettä käpälästään ja huokaisi lähes kuivakasti: "Niin." Hän jätti sanomatta, että ehkä he olivat jo nyt tuomitut tänne iäksi.
Matka jatkui vain, yhä loputtomamman tuntoisena ja Lehtipisara kyseli välillä suuntaa. Kastetähti seurasi vain sinisiä tulia epätoivoisella vimmalla. "Tänne päin. Tämän on pakko olla oikea suunta", hän vain sanoi.
Kun tähtihahmot viimein niityllä ilmaantuivat, harvalukuisina ja pelottavan repaleisina Kastetähti häilyi epäuskon rajamailla. Hänen mielessään kävi nopeasti aluksi koetun huojennuksen jälkeen, olisiko tämä vain joku sairas Pimeän metsän temppu? Mutta oliko heillä edes varaa epäillä? Kastetähti kuitenkin tiedosti, että osasi olla sinisilmäinen ja luottaa liian helposti, siksi häntä nytkin pelotti hieman. Siitä huolimatta Tähtiklaanin jäänteiden näkeminen huojensi häntä, hän vain toivoi, että mukana olisi ollut enemmän hänelle rakkaita, jotka olisivat voineet lievittää hänen tyhjää epätoivon ja pelon tunnettaan. Siitä huolimatta Kuisketähden, Tiikeriraidan, Haukkakynnen ja muiden näkeminen huojensi. Myös Pimeydentähti oli paikalla ja Kastetähti räpäytti kollille silmiään tervehdykseksi, jotenkin sanattomana siitä, että esi-isien voima oltiin viety, noin vain ja he vaikuttivat eksyneiltä hekin.
Lehtipisara hänen vierellään kysyi hämmmentyneitä kysymyksiä, joihin Kastetähti ei osannut vastata. Hän ei kuitenkaan siirtynyt pois bengalikuvioisen naaraan viereltä, kun nuori myrskyklaanilainen tunnisti isoisänsä ja viimein äitinsä. Tiikeriraita oli aina ollut tietynlainen sankarihahmo Kastetähdelle, se että kolli oli täällä oli... Ehkä huojentavaa.
Kastetähden sydäntä riipaisi Lehtipisaran itku, kun nuori naaras näki emonsa hänen rynnätessään Hallakuuran luo. Kastetähden kulmat painuivat pieneen kipeään ryppyyn, kun hän katseli näkyä. Nyt hänestä todella tuntui pahalta soturin puolesta. Entä jos Lehtipisara ei pääisi palaamaan? Ja nyt Hallakuurakin lähes sivuutti tyttärensä. Kastetähti saattoi kuvitella miltä naaraasta tuntui, vaikka pysyttelikin vaiti. Oliko Lehtipisara edes tiennyt emonsa kuolleen?
Kastetähti avasi suunsa vasta, kun Varjotähti mainittiin. Pimeydentähti oli lähdössä häntä vastaan ja Kastetähden sinisten silmien järkyttynyt katse nousi päällikköön. "Onko Varjotähti täällä?" Hän kysyi tuntien surua kuulemastaan. Oliko hän todella tällä hetkellä klaanien päälliköistä kauiten asemassaan ollut? Lumitähti oltiin nimitetty melko pian hänetkin ja kyseinen naaras oli toki ollut kauan varapäällikkönä, mutta Kastetähteä suretti, että muut päälliköt kuolivat yksi kerrallaan, vaikka he eivät niin läheisiä olleetkaan. Silti tuntui kuin osa varmuudesta murenisi heidän mukanaan. Jäisikö Kastetähtikin nyt tänne?
Kastetähti räpäytti yllättyneenä silmiään, kun näki marmorikuvioisen kollin saapuvan Kuisketähden vierelle. He kaksi vaikuttivat läheisiltä ja se yllätti harmaaturkkisen tuuliklaanilaisen. Hän ei oikein tiennyt, mitä Taivasklaanissa oli tapahtunut. Ei sillä nyt ollut väliä, silti Tuuliklaanin päällikkö kysyi yllättyneenä, ennen kuin seurasi: "Häivähdystähti?" Hän lähti kaksikon perään, peläten enemmän kuin tahtoi myöntää tähtikissojen katoamista. "Missä muu Tähtiklaani on? Mitä oikein tapahtui?" Hän vilkaisi Lehtipisaraan, kaikesta huolimatta bengalikuvioinen oli kissa johon hän luotti eniten täällä, niin vähän kuin he tunsivatkaan. Kastetähti pelkäsi yhä, että kaikki muu olisi harhaa. Kenties Lehtipisarakin saisi nyt kysymyksiinsä vastauksia. Ehkä, vain ehkä he voisivat päästä takaisin.


Nimi: Routahalla (Varjoklaani)

21.04.2019 22:53
Routahallan viha oli kuohahtaa todenteolla, kun Samettisiipi kävi suorastaan nimittelemään häntä. Oli hyvin lähellä, ettei valkovoittoinen nuori soturi vain pyörähtänyt ympäri violetit silmät loimuten ja loikannut hitusen pienemmän mustaturkin kimppuun. Ehkä ainoastaan Loiskevirtauksen ja tämän isän paikalla olo saivat Routahallan jotenkin hillitsemään itsensä ja häntä ärtyneesti heilahdellen hän vain asteli eteenpäin, eikä sanonut muuta. Kertakaikkisen vaikea uskoa, miten rasittava Samettisiivestä olikaan tullut, vaikka hänen isänsä oli niinkin mukava kissa kuin Syyskynsi, klaanin tuore varapäällikkö. Toisaalta, ehkä mustavalkea pitkäturkki oli aina ollut sellainen, Routahallalla ei ollut tapana olla läheisissä väleissä monenkaan klaanitoverinsa kanssa, vaikka pentuna olikin leikkinyt melkein kaikkien muiden pentutarhassa oleilleiden kanssa. Niistä ajoista tuntui kuitenkin olevan ikuisuus ja hyvä, että mustalaikukas naaras enää edes muisti sisaruksiaan. Moinen ajatus oli pelkästään surullinen ja Routahalla päätti unohtaa sen, vaikka paraa-aikaa vallitseva ärsytys ei ollut sen parempi tunne.
Loiskevirtaukselle jutellen punaviolettisilmäinen naaras kuitenkin lähti seuraamaan partion johdossa olevaa Mustaloimua. Melko pienikokoinen kolli johdatti heitä kohti Korpisaarta. Myöskin Saarnipuun ohituksen jälkeen tapahtunut jyrkänteeltä laskeutuminen tarjosi tilaisuuden olla puhumatta muille, mikä oli hyvä. Jo kävelyretken aikana sää oli alkanut melkoisesti lämmetä ja vaikka Loiskevirtaus ja Routahalla olivat pohtineet lyhyesti jääpeitteestä, valkovoittoinen soturi alkoi epäillä, että joki olisi kyllä jo varmasti tässä vaiheessa sula.
Kun he pääsivät Korpisaaren rantaan Routahalla oli lähes positiivisesti yllättynyt kuinka kauan Samettisiipi oli onnistunut olemaan hiljaa, mikä sopi Routahallalle enemmän kuin hyvin. Hän ei kuitenkaan ollut sitä tyyppiä, joka unohtaisi loukkaukset helposti. Jäntevä naaraskissa ei normaalistikaan tarvinnut paljoa, että alkoi inhota jotakuta. Ehkä Samettisiiven suhteen olisi vielä toivoa, ellei Routahalla joutuisi juttelemaan hänelle enempää kuin olisi pakko. Vaikea uskoa, että he olivat serkukset.
Routahalla nyökkäsi viileään kohteliaasti Mustaloimun sanoille, kun kokeneempi soturi lähti ylittämään Korpisaareen vieviä astinkiviä. Valkovoittoinen naaras arvosti kollin tapaa johtaa partiota, suorat ja liian pompottelevat käskyt saivat aina vahvatahtoisen naaraan kapinoimaan vastaan. Mutta noh, velvollisuutensa Routahalla ainakin tekisi ja nyt häntä myös kiinnosti käydä saaressa. "Mennäänkö?" Routahalla kysyi vilkaisten vaaleanharmaaseen laikulliseen ystäväänsä. Jäämättä oikeastaan odottamaan kuitenkaan vastausta varjoklaanilainen lähti loikkimaan heti Mustaloimun perässä saareen. Hän taittoi ylityksen melko ketterästi pitkän kehonsa ansiosta, eikä juurikaan kastellut tummia varapaitaan kosteilla kivillä.
Toisella puolella Routahalla suoristautui ja katseli ympärilleen lähtien kävelemään pientä saarta ympäri. Äkkiä naaras kuitenkin nyrpisti nenäänsä. "Tuntuuko teistäkin, että Myrskyllaani lemuaa täällä vähän liiankin voimakkaasti?"

Nimi: Ohdakemyrsky (Jokiklaani)

21.04.2019 22:28
Ohdakemyrsky oli iloinen nähdessään Jääkyyneleen hymyn levenevän hänen sanojensa myötä. Ystävällisten kasvojen näkeminen todellakin paransi kuviollisen naaraan mielialaa. Vaikkei hänelle juurikaan avoimen vihamielisiä oltukaan oltu, monet silti katsoivat häntä varuillaan tai jopa hieman halveksuen. Ohdakemyrsky oli tottunut niihin katseisiin jo Tuuliklaanissa alkuaikoinaan, joten hänen uusien klaanitoveriensa reaktiot eivät yllättäneet häntä, eikä Ohdakemyrsky antanut niiden vaikuttaa liikaa itseensä. Ei hän ollut rakentanut kovaa ulkokuortaan turhaan. Kuitenkin ystävällinen katse, varsinkin kollilta, johon hän oli antanut itsensä langeta.
Ohdakemyrsky oli tyytyväinen siitä, että suurikokoinen kolli istuutui hänen lähelleen syömään kalaa, niin lähelle, että harmahtava ja hiekanvärinen turkki hipoivat toisiaan. Ohdakemyrsky oli tyytyväinen läheisyydestä, mutta koska he vasta tanssahtelivat aiheen ympärillä soturitar ei tahtonut hätäköidä, eikä siksi painautunut kokonaan kollia vasten, vaikka hänen hieman mieli tekikin. Sen sijaan hän laski oman häntänsä lähelle kollin häntää, melkein kietoen ne yhteen. Ohdakemyrsky ei ollut kuitenkaan mikään kainostelija.
Syödessään solakkalinjainen naaras kuunteli tarkkaavaisesti Jääkyyneleen kertomusta. "Aivan", Ohdakemyrsky totesi ja naurahti sitten pienesti pilkettä silmässään, vaikka ei toki ollut mukavaa, että partion ilmapiiri oli ollut kireä. "Kaikki eivät vielä tunnu hyväksyvän noin nuorta ja verrattain kokematonta varapäällikköä. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksei hän voisi olla hyvä. Ainakaan hän ei ole mielestäni vielä osoittanut olevansa mitenkään epäpätevä", Ohdakemyrsky totesi sitten, ilmoittaen mielipiteensä.
Naaras kumartui repimään kalasta uuden palan kollin jälkeen ja kuunteli samalla Jääkyyneleen jatkaessa kertomustaan partion tapahtumista. Kollin sanat saivat naaraan väräyttämään yllättyneenä korvaansa. Kettu, uutinen ei ollut hyvä, mikäli niitä oli useampia. "Onni, että se oli jo kuollut", Ohdakemyrsky tokaisi jopa hieman kuivakasti. Hän pohti hetken, mikä klaaneista oli mahtanut saada ketun vaivoikseen ja häntä häiritsi, kuinka paljon hän mietti, miten Tuuliklaani mahtoi voida ja oliko kettu käynyt siellä. Tuuliklaani oli kuitenkin heidän toinen uusi rajanaapurinsa.
Ohdakemyrskyn vaaleansiniset silmät seurasivat kollia sivusta vielä sittenkin, kun Jääkyynel käänsi omat vihreät silmänsä kalaan. Hiekkaturkkinen soturi pohti hetken ennen kuin naukaisi katse yhä kollin sivuprofiilissa. "Viisaasti ajateltu, toivotaan, ettei sillä ollut seuralaisia."
Jääkyyneleen kysyessä Ohdakemyrskyn päivänkulusta naaras kallisti päätään pienesti, vino hymy yhä huulillaan. "Ihan kohtalaisesti, autoin leirin kunnostamisessa, mutta siinäpä se on mennytkin. En ole oikeastaan ehtinyt käydä katselemassa paikkoja, olisi kylläkin mukava käydä." Hieman leikkisästi silmiään siristäen naaras pukkasi kevyen flirttailevasti Jääkyyneleen olkaa käpälällään. "Tahdotko lähteä seuraksi? Olet ainakin kiertänyt jo vähän paikkoja valmiiksi." Ohdakemyrsky varoi olemasta liian päällekäyvä, yksinkertaisesti siksi, että Jääkyynel vaikutti niin kunnolliselta kollilta, ettei naaras tahtonut saada häntä vaivaantumaan. Kuitenkin Ohdakemyrsky oli varovainen myös siitä syystä, että kolli todella merkitsi hänelle yllättävän paljon ja hänen omat tunteensa hämmensivät häntä yhä ja saivat varuilleen. Ohdakemyrsky venytteli syötyään osansa kalasta ja nousi seisomaan kollin vierellä odottaen tämän mahdollisesti lähtevän mukanaan metsälle.

Nimi: Tulenkipinä (Taivasklaani)

21.04.2019 22:00
Tulenkipinä seisoskeli paikallaan mietteliäänä ja kuunteli klaanikissojen keskustelua leiriin harhaantuneen pennun kohtalosta. Tulenpunaisen kollin kipinäsilmät vilkaisivat lyhyesti Okaviillosta Aamukasteeseen ja Tihkupyryyn lyhyesti, ennen kuin hän siirsi hellemmäksi muuttuneen katseensa lyhyeksi hetkeksi paikalle saapuneeseen kumppaniinsa Tulivaahteraan. Harmahtavanruskean naaraan vatsa oli paisunut syntymättömien pentujen painosta ja Tulenkipinä epäili, vaikkei toki parantaja ollutkaan, ettei hänen kumppaninsa synnytys ollut enää kaukana. Valkopunainen kolli huomasi olevansa hermostunut tulevista pennuista. Totta kai hän jännitti itse niiden syntymää toivoen, että kaikki menisi siltä osin hyvin, mutta häntä jännitti myös paljon millaista elämä pentujen kanssa olisi. Hän tahtoi olla mahdollisimman hyvä isä pennuille ja toivoi, että klaanin tilanne vakiintuisi niin paljon, että pentujen, sekä heidän että Lehtipuron, olisi hyvä kasvaa klaanissa.
Tulenkipinä käänsi huomionsa takaisin ohikiitävistä mietteistään kirjavaan kollipentuun ja käpälillä olevaan tilanteeseen. Lehtipuro puolusti pentua jokseenkin kärkkäämmin kuin Tulenkipinä, mutta kollista se oli vain hyvä asia ja hän oli kuitenkin samaa mieltä kirjavan naaraan sekä Tulivaahteran aiemmin naukumien sanojen kanssa. Toinen kaksosista pysyi vaiti, mutta Tihkupyry ilmaisi näkemyksensä, ainakin Tulenkipinä oletti kollin olevan Tihkupyry, hän ei ollut aivan varma. "Sen olisi voinut tehdä yhtä hyvin myös joku oppilas", Tulenkipinä totesi sitten lyhyesti, vaikka nyökkäsikin valkoturkin sanoille. Ei pentua kuitenkaan voinut rankaista, mikäli tämä oli vahingossa onnistunutkin riistaa säikäyttämään. Nyt oli kuitenkin viherlehti, joten helteestä huolimatta riista palaisi kyllä.
Kaikeksi onneksi Lehtipuron sanojen ja pennun pahoittelun myötä tilanne oli viimein ohi ja kirjava nuorukainen sai luvan lähteä. Liekkiturkkinen soturi vilkaisi Lehtipuroon, kun naaras ilmoitti lähtevänsä saattamaan pennun rajalle. Naaraan kysymys vaikutti kuitenkin myös hieman kysyvältä. Tulenkipinä kurtisti hieman kulmiaan, mutta nyökkäsi. Lehtipuro oli ajatellut viisaasti. Kenelläkään tuskin olisi valitettavaa, mikäli Lehtipuro saattaisi pennun reviirin rajojen ulkopuolelle varmistaen näin lähtönsä. Kollia ainoastaan huolestutti Lehtipuron kunto, naaras oli kuitenkin Tulivaahteran tavoin viimeisillään tiineenä.
"Hyvä ajatus. Oletko kuitenkin varma, että jaksat?" Tulenkipinä kysyi hieman huolestuneisuutta äänessään, pohtien pitäisikö jonkun mennä naaraan mukaan. Lehtipuro kuitenkin vaikutti siltä, että oli varma päätöksestään joten Tulenkipinä luotti hänen valintaansa ja katsoi hänen lähtöään. Lehtipuro oli kuitenkin kokenut ja saanut pentuja ennenkin, joten Tulenkipinä luotti häneen. Hän ei muutenkaan ollut mikään päällikkö, joten Lehtipuron ei tarvinnut edes kysellä häntä lupaa.
Kolli kääntyi takaisin Tulivaahteran puoleen, kun Lehtipuro oli lähtenyt ja päätti, että mikäli naarasta ei pitkään aikaan kuuluisi niin sitten hän lähtisi katsomaan, että kaikki olisi hyvin.
Tulenkipinä odotti, että klaani hajaantui teilleen ja kumartui sitten puskemaan hellästi Tulivaahteran kylkeä. "Kuinka jakselet?" Hän kysyi lempeästi, hieman huolestuneena porottavasta helteestä, joka taatusti tekisi olosta tukalan. Tulenkipinä harkitsi olisiko jotain, mitä hän voisi tehdä. Hän oli aiemmin palannut jo metsältä ja vienyt ruokaa pennuille, sekä kuningattarille.

Nimi: Tervakynsi (Myrskyklaani)

18.04.2019 15:40
Sisaruskatraan tummaturkkisin oli oikaissut itsensä aivan leirin uloskäynnin eteen auringon kirkkaaseen paisteeseen. Tervakynsi ei voinut kieltää etteikö sen turkki uhannut kovaa vauhtia käristyä siinä kuin kananmuna pannulla, mutta samaan aikaan se nautti täysin siemauksin ansaitusta lämmöstä. Lehtikadon aika oli ollut hirvittävä, eikä nuori soturi toivonut enää koskaan kohtaavansa moista routaista viimaa eläessään. Kalpeat sielunpeilinsä sulkien se suuntasi kasvonsa hieman ylemmäs kohti valoa nauttien keskipäivän rauhasta. Se saattoi pienellä vaivannäöllä kuulla sen yllä puissa visertävät linnut, tuulen suhisuttamassa lehtiä ja kissojen vaihtavan muutamia sanoja leiriluolan kätköissä. Tervakynsi täten myös kuuli Iltahämärän saapuvat askeleet - ja mistäkö kolli tiesi parantajan saapuvan? Korvaansa väräyttäen Tervakynsi haistoi lähes huomaamattomasti ilmaa. Parantaja tuoksui aina jonkin maan ihmeellisimmiltä yrteiltä, ei vaatinut paljoakaan päättelykykyä odottaa naaraan pian ilmaantuvan Tervakynnen eteen. Soturi nuuhkaisi ilmaa nyt huomattavammin raottaen sitten mielenkiinnosta toista vaaleankeltaista silmäänsä. Iltahämärä selvästikin vaati sen huomiota, olihan tuo tullut juuri taitavasti auringon eteen. Niinpä Tervakynsi ajatteli, että ehkäpä sillä olisi aikaa kuunnella toisen selvästi seuraavissa sanoista paljastuvaa ehdotusta.
"Hei, Iltahämärä", kolli vastasi tavoitellen samaa sävyä, mutta se kuulosti parantajaa aavistuksen leikkimielisemmältä. "Synkkämieli ei ilmeisesti ole vieläkään palannut? Siitäkin huolimatta, Iltahämärä, minä olen varmasti huonoin vaihtoehto etsimään yrttejä kanssasi. En varmastikaan tunnista yrttejä, vaikka ne nimettäisiin suoraan minulle valmiiksi."
Siitäkin huolimatta tummaturkkinen bengalikissa näytti valmiilta lähtemään mukaan. Sen kissapetomainen häntä heilui silitellen hienoisesti hiekkaista maata.
"Minne päin tahtoisit mennä? Sää on oikein lupaava, mutta pelkäänpä että saatan paahtua aivan aukeimmalla alueella", Tervakynsi sanahti nousten sitten venytellen ylös. "Ei sillä että valittaisin. Olisi ilo olla avuksi."

Nimi: Sirppipentu (Taivasklaani)

17.04.2019 23:53
Harmaa-mustaraidallinen kolli seisoi valmiina karkea turkki hieman sojossa selästä. Nuori kolli oli väkisinkin ärsyyntynyt ruskeaturkkisen Synkkämielen pompotteluista ja kun Sirppipentu avoimesti kyseenalaisti vanhemman kissan, hän sai hieman toppuutteluja Villiloikalta osakseen. Klaanitoverin reaktio ei kuitenkaan saanut Sirppipentua hillitsemään itseään vaan hänen häntänsä huiski kiukkuisesti puolelta toiselle.
Hän odotti melkein keltasilmäisen kollin sanovan jotain nokkelaa, ihan vain että nuorempi kissa saattaisi suuttua entisestään, hänestä ei tuntunut, että hän haluaisi rauhoittua vielä ja oli vasta pääsemässä vauhtiin. Kuitenkin Myrskyklaanin parantajaoppilaan vastaus yllätti hänet täysin ja oppilasikäinen pentu räpytteli hämmentyneenä tumman keltaisia silmiään. "Huh?" Pennun suusta pääsi, kun hän kurtisti kysyvänä kulmiaan. Sirppipentu ei ollut odottanut Synkkämielen vastaavan kuten hän oli vastannut.
Niiden sanojen myötä Sirppipennun kiukku tuntui laantuvan kohtalaisen nopeasti ja hänen selkäkarvansa silottuivat kollin mutristaessa suutaan ja lähtiessään seuraamaan vanhempia kissoja. "Tietysti minä tahdon löytää klaanin", Sirppipentu mutisi.

Kolmikon lähtiessä matkaan Synkkämieli kulki edellä ja Villiloikka yhdessä Sirppipennun kanssa vähän peremmällä. Pentu oli todellisuudessa hyvin väsynyt jo kävelemään ja siihen, että he eivät olleet päässeet muiden luokse vieläkään. Kaikki mitä oli tapahtunut hämmensi häntä. Hän ei kuitenkaan tahtonut vaikuttaa ruikuttavalta pennulta, hän oli kuitenkin jo oppilasikäinen.
Sirppipentu roikutti hieman päätään, mutta nosti kuitenkin korvansa pystyyn ja yritti näyttää luottavaiselta Villiloikan sanojen myötä. Oranssivalkea kolli oli soturi, kyllä hän tietäisi nämä asiat. Silti epäilys kaivoi Sirppipennun takaraivossa ja hän pelkäsi erityisesti sisartensa puolesta. Vaikka he olivat riidelleet ja Sirppipennusta Tähtiyönpentu ja Haavepentu välillä ärsyttivät häntä, mutta ajatus siitä, että sisaret olisivat... Se kauhistutti häntä.
"Niin, toivottavasti sinusta tulee minun mestarini!" Sirppipentu hihkaisi ja onnistui kuulostamaan hetken hieman innostuneemmalta. Hän oli varma, että Villiloikka olisi loistava mestari.
Kaksikon keskusteluhetki kuitenkin keskeytyi, kun Synkk'mieli heidän edellään äkisti pysähtyi kuin seinään. "Hei mitäs sinä jäit hidastelemaan!" Sirppipentu huudahti, mutta hypähti säpsähtäen jaloillaan, kun Synkkämieli kaatuikin kyljelleen rajusti kouristellen. "Mitä hiirenpapanaa!?" Harmaaturkkinen kolli älähti ja ryntäsi lähemmäs, varoen kuitenkaan koskemasta irvokkaalta näyttävään parantajaan. Ruskean kollin silmät olivat muljahtaneet ympäri ja hän oli tajuton rajusta kouristelusta huolimatta. "Mikä häntä vaivaa?" Sirppipentu parahti voimatta pitää säikähdystä poissa äänestään.

Nimi: Iltahämärä (Myrskyklaani)

17.04.2019 21:44
Oranssinkirjava parantaja tunsi olonsa aika vaivaantuneeksi siitä, mitä hänen pesässään tapahtui parhaillaan. Hän joutui sivusta seuraamaan tunteiden purkautumista ja sitä, kuinka emo joutui selittämään tyttärelleen, ettei se ollut hänen vikansa, että kettu repolainen oli käynyt heidän kimppuunsa leirin ulkopuolella. Iltahämärä ei tiennyt, mitä tuonnoin heille oli tapahtunut, mutta uskoi enemmän Vaahterahallan kertomusta kuin Kultapiiskun tapahtuman kulusta. Tuskin Kultapiisku olisi tahallaan johdattanut pörröhäntää heidän kimppuunsa, ei se olisi hänenlaisen kissan kaltaista. Mutta sinällään hän ymmärsi soturin reaktion, eikä mennyt tuomitsemaan muita vaan sen takia, koska koki ettei itse reagoisi samalla tavalla tälläiseen vastoinkäymiseen.
Iltahämärän suupieli nyki kiusaantuneisuudesta, lähinnä vaan siksi ettei oikein tiennyt, mitä hänen tulisi tässä kohtaa sanoa tai tehdä. Joten hän oli vain hiljaa, kunnes hoksasi tarjota Kultapiiskulle tinjamia rauhoittamaan täplikästä naarasta samalla, kun sitoi tämän loukkaantuneen jalan ympäri kaislaa. Onneksi soturi ei ainakaan ulkoisesti epäröinyt, vaan söi aika sukkelasti Iltahämärän tarjoaman siemenen ja yritti rauhoittua hiukan itkupurkauksensa jälkeen. Tilanne rauhoittui melko nopeasti tämän jälkeen: Vaahterahalla ja Punakivi asettuivat molemmat makuulle Iltahämärän pesän lattialle, ja ennen kuin kirjava naaras ehti vilkaista punaturkkisen kollisoturin puoleen, tämä oli jo nukahtanut pedillensä, minkä oli itselleen varannut. Iltahämärä hymähti hiljaa itsekseen. Tehtävänsä näiden kissojen osalta oli hoidettu, ainakin toistaiseksi.
Iltahämärä istahti hetkeksi aloilleen, häntä ympärilleen kiedottuna ja katseli erisävyisillä silmillään hetken päästä pesänsä suuaukosta Myrskyklaanin leiriin. Samalla hän tuli ajatelleeksi, että hänen tulisi lähteä etsimään yrttejä, koska varasto oli tyhjillään. Viherlehti oli juuri saapunut, ja yrttikasvit kukoistivat parhaimmillaan. Hänen oli täytettävä varasto nyt, ihan vain varmuuden vuoksi. Ei sitä tietäisi, jos hänen luokseen saapuisi toinen joukkio haavoittuneita kissoja vielä tämän päivän aikana.
Tultuaan yrttien hakemista ajatelleeksi, Iltahämärä nousi varoittamatta erikseen ja lähti tassuttelemaan ulos pesästään, mutta ennen sitä pysähtyi vielä suuaukolle hetkeksi.
"Jääkää lepäämään tänne. Käyn etsimässä lisää yrttejä, palaan takaisin jossakin vaiheessa", Iltahämärä ilmoitti lähdöstään uupuneille potilailleen, ennen kuin laskeutui alas leiriin. Hän ei tiennyt, miksi oli ilmoittanut tuosta erikseen kissoille, joille se ei varsinaisesti kuulunut, mutta tehty mikä tehty.
Myrskyklaanin parantaja katseli ympärilleen, katsellen hieman klaanitovereitaan yksitellen. Miksikö? Hän tarvitsi hiukan apuvoimia. Yleensä hän lähtisi tälläisille lyhyille reissuille oppilaansa Synkkämielen kanssa, mutta koska kolli ei ollut parhaillaan täällä, Iltahämärän oli tyydyttävä johonkuhun muuhun. Hänellä tosin oli yksi kissa mielessä, ketä voisi pyytää mukaansa hakemaan yrttejä luonnon helmasta. Kyseinen kissa oli auttanut häntä aikaisemmin tänään, joten hänestä olisi varmasti hyötyä nytkin -- jos kolli vain suostuisi. Iltahämärä lähti rohkeasti etsimään hakemaansa kollisoturia, eikä se ollut kovin vaikeaa, sillä suurin osa klaanin kissoista oli lähtenyt partioon. Pian kirjava naaras olikin ilmestynyt Tervakynnen eteen, toki tervehtien tuota häntäänsä heilauttamalla.
"Hei, Tervakynsi", parantaja tervehti nuorempaa kissaa tyyni ilme kasvoillansa. "Sinulla ei näköjään ole mitään tekemistä, eihän? Ajattelin tulla kysymään, haluaisitko lähteä kanssami hakemaan klaanille yrttejä? Lehtikadon jälkeen ei ole paljon mitään jäljellä", naaras meni suoraan asiaan ja toivoi kollin vastauksen olevan positiivinen. Ei siinä, kyllä hän voisi yksinkin lähteä yrttejä etsimään, mutta siinä kuluisi huomattavasti pidempi aika. Tervakynsi tosin ei ollut parantajanoppilas ja se olisi ihme, jos kolli tunnistaisi edes yhden yritin ennestäänsä.

Nimi: Tattoo (Kotikisu)

17.04.2019 19:32
Kun Tattoo oli päässyt viileästä kotipesästään ulos auringon paahtamaksi vaan tavataakseen piha-aidallaan kökkivää veljeäänsä, tumma kolli laskeutui Tattoon luokse maahan ja tervehti häntä takaisin. Hän myös kertoi jo luulleensa, ettei kotikisu kuullut häntä.
"En olisi halunnut kuulla, mutta täällä sitä ollaan: helteen piinaamana", Tattoo totesi sarkastineesti, tylsistynyt ilme kasvoillansa kallistaessaan päätään suurikokoiselle kollille. Vaikka hän olikin halunnut rupatella Bouncerin kanssa aina tämän ilmaantuessa hänen pihaansa, tämä sää ei ollut siihen sopivin mahdollinen ja isoveljensä näytti tiedostavan sen itsekin. Pakkohan hänen oli -- he molemmat olivat paksuturkkisia maine cooneja, ja vielä tummia väritykseltään. He tuntivat kuumuuden voimakkaampana kuin esimerkiksi vaaleaturkkisemmat rotutoverit.
"Ehkä sinun mielestäsi on, mutta minä haluan olla hengissä iltaan mennessä. Olen varma, että kaksijalkani ovat hankkimassa minulle uutta murkinaa -- haluan olla kotona illalla todistaakseni sen omin silmin", kotikisu pahahti, antaen tuuhean häntänsä keikkua hänen takanaan veljeään puhutellessaan. Katseensa lähti seuraamaan Bounceria, kun kolli käppäili hänen ohikseen toiselle puolelle Tattoon omistajien takapihaa muhkeiden pusikkojen suojaan. Tattoo ei seurannut toisen rotukissan esimerkkiä, ja onneksi ei: se olisi ollut turhaa ramppaamista Tattoon osalta, jos pensaiden tarjoamasta varjosta ei ollut hyötyä tässä helteessä. Surumielisyydestään huolimatta Tattoon veli kuitenkin palasi takaisin puhumaan kävelyreissusta, tällä kertaa ehdottaen metsään menemistä, jos siellä olisi vilpoisempaan. Tattoo hiljeni hetkeksi hieman epävarmuudestaan, mikä sai hänen suunsa taipumaan vinoksi viivaksi empiessään. Kyllä, hän oli käynyt ennenkin metsässä, mutta on aina pyrkinyt pysyttelemään kaksijalkojen pesien läheisyydessä vaan, että voisi palata nopeasti kotiinsa vaaratilanteita välttääkseen, kuten esimerkiksi koiria. Hän ei todellakaan pidä koirista, eikä tule koskaan pitämäänkään. Vaikka Tattoo nauraakin noille ikkunansa takaa, kun nuo räksyttävät säälittävästi narun päässä autoille tai muille ohikulkijoille, hän ei haluaisi kohdata tuollaista vapaana kotiaidan toisella puolella -- ja ehkä hyvästäkin syystä.
Tattoo mumisi mietteliäästi vielä hetken yksikseen, taputellen tassullaan samalla maasta, kunnes oli tullut päätökseensä kävelyreissun osalta.
"No mennään sitten, mutta saat raahata minut takaisin kotiini, jos raitista vettä ei ole lähimailla tarjolla. Täällä helteessä tuskin me kaksin kauas edetään muutenkaan", Tattoo tuhahti leukaansa hiukan nostaen ylväästi, ennen kuin lähti etsimään piha-aidasta sitä tiettyä rakoa, mitä käytti aina ulos pääsemiseen. Sen löytäessään, hän tukki siitä läpi, vaikka se olikin vaikeampaa kuin hän oletti. Siitä on aikalailla aikaa, kun kolli oli viimeksi käynyt piha-aidan tuolla puolen. Ulkona käymisen sijaan, hän on käynyt muun muassa leikkaajalla, minkä takia on kerännyt muutaman ylimääräisen kilon itseensä, joten tästä aidanraosta meneminen ei ollut enää niin helppoa ja sujavaa kuin joskus pari kuuta sitten. Tattoo oli kuitenkin kiitollinen, ettei ollut yhtä pulskassa kunnossa kuin yksi leikattu maatiaiskissa naapurista, mihin hän oli törmännyt joskus terassilla löhöillessään.
Aidan ulkopuolella, rotukissa jäi odottelemaan veljensä tuloa.

Nimi: Koivuvarjo (Myrskyklaani)

16.04.2019 00:13
Ruskeamarmorinen kolli tiesi jo sillä hetkellä, että se oli juuri kussut omille reisilleen. Lumitähden sininen katse käväisi Koivuvarjon poskessa ja se riitti kertomaan kollille, miten se ei selviäisi ilman puhuttelua. Nuorukainen ei kuitenkaan tehnyt elettäkään näyttääkseen hätääntyneeltä, sillä olisi vielä aikaa keksiä jotain, sillä Lumitähti ei vaikuttanut halukkaalta puhumaan sille nyt. Niinpä Koivuvarjo keskittyi käyttäytymään rauhallisesti, vaikka se oli lähes varma, että Tammikynsi seurasi sitä jostain sivummalta. Tai vähintäänkin myhäili ärsyttävästi, miten Koivuvarjo oli verisen naarmun takia nyt pulassa.
"Voin vaikka hioa Leppätassun metsästystaitoja, jos siitä on kyse. Tuomme jotain samalla takaisin. Viherlehden aika on kuitenkin suotuisa metsästystä varten." Koivuvarjo maukui vilkaisten sitten oppilastaan. Hah, kaksikko oli keskenään samoja ikiä, ei Koivuvarjosta todellisuudessa ollut mestariksi. Tuskin ne edes saisivat näin paahtavalla kelillä mitään järkevää kiinni. Ehkä lämpöhalvaus nappaisi ne pikemminkin kuin ne riistan.
"Tule, Leppätassu, meillä on pitkä aamu tiedossa." soturi sanoi vielä, mutta lähtiessään kohti metsää sen oli pakostakin vilkaistava Myrkkyhammasta. Koivuvarjo ei tiennyt soturista paljoakaan. Tuo tuntui harvoin olevan leirissä saatika tekemisissä muiden kissojen kanssa. Ajatus sai marmorikuvioisen siristämään tahattomasti kalpeita silmiään. Ehkä sillä oli jotain enemmänkin mielessä.
"Saat päättää, minne menemme." se sanahti sitten päästyään muiden kissojen katseiden ulkopuolelle. Samalla se testasi, tietäisikö Leppätassu lainkaan, mistä tällaisella säällä löytyisi edes riistaa.

Nimi: Tammikynsi (Pimeä Metsä)

15.04.2019 22:58
Tammikynnen askellus oli kevyttä, kun se sopeutti tahtinsa Axran vauhtiin virkeä pilke silmäkulmassaan. Se kuitenkin tarkkaili, ja voi pojat, henkikissan olemus oli kokemattomankin silmään vaarallinen. Tammikynsi ei kuitenkaan näyttänyt täysin valmiilta repimään tämän kellanpunaisen kollin turkkia. Ehkä se oli hyvällä tuulella?
"Eivätkö? Hmm~" Tammikynsi kujersi kuin kyyhky, mutta tältä etäisyydeltä saattoi jo huomata, miten se valmiiksi käveli kynsillään. Pitkät sirpit upposivat helposti pehmenneeseen kesämaahan ruohonkorsien sekaan. Tammikynsi kantoi tuuheaa puuhkahäntäänsä korkealla korvat aavistuksen etukenoon kääntyneinä. Se näytti hetken aikaa jopa uteliaalta, mutta paljastetut kynnet paljastivat olettamuksen vääräksi.
"Ainakin varoitin sinua. Tyhmähän sitä täytyy olla, jos yksin aikoo koko joukolle pärjätä", henkikolli maiskautti sitten olkiaan kohauttaen ja katseensa muualle hetkeksi suunnaten. "Vahvemman laki, poika. Olet väärällä maalla, jos luulet tuon pätevän tässä laaksossa. Usko kun kerron, että et tahdo olla täällä. Pian alkaa sota -- ja te tulette häviämään. Jokainen. Klaanikissa tai kaltaisesi rääsyläinen. Kukaan teistä ei pääse pakoon, sillä Pimeä Metsä vartoo aikaansa. Mutta ei enää kauan."
Axraa kiinnosti kuitenkin Tammikynnen tarkoitus tällä maaperällä. Kullanruskea kolli nauroi matalan syntisellä äänellään, osittain se oli jopa oikeasti huvittunut. Mikä tämä kissa kuvitteli olevansa?
"Sitä tahdon sinun miettivän."
Ja sitten se oli poissa.

Nimi: Eddie (Kulkukissa)

14.04.2019 18:52
Hän oli suorastaan helpottunut siitä, että Okaviillon höpöttelyistä huolimatta oli saanut silti luvan lähteä, vaikka joukkiossa ainakin kolme oli sitä mieltä, että Eddie oli tehnyt väärin. Sen hän oli kuitenkin myöntänyt ja lupasi, ettei tekisi samaa enää uudelleen. Sinänsä aika koomista, että hän oli alunperin hyvää hyvyttään mennyt etsimään syömistä itselleen sekä Riddlerille että sisarelleen, ja joutuikin Taivasklaanin leiriin tuomittavaksi ja nolattavaksi. Ei siinä, hyvä tarina kerrottavaksi sijaisemolleen, mutta aivan heti nuorukainen ei haluaisi tälläistä kokea uudestaan. Hän halusi vain huokaista, kun oranssivalkoinen kolli sanoi hänellä olevan nyt mahdollisuus lähteä ja Eddie otti sen vastaan nyökäten pienesti. Hän kääntyi, ja katsomatta taakseen lähti hitaasti jolkottelemaan tiehensä pois päin klaanin leiristä. Hänen oli vain nyt vain löydettävä takaisin Riddlerin pesälle täältä, mutta eiköhän hän jossakin vaiheessa matkaansa törmää johonkin tuttuun, mikä johdattaisi hänet takaisin kotiin nuoremman siskonsa luokse. Ehkä hän pääsisi sinne ennen kuin Riddler olisi palannut takaisin reissultaan, missä vanhempi naaras sitten ikinä olikaan sillä välin, kun Eddie oli saanut itsensä ongelmiin klaanikissojen kanssa.
Juuri, kun hän oletti olevansa yksin ja ongelmat hänen kohdaltaan ratkaistuja, hän kuuli vaimeita mutta nopeita askelia takaansa, mitkä sai katseensa kääntymään hetkeksi lapansa takaa nähdäkseen, että hänen peräänsä kiri parhaillaan se sama tiineenä oleva naaras, joka kyseli häneltä pari kysymystä leirissä. Miksi hän seurasi häntä? Eddie höristi korviaan ja katsahti taas eteenpäin, mihin suuntaan kulki vaan välttääkseen vieraan kissan katsetta, kun tuo sai otettua Eddien kiinni. Hän kertoi kollille, että saattaisi tämän heidän reviirin rajalle vaan saadakseen aikaisemmin paikalla olleille kissoille mielenrauhan. Nuorukainen katsahti nopeasti pienikokoiseen kilpikonnakuvioiseen kissaan, ja tyytyi vain toteamaan: "Selvän teki", ennen kuin heidän välilleen laskeutui kiusallinen hiljaisuus joksikin aikaa. Kumpikaan ei sanonut mitään, vain kulkivat siihen suuntaan, minne naaras halusi ja Eddie seurasi tätä vaiti. Hän muuten olisi ehkä puheliaampi, mutta äskeisen jälkeen hän ei osannut kuvitella joutuvansa vielä tällä tavalla tekemisiin klaanikissojen kanssa -- tällä kertaa häntä vain saatti yksi ulos heidän reviiriltään. Olihan siihen looginen syy, mutta miksi juuri tuo naaras halusi tulla häntä saattelemaan? Oliko hänet lähetetty kantavana valvomaan, että kulkukissa varmasti lähtisi pois heidän mailtaan?
Eddieltä pian kysyttiin hänen nimeään, mikä samalla rikkoi kiusallisen hiljaisuuden. Samalla hän ensikertaa kuuli kantavana olevan naaraan nimen: Lehtipuro. Eddie nosti katsettaan hiukan häntä korkeampoaan klaanikissaan, ja hetken epäröinnin jälkeen hän avasi suunsa.
"Eddie. Olen Eddie", läikikäs kolli esittäytyi ystävällisesti, vaikkei hymyillytkään ja antoi keltaisten silmiensä katseen nopeasti valahtaa takaisin horisonttiin, suuret korvansa painuneena takaraivoaan vasten. Ja koska hän ei halunnut olla "vaikea" seuralainen, hän myös jatkoi keskustelua ettei koko loppumatka olisi kiusallinen heidän välillään. Vaikuttihan Lehtipuro ihan mukavalta naaraalta klaanikissaksi, jonka kanssa pystyi keskustella niitä ja näitä, toisin kuin Okaviilto, joka uhitteli pentua tämän hengellä aikaisemmin. Mutta aivan kaikesta hän ei olisi valmis Lehtipuron kanssa puhumaan, koska ei edelleenkään tuntenut tätä ennestään.
"Teillä klaanikissoilla on aika oudot nimet. Lehtipuro, Okaviilto..., onko teidän klaani täynnä oudosti nimettyjä kissoja?", Eddie kurtisti toista kulmaansa kysyessään ja vilkaisi samalla nopeasti vierellään kävelevään Lehtipuroon, samalla antaen korviensa höristyä pelkästä uteliaisuudesta.

Nimi: Lehtipuro (Taivasklaani)

14.04.2019 18:16
Kilpikonnakuvoinen kuningatar ei pitänyt lainkaan äänensävystä, miten Okaviilto ja hänen puolellaan oleva Aamukaste tai Tihkupyry puhuttelivat pentua, joka oli tuotu leiriin vakoilusta epäiltynä. Lehtipuro nyrpisti noille nopeasti nokkaansa, ennen kuin kääntyi puhuttelemaan laihaa pentua, jonka huomasi hymyilleen hänelle ujosti. Voi, kuinka suloinen tuo olikaan, Lehtipuro tuumi ja lähestyi läikikästä kissaa hiukan kysyäkseen, oliko hän yksin. Vieras pentu oli kuitenkin luultavasti sen verran uudessa tilanteessa, että hän perääntyi Lehtipuron läheisyyttä, minkä kuningatar ymmärsi ja pysytteli aloillaan, ettei olisi liian painostavan oloinen. Hän ei saanut kuitenkaan pentua elelläänsä vastaamaan hänen kysymykseensä, mutta hän ei ollut ainoa, joka sai tälläistä kohtelua: Tulenkipinä kysyi pennun perheestä kysymyksen, mutta nuorukainen jätti tämän samalla tavalla huomiotta kuten Lehtipuronkin kohdalla. Naaras jo kuvitteli, että pennulta olisi viety kieli tai että perhe oli hänelle herkkä paikka, kun tämä ei asiasta puhunut tai heille kertonut, mutta kun Lehtipuro oli aikeissaan kannustaa häntä puhumaan, hiekkaturkkinen kolli kertoi oman osansa tarinasta. Lähinnä hän vaan pyysi taivasklaanilaisilta anteeksi ja lupasi, ettei tämä tulisi toistumaan. Lehtipuro kallisti päätään hitusen pennulle, jonka jälkeen vilkaisi muihin tulkitakseen, oliko joillakin jotakin vastaväitettävää vieraan anteeksipyyntöön. Ja kun Lehtipuro oletti, että asia oli loppun käsitelty, hän kääntyi takaisin nuorukaisen puoleen hellästi hymyilen. Kun Tulenkipinältä tuli varmistus siitä, että pentu saisi lähteä, niin myös hän teki. Kun Lehtipuro katsoi hänen tekevän lähtöä, jotakin tuntui olevan mielessä. Hellä hymy muuttui tiukaksi viivaksi hänen kasvoillaan katsoessaan läikikkään kissan perään, joka ei ollut kerennyt niinkään pitkälle matkaamaan. Sama tunne palasi takaisin sisäänsä kuin silloinkin, kun näki vieraat kasvot ensimmäistä kertaa leiriin tuotuna hetki sitten. Lehtipuro ei tiennyt, mistä tämä tunne tuli, mutta aivan kuin hän olisi nähnyt tämän kyseisen pennun joskus ennemminkin. Hän ei kuitenkaan saanut kielen päälle missä tai milloin olisi tämän kohdannut elämänsä aikana, mutta tämä asia vaivasi häntä niin paljon, että hän halusi tietää nuorukaisesta lisää.
Tiineenä oleva naaras katsahti sivuun Tulenkipinän puoleen ja miettimättä juuri ollenkaan, mitä oli tekemässä, hän sanoi:
"Lähden saattamaan pikkuista, saatan hänet reviirin rajalle", hän ilmoitti väliaikaiselle klaanin "päällikölle" ja odotti sen ajan, että saisi liekkiturkkiselta kollilta myöntävän vastauksen, jonka jälkeen hän lähtisi vaikeasti hölkäten ottamaan pentua kiinni. Matka heidän väliltään ei ollut niin pitkä kulkea, mutta kun Lehtipuro oli saanut toisen kiinni, hän joutui hieman tasoittamaan hengitystään. Tämä oli kyllä tiineyden yksi huonoinpia puolia: raskaan mahan kantaminen ympäri ämpäri.
"Vien sinut reviirin rajalle saakka. tiedäthän...että nuo kollit saisivat mielenrauhan", Lehtipuro totesi pennulle varovaiseen sävyyn, pitäen heidän välillään tietyn välimatkan, ettei olisi liian lähellä toista. Hän ei tiennyt pennusta ennestään mitään, eikä edes hänen nimeään, joten olisi varmaan hyvä kohta kysyä ensin sitä ennen kuin lähtisi kyselemään jotakin tämän perheestä ja taustasta. Se kuulosti jo etukäteen Lehtipuron päässä hieman tunkeilevalta ja epäilyttävältä, mutta Lehtipuro halusi pennusta edes jotakin irti, että tietäisi kuka tämä olisi.
"No, mikä sinun nimesi on? Minä olen Lehtipuro", kuningatar esitteli itsensä samalla, kun kysyi läikikkään kollin nimeä tuttavallinen ilme kasvoillaan, kun yritti kohdata nuorukaisen katsetta astellessaan tämän läheisyydessä.

Nimi: Aamukaste (Taivasklaani)

14.04.2019 17:06
Aamukaste lähti metsälle Tihkupyry vierellään, kohdaten veljen samanväriset silmät toisen vastatessa hänelle. Aamukasteen huulille nousi virne. ”Sinäpä sen sanoit.” Eipähän tarvinnut lähteä tämän kuumuuden keskellä rehkimään pitkälle matkalle. Tosin heidän valkea turkkinsa oli aivan täydellinen tähän keliin, sillä ainakaan se ei vetänyt kuumuutta puoleensa.
He metsästivät vallan vapaasti reviirillään, huoletta siitä että he törmäisivät toisiin, vaikka pitivätkin aistit avoimenaan. Saadessaan varpusen näköpiiriinsä vesi nousi kielelle. Siitä tulisi oiva ruoka, joka varmasti täyttäisi kahdenkin soturin vatsan. Hänen onnistui saada vielä hoikka hiiri hampaisiinsa, joka taas oli täysin vastakakaikuinen makupala, minkä kelpuuttaisi hyvässä lykyssä ehkäpä pentu juuri ja juuri. Luihu jyrisijä olisi kyllä pennulle kurja ensiaskel lihaan, mutta se ei ollut Aamukasteen ongelma.
Tihkupyryn palatessa hänen luokseen veljellä roikkui hampaissaan kaksi omaa hiirtään, kumpikin paljon paremman näköisiä kuin hänen viiruhäntänsä. Aamukaste heilautti häntänsä pystyyn selkänsä päälle lähdessään tassuttelemaan takisin leiriin, veli vierellään.
He näyttivät olevan yhtiä ensimmäisitä leiriin tulijoita, vaikka pentutarhassa näyttikin olevan sätinää. Aamukaste seurasi viikset värähdellen kun veli Tihkupyry tipautti hiirulaisensa tuoresaaliskasaan sen ilman suurempia seremonioita ja hän itsekin kumartui laskemaan omansa. Ehdottaessaan varpusensa jakamista Aamukaste sai jälleen puhjeta virneeseen veljensä vastauksesta. Hän kertoi voivansa hyvin viedä kaappaamaansa hiiren pentutarhaan, kun veli naukui vastalauseen. Aamukaste naurahti. ”Mitä, kerrankin kun sitä yrittää olla herrasmies, niin saa huudot niskoilleen?” Hän naukui, mutta jätti hiiren aloilleen. Kyllä joku sen siitä ottaisi jos tahtoisi.
He eivät kuitenkaan vielä ehtineet palata varpusen kimppuun, kun leirin suuaukolta kuului tuttu naukuna ja Okaviilto käveli punainen turkki kiiltäen sisälle, pieni vaalea kissa vierellään. He kuin yhtenä kissana kävivät yhdessä vähän lähemmäs kuuntelemaan, vaikka Aamukaste kyllä tuuppikin varpustaan vähän mukaan. Ei onnistuisi että joku muu veisi hänen saaliinsa, kun se näytti tällä hetkellä parhaimmalta palalta koko tuoresaaliskasassa. Ei pahalla veli rakas.
Tihkupyry pysyi asiasta vielä hiljaa, joten Aamukaste avasi suunsa ja lausui ihan avoimesti mielipiteensä. Ehkä hän halusi tuoda uuden näkökulman esille, tai sitten hän halusi vain sekoittaa soppaa vielä enemmän. Ihan sama, mutta ilmesesti hänen sanansa onnistuivat saamaan Lehtipuron vihastumaan, sillä kuningata näytti olevan lähellä käydä kynsin ja hampain päälle, pennuista paisunut masu hyvin selvänä roikkuen. Aamukaste kohtasi Okaviillon sinivihreät silmät huudon aikana ja kohotti kulmiaan, kun Tihkupyry astui eteenpäin ja avasi suunsa sanoakseen vastaan. Veli toi oikein oivan huomion esille, johon hän nyökäytti päätään olevansa samaa mieltä.
Pentu päätti tässä vaiheessa rohkaisua ja sanoa sanottavansa. Aamukaste väräytti korvaansa kollin anteeksipyynnöille, laittaen huomioon kuinka Okaviilto näytti tarkkailevan pentua tämän puhuessa. Toinen ei kylläkään vaikuttanut kovinkaan huolestuneelta, vaikka oli itse niin kovin ’hyväsydämisesti’ tuonut pennun apajille. Lehtipuro päätti ottaa tehtäväkseen mennä itse pennun puheille, jossa vaiheessa Aamukaste vei katseensa muualle. Selvä, pentuasia oli selvästi hoidettu. Nyt, syömään?
Aamukaste kääntyi veljensä puoleen ja kohotti kulmiaan, kuin sanoen ’päästiinpäs siitä’. ”No nyt.” Aamukaste maukui merkitsevästi ja tuuppaisi varpustaan tassullaan merkitsevästi. ”Mennään johonkin missä saa olla rauhassa.” Valkea kolli kehotti Tihkupyryä, antaen toisen valita heille hyvän paikan sillä välin, kun kumartui itse nostamaan tassujensa väliin jemmaamansa saaliin. Hän tassutteli kevyesti veljen valitsemalle paikalle ja kävi aloilleen, vetäen linnun heidän väliinsä. Huuliaan nuollen hän vilkaisi vielä ympärilleen, mitä muut alkoivat touhuamaan tai olisiko jollakulla vielä jotain järkyttävän tärkeää asiaa, ennen kuin kävi itsekin kiinni lintuun.

Nimi: Tihkupyry (Taivasklaani)

14.04.2019 16:23
Nuori Tihkupyry kuunteli aikalailla puoliksi sitä, mitä heille sotureille kerrottiin leirissä. Blääblää metsästämistä klaanille ja muuta turhaa, mitkä eivät valkoista kollia kiinnostaneet juuri ollenkaan. Häntä ei yhtään miellyttänyt ajatus lähteä etsimään tässä helteessä joitakin pieniä jyrsijöitä vaan siksi, että oppilasikäiset pennut sekä kaksi paksuna olevaa kuningatarta saisivat vatsansa täyteen niillä. Ja mitä sotureille jäisi? Pelkät ruhot, syötyjen eläimien huonoimmat osat, joita kukaan ei viitsi syödä nirsoudestaan. Tihkupyrystä klaanin tulevaisuutta kantavat naaraat voisivat itse pyydystää omat ruokansa niin itselleen, kuin pennuilleen ja se vasta olisikin aika huvittava näky: varsinkin, jos molemmat kompuroisivat ja pyöreillä massukoillaan päätyisivät kyljellään pyörimään jonkinlaista mäkeä alas. Mielikuva nosti pakostakin Tihkupyryn suupieltä, mutta unohti nopeasti sangen huvittavat mielikuvat, kun identtinen veljensä Aamukaste kutsui häntä seuraamaan, koska olihan heidän pakko metsälle mennä, koska Tulenkipinä niin sanoi heille juuri äsken. Muutkin soturit olivat lähteneet matkaan, joten heidänkin oli pakko.
Tihkupyry kohautti lapojaan veljelleen vielä istualteen ja huokaisi:
"No, mennään nyt sitten." Tihkupyry nousi jaloilleen ja otti veljensä kiinni, että he kulkisivat vieretysten ulos leiriin metsästysmaille. Hän hymähti toisen ehdotukselle siitä, että he menisivät etsimään syömistä metsästä, joka oli lähempänä Taivasklaanin leiriä. Hänen suupielilleen nousi kevyt virne. "Mitä ettei. Näytetään muille, mihin me voidaan kahdestaankin pystyä. Ei me mitään kokonaista joukkiota tarvita saadaksemme pientä hiirtä kiinni."
Valkoturkkinen soturi seurasi summanmutikaiseen suuntaan Aamukastetta, nuuhkaisen aina välillä ilmaa sekä maata, jonka päällä kulki. Ruoho käpäliensä alla tuntui mukavalta niin pitkän lehtikadon jälkeen, minkä läpi oli kärsinyt veljensä kanssa sen jälkeen, kun kulkukissat hajottivat Taivasklaanin ja erottivat kaksikon muusta klaanista. Hän todella toivoi, ettei tämä sama keissi tulisi toistumaan, koska hän ei tiedä miten hänelle seuraavalla kerralla kävisi. Joko hän jäätyisi elävältä tai kuolisi nälkään, mutta ehkä asiat olivat nyt toisin, kun Taivasklaani löysi takaisin vanhaan kotiinsa ja mitä parempaa; he olivat vaan keskenänsä! Ei ketään muita klaaneja häiritsemässä heidän elämäänsä! Ei heidän reviiristään pitänyt enää riidellä, muuta kuin ehkä ohikulkevien erakkojen tai kulkukissojen kanssa.
Tihkupyry pysähtyi aloilleen kuullessaan jotakin, mihin huomasi myös kaksoisveljensä reagoineen. Hän ei tosin nähnyt mitään toisin kuin Aamukaste, joka lähti varovasti etenemään etenemään jotakin kohti. Tihkupyry kyyristyi hiukan, ettei olisi niin näkyvillä ja siinä samalla sattui huomaamaan sen, mitä kohti veljensä hiiviskeli. Kappas vain, pieni poloinen varpunen. Juuri sopiva suuhunpantava ehkä soturille tai parille -- eli siis heille kahdelle. Tihkupyry hymyili ruuan jakamiselle tyytyväisesti itsekseen ja antoi toisen valkoisen kissan hoitaa tuon pulusen, kun itse lähti hieman kauemmaksi etsimään muuta napattavaa. Reissullaan hän törmäsikin toiseen varpuseen, mutta kun oli juuri aikeissaan käydä tämän päälle, kaukaa kuuluva ääni sai linnun säikähtämään ja lentämään tiehensä. Tyytymätön Tihkupyry tuhahti ääneen ja katsahti suuntaan, missä tiesi Aamukasteen vielä olevan ja uskoi tuon saaneen varpusensa kiinni äänen perusteella. Tämä ääni oli nimittäin säikähtänyt hänen pikkulintunsa tiehensä. Tihkupyry kurtisti kulmiaan, vaikka tiesi ettei sitä veljensä huomaisikaan, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaansa paremman saaliin toivossa, jonka voisi saada edes kiinni tällä kertaa.
Kun nuori soturi palasi takaisin seuralaisensa luokse, hänen suussaan roikkui kaksi kappaletta metsähiirtä. Hän oli yllättänyt kaksikon lehtipuiden juuriston lomaan rakennetusta pesästä lepertelemästä, eikä mielellään näkemänsä perusteella olisi halunnut kummankaan pääsevän häneltä pakoon elossa. Olihan se aika julmaa, mutta Tihkupyryllä oli nälkä ja halusi ruokkia itsensä sekä klaaninsa, koska hänet oli siihen pakotettu. Hän tutki nopealla vilkaisulla Aamukasteen saannoksia ja hymähti vaimeasti, koska edelleenkin piti hiiriä kidassaansa, ennen kuin kaksikko teki paluutaan leiriin.
Tihkupyry viskaisi oitis pyydystämänsä metsähiiret tuoresaaliskasaan, kun oli päässyt takaisin leiriin Aamukasteen kanssa, eikä tehnyt mitään sen eteen, että olisi vienyt ne esimerkiksi odottaville naaraille pentutarhaan. Taivasklaanin saaliskasa oli aika huonossa jamassa, koska aivan kaikki eivät olleet palanneet metsästämästä, mutta ei Tihkupyryllä ollut suuria odotuksia. Suurin osa mukaan lähtijöistä olivat aika nuoria sotureita ja aika huonoja metsästäjiäkin valkoisen soturin mielestä, joten he tuskin tulisivat takaisin leiriin kuin parin hiiren kanssa. Kolli ei kerennyt erityisemmin asiasta kommentoimaan veljelleen, vaikka olisikin halunnut, koska toinen ehti kysymään häneltä kelpaisiko hänelle pyydystämänsä varpunen. Tihkupyry tuhahti myöntyvästi, antaen pienen virneen nousta suupielilleen.
"Ei tarvitse edes kysyä moista", valkoturkkinen soturi lipaisi suupieliään nälästä, mutta ei kuitenkaan pettymyksekseen päässyt syömään vielä maukkaalta näyttävää varpusta, kun Aamukaste päätti ääneen viedä nappaamansa hiiren pentutarhalle.
"Näh, ei sinun ole pakko sitä viedä sinne. Kyllä ne pulskat naaraat jaksavat täältäkin asti hakea purtavaa itselleen, Aamukaste", Tihkupyry korotti ääntään veljensä takaraivolle ja sillä aikaa, kun odotteli toisen mahdollista vastausta, hän kuuli ja näki Okaviillon saapuneen takaisin leiriin. Hänellä ei ollut saalista mukanaan, mutta sen sijaan oli tuonut leiriin jonkun penikan. Tihkupyryn kulmat painuivat aavistuksen verran kurtulle ja hänen oli aivan pakko marssia lähemmäs kuuntelemaan, mitä tuolla oli kerrottavaan vieraasta kasvosta, jonka oli leiriin tuonut mukanansa.
Mitä hän oli ymmärtänyt Okaviillon puheista, noin 6 kuukauden ikäinen pentu oli tullut heidän reviirilleen metsästämään ja hänestä tämän pitäisi saada jonkinlainen rangaistus teoistaan. Tihkupyry tähyili edestäpäin eriparisilla silmillään pentua, joka seisoi kuin tinasotilas suurikokoisen Okaviillon vierellä, samalla vaikuttaen erittäin jännittyneeltä. Hän ei puolustellut tekojaan eikä sanonut raidallisen kollin olleen väärässä, aivan kuin kissa olisi vienyt hänen kielensä, eikä Tihkupyry tiennyt, mitä mieltä tästä kaverista olla. Aamukaste sen sijaan kertoi oitis mielipiteensä ja saanut samalla äkäisen vastauksen Okaviillon kanssa kantavalta Lehtipurolta, joka oli saanut itsensä paisuneen vatsansa kanssa ylös pentutarhasta. Tihkupyry siinä vaihessa nousi ääneen, astuen lähemmäs hyväryhtisesti komean Okaviiltoa sekä tämän uutta pientä ystävää.
"Oli miten oli, tämä pentu oli meidän maillamme ja onneksi hänet saatiin kiinni itseteossa. Ties mitä hän olisi voinut tehdä, säikkäyttää riistan pois?", valkoturkkinen kissa totesi ja vilkaisi nopeasti punertaturkkiseen soturiin, ennen kuin pikkuinen päivänsankari uskalsi viimein puhua puolestansa. Hän pyyteli anteeksi kaikilta heiltä, vaikkei kenenkään varsinaisesti sitä kohdistanut ja sanoi ettei tämä tulisi toistumaan. Parempi niin, Tihkupyry ei halunnut tuollaisten ulkopuolisten tunkeilevan heidän mailleen omaa etuaan hakemaan. Hän tuhahti lähtevän pennun perään ja katsahti Aamukasteen puoleen mitään sanomatta.


Nimi: Punakivi (Myrskyklaani)

14.04.2019 14:16
Punakivi antoi häntänsä painua loukkaantunutta takajalkaansa vasten, kääntäen pääntänsäkin vilkaistakseen aavistuksen kihelmöivään pakettiin haavan päällä. Hämähänkinseitti näytti erikoiselta valkoiselta raidalta hänen turkkiaan vasten, mikä sai turkin allaan tahmeaksi ja inhottavaksi putsata. Mutta se tosin olisi pieni vaiva siihen, että haavat lopettaisivat vuotamisen. Jo nyt jalka oli verestä värjäytynyt.
Vaahterahallan ja Kultapiiskun pitäessä omaa herkkää hetkeään Punakivi vilkaisi heihin lämpimästi, antaen heidän kaikessa rauhassa kerätä itsensä. Hän laiskoin vedoin nuolaisi muutaman kerran turkkiaan jalastaan, veren rautaisen maun saadessa hänet irvistämään.
Hän lopulta kertoi Kultapiiskulle, että oli huojentunut nähdessään tämän olevan hereillä, vaikka ei kunnossa niin ollutkaan. Hän vastasi naaraan hymyyn toisen naukuessa takaisin, mutta tunsi kuitenkin myös pakottavaa tarvetta pahoitella tapahtuneesta, tuntien vahvasti että osa siitä oli ainakin hänen syytään. Kultapiisku oli kuitenkin nopeasti torjumassa hänen pahoittelunsa ja kertoi, että kukaan heistä ei ollut syypäänä.
Punakivi painoi toista korvaansa ja kallisti päätään, heikko hymynpoikanen huulillaan. Ehkäpä niin, tottahan se oli. Mistä he olisivat voineet tietää, että sattumoisin juuri tänään heidän reviirillään kulki kettu. Ulkona riehunut lumimyrsky oli kauan sitten jo rauhoittunut ja nyt ei kuulunut enää tuulen pihahdustakaan. Toivottavasti partiolla olisi turvallisempaa kulkea metsikössä ja yrittää katsastaa heidän reviirinsä läpi.
Ja jokainen heistä oli ainakin saanut tuta pienten sääntöjen rikkomuksen itsessään. Haavojen jomotus tuntui varmastikin kussakin kissassa aivan yhtä lailla. Mutta onneksi Iltahämärä oli osannut hommansa ja he paranisivat tästä näin, vaikka menetettyä ei saisikaan enää takaisin.
Punakivi pudisteli uupuneesti päätään Kultapiiskun kysymykselle. ”Ei mitään suurta, paranen kyllä.” Hän ehti naukumaan, kun parantaja tupsahti jälleen paikalle ja ryhtyi auttamaan kultaturkkista soturitarta jalkansa kanssa. Hän antoi kahdelle naaraalle oman rauhan ja käänsi huomionsa muualle.
Punakivi tyytyi tässä kohtaan vilkaisemaan omaa turkkiaan, joka tuokin oli edelleen veren tahrimana. Ottamalla Vaahterahallasta mallia hän alkoi hieman kömpelöin ottein puhdistamaan tassujaan ja turkkiaan. Lopulta alkoi tuntumaan siltä, että pää painoi kolme kertaa enemmän kuin pitäisi. Hän oli kerta kaikkiaan väsynyt, lihakset edelleen säpsähdellen ponnistuksien jäljiltä. Vaikka sievä kultaturkki olikin kevyempi kuin useimmat kissat, oli se tuntunut taistelun jälkeen silti urakalta.
Saadessaan suurimman osan verestä turkistaan Punakivi vilkaisi vielä pesässä oleviin muihin kissoihin. Kultapiisku oli tyytynyt ottamaan Iltahämärän tarjoamat timjamit ja pureskeli nyt niitä. Punakivi viimein haukotteli ja laski päänsä etutassuilleen, siristellen silmiään pysyäkseen hereillä. Jos mitään ihmeellisempää ei tapahtuisi, tai kukaan ei kaipaisi hänen huomioonsa, olisi hyvin mahdollista että hän ei jaksaisi pysyä enää kauaa hereillä.

Nimi: Tulilintu (Taivasklaani)

12.04.2019 22:58
Tulilintu oli ollut aikeissa hieman säikäyttää hiekkaturkkista Varjoklaanin oppilasta ja siinä hän ainakin oli onnistunut, ehkä turhankin hyvin. Nuorukainen näytti paljon enemmän puusta pudonneelta kuin alas hypännyt tuliturkki, kollin suukin oli hullunkurisesti ammollaan, eikä hänen suustaan meinannut oikein lähteä mitään sanoja. Tulilintu väräytti hieman huvittuneesti viiksiään ja puolikas virneentapainen viipyi yhä hänen kasvoillaan siinä vaiheessa, kun oppilas muuttui kiukkuisemmaksi ja alkoi sähistä. Oppilas nimitteli häntä kulkukissaksi ja käski hänen häipyä, yrittäen kaiketi näyttää uhkaavammalta kyyristyessään. Vahinko vain, että kolli oli vielä aika nuori, eikä vaikuttanut tietävän vielä juurikaan puolustautumisesta, eikä oikein uhittelustakaan.
"En ole uhka", oranssiturkkinen naaras naukaisi tyynesti, vaikka joutuikin hieman hillitsemään temperamenttiaan, naaras ei tykänyt oppilaista, jotka hyppivät nenille, vaikka tuolla hyvä syy olikin. Tulilintu harkitsi miten jatkaisi, jotta saisi parhaiten vedottua oppilaaseen, kun saapuva kissa vei hänen huomionsa. Tulilintu jähmettyi hetkeksi paikalleen yllättyneenä, katse Syyskynnessä, josta selkeästi huomasi, että kollikin oli yllättynyt hänen näkemisestään. Solakka naaras ei ihmetellyt tummaturkkisen yllättyneisyyttä ollenkaan, ihme, että Tulilintu oli siellä tai edes elossa. Tosin, Syyskynsi ei varmaan edes tiennyt mitä oikeastaan oli tapahtunut. Tulilinnun rintaa viilsi murhe ja hän yritti peitellä sen, minkä vuoksi hänen ilmeensä oli hetken melko viileähkö ja mitäänsanomaton.
Tulilintu heilautti pienesti korvaansa, kun Syyskynsi nielaisi, ilmeisesti koettaen koota itsensä, kolli peitti kuitenkin melko hyvin mitä tunsikaan ja Tulilintu uskoi, ettei hiekkaturkkinen oppilas, Hietatassu, välttämättä huomaisi mitään. Tulilintu antoi olemuksensa muuttua hitusen vähemmän mitäänsanomattomaksi, vaikka pitikin yhä kohteliaan olemuksen, ehkä parempi, ettei hän ilmaisi mitenkään heidän tuntevan vähän muustakin syystä kuin vain kokoontumisessa nähneinä.
"Onko hän oppilaasi?" Tulilintu kysyi ja vilkaisi Hietatassuun oranssinkeltaiset silmät hieman tuikkien. Sitten hän heilautteli häntäänsä pari kertaa ottaen kasvoilleen hieman ystävällisemmän ilmeen, mutta varoi tällä kertaa tarkasti hymyilemättä liiaksi. Tilanne voisi olla eri jos he olisivat olleet kahden, ehkä. Tulilintu ei oikeastaan vieläkään tiedä mitä haki ja hän oli muutenkin tullut vain kysymään, oliko Syyskynsi kunnossa. Kollin ilmaantuminen oli onnistunut yllättämään hänetkin.
Taivasklaanilainen pohti hieman, mitä vastaisi ja sanoi sitten: "Tulin katsomaan, ovatko klaanit löytäneet reviireilleen. Näemmä olette kotiutuneet mukavasti", hänen ääneensä ilmaantui tahtomattaankin hieman katkera sävy. "Ja jotkut ovat näemmä jo liian nuoria muistamaan, miltä Taivasklaanin kissat tuoksuvat", Tulilintu tokaisi ja vilkaisi Hietatassuun. "Miten Varjoklaanilla menee?" Naaras kysyi sitten hitusen ystävällisemmin, vaikka ei ollut varma millaista vastausta saattoi edes odottaa.

Nimi: Kaikukoski (Jokiklaani)

11.04.2019 23:17
Kaikukoski oleskeli vallan maireasti pentutarhassa, kun Kallapentu päätti heittää mielipiteensä ilmoille. Soturin aavistuksen heiluva häntä jämähti paikoilleen, hänen silmiensä suuretessa melkein koomisesti. Mitä? Mitä?
Kaikukoski katsoi kun Kallapentu virnistellen siirtyi takaisin ruokansa pariin, Varjopennun tukehtuessa vieressä kalaansa. Kolli pöyristyneenä avasi ja sulki suutaan, kun pudisteli sitten inhotuksesta itseään päästä hännäntyveen asti. Hän nousi takaisin vatsalleen, häntäkarvat edelleen hieman inhotuksesta pystyssä. Hän päätään pudistellen naukui. ”Minun pitäisi antaa sinulle ympäri korvien edes tuollaisen sanomisesta.” Hän totesi, kulmat korvissa asti, vaikka ei vihainen ollutkaan. Enemmän hyvin, hyvin yllättynyt ja hämmentynyt. ”Kuule ihan ilmaise vain, jos minun loistelias seurani ei kelpaa.” Kaikukoski totesi vääntäen huulilleen vähän vaivautuneen oloisen virneen. Mistä ihmeestä pentu edes sai moisen idean.
Tilanne näytti kuitenkin siirtyvän eteenpäin, kun syntyi hetken hiljaisuus, jolloin jokainen viimeisteli kalansa. Toivottavasti asia raukeisi siinä välissä, jolloin Kaikukoski voisi painaa koko pennun sanat jonnekin syvälle, syvälle Pimeän metsän pusikkoon asti, jolloin niitä ei tarvitsisi ajatella enää koskaan.
Kaikukoski päätti aloittaa keskustelun uudelleen kysymällä, kuinka kaksikko oli sopeutunut uuteen leiriin. Hän ei tahtonut vaikuttaa liian pehmolta tai säälivältä, vaikka olikin ehkä aavistuksen huolissaan siitä, miten sisarukset pärjäsivät ilman emoaan, joka riistettiin heiltä niin aikaisin. Vaikka, eiväthän he olleetkaan ainoat, kenelle niin on käynyt. Kaikukoskella itsellään ei ollut kovinkaan hyviä muistoja omista vanhemmistaan, eikä mieluusti ajatellut koko asiaa.
Mutta kun oli Kaikukosken vuoro vastata, paljasti hän ongelmitta menneisyydestään osan. Tieto oli kuitenkin yleisessä tiedossa, ainakin heillä jotka tahtoivat tietää ja keitä kiinnosti. Ja ilmeisesti pennuista se oli mielenkiintoista, jos heidän reaktioissaan oli mitään varttia.
Kaikukoski hymisi myöntävästi Kallapennun tarkistaessa, oliko hän ollut kulkukissa. No, ei hän kotikissaksikaan kelpaisi näin monella arvella sun muilla lihaksilla. Sitten naaras päätti udella, kuinka hän oli päässyt klaaniin. Kaikukoski heilautti hännänpäätään ja kallisti päätään. Mitähän tuohon nyt vastaisi. ”Hmm. Sanotaanko näin, että ollessani vielä klaanittomana satuin elämään aika lailla ruokaketjun päässä.” Tarkoittaen, että hän ei ehkä ollut aina niin kiva katti, mutta ehkä hän jättäisi sen pois kahdelta muulta. ”Törmäsin klaaniin, esittäydyin ja pam. Ehkäpä päällikkö ajatteli, että minusta olisi hyötyä ja apua.” Kaikukoski sivuutti kysymyksen aika lailla, antaen sen sijaan puolikkaisen virneen pennuille. Kolli vilkaisi kumpaankin pentuun vuorollaan ja totesi vielä. ”Olen kyllä todella omaksunut oman paikkani klaanissa, en edes niinkään ajattele enää elämääni ennen sitä.”
Kaikukoski antoi hetken pennuille hetken aikaa sulatella tietoa, kun kuuli ääniä leirin puolelta. Hän vääntäytyi jaloilleen ja kurkisti ulos pesästä. Jaahas, partiot palasivat takaisin. Hymähtäen pienesti Kaikukoski vilkaisi takaisin pentuihin ja sanoi. ”No, oli kiva jutella hetki. Minun on parasta mennä katsomaan, onko partiolla mitään kerrottavaa.” Hän hymyili ystävälliseen tapaan kaksikolle ja heilautti häntäänsä heipoiksi. Hän sujahti pesästä kaikessa rauhassa ulos ja katsahti vielä leirin ympärille, minne kaikkialle partiolaisia hajaantui. Hän tuumi hetken kenen perään lähtisi, mutta ilmeisesti vain Täpläjalka jäi ilman seuraa partion hajaannuttua. Kaikukosken melkein teki mieli mennä kyselemään Nopsavarjon perään, miten tämän ensimmäinen partio varapäällikkönä sujui, mutta tämä menikin Kirkasturkin seuraan, joten hän päätti antaa heidän olla kahden.
Sen sijaan valkea kolli kaikessa rauhassa otti suuntansa soturien pesää kohti.

Nimi: Varjopentu (Jokiklaani)

11.04.2019 22:43
Varjopentu sulki aika lailla kaksi muuta kissaa ulos syödessään. Hänestä oli ihan kiva että valkea soturi oli tuonut heille ruokaa, mutta se vaivaannuttikin häntä vähän. Hän ei tykännyt siitä että toiset paapoivat heitä, häntä nyt ainakaan, vaan koska olivat nyt orpoja ja pentuja.
Varjopentu oli juuri saanut kalansa hotkittua kun rakas siskonen Kallapentu päätti antaa avoimen mielipiteensä Kaikukosken läsnäoloon heidän luonaan. Hän tyrskähti ja yskäisi, kääntäen pahastuneen katseen Kallapentuun, näpäyttäen tätä jopa hännälle omallaan. Häntä tosin pienesti huvittikin kysymys ja se mitä Kaikukoski tulisi vastaamaan, mutta peitteli pilkettä silmäkulmassa kumartumalla nuolemaan rintaturkkiaan takaisin kuntoon.
Varjopentu tyytyi antaa kahden muun hoitaa keskustelun ja päätyi sukimaan marmorikuvioista turkkiaan. Hän ei ollut koskaan ollut yhtä satakieli kuin sisarensa, joten antoi tämän mielellään vaihdella ”viisauksia” soturin kanssa. Mutta matala puheensorina sai sentään ajatukset mukavasti siirtymään pois kokouksesta, mikä aiemmin pidettiin.
Varjopentu asettui mukavasti aloilleen häntä kapalien ympärille kiedottuna, kun Kaikukoski kyseli heidän sopeutumisestaan leiriin. Varjopentu heitti vanhemmalle kollille kysymyksen heti takaisin, kun oli ensin odottanut Kallapennun vastauksen ja sitten tarjonnut omansa. Mutta Kaikukosken vastaus olikin jotain ihan muuta, kuin mitä hän oli olettanut. Varjopennun kulmat kohosivat otsaan asti, hännänpään värähdellessä kiinnostuneena. Kallapentu aika lailla kysyikin jo kaiken kiinnostavan, vaikka olikin muotoillut lauseensa taas ihanaan omaan tapaansa, aivan suoraan. Varjopentu vilkaisi siskoaan sinisillä sielunpeileillään ja sitten takaisin soturiin. Kaikukoski kertoi hänelle myös reviiristä, mutta ei häntä enää se niinkään kiinnostanut.

©2020 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com