Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kalliopentu (Varjoklaani)

19.03.2019 20:46
Kalliopennun uteliaasti udellessa vieraan nimeä hän sai vastaukseksi kahdet reaktiot. Kaipaamansa nimen, joka paljastui Cleopartaksi, sekä tuimat katseet vanhemmiltaan. Vaisotmaisesti hän painoi korviaan ja laski aavistuksen päätään, vilkaisten kummankin vanhempansa kasvoja vuorotellen. Häntä harmitti että he olivat vilkaiseet häneen noin, mutta päätti ettei sanonut asiaan silloin mitään. Hän varmaan saisi kuulla siitä kunhan vieras naaras lähtisi.
Hän seurasi sivusta kun emo vastasi Cleopatran kysymykseen, päätään pudistellen ja jännittyneestä asennostaan suoristautuen. Kalliopentu yritti tehdä sen niin ettei kukaan huomaisi, mutta painoi edelleen lapaansa kiinni emon häntään, sen tuodessa hänelle suunnattoman turvan tunteen, vaikka siihen varmasti auttoi myös is- Tuhkasydämen puolustava kyyry heidän edessään. Mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut pudistella pois uteliaisuutta, jota koki katsoessaan vierasta. Se melkein peitti kokonaan nälän tunteen, joka edelleen vatsassa mourusi.
Kalliopennun mieltä aavistuksen pimensi ylpeänoloinen ilme vieraan naaraan kasvoilla. Hän ei tykännyt siitä lainkaan ja halusi sen heti pois, naaraan tuijottaessa kuin vaatien heiltä jotakin. Se sai pakostakin hänen häntänsä karvat nousemaan. Kalliopentu vilkaisi Tuhkasydämeen kollin lisätessä Seittikuun tarinaan oman osuutensa. Kalliopennulla ei ollut mitään hajua, kuka tämä ’Aronia’ oli, eikä oikestaan ihan hirveästi enää välittänytkään. Nyt kun hän oli tuonut nälän taas mieleensä, se painosti jälleen, kuten myös pitkän matkan jälkeen särkyvät tassut. Hän oli aika valmis lähtemään takaisin leiriin, vaikka kauhesti metsä ympärillä vielä kiinnostikin.
Kun Cleopatran katse sattui osumaan Kalliopentuun, suoristautui pentu koko mittaansa. Hän ei tiennyt yhtään mitä ajatella kauniista vieraasta, mutta tiesi että ei tahtonut tämän olevan heidän reviirillään, vaikka pieni sympatia olikin syttynyt pennun rinnassa kuullessaan naaraan sanat.
Toivoen että ei saisi tällä kertaa moitteita, Kalliopentu astui vähän eteenpäin emonsa takaa, että ei vaikuttaisi pelkurilta ja naukui kaikella itseluottamuksella, mitä pienestä kehostaan löytyi. ”Sinä et kuitenkaan saa jäädä Varjoklaanin reviirille. Sinun täytyy mennä nyt pois.” Hänen kyntensä olivat painuneet maahan kiinni jännityksestä, mutta onneksi sitä ei näkyisi lumen alta, johon hänen tassunsa olivat painautuneet nilkkojaan myöten. Vihertävät silmät kuitenkin olivat vakaasti vieraaseen kiinnittyneet, sillä häntä kovin kiinnosti miten toinen reakoisi hänen sanoihinsa, kuten myös hänen vanhempansa.

Nimi: Tuhkasydän (Varjoklaani)

18.03.2019 22:31
Tuhkasydän silmäili vierasta solakkaa naaraskissaa avoimen vihamielisesti. Siinä missä Seittikuu hänen vierellään asettui hieman vähemmän uhkaavaan asentoon, Tuhkasydän pysyi yhä sen näköisenä, että olisi valmis loikkaamaan mustaturkkisen kissan kimppuun. Tuhkasydän jakoi Seittikuun lailla moittivan silmäyksen Kalliopennun suuntaan. Eihän pentu toki sitä ymmärtänyt, mutta tämä ei ollut oikea tilanne ruveta vaihtelemaan nimiä. Niinpä Tuhkasydän ei tehnyt elettäkään esitelläkseen itseään ja oli tyytyväinen siitä, ettei Seittikuukaan. Tuhkasydän ei enää pitänyt hampaitaan paljastettuina, mutta piti asentonsa yhä matalana, niskakarvat pörhistettyinä ja hänen häntänsä viuhtoi puolelta toiselle. Kolli ei voinut sietää kulkukissoja ja erakoita, hän ei ainakaan tahtonut noita Varjoklaanin reviirille.
Tuhkasydän pysytteli vaiti ja antoi Seittikuun puhua, vaikka tuhahti itsekin ajatukselle, että Cleopatraksi esittäytynyt naaras olisi tullut etsimään erakkoa klaanin reviiriltä, jokseenkin typerää kieltämättä. Tuhkasydän ei ollut varma oliko hyvä ajatus kertoa naaraskissalle kaikkea, mutta toisaalta, tämä vaikutti kyllä melko rehelliseltä ja ehkä tästä pääsisi näin aiemmin eroon. Tuhkasydän ei kuitenkaan pitänyt mustan kissan hitusen kopealta vaikuttavasta asenteesta ja se sai hänet vastareaktiona suoristamaan asentonsa ja silmäilemään naarasta myöskin ivallisesti. Huomaamattaan tuhkanharmaa kolli kuitenkin vilkaisi naaraan kehon lävitse ennen kuin huomasi mitä oli tekemässä ja kovetti ilmeensä. Täytyi myöntää, että erakko oli silmäänpistävän kaunis sellaisella eksoottisella tavalla, jota Tuhkasydän ei ollut ennen nähnyt. Hän ei kuitenkaan tahtonut ajatella sitä tai kiinnittää asiaan huomiota, hänen vierellään oli sentään Seittikuu, jota kolli rakasti ja hänen tunteensa naarasta kohtaan olivat vahvempia kuin ohimenevä kiinnostus vierasta kaunotarta kohtaan. Sitä paitsi, kunnioituksesta kumppaniaan kohtaan hän ei myöskään vilkuilisi enempää. Vierasta kopeaa naaraskissaa Tuhkasydän ei juurikaan kunnioittanut. Hänen lähes mustilta näyttävät silmänsä pysyivät melkoisen kylminä ja ilmeettöminä sen ajan, kun Seittikuu kertoi mitä tiesi, ja Cleopatra vastasi hänelle.
"En valitettavasti tiedä enempää", kollikin naukaisi. Hän ei ollut juurikaan ollut ollut tekemisissä Aronian kanssa. "En myöskään tiedä ketään, joka tietäisi hänen liikkeistään." Soturi toivoi pääsevänsä Cleopatrasta eroon mahdollisimman pian ja naaraan pois heidän reviiriltään.

Nimi: Cleopatra (Erakko)

18.03.2019 22:14
Cleopatra vilkaisi kahdesta kissasta toiseen, olisi ollut mukavaa tietää heidän nimensä, kerran Cleopatra itse oli vaivautunut esittelemään itsensä. Toisaalta naaras kyllä arvasi hyvin, miksi kaksi kissaa eivät tahtoisi ryhtyä turhan tuttavalliseksi reviirillään pyörivän tuntemattoman naaraskissan kanssa. Tuhkanharmaa kolli silmäili häntä vieläkin hyvin epäileväisenä suurten pupillien takia lähes mustilta näyttävillä silmillään ja Cleopatra saattoi kyllä huomata, ettei seittikuvioinen naaraskaan vaikuttanut turhan rentoutuneelta.
Cleopatran syvän keltaisten silmien katse käväisi jopa hieman kopean näköisenä mustaturkkisessa naaraskissassa, kun tämä esitti siamilaiselle kysymyksen. Valitettavasti naaras ei usein itse huomannut kuinka kopealta ja turhankin ylvähköltä usein näytti, vaikka nytkin hän kyllä yritti parhaansa mukaan näyttää ystävälliseltä - eri asia sitten, kuinka ylimielisen vaikutelman hän lopulta ulospäin antoi. "Niin. Kuulin, että hän olisi tullut Varjoklaanin mukana ja kenties myös löytäisin hänet täältä." Cleopatra pakotti kopean ilmeensä väistymään toivomansa mukaan ystävällisen hymyn tieltä. "Olisin hyvin kiitollinen, mikäli osaisitte auttaa minua." Hänen olisi ehkä pitänyt madella enemmänkin ja kertoa, kuinka tärkeitä kaikki tiedonmuruset olisivat, mutta hänestä ei aivan ollut alentumaan siihen. Lisäksi Cleopatrasta tuntui, että vieras kolli oli kenties silmäillyt häntä kerran tai pari, vaikka selkeästikin piti katseensa melko hyvin kurissa.
Cleopatra näki, että seittikuvioinen naaras oli aikeissa vastata ja siro naaras jäi katsomaan häntä lähes odottavaisena, vaikka päänsä hän yhä piti ylhäällä. Hän huomasi jännittävänsä enemmän kuin oli osannut odottaa, että saisi kenties kuulla jotain Aronian olinpaikasta. Naaras oli etsinyt kollia pitkään ja toivoi todella jo viimein löytävänsä tämän, vaikkei oikeastaan edes tiennyt mitä sanoisi tai tekisi tämän nähdessään. Joka tapauksessa naaras oli kyllästynyt olemaan yksin ja luikkimaan pakoon kollien himoavilta katseilta, ainakin silloin tällöin.
Cleopatran mieliala kuitenkin laski nopeasti ja huomattavasti, kun naaraskissa paljasti, että Aronia oli kyllä kulkenut heidän mukanaan, mutta lähtenyt. "Ikävä kuulla. Olin toivonut viimein löytäväni hänet. Tiedättekö ketään, joka osaisi kenties sanoa, minne hän olisi voinut mennä?"
Cleopatran katse kääntyi takaisin tuhkanharmaasta kollista mustavoittoiseen kissaan ja kirjavaan pentuun tämän jalkojen juuressa. Soti hieman Cleopatran ylpeyden päälle paljastaa miteen motiiveistaan, mutta tässä tilanteessa laiha naaras joka tapauksessa naukui: "Olemmme vanhoja tuttavia. Hän opetti minua kerran, kun olin aika pahasti hukassa. Olen pitkään odottanut tapaavani hänet uudestaan." Cleopatraa kadutti jo nyt melkein vähäinenkin avautumisensa. Mitä ihmeessä hän tekisi seuraavaksi?

Nimi: Piikkipaatsama (Tuuliklaani)

18.03.2019 21:51
Kanervakirjon hännän kevyt kosketus tuntui lohdulliselta, kun naaras kosketti Piikkipaatsamaa kollin istuutuessa. Hetkeksi kollin valtasi halu painautua vasten siskon turkkia lämpimään kuten joskus kun he olivat vielä olleet pieniä. He olivat menettäneet molemmat vanhempansa nuorina, eikä Mäyrätassukaan ollut elänyt kauaa. Niin ikävää kuin se olikin, Piikkipaatsama ei enää kyennyt muistamaan millainen veljen ominaistuoksu oli ollut, tai miltä hänen äänensä oli oikeastaan kuulostanut. Kanervakirjon sanat siitä, kuinka heillä oli vain toisensa vastasivat hyvin kollin ajatuksia ja Piikkipaatsama kohotti kiitollisena sinisten silmiensä katseen sisareensa. Hän soi tälle takaisin hymyn vastaukseksi. Ruskeaturkki oli kiitollinen myös siitä, että sisar jaksoi kuunnella häntä ja odottaa hiljaa ja painostamatta, että nuori soturi saisi sanottavansa sanottua.
Piikkipaatsama vilkaisi vaivihkaa jälleen ylös sisarensa lähes fuksian sävyisiin silmiin, kun oli paljastanut asiansa. Edes sisaren vastatessa piikkiturkkinen kolli ei voinut olla aivan varma mitä naaras pohjimmiltaan asiasta ajatteli, mutta oli ennenmuuta kiitollinen tämän tukevista sanoista. "Olin toivonut, että voisin kertoa vähän iloisemmissa merkeissä", Piikkipaatsama huokasi hiljaa hieman kuivahkosti virnistäen. Hän ei todellakaan tuntenut oloaan iloiseksi.
"Niiin..." Tupsukorva säpsähti hieman Kanervakirjon suoraa kysymystä, kun heidän serkkunsa nimi mainittiin. Piikkipaatsamankin katse käväisi siinä suunnassa, missä kaksikko istuskeli kauempana toisiinsa lähes kietoutuneena kuten aiemminkin. "Ovat. Ja minä tiedän, ettei se ole niin. Tiedän, että Susihammas on rakastanut Tuiketuulta jo iät ja ajat, ainakin siitä asti, kun olimme vielä oppilaita", Piikkipaatsama piirteli valkealla tassullaan vaivaantuneinta kuvioita nurmikkoon. "Olemme tavallaan kisanneet Susihampaan kanssa hänen huomiostaan iät ja ajat, nuorempana inhosinkin häntä jopa hieman", Piikkipaatsama tunnusti hieman nolostuneena. "Olin kiukkuinen, varsinkin siitä, että hän oli soturi ja me vain oppilaita. Tuntui myös vaikealta kilpailla soturia vastaan, päätin kuitenkin yrittää parhaani." Kanervakirjon jatkaessa sanomalla, että hänestä Piikkipaatsaman tulisi kuitenkin kertoa. Kollin lavat painuivat entisestään lyssyyn ja nyt hänen äänensä kuulosti vähän enemmän kipakalta, muistuttaen hieman sisartaan, vaikkakaan kolli ei vieläkään kuulostanut äksyilevältä. "Mitä se hyödyttäisi? Hän on selkeästi jo valinnut Susihampaan. En minä tahdo heidän onneakaan pilata, mikäli he katsovat että yritän tunkea siihen väliin. Ja siltä osin, mitä minä näen, olen tainnut jo menettää mahdollisuuteni." Piikkipaatsaman ääni muuttui jälleen nujerretuksi.
Piikkipaatsama huokaisi uudemman kerran. "Onko minussa jotain vikaa, Kanervakirjo?" Piikkipaatsama kysyi sitten hieman yllättäen ja katsoi sisartaan yllättäen taas suoraan silmiin. "Olen yrittänyt kaikkeni, jotta olisin hyvä soturi ja jotta olisin... vähintäänkin Susihampaan veroinen. Mutten selkeästikään pärjää hänelle. Tai siis", hän takelteli jälleen vähän. "Ymmärrän, että ehkä Tuiketuuli ehkä vain... pitää hänestä enemmän, ehkä en olisi voinut tehdä mitään paremmin, mutta silti... Minusta tuntuu, että vika on jollain tapaa minussa. Ehkä en ole puoleensa vetävä tai tarpeeksi mukava, tai tarpeeksi hyvä metsästämään. En tiedä." Piikkipaatsama katseli ylös oksien pensaan oksien lävitse taivaalle, joka oli kirkas ja pilvetön. Kolli naurahti kevyesti. "Olen oikea sotkupesäke, mites sinulla menee?" Kysymys oli täynnä sarkasmia ja tavallaan kolli melkein toivoi, että voisikin ehkä sittenkin kääntää puheenaiheen muualle, vaikka oli itse tahtonut keskustella sisarensa kanssa asiasta ja kenties saada lohtuakin. Hänen oma mielensä hämmensi häntä.

Nimi: Tulikaste (Tuuliklaani)

18.03.2019 04:49
Hopeankiilto kuunteli Tulikastetta. Hyvä. Sen käsittelemät asiat olivat vakavia ja Hopeankiillon koko huomio oli nyt tärkeää. Klaani tarvitsi niitä kahta - mutta ennenkaikkea myös Kastetähteä. Tulikaste ei kuitenkaan tahtonut juorujen leviävän. Hopeankiilto onneksi ymmärsi.
"Niin. Tarkoitan kuitenkin sitä, että saatamme joutua luopumaan Kastetähdestä, jos huonosti käy." Tulikaste täsmensi sanojaan, kun se oli maininnut henkisesti rasittavista päätöksistä. Kastetähti oli ollut pitkään kuolleena. Tulikaste ei enää nostatellut toiveajatuksia, sillä ne vain pahentaisivat tilannetta. Sillä oli ilman pettymyksiäkin jo tarpeeksi vaikeaa hallita klaani. Tai no, Ikuisuusyö ja Veritassu.
"Kiitos. Arvostan sitä."
Tuuliklaanin tilanteessa apu oli tarpeen. Tulikaste luotti myös helpommin vanhempaan kissaan ja arvosti tuon enemmän elämää nähneitä mielipiteitä. Hetkeksi se saattoi huokaista helpotuksesta. Hopeankiilto oli selvästi myös valmis ottamaan kokonaisaikaisen viran varapäällikkönä vastaan. Ajatus hirvitti Tulikastetta, joten se päätyi vain nyökkäämään jähmeästi toisen kunnioittavalle eleelle.
"Saattavat olla. Pimeän metsän henget eivät ole klaanien historian aikana vielä käyttäytyneet näin. Jos he pystyvät liikkumaan seassamme kuin elävät, ties mihin muuhun he kykenevät kulissiensa takana." ruosteenpunaisen varapäällikön kulmat kohosivat tässä vaiheessa niin, että sen otsa meni epätavanomaiseen kurttuun.
"Hyvä. Mennään."

Illankajon pesällä Tulikaste yllättyi itsekin siitä, kun Illankajo yllättyi sen ja Hopeankiillon paikalle saapumisesta. Harmahtava parantajanaaras oli ilmeisesti vahtinut Kastetähden vointia silmä kovana ja täten jättänyt huomiotta ulkoa kuuluvat askeleet. Tulikaste työntyi kokonaan pesään.
"Anteeksi, Illankajo, en tarkoittanut säikäyttää sinua", naaras sanahti pahoittelevasti ääni hitusen väsyneenä. "Olit ilmeisesti ajatuksissasi - tai todella väsynyt. Milloin olet nukkunut itse viimeksi?"
Illankajo vaikutti olevan nukahtamaisillaan suoraan siihen. Oliko kolmas naaras ollut sittenkin unessa? Tulikaste tunsi olonsa hetken aikaa katuvaiseksi. Se ei olisi tahtonut herättää Illankajoa, sillä tuo tarvitsi selvästi lepoa.
Parantaja kuitenkin päätti raportoida Tulikasteelle ja Hopeankiillolle Kastetähden voinnista. Tieto ei saanut Tulikastetta yhtään iloisemmaksi ja naaras istahtikin lopulta vain hengettömän päällikkönsä viereen. Siniset sielunpeilit porautuivat suoraan päällikön poskeen, suoraan siihen silmän alle kuin yrittäen pakottaa tuota sillä tavalla heräämään.
"Niin kauan kuin varmistumme siitä, että hän herää. Tai ei herää. Jos hän palaakin emme voi noin vain haudata häntä, Illankajo. Joko hänen ruumiinsa mädäntyy tai hän tulee takaisin." Tulikaste maukui terävästi nostaen katseensa kahteen muuhun naaraaseen.
"Vaikutat melkein luovuttaneelta", se pisti sielunpeilejään siristäen merkille. "Oletko sinä luovuttanut päällikkösi suhteen, Illankajo?"
Varapäällikkö ei varsinaisesti pitänyt siitä, miten Illankajo vaikutti melkein jo puolivalmiilta syöttämään kuolonmarjoja Kastetähdelle. Ne tuskin tepsisivät päällikön ollessa tässä tilassa, mutta jo ajatus jonkinlaisesta armokuolemasta ärsytti Tulikastetta. Kastetähden ei kuuluisi lähteä heidän armonsa avulla tästä maailmasta. Jos tämä olisi lähdön hetki pitäisi päällikön taistella!
"Hopeankiilto, mitä mieltä sinä olet? Kauanko odottaisit päällikkösi paluuta?"

Nimi: Kanervakirjo (Tuuliklaani)

18.03.2019 02:06
Piikkipaatsama päätyi kuin päätyikin nostamaan katseensa Kanervakirjon sielunpeileihin. Lähes fuksian väriset silmät tuijottivat sen pienen hetken täysin räpäyttämättä takaisin, eikä Kanervakirjo voinut siinä parin sekunninkaan aikana olla huomaamatta, miten ruskeaturkkisen kollin silmät olivat lasimaisemmat kuin Kanervakirjo oli koskaan ennen nähnyt. Se tiesi etteivät kyyneleet olleet kaukana, mutta juuri siitä syystä naaras päätti olla sanomatta mitään; se pelkäsi murtavansa padot huomauttamalla asiasta. Olisi helpompaa molemmille, jos Piikkipaatsama ei purskahtaisi itkuun ja nolostuisi siitä myöhemmin. Kanervakirjo tahtoisi ensin kuulla kollin asian ja sitten vasta joutua lohduttamaan tuota, jos nyt mitenkään mahdollista. Harmaa soturitar ei kuitenkaan katoisi veljeään nenänvarttaan pitkin mikäli tuo tuntisi olonsa tässä ja nyt jo niin pahaksi, että itkulle olisi tarvetta.
Niinpä kaksikko siirtyi sivummalle ja tiukoista sanoistaan huolimatta Kanervakirjo pyrkisi pyyhkäisemään hännällään veljensä kylkeä ennen kuin se istuisi alas. Piikkipaatsama istui sen eteen, ja ehkä naaras kuvitteli, mutta kollin tarkasti aloilleen asettautuminen vaikutti ajan pelaamiselta. Kanervakirjo ei tuominnut, se soisi veljelleen kyllä kaiken miettimisajan, mutta se silmäili joka tapauksessa tarkkaavaisesti kollia tuon kietoessa häntänsä etukäpäliensä päälle.
Piikkipaatsama ei heti puhunut, eikä Kanervakirjo tuominnut. Se istui aloillaan ja katsoi rauhallisesti edessään istuvaa kissaa, odotti täysin hiljaa edes kurkkuaan selvittämättä, sillä asia oli selvästi vaikea ruskeaturkkiselle. Toisenlaisessa tilanteessa, jos sen edessä olisi istunut vaikka Lohduntassu eikä Piikkipaatsama, olisi Kanervakirjo varmasti hoputtanut seuralaistaan kakaisemaan asiansa ulos. Se kuitenkin tässä tilanteessa toi ilmi tietynlaisen muista eroavan kunnioituksensa olemalla hiljaa.
"Älä sano noin. Minä olen siskosi, on tehtäväni auttaa sinua. Mitä muutakaan elämälläni tekisin, jos en kuuntelisi murheitasi? Meillä ei ole muita, Piikkipaatsama. Vain me toisemme." Kanervakirjo sanoi sitten veljensä väliin terävään sävyyn, kun kolli alkoi epäillä asiansa järkevyyttä. Kanervakirjo ei antaisi tuon nyt perääntyä. Rohkaisuksi se soi terävistä sanoistaan huolimatta kevyen hymyn.
Tuiketuuli. Piikkipaatsama päätti nyt kertoa Kanervakirjolle Tuiketuulesta. Se herätti naaraassa monenlaisia ajatuksia, sillä vaikka harmaankirjo ei hirveästi toisesta naaraasta välittänyt, olisi se tahtonut Piikkipaatsaman olevan onnellinen. Hännänpää yllättäen vääntyillen Kanervakirjo kuitenkin kuunteli asian loppuun.
"Kyllä, olen huomannut", Kanervakirjo sanoi lopulta Piikkipaatsaman laskiessa katseensa varpaisiinsa. "Et ole kuitenkaan tahtonut puhua minulle siitä, en ole siis ajatellut myöskään painostaa asiaa sinusta esille, sillä olemme molemmat aikuisia. Joko kerrot minulle tai et kerro. Olen kuitenkin iloinen siitä, että päätit lopulta kertoa."
Kanervanpunaiset sielunpeilit räpähtivät hyväntahtoisesti, vaikka Kanervakirjo oli muuten kohtalaisen ilmeetön. Se selvästikin punnitsi tilannetta tarkoin, vilkaisten jopa muun leirin suuntaan siinä sivussa. Sen katse osui valitettavasti Tuiketuuleen ja Susihampaaseen. Ei vaatinut paljoakaan päättelykykyä, että osaisi yhdistää yksi plus yksi. Kanervakirjo palautti silmänsä Piikkipaatsamaan. Asia oli muuttunut samalla sekunnilla paljon hankalammaksi ja naaraan teki mieli irvistää.
"Tuiketuuli ja Susihammas?" se arvasi ja toivoi todella, että vaikka tilanne näytti miltä näytti, Piikkipaatsama tyrmäisi vastauksen sanoen ettei kyseessä ollut sisarusten serkku. Kanervakirjo ei ollut koskaan edes puhunut Susihampaalle, mutta nyt vaikutti, että sillä saattaisi olla syytä. Piikkipaatsama ei tosin saattaisi täysin arvostaa sitä, jos Kanervakirjo ryntäisi käsilaukku vaarallisesti lyömävalmiudessa sekaan tähän soppaan.
"Ovatko he sitten vaihtaneet kieliä... läheisemmin kuin tavallisilta sotureilta odottaisi?" Kanervakirjo kysyi vilkaisten vielä kerran Piikkipaatsaman kasvojen ohitse kohti Tuiketuulta ja Susihammasta.
"He voivat olla vain ystäviä", Kanervakirjo sanoi vaikka se epäili itsekin sanojaan; se ei kuitenkaan päästänyt epäilystään missään nimessä hiipimään ääneensä. "Ja vaikka eivät olisikaan, minusta sinun tulisi silti kertoa Tuiketuulelle tunteistasi. Et voi menettää mitään kertomalla, mutta jos taas jätät kertomatta, et koskaan edes saa mahdollisuutta hänen kanssaan. Älä jätä ainutta tilaisuuttasi käyttämättä, sillä se ei jää odottamaan."
Kanervakirjolla ei ollut omakohtaista kokemusta suhteista, mutta se ymmärsi sen verran, että Piikkipaatsaman olisi nyt oltava suorasanaisempi ja rohkeampi kuin tuo selvästikään oli ollut. Harmaankirjava naaras oli hyvin perillä veljensä kiivaasta luonteesta, mutta ilmeisesti tunteiden näyttäminen ei kuulunut tähän kategoriaan. Olisi siis vain otettava itseään niskasta kiinni ja selvittää, olisiko kollilla enää mahdollisuutta.

Nimi: Piikkipaatsama (Tuuliklaani)

18.03.2019 01:13
Piikkipaatsama säpsähti hitusen, kun sisko kehotti sitä katsomaan itseään. Tietyllä tapaa Kanervakirjon napakka äänensävy tuntui lohdulliselta ja auttoi juurruttamaan Piikkipaatsaman tähän hetkeen, tuntui mukavalta tietää, että ainakin Kanervakirjon saattoi luottaa olevan oma itsensä. Epäröiden kolli kuitenkin teki kuten käskettiin ja kohotti katseensa. Piikkipaatsaman eripariset siniset silmät kohtasivat hänen sisarensa kanervan punertavien silmien katseen. Kollin silmät näyttivät alakuloisilta ja hieman kosteilta, Piikkipaatsama yritti kovasti olla ryhtymättä pillittämään tässä sisarensa edessä, se olisi ollut vähintäänkin noloa. "Okei", piikkiturkkinen kolli myöntyi hiljaa hieman tukahtuneella äänellä, kun Kanervakirjo ehdotti, että he menisivät puhumaan jonnekin muualle. Piikkipaatsama kohotti toisen etutassunsa ja pyyhkäisi sen syrjällä kuonoaan ja silmäkulmaansa, ennen kuin lähti tassuttelemaan vaitonaisena harmaaturkkisen nuoren soturin perään. Kun he pääsivät Kanervakirjon valitsemaan paikkaan pähkinäpensaan juurelle, missä heillä viimeinkin olisi omaa rauhaa keskustella. Ruskea-mustaraiallinen kolli istui pilkullista naarasta vastapäätä ja kietoi piikikkään häntänsä valkeaiden käpäliensä peitoksi huokaisten pienesti. Nyt kun he oikeasti olivat tässä vastatusten ja voisivat jutella, Piikkipaatsama ei enää tiennytkään miten olisi aloittanut. Kolli tuijotteli hetken varpaitaan ennen kuin alkoi puhumaan ja muisti sitten, mitä sisar oli sanonut. Hän kohotti sitten katseensa Kanervakirjoon ja huokaisi. "Ehkä minun ei pitäisi vaivata sinua tällä mutta... Minusta vain tuntuu, että minun on pakko puhua jollekulle, muuten räjähdän..." Hän vilkaisi sivulleen ennen kuin käänsi jälleen katseensa eteenpäin korvat hieman lannistuneessa luimussa, kollin ryhti näytti muutenkin kasaanpainuneelta. "Minä... Olen jo pidempään ollut... ollut..." Tuntui typerältä, että oli niin vaikea puhua omista tunteistaan edes sisarelleen, kai hänestä jotenkin tuntui, että hän oli kolli ja hänen olisi pitänyt pystyä selviämään ilmankin tällaista tunteiden vuodatusta. Hän kuitenkin päätti yrittää ryhdistäytyä. "En tiedä oletko huomannut, mutta Tuiketuuli on ollut jo pitkään minulle hyvin tärkeä. Oikeastaan melkein koko oppilasaikamme. Ja minä toivoin, että hän tuntisi samoin. Partion jälkeen olin onnellinen ja olin jo suunnitellut... kertovani hänelle." Piikkipaatsaman täytyi nielaista välissä, tuntui yhäkin oudolta puhua tästä. Silti hän luotti siskoonsa, vaikka he kaksi eivät olleetkaan kamalan paljoa viimeaikoina jutelleet. "Mutta sain huomata, että hän ei todellakaan tunne samoin. Hänellä on jo... toinen." Nyt Piikkipaatsama joutui väkisinkin kääntää katseensa varpaisiinsa ja naukui hädintuskin kuuluvalla äänellä: "En tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin, en varmaan mitään, mutta toivon, että hän olisi valinnut minut..."

Nimi: Kanervakirjo (Tuuliklaani)

18.03.2019 00:09
Harmaaturkkinen naaras oli hieman yllättynyt Tulikasteen valitsemasta varapäällikön... varapäälliköstä. Se ymmärsi nuoren tuliturkin avuntarpeen, mutta Hopeankiilto ei senkään silmään ollut aivan ensimmäinen valinta sotureiden joukosta. Niinpä se jätti onnittelematta hopeaista naarasta silmäillen kuitenkin tilannetta itselleen epätavallisen epävarma katse punertavissa silmissään.
Yllättävät askeleet kiinnittivät Kanervakirjon huomion. Se kääntyi katsomaan vasemmalle puolelleen vain huomatakseen ruskeanraidallisen turkin ilmaantuneen viereensä. Kanervakirjo yritti kohdata veljensä katseen lähes hämmentyneenä, sillä se ei ollut odottanut Piikkipaatsaman tahtovan puhua sille. Ne eivät olleet jutelleen kunnolla aikoihin, joten mitä veli tahtoi kertoa sille nyt? Kanervakirjo kuitenkin huomioi myös sen tosiseikan, että Piikkipaatsama ei näyttänyt turhan... onnelliselta. Tähtiklaanin nimeen, veli ei edes katsonut sitä silmiin!
"Piikkipaatsama, katso minua. Nyt. Emme puhu ennen sitä." sisar kehotti ruskeaturkkisen maukuessa hiljaa Kanervakirjon nimen. Kanervakirjo tahtoi olla suora ja vaikka se oli syvästi huolestunut veljensä olemuksesta, ei se hyväksynyt tuon välttelevää katsetta. Harmaa hännänpää vääntyili tällä hetkellä kahdesta syystä.
"Emme puhu tässä. Pystyn päättelemään, että koko klaanin ei ehkä tarvitse kuulla tätä, vaikka istumme keskellä leiriä", soturitar sanoi sitten hieman lempeämmin, vaikka sen äänessä oli aina se tietty veitsenterä. "Tule."
Kanervakirjo johdattaisi Piikkipaatsaman varmoin askelin kohti leirin laitamia, ei lähelle yhtäkään kunnostuksen parissa työskentelevää kissaa tai pesää, jonka uumenista joku voisi kuulla. Se istahtikin alas pähkinäpensaan juurelle ja taputti paikkaa edessään. Se tahtoisi katsoa Piikkipaatsamaa kasvoihin, kun kolli kertoisi mieltään painavan asian. Ei kai tuo muuten olisi noin allapäin?

Nimi: Ikuisuusyö (Tuuliklaani)

17.03.2019 23:43
Mustaturkkinen kolli oli tyytymätön. Moneenkin seikkaan, jos totta puhuttiin. Ikuisuusyö ei aikonut hienostella asiaa, vaan se oli suoraan sitä mieltä ettei Hopeankiilto ollut riittävä varapäälliköksi. Vara-varapäälliköksi? Sinivihreät silmät leimusivatkin mustan turkin suojista Hopeankiillon huudahtaessa jonkin sortin käskyntapaisen soturille. Vai sillä tavalla. Olisi kerrassaan kaunis ajatus lähteä Myrskytuulen johtamaan partioon. Pohjantuulen uloskäynnille suuntaavista askeleista päätellen näköjään myös tuo oli lähdössä samaan syssyyn. Ja nuori Pihlajanoksa seurasi kannoilla. Huomioimatta suklaanruskeaa Kärppäviiltoa sen paremmin Ikuisuusyö kiinnitti katseensa seuraavaksi Hopeasiipeen. Sen sielunpeilit siristyivät huomattavasti keskipäivän auringossa. Naaras oli siis menossa Veritassun partioon. Ikuisuusyö olisi ollut oikein mielellään näkemässä punaturkkisen paskiaisen johtavan partiota onnistuneesti. Tarkoittaen sitä, että ei tulisi tapahtumaan. Veritassun luonne oli niin oikullinen, että tuo partio varsinkin tulisi kärsimään koko matkansa ajan.
Vihdoinkin mustaturkkinen soturi päätti nousta ylös. Se oli harkinnut kahdesti kynsissään ruohonkortta pyöritellen jaksaisiko se nousta ollenkaan makuulta. Siksipä muut olivat jo ehtineet kokoontua uloskäynnille ja jopa odottaa sitä useamman minuutin.
"Viimaniitylle? Hmph, kuvittelisin riistan pysyttelevän tällä säällä varjossa." Ikuisuusyö maukaisi venytellen vaivautumatta tervehtimään muuta partiota sen pahemmin. Se loi terävän silmäyksen Pohjantuuleen osoittaen sanansa silti Myrskytuulelle.
"Tulikasteen on turha odottaa tulosta tällä kokoonpanolla." kolli maukaisi vielä tiedostaen vallan hyvin, miten se ei tullut yhdenkään tässä partiossa olevan kissan kanssa juttuun. Siksipä oli helpointa solvata toisia heti portilla, hehe.

Nimi: Piikkipaatsama (Tuuliklaani)

17.03.2019 23:38
Piikkipaatsama istui klaanikokouksen ajan hiljaa paikallaan hieman syrjemmässä, kolli ei oikeastaan ollut halukas istumaan aivan kenenkään viereen vaikka hakikin eriparisilla sinisillä silmillään sisartaan Kanervakirjoa muiden joukosta. Piikkipaatsama kuunteli vain puolella korvalla, mitä Tulikasteella oli sanottavanaan. Hänen oli vaikea keskittyä ja Hopeankiillollekin naukui vain puolihuolimattomasti onnittelunsa. Piikkiturkkisen ruskean raidallisen kollin katse käväisi yhtenään kauempana istuvissa Susihampaassa ja Tuiketuulessa, jotka olivat istuskelleet kaiketi yhdessä syömässä lähes toisiinsa kietoutuneena. Surkeana Piikkipaatsama käänsi katseensa muualle, katse suunnattuna maahan. Mustaraidaillinen kolli oli yleensä nopea suuttumaan ja oli melkein odottanut reagoivansa näkyyn katkeruudella tai kiukulla, mutta hänen yllätyksekseen hän tunsi itsensä vain lyödyksi ja surumieliseksi. Piikkipaatsama pyöritteli hajamielisesti tassuillaan ruohopalloa ja nyhti kynsillään uusia pieniä tuppoja irti, osaamatta olla kärsivällisesti paikallaan. Hän halusi vain ensimmäisen tilaisuuden tullen pompata käpälilleen ja mennä jonnekin, missä hänen ei tarvitsisi katsoa silmästä silmään omaa häviötään. Hän ymmärsi toki miksi Tuiketuuli tahtoisi Susihampaan, ainakin siinä mielessä, että olihan kolli kuitenkin hyvä soturi. Mutta silti Piikkipaatsamasta tuntui, että hän olisi voinut olla vähintään yhtä hyvä Tuiketuulelle. Eniten Piikkipaatsama tiesi, että häntä sattui se tosi asia, että oli vain hetki aiemmin antanut itsensä kuvitella, että Tuiketuuli ehkä tuntisi samoin kuin hänkin. Mutta mitä nyt hyödyttäisi edes kertoa Tuiketuulelle mitä hän tunsi? Naaras oli jo valinnut Susihampaan ja Piikkipaatsaman olisi turha yrittää tunkea väliin, se olisi vain kurjasti tehty ja kolli ymmärsi sen itsekin.
Heti, kun klaanikokous oli ohitse tupsukorva hypähti käpälilleen ja haki silmillään harmaankirjavaa sisartaan. Lopulta Piikkipaatsama erotti sisarensa tutun turkin ja tassutteli pilkullisen soturin luokse. "Kanervakirjo", Piikkipaatsama naukaisi hiljaa pysähtyessään toisen vierelle, eikä aivan uskaltanut katsoa suoraan sisarensa kanervanpunaisiin silmiin. Kollin omat silmät näyttivät ahdistuneen surullisilta. Hänen hännänpäänsä vääntyili vähän hermostuneesti. "Voidaanko puhua? Tai siis haluaisin jutella kanssasi... yhdestä... jutusta..." Piikkipaatsama luotti siskoonsa ja ainakin tälle hän voisi tunnustaa sen, mitä ei enää voisi tunnustaa Tuiketuulelle itselleen, kollista tuntui, ettei hän tahtonut pitää murheitaan sisällään. Tunne oli tukahduttava.

Nimi: Jääkyynel (Jokiklaani)

14.03.2019 13:33
Jääkyyneleen hymy leveni entisestään kauniin naaraan suostuessa syömään hänen kanssaan ja kolli päätti seurata Ohdakemyrskyn perässä tämän mennessä jo edeltä tuoresaaliskasalle. Naaraat ensin. Hänen lapaansa kihelmöi hieman siitä kohdin, mistä naaras oli raidallisella hännällään hipaissut hänen turkkiaan. Ja vielä se hymy, jonka kaunokainen oli hänelle suonut tämän jälkeen...
Ohdakemyrsky valikoi kasasta yllättävän suuren kalan ja kollisoturi epäili tämän aikovan syödä sen kokonaan yksin. Hän ainakin toivoi naaraan suunnitelleen heidän syövän samasta saaliista, muuten tilanteesta voisi tulla hieman kiusallinen.
Kuviollisen soturin istahtaessa leirin rauhallisemmalle puolelle, Jääkyynel kävi tämän viereen niin lähelle, että eriväriset turkit melkein hipoivat toisiaan. Toivottavasti entinen Tuuliklaanilainen ei pistänyt hänen tunkeilua pahakseen, sillä kolli olisi mielellään istunut näin lähekkäin ja syönyt yhdessä.
"Noh... Saimme käytyä reviirin rajat, mutta ilmapiiri ei ollut mitä parhain. Täpläjalalla ja Nopsavarjolla ei näytä yhteistyö sujuvan vielä", leopardikuvioinen vastasi huokaisten toisen kysymykseen ja otti vuorostaan palan kalasta. Kollien käytös toisiaan kohtaan ei kuitenkaan ollut hänen mielestään pilannut koko partiota. Olihan partiointi kuitenkin vain heidän velvollisuutensa, joka piti täyttää eikä mikään ystävyksien yhteinen metsäretki. Siitä hänen mieleensä palautuikin aiemmin löydetty punaturkki. Hän oli jo aiemmin päättänyt kertoa Ohdakemyrskylle ketusta eikä tuntenut oloaan enää niin epävarmaksi asiasta. Kuollut kettu siellä sun täällä ei olisi vielä mitään, mistä pitäisi huolestua. Klaanit olivat kumminkin vasta muuttaneet tuntemattomille reviireille ja muut villipedot oli häädettävä pois.
"Löysimme kuolleen ketun Varjoklaanin rajan läheltä", soturi kertoi nielaistuaan kalasta repimän palansa ruotoine kaikkineen.
"Emme tiedä, mikä sen tappoi, mutta jäljistä ja veren määrästä päätellen kamppailu on ollut aika isokin. Luultavasti joku toinen klaani ja sen jälkeen vielä hätistelivät otuksen meidän puolellemme", Jääkyynel tuhahti, vaikka oli mahdollista ketun tulleen itse heidän reviirilleen omasta tahdostaan. Hyvin uskottavaa kuitenkin etteivät muut klaanit olleet halunneet ylimääräistä ruumista alueelleen ja päättivät mielummin antaa sen riesaksi muille.
"Me kuitenkin hautasimme sen, etteivät muut petoeläimet seuraisisi perässä tänne", soturi totesi vielä lopuksi kääntäen vihreän katseensa Ohdakemyrskystä takaisin yhteiseen kalaan keskittyen hetken tämän syöntiin, antaen naaraalle aikaa miettiä ketun kohtaloa. Olihan se huolestuttavaa, jos nyt jo uusilla reviireillä joutuisi pitämään varansa kettujen kaltaisten petojen takia. Joku voisi vielä menettää henkensä.
Jääkyynel korjasi ryhtiään kiinnittäen huomionsa takaisin vierellään istuvaan ystäväänsä lipaisten kalan maun huuliltaan. Hän oli puhunut jo tarpeeksi tältä erää.
"Miten sinun päiväsi? Oletko jo käynyt katselemassa maisemia?"

Nimi: Pihlajanoksa (Tuuliklaani)

13.03.2019 22:03
Vasta lähiaikoina nimitetty soturi istuutui hänen kanssaan leiriä kunnostamassa olleen Kärppäviillon ja Myrskytuulen vierelle evääksi tarkoitettu hiiri mukanaan. Tulikaste oli aiemmin hihkaissut klaanikokoontumisen alkavaksi, mutta ei ollut vielä aloittanut puhumaan kissojen vielä liukuessa paikalle leiriaukiolle. Pihlajanoksa katsoi tämän olevan oiva hetki jo aloitella ateriaansa ja hän kerkesi repimään ensimmäisen palan hiirestään, kunnes Myrskytuuli aloitti kyselemään hänen ja Kärppäviillon kuulumisia. Laikukas kolli antoi kokeneemman vastata ensin ja ryhdistäytyi sitten puhuakseen.
"Kunnostimme tosiaan leiriä, mutta siinä on vielä paljon korjattavaa. Lehtikadon ja lumen takia seinämät ovat kärsineet aikalailla", laikukas kollisoturi lisäsi Kärppäviillon puheeseen, mutta oli totta, että seinämät olivat sentään vähän kestävämmät nyt. Hän ei kuitenkaan halunnut antaa liian toiveikasta kuvaa pesien nykyisestä kunnosta. Sentään lehtikato oli nyt ohitse eikä rei'istä tulisi ainakaan lunta nukkuvien kissojen niskaan.
Pähkinänruskean kollin korvat värähtivät Pohjantuulen istuutuessa hänen vierelleen ja siinä, missä vaaleanharmaa soturi tervehti häntä räpäyttämällä erivärisiä silmiään, Pihlajanoksa vilautti leveän hymyn entiselle mestarilleen. Sen kummemmin he eivät vielä kerenneet puhua Tulikasteen aloitellessa omaa puhettaan. Pihlajanoksa oli hieman yllättynyt siitä, ettei naaras nimittänyt itseään päälliköksi ja valikoinut uutta varapäällikköä klaanilaistensa joukosta. Mutta väliaikainen varapäällikkö varapäällikön avuksi? Kävihän se niinkin. Nuori soturi ei juurikaan tuntenut Hopeankiiltoa, mutta kuuli Myrskytuulen mutinan, jotka olivat varmaankin tarkoitetut pelkästään Kärppäviillolle eikä tämän kollin kuultavaksi. Pihlajanoksa ei suoraansanottuna ollut mitenkään perillä väliaikaisen varapäällikön menneisyydestä, mutta vaikutti siltä, että tässä oli jotain mätää. Hän kuitenkin luotti Tulikasteen päätökseen asian suhteen ja oli tyytyväinen tähän.
Pihlajanoksa sai syötyä pienikokoisen hiirensä helposti kokoontumisen aikana ja Pohjantuulen lähtiessä onnittelemaan Hopeankiiltoa, päätti hän hankkiutua eroon sappirakosta, jonka oli mielellään jättänyt syömättä. Hän ei tiennyt, olisiko parantaja halunnut sen talteen vanhuksien punkkien poistoa varten, mutta ehkä parempi ettei hän häiritsisi Illankajoa juuri nyt ja mahdollisesti itse likaisisi tassujaan ällöttävään aineeseen.
Haudattuaan hiiren jämät maahan, Pohjantuuli olikin jo matkalla takaisin ja nyt heillä olisi aikaa puhuakkin.
"Ihan hyvin. Olen ollut kunnostamassa leiriä sitten herättyäni. Ei ole ainakaan tullut tylsää. Entä sinä?" nuori kolli kysyi entiseltä mestariltaan hieman hymyillen, samalla pitäen tummanvihreän katseensa tässä.
Pian Hopeankiilto tassutteli heidän luokseen kysymään kaksikkoa metsästyspartioon ja Pihlajanoksa oli hieman epävarma, olisiko hänen pitänyt onnitella itseään kokeneempaa naarasta. Se mahdollisuus meni kuitenkin jo ohitse väliaikaisen varapäällikön kiiruhtaessa tiehensä.
"En kerennyt onnittelemaan", kollisoturi huokaisi mutristaessaan suutaan kävellessään entisen mestarinsa perässä leirin suuaukolle, missä Myrskytuuli jo odottelikin. Hän kuunteli kahden kokeneemman soturin jutustelua ja tunsi pienen innostuksen heräävän sisällään. Kolli ei ollut vielä kerennyt tutustumaan reviiriin sen kummemmin, mutta nyt hänellä olisi mahdollisuus nähdä viimaniitty ja ehkä saada jotain saalistakin kiinni.
Pihlajanoksa heitti tervehtivän nyökkäyksen ja pienen huvittuneen hymähdyksen Kärppäviillolle tämänkin ilmestyessä partion mukaan. Ei hän ihmetellyt, miksi energiaa pursuava kolli ei halunnut jäädä metsästysretkestä paitsi.

Nimi: Kärppäviilto (Tuuliklaani)

13.03.2019 21:56
Valkoraidallinen kolli oli iloinen Myrskytuulen halutessa liittyä kaksikon seuraan. Tulikasteen kutsu klaanikokoontumiseen kuitenkin keskeytti hänen aikeensa aterioida vähän kauempana ja kolmikko joutui siirtymään lähemmäksi kuullakseen punaturkkisen kaunokaisen asian. Myrskytuuli edellä he pujottelivat klaanilaistensa ohitse puhujankiveä kohti ja lopulta kokenut soturi näytti löytäneen sopivan paikan heille. Kärppäviilto istuutui kermaturkkisen kollin viittomalle paikalle tämän viereen ja laskettuaan lumikkonsa maahan kissa vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, oliko Pihlajanoksa pysynyt heidän perässään. Pienikokoisen kollin istuutuessa hänen toiselle puolelleen soturi väläytti tälle hymyn ja kääntyi sitten Myrskytuulen puoleen, joka kysäisi heidän kuulumisiaan. Kärppäviilto päätti ottaa kunnian ja vastata ensin.
"Ei sen kummempia oikeastaan. Olimme kunnostamassa leiriä koko aamun ja nyt pesät ovat ainakin vähän suojaisampia. Valitettavaa meille sotureille, pentutarhan seinämien korjaaminen on ollut nyt etusijalla", kolli naukaisi vastauksensa toiselle tavalliseen tapaansa hymyillen. Näin paahtavan auringon alla oli tärkeää saada pentutarhasta ja klaaninvanhimpien pesästä tarpeeksi varjoisat, mutta se taas meinasi, että soturit ja oppilaat saisivat kärsiä hieman pidempään ei-niin-suojaisien pesiensä takia. Kaikki kuitenkin taisivat saada tassunsa täyteen tekemistä tänään eikä kenelläkään olisi aikaa laiskotella pesissään. Onneksi hämärän aikaan pesät olivat viileitä ja kaikki saisivat nukkua yönsä rauhassa.
Sillävälin, kun Pihlajanoksa keskittyi kertomaan omat kuulumisensa, tummanruskeaturkkinen päätti antaa lumikkonsa saavuttaa elämäntavoitteensa ja iski hampaansa tähän repien näätäeläimen pehmeää lihaa mahansa täytteeksi. Soturi ei ollut kaikelta kiireeltä kerennyt syömään koko aamuna eikä ruokaakaan ollut ollut ennen metsästyspartion saapumista. Onneksi nyt hän sai levähtää edes hetkisen.
Pihlajanoksan lopetellessa puheensa tummaturkkinen soturi olisi halunnut kysyä Myrskytuulenkin kuulumisia, mutta Tulikaste kerkesi juuri puhumaan hänen päällensä. Niinpä Kärppäviilto päätti pysyä vaiti keskittyen kauniin turkin omaavan naaraan puheeseen, mielellään. Hän melkein jopa unohti syödä lumikkoaan siinä kuunnellessaan, mutta sen lämpimän lihan mehukas tuoksu sai vedettyä huomion aina takaisin itseensä muistuttaen kollia ateriansa olemassaolosta.
Kärppäviilto ei tiennyt oliko edes yllättynyt väliaikaisen varapäällikön nimeämisestä. Tulikasteella oli varmasti ollut tassut täynnä klaanin asioiden parissa Kastetähden ollessa... noh ei kuollut, mutta ei elävien kirjoissakaan. Kärppäviilto kumminkin toivoi harmaaturkkisen naaraan olevan ennemmin elossa kuin kuollut, vaikka tämän tila vaikuttikin hieman epävakaalle.
Raidallinen kolli höristi korviaan Myrskytuulen supistessa hänelle ja se sai hänet vilkaisemaan vaaleanturkkista päin. Hitaasti Kärppäviilto nyökkäsi hälle olevansa jotakuinkin samaa mieltä. Oli outoa, että klaanista kerran eronnut nimitettiin nyt väliaikaiseksi varapäälliköksi. Ei pahalla, mutta olihan klaanissa muitakin kokeneita ja klaanilleen uskollisia. Hopeankiilto kuitenkin vaikutti suhteellisen mukavalle tapaukselle, joten raidallisella soturilla ei sinänsä ollut mitään tätä päätöstä vastaan. Valinta oli ollut vain hieman yllättävä.
Klaanikokouksen päätyttyä Kärppäviilto jäi vielä hetkeksi katsomaan Tulikasteen perään, mutta hänen katseensa kiinnittyi äkkiä Pohjantuuleen, joka lähti kävelemään väliaikaista varapäällikköä kohti onnitellakseen tätä. Hän ei ollut edes huomannut vaaleanharmaata kokenutta soturia, mutta ilmeisesti hän oli istunut Pihlajanoksan vierellä aiemmin. Kenties koko tämän ajan?
Pohjantuulen palatessa soturi väläytti tälle hymyn ja nyökkäsi tervehdykseksi, eihän hän ollut huomannut kollia aikaisemmin, ja keskittyi sitten lähestyvään Hopeankiiltoon, joka määräsi Myrskytuulen metsästyspartion johtoon.
"Hei, Hopeankiilto! Onnea", valkoraidallinen huikkasi vasta nimitetyn väliaikaisen varapäällikön perään tämän kääntyessä lähteäkseen. Hän ei tiennyt, kuuliko naaras onnentoivotusta, mutta tulipahan sekin sanottua. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Soturi antoi ruskeiden silmiensä katsahtaa ylös jaloilleen nousseeseen Myrskytuuleen tämän ehdottaesa, että hänkin tulisi mukaan metsästämään. Kärppäviilto oli ollut aikeissa jatkaa tehtäväänsä leirin kunnostamisen parissa, mutta oli kyllä sanomattakin selvää metsästämisen olevan kiinnostavampaa puuhaa ja hänellä oli ylimääräistä energiaa, mitä ei saisi purattua piikkiherneiden oksien nätisti paikoilleen asettelemisessa. Hän kuitenkin pian nosti kulmakarvojaan yllättyneenä Myrskytuulen toisesta ehdotuksesta liittyen tämän siskoon.
"M-mitä?", hän sai älähdetyksi vilkaistessaan hämmentyneenä kollin lavan yli pienikokoiseen kauniiseen naaraaseen, Hopeasiipeen. Kärppäviilto jäi ihmeissään vielä istuskelemaan paikoilleen muiden lähtiessä leirin suuaukolle valmistautuakseen partioon. Hän ei ollut täysin varma, mitä Myrksytuuli oli tarkoittanut sanoillaan, mutta jos Hopeasiipi tarvitsisi juttukaveria, kyllähän hän voisi jäädä tänne piristämään toisen päviää. Mutta toisaalta hän ei ollut pitkään aikaan päässyt metsästämään...
Veritassun ilmestyminen paikalle kuitenkin ratkaisi hänen ongelmansa. Raidallinen soturi oli onnellinen oppilaan jättäessä hänet huomiotta, mutta sääliksi kävi ujoa naarasta, joka joutui tämän mukaan.
"Yritä pärjäillä", ruskeaturkkinen naukaisi pahoittelevaan sävyyn Hopeasiivelle ja ponnahti sitten pystyyn hölkätäkseen äkkiä Myrskytuulen partion luokse leirin suuaukolle.
"Päätin tulla teidän mukaanne. Minulla on sen verran ylimääräistä energiaa, että voisin metsästää vaikka koko klaanin edestä. Älkää kuitenkaan herätelkö turhia toiveita", Kärppäviilto virnisti vilkaisten jokaista paikallaolijaa ollen valmiina lähtöön.

Nimi: Tiikerimieli (Luopio)

10.03.2019 13:55
Juovikkaan kollin silmät eivät millään kehdanneet herätä uuteen päivään, vaikka olikin jo viherlehtikin saapunut laaksoon. Hän oli niin mukavasti käpertynyt erään puun juuristojen suojiin rakennettuun pesään, eläen toki vielä uskossa, että jakaisi sen erään tietyn naaraan kanssa. Tiikerimielestä tosin jokin oli pielessä, kun tuli Hopeatuhkaa ajatelleeksi. Hän sokkona hännällään tunnusteli vapaata tilaa pesästä, mikä sai viimein luopion meripihkankeltaiset silmät avautumaan raolleen unisesti ja todistamaan sen, että hopeaturkkinen kaunotar oli poissa. Tiikerimielen räpäytteli pari kertaa silmiään surkealle näylle, eikä halunnut myöntää itselleen olevansa hieman pettynyt. Missä vaiheessa klaanikissa oli ehtinyt luikkia pakoon?
Tiikeriä muistuttava kolli nousi kankaeasti ja huono ryhtisesti istumaan matalakattoisessa pesässä, puristellen hieman päätään ja nuolaisten pari kertaa rinnuksiaan, ennen kuin palasi takaisin ulkoilmaan paahtavan auringon alle. Hän oli juuri viettänyt melkoisen yön hiukan itseään vanhemman Hopeatuhkan kanssa, josta pelkkä likainen mielikuva nosti typerän ja mielihyväisen virneen luopion kasvoille, ennen kuin huokaisi tyytyväisyydestä. Hyvä minä, hän sanoi itselleen ennen kuin yritti syrjäyttää ajatukset naaraasta toistaiseksi pois, vaikka viime öisen jälkeen se olikin hieman hankalaa. Hänellä oli tekemistä muutenkin, kuten esimerkiksi painua tiehensä Varjoklaanin reviiriltä, missä oli yön yli nukkunut. Sangen kummallista, että hän oli herännyt luonnostaan, eikä siihen että jonkin sortin partio olisi tullut huutelemaan hänelle pesän ulkopuolelta. Se vasta olisikin ollut elämänsä ensimmäinen kerta tuommoisessa tilanteessa, pelkästään ajatus tästä hieman nauratti luopiota sisältäpäin. Ehkä vielä joskus. Vaikka Tiikerimielestä oli mukavaa häiriköidä klaaneja ihan omaksi huvikseen, hän ei kokenut siihen olevan tarvetta juuri nyt. Juovikkaan kollin pitäisi löytää ottopoikansa jostakin, minne hän oli ikinä mustaturkkisen holjaisen nuorukaisen jättänytkään ennen kuin oli lähtenyt Hopeatuhkaa jäljittämään omille teilleen. Joten ehkä hänen olisi parasta lähteä, ettei hukkaisi toista aivan kokonaan -- kuuluihan tämä hänen olemattomaan "joukkoonsa". Parin raajojen ja selän venyttelyn jälkeen, Tiikerimieli olikin jo matkan päällä ulos Varjoklaanin reviiriltä.

Nimi: Eddie (Erakko)

10.03.2019 13:33
Kuten osasikin jo päätellä, itsensä Okaviilloksi esittäytynyt kissa sai nuorukaiselle tuntemattomia kissoja esiin kovaäänisellä julistuksellaan napanneensa kiinni jonkin sortin vakoojan. Termi vakooja jollakin tavalla toi myötähäpeän tunnetta pieneen Eddieen, mutta hermostuneisuus ja jännitys uudesta tilanteesta kukisti sen alta aikayksikön. Ainoastaan, mitä hän tässä tilanteessa pystyi tekemään, oli seurata ja olla vaiti samalla, kun seisoi hieman huonossa ryhdissä alentuvasti suurikokoisemman klaanikissan vierellä.
Mikä tuli Eddielle pienelle yllätyksenä oli se, kuinka rentoa porukkaa muut Taivasklaanilaiset olivat Okaviiltoon verrattuna. Ensimmäisenä ääneen saapunut kissa oli suurikokoinen oranssivalkoinen kolli, joka totesi Eddien olevan vain pentu eikä uskonut hänen olevan vakooja, kuten Okaviilto oli väittänyt. Kolli oli huojentunut, mutta samalla hieman närkästänyt siitä, että häntä kutsuttiin pennuksi, mutta ei antanut sen näkyä ulospäin. Sama kolli, jonka Eddie sattui näkemään partiossa muiden kanssa, tuli nuorta Eddie nuuhkaisemaan ja päätteli hänen olevan kulkukissa, mutta Eddie ei myöntänyt asiaa tai edes sanonut mitään. Hän nyrpisti kuononvarttaan hieman hermostuneena aikuiselle vieraalle kollille ja kohtasi useita katseita itsessään tehdessään niin. Hän oli harvoin ollut tähän asti elämänsä aikana tekemisissä muiden vieraiden kissojen kanssa, lukuunottamatta Riddleriä ja sisartaan, joten tämä oli aika uusi tilanne nuorelle kulkukissalle, eikä hän oikein tiennyt miten tulisi toimia. Pitäisikö hänen tässä tilanteessa sanoa jotain? Se ei olisi varmaan kannattavaa, varsinkaan Okaviillon kuullen, joka oli Eddiestä säälittävän uhkaava. Ties mitä hän tekisi hänelle seuraavaksi, painaisi maahan ja repisi hänen kurkkunsa auki, mutta tällä kertaa vaan klaanitoveriensa silmien alla.
Keskusteluun saapui muitakin osapuolia. Yksi oli valkoinen, atleettisen näköinen kaveri, jonka seuralainen oli täysin identtinen hänen kanssaan. Mitä luultavammin he olivat sisaruksia tai erittäin suurella sattumalla vain syntyneet samannäköisiksi. No, Eddie ei tuntenut kumpaakaan noista, joten ei osannut kertoa, mutta heistä kumminkin toinen tuli ääneen olevansa melko samalla kannalla Okaviillon kanssa. Eddie toivo lähtemisestä hipeni pelkästään valkoisen kollin kommentilla, kunnes esille kollisoturien marssi läikikäs naaras, luultavasti tiineenä oleva yksilö. Eddie räpäytti erisävyisiä silmiään, kun kuunteli miten hänelle tuntematon naaras tiukalla äänensävyllä hän toi mielipiteensä esille Okaviillolle ja toiselle klaanilaiselle, sanoen Eddien olevan vain pentu eikä mikään vakooja. Hiekankeltainen kulkukissa rentontui aavistuksen verran tästä, ja soi lyhyen ujon hymyn tiineelle naaraalle, joka tuli pehmeästi häneltä kysymään oliko hän yksin matkassa, mutta koska hän ei tuntenut toista niin hyvin päästäkseen tuota lähelleen, Eddie hiukan astui taaemmas varautuneisuudesta, hymy kasvoiltaan haihtuneena. Sentään joku muukin oli hänen puolellaan, kuin vain oranssivalkoinen kolli ja ilmeisesti myös toinen tiine naaras, joka tuli ääneen hieman muita myöhemmin. Kun kaikki olivat saaneet tuotua mielipiteensä esille, Eddie tunsi olevansa selityksen velkaa klaanille. Hän oli edelleen epävarma siitä, miksi oli tekemässä tämän, mutta hän halusi vain pois tästä tilanteesta, mihin oli itsensä saanut seurailemalla klaanien touhuja kaukaa.
"Etsin vain ruokaa itselleni, minulla ei ollut tarkoitus "vakoilla" teitä tai mitään sellaista", Eddie selvensi, vältellen katsekontakteja paikalla olevien kissojen kanssa. Ei hän paremmin osannut kertoa asiasta ilman että selittäisi liian yksityiskohtaisesti, mitä tuonnoin oli tapahtunut. Hän ei halunnut miellään Okaviiltoa vainoamaan häntä ja hänen uniaan pelkästään sillä, että olisi koko kollin klaanille paljastanut, että tuo oli melkein yrittänyt tappaa hänet.
Niinpä tuon sanottuaan nuori hiekankeltainen kolli yritti parhaansa parantaakseen omaa ryhtiään, ja oli aikeissaan kääntyä ympäri lähteäkseen, koska koki asian olleen käsitelty. He eivät olleet puhuneet siitä, että Eddie jäisi heidän panttivangikseen, kuten Okaviilto oli uhitellut aikaisemmin, joten Eddie ajatteli olevansa oikeutettu lähtemään.
"Lupaan, että tästä lähtien olen varovaisempi, missä ja kenen reviirillä minä oleskelen. Luulin klaanien lähteneen, joten ajattelin tämän olevan...vapaata seutua. Pahoittelen, että aiheutin vaivaa teille", hän puhui aika hiljaisella äänellä, koska ei löytänyt itsevarmuutta itsestään tällä hetkellä. Häntä edelleen hieman ahdisti olla aikuisten klaanikissojen ympäröimä ja kuultavana, vaikka osa heistä osoittikin olevansa myötätuntoista porukkaa, mutta nuorukainen vain halusi tällä hetkellä takaisin pesälle nuoremman siskonsa luokse. Ainakin hänellä olisi toiselle kerrottavaa tästä päivästä, kun kollipennulle kerrankin tapahtui jotakin "jännittävää".

Nimi: Liitotassu (Myrskyklaani)

09.03.2019 10:32
Nuori kolli oli saapunut myöhässä Lumitähden pitämään klaanikokoukseen, ja kerkesi ainoastaan kuulla joutuvansa partioon yhdessä Verivalan ja mestarinsa Pantteriviiman kanssa. Liitotassu ei ollut vielä kertaakaan käynyt harjoittelemassa kyseisen vaaleanharmaan soturin kanssa, mikä oli hieman harmittanut häntä. Nyt hän sai tilaisuuden tutustua mestariinsa ja Myrskyklaanin uuteen reviiriin.
Liitotassu etsi katseellaan Pantteriviiman sekä Verivalan tuttuja turkkeja, ja havaitsi pian kaksikon leirin suuaukolla odottelemassa häntä. Vaaleanruskea laikullinen kissa tassutteli sotureiden luokse, ja heilautti heille häntäänsä tervehdykseksi. Liitotassu miltein kihisi innosta, hän oli pitkään odottanut pääsevänsä harjoittelemaan ja kiertämään reviirejä viehättävän, vaaleanharmaan mestarinsa kanssa. Nuori kolli vilkaisi sivusilmällä Pantteriviimaa eikä voinut olla ihailematta hiljaa mielessään kuinka kaunis kuviollinen naaras oikein oli. Liitotassu nosti päätään ja korjasi ryhtiään korvat innokkaasti pystyssä, hän halusi tehdä hyvän vaikutuksen mestariinsa. Pitkä häntä puolelta toiselle heilahdellen oppilas katsoi vuoronperään kumpaakin soturia.
"Mitä me enää odotamme? Mennään", hän naukui. Se saattoi muiden korvaan kuulostaa siltä kuin nuori kissa olisi yrittänyt itse johtaa partiota, mutta Liitotassu halusi vain malttamattomana päästä matkaan. Hän katsahti Verivalaan, ja odotti hetken antaen vanhempien kissojen mennä edeltä jättäytyen itse viimeiseksi.

Nimi: Hopeatuhka (Varjoklaani)

08.03.2019 15:10
Harmaaturkkinen vanhahko soturi kulki varmoin askelin vehreässä ruohikossa Jokimetsää kohti Tuulentassu perässään(?). He olivat lähteneet samoihin aikoihin metsikköön kuin Syyskynsikin oppilaansa kanssa, mutta tiet olivat eronneet melkein heti. Molemmat olivat kyllä menossa pohjoiselle puoliskolle reviiriä, mutta siinä missä Hopeatuhka meni Tuulentassun kanssa Jokimetsään, Syyskynsi vei Hietatassun Kuiskausmetsään. Hajurako silti pysyi eivätkä he toivottavasti häiritsisi toistensa metsästämistä, jos riistaa nyt sattuisi löytymään. Elukoita kyllä luulisi löytyvän jokaisen kiven takaa, olihan viherlehti.
Leopardikuvioinen käänteli päätään nähdäkseen ainokaisella haaleanvihreällä silmällään kunnolla ympärilleen samalla haistellen ilmassa leijailevia erilaisia tuoksuja. Mitään erikoista ei sattunut nenään. Harmi juttu, nyt he eivät voisi metsästää. Mutta Hopeatuhka olikin odottanut taisteluharjoituksen pitämistä oppilaalleen ja nyt olisi täydellinen tilaisuus siihen. Saalistaminen saisi odottaa.
Kaksikko oli tällä hetkellä jossain Havuniityn ja Jokimetsän välimaastossa, joten paikka oli suhteellisen aukea ja hyvä harjoitteluun tilavuutensa vuoksi. Heinä oli pidempää kuin sankassa metsässä, mutta Hoepatuhkaa se ei ainakaan haitannut. Lähellä olevat puut onneksi tarjosivat suojaa paahtavalta auringolta, jonka takia naaraalle olikin tullut jo hieman kuuma niittyä ylittäessään pitkässä turkissaan.
"Noh, Tuulentassu. Mitäs sanoisit pienestä taiseluharjoituksesta? En haistanut saaliita lähistöllä, joten voisin opettaa sinulle vähän kamppailua metsästämistä ennen. Mistä sitä tietää, vaikka joutuisit painimaan jäniksen kanssa", harmaaturkkinen naukaisi hieman vitsailevasti käheänpuoleisella äänellään kääntyessään itseään paljonkin pienikokoisemman oppilaan puoleen. Keltaturkkinen Tuulentassu oli aika surkea näky näin taistelunhimoisen soturin silmissä, mutta hänen mielestään juuri heikot tarvitsivatkin enemmän harjoittelua ja taitoa selviytyäkseen kamppailuissa. Heidän kouluttamisensa tulisi olemaan vain hieman haastavampaa, mutta sehän ei Hopeatuhkaa estänyt.
"Olet varmaan ennen oppilaaksi pääsyä tapellut sisaruksiesi kanssa leikillään pentutarhalla vai mitä? Ne tappelut ovat ihan hyvää esimakua siitä, mitä oikea kamppailu tuo tullessaan. Mutta nyt ihan ensiksi haluan nähdä, miten puolustaudut", varjoklaanilainen hymähti ottaessaan leveämmän asennon ja syöksähti heinikosta oppilastaan kohti hieman hitaanpuoleisesti, jotta kokematon saisi hieman enemmän aikaa reagoida. Hopeatuhka ei myöskään tehnyt syöksystään liian pitkää antaen jalkojensa pysähtyä juuri ja juuri valkolaikukkaan eteen. Hän halusi vain nähdä, miten Tuulentassu reagoisi, jos joku yllättäen kävisi tämän kimppuun edestä käsin.

Nimi: Ohdakemyrsky (Jokiklaani)

06.03.2019 02:27
Ohdakemyrsky oli tyytyväinen saadessaan harmaavalkean kollisoturin huomion. Naaraan kasvoille nousi hymyn kaltainen ja hän räpäytti sinisiä silmiään tervehdykseksi saapuvalle kollille. "Hei", vaaleaturkkinen naaras tervehti Jääkyyneltä, joka pysähtyi hänen eteensä. Ohdakemyrsky joutui hitusen taivuttaa kaulaansa katsoessaan itseään suurempikokoista kollia. Hieman vino hymy nousi naaraan kasvoille hänen ollessaan ajatuksissaan. Jääkyyneltä kelpasi kyllä katsella ja Ohdakemyrsky tiedosti kyllä varsin hyvin, että ensikertaa vanhemman kollin nähdessään hänen huomionsa oli kiinnittynyt lähinnä kollin ulkonäköön. Hän ei todellakaan ollut silloin ajatellut, että päätyisi pitkän taipaleen aikana kehittämään tunteita tätä kollia kohtaan, tai ylipäätään ketään kohtaan. Ohdakemyrskyn oli vieläkin vähän vaikea olla sinut itsensä kanssa tästä asiasta, kaikki oli hänelle uutta ja ehdottomasti vaikeinta oli luottaa ja avata itseään. Hän ei vieläkään ollut oppinut paljastamaan kaikkea itsestään Jääkyyneleelle, mutta toisaalta he eivät kuitenkaan olleet tunteneet vasta niin kauaa. Hän toivoi oppivansa pikkuhiljaa ja toivoi, että myös Jääkyynel ymmärtäisi miksi hän oli hieman varautunut vieläkin, että kolli jaksaisi odottaa hänen pikkuhiljaa avaavan itseään enemmän. Heillä kummallakin oli omat menneisyytensä ja omat traumansa, Ohdakemyrsky ei ollut varma mitä tästä kaikesta tulisi, mutta oli valmis katsomaan ja yrittämään.
Kun Jääkyynel puhui Ohdakemyrsky havahtui viimein ajatuksistaan, hän soi kollille leveän hymyn, joka oli ehkä jopa pienesti flirttaileva. "Toki, sopii minulle." Hän lähti jo kulkemaan edeltä tuoresaaliskasaa kohden sipaisten kollin lapaa kevyesti hännällään ja vilkaisi tämän suuntaan hymyillen. Ujous ei yleisesti kuulunut naaraan piirteisiin eikä nytkään. Vaikka hän olisikin sisäisesti epävarma monestakin asiasta ruskeakuvioisella naaraalla oli harvoin tapana näyttää sitä.
Ohdakemyrsky poimi tuoresaaliskasasta kalan, josta varmasti ainakin kokonsa puolesta riittäisi heille molemmille syötävää. Naaras kuljetti kalan hampaissaan hitusen sivummalle, jotta he saisivat syödä rauhassa ja vilkaisi olkansa ylitse sinisillä silmillään varmistaakseen kollin seuraavan. Ohdakemyrsky istuutui alas heidän ruokansa kanssa Jääkyyneleen vierelle ja nappasi ensimmäisen palan kalasta katsellen kollin vihreitä silmiä. "Miten partiossa meni?" Hän kysyi päätään hieman kallistaen ja katseli kollin kasvoja tulkiten hänen kasvonilmeitään. "Tapahtuiko mitään normaalista poikkeavaa?" Ohdakemyrsky kumartui syömään uuden palan ja oli kiitollinen kulkukissataustastaan, pelkästään tuuliklaanin kissalle kalan syömiseen oppiminen olisi voinut mennä aikansa. Nyt kun Jääkyynel oli palannut Ohdakemyrskystä tuntui, että hän saattaisi ainakin hetkeksi unohtaa kuinka ulkopuoliselta hänestä oli tuntunut.

Nimi: Dilemma (Erakko)

05.03.2019 00:55
Dilemma ei ymmärtänyt miksi tämä kissa tuli päin, vaikka hän yritti olla rauhanomainen. Loistesydänkin oli tosin tehnyt näin, mutta Dilemmasta tuntui silti erilaiselta. Oli kuin tämä tuhkaturkkinen suuri kissa olisi tahtonut oikeasti repiä hänen kaulansa. Dilemma huomasi hieman huolestuvansa, vaikka hän ei pelännytkään taistelutilanteessa. Muuta kuin itseään – lisäsi pieni ääni hänen päänsä perukoilla.
”En aio taistella sinua vastaan!” Dilemma huudahti väistäessään täpärällä hypyllä taas yhden kollin iskuista. ”Anna minun vain mennä niin menen!”
Keltaiset silmät kiiluen tämä vieras kolli kuitenkin lähestyi häntä kohden yhä vain ja Dilemmalle ei jäänyt muuta tilaisuutta kuin väistää. Kolli oli kuitenkin selkeästi raivoissaan, eikä taistellut ensimmäistä kertaa, vaikka olikin Dilemmaa hitaampi. Lyhyt hetki, jonka aikana kolli suunnitteli miten pakenisi, raidallinen kolli onnistui kamppaamaan hänet. Dilemma olisi voinut ehkä vielä pelastaa tilanteen ja toeta siitä, mutta pahaksi onnekseen hän löi kaatuessaan päänsä kiveen.
Vihlova kipu levisi hänen kalloonsa ja niskaansa ja hetken ajan Dilemma haukkoi henkeä mitään näkemättä. Hän ei ollut varma missä päin oli ylös ja missä alas. Hän ei ehtinyt toeta edes niin paljoa, että yrittäisi pakoon, kun tunsi äkkiarvaamatta kynsien osuvan vatsaturkkiinsa, repien. Dilemma yritti potkia, mutta sai palkaksi vain napakan potkun leukaan, joka retkautti hänen päänsä taaksepäin niin, että napsahti. Särky päässä paheni ja Dilemma jäi puolustuskyvyttömäksi. Vahvempi kolli, jota Dilemma ei edes kyennyt näkemään sai otteen hänen tassuistaan ja löi ne helposti tieltä, kynnet kävivät uudestaan hänen pehmeän vastansa kimppuun ja säkenöivä kipu levisi poltteena hänen kehoonsa kun vastustaja potki kynsillään Dilemman suojattomaksi jäänyttä vatsaa. Dilemma luuli, että kolli tappaisi hänet siihen paikkaan. Ei suinkaan. Kolli lopetti ja jätti Dilemman haukkomaan henkeä. Hän kuuli korvansa juuressa sihahduksen. ”Ei väliä kuoletko vai löydetäänkö sinut.” Sitten kissa katosi hänen viereltään ja Dilemma uskoi hänen lähteneen, mutta hän ei tiennyt minne. Pois?
Dilemma makasi kyljellään henkeään haukkoen ja tunsi veren tahrivan vatsaturkkinsa ja maata allaan. Hän ei tiennyt kuinka paha haava oli. Ainakin hän oli yhä elossa. Kipukaan ei ollut niin paha kuin olisi pitänyt, mutta se ei välttämättä ollut hyvä merkki. Hän oli ehkä menossa shokkiin. Tai sitten haava ei ollut niin paha. Niin tai näin häneen sattui silti ja kun hän viimein sai näkökykynsä takaisin, maa keinui ikävästi eikä hän oikein saanut tarkennettua katsettaan. Miksi hän ei ollut päässyt pakoon? Miksi tämä kolli oli tahtonut tappaa hänet? Oliko Loistesydänkin tässä mukana? Dilemman päässä alkoi sumeta ja käheällä äänellä hän huomasi kaikesta huolimatta huutavansa: ”Silver!” Sitten hän huusi kovempaa: ”Loistesydän! Loistesydän!” Hän ei tiennyt voisiko naaras kuulla, miksi hän huusi edes tätä? Ketä hän huusi? Oliko hän päässyt edes Varjoklaanin leirin läheisyyteen? Mitä hän halusi? Kaikki oli liian sekavaa, eikä Dilemma muistanut kuin jotain ketusta. Se ainakin olisi pakko kertoa. Jotain ketusta. Hän yritti raahata itseään sivuttain siihen suuntaan minne arveli olleensa matkalla. Kettu. Kettu. Jotain ketusta. ”Loistesydän!”

Nimi: Rautasydän (Luopio)

05.03.2019 00:55
Rautasydän oli tyytyväinen siitä, että Kuunvalo oli poissa. Naaras oli jälleen yksi askel pois sen tieltä, että hän voisi saada poikansa seuraamaan jälkiä, jotka tälle kuuluivat. Hän ei ollut aikanaan pistänyt Villikieloa tiineeksi syyttä. Hänen pojastaan ei tulisi turhaa soturinhetukkaa, joka vain seuraisi päällikkönsä toiveita. Ei. Rautasydän piti huolen, että poika kunnioittaisi häntä – kunnioittaisi tai pelkäisi ja tekisi osansa.
Enää Varjotähti ja suurin osa niistä jotka vielä voisivat muistella hänen karkotustaan, olisivat poissa. Mitä vähemmän vastusta sen parempi. Rautasydän oli lähtenyt Varjoklaanin reviiriltä ominaistuoksunsa peitettyään, mutta ei ollut lopultakaan malttanut kauaksi. Uteliaisuus oli herännyt. Mitä klaani sanoisi kun löytäisi Kuunvalon? Senkin uhalla, että luopiokolli saattaisi jäädä kiinni, hän oli kaiken järkensä vastaisesti päättänyt palata katsomaan. Hän olisi varovainen. Lähestyessään taas Varjoklaanin reviiriä harmaaraidallinen kolli oli kuitenkin erottanut toisen kissan edellään. Sen saman harmaavalkean tuntemattoman, jonka oli nähnyt silloin poistuessaankin. Missä tämä muukalainen oli käynytkin välissä, hän oli selkeästi aikeissa takaisin.
Rautasydämen lampun keltaiset silmät välkähtivät uhkaavasti. Hän oli saattanut naureskella Varjoklaanin huolimattomuudelle viimeksi, mutta ei nyt. Hän oli antanut harmaiden karvatukkojensa jäädä Kuunvalon kynsien väliin, vaikka se näyttäisikin hänen poikansa turkilta olisiko sillä väliä? Nyt Rautasydän alkoi kuitenkin ajatella, että sellaisen riskin ottaminen olisi vain typerää. Entäpä jos hän lavastaisi sen tämän kulkukissan piikkiin? Hänen poikansa tuleva reviiri ei kaivannut ylimääräisiä, vaikka vanhan Varjoklaanin kuonat ansaitsivatkin kaikki ikävyydet, mitä saattoivat niskaansa saada.
Muukalainen edessä ei huomannut häntä ennen kuin Rautasydän oli seurannut pienempää ja kevytrakeisempaa kollia jo tovin. ”Sinä taidat olla väärässä paikassa”, hän naukui pysähdyttyään. Vieras kissa pyörähti ympäri yllättyneenä ja katsoi häntä ensin hölmö ilme violeteissa silmissään ennen kuin alkoi hymyillä. [Jaahas, taas yksi tyhjäpää. Sietääkin mennä]. Omassa päässään Rautasydän ei tajunnut, että hänen arvaamattomat ajatuksensa ja vähintäänkin hullu suunnitelmansa eivät voisi kuulostaa järkeviltä muille kuin hänelle itselleen. Mutta eipä kolli sellaista ajatellut.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeutua teidän reviirillenne luvatta, mutta minä etsin Loistesydäntä ja- tai siis tulin oikeastaan varoittamaan ketusta.”
[Typerys, luulee minua Varjoklaanilaiseksi, ei selkeästikään täältäpäin]. Rautasydämen teki melkein nauraa. Mikä typerys. Noh sehän sopi hänelle. Pieni ovela virne vaihtui muka uhkaavaksi murinaksi ja kolli painoi korvansa loimuun kohti päälakea, häntä heilahteli matalalla ja silmät kiilsivät. ”Sinä taidatkin olla täällä varkaissa kisu, noh älä huoli, annan sinulle opetuksen, mitä käy kulkukissoille Varjoklaanin reviirillä.”
”Hassua, eräs toinenkin kutsui minua kisuksi”, toinen naurahti muka huolettomasti, vaikka tämän katse kävikin hieman huolestuneena Rautasydämen vahvoissa lavoissa ja paljastetuissa kynsissä. Tuhkanharmaaraidallista kollia tuollainen ärsytti. Ärsytti suunnattomasti. Hän saattoi ivailla muille, mutta tällainen ei ivailisi hänelle. ”Hassuapa hyvinkin”, Rautasydän lähti lähestymään suoraan kohti toista. Tämän virne ärsytti Rautasydäntä ja hän unohti olevansa klaanin reviirillä. Luopio nauroi, mutta hänen naurunsa ei kuulostanut iloiselta, eikä ulottunut silmiin asti.
Harmaavalkea kolli väisti yrittäen vielä: ”Hei, on turha tapella, lähden kyllä puhumallak-” Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, kun Rautasydän jo loikkasi päin. Vieras kolli oli kuitenkin nopea ja väisti ketterällä hypyllä. Se vain ärsytti Rautasydäntä enemmän ja hän lähti uudestaan päin. ”Kuuntele nyt, minä voin mennä!” Violettisilmäinen yritti, mutta Rautasydän oli päättänyt värjätä tämän kissan turkin punaiseksi ja kävi nyt tosissaan hyökkäykseen. Hän oli voimakkaampi kuin toinen ja tämä yritti vain väistellä, eikä se riittänyt.

©2019 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com