Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Lehtipuro (Taivasklaani)

14.04.2019 18:16
Kilpikonnakuvoinen kuningatar ei pitänyt lainkaan äänensävystä, miten Okaviilto ja hänen puolellaan oleva Aamukaste tai Tihkupyry puhuttelivat pentua, joka oli tuotu leiriin vakoilusta epäiltynä. Lehtipuro nyrpisti noille nopeasti nokkaansa, ennen kuin kääntyi puhuttelemaan laihaa pentua, jonka huomasi hymyilleen hänelle ujosti. Voi, kuinka suloinen tuo olikaan, Lehtipuro tuumi ja lähestyi läikikästä kissaa hiukan kysyäkseen, oliko hän yksin. Vieras pentu oli kuitenkin luultavasti sen verran uudessa tilanteessa, että hän perääntyi Lehtipuron läheisyyttä, minkä kuningatar ymmärsi ja pysytteli aloillaan, ettei olisi liian painostavan oloinen. Hän ei saanut kuitenkaan pentua elelläänsä vastaamaan hänen kysymykseensä, mutta hän ei ollut ainoa, joka sai tälläistä kohtelua: Tulenkipinä kysyi pennun perheestä kysymyksen, mutta nuorukainen jätti tämän samalla tavalla huomiotta kuten Lehtipuronkin kohdalla. Naaras jo kuvitteli, että pennulta olisi viety kieli tai että perhe oli hänelle herkkä paikka, kun tämä ei asiasta puhunut tai heille kertonut, mutta kun Lehtipuro oli aikeissaan kannustaa häntä puhumaan, hiekkaturkkinen kolli kertoi oman osansa tarinasta. Lähinnä hän vaan pyysi taivasklaanilaisilta anteeksi ja lupasi, ettei tämä tulisi toistumaan. Lehtipuro kallisti päätään hitusen pennulle, jonka jälkeen vilkaisi muihin tulkitakseen, oliko joillakin jotakin vastaväitettävää vieraan anteeksipyyntöön. Ja kun Lehtipuro oletti, että asia oli loppun käsitelty, hän kääntyi takaisin nuorukaisen puoleen hellästi hymyilen. Kun Tulenkipinältä tuli varmistus siitä, että pentu saisi lähteä, niin myös hän teki. Kun Lehtipuro katsoi hänen tekevän lähtöä, jotakin tuntui olevan mielessä. Hellä hymy muuttui tiukaksi viivaksi hänen kasvoillaan katsoessaan läikikkään kissan perään, joka ei ollut kerennyt niinkään pitkälle matkaamaan. Sama tunne palasi takaisin sisäänsä kuin silloinkin, kun näki vieraat kasvot ensimmäistä kertaa leiriin tuotuna hetki sitten. Lehtipuro ei tiennyt, mistä tämä tunne tuli, mutta aivan kuin hän olisi nähnyt tämän kyseisen pennun joskus ennemminkin. Hän ei kuitenkaan saanut kielen päälle missä tai milloin olisi tämän kohdannut elämänsä aikana, mutta tämä asia vaivasi häntä niin paljon, että hän halusi tietää nuorukaisesta lisää.
Tiineenä oleva naaras katsahti sivuun Tulenkipinän puoleen ja miettimättä juuri ollenkaan, mitä oli tekemässä, hän sanoi:
"Lähden saattamaan pikkuista, saatan hänet reviirin rajalle", hän ilmoitti väliaikaiselle klaanin "päällikölle" ja odotti sen ajan, että saisi liekkiturkkiselta kollilta myöntävän vastauksen, jonka jälkeen hän lähtisi vaikeasti hölkäten ottamaan pentua kiinni. Matka heidän väliltään ei ollut niin pitkä kulkea, mutta kun Lehtipuro oli saanut toisen kiinni, hän joutui hieman tasoittamaan hengitystään. Tämä oli kyllä tiineyden yksi huonoinpia puolia: raskaan mahan kantaminen ympäri ämpäri.
"Vien sinut reviirin rajalle saakka. tiedäthän...että nuo kollit saisivat mielenrauhan", Lehtipuro totesi pennulle varovaiseen sävyyn, pitäen heidän välillään tietyn välimatkan, ettei olisi liian lähellä toista. Hän ei tiennyt pennusta ennestään mitään, eikä edes hänen nimeään, joten olisi varmaan hyvä kohta kysyä ensin sitä ennen kuin lähtisi kyselemään jotakin tämän perheestä ja taustasta. Se kuulosti jo etukäteen Lehtipuron päässä hieman tunkeilevalta ja epäilyttävältä, mutta Lehtipuro halusi pennusta edes jotakin irti, että tietäisi kuka tämä olisi.
"No, mikä sinun nimesi on? Minä olen Lehtipuro", kuningatar esitteli itsensä samalla, kun kysyi läikikkään kollin nimeä tuttavallinen ilme kasvoillaan, kun yritti kohdata nuorukaisen katsetta astellessaan tämän läheisyydessä.

Nimi: Aamukaste (Taivasklaani)

14.04.2019 17:06
Aamukaste lähti metsälle Tihkupyry vierellään, kohdaten veljen samanväriset silmät toisen vastatessa hänelle. Aamukasteen huulille nousi virne. ”Sinäpä sen sanoit.” Eipähän tarvinnut lähteä tämän kuumuuden keskellä rehkimään pitkälle matkalle. Tosin heidän valkea turkkinsa oli aivan täydellinen tähän keliin, sillä ainakaan se ei vetänyt kuumuutta puoleensa.
He metsästivät vallan vapaasti reviirillään, huoletta siitä että he törmäisivät toisiin, vaikka pitivätkin aistit avoimenaan. Saadessaan varpusen näköpiiriinsä vesi nousi kielelle. Siitä tulisi oiva ruoka, joka varmasti täyttäisi kahdenkin soturin vatsan. Hänen onnistui saada vielä hoikka hiiri hampaisiinsa, joka taas oli täysin vastakakaikuinen makupala, minkä kelpuuttaisi hyvässä lykyssä ehkäpä pentu juuri ja juuri. Luihu jyrisijä olisi kyllä pennulle kurja ensiaskel lihaan, mutta se ei ollut Aamukasteen ongelma.
Tihkupyryn palatessa hänen luokseen veljellä roikkui hampaissaan kaksi omaa hiirtään, kumpikin paljon paremman näköisiä kuin hänen viiruhäntänsä. Aamukaste heilautti häntänsä pystyyn selkänsä päälle lähdessään tassuttelemaan takisin leiriin, veli vierellään.
He näyttivät olevan yhtiä ensimmäisitä leiriin tulijoita, vaikka pentutarhassa näyttikin olevan sätinää. Aamukaste seurasi viikset värähdellen kun veli Tihkupyry tipautti hiirulaisensa tuoresaaliskasaan sen ilman suurempia seremonioita ja hän itsekin kumartui laskemaan omansa. Ehdottaessaan varpusensa jakamista Aamukaste sai jälleen puhjeta virneeseen veljensä vastauksesta. Hän kertoi voivansa hyvin viedä kaappaamaansa hiiren pentutarhaan, kun veli naukui vastalauseen. Aamukaste naurahti. ”Mitä, kerrankin kun sitä yrittää olla herrasmies, niin saa huudot niskoilleen?” Hän naukui, mutta jätti hiiren aloilleen. Kyllä joku sen siitä ottaisi jos tahtoisi.
He eivät kuitenkaan vielä ehtineet palata varpusen kimppuun, kun leirin suuaukolta kuului tuttu naukuna ja Okaviilto käveli punainen turkki kiiltäen sisälle, pieni vaalea kissa vierellään. He kuin yhtenä kissana kävivät yhdessä vähän lähemmäs kuuntelemaan, vaikka Aamukaste kyllä tuuppikin varpustaan vähän mukaan. Ei onnistuisi että joku muu veisi hänen saaliinsa, kun se näytti tällä hetkellä parhaimmalta palalta koko tuoresaaliskasassa. Ei pahalla veli rakas.
Tihkupyry pysyi asiasta vielä hiljaa, joten Aamukaste avasi suunsa ja lausui ihan avoimesti mielipiteensä. Ehkä hän halusi tuoda uuden näkökulman esille, tai sitten hän halusi vain sekoittaa soppaa vielä enemmän. Ihan sama, mutta ilmesesti hänen sanansa onnistuivat saamaan Lehtipuron vihastumaan, sillä kuningata näytti olevan lähellä käydä kynsin ja hampain päälle, pennuista paisunut masu hyvin selvänä roikkuen. Aamukaste kohtasi Okaviillon sinivihreät silmät huudon aikana ja kohotti kulmiaan, kun Tihkupyry astui eteenpäin ja avasi suunsa sanoakseen vastaan. Veli toi oikein oivan huomion esille, johon hän nyökäytti päätään olevansa samaa mieltä.
Pentu päätti tässä vaiheessa rohkaisua ja sanoa sanottavansa. Aamukaste väräytti korvaansa kollin anteeksipyynnöille, laittaen huomioon kuinka Okaviilto näytti tarkkailevan pentua tämän puhuessa. Toinen ei kylläkään vaikuttanut kovinkaan huolestuneelta, vaikka oli itse niin kovin ’hyväsydämisesti’ tuonut pennun apajille. Lehtipuro päätti ottaa tehtäväkseen mennä itse pennun puheille, jossa vaiheessa Aamukaste vei katseensa muualle. Selvä, pentuasia oli selvästi hoidettu. Nyt, syömään?
Aamukaste kääntyi veljensä puoleen ja kohotti kulmiaan, kuin sanoen ’päästiinpäs siitä’. ”No nyt.” Aamukaste maukui merkitsevästi ja tuuppaisi varpustaan tassullaan merkitsevästi. ”Mennään johonkin missä saa olla rauhassa.” Valkea kolli kehotti Tihkupyryä, antaen toisen valita heille hyvän paikan sillä välin, kun kumartui itse nostamaan tassujensa väliin jemmaamansa saaliin. Hän tassutteli kevyesti veljen valitsemalle paikalle ja kävi aloilleen, vetäen linnun heidän väliinsä. Huuliaan nuollen hän vilkaisi vielä ympärilleen, mitä muut alkoivat touhuamaan tai olisiko jollakulla vielä jotain järkyttävän tärkeää asiaa, ennen kuin kävi itsekin kiinni lintuun.

Nimi: Tihkupyry (Taivasklaani)

14.04.2019 16:23
Nuori Tihkupyry kuunteli aikalailla puoliksi sitä, mitä heille sotureille kerrottiin leirissä. Blääblää metsästämistä klaanille ja muuta turhaa, mitkä eivät valkoista kollia kiinnostaneet juuri ollenkaan. Häntä ei yhtään miellyttänyt ajatus lähteä etsimään tässä helteessä joitakin pieniä jyrsijöitä vaan siksi, että oppilasikäiset pennut sekä kaksi paksuna olevaa kuningatarta saisivat vatsansa täyteen niillä. Ja mitä sotureille jäisi? Pelkät ruhot, syötyjen eläimien huonoimmat osat, joita kukaan ei viitsi syödä nirsoudestaan. Tihkupyrystä klaanin tulevaisuutta kantavat naaraat voisivat itse pyydystää omat ruokansa niin itselleen, kuin pennuilleen ja se vasta olisikin aika huvittava näky: varsinkin, jos molemmat kompuroisivat ja pyöreillä massukoillaan päätyisivät kyljellään pyörimään jonkinlaista mäkeä alas. Mielikuva nosti pakostakin Tihkupyryn suupieltä, mutta unohti nopeasti sangen huvittavat mielikuvat, kun identtinen veljensä Aamukaste kutsui häntä seuraamaan, koska olihan heidän pakko metsälle mennä, koska Tulenkipinä niin sanoi heille juuri äsken. Muutkin soturit olivat lähteneet matkaan, joten heidänkin oli pakko.
Tihkupyry kohautti lapojaan veljelleen vielä istualteen ja huokaisi:
"No, mennään nyt sitten." Tihkupyry nousi jaloilleen ja otti veljensä kiinni, että he kulkisivat vieretysten ulos leiriin metsästysmaille. Hän hymähti toisen ehdotukselle siitä, että he menisivät etsimään syömistä metsästä, joka oli lähempänä Taivasklaanin leiriä. Hänen suupielilleen nousi kevyt virne. "Mitä ettei. Näytetään muille, mihin me voidaan kahdestaankin pystyä. Ei me mitään kokonaista joukkiota tarvita saadaksemme pientä hiirtä kiinni."
Valkoturkkinen soturi seurasi summanmutikaiseen suuntaan Aamukastetta, nuuhkaisen aina välillä ilmaa sekä maata, jonka päällä kulki. Ruoho käpäliensä alla tuntui mukavalta niin pitkän lehtikadon jälkeen, minkä läpi oli kärsinyt veljensä kanssa sen jälkeen, kun kulkukissat hajottivat Taivasklaanin ja erottivat kaksikon muusta klaanista. Hän todella toivoi, ettei tämä sama keissi tulisi toistumaan, koska hän ei tiedä miten hänelle seuraavalla kerralla kävisi. Joko hän jäätyisi elävältä tai kuolisi nälkään, mutta ehkä asiat olivat nyt toisin, kun Taivasklaani löysi takaisin vanhaan kotiinsa ja mitä parempaa; he olivat vaan keskenänsä! Ei ketään muita klaaneja häiritsemässä heidän elämäänsä! Ei heidän reviiristään pitänyt enää riidellä, muuta kuin ehkä ohikulkevien erakkojen tai kulkukissojen kanssa.
Tihkupyry pysähtyi aloilleen kuullessaan jotakin, mihin huomasi myös kaksoisveljensä reagoineen. Hän ei tosin nähnyt mitään toisin kuin Aamukaste, joka lähti varovasti etenemään etenemään jotakin kohti. Tihkupyry kyyristyi hiukan, ettei olisi niin näkyvillä ja siinä samalla sattui huomaamaan sen, mitä kohti veljensä hiiviskeli. Kappas vain, pieni poloinen varpunen. Juuri sopiva suuhunpantava ehkä soturille tai parille -- eli siis heille kahdelle. Tihkupyry hymyili ruuan jakamiselle tyytyväisesti itsekseen ja antoi toisen valkoisen kissan hoitaa tuon pulusen, kun itse lähti hieman kauemmaksi etsimään muuta napattavaa. Reissullaan hän törmäsikin toiseen varpuseen, mutta kun oli juuri aikeissaan käydä tämän päälle, kaukaa kuuluva ääni sai linnun säikähtämään ja lentämään tiehensä. Tyytymätön Tihkupyry tuhahti ääneen ja katsahti suuntaan, missä tiesi Aamukasteen vielä olevan ja uskoi tuon saaneen varpusensa kiinni äänen perusteella. Tämä ääni oli nimittäin säikähtänyt hänen pikkulintunsa tiehensä. Tihkupyry kurtisti kulmiaan, vaikka tiesi ettei sitä veljensä huomaisikaan, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaansa paremman saaliin toivossa, jonka voisi saada edes kiinni tällä kertaa.
Kun nuori soturi palasi takaisin seuralaisensa luokse, hänen suussaan roikkui kaksi kappaletta metsähiirtä. Hän oli yllättänyt kaksikon lehtipuiden juuriston lomaan rakennetusta pesästä lepertelemästä, eikä mielellään näkemänsä perusteella olisi halunnut kummankaan pääsevän häneltä pakoon elossa. Olihan se aika julmaa, mutta Tihkupyryllä oli nälkä ja halusi ruokkia itsensä sekä klaaninsa, koska hänet oli siihen pakotettu. Hän tutki nopealla vilkaisulla Aamukasteen saannoksia ja hymähti vaimeasti, koska edelleenkin piti hiiriä kidassaansa, ennen kuin kaksikko teki paluutaan leiriin.
Tihkupyry viskaisi oitis pyydystämänsä metsähiiret tuoresaaliskasaan, kun oli päässyt takaisin leiriin Aamukasteen kanssa, eikä tehnyt mitään sen eteen, että olisi vienyt ne esimerkiksi odottaville naaraille pentutarhaan. Taivasklaanin saaliskasa oli aika huonossa jamassa, koska aivan kaikki eivät olleet palanneet metsästämästä, mutta ei Tihkupyryllä ollut suuria odotuksia. Suurin osa mukaan lähtijöistä olivat aika nuoria sotureita ja aika huonoja metsästäjiäkin valkoisen soturin mielestä, joten he tuskin tulisivat takaisin leiriin kuin parin hiiren kanssa. Kolli ei kerennyt erityisemmin asiasta kommentoimaan veljelleen, vaikka olisikin halunnut, koska toinen ehti kysymään häneltä kelpaisiko hänelle pyydystämänsä varpunen. Tihkupyry tuhahti myöntyvästi, antaen pienen virneen nousta suupielilleen.
"Ei tarvitse edes kysyä moista", valkoturkkinen soturi lipaisi suupieliään nälästä, mutta ei kuitenkaan pettymyksekseen päässyt syömään vielä maukkaalta näyttävää varpusta, kun Aamukaste päätti ääneen viedä nappaamansa hiiren pentutarhalle.
"Näh, ei sinun ole pakko sitä viedä sinne. Kyllä ne pulskat naaraat jaksavat täältäkin asti hakea purtavaa itselleen, Aamukaste", Tihkupyry korotti ääntään veljensä takaraivolle ja sillä aikaa, kun odotteli toisen mahdollista vastausta, hän kuuli ja näki Okaviillon saapuneen takaisin leiriin. Hänellä ei ollut saalista mukanaan, mutta sen sijaan oli tuonut leiriin jonkun penikan. Tihkupyryn kulmat painuivat aavistuksen verran kurtulle ja hänen oli aivan pakko marssia lähemmäs kuuntelemaan, mitä tuolla oli kerrottavaan vieraasta kasvosta, jonka oli leiriin tuonut mukanansa.
Mitä hän oli ymmärtänyt Okaviillon puheista, noin 6 kuukauden ikäinen pentu oli tullut heidän reviirilleen metsästämään ja hänestä tämän pitäisi saada jonkinlainen rangaistus teoistaan. Tihkupyry tähyili edestäpäin eriparisilla silmillään pentua, joka seisoi kuin tinasotilas suurikokoisen Okaviillon vierellä, samalla vaikuttaen erittäin jännittyneeltä. Hän ei puolustellut tekojaan eikä sanonut raidallisen kollin olleen väärässä, aivan kuin kissa olisi vienyt hänen kielensä, eikä Tihkupyry tiennyt, mitä mieltä tästä kaverista olla. Aamukaste sen sijaan kertoi oitis mielipiteensä ja saanut samalla äkäisen vastauksen Okaviillon kanssa kantavalta Lehtipurolta, joka oli saanut itsensä paisuneen vatsansa kanssa ylös pentutarhasta. Tihkupyry siinä vaihessa nousi ääneen, astuen lähemmäs hyväryhtisesti komean Okaviiltoa sekä tämän uutta pientä ystävää.
"Oli miten oli, tämä pentu oli meidän maillamme ja onneksi hänet saatiin kiinni itseteossa. Ties mitä hän olisi voinut tehdä, säikkäyttää riistan pois?", valkoturkkinen kissa totesi ja vilkaisi nopeasti punertaturkkiseen soturiin, ennen kuin pikkuinen päivänsankari uskalsi viimein puhua puolestansa. Hän pyyteli anteeksi kaikilta heiltä, vaikkei kenenkään varsinaisesti sitä kohdistanut ja sanoi ettei tämä tulisi toistumaan. Parempi niin, Tihkupyry ei halunnut tuollaisten ulkopuolisten tunkeilevan heidän mailleen omaa etuaan hakemaan. Hän tuhahti lähtevän pennun perään ja katsahti Aamukasteen puoleen mitään sanomatta.


Nimi: Punakivi (Myrskyklaani)

14.04.2019 14:16
Punakivi antoi häntänsä painua loukkaantunutta takajalkaansa vasten, kääntäen pääntänsäkin vilkaistakseen aavistuksen kihelmöivään pakettiin haavan päällä. Hämähänkinseitti näytti erikoiselta valkoiselta raidalta hänen turkkiaan vasten, mikä sai turkin allaan tahmeaksi ja inhottavaksi putsata. Mutta se tosin olisi pieni vaiva siihen, että haavat lopettaisivat vuotamisen. Jo nyt jalka oli verestä värjäytynyt.
Vaahterahallan ja Kultapiiskun pitäessä omaa herkkää hetkeään Punakivi vilkaisi heihin lämpimästi, antaen heidän kaikessa rauhassa kerätä itsensä. Hän laiskoin vedoin nuolaisi muutaman kerran turkkiaan jalastaan, veren rautaisen maun saadessa hänet irvistämään.
Hän lopulta kertoi Kultapiiskulle, että oli huojentunut nähdessään tämän olevan hereillä, vaikka ei kunnossa niin ollutkaan. Hän vastasi naaraan hymyyn toisen naukuessa takaisin, mutta tunsi kuitenkin myös pakottavaa tarvetta pahoitella tapahtuneesta, tuntien vahvasti että osa siitä oli ainakin hänen syytään. Kultapiisku oli kuitenkin nopeasti torjumassa hänen pahoittelunsa ja kertoi, että kukaan heistä ei ollut syypäänä.
Punakivi painoi toista korvaansa ja kallisti päätään, heikko hymynpoikanen huulillaan. Ehkäpä niin, tottahan se oli. Mistä he olisivat voineet tietää, että sattumoisin juuri tänään heidän reviirillään kulki kettu. Ulkona riehunut lumimyrsky oli kauan sitten jo rauhoittunut ja nyt ei kuulunut enää tuulen pihahdustakaan. Toivottavasti partiolla olisi turvallisempaa kulkea metsikössä ja yrittää katsastaa heidän reviirinsä läpi.
Ja jokainen heistä oli ainakin saanut tuta pienten sääntöjen rikkomuksen itsessään. Haavojen jomotus tuntui varmastikin kussakin kissassa aivan yhtä lailla. Mutta onneksi Iltahämärä oli osannut hommansa ja he paranisivat tästä näin, vaikka menetettyä ei saisikaan enää takaisin.
Punakivi pudisteli uupuneesti päätään Kultapiiskun kysymykselle. ”Ei mitään suurta, paranen kyllä.” Hän ehti naukumaan, kun parantaja tupsahti jälleen paikalle ja ryhtyi auttamaan kultaturkkista soturitarta jalkansa kanssa. Hän antoi kahdelle naaraalle oman rauhan ja käänsi huomionsa muualle.
Punakivi tyytyi tässä kohtaan vilkaisemaan omaa turkkiaan, joka tuokin oli edelleen veren tahrimana. Ottamalla Vaahterahallasta mallia hän alkoi hieman kömpelöin ottein puhdistamaan tassujaan ja turkkiaan. Lopulta alkoi tuntumaan siltä, että pää painoi kolme kertaa enemmän kuin pitäisi. Hän oli kerta kaikkiaan väsynyt, lihakset edelleen säpsähdellen ponnistuksien jäljiltä. Vaikka sievä kultaturkki olikin kevyempi kuin useimmat kissat, oli se tuntunut taistelun jälkeen silti urakalta.
Saadessaan suurimman osan verestä turkistaan Punakivi vilkaisi vielä pesässä oleviin muihin kissoihin. Kultapiisku oli tyytynyt ottamaan Iltahämärän tarjoamat timjamit ja pureskeli nyt niitä. Punakivi viimein haukotteli ja laski päänsä etutassuilleen, siristellen silmiään pysyäkseen hereillä. Jos mitään ihmeellisempää ei tapahtuisi, tai kukaan ei kaipaisi hänen huomioonsa, olisi hyvin mahdollista että hän ei jaksaisi pysyä enää kauaa hereillä.

Nimi: Tulilintu (Taivasklaani)

12.04.2019 22:58
Tulilintu oli ollut aikeissa hieman säikäyttää hiekkaturkkista Varjoklaanin oppilasta ja siinä hän ainakin oli onnistunut, ehkä turhankin hyvin. Nuorukainen näytti paljon enemmän puusta pudonneelta kuin alas hypännyt tuliturkki, kollin suukin oli hullunkurisesti ammollaan, eikä hänen suustaan meinannut oikein lähteä mitään sanoja. Tulilintu väräytti hieman huvittuneesti viiksiään ja puolikas virneentapainen viipyi yhä hänen kasvoillaan siinä vaiheessa, kun oppilas muuttui kiukkuisemmaksi ja alkoi sähistä. Oppilas nimitteli häntä kulkukissaksi ja käski hänen häipyä, yrittäen kaiketi näyttää uhkaavammalta kyyristyessään. Vahinko vain, että kolli oli vielä aika nuori, eikä vaikuttanut tietävän vielä juurikaan puolustautumisesta, eikä oikein uhittelustakaan.
"En ole uhka", oranssiturkkinen naaras naukaisi tyynesti, vaikka joutuikin hieman hillitsemään temperamenttiaan, naaras ei tykänyt oppilaista, jotka hyppivät nenille, vaikka tuolla hyvä syy olikin. Tulilintu harkitsi miten jatkaisi, jotta saisi parhaiten vedottua oppilaaseen, kun saapuva kissa vei hänen huomionsa. Tulilintu jähmettyi hetkeksi paikalleen yllättyneenä, katse Syyskynnessä, josta selkeästi huomasi, että kollikin oli yllättynyt hänen näkemisestään. Solakka naaras ei ihmetellyt tummaturkkisen yllättyneisyyttä ollenkaan, ihme, että Tulilintu oli siellä tai edes elossa. Tosin, Syyskynsi ei varmaan edes tiennyt mitä oikeastaan oli tapahtunut. Tulilinnun rintaa viilsi murhe ja hän yritti peitellä sen, minkä vuoksi hänen ilmeensä oli hetken melko viileähkö ja mitäänsanomaton.
Tulilintu heilautti pienesti korvaansa, kun Syyskynsi nielaisi, ilmeisesti koettaen koota itsensä, kolli peitti kuitenkin melko hyvin mitä tunsikaan ja Tulilintu uskoi, ettei hiekkaturkkinen oppilas, Hietatassu, välttämättä huomaisi mitään. Tulilintu antoi olemuksensa muuttua hitusen vähemmän mitäänsanomattomaksi, vaikka pitikin yhä kohteliaan olemuksen, ehkä parempi, ettei hän ilmaisi mitenkään heidän tuntevan vähän muustakin syystä kuin vain kokoontumisessa nähneinä.
"Onko hän oppilaasi?" Tulilintu kysyi ja vilkaisi Hietatassuun oranssinkeltaiset silmät hieman tuikkien. Sitten hän heilautteli häntäänsä pari kertaa ottaen kasvoilleen hieman ystävällisemmän ilmeen, mutta varoi tällä kertaa tarkasti hymyilemättä liiaksi. Tilanne voisi olla eri jos he olisivat olleet kahden, ehkä. Tulilintu ei oikeastaan vieläkään tiedä mitä haki ja hän oli muutenkin tullut vain kysymään, oliko Syyskynsi kunnossa. Kollin ilmaantuminen oli onnistunut yllättämään hänetkin.
Taivasklaanilainen pohti hieman, mitä vastaisi ja sanoi sitten: "Tulin katsomaan, ovatko klaanit löytäneet reviireilleen. Näemmä olette kotiutuneet mukavasti", hänen ääneensä ilmaantui tahtomattaankin hieman katkera sävy. "Ja jotkut ovat näemmä jo liian nuoria muistamaan, miltä Taivasklaanin kissat tuoksuvat", Tulilintu tokaisi ja vilkaisi Hietatassuun. "Miten Varjoklaanilla menee?" Naaras kysyi sitten hitusen ystävällisemmin, vaikka ei ollut varma millaista vastausta saattoi edes odottaa.

Nimi: Kaikukoski (Jokiklaani)

11.04.2019 23:17
Kaikukoski oleskeli vallan maireasti pentutarhassa, kun Kallapentu päätti heittää mielipiteensä ilmoille. Soturin aavistuksen heiluva häntä jämähti paikoilleen, hänen silmiensä suuretessa melkein koomisesti. Mitä? Mitä?
Kaikukoski katsoi kun Kallapentu virnistellen siirtyi takaisin ruokansa pariin, Varjopennun tukehtuessa vieressä kalaansa. Kolli pöyristyneenä avasi ja sulki suutaan, kun pudisteli sitten inhotuksesta itseään päästä hännäntyveen asti. Hän nousi takaisin vatsalleen, häntäkarvat edelleen hieman inhotuksesta pystyssä. Hän päätään pudistellen naukui. ”Minun pitäisi antaa sinulle ympäri korvien edes tuollaisen sanomisesta.” Hän totesi, kulmat korvissa asti, vaikka ei vihainen ollutkaan. Enemmän hyvin, hyvin yllättynyt ja hämmentynyt. ”Kuule ihan ilmaise vain, jos minun loistelias seurani ei kelpaa.” Kaikukoski totesi vääntäen huulilleen vähän vaivautuneen oloisen virneen. Mistä ihmeestä pentu edes sai moisen idean.
Tilanne näytti kuitenkin siirtyvän eteenpäin, kun syntyi hetken hiljaisuus, jolloin jokainen viimeisteli kalansa. Toivottavasti asia raukeisi siinä välissä, jolloin Kaikukoski voisi painaa koko pennun sanat jonnekin syvälle, syvälle Pimeän metsän pusikkoon asti, jolloin niitä ei tarvitsisi ajatella enää koskaan.
Kaikukoski päätti aloittaa keskustelun uudelleen kysymällä, kuinka kaksikko oli sopeutunut uuteen leiriin. Hän ei tahtonut vaikuttaa liian pehmolta tai säälivältä, vaikka olikin ehkä aavistuksen huolissaan siitä, miten sisarukset pärjäsivät ilman emoaan, joka riistettiin heiltä niin aikaisin. Vaikka, eiväthän he olleetkaan ainoat, kenelle niin on käynyt. Kaikukoskella itsellään ei ollut kovinkaan hyviä muistoja omista vanhemmistaan, eikä mieluusti ajatellut koko asiaa.
Mutta kun oli Kaikukosken vuoro vastata, paljasti hän ongelmitta menneisyydestään osan. Tieto oli kuitenkin yleisessä tiedossa, ainakin heillä jotka tahtoivat tietää ja keitä kiinnosti. Ja ilmeisesti pennuista se oli mielenkiintoista, jos heidän reaktioissaan oli mitään varttia.
Kaikukoski hymisi myöntävästi Kallapennun tarkistaessa, oliko hän ollut kulkukissa. No, ei hän kotikissaksikaan kelpaisi näin monella arvella sun muilla lihaksilla. Sitten naaras päätti udella, kuinka hän oli päässyt klaaniin. Kaikukoski heilautti hännänpäätään ja kallisti päätään. Mitähän tuohon nyt vastaisi. ”Hmm. Sanotaanko näin, että ollessani vielä klaanittomana satuin elämään aika lailla ruokaketjun päässä.” Tarkoittaen, että hän ei ehkä ollut aina niin kiva katti, mutta ehkä hän jättäisi sen pois kahdelta muulta. ”Törmäsin klaaniin, esittäydyin ja pam. Ehkäpä päällikkö ajatteli, että minusta olisi hyötyä ja apua.” Kaikukoski sivuutti kysymyksen aika lailla, antaen sen sijaan puolikkaisen virneen pennuille. Kolli vilkaisi kumpaankin pentuun vuorollaan ja totesi vielä. ”Olen kyllä todella omaksunut oman paikkani klaanissa, en edes niinkään ajattele enää elämääni ennen sitä.”
Kaikukoski antoi hetken pennuille hetken aikaa sulatella tietoa, kun kuuli ääniä leirin puolelta. Hän vääntäytyi jaloilleen ja kurkisti ulos pesästä. Jaahas, partiot palasivat takaisin. Hymähtäen pienesti Kaikukoski vilkaisi takaisin pentuihin ja sanoi. ”No, oli kiva jutella hetki. Minun on parasta mennä katsomaan, onko partiolla mitään kerrottavaa.” Hän hymyili ystävälliseen tapaan kaksikolle ja heilautti häntäänsä heipoiksi. Hän sujahti pesästä kaikessa rauhassa ulos ja katsahti vielä leirin ympärille, minne kaikkialle partiolaisia hajaantui. Hän tuumi hetken kenen perään lähtisi, mutta ilmeisesti vain Täpläjalka jäi ilman seuraa partion hajaannuttua. Kaikukosken melkein teki mieli mennä kyselemään Nopsavarjon perään, miten tämän ensimmäinen partio varapäällikkönä sujui, mutta tämä menikin Kirkasturkin seuraan, joten hän päätti antaa heidän olla kahden.
Sen sijaan valkea kolli kaikessa rauhassa otti suuntansa soturien pesää kohti.

Nimi: Varjopentu (Jokiklaani)

11.04.2019 22:43
Varjopentu sulki aika lailla kaksi muuta kissaa ulos syödessään. Hänestä oli ihan kiva että valkea soturi oli tuonut heille ruokaa, mutta se vaivaannuttikin häntä vähän. Hän ei tykännyt siitä että toiset paapoivat heitä, häntä nyt ainakaan, vaan koska olivat nyt orpoja ja pentuja.
Varjopentu oli juuri saanut kalansa hotkittua kun rakas siskonen Kallapentu päätti antaa avoimen mielipiteensä Kaikukosken läsnäoloon heidän luonaan. Hän tyrskähti ja yskäisi, kääntäen pahastuneen katseen Kallapentuun, näpäyttäen tätä jopa hännälle omallaan. Häntä tosin pienesti huvittikin kysymys ja se mitä Kaikukoski tulisi vastaamaan, mutta peitteli pilkettä silmäkulmassa kumartumalla nuolemaan rintaturkkiaan takaisin kuntoon.
Varjopentu tyytyi antaa kahden muun hoitaa keskustelun ja päätyi sukimaan marmorikuvioista turkkiaan. Hän ei ollut koskaan ollut yhtä satakieli kuin sisarensa, joten antoi tämän mielellään vaihdella ”viisauksia” soturin kanssa. Mutta matala puheensorina sai sentään ajatukset mukavasti siirtymään pois kokouksesta, mikä aiemmin pidettiin.
Varjopentu asettui mukavasti aloilleen häntä kapalien ympärille kiedottuna, kun Kaikukoski kyseli heidän sopeutumisestaan leiriin. Varjopentu heitti vanhemmalle kollille kysymyksen heti takaisin, kun oli ensin odottanut Kallapennun vastauksen ja sitten tarjonnut omansa. Mutta Kaikukosken vastaus olikin jotain ihan muuta, kuin mitä hän oli olettanut. Varjopennun kulmat kohosivat otsaan asti, hännänpään värähdellessä kiinnostuneena. Kallapentu aika lailla kysyikin jo kaiken kiinnostavan, vaikka olikin muotoillut lauseensa taas ihanaan omaan tapaansa, aivan suoraan. Varjopentu vilkaisi siskoaan sinisillä sielunpeileillään ja sitten takaisin soturiin. Kaikukoski kertoi hänelle myös reviiristä, mutta ei häntä enää se niinkään kiinnostanut.

Nimi: Vaahterahalla (Myrskyklaani)

11.04.2019 14:30
Harmaaturkkinen soturi huomasi tyttärensä sieviltä, kyynelten kostuttamilta kasvoilta tuon väkinäisen hymyn, jonka näkeminen hieman vihloi hänen sisintänsä. Pelkästään Kultapiiskun katsominen tuollaisessa tilassa satutti häntä, mutta ei hän voinut kuin hymyillä esikoiselleen, että saisi toiselle edes jotakin mielenrauhaa. Ainakin hän oli kuunnellut, mitä emollaan oli sanottavana eikä pistänyt vastaan, mikä oli Vaahterahallassa erittäin hyvä asia.
Kun hänen ja Kultapiiskun välinen keskustelu oli läpikäyty, vanhempi kissa antoi kultaturkkiselle naaraalle tilaa jutella Punakiven kanssa, joka liittyi mukaan keskusteluun pahoitellen tapahtuneesta. Vaahterahalla halusi kovasti sanoa, että heidän oli turha pyydellä anteeksi siitä, mitä he eivät voineet ennustaa, mutta raitaturkki antoi heidän olla. He kaikki olivat enemmän tai vähemmän loukkaantuneita äskettäin käydystä taistelusta ja he kaikki tarvitsivat aikaa rauhoittua ja levätä, ehkä jopa myös siihen, että saisivat ajatuksiaan kasatuksi. Vaahterahallalla aika tosin menisi enimmäkseen siihen, että tottuisi hoitamaan asioita vain yhdellä silmällä. Tähän asti se oli käynyt ihan leppoisasti, vaikka aina räpäyttäessään ainoaa jäljellä olevaa silmäänsä hän muisti, että toinen ei enää tehnyt niin -- siitä oli jäljellä vain kurja näköinen kuoppa, joka oli tosin tällä hetkellä parantavien lehtien ja hämähäkinseittien peitossa. Mutta Vaahterahalla ei siitä huolimatta kuitenkaan tiennyt kauanko toipumisessa menisi, vaikka nyt olo olikin hyvä, jos haavojen jomottelua ei laskettu mukaan. Ainakin hän oli elossa, pahemminkin olisi voinut käydä...
Vaahterahalla laskeutui takaisin makuulleen parantajanpesään seinämän viereen, seuraten korvansa höröllä, kuinka Iltahämärä tarjosi Kultapiiskulle rauhoittavia siemeniä, jotka helpottaisivat shokkitilanteesta toipumista. Vaahterahalla ei itse ollut varma, halusiko hän tuota samaa siementä nautiskella. Hän oli tilanteeseen nähden yllättävän rauhallinen, ja hän uskoi sen johtuvan vain siitä, että oli käynyt tälläistä läpi ennenkin. Kultapiiskun tapauksessa hän taitaa olla vain...herkkä ja ehkä jollakin tasolla kokematon taisteluiden suhteen. Ei Vaahterahalla sitä tiennyt, mutta kyllä hän varmasti olisi samassa tilassa tyttärensä kanssa, jos hänetkin herätettäisiin tajuttomuudesta vääntämällä jalka takaisin paikalleen. Vanhempi soturi laski päätään hiukan ja päätyi nuolemaan verestä värjääntyneitä käpäliään puhtaiksi sen sijaan, että olisi rupatellut muitten kanssa juuri nyt.

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

08.04.2019 23:44
Bo sai odotella aidan päällä hyvän tovin. Aluksi suurikokoinen kolli tyytyi huhuilemaan veljeään ja auringon porotuksesta huolimatta Bosta tuntui, että hän ehkä kumminkin selviytyisi, ilma oli ainakin nätti. Valitettavasti pörröturkin ajatukset eivät olleet enää niin positiivisia parin minuutin kuluttua. Ilma oli aivan tukahduttavan kuuma ja Bouncerin tumma ja paksu turkki ei auttanut asiaa yhtään. [Tule jo, Tattoo], Bo hoputti veljeään mielessään. Aurinko tuntui porottavan vain kuumemmasti hänen niskaansa hetki hetkeltä ja suurikokoinen kolli kuvitteli jo miten hän hitaasti sulaisi lammikoksi karvaa aidan juurelle, ennen kuin Tattoo ehtisi edes tulla. Bo oli kuitenkin havaitsevinaan veljensä hahmon pesän ikkunan sisäpuolella ja Bon kellertävän vihreiden silmien katse seurasikin veljeksi olettamansa siluetin katoamista laudalta. Siinä vaiheessa, kun Tattoo viimein työntyi tukahduttavan kuumaan ulkoilmaan luukun lävitse Bouncer oli totta tosiaan kyyristynyt alemmas aidalla ja näytti vähän tuskaiselta, vaikka nostikin tuuhean häntänsä tervehdykseksi. Hän odotti, että Tattoo pääsi hyvinhoidetussa ja kiiltävässä turkissaan saapumaan lähemmäs. Raidallinen veli tarkastelikin häntä niska hieman kenossa aidan alapuolelta ja Bo vastasi hänen hyvänpäivän toivotuksiinsa hymyllä. "Hei Tattoo, luulin ensin ettet ehkä kuullut minua." Hieman ähkäisten Bouncer loikkasi alas aidalta ja kaipasi kovasti edes pientä tuulenvirettä. "Jos totta puhutaan taisin vähän aliarvioida tämän kuumuuden", Bo myönsi hieman nolostuneena, mutta väräytti sitten viiksiään. "Joka tapauksessa ajattelin, että ilma on kuitenkin aivan liian kaunis vain sisällä istuskeluun ja kävely ei olisi ollenkaan niin mukavaa yksikseen." Hän hymähti hieman itsekseen ja vilkaisi taivaalle. Hetkeksi Bon jo kertaalleen parantunut ryhti kuitenkin luuhistui jälleen hieman. "Mutta voidaanko mennä varjoon keskustelemaan?" Odottamatta vastausta kotikissa hölkkäsi toiselle puolelle pihaa pensaan tuomaan varjoon, mihin jäi seisomaan. "Ei auta", muhkeaviiksinen kolli huokaisi hieman surumielisenä. Helle ei juuri helpottanut varjossakaan, mutta Bo ei ollut aikeissa jättää silti päiväkävelyä väliin. "Ajattelin, että voisimme lähteä vähän kävelemään. Jos menisimme metsään kävelemään ehkä siellä ei olisi niin kuuma!" Bosta metsäretki oli pidempään aikaan kuulostanut houkuttelevalta, erityisesti jos Tattoo lähtisi mukaan.

Nimi: Syyskynsi (Varjoklaani)

02.04.2019 19:13
Syyskynsi ei tiennyt, oliko Hietatassu täysin ymmärtänyt sen, mitä oli tuolle kertonut aikaisemmin metsästämisestä ja miten se tulisi oikeaoppisesti hoitaa, mutta pelkkä nyökkäys oppilaalta riitti kollille aivan mainiosti. Hänen olisi vain tämän reissun aikana vähän pakko saada jotakin napatuksi, että Hietatassu näkisi omin silmin, miten tulisi metsästää. Tässä auringonpaisteessa ja pahassa helteessä he tuskin tulisivat moneen jyrsijään törmäämään, mutta eihän sitä tietäisi, jos he löytäisivät niiden sijaan jotakin muuta. Kuiskausmetsä oli tosin aika kivikkoista seutua Varjoklaanin reviiristä, että parivaljakko voisivat pahimmassa tapauksessa törmätä sellaiseen lieroon, joka puremallaan myrkyttäisi jommankumman heistä kuoliaaksi, mitä Syyskynsi ei todellakaan halunut ikipäivänä kokevansa tai näkevänsä. Ehkä oli parasta vain toivoa parasta, että he löytäisivät edes jotakin leiriin palautettavaa eivätkä joutuisi käärmeiden lounaaksi sen sijaan.
Varapäällikkö oli marssinut jonkin matkaa poispäin heidän entisestä sijainnistaan, ennen kuin oli pysähtynyt ihmettelemään verijanaa, joka kulki Kuiskausmetsän halki avoimen niityn suuntaan. Syyskynsi oletti pelkästä kitkerästä hajusta haavoittuneen elukan olevan kettu ja kutsui oppilastaan luokseen katsomaan näkemäänsä, mutta odoteltuaan hetken Hietatassua ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Hän oli luultavasti jäänyt jälkeen mestaristaan jossakin välissä matkaa. Mustavalkoinen kolli joutui pienen hölmistyneisyyden valtaan, kun oli kääntynyt ympäri vihreät silmät ammollaan erottaakseen havupuiden lomasta hiekkaturkkista oppilasta, mutta ei erottanut normaalin näköisestä metsästä mitään poikkeavaa. Hietatassu oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, tai ainakin kolli niin aluksi ajatteli. Hän ehti vain huokaista eikä edes kutsua nuorukaista nimellänsä, kun kuuli hieman kauempana hänestä Hietatassun ärhäkkää sähinää. Voi ei...
Syyskynsi ei jäänyt odottelemaan pidemmäksi aikaa sitä, mitä saattaisi tapahtua seuraavaksi vaan lähti suoraan jolkottelemaan nopeaan tahtiin äänen perässä oppilaansa luokse, missä oletti tämän olevan parhaillaan. Keneen tämä oli törmännyt? Syyskynsi oletti heti ensimmäiseksi vierasta kissaa, joka olisi päässyt livahtamaan heidän reviirilleen ja hän todellakin toivoi, jopa rukoili, ettei tulisi oppilaansa löytäessään olemaan kasvotusten Tiikerimielen kanssa. Luopiolla oli nimittäin tapana kantaa Varjoklaanille kaunaa siitä, mitä he tekivät hänelle joskus kauan sitten, jonka ohella oli aina piipahdellut huvikseen klaanin reviirillä aiheuttamassa draamaa pelkästään läsnäolollansa. Hän oli myös tappanut Pimeydentähden veljen aikoinaan, kun Syyskynsi oli vielä Syystassu eikä tiennyt heidän sukulaissuhteestaan yhtikäs mitään. Hän jopa toivoi, ettei olisi koskaan edes saanut sitä tosiasiaa tietoihinsa kyseiseltä kollilta, mutta ei hän sitä voinut enää päästään pyyhkiä pois. Kollista oli vain ikävää tiedostaa se, että edesmennyt isänsä ja setänsä olivat yrittäneet tehdä oppilaiden joukkomurhaa johdattamalla nuo kaksijalkojen luokse ammuttavaksi, kun ne olivat nuoria. Ja jos nyt Tiikerimieli olisi seurannut heitä tänne asti pelkästään koston toivossa...Siitä syntyisi vaan harmia, niin Syyskynnelle kuin Varjoklaanillekin.
Syyskynsi löysi pian itsensä tapahtumapaikalta. Hietatassu oli nopeasti vilkaistuna kunnossa, mutta aikuisen kollin katse ei meinannut pysyä oppilaansaan juuri lainkaan, kun oli nähnyt, keneen tämä oli törmännyt. Syyskynnen silmät siristyivät lähes välittömästi ja joutui henkäisemään, kun näki edessään Tulilinnun -- naaraan, jota ei olettanut näkevänsä enää koskaan sen jälkeen, mitä heidän välillään tapahtui Kuulammella. Miten hän oli tänne päätynyt? Ja miksi?
Kollin päässä tuntui pimenevän tilapäisesti ja olonsa meni melko sekavaksi, mutta yritti silti kuulostaa mahdollisimman järkevältä nielaisemalla olemattoman palan kurkustaan alas. Hän ei haluaisi vaikuttaa turhan ilmiselvältä siitä, että tosiaan tunsi tämän liekkiturkkisen naaraan ennestään. Heillä nimittäin oli valitettavasti jollakin tavalla yhteinen menneisyys. Hänen sydämensä löi aikaisempaa nopeampaa.
"Rauhoitu, Hietatassu", Syyskynsi tokaisi tyynesti pienemmälle kollille, kun astui tuon vierelle seisomaan, kohdatakseen rauhallisissa merkeissä taivasklaanilaisen kissan, vaikka naaraan katsominen olikin varapäälliköstä tälläisen jälleennäkemisen jälkeen yllättävän vaikeaa. Varsinkin tilanteessa, missä oli heidän lisäksi myös Syyskynnen oppilas.
"Millä asialla olet täällä?", mustavalkoinen kissa kysyi suorempaan kuin yleensä hänellä oli tapana, astuen hivenen eteenpäin mitäänsanomattoman näköistä Tulilintua kohden ja rukoili päänsä sisällä, ettei Tulilintu ilmaisisi sitä ääneen, että tuntisi Syyskynnen -- varsinkin näin hänen oppilaansa ollessa läsnä tilanteessa. Ties mitä siitäkin seuraisi hänelle.

Nimi: Tattoo (Kotikisu)

01.04.2019 21:40
Tattoon aamu oli alkanut aika leppoisasti. Hän sai herätä aivan omia aikojaan, vaikka unensa olikin ollut aika katkonaista sen jälkeen, kun omistajansa lähtivät aikaisin hoitamaan omia asioitaan. Tattoo oli saatellut nuo pesänsä suuaukolle saakka, kunnes oli painunut takaisin pehkuille hänelle varatulle paikalle ikkunalaudalle, missä hän mieli koisia hänelle rakennetun valtakunnan sijaan. Aurinko paistoi ikkunalaudan kohtaan juuri sopivasti Tattoon mielestä ja ylipäätään hänestä oli jollakin tavalla mukavaa tähystellä kaksijalkoja ja heidän rakkejaan, jotka joutuvat pakosta lenkkeilemään kovassakin paukkupakkasessa tai helteessä. Sillä rotukissa aina tiedosti itselleen, kuinka paljon asiat olivat hänellä paremmin kuin naapureiden Rekuilla. Hän oli syntynyt parhaaseen mahdolliseen lajiin, missä hän sai omasta tahdostaan löhöillä missä vaan ja milloin vain tahtoi, ellei sitten erikseen halunnut lähteä ulos käppäilemään. Ja tänään ei ollut sellainen päivä. Kun Tattoo oli avannut hailakan virheät silmänsä ja näki, millainen sää ulkona oli, hänen suunnitelmansa menivät aivan uusiksi. Tänään olisi ollut täydellinen päivä vain livahtaa ulos sillä aikaa, kun kaksijalat olivat poissa, mutta tuonne helteeseen hän ei mene. Hän tunsi sen jopa nahassaan sisätiloissakin, ettei tulisi pärjäämään tuolla kovin pitkään ilman, että kuihtuisi kuiviin muutaman minuutin sisällä tai pahempaa: paahtuisi elävältä. Ei, niin ei saisi käydä!
Tattoo nyrpisti nenäänsä inhosta ja oli harkitsemassa ruokakupin tarkistamista nälän takia, kunnes kuuli ikkunan takaa vaimeaa huutoa -- aivan kuin joku olisi kutsunut hänen nimeään tuolta helteestä. Niin vaimealta kuin ääni Tattoon korviin kuuluikin, hän saattoi varsin hyvin tietää, kuka ulkosalla häntä odotteli. Ja maine coon oli oikeassa, se oli hänen ponteva isoveljensä Bouncer, jota kutsui enimmäkseen vaan Bona. Suurikokoinen rotukissa siinä vaan istuskeli kotipesänsä ympäröimällä aidalla sillä aikaa, kun nuorempi Tattoo katsoi tuota ikkunan takaa mykistyneesti. Hän oli jopa hieman tympääntynyt siitä, että kolli päätti juuri nyt näyttäytyä hänen pihalleen -- juuri nyt, kun hän oli alkamassa laatia suunnitelmiaan uudestaan tämän päivän varalle, mutta ei hän muutakaan enää voinut, kun Bo oli kerta jo saapunut.
Tattoo pyöräytti silmiään ikkunalaudalla vielä makoilessaan ja huokaistuaan närkästyneesti, hän laskeutui alas ja seuraavaksi etsi tiensä luukulle, joka oli hänelle asetettu kotipesän takapihalle vievään oveen. Sieltä hän marssi sitten vähin äänin veljensä luokse, kunnes avasi suunsa kollille tätä katsoessaan maasta käsin.
"Kappas, Bo, huomenta -- vai sanoisinko päivää", Tattoo siristeli silmiään ruskeaturkkiselle rotukissalle, lähinnä vaan siksi, että aurinko paistoi niin voimakkaasti hänen silmiinsä. Hän todellakin katui sitä, miksi oli tullut ulos juttelemaan veljelleen. He voisivat mennä sisällekkin "rupattelemaan".
"Eikö tämä helle yhtään piinaa sinua, veli hyvä? Luulisi sinun turkillasi pakahtuneen jo tänne, JA silti tulit tänne."

Nimi: Routahalla (Varjoklaani)

31.03.2019 01:12
Routahallan niskaturkki pysyi yhä hitusen pörrössä ja naaras irvisti niin, että hampaat näkyivät hetken. Samettisiipi tosiaan kävi hänen hermoilleen. "Sokeako olet, vai?" Valkea täplikäs naaras ärähti hitusen pienemmälle mustavoittoiselle kissalle. Hän kuitenkin päätti antaa asian olla ja olla tuhlaamatta Samettisiiven äksyilyyn enempää aikaa, vaikka toinen naaras kävikin hänen hermoilleen. Miten Syyskynnen tytär saattoikin olla noin rasittava? Routahalla tiesi kuitenkin itsestään, että mikäli he jatkaisivat hänen itsensä olisi vaikea pitää kyntensä erossa Samettisiiven ärysttävästä naamasta, varsinkin, kun tuo mulkoili vielä hänen ystäväänsä Loiskevirtaustakin. Parasta yrittää antaa asian olla ja keskittyä muuhun, kuten tulevaan partioon ja harmaaläikikkään naaraan kanssa keskusteluun. Samettisiipi saisi hänen puolestaan murjottaa yksin partion perällä jos halusi.
Loiskevirtauksen vierellä askeltaen Routahalla seurasi naaraan isää Mustaloimua, joka oli partion johdossa. Routahallalla ei ollut mitään pienikokoista tummaturkkista kollia vastaan ja itseasiassa kunnioitti tätä ja yritti sen tähden olla pilaamatta partiota ainakaan omalla äksyilyllään. Routahalla saattoi olla äkkipikainen, mutta hän oli myös sen verran ylpeä, ettei tahtonut nolata itseään Mustaloimun ja tämän tyttären (joka oli hänen paras ystävänsä) edessä.
Mustaloimu löysi heille turvallisen reitin kivikkoista polkua myöten jyrkänteeltä alas. Routahalla seurasi perässä antaen Loiskevirtaukselle tilaisuuden mennä ennen häntä. Kun he pääsivät alas auringon lämmittämää kivikkoa pitkin Routahalla väräytti viiksiään Loiskevirtauksen suuntaan punertavanvioletit silmät välkkyen. "On mukavaa, että pääsimme viimein samaan partioon sotureina." Hän soi toiselle naaraskissalle hymyn. Routahalla muisti liiankin hyvin ajan, kun Loiskevirtaus oltiin jo nimitetty oppilaaksi ennen häntä, kun Routahalla oli vielä silloin ollut nimeltään Routapentu. Mustatäpläinen naaras oli pelännyt, että hänen ystävänsä unohtaisi hänet omissa tehtävissään, mutta kaikeksi onneksi heidän ikäeronsa ei ollut haitannut ystävyyttä.
Heidän tassuttaessaan eteenpäin Varjoklaanin reviirillä ja kohti Korpisaarta, Routahalla huomasi, että sää oli muuttunut todella lämpimäksi. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja oikeastaan vain puut toivat vähän varjoa saapuneelta helteeltä. Routahalla oli kiitollinen valkeasta turkistaan, vaikka se olikin kohtalaisen tiivistä, ainakaan hänelle ei tulisi niin kuuma kuin tummempiturkkisille yksilöille. Routahalla vilkaisi hieman vahingoniloisesti olkansa ylitse, hänen ei tosiaan käynyt kateeksi Samettisiipeä, joka oli sekä musta-, että pidempiturkkinen.
Päästyään rantaan Mustaloimu ehdotti ylittämistä Korpisaareen, mikäli hekin haluaisivat tulla. "Minä ainakin tahdon vilkaista paikkoja", Routahalla totesi, naaras ei mielellään jäänyt seisoskelemaan paikalleen. Niinpä hän lähti partion johtajan perässä ylittämään vettä. Routahalla ei ollut turhan innostunut kastelemaan tassujaan liiaksi, mutta toisaalta näin kuumalla kelillä se ei ollut juurikaan haitaksi. Routahalla pääsi loikkimaan kiveltä kivelle joen ylitse ilman suurempia ongelmia ja jäi vastarannalle odottamaan kahden muun nuoren naaraan ylittämistä.

Nimi: Kastepentu (Jokiklaani)

28.03.2019 16:43
Kastepentu naukaisi kiitollisesti Harhakuvan kutsuessaan tuon peremmälle, ja istuessaan alas kirjavaturkkinen pentu asetti tuuhean häntänsä nätisti vierelleen niin lähelle tassujaan kun vain sai. Parantajan hymy oli jokseenkin omituinen Kastepennun mielestä, mutta ehkä parantajalla oli aina tuollainen hymy, ei pentu siitä välittänyt. Hän hymyili tuolle takaisin lämpimästi, jonka jälkeen tuon kasvot palasivat takaisin normaaliin rauhalliseen ilmeeseensä kun tuo alkoi puhumaan.
"Olen ollut enemmän ja enemmän kiinnostunut, siitä, että.." Kastepentu hiljeni hetkeksi katsellen ympärilleen, mutta tuon kasvoilla ei näkynyt hermostumisen merkkejä. Pentu vaan mietti miten asiansa sanoisi. "että millaista olisi olla parantaja oppilas." Tuo sai selitettyä ja kohta jatkoi. "Olen ajatellut asiaa paljon ja mielestäni parantajan työ sopisi minulle. Olen valmis tekemään mitä tahansa klaanin hyväksi, mutta luulisin että olisin eniten avuksi sinun oppilaanasi". Lauseensa loppuun saatuaan hän tuijotti parantajaa suurilla vihreä-keltaisilla silmillään, katse neutraalina vaikka olikin aika ylpeä valitsemistaan sanoista. Nyt pentu istui liikkumattomana kuin patsas, odottaen Harhakuvan reaktiota.

Nimi: Hietatassu (Varjoklaani)

25.03.2019 15:55
Oppilas kuunteli tarkkaavaisena Syyskynnen puhuessa ja näyttäessä esimerkkiä kunnollisesta hiipimisasennosta. Kolli ei tykännyt ajatuksesta lähestyä saaliita varoen hiipimällä. Siinä ei olisi mitään jännitystä tai toimintaa. Hän ennemminkin haluaisi saaliin, joka ei ryntäisi samantien karkuun ja tämän surmaamisessa olisi jotain haastettakin. Olihan se kyllä ymmärrettävää ettei sellaista kissojen ruokavalioon kuuluvaa otusta löytyisi tuosta noin vain ja luultavasti olisi hieman vaarallistakin sellaisen nappaaminen. Helpon aterian saaminen oli kuitenkin niin mälsää.
Hietatassu kuitenkin tyytyi vain hymyillen nyökkäämään ymmärtäväisesti mestarinsa opetukselle. Olihan heidän varapäällikkönsä kuitenkin oikeassa ja se kokeneempi tässä. Kollioppilas olisi halunnut esittää joitain kysymyksiä Syyskynnen lopetellessa puheensa, mutta ei keksinyt mitään, mikä ei saisi näyttämään häntä kunnon tolvanalle, joka ei tiennyt mistään mitään. Luultavasti Syskynsi näyttäisi esimerkkiä hänelle nappaamalla jonkin elukan myöhemmin ja silloin oppilas ymmärtäisi paremmin, miten metsästäminen oikein toimisi oikeaoppisesti.
Hän asteli varapäällikön perässä havupuiden viileissä varjoissa tuijotellen ympärilleen kellertävillä silmillään ja yrittäen erottaa eri hajuja ilmasta. Kaikki tuoksut olivat kuitenkin niin sekoittuneet toisiinsa, ettei hän oikein saanut selvää mistään. Ennen kuin Hietatassu kerkesi edes huomata jääneensä jälkeen mestaristaan, oranssi kissa viuhahti suoraan hänen eteensä yläilmoista saaden kollin säpsähtämään. Kaikki oli käynyt niin äkkiä, ettei oppilas kerennyt juurikaan reagoimaan ja turkki pystyssä hän hetken tuijotti vierasta kissaa suu ammollaan. Tuliturkkinen naaras ei vaikuttanut tutulle ja nuori kolli ei tunnistanut tämän mukanaan tuomaa tuoksua.
"Mit- kuka-?" nuorukainen yritti saada kysyttyä kaikki kysymykset päästään kerrallaan, mutta ei saanut mitään ymmärrettävää ulos suustaan. Pian kuitenkin hämmennys muuttui vihaksi adrenaliinin ottaessa vallan kehosta ja Hietatassu muisti velvollisuutensa klaaninsa kissana.
"Mitä teet Varjoklaanin reviirillä senkin kurja kulkukissa?! Häivy tai revin turkkisi uuteen uskoon!" hiekkaturkkinen sähähti kumartuen hieman yrittäen näyttää uhkaavalle itseään isokokoisemman naaraan silmissä. Vai että pahoittelut säikyttelystä... Hietatassuhan ei säikähtäisi mitään! Vaikka vastassa olikin kaunis naaras, hän ei antaisi klaanin ulkopuolisille armoa varsinkaan sen jälkeen, kun tuo oli luullut hänen pelästyneen.
Oppilas ei nähnyt Syyskynttä missään näkökentässään eikä hän halunnut kääntää katsettaan hetkeksikään pois vieraasta tuliturkkisesta. Toinen varmaan ajattelisi hänen olevan pelkuri, jos Hietatassu rupeaisi etsimään mestariaan tai sitten naaras käyttäisi tilanteen hyväkseen ja pakenisi keskittymisen herpaantuessa tai hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kolli ei halunnut suoda vieraalle tilaisuutta siihen ja toivoi Syyskynnen tulevan pian paikalle. Tämä saisi nähdä, miten hyvä Hietatassu oli puolustamaan heidän reviiriään ilman pelkoa.

Nimi: Tulenkipinä (Taivasklaani)

22.03.2019 20:26
Tulenkipinä väräytti hienoisesti korviaan, kun Okaviilto alkoi puhutella heitä kuin pentua. Klaani oli pikkuhiljaa kerääntynyt pennun ympärille, ainakin ne kaikki heistä, jotka eivät olleet metsällä. Tulenkipinä vilkaisi lyhyesti Tulivaahteran suuntaan hänen tiineen kumppaninsa saapuessa ja soi tälle lyhyen hymyn ennen kuin keskittyi käsillä olevaan tilanteeseen.
Tulenkipinä rypisti hitusen kulmiaan Okaviillon sanoille. Punavalkea kolli ei aivan ymmärtänyt miksi Okaviillon kaltainen hyvä soturi puhui näin sekavia. Mikäli Okaviilto ei ollut tarkoittanut pennun vakoilleen, vaikka oli niin selkeästi antanut ymmärtää, Tulenkipinä oli hieman hämmentynyt kollin motiiveista. "Pentujen on normaalia olla uteliaita", punasilmäinen kolli naukaisi hieman mietteliäänä, häntä kevyesti heilahdellen. "Hän on saattanut vain harhautua tänne katsellemaan ympärilleen. Mitä riistan karkottamiseen tulee, se on toki ikävää, mutta ei sellaisesta vahingosta voi pentua syyttääkään."
Ruskearaidallinen soturi sai hieman kuulostamaan siltä, että Tulenkipinä olisi epäillyt pentua vakoojaksi, vaikka tummanoranssin kollin oli tosiasiassa vaikea uskoa moiseen. "Totta", kolli naukaisi rauhallisesti ja vilkaisi Aamukastetta."Mutta en edelleenkään usko, että näin nuori pentu olisi selvinnyt yksin niin pitkää aikaa." Taas tultiin takaisin samaan johtopäätökseen, mutta sama kuinka kauan vängättäisiin kollin oli vaikea uskoa, että pentu olisi selvinnyt yksin niin kauaa. Lehtipuron astuessa edemmäs ja puhuessa Tulenkipinä kääntyi kuuntelemaan tiinettä naarasta ja oli samaa mieltä hänen kanssaan. Tulenkipinä katsahti vielä Okaviiltoa, joka oli yksinyt hieman. Tulenkipinä toivoi, ettei hän ollut tulossa kipeäksi. "Soturilaki velvoittaa meitä pentuja kohtaan, olivat he sitten omiamme tai eivät. Ehkä osoitit tarvittua empatiaa tuomalla hänet tänne", kolli naukaisi sitten. Hänen sanoihinsa kätkeytyi ehkä aavistus ironiaa, sillä ei ollut aivan varma, mitä Okaviilto oli hakenut teollaan, mutta kolli oli sentään hyvä soturi, joten Tulenkipinä tahtoi uskoa, että Okaviilto oli yrittänyt ajatella klaaninsa parasta. Sitten pentu puhui viimein ja Tulenkipinä vaikeni kuuntelemaan. Hän soi pennulle hyväntahtoisen hymyn Lehtipuron toiselta puolelta, aavistuksen kauempaa kirjavasta kuningattaresta. "Missä perheesi on? Ovatko he jossain lähistöllä? Löydätkö itse takaisin?" Tulenkipinä ei tahtonut, että pentu jäisi harhailemaan heidän reviirillekään, mutta olisi aivan turhaa pitää häntä täällä. "No, minä uskon häntä", Tulenkipinä naukaisi ja vilkaisi muihin paikallaolijoihin, ikään kuin kysyen mielipidettä. "Mielestäni voimme päästää hänet menemään ja saattaa reviirin laidalle."

Nimi: Unentassu (Taivasklaani)

22.03.2019 00:13
Kirjava raidallinen naaras oli saapunut tiineen emonsa ja Tulivaahteran perässä ulos katsomaan mistä oli kyse. Parantajaoppilas oli kuitenkin jättäytynyt hieman taka-alalle seuraamaan tilannetta seisoen lähempänä parantajan pesää, mutta kuitenkin siihen selin. Hänestä tuntui, että Herukkaviiksen olisi myöskin hyvä tulla kuuntelemaan mistä oli kyse, mutta ei silti lähtenyt etsimään mestariaan. Unentassu ei myöskään huomannut kirjavan kollin paluuta, sillä hänen huomionsa kiinnittyi liiaksikin tapahtumiin. Okaviilto oli tuonnut leiriin vaaleankirjavan pennun, jota ilmeisesti syytti nyt vakoilusta. Nuori harmaaoranssi naaras tunsi sokean silmänsä täyttyvän tummansinisestä sumusta. Hän tiesi jo väristä olevansa huolestunut. Unentassu ei tiennyt mitä ajatella tästä pennusta. Hän oli silti samaa mieltä Tulenkipinän epäileväisten sanojen kanssa siitä, että pentu tuskin olisi vakooja, Unentassun oli ainakin vaikea uskoa sitä. Parantajaoppilas harkitsi astuvansa eteenpäin ja sanovan jotain pennun puolustukseksi ujoudestaan ja pienestä esiintymiskauhustaan huolimatta. Kuitenkaan naaraan ei tarvinnut astua eteenpäin, sillä hänen emonsa teki sen hänen puolestaan. Lehtipuro astui eteenpäin ja puhui pennulle lempeällä äänellä, mikä saikin nuorukaisen vastaamaan ja pahoittelemaan väärinymmärrystä. Unentassun sisällä häilähti lämpöä emoaan kohtaan ja hän hymyili pienesti. Kuitenkin Unentassun mieltä varjosti kysymys Lehtipuron pentujen isästä ja naaraan mieleen hiipi edellinen kerta kun Lehtipuro oli saanut pennut. Siitä ei ollut niin kovin kauaa. Unentassu odottaisi, että löytäisi sopivan hetken kysyä asiasta emoltaan.
Unentassu tähyili sivummalla seisovien Tihkupyryn ja Aamukasteen ylitse (Unentassu ei erottanut kumpi oli kumpi) ja pohti milloin hänen veljensä saapuisivat metsältä. Sekä Loimutuli että Pikkutuuli olivat lähteneet metsälle jonkin aikaa sitten, mutteivat vielä olleet palanneet, myöskin Pisarakyynel oli varmaankin Loimutulen seurassa. Unentassun mieltä varjosti myös se, että Villiloikka oli edelleen teillä tietämättömillä. Unentassu kaipasi veljeään ja se, että perhe oli hajallaan ahdisti häntä.
Silloin Unentassu kuuli ääntä takaansa parantajanpesän suunnalta ja kääntyi sinne päin, jättäen hieman kauempana olevan muun klaanin yhä jatkamaan keskusteluaan.
Unentassun sokea ja myrskynsininen silmä laajenivat, kun hän erotti parahiksi Herukkaviiksen, joka saapui pesältään, kun hänen jalkansa äkisti pettivät alta ja kirjava kolli kaatui maahan. Kollin silmät pyörähtivät nurin, hän oli selkeästi tajuton jo ennen kuin osui maahan.
Unentassu ryntäsi hänen luokseen ja naukaisi: "Herukkaviiksi!" Päästyään lähemmäs hän tarkasti kollin pulssin, mutta oli selkeää, että kyse ei ollut mistään hädästä. Tämän täytyi olla jonkinlainen näky ja ajatus sai Unentassun odottamaan jännittyneenä. Tähtiklaani oli ollut niin pitkään hiljaa ja soturiesi-isien yllättävä poissaolo hänen elämästään oli saanut naaraan hermostuneeksi.
Unentassu tiesi, että Herukkaviiksen luhistuminen näyttäisi pahalta kenen tahansa muun silmissä, mutta klaani oli tällä hetkellä keskittynyt pentuun ja Unentassu tiesi odottaa. Pian naaraan mestari heräsikin ja tällä oli heti vaikeuksia päästä ylös. Näön, mikä se sitten olikin ollut, oli täytynyt olla voimakas.
"Herukkaviiksi, älä nouse vielä", Unentassu naukaisi hiljaa ja huolta äänessään lähestyessään Herukkaviikseä ja laskiessaan etutassunsa kevyesti mestarinsa lavalle. Hän katsoi huolestunein silmin mestarinsa vihreään ja siniseen silmään ennen kuin laski tassunsa. "Mitä sinä näit?" Hän kysyi hyvin hiljaa ja kunnioitusta äänessään. Hän olisi halunnut enemmänkin huutaa ilmoille tuhat eri kysymystä, mutta hillitsi itsensä.

Nimi: Susihammas (Tuuliklaani)

21.03.2019 19:32
Susihampaan kasvoille nousi pakostakin loistokas hymy, kun tunsi turkissaan, miten Tuiketuuli painautui häntä vasten alkuhämmennyksestä huolimatta. Se tuntui hyvältä, eikä Susihammasta pitänyt yllä enää kiusallinen olo pitämänsä naaraan seurassa oleminen. Aivan kuin hän ei pelkäisi enää mitään tässä maailmassa. Ei Pimeää metsää, ei masennustaan, ei ankeita ajatuksiaan...ei mitään. Hän tunsi itsensä kerrankin onnelliseksi, että oli saanut rohkeudellaan saatuvettua jotakin suurta -- saada Tuiketuulen lähelleen. Siitä huolimatta, Susihampaan oli kerrottava kellertävälle soturille siitä myös sanoin, että siitä tulisi jotenkin virallista. Ja että valkoturkkinen soturi saisi varmistuksen, että Tuiketuuli myös piti hänestä samalla tavalla. Ehkä hän vain oletti tämän heidän välisen läheisyyden olevan jotenkin ystäväpohjaista kanssakäymistä, mikä ei todellakaan ollut näin kollin osalta.
Pian klaanikokous alkoikin, mitä kaksikko lähekkäin päätyivät seuraamaan sivusta. Tulikaste kertoi Kastetähdestä ja ennen aikojaan toi esille, kenet oli valinnut varapäällikökseen toistaiseksi. Hopeankiilto sai tuon kunnian, ja eikä ihmekkään -- naaras oli yksi Tuuliklaanin kokeneimmista kissoista. Tulikaste varmasti näki tuossa jotain potentiaalia tähän tehtävään siksi aikaa, kun Kastetähti oli jossakin omassa tilassaan eikä suostunut heräämään uuteen päivään ollenkaan. Hän ei osannut sanoa, mitä tunsi päällikön poissaolosta. Hän tiesi, että enemmin tai myöhemmin tuo palaisi takaisin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta Susihammas ei menisi vannomaan vielä. Päällikkö, joka oli vienyt Susihampaan pikkusisaren nimen toverillisuudesta, ei oikeastaan merkinnyt kollille suuremmin mitään, vaikka harmaata naarasta kunnioittikin. He eivät koskaan olleet tovereita keskenään, vaikka hän välillä tapailikin Kastepisaran kanssa hänen ollessa vielä soturi...ja ennen kuin Kastepisara tuli luopion tappamaksi. Susihampaan ilme synkkeni muistosta hiukan, mutta yritti piilottaa sen, kun Tuiketuuli totesi hänelle haluavansa mennä onnittelemaan Hopeankiiltoa. Susihammas räpäytti silmiään palatakseen takaisin oikeaan elämään pois muistoistaan ja vastasi nopeasti nuorelle soturille.
"Tottakai, mene vain", vanhempi kolli soi hieman väkisten väännetyn hymyn, mutta toivoi, ettei Tuiketuuli kiinnittäisi siihen huomiota liikaa. "Haluatko sitten lähteä kanssani johonkin? H-haluaisin puhua kanssasi jostakin", kolli sai kakistettua ulos ujoudestaan huolimatta, ja oli itsekin yllättynyt, että juuri teki noin. Nyt hän vain jännittämään, vastaisiko Tuiketuuli kieltävästi vai ei.

Nimi: Synkkämieli (Myrskyklaani)

21.03.2019 18:28
Villiloikan vastaantuijotus oli intensiivinen. Synkkämieli kohtasi siniset silmät kuitenkin vakaasti, vaikka sen sisällä kiehui kahden taivasklaanilaisen typeryyden takia. Hiljaisuus jatkui niin pitkään, että myrskyklaanilainen saattoi nähdä kulkukissojen katoavan metsään jättäen jälkeensä vain tuulessa leijuvan saastan löyhkän. Synkkämieli rentoutuikin vasta, kun Villiloikan ja Sirppipennun kulkukissojen perään ryntäämisen vaara oli väistynyt.
Sirppipentu kyseenalaisti Synkkämielen johtajuutta, mutta parantajaoppilas ei edes luokitellut itseään kolmikon "johtajaksi". Se oli vain parantajaoppilas. Silti Villiloikka ja Sirppipentu vaikuttivat tarvitsevan jonkun koputtamaan olkapäälleen ja muistuttamaan, mikä ehkä ei ollut järkevää.
"Ei kukaan", Synkkämieli vastasi huokaisten Villiloikan oppilasikäiselle pennulle suomasta toppuuttelusta huolimatta. "En yritä olla johtajanne. Tahdon teidän näkevän asioiden tärkeysjärjestyksen. Toki saatte päättää itse, että tahdotteko edes löytää klaanianne ollessanne vielä yhtenä kappaleena."
Ja täten matka jatkuisi.

Villiloikka puheli hiljaa Sirppipennulle, mutta Synkkämielen ei olisi huomannut kuuntelevan, jos sen vasen korva ei olisi aavistuksen värähtänyt. Sen ajatukset olivat silti täysin muualla. Omituista kyllä, ensimmäistä kertaa kuukausiin sen mietteet kiisivät päivään, kun se oli leikkinyt Myrskyhaukan, silloisen Myrskypennun, kanssa pentutarhassa. Synkkämielen vanhemmat ja sisarus olivat kaikki kuolleet. Apilaloiste oli ottanut ruskeaturkkisen siipensä alle, ja Synkkämieli oli uskonut olevansa Myrskyhaukan täysi sisarus. Niin ei kuitenkaan ollut, mutta valheita oli enemmänkin. Myrskyhaukka oli vihainen saadessaan tietää Savukynnestä, oikeasta isästään, sekä siitä ettei Synkkämieli ollutkaan tuon oikea veli. Ja miten Valkopentu oli kuollut. Asiat olivat siihen aikaan niin monimutkaisia.
Synkkämieli ei muistanut omaa oikeaa veljeään. Se tuskin oli avannut edes silmiään ennen Ruskopennun menehtymistä. Tavallaan sitä kutkutti ajatus oikeasta veriveljestä, sisaruksesta, joka jakaisi sen kanssa elämän ylä- ja alamäet. Myrskyhaukasta huolimatta Synkkämieli oli kuitenkin aina ollut yksin. Iltahämärä oli varmaan sen lähimmäinen kissa, mutta Myrskyklaanin parantaja ei ollut täällä. Synkkämieli oli pettänyt mestarinsa ja lähtenyt hakemaan Taivasklaania, mutta nyt kaikki oli taas pielessä. Antaisiko Myrskyklaani koskaan karkuruutta anteeksi? Olisiko Iltahämärä valmis unohtamaan Synkkämielen katoamisen ja päästämään sen takaisin asemaansa? Täällä Synkkämieli ei ollut mitään. Se ei ollut parantajaoppilas, ei klaanikissa. Se oli karkuri, joka oli jättänyt klaaninsa. Sitä saattoi kotona odottaa hyväksyntä - tai pakotettu ymmärrys siitä ettei se koskaan voisi palata takaisin. Synkkämielen oli kuitenkin palattava takaisin. Ennustus Paahdesielun ja Hallakuuran pennuista oli saatava klaanin tietoon ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Yllättävä sähköiskun kaltainen kipu sai Synkkämielen pysähtymään kuin seinään. Sen koko tummantuskea keho jännittyi lyhyeksi hetkeksi, mutta sitten keltaiset silmät pyörähtivät ja myrskyklaanilainen kaatui suoraan oikealle kyljelleen rajusti kouristellen. Se ei tuntenut enää kipua ollessaan täysin tiedoton, mutta kohtaus näytti katselijan silmään pahalta.

Ilma oli koleaa ja Synkkämieli olisi melkein voinut vannoa heränneensä aikaisin syystalvisena aamuna usvan vielä peittäessä nummia. Sen keltaiset sielunpeilit avautuvatkin hitaasti kohdaten kuonoa kutittelevat aamukasteesta helmeilevät ruohonkorret. Usvaa oli kaikkialla; se peitti nummea, pyörteili kuin koskivesi kivien ympärillä ja pisteli kurkkua kylmyydellään. Synkkämieli hengitti pari kertaa syvään täysin rauhassa ennen kuin se edes harkitsi nousevansa ylös kohdatakseen ympärillään avautuvan maailman. Se ei muistanut aluksi yhtikäs mitään, mutta pian muistot alkoivat palata taas sen mielen päälle. Parantajaoppilas tiesi olevansa todellisuudessa tajuton, joten rintaa kylmäävä pelko alkoi lieventyä. Synkkämieli ei voisi vahingoittua fyysisesti, mikä sitä täällä ikinä odottikaan. Niinpä se nosti raskaalta tuntuvan kallonsa, etsi käpälät alleen ja työnsi itsensä ylös kostealta nurmelta.
Ympäristö oli rauhallinen. Luonto ei ollut vielä herännyt yöllisestä horroksestaan, joten kolli ei odottanut myöskään kuulevansa linnunlaulua tai maata rummuttavaa jänistä. Se kuuli kuitenkin ääniä. Ja näki hahmoja. Pääosin tummaturkkisia, kuitenkin kalmankalpeita ja läpikuultavia. Henkiä. Kissat liikkuivat nopeasti Synkkämielen suuntaan ja kolli tiesi, ettei se voisi juosta hengiltä pakoon noiden reviirillä. Kysymys siis kuuluikin; oliko tämä Pimeän metsän vai Tähtiklaanin aluetta?
Kissat saavuttivat Synkkämielen nopeasti sen seistessä vain tukevassa asennossa täysin liikkumattomana. Kaksi mustaturkkista, yksi tummanharmaa, neljäs mustavalkea. Synkkämieli oikeastaan tunnisti osan näistä kissoista!
"Harakkasulka? Pimeydentähti? Te olette Tähtiklaanista!" ruskeaturkkinen henkäisi saaden lähes violetit silmät siristymään vakavina.
"Sinä et ole Pimeän metsän henki. Olet elossa." musta naaras maukui täysin hämmentyneenä nostaen häntänsä korkealle kaarelle selän yläpuolelle.
"Nimeni on Synkkämieli, olen Myrskyklaanin parantajaoppilas. Tai... olin. Olin matkalla auttamaan Taivasklaania, mutta sitten --" Synkkämieli hiljeni muistaessaan saamansa kohtauksen. Se oli ilmeisesti lyhistynyt Villiloikan ja Sirppipennun eteen Ukkospolun laitamille.
"Myrskyklaanista? Kerrohan, tunnetko kissaa nimeltä Lehtipisara?" musta kolli naukui seuraavaksi.
"Hän on Myrskyklaanin soturi. Kuinka niin?" Synkkämieli hämmästyi siirtäessään katseensa puhuttelijaansa. Sen turkkia kihelmöi hassusti. Paahdesielun ja Hallakuuran pentu. Ruskeaturkkinen oli saanut pari kuuta sitten näyn nelikosta. Miksi Tähtiklaani oli kiinnostunut Lehtipisarasta?
"Lehtipisara on täällä. Samoin Kastetähti. He vaelsivat maillemme pari tuntia sitten." Pimeydentähti selitti vilkaisten sitten Harakkasulkaa ja Naakkakynttä. Kuulilja pysyi täysin vaiti.
"Lehtipisara on kuollut?" Voi ei.
"Kumpikaan heistä ei ole... kuollut. Lehtipisara on elossa, mutta samaan tapaan kuten sinä, myös hän on täällä syystä tai toisesta. Emme ole vielä löytäneet syytä, tai jos olemme, emme ole olleet kuulemassa sitä. Lähdimme varmistamaan aluetta Pimeän metsän varalta." Kuulilja selitti ja Synkkämieli saattoi yrttimäisestä tuoksusta päätellä tuon ollleen aikoinaan parantaja. Oli mielenkiintoista huomata, miten naaras oli säilyttänyt ominaistuoksunsa kuolemastaan huolimatta.
"Mutta missä te olette olleet? Klaanit ovat pyytäneet apua, rukoilleet ja nuolleet maata jalkojenne alla! Miksi otatte vasta nyt yhteyttä?" Synkkämieli saattoi tuntea melkein vihaa sisällään, kun se alkoi havainnollistaa tilanteen paremmin. Jostakin syystä Tähtiklaani oli vetänyt sen tänne nyt, mutta entä ne ajat, kun klaanit olivat epätoivoisesti yrittäneet saavuttaa henget?
"Asia ei ole niin yksiselitteinen, poika. Sinun on parasta tulla mukaamme." Naakkakynsi sanahti sitten, kun Tähtiklaanin kissat olivat vilkaisseet toinen toistaan pidemmän kerran kaikessa hiljaisuudessa. Synkkämieli ei kuitenakan ollut tyytyväinen.
"Minun ei edes pitäisi olla täällä. Kaikki nämä kuluneet kuut -- me olemme kärsineet ja kuolleet vuoksenne. Tähtiklaani hylkäsi meidät, kun tarvitsimme heitä."
"Pimeä metsä yllätti meidät. He ajoivat meidät pois omilta taivailtamme, estivät yhteydenpitomme, tuhosivat rivimme. Vain kourallinen Tähtiklaanin sotureita on jäljellä, vanhimmat meistä ovat repeytyneet irti tästä maailmasta ja haihtuneet Kadotukseen", Pimeydentähti lausui epätavalliseen hiljaa luoden sitten osoittavan eleen viisikon ympärille. "Meillä ei ole enää voimaa auttaa teitä. Emme ole tarpeeksi vahvoja pitämään itseämmekään täällä enää kauan."
Kissojen välillä vallitsi jälleen syvä hiljaisuus ennen kuin Harakkasulka päätti jatkaa, avata Pimeydentähden sanoja juuri Synkkämielen pelkäämällä tavalla.
"Tähtiklaani hiipuu ja taivaat pimenevät. Sinun on ymmärrettävä, Synkkämieli, seuraavat päivät saattavat olla jokaisen klaanikissan joutsenlaulu."
"Mutta...", Synkkämieli avasi suunsa eikä se silti osannut sanoa mitään. Tähtiklaani vaikutti luovuttaneelta. Noilla ei tuntunut olevan halua yrittää puskea Pimeä metsä takaisin. Jokainen näistä neljästä kissasta näytti hyväkysyneen kohtalonsa.
"Olette siis jääneet odottamaan tuhoutumistanne? Elätte jossain pienessä kultissa katseilta piilossa ja toivotte kaiken olevan pian ohitse? Ehkä ansaitsette tulla Pimeän metsän viemiksi." Synkkämieli maukui ääni loppua kohden melkein tukehtuen. Se ei arvostanut luovuttavaa asennetta. Mutta miten rohkaista kissoja, joiden lukumäärä oli vähentynyt niin ettei siitä ollut enää vastusta Pimeälle metsälle?
"Mene Kuuliljan mukaan, Synkkämieli. Hän näyttää sinulle Tähtiklaanin." Naakkakynsi maukui katse kimmeltäen. Tuuliklaanin päällikkö ei edes yrittänyt selittää enää, Synkkämieli huomioi. Ei suonut senkään vertaa vaivaa.
"Ja minä näytän Tähtiklaanille ettei heidän aikansa ole vielä ohitse."

Nimi: Villiloikka (Taivasklaani)

21.03.2019 17:21
Oranssinvalkean soturin silmät siristyivät Synkkämielen jyrätessä kahden taivasklaanilaisen mielipiteiden ylitse yllättävää auktoriteettiä omaavalla kivahduksellaan. Villiloikan ollessa täysin hiljaa, vaikkakin häntä ilmaa piiskaten, Sirppipentu päätti kyseenalaistaa joukon päätöksistä vastaavaa Synkkämieltä. Villiloikan ilme happani huomattavasti, mutta lopulta se näytti luovuttavan.
"Sirppipentu, anna olla." soturi hymähti mitäänsanomattoman ontolla äänellä. Se kuitenkin säilytti sinisen katseensa Synkkämielessä puhuessaan. Synkkämieli oli kolmikosta kuitenkin vanhin sekä parantajaoppilas - vai oliko tuo jo täysivaltainen parantaja? Vaikea sanoa, mtuta Villiloikka koki tässä tilanteessa, että sen täytyisi kuunnella ylempiarvosempaa kissaa. Nyt kumminkin. Ajatus oli silti vaikea sulattaa.

Joukkio lähti Synkkämielen osoittamaan suuntaan. Tummanruskean kissan pysytellessä pari-kolme askelta taivasklaanilaisten edellä vain Villiloikka kuuli Sirppipennun sanat. Ne saivat soturin luimistamaan korviaan, eikä se ensin sanonut mitään. Se ei välttämättä tahtonut vastata moiseen mietteeseen, mutta joka tapauksessa niiden olisi valettava uskoa klaanin selviytymisestä jollakin tavalla.
"He ovat elossa. Harhatähti on heidän kanssaan", Villiloikka sanoi sitten huomaten Synkkämielen väräyttävän hienotunteisesti toista korvaansa, mutta kuitenkaan päätään kääntämättä. "Kun pääsemme klaanin luokse, sinusta tulee oppilas, Sirppipentu. Kaikki tulee olemaan hyvin."

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

19.03.2019 22:07
Luukun takana ilma oli kaunis, raikas ja taivas pilvetön. Aurinko porotti lämpimänä taivaalta ja kaksijalkojen hirviötkin olivat melko lailla hiljaa. Bouncer työntyi hyväntuulisena ulos pesän oveen sijoitetusta luukusta ulos pienelle takapihalle. Hetken aikaa tuuheaturkkinen kolli venytteli miellyttävän lämpimillä pihalaatoilla, joihin aurinko mukavasti paistoi. Hän lähes harkitsi jäävänsä makoilemaan mukavan lämpimälle paikalle ja paistattelemaan päivää, nyt ei sentään ollut niin tukala keli. Kuitenkaan Bota ei lopultakaan huvittanut tehdä niin. Laiskottelu ei kuulostanut oikein hyvältä tavalta viettää päivää ja isokokoinen kolli kaipasi tekemistä. Häntä pystyssä ja tupsukorvaiset korvat tarkkaavasti hörössä Bo tassutteli aidan luokse. Ottaen vähän vauhtia kolli sai loikattua vähän raskaasti aidan päälle. Siihen hän istahti hetkeksi katselemaan vihertävänkeltaisilla silmillään ympäristöään. Aidatun pihan toisella puolella oleva pienehkö ukkospolku oli verrattain hiljainen tällä hetkellä. Kuitenkin tien pintaan, vaikka se pieni olikin, oli pinttynyt se sama inha katku, josta Bo ei pitänyt ja se vain paheni auringossa. Bouncer nyrpisti nenäänsä hajulle.
Kolli käänsi katseensa toiseen suuntaan ja istuskeli tovin paikallaan vain katsellen ympärilleen ja pohtien mitä päivällään tekisi. Ohi liihotti perhonen, mutta se oli sen verran korkealla, ettei Bo viitsinyt ruveta hyppimään sen perään huvikseenkaan, hän ei ollut ketterämmästä päästä kuitenkaan. Lopulta Bouncer päätti, että olisi aika pitkäveteistä vain istua yksikseen näin hyvällä ilmalla. Hän päätti mennä katsomaan, mahtoiko Tattoo olla tulossa ulos. Veljestä ainakin toivottavasti olisi juttuseuraa.
Rauhalliseen tapaansa Bo tassutteli aidanpäälystää pitkin niin pitkästi, että pääsi veljensä kotia reunustavan aidan päälle. "Tattoo!" Bouncer naukaisi kutsuen veljeään. Sitten hän jäi odottelemaan rauhakseen, tuuhea häntä leveiden tassujen päälle kiedottuna.

©2019 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com