Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Kanjoni | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Tihkupyry (Taivasklaani)

02.05.2019 22:21
Kun pentuongelma oli selkeästi tullut päätökseensä ja kukaan ei raaskinut enää ajatella tätä asiaa sen jälkeen, kun Lehtipuro lähti tuota saattelemaan ulos leiristä, Tihkupyry koki tilaisuutensa tulleen palatakseen takaisin syömään Aamukasteen pyydystämää varpusta. Kun valkoinen kolli vilkaisi takaisin viereensä jossakin kohtaa tallustelleen veljeensä, tämä olikin jo ajatellut samaa asiaa hänen kanssaan, mikä nosti Tihkupyryn suupielille keveän virneen, viiksiensä värähtäessä hiukan samalla.
"Oikein minä saan päättää, minne menisimme? Hyvä on", eripari silmäinen soturi leikkimielisesti teeskenteli olevansa otettu, vaikka enemmänkin tunsi olonsa ylpeäksi siitä, että sai päättää edes jostakin kaksoisveljensä sijaan. Tosin, he päättivät kaikesta lähes aina yhteistuumin tai sitten pompottelivat toisiaan mielin määrin, mutta ainakin nyt Tihkupyry sai nyt keksiä mahdollisimman rauhallisen paikan, missä he voisivat nautiskella varpusta. Jokin, jossa ei olisi muut klaanilaiset pällistemässä tai kommentoimassa pöyristyneesti sitä, kuinka he eivät antaneet tätä tiineinä oleville naaraille. Pah, nuo pulskat katit kyllä olivat vielä kykeneviä hakemaan itse omat ruokansa ja Lehtipuro todisti sen faktan todeksi menemällä ihan hyvinvoivan oloisena saattelemaan kulkukissaa reviirin rajalle.
Tihkupyry lopulta sai jonkin sortin idean, kun oli käynyt lähestulkoon kaikki leirissä olevat paikat lävitse päässään, jotka eivät kumminkaan sopineet mitenkään hänen mielikuvaansa, missä hän ja Aamukaste voisivat olla rauhassa muiden kissojen silmiltä, syömässä ja rupattelemassa. Tihkupyry katsahti takaisin samankokoiseen kaksoisveljeensä ja silmänsä nytkähtivät vihjaavana suuntaan, mikä veisi heidät leirin ulkopuolelle. Siellä tuskin he törmäisivät kehenkään, ehkä takaisin leiriin palaaviin partiolaisiin korkeintaan. Ja koska hoikka kollisoturi oletti veljensä tajuavan hänen poittinsa pelkästä eleestään, hän ei jäänyt kauaksi odottelemaan vaan lähti jolkottelemaan ulos leirialueelta, hiukan lapansa takaa taakseensa vilkuillen, varmistaakseen vaan ettei Tulenkipinä tai kukaan muu hänen kaltaisensa klaanitoveri olisi kiinnittänyt hänen ja Aamukasteen lähtöön erityisemmin huomiota. Hänen helpotuksekseen, Tulenkipinä näytti palanneen takaisin kumppaninsa luokse pentutarhaan, joten tie oli kaksikolle selvä.
Hänellä ei ollut varsinaisesti mielessään paikkaa, minne he olisivat voineet mennä Taivasklaanin reviirin sisällä, mutta paikkoja oli tarjolla mielin määrin. Mitä kauemmaksi Tihkupyry rennosti käppäili pois päin leiristä, sitä rauhallisemmille seuduilla hän veljensä kanssa oli ja puiden varjoista sai varmasti hyvää suojaa heitä piinaavalta helteeltä. Järven ranta oli myös yksi vaihtoehto, mikä oli Tihkupyryllä mielen päällä, mutta hän ei ollut oikeastaan milläkään tasolla vedessä olemisen ystävä. Jalkojen uittaminen järvivedessä menetteli, mutta uiminen ei kuulunut hänen mielipuuhiinsa todellakaan.
"No, minne velipoika haluaisi mennä? Järven rannalla olisi varmasti rentoa", Tihkupyry käänsi katseensa hetkeksi mukanaan kulkevaan veljeensä, joka luultavasti raahasi aikaisemmin pyytämäänsä varpustaan heidän mukanaan. Vaikka hän oli kysynytkin toisen valkoturkkisen kollin mielipidettä asiaan, kaksikko kuitenkin päättyi järven rannan läheisyyteen, kuitenkin niin paljon kauemmas, että Tihkupyry juuri ja juuri näki kaksi kissaa kaislikoiden luona. Näky pysäytti kollin kuin seinään, lihaksensa jännittyneinä. Hän aluksi ehti kuvitella noiden olevan hänen ja Aamukasteen klaanitovereita, kunnes tajusi ettei ole koskaan nähnytkään kyseisiä kissoja. Toinen kissoista oli savunharmaa, melko komeakin näky lukuisien arpiensa kanssa ja toinen taas litimärkä, turkki täynnä raitoja. Hän luultavasti oli saanut itsensä kaatumaan syystä kuin toisesta kaislikkoon tai sitten hän vain pitää uimisesta, ei Tihkupyry tiennyt. Mutta mitä hän kuitenkin tiesi oli, että nuo kaksi eivät olleet klaanikissoja ja he olivat Taivasklaanin reviirillä rupattelemassa.
Tihkupyry nuuhkaisi ilmavirtaa hiukan vahvistaakseen sen, ettei tuntenut noiden kahden kissan tuoksuja, jonka jälkeen katsahti Aamukasteen puoleen, jonka oletti nähneen saman tilanteen rannalla kuten hänkin. Hän ei varsinaisesti kysynyt, oliko veljensä tässäkään asiassa samaa mieltä hänen kanssaan, mutta koska uskoi Aamukasteen tietävän velvollisuutensa Taivasklaanin soturina, heidän oli tehtävä asialle jotakin eikä vain katsella sivusta. Sitä paitsi, Tihkupyry inhosi heidän reviirillään loisivia kissoja, jotka selkeästi eivät kunnioittaneet rajamerkkejä, mitä he olivat merkkailleet aikaisemmin. Tihkupyry nyökkäsi nopeasti Aamukasteelle, ennen kuin marssi tämän viereltä yllättävän rennon oloisesti kahta klaanin ulkopuolista kissaa kohti, ja kun oli tarpeeksi lähellä noita, että nuo kuulisivat hänen korottuneen äänensä, hän avasi suuren suunsa:
"Kas kas, keitäs täällä on? Kaksi kisua, jotka eivät todellakaan saisi olla täällä", Tihkupyry asteli kaksikkoa kohti rohkein mutta liioitelluin suurin askelin, kuitenkin pysyen alitajunteisesti varuillaan mahdollisen aggressiivisen käytöksen takia. Hän ei halunnut kuitenkaan turpiinsa aivan heti kahdelta suurikokoiselta kollilta, joita ei ennestään tuntenut eikä oikein halunnutkaan tuntea. Hän olemuksensa oli rento ja aika arvaamaton, vaikka painottikin puhettaan todella sarkastisen sävyiseksi, ja ehkä noin kahden tai kolmen hännän mitan päästä kissoista, hän pysähtyi ja siristi eriparisia silmiään noille. Kynsiään hän kuitenkin piti vielä piilossa, koska ei ainakaan nyt kokenut olevan piikkikintaan antamisen aika, mutta hänen pitkä valkoinen häntänsä piiskasi helteen lämmittämää ilmaa hänen takanansa.
"Missä kunnioitus reviirin haltijoita kohtaan, hmm? Vai onko hajuaistissa vikaa?" Tihkupyry kysyi viileästi, seisoen hyvin tekaistun ryhdin kanssa näyttääkseen ylempiarvoisemmalta kahteen kulkukissaan verrattuna -- olihan hän tämän reviirin sisällä asusteleva kissa, toisin kuin nuo kaksi jtoka olivat hänen silmissään tunkeilijoita. Nyt hän tosin vain odotti, että saisi veljeltään jotakin taustatukea, vaikka kokikin pärjäänsä ihan hyvin puhumallakin näiden kanssa. Mutta ihan vain varmuuden vuoksi, jos jompikumpi kulkukissoista (tai molemmat) rupeaisi vaikeaksi.

Nimi: Harhakuva (Jokiklaani)

29.04.2019 18:51
Harhakuva oli hieman yllättynyt pennun ilmoituksesta. Hän ei ollut ollut juurikaan missään tekemisissä Kastepennun kanssa aiemmin, joten kollille tuli täysin puskista tämän olevan kiinnostunut parantajan hommista. Onneksi naaras oli sen verran rohkea, että tuli puhumaan ajatuksistaan hänelle eikä pysynyt hiljaa toiveistaan. Olihan tämä jo oppilasikäinen ja pian nimitettävä johonkin asemaan.
Hetken aikaa leopardikuvioinen pysyi hiljaa pohtiessaan asiaa tarkemmin. Hän tosiaankin tarvitsi oppilaan eikä kukaan muu ollut näyttänyt vielä kiinnostuksen merkkejä parantajana työskentelystä. Myös Tähtiklaani oli ollut täysin hiljaa eikä vaikuttanut ottaneen kehenkään yhteyttä näyttääkseen näiden olevan oikea valinta jatkamaan hänen tassunjäljissään.
"Tiedäthän, että parantajana et koskaan saisi hankkia kumppania tai pentuja? Tuossa iässä ei varmaan ole edes ajatellut oman perheen perustamista eikä se välttämättä kiinnosta ollenkaan, mutta oletko varma, että aikuisena et tule katumaan päätöstäsi?" parantaja naukaisi kysyvästi kulmiaan kurtistaen moniväriselle pienokaiselle. Kolli ei itse koskaan ollut kiinnostunut perhe-elämästä, joten häntä asia ei harmittanut, mutta hän ei halunnut Kastepennun joutuvan katumaan päätöstään myöhemmällä iällä.
"Jos kuitenkin olet varma päätöksestäsi, ottaisin sinut ilomielin oppilaakseni", Harhakuva nyökkäsi myöntävästi itseään pienokokoisemmalle kissalle. Hän ei itse ollut saanut kunnollista koulutusta mestariltaan aikoinaan ja oli joutunut enimmäkseen itse opettelemaan yrteistä ja sairauksista, joten harmaaturkkinen ei ollut hirveän varma opettamisen taidoistaan. Hän kuitenkin toivoi pystyvänsä olemaan Kastepennulle parempi mestari, mitä hänen mestarinsa oli ollut hänelle.

Nimi: Helios (kulkukissa)

28.04.2019 00:23
Helios höristi korviaan kuullessaan ‘järven kulkukissoista’.
“Joukkoni ei ole mikään satapäinen mutta olihan meitä nyt kertynyt ainakin parikymmentä ennen kuin lauma hajosi.” Helios vastasi jaksamatta uskoa kyseisen joukon olevan hänen laumansa. Kultakutri ennätti raottaa suutaan vain hieman kysäkseen jotain, ennen kuin uusi kysymys lennähti ilmoille.
“Jaa-a. Se onkin hyvä kysymys. He käytännössä kidnappasivat minut kun olin noviisi-iässä. Vanhempani vain pakenivat paikalta sen tapahtuessa, joten päätin jäädä ryövärijoukkioon, joka ajan myötä muuttui palkkasoturilaumaksi.” Helios sanoi aivan kuin pentuna kidnapatuksi tuleminen olisi mitä tavallisin tapahtuma. Eihän kolli oikeasti olisi halunnut taistella ketään vastaan, mutta tämän oli tehtävä mitä täytyi pysyäkseen hengissä. Savun harmaa kolli kertoi entisestä elämästään melko suorasti, mikä yllätti raitapaidan, olihan tämä kuitenkin aivan ventovieras savuturkkiselle. Helioksen kasvoilla käväisi aito, surullinen hymy. Se tiesi tarkalleen miltä entisen elämän menettäminen tuntui. Kolli oli käynyt sen läpi kahdesti. Muukalaisen katse oli suuntautunut jonnekkin oranssisilmäisen taakse, ja tämä kääntyikin katsomaan, mutta ei nähnyt siellä mitään erikoista. Se kääntyi katsomaan toista kollia kun tuo alkoi kertomaan järven historiasta. Valkoiset kulmat kurtistuivat hieman kun tarinan kaikki mehevät osat jäivät pois, ja harmaaturkki kertoi vain lyhyesti omasta historiastaan. Nämä klaanit olivat kyllä mielenkiintoisia. Ehkä johonkin niistä pääsisi liittymään. Ainakin väliaikaisesti. Helios oli jo aikeissa kysyä missä nämä laumat- ei, klaanit tällä hetkellä sijaitsivat, mutta sitten toinen ilmoitti kultapojun olevan häiriintyneen oloinen. Valkea käpälä kokosi kollin rinnalle korostamaan hitusen loukkaantunutta ilmettä, kun toinen jatkoi puhumista.
“Millä tavoin olen mielestäsi häiriintynyt? Ja mikä sinut nyt saa niin tolaltasi jos nimenomaan haluan VÄLTELLÄ hankaluuksia suurempien laumojen kanssa?” Kultainen kissa kysyi, laskien tassunsa maahan, ja näyttäen aivan surulliselta koiranpennulta. Miksi kaikki vetävät herneen nenään aina kun kolli kertoo olevansa palkkasoturi? Tai silloin kun tämä tiedustelee minne ei kannata mennä ellei kerjää turpiinsa? Helios päätti kuitenkin olla ystävällinen ja toimia niiden vähäisten tapojen mukaan, joita tälle oltiin opetettu, ja tämä kaikki uuden ystävän toivossa. Mutta ehei! Metsäkissa suuttui kun vaeltaja jakoi ruokansa tämän kanssa. Se ei tainnut kuulua alueen tapoihin. Helios oli jo pahoittelemassa ajattelemattomuuttaan, kun toinen kehtasi nakata kalanpuolikkaan takaisin tälle. Nyt roihusivat vihan liekit äsken niinkin tyynissä silmissä. Mikä äärimmäinen loukkaus olikaan tuo kalan palauttaminen! Se käytännössä tarkoitti haastoa taisteluun. Helios oli kuitenkin huomannut toisen olevan jollain tasolla vammautunut, jonkin taiston jäljitä varmaan. Keltainen kissa yritti rauhoittaa itseään parhaansa mukaan, ja olla hyppäämättä suinpäin vanhemman kollin niskaan, vaikka tuo oletettavasti heittelikin jonkin tasoisia solvauksia.
“En hae minkään näköisiä ongelmia täällä, enkös jo sanonut sitä? Sitäpaitsi, miksi kunnioittaa vanhoja rajoja, jos kukaan ei enää asu täällä niitä merkkaamassa? Ja vielä kolmas kysymys, oletko aivan varma, että tahdot taistella?” Niskavillat puoliksi pystyssä ja kynnet syvälle maahan upotettuna Helios odotti toisen mahdollista hyökkäystä. Kollia ei oikein huvittanut taistella, mutta mikäli se olisi toisen tahto, kunnioittaisi tämä sitä.

Nimi: Smoke (Erakko)

27.04.2019 22:45
Smoke ei voinut olla huomioimatta toisen ärtyneen katseen toispuoleista sameutta, mistä kolli pystyi päättelemään paljonkin. Ei vaatinut paljoakaan päättelykykyä huomatakseen savunharmaan saapuneen väärältä puolelta toisen seuraan, eikä Smoke ottanut lukuun sitä, että noisen närkästys saattoikin johtua jostain aivan muusta kuin yllätetyksi tulemisesta. Aavistuksen takajalkaansa onnahdellen Smoke setvi tiensä toista kohden suoden tuolle vinon hymynpoikasen.
"Lauma?" Smoke toisti maistellen toisen erikoista puheenpartta. Se ei ollut koskaan kuullut kissojen puhuvan ryhmittymistä laumoina. Mielenkiintoista!
"Et taida olla kotoisin näiltä kulmilta, päättelisin - älä ota sitä pahalla", savuharso naukaisi tarkastellen muukalaista nyt hieman tarkemmin. "Onko tämä... 'joukkosi' suurikin? Et vain puhuisi järven kulkukissoista?"
Toinen vaikutti hyvin happamalta kalareissun käännyttyä epäonniseksi, eikä Smoke tuominnut. Kalastaminen ei ollut koskaan ollut sen heiniä; jokiklaanilaisten hommaa puhumattakaan siitä, miten iljettävältä kala maistui. Ihme kun Jokiklaani ei ollut kasvattanut jo pyrstöjä.
"Palkkasoturia? E-en? Olen yksinäinen kulkija ilman kaunojen tuomaa taakkaa", se selitti sitten pyöräyttäen ruohonkorren pitkän etukyntensä ympärille. "Jos saan kysyä, mikä teki sinusta palkkasoturin? Mielenkiintoinen valinta. En olekaan törmännyt kaltaisiisi ennen."
Toinen vaikutti yllättävän iloiselta puhuessaan pienestä askareestaan. Smoke ei tiennyt pitäisikö sen huolestua vai vain nyökkäillä iloisesti mukana. Tappaminen ei ollut hauskaa. Kultainen karvaturri päätti kuitenkin kysäistä vielä, mitä Smoke toimitti tällä seudulla. Edellistä ystävällisempää hymyä kalpeampi virne valtasi hetkeksi savunharmaan kasvot.
"Asuin kerran täällä. Nyt se kaikki on kuitenkin poissa. Kotini, perheeni, entinen elämäni", se kertoi yllättävän suorasti katsahtaen sitten auringonsäteen värisen seuralaisensa ohi kohti entistä Kokoontumissaarta. "En voi sanoa kaipaavani mitään niistä. Et oletettavasti tiedä järven veristä historiaa, kun et ole kuullut klaaneistakaan. Kuuluin kuitenkin kerran yhteen näistä klaaneista, Myrskyklaaniin. Vuosia elin heidän kanssaan kunnes ajauduin eri polulle. Ja nyt täällä ei ole enää ketään tai mitään muistettavaa."
Merkkiturkkisen puheet yllättivät Smoken jollakin tapaa. Se veti kalloaan hieman taemmas naurahtaen vaivautuneena. Mitä? Toisen ajatukset alkoivat käydä savunharmaalle hieman selvemmiksi, eikä se voinut sanoa täysin arvostavansa toisen tapaa lähestyä asioita.
"Ei, en usko, että on hauska tutustua. Kuulostat häiriintyneeltä." Smoke kohotti rentoutensa menettäneenä kulmiaan. Keltasilmä ei näyttänyt enää kovinkaan vakuuttuneelta toisen seurasta.
"Ehkä löydät tätä, ah, arvostamaasi seuraa jostain muualta. Kokeile järven toista rantaa, pohjoista kanjonijärveä, mitä tahansa. Mutta pysy kaukana ongelmista ja ongelmien aiheuttajista. Olisi parempi, jos rauha saisi kerrankin vallita."
Noustessaan ylös Smoke tiesi, että tästä kissasta olisi ongelmia. Savukarva oli nähnyt sotaa kahdenkin elämän edestä, eikä se pitänyt Helioksen silmäkulmien omituisesta pilkkeestä. Tuo ei selvästikään ollut hymyjensä kanssa tosissaan, toisin kuin entinen myrskyklaanilainen olisi tahtonut olettaa, ja jos tällainen kissa etsi vahvoja taistelijoita, seuraava verinen aamunkoi saattaisi olla lähellä.
Helioksen kalanjakoa seuraillen Smoke meinasi jo lähteä, mutta kun toinen puoli nakattiin metsäkissan eteen, suuntasi se alta kulmien tuiman katseen toiseen kultasilmään.
"Syljet klaanien pyhien rajojen päälle ja haet sotaa. Hymyilet, mutta auringonsäteet eivät yletä pinnan alle saakka. Ja nyt tahdot minun jakavan kalan kanssasi? Etkö ajattelisi sen olevan hieman absurdia?" Eikä kyseisellä huomiolla ollut mitään tekemistä sen asian kanssa ettei Smoke suinkaan välittänyt kalasta. Joku toinen olisi voinut väittää sen loukkaantuneen, mutta todellisuudessa se ei tahtonut jakaa ateriaa tällaisen kissan kanssa. Niinpä se nakkasi särjenpuolikkaan näppärästi takaisin suinkaan sitä pahoittelematta.
"En ole ystäväsi, Helios hyvä. Älä erehdy siis pitämään minua sellaisena. Toivon mukaan et hanki itseäsi ongelmiin, mitä ikinä ajatteletkaan näistä vahvimmista hyötyväsi. Tiedäthän, he eivät ole turhaan niittäneet mainetta ympäri seutukuntia."

Nimi: Dakota (Erakko)

27.04.2019 21:27
Kun suurikokoinen naaraskissa oli havainnut läheisyydessään pienen pentujoukkion jonkin matkan päästä itsestään, hän ei ollut kauaa pysytellyt paikoillaan ja päätyikin menemään noita vastaan kysyäkseen pari kysymystä. He eivät näyttäneet kovin eksyneiltä, mutta Dakotaa hieman kyselytti se, miksi nämä viisi nuorukaista ylipäätään näillä seuduilla pyörivät keskenään ilman emoansa. Mitä Dakota oli nyt hieman vilkuillut meripihkan keltaisilla silmillään ympärilleen ennen noiden luokse menemistä, hän ei havainnut pentujen lisäksi ketään muuta läheisyydessään, eikä myös haistanutkaan. Olivatko nuo matkalla johonkin? Naaras tiesi, ettei se välttämättä olisi hänelle kuuluva asia, mitä joukkio täällä keskenään tekikään, mutta hän koki silti pakonomaista tunnetta käydä kysymässä asiasta heiltä itseltään.
Dakota saapui pentuja vastaan, kysyen hieman kröhäisten oliko heillä kaikki kunnossa. Pennut selkeästi jännittyivät vieraan kissan saapumisesta, jotkut enemmän kuin taas toiset. Yksi, selkeästi ärsyyntyneimmän näköinen pentu valkoisilla läiskillä oli lähellä muksahtaa Dakotan rinnuksille, mutta Dakota ei tästä paikastaan juurikaan hievahtanut, mihin oli pentujen äärelle pysähtynyt myös toteamaan, ettei uskonut törmäävänsä heidän ikäisiin kissoihin näillä main. Eriparisilmäinen vaalea kolli viileän olemuksen kera vastasi Dakotalle ilmekkäämn värähtämättä, että kaikki oli hyvin ja luultavasti sisaruksista toinen, joka erottui selkeästi joukosta ruskealla turkillaan kysyi vanhemmalta kissalta uhmakkaasti, mitä hän heistä halusi. Huomattavasti pentuja suurempi erakko kävi nopeasti läpi kaikki joukossa olevat yksilöt läpi ilman erityisempää syytä siihe, ja kun oli vastaamassa raidallisen naaraan kysymykseen, hän sai aika kovia kommentteja aikaisemmalta valkoläiskikkäältä kaverilta. Dakota katsoi alas pienenpään kolliin, joka kutsui itseään joksikin kuningaaksi ja häntä vanhempaa kissa lyttyturvaksi. Nuorukaisen käytös, suorasanaisuus ja erityisesti ylimielisyys ällistytti Dakotaa, jopa niin että hänen silmänsä hiukan pyöristyivät kuulemastaan. Hän ei ole moneen pentuun törmännyt, joka olisi käyttäytynyt tämän Jay nimisen kollin tavoin. Ja ehkä parempi niin. Kerta se oli ensimmäinen nyt.
"Kuningas Jaykö? Vai niin", hiukan lyttykuonoisempi erakko tokaisi hiukan epäuskovaan sävyyn, ja sisimmässään tunsi jonkin tason myötähäpeää pennun käytöksen johdosta, mutta osasi hillitä sen äänensävyssänsä. Hän ei kumartanut pentujoukkion päällepäsmärille, kuten tämä kyseinen kissa oli sanonut hänen unohtaneen, mutta sen sijaan hän esitteli itsensä tuuheaa häntäänsä mahdollisimman rauhaa osoittavasti tuuheaa heilauttaen takaansa. "Olen Dakota, satun olemaan matkalla pohjoisemmille seuduille täältä. Minusta ei ole teille haittaa, joten turha on siitä murehtia", kovia kokenut erakko selvensi, antaen katseensa vilkaista jokaista pentua, jolle oli osoittanut sanansa. Hänen pyöreähköillä kasvoillaan lepäsi tyyni ilme, joka toivottavasti saisi läsnäolevat kissat olemaan vähemmän spekuloivia hänen suhteen. "Mutta saaneen kysyä teiltä, mitä te täällä teette? En aivan heti uskonut tapaavani täällä teidän ikäisiä kissoja."
Jay ei kuulemma olisi ollut yllättynyt siitä, jos Dakota olisi kuulunut jonkun Heavy Rain-nimisen kissan joukkoihin, mikä oli saanut Dakotan hiukan käymään pääkoppaansa läpi, sillä nimi ei kuulostanut hänestä milläkään tavalla tutulle. Ainakaan hän ei ole koskaan jutellut tämän nimisen kissan kanssa elämänsä aikana, mutta tuskin se oli mitään tärkeää, mutta oliko näillä pennuilla jotakin kärhämää Heavy Rainin kanssa? Ajettiinko heitä takaa?
"Kuka mahtaa olla tämä "Heavy Rain", mistä puhutte?" Dakota kysyi korvaansa räpäyttäen ja viiksensä heilahtaen, kulmansa aavistuksen verran koholla. Hän ei tuntenut oloonsa mitenkään typeräksi siitä, ettei tiennyt kyseistä kissaa ennestään, mutta ehkä hyvä niin, jos tämä oli pennuille tehnyt jotain pahaa aikaisemmin. "Olen törmännyt moniin kissoihin elämäni aikana, mutta hänestä en ole kuullutkaan."
Porukan puheliaimman arvomerkin oli aika äkkiä saanut itselleen rääväsuu Jay, ainakin Dakotan mielestä, joka nyt tarjosi omia sisaruksiaan hänen matkaansa mukaan. Heistäkö ei hyötyä hänelle? Mitä varten? Siinä vaiheessa Dakotaa alkoi vain pöyristyttämään nuorukaisen itsekeskeinen käytös, mutta ei antanut itselleen tilaisuutta vielä ärsyyntyä tästä mitenkään.
"Vai että ottaisin seuralaisesi mukaani? Miksi minä niin tekisin?", erakko kysäisi kyseenalaistavasti, kulmansa hiukan kurtussa aikeisempaan verrattuna, meripihkankeltaiset silmänsä kiiluvina seuraten pienikokoisempaa harmahtavanvalkoista kollikissaa, jota parhaillaan puhutteli.

Nimi: Helios (kulkukissa)

27.04.2019 21:22
Keltaturkki kohotti katseensa harmaaturkkisen muukalaiseen, joutuen kääntämään päätään, kun tuo oli päättänyt asettua juuri sen sokeamman silmän puolelle. Kellertävät silmät löivät ärtymyksen kipinää, kun toinen oli nähnyt tämän epäonnistumisen. “En ole kuulukkaan Jokiklaanista. Outoa että joku lauma kutsuu itseään klaaniksi. Kuinka typerältä se kuulostaakaan.” Helios sanoi happamasti, yhä ravistellen levän rippeitä tassustaan, kuunnellessaan samalla vanhemman kissan pulinoita enempää huomiota kiinnittämättä. “Olen vaeltamassa ja odottamassa joukkojani, tosin tuskin he palaavat. Taidan siis vain odottaa että joku palkkaisi minut. Satutko sinä tarvitsemaan palkkasoturia?” Helios sanoi, silmät jo iloisesti tuikkien. “Mitäs sinä itse teet täällä?” Kultakarva kysyi ihan vain kohteliaisuuttaan. Tätä ei voisi vähempää kiinnostaa harmaan kollin puuhat. Toisaalta voisihan se olla hyödyllistä tietää siitä mitä toinen touhuili, ja mitä muutakin alueella oli. Ilmeisesti alueella asui jotain laumoja jotka kutsuivat itseään klaaneiksi. Tosin toisen puheesta päätellen nuo klaanit eivät asuneet alueella enää. Smokeksi esittäytynyt katkaisi kollin ajatuksen juoksun puhumalla jälleen jotain jonninjoutavuuksia. “Noh, Smoke, minua ei voisi sitten vähempää kiinnostaa nuo klaanit, tai niiden reviirit. Kuljen missä haluan.” Helios vastasi kuitenkin hymyillen jopa aidon näköistä tekohymyään. “Olen muuten Helios, hauska tutustua!” Kolli esittäytyi, aivan kuin olisi juuri piristynyt huimasti. “Osaatko sanoa että missäpäin asuvat järven vahvimmat taistelijat?” Helios kysyi viattomasti. Olisihan sitä hyvä tietää minne mennä tarjoamaan auttavaa kättä. Hyvällä tuurilla Helioksen oman joukkion rippeet majailisivat järven lähellä odottaessaan johtajaansa. Ei. Ei kannattanut antaa itselleen turhaa toivoa. Kolli ravisteli ajatukset päästään, ja vetäisi särjen kaislan seasta. Keltaiset sielunpeilit mittailivat vuoroin kalaa ja Smokea mittailevasti. Helios oli tottunut jakamaan ruokansa aivan pienestä pitäen, ja kalan yksin syöminen tuntui itsekkäältä, mutta toisaalta… mistä lähtien oli ollut kollin tehtävä ruokkia vieraira? Oli kuitenkin epämiellytävämpää syödä toisen katsellessa, joten hän pisti kalan puoliksi, ja heitti pään puolen harmaalle kissalle, kumartuen sitten syömään nopeasti oman puoliskonsa.

Nimi: Smoke (Erakko)

27.04.2019 20:35
Auringon paahtavat säteet polttelivat savunharmaata turkkia kollin katsellessa tarkkaavaisesti tilannetta litteän rantakiven päältä. Pitkät kynnet kuonistelivat vasten graniittilohkareen pintaa Smoken pistävänkeltaisten silmien siristyessä kultaisen kissan kalastusyrityksille. Smoke voisi sanoa nähneensä tarpeeksi siinä vaiheessa, kun jo muutenkin valmiiksi märkä päivänsde otti ja molskahti veteen niiltä sijoiltaan. Hitaasti ylös nousten erakko teki paikallaolonsa selväksi, kun se jokseenkin huvittuneesti virnuillen purjehti rantaviivaa pitkin kohti epäonnista kalastajaa. Vanhat ruhjeet vaivasivat sitä edelleen, joten savunharmaan kissan liikehdintä ei ollut siinä hetkessä kaikkein sulokkainta, mutta kaksijalkojen suoma hoito oli edesauttanut Smoken paranemista yllättävän hyvin.
"Et taida ihan Jokiklaanista olla", Smoke naukaisi yllättäen hymyillen silmillään kultakimpaleen nakatessa levän menemään käpälällään. "Hassua, odotin sinänsä näkeväni edes vilauksen klaaneista. Taisin olla väärässä. Mikä sinut tänne tuo?"
Entisen myrskyklaanilaisen mielessä kävi aavistus, että tämä kissa saattoi olla kulkukissa. Ei välttämättä Sacran joukoista, mutta kuitenkin vaarallinen yhtä kaikki. Ehkä luvattua Paratiisia katsomaan tullut?
"Tökeröä minulta, nimeni on Smoke. Tiedät kai, että olet Taivasklaanin vanhalla reviirillä? Et sattumoisin ole klaaneja nähnyt? Järvi on kärsinyt enemmän kuin odotin..." Smoken sanat olivat rennot, lähinnä turhanpäiväistä jutustelua tavoittelevat, kun se istahtaisi mahdollisesti kahden ketunmitan päähän uitetusta muukalaisesta. Keltaisissa silmissä säilyi silti hieman kiusoitteleva pilke, vaikka Smoke ei ollut sanallakaan härnännyt toista kastuneesta karvasta.

Nimi: Helios (kulkukissa)

27.04.2019 20:16
Helios tassutteli uudessa vieraassa metsässä tutkien paikkoja. Se tiesi vallan mainiosti olevansa jonkun toisen reviirillä, mutta mitä siitä. Arpinaamainen kolli voittaisi melkein kenet tahansa, jos taisteluun ryhdyttäisiin. Ehkä parikin saattaisi vielä menetellä, Helios tuumi mahtailevaan sävyyn. Tämä lähti kävelemään joelle päin, jonka oli aiemmin nähnyt oksalta ympäristöään täyillessään. Ehkä siitä saisi kalaa. Rajamerkit turhia. Aivan kuin joku niistä oikeasti välittäisi. Vain ystävällismieliset kissat kunnioittivat niitä, eikä heistä olisi mitään vaaraa jos he kulkisivatkin reviirin halki. Puolestaan ne joita kukaan ei tahdo reviirilleen, eivät välitä sitten tippaakaan minkään muotoisista rajamerkeistä. Helios oli yksi niistä kissoista joita ei kannata päästää reviirilleen, sillä tämä syö häikäilemättä muiden riistat ja jättää jäännöksetkin lojumaan ympäriinsä. Helios saattoi hyvinkin olla juuri nytkin jonkun alueella. Kolli kahlasi viilentävään veteen, ja ui toiselle puolelle. Siellä oli kaislainen ranta, josta saattoi vetää kaloja helposti rantaan. Yhtäkkia vedessä välkähti särjen hopeinen kylki, jota kohti valkea etukäpälä singahti nopeasti, vetäen sen perässän pinnalle. Helios tappoi sen nopealla puraisulla, ja siirtyi tähystämään seuraavaa uhriaan. Seuraavaksi oranssinkeltaiset silmät huomasivatkin oikean jättipotin uiskentelevan hitaasti aivan rannan lähellä. Helios käytti kuitenkin hieman liikaa voimaa syöksähtäessään haukea kohti, ja onnistuikin kaatumaan naama edellä veteen, säikyttäen varmasti kaikki joen kalat piiloihinsa. Kultaturkki nousi nopeasti pintaan levää päähän sotkeutuneena. Ärtyneesti joesta vaaputtuaan alkoi kolli nyppiä limaista levää päästään. Nyt jos joku sattuisi eksymään tämän luo saisi tuo joku vastaansa erittäin suolaisen Helioksen.

Nimi: Jay (Kulkukissa)

27.04.2019 20:05
Kollipoika vähät välitti Edelweissin lähes tahallaan ärsyttävän sävyn valinneista sanoista, kun se vähin äänin luikahti täysin toiseen suuntaan kuin muu sisaruskatras oli menossa. Se ei kaivannut moisia alamaisia, oli täysin turhaa kinata kenenkään kanssa enää tässä vaiheessa. Ei kukaan noista idiooteista näyttänyt tajuavan, mikä oli tässä tilanteessa oikein! Jay tahtoi perintönsä. Se tahtoi isänsä takaisin. Se tahtoisi olla kulkukissojen uusi kuningas kuten Sacra oli ollut. Miksi muut eivät voineet tajuta, että se oli Sacran perillinen sekä kaiken maallisen yläpuolella? Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos turha pään aukominen vain loppuisi ja Jayta kuunneltaisiin! Sisarukset saisivat vielä nähdä valkoharmaan kollin todellisen voiman sen kootessa uuden joukon taakseen. Sitten nähtäisiin, kuka viimeisenä nauraisi. Jay ehkä oli pilkan kohteena nyt, mutta odottakaapas vain...
Jay mutisi jotain itsekseen ja oli kuulevinaan myös muiden jupinan pensaiden takaa, mutta se potkisteli ärsyyntyneenä kasveja tieltään jättäen myös samalla huomiotta, miten se miltei muksahti vasten valtavahkon naaraan eturintaa. Jay kohotti viiltävän hopeisen sielunpeiliparinsa kohti kissan kasvoja, kun Chaos muiden joukkuetovereiden kera jo saapuikin pensaista siihen Jayn rinnalle. Kokonsa puolesta Jayn olisi kuulunut nousta varpailleen tämän kissan ilmaantumisen myötä, saattoihan tuo olla vaikka Heavy Rainin takaa-ajoon lähtenyt alainen, mutta sen sijaan pojankloppi loi suorastaan törkyisen silmäyksen arpiseen kissaan. Tuon etumus oli täynnä viiltoja kuin joku olisi käyttänyt tanakkaa elukkaa viimeisen vuosikymmenen kynsiensä teroittamista varten. Säälittävää.
"Opettele ensin tervehtimään kuningastasi oikein, lyttyturpa. Minä olen Jay - ja unohdit kumartaa." harmaanvalkea laukaisi suoraan välittämättä ollenkaan naaraan ehkä jopa hitusen huolestuneista sanoista. Jayta ei kiinnostanut kertoa ongelmistaan tälle lohkareen kokoiselle kissalle. Toki se oli ehtinyt olla ongelmistaan erossa muutaman sekunnin ajan juuri äsken ennen kuin ne päättivät juosta sen taas kiinni. Ehkä tämä karvakasa voisi lahdata Jayn sisarukset? Tai viedä mukanaan? Miten vain, kolli oli kyllä valmis luopumana parista ylimääräisestä taakasta repussaan.
Sisarukset vakuuttelivat, miten kaikki oli kunnossa. No ei todellakaan ollut. Jay mutristi suutaan, mutta yllättäen se pysyikin hiljaa. Hetken.
"Minnehän sinä olet matkalla? En sanoisi olevani liian yllättynyt, jos olisit sen Heavy Rainin joukosta", hopeasilmä naukui lähes jaarittelevasti. "Mutta jos auttaa tahdot, voisit varmaan viedä nämä turhakkeet mukanasi. Heistä ei ole hyötyä minulle."

Nimi: Lehtipuro (Taivasklaani)

27.04.2019 13:58
Kuningatar oli juuri selittänyt nuorelle seuralaiselleen Tähtiklaanista, ja hänestä tuntui hyvälle, että Eddieksi esittäytynyt kolli edes kuunteli häntä jollakin mielenkiinnolla. Aihe oli kuitenkin saanut Lehtipuron hiukan haikeaksi, saanut hänet muistelemaan mennyttä aikaa ja sitä, kuinka Tähtiklaani vielä oli klaanien elämässä. Heillä oli vaikeat ajat menossa; epätiedottomuus ja katkeruus oli syövyttänyt suurimman osan taivasklaanilaisista sen jälkeen, miten klaanit käänsivät takkinsa heille, samoin myös Tähtiklaani. Mutta onneksi Eddie ei sitä tiedä, eikä vain parempi ettei tiennytkään.
Lehtipuro hymähti lyhyesti hiekkaturkkiselle kollille, ennen kuin heidän välilleen vajosi taas lyhyt hiljainen hetki, mihin kuningatar oli jo tämän lyhyen matkan aikana jo tottunut. Aina ei ollut pakollista keksiä puheenaihetta, ja varsinkaan, jos ei tiennyt mistä toinen haluaisi mielellään keskustella. Lehtipuro antoi itselleen aikaa tämän hiljaisuuden vallitessa miettiä toistuvasti, mistä tämä tunne tuli, mikä hänen sisällään oli Eddien ollessa läsnä. Hän ei ollut vieläkään nimittäin saanut kysytyksi asioita nuorukaiselta, jonka avulla Lehtipuro olisi saanut jonkin sortin varmistuksen siitä, että mistä tämä hänet tiesi. Aika oli käymässä vähiin askel askeleelta. Hänen oli keksittävä jotakin ennen reviirin rajalle saapumista
Lehtipuro yritti parhaansa olla näyttämättä hätiköivältä tai ylipäätään kiireiseltä, kun vastasi Eddien kysymykseen, milloin he olivat perillä. Naaraan viikset kohosivat hiukan vastatessaan, katseensa käyden läpi suuntaa, missä uskoi tietävänsä Taivasklaanin vahvistetun reviirin rajan olevan. Hän toivoi, ettei partioon menneet olleet muuttaneet reviirin suuruutta entisestä, mutta ei sinänsä olisi yllättynyt jos olisivatkin. Muiden klaanien ollessa poissa, koko järvireviiri oli kirjaimellisesti heidän käytössään, jos ei mukaan laskettu mailla ja halmeilla poukkoilevia kulkukissoja ja erakkoja, kuten Eddie.
"Kärsimättömiäkö sitä ollaan?", Lehtipuro naurahti keveästi, ja lisäsi nopeasti, ettei kuulostaisi nuorukaisen korvissa mitenkään vinoilevalta. "Olemme pian rajalla, älä huoli", Lehtipuro kertoi, jolloin mieleensä juolahti jotakin, mitä Eddie ei ollut klaanille aikaisemmin tai hänelle tämän saattelun aikana. Ehkä hän viimein uskaltaisi kertoa Lehtipurolle perheestänsä.
"Onko sinulla perhe odottamassa sinua jossakin tuolla?", laikukas naaras laski hiukan päätään, äänensä huomattavasti varovaisempana ja hiljaisempana kuin aikaisemmin Eddietä puhutellessaan.

Nimi: Eddie (Erakko)

27.04.2019 13:38
Eddiestä oli aika mielenkiintoista kuunnella, mitä Lehtipuro hänelle kertoi heidän klaanistaan. Siitä, miten heidän väkeään nimettiin ja mihin he uskoivat. Eddie ei tosin voinut oikein sisäistää asiaa, johtuen luultavasti siitä, että itse oli klaanikissan sijaan kulkukissa, mutta ainakin hän oli nyt hieman viisaampi ja tietoisempi asioista. Ehkä hän jatkossa oppisi ymmärtämään klaanikissoja paremmin, ken tietää. Hän kuitenkaan itse ei ole Tähtiklaaniin uskomassa, vaikka Lehtipuron selitys olikin vakuuttanut nuorukaisen tälläisen "klaanin" olemassaolosta.
Hiekkaturkkinen kolli mumisi kiinnostuneesti, mutta oli kuitenkin huomannut, miten tiineen klaanikissan olemus oli hiukan muuttunut huononpaan suuntaan selityksensä aikana. Hän ei tiennyt miksi, mutta ei lähtenyt utelemaankaan asiasta. Lehtipuron asiat eivät hänelle kuuluneet, eikä Eddie halunnut olla tunkeileva, vaikka häntä olisi kiinnostanutkin, miksi naaraasta tuli niin vaikean oloinen aivan yhtäkkiä. Pienenpi kulkukissa siis antoi asian olla, ja vastasi laikukkaalle naaraalle, katsettaan hiukan vastakkaiseen suuntaan vieden:
"Aivan."
Hän ei tiennyt tähän asti pätkääkkään, mihin asti reviiriä Lehtipuro oli häntä saattelemassa. Koska reviirin rajan hajua ei tullut vielä varsinaisesti heitä kahta vastaan, hän ei osannut yhtään sanoa, milloin heidän tiet erkanisivat. Auringon paahde oli Eddiestä erittäin tukala lyhyestä turkista ja suhteellisen vaaleasta turkista huolimatta, joten mitä nopeammin hän pääsisi suunnistamaan takaisin kotipesäänsä, sen parempi.
"Milloin olemme reviirin rajalla?", hoikka kolli kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen, yrittäen olla kuulostamatta mitenkään kärsimättömältä. Ei hän sinänsä ollut kärsimätön, mutta hän halusi palata kotiinsa ennen Riddlerin paluuta, eli mahdollisimman pian. Hän kuitenkin jollakin tasolla piti mukavan naaraan kanssa puhumisesta, mutta hänkin varmasti haluaisi palata pian klaaninsa luo eikä valvoa Eddien perään, vieläpä viimeisillään tiineenä. Eddie ei ollut asiasta kuitenkaan varma, mutta miten Lehtipuron maata kurottava maha nuorukaista silmään pisti, pennut saattaisivat syntyä lähimain. Voihan hän olla toki väärässäkin, eihän hän ole ennen tiinettä naarasta nähnyt näin läheltä.

Nimi: Natasha (Kilta)

27.04.2019 02:37
Natasha askelsi Kasparovin perässä niittyä pitkin. Hän saattoi huomata, että vaikka kolli ei puhut paljoa hänen päässään kuhisi ajatuksia. Osa naaraasta olisi tahtonut kysyä, mitä kollin päässä liikkui ja osa ei kenties tahtonutkaan tietää. Oli parempi olla tietämättä kaikkea. Häntä kuitenkin huoletti, että eriparisilmäinen entinen marsalkka saattaisi joskus miettiä vähän liikaakin. Kuitenkaan Natasha ei todella tiennyt mitä kollin päänsisällä tapahtui, hän ei täysin osannut lukea toista venäjänsinistä ja Tashasta tuntui, että kolli pysyisi aina pienenä mysteerinä hänelle. Ehkä he molemmat olivat sitä toisilleen, kuka tietää.
Viimein Kasparov kuitenkin avasi suunsa ja rikkoi hiljaisuuden. Natasha kallisti korvansa kollin suuntaan ja käänsi myös vihertävien silmiensä katseen hänen suuntaansa. Hän kuunteli pitkän tovin vaiti kollin puhetta, vain pohtien hieman mietteliään näköisenä. Natashan katse käväisi myös järvessä ja nummen vihreässä ruohossa heidän käpäliensä alla. Aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa kuumemmin ja Tasha alkoi myös tuntea oloaan hieman tukalammaksi.
Hän pohti kollin sanoja Imperiumista Kasparovin puhuessa. Tuntui kummalliselta ajatella, että Imperiumia ei enää olisi. Naaras oli kuitenkin omistanut sille koko elämänsä, tuntui vaikealta päästää sitä lipeämään käpälistään. Vaikeaa päästää irti.
Hänen hieman siristettyjen, mietteliäiden silmiensä katse käväisikin kollissa vierellään. Hänen olisi opittava olemaan uskollinen kokonaan muulle ja hän olikin laskenut kaiken Kasparovin varaan niin pelottavaa kuin se olikin. Tosi asiassahan Tasha oli kauhuissaan. Tiesiköhän edes Kasparov kuinka pelottavaa Natashalle oli rakastaa jotakuta ja tietää, että hänellä viimein oli jotain menetettävää.
"Olet oikeassa", Tasha naukaisi pehmeästi lopuksi. "Imperiumista on vaikea päästää irti. Se on kaikki, mitä olen koskaan tuntenut. Ei ole helppoa muuttua." Hän jätti sanomatta loppua lauseestaan, sen, että uskoi silti pystyvänsä siihen, mikäli Kasparovkin pystyisi. Mennyt saisi jäädä menneeseen vaikka arvet pysyisivät. Tuntui erikoiselta taistella jonkin sellaisen puolesta mihin itse uskoisi, eikä vain tunnollisesti noudattaa käskyjä. Hän oli aina ajatellut itse, kyseenalaistanutkin käskyjä, mutta siitä huolimatta hän oli ollut lojaali Imperiumille. Mutta Imperiumi oli kuollut.
Kasparovin nimiehdotus nostatti pienen hymyn Tashan kasvoille ja hän nyökkäsi. "Kilta", hän maisteli nimeä pää kallellaan. "Pidän siitä." Entinen imperiumilainen nyökkäsi hyväksyvästi nimiehdotukselle. Hän olisi kiltalainen siitä eteenpäin. Ehkei enää sotilas, mutta vakooja ja salamurhaaja hän tulisi siitä huolimatta aina olemaan, ne asiat olivat punoutuneet hänen identiteettiinsä lähtemättömästi, eikä hän ehkä edes halunnut lähteä yrittämään muuttaa niitä. Kuitenkin ajatus siitä, että he olisivat tasa-arvoisia vapaita. Siinä tulisi olemaan totutteleminen, kaikessa siinä. Natasha tiesi, ettei saisi koskaan pyyhittyä verta käpälistään, mutta kenties he tekisivät oikein tästä eteenpäin. Jos hän edes tiesi, mikä oli oikein. "Niin, ei turhaa verenvuodatusta", hän toisti hiljaa.
Kasparovin hilpeys yllätti Natashankin, mutta nostatti vinon hymyn venäjänsinisen huulille. Kolli oli vaihtanut puheenaihetta jokseenkin yllättäen. "Suunnatkaamme siis sinne."
Heidän jatkaessaan kävelyään eteenpäin Kasparov toi esiin myös ajatuksensa klaanikissoista ja järvestä. "Tottapuhuakseni, en ole paljoakaan ajatellut sitä", Natasha naukui ja huomasi rentoutuneensa jo hyvä tovi sitten keskusteluun. "Klaaneilla on kuitenkin siteet esi-isiinsä. Ehkä he palaavat, en tiedä." Kasparovin pohdintoihin hän ei osannut vastata. Hän ei tiennyt olisivatko he voineet olla vapaita, kun ei tiennyt osasiko itse vieläkään olla.
"Olemme nyt lentäneet vapaiksi", Natasha naukaisi sitten, katse taivalla edessäpäin. "Sen ainakin tiedän ja toivon, että se pysyy niin."
Tasha muisti hyvin edeltävän päivän ja Kasparovin lannistuneisuuden, nyt tämä rento kissa hänen vierellään vaikutti tosiaan lähes uudelleensyntyneeltä. Totta puhuakseen sen näkeminen lämmitti entisen kenraalin mieltä. Hän antoi omien askeliensakin olla rennot, vaikka hänen silmänsä tarkkailivatkin ympäristöä. Saapunut viherlehti sai tulen runteleman reviirin viimein kasvamaan ja he pujahtivatkin kasvavien eriväristen lupiinien mereen. Vasta edellä kukkamereen kulkeneen kollin vilkaisu takaisin Natashan suuntaan sai myös vihreäsilmäisen naaraan avaamaan silmänsä kukkaloiston kauneudelle. Hän huomasi hymyilevänsä pienesti kukkia katsellessaan. Kasparovin eripariset silmät tuikkivat lähes leikkisästi hänen taivuttaessaan yhtä valkeaa lupiinia Natashan haisteltavaksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi sinisten, violettien ja vaaleanpunaisten eri sävyjen keskellä ja kumartui hetkeksi nuuhkimaan kukan tuoksua. Se oli lähes höpsöä, mutta salaa juuri jotain sellaista, mitä Natasha kenties oli joskus nuorempana haaveillut. Nyt hän nautti joka hetkestä, vaikka pieni epävarmuus kasvoikin hänen sisällään. Joskin aivan muusta syystä.
Hän hymyili yhä, kun katkaisi viipyilevän hetken Kasparovin puhuessa ja antaessa kukan taipua takaisin. Tasha oli samaa mieltä, mutta sen sijaan, että olisi ilmaissut sen hän naurahti. "Aina niin vakava", kujeileva ilme ilmestyi naaraan kasvoille ja hän antoi muutaman pitkävartisen lupiinin taipua tieltään, jotta saattoi kuroa välimatkan umpeen heidän väliltään ja puskea Kasparovia. Sitten äkkiarvaamatta Natasha päätyi loikkaamaan hitusen kellistääkseen Kasparovin alas kukkien sekaan. Se oli kenties typerää, ehkä Kasparovkin pyörittelisi silmiään moiselle leikkimielisyydelle. Silti Natasha teki sen. Hän ei kuitenkaan ollut tosissaan tai edes yhtä tarkka liikkeissään kuin normaalisti ja tyytyi vain kumartumaan kollin korvanjuureen ja naukaisemaan: "Minä ymmärrän." Kenties hellä kuononkosketus Kasparovin poskelle kertoisi sanat, joita Tasha ei aivan saanut lausuttua. Hän suoristautui ja suki muutamalla vedolla kyljestään noussutta turkkia. Hänen ajatuksensa palasivat samantien pyöristyneeseen muotoon kielensä alla, sekä siihen, mitä oli kuluneen aamun ja kävelymatkan ajan onnistunut olemaan ajattelematta. Natasha tiesi nyt varmasti odottavansa. Sitä ei huomannut vielä paljoa, hänen vatsansa oli pyöristynyt vain hitusen, mutta Natasha itse tunsi sen, mikäli kietoi käpälänsä vatsaansa vasten makoillessaan. Hän myös tunsi pienet liikahdukset sisällään. Aluksi ne olivat tuntuneet häiritseviltä ja tuntuivat hieman vieläkin. Natasha ei suoraansanottuna tiennyt mitä ajatella siitä ja itse asiassa uusi tunne sai hänet hieman pelokkaaksi. Sen myöntäminen olisi kuitenkin ollut vaikeaa. Mutta häntä pelotti, mitä tapahtuisi kun hän ei enää voisi liikkua kuin normaalisti. Kävellessään eteenpäin lupiinien lomitse auringonpaisteessa ja silmät puoliksi ummistettuina hän pohti huomasiko Kasparov muutoksen. Huomasiko hän, että Natasha kantoi sisällään jotakin, joka oli muodostunut heistä kahdesta, vain heistä? Mikäli kolli huomaisi, mitä hän mahtoi ajatella? Natasha ei oikein tiennyt olisiko hänen pitänyt ottaa asiaa puheeksi, eikä tiennyt halusiko vielä. Hänen täytyisi jossakin vaiheessa, Tasha tiesi, että hänen oli yritettävä olla avoimempi, mutta se oli vaikeaa.
Auringon hehku sai hänen harmaan turkkinsa kiiltämään kukkien keskellä ja Tasha hätisti korvalleen istumaan pyrkivän perhosen pois korvaansa heilauttamalla. Hän vilkaisi olkansa ylitse Kasparoviin ja hänen silmänsä peilasivat samanlaista hellää katsetta kuin kollin aikaisemmin, vaikka hänen olemuksessaan oli myös pientä sulkeutuneisuutta. Hän pohti pitäisikö hänen puhua ja hän huomasi kadonneensa ajatuksiinsa. Hän kuitenkin ravisteli päätään ja sanoi sitten: "En tiedä sinusta, mutta ruoka voisi myös kohta kelvata." Normaaleista asioista keskusteleminen tuntui hyvällä tavalla juurruttavalta.

Nimi: Kasparov (Kilta)

27.04.2019 01:25
Kasparov seurasi Natashaa vähän aikaa lähinnä sivusilmällä, kun se keskittyi enemmän Kuulammen heijastavaan pintaan, mutta siniharmaan naaraan kielen pyyhkäistessä arpien ylitse ei Kasparov voinut olla tuntematta kylmää pistoa sydämessään. Se ei silti katunut tekosiaan. Ne olivat molemmat olleet eri kissoja silloin, joten Kasparov uskoi jokaisen pienenkin tapahtuman johtaneen kaksikon suhteen tähän pisteeseen. Jos Natasha ei olisi edesauttanut Sacran suuttumusta Imperiumia kohtaan voisivat kollin sotilaat olla vielä elossa ja hyvinvoivia. Mutta samaan aikaan Kasparov ei uskonut, että se olisi päässyt Sacran otteesta irti ilman alamaistensa uhrausta. Uhraamista? Kalloaan kevyesti puistaen entinen marsalkka työnsi ajatuksensa sivuun.
Tavallaan Kasparov Natashaa lähestyessään ymmärsi, miksi naaras ei suonut sille edes hymyä. Toinen puoli siitä taas toivoi siniharmaan kissan osoittavan edes pienen eleen, joka muistuttaisi Kasparovia vietetyn yön... normaaliudesta. Mutta sen oli turha toivoa normaalia elämää tässä asemassa. Vähintäänkin menneisyys pitäisi kollin kaukana normaalista - sen olisi tyydyttävä siihen mitä se sai. Niinpä Kasparov piiloutui hetkeksi Natashan niskaturkkiin tahtomatta nähdä hetkeen yhtäkään ilmettä. Tai ilmeettömyyttä. Toisen kehräys sai Kasparovin pian kuitenkin nostamaan kasvonsa, mutta enemmän liikettä kollin niveliin saivat naaraan seuraavat sanat. Nyt Kasparovilla olisi lupa mennä minne se ikinä tahtoi. Kukaan ei voisi estää sitä. Kukaan ei voisi estää niitä vaeltamasta vaikka maailman ääriin - tai kauemmas. Sydän yllättäen rinnassaan takoen Kasparov lähti laskeutumaan vähin äänin kesäistä nurmea pitkin kohti järveä. Kuulammen sulanut virta solisi aivan entisen marsalkan käpälien vieressä, mutta eripariset sielunpeilit eivät tällä kertaa keskittyneet katsomaan jalkojen juureen - vaan kauemmas, silmänkantamattomiin. Kasparovin melkein teki mieli vilkaista puiden ylitse pohjoiseen, mutta se kieltäytyi katsomasta enää selkänsä taakse kohti kanjonia ja menneitä. Imperiumin piilopaikassa ei kuhissut enää elämä, mutta sellaisena Kasparov tahtoi sen muistaa. Sen ei tehnyt mieli palata haudanhiljaiseen kotiinsa - ei nyt, kun se oli menettänyt liian monta. Ehkä vielä joskus, kun se löytäisi selkärankansa ja uskaltautuisi kohtaamaan tovereidensa henget, pyytämään anteeksi ja antamalla sitten noille ansaitsemansa rauhan.
"Tahtoisin", Kasparov aloitti pitkän hiljaisuutensa jälkeen, kun se kuunteli Natashan ehdotuksia; naaras ei kuulostanut siltikään liian varmalta. "Aloittaa alusta. Kokonaan. Imperiumia ei enää ole. Emme aja enää Imperiumin päämääriä, emme ole enää sotilaita. Emme ole enää samat kissat kuin olimme auringonnousu sitten. Tarvitsemme uuden nimen - mikä ei enää muistuta meitä vääryyksistä."
Ennen kaikkea oli vaikeaa ymmärtää yllättävä vapaus, mikä kaksikkoa odotti. Mutta samaan aikaan Kasparov tunsi olevansa vielä kahlittu kantaessaan Imperiumin nimeä.
"Kilta; olemme yhtenäisiä, tuemme toisiamme, ajamme samaa asiaa. Suojelemme heikkoja." Kasparov toivoi, että asia tosiaan olisi niin muutakin kuin vain sanoissa.
"Koulutamme omiamme ja olemme tasavertaisia. Pidämme huolen, että rauha säilyy. Ei enää turhia uhrauksia, ei enää turhaa verenvuodatusta -- mutta näkisin mielelläni myös auringonlaskupaikan." venäjänsininen kolli melkein nauroi viikset väpättäen vaihtaessaa kuin lennosta aihetta. Se tahtoisi nähdä suuren veden värjäytyvän kuin polttavat liekit aikoinaan, kun ne olivat syöneet järven metsää klaaneja kohdanneen tuhon myötä. Kasparov ei tiennyt paljoakaan todellisuudessa mitä silloin oli tapahtunut, mutta tiedonantajat olivat juosseet ympäriinsä lähes kauhuissaan kertoen satuja siitä, miten klaanien esi-isät olivat pudonneet taivaalta ja nielaisseet järven suihinsa. Venäjänsininen uskoi ehkä puolet tapahtuneesta. Ei sitä satupuolta, tosin.
"Järvi on toipunut hyvin. Mitä luulet, kannattaako meidän varautua joskus klaanien paluuseen? Vai voittiko Sacra? Onko tämä nyt kulkukissojen paratiisi, kuten hän aina halusi? Verellä taottu, mutta mikäpä hänen käpälissään ei olisi? Vuosia hän jahtasi tätä aluetta takaisin itselleen. Surullista." entinen marsalkka huokaisi luoden eriparisen katseensa Tuuliklaanin reviirin kukkulalta kohti järveä. Kasparovilla ei ollut aavistustakaan, mitä järvellä oli hetki sitten tapahtunut, eikä se myöskään tiennyt Sacran olevan melkein jo mullan alla. Olisiko se välittänyt? Ehkä ei. Vanhus oli aiheuttanut sille tarpeeksi tuskaa yhden eliniän ajalle.
"Tätä aluetta katsoo jotenkin nyt täysin uudella silmällä. Jos olisimme voittaneet, olisiko meillä ollut sijaa täällä? Vai olisimmeko kuitenkin kaivanneet ulos vankilasta, johon synnyimme?"
Kasparov pudisti päätään. Tämä ei ollut sen koti. Tätä ei ollut tarkoitettu sen kodiksi. Samaan aikaan Kasparov myös päätti, että jos se olisi ollut klaanikissa, ei se enää koskaan olisi palannut tänne. Järvi olisi yhtä hyvin voinut olla täynnä punaista ja tahmeaa verta, eikä Kasparov olisi huomannut eroa nyt auringossa kimmeltävän veden sijasta.
Orastavat ruohonkorret anturoitaan kutittaen kolli käänsi korvansa tarkkaavaisesti eteenpäin. Sen ryhti oli suora, mutta samaan aikaan yllättävän rento. Moista raukeutta ei Kasparovissa ollut pitkään aikaan näkynyt, kun se tassutteli tyylittömästi alas rinnettä nuuhkaisten sitten kuin ohimennen ensimmäisiä niittyä täplittäviä lupiineja. Vaaleanpunaisen ja etenkin lilan kirjo oli lähes henkeäsalpaava Kasparovin kävellessä kukkien keskelle. Niiden tuoksu tarttui helposti turkkiin, eikä kolli oikeastaan kyennyt haistamaan mitään muuta kuin lähes huumaavan ilmassa leijuvan kevään. Sitten se yllättäen vilkaisi Natashan suuntaan. Eripariset sielunpeilit siristyivät lähes leikkisästi, mutta vaikka ilmeestä olisi voinut odottaa Kasparovin aloittavan jonkinlaisen hippaleikin, taivuttikin se yhtä kukkaa varresta ja tarjosi sen vihreäsilmäisen naaraan haistettavaksi. Oli vaikeaa olla myöskään huomaamatta ritariperhosia ja pörrääviä kimalaisia kukkien ympärillä sekä vielä vaikeampaa yllättäen oppia ymmärtämään luonnon omaa kauneutta.
"Olen nähnyt tämän niityn joka vuosi", Kasparov maukaisi sitten päästäen kukan taipumaan takaisin normaaliin asentoonsa ja katseensa hieman yläviistoon lupiinien latvoja pitkin suunnaten. "Vasta nyt ymmärrän sen olleen täällä myös talvella. Olemme katsoneet maailmaa pitkään värittömän harson lävitse; kuin vailla varsinaisia aisteja. Imperiumi oli kai eräänlainen vankila, mistä parempaa emme tienneet. Tai emme osanneet erottaa. Toivottavasti ymmärrät minulle olevan ilo jakaa tämä hetki kanssasi."
Kasparov laskisi siinä vaiheessa katseensa takaisin Natashaan. Sen sielunpeileistä heijastuva katse oli yllättävän lämmin, rakastava, mutta ei edelleenkään täysin kivuton. Kasparov oli kuitenkin onnellinen tästä lyhyestä vaivattomuudesta.

Nimi: Koivuvarjo (Myrskyklaani)

26.04.2019 16:50
Koivuvarjo ei voinut olla kiinnittämättä huomiotaan Leppätassun sanoihin, vaikka ne olikin lausuttu kohtalaisen hiljaa. Nuoren naaraan kasvoilla leikitteli myös jokseenkin nyrpeä ilme, mutta samaan aikaan Koivuvarjo oli tyytyväinen oppilaansa puolusteluihin. Ehkä sen ei tarvitsisi huolehtia niin paljon kuitenkaan. Oli monta mahdollisuutta, mistä se olisi voinut saada haavat poskeensa.
Lähtiessään vähin äänin leiristä bengalikuvioisen kollin kevyet askeleet tasottuivat tyylittömäksi raviksi sen suunnatessa lähes vaistomaisesti tammenjuurien yli kohti rantaa. Leppätassu kuulosti kyseenalaistavan Koivuvarjon ohjeistuksen, mihin vanhempi kissa tuhahti.
"Pitääkö minun muotoilla aikomukseni sinulle sanoiksi? Tahdon testata sinua. Soturin tulee tietää missä metsästää kuumalla säällä." nuori soturi hymähti hieman pahansuisesti, mutta kuitenkaan sen enempää naarasoppilaaseen huomiota kiinnittämättä. Lievän närkästyksen saattoi silti huomata sen vääntyilevästä hännänpäästä.
Leppätassu lähtikin suuntaamaan kohti vettä Koivuvarjon huomioidessa kauempaa kuuluvan kosken kohinan. Se olisi itse hankkiutunut aivan metsän pimeimpään kolkkaan, ehkä lähemmäs rämettä, jos totta puhuttiin. Vesi oli tärkeää, kyllä, mutta niin oli myös varjo. Se ei kuitenkaan korjannut oppilasta, sillä tuo saattaisi yllättäen jopa olla oikeassakin ja löytää kosken rannalta jotain riistaa.
Nummi avautui kaksikon eteen kirkkaana. Auringon paahde oli suorastaan sietämätön, tai ainakin tummalla turkilla olisi ollut, mutta Koivuvarjo siitäkin huolimatta tohti astua tammimetsän varjoista porottavaan helteeseen. Kollisoturi laski kallonsa alle hartiatason ja nuuhkaisi viimeisimpänä metsänlaitaan jäävän tammen juurakkoa. Peltomyyrä oli saattanut juosta ulos kolostaan hetki sitten. Vaikutti kovasti siltä, että se oli mennyt etsimään siemeniä keskelle ketoa, joka vihannoi eri väristen kukkien loistossa mestarin ja oppilaan ympärillä. Koivuvarjon aistit poimivat kuitenkin myös toisen asian; heinä oli laonnut suuremman eläimen kulkureitin myötä. Leppätassua vilkaisten Koivuvarjo asteli aivan tuoreiden jälkien päälle, nuuhkaisi muutamaa olankorkuista kortta ja pyyhkäisi maata käpälällään.
"Joku on kulkenut tästä. En haista hänessä Myrskyklaanin hajua, Leppätassu. Mitä mieltä olet? Kiinnostaisiko antaa tunkeilijalle opetus?" Koivuvarjo murisi matalalla äänellä painuessaan vaanimisasentoon, mutta silti siirtämättä katsettaan pois oppilaastaan. Sen sanottuaan Koivuvarjo pujahti heinikkoon. Vaaleat kesässä kuivuneet korret kätkivät soturin vaalean turkin loistavasti, vaikka tuuli ei tällä kertaa ollutkaan se suotuisin. Korret kylkiään kutitellen Koivuvarjo antoi pehmeiden askeltensa viedä itsensä aivan kosken kuohujen rantaan, mistä sille avautuikin mahdollisuus nähdä tunkeilija ensimmäistä kertaa. Vieras kolli oli turkiltaan punaruskeaa ja harmaata, jonkin verran valkoista hajottamassa sävyä. Koivuvarjon yllätykseksi toinen näytti haaveilevan vaarallisen kosken ylle kaatuneen rungon päällä. Soturi olisi vähintäänkin odottanut, että tuolla olisi ollut mukanaan varastettua riistaa tai muutama toveri, mutta ei. Niinpä Leppätassuun katsahtaen Koivuvarjo suoristautuisi heinikosta ja astelisi esiin, jos toinen ei olisi vielä kaksikkoa huomannut. Ruskeamarmorinen ei vaivautunut niinkään rykäisemään, vaan suoraan se loikkasi rungon toiseen päähän niska- ja olkaturkki lähes irokeesimäisesti kohoillen.
"Katsos", se sihahti lähes maireasti seisten hieman sivussa olettamuksena, että Leppätassu ilmaantuisi pian sen vierelle. "Mikäs sinä olet seikkailemaan Myrskyklaanin alueella? Ymmärsin, että kulkukissat eivät enää ole tarpeeksi typeriä tullakseen lähellemme. Ilmeisesti olin väärässä. Sacrako sinut tänne on johtanut, hmmh?"

Nimi: Inferno (Kulkukissa)

26.04.2019 16:07
Eriparisilmäinen kolli oli saapunut juuri edellispäivänä kummalliselle alueelle. Siellä asui monta laumaa, ainakin rajamerkeistä päätellen. Se siis oli nytkin jonkun muun alueella. Tosin puustoon ei ollut merkattu minkään näköisiä rajoja, joten tämä oletti niiden olevan vapaata riistaa. Se oli ottanut nukkumapaikakseen vanhan pöllönkolon vanhassa koivussa lähellä valtavan kokoisia tammia. Inferno katseli rannalla olevan puun oksalta maisemia painaen maaston muotoja mieleensä. Vähän matkan päässä oli kivinen koskentapainen, ja sen vierellä avoin niitty. Punaharmaa prinssi liukui maahan tarkastellakseen näitä kummallisuuksia hieman lähempää, pysyen kuitenkin lähellä puustoa paetakseen mahdollisia vihollisia. Maa pisteli tämän tassuja, ja oli muutenki erittäin epämiellyttävä tassujen alla, ja kynsiäkin vihloi kun ne upposivat multaan. Metsänprinssillä meni taas hetki ennen kuin tämä sai siirrettyä ajatuksensa pois iljettävästämaasta. Tämän kivisen kosken vesi kuohui valkeampana kuin itse lumi. Näky oli niin lumoava, että kolli oli huomaamattaan vaeltanut kohti rantaa, kauemmas oksaston suojista. Hetken tuo puntaroi että palaisiko sitä takaisin metsään vai ei. Uteliaisuus otti kuitenkin vallan, ja Inferno hiipparoi kohti katunutta puuta kosken yllä. Kaksikasvoinen kapusi rungolle istumaan ja upposi täysin omiin aatoksiinsa. Ehkä sitä vois opetella uimaankin jossain vaiheessa. Tämä koski ei kuitenkaan ollut se harjottelun paikka, varsinkaan näin kevään aikoihin.

Nimi: Hopeankiilto & Illankajo (Tuuliklaani)

24.04.2019 02:09
Hopeankiilto silmäili vakavana Kastetähteä, samalla kun pohti Tulikasteen sanoja. Kuolleiden henget hieman pelottivat häntä nyt, ties mitä kaikkea ne saisivat aikaiseksi. Ja jos huonosti kävisi, kuten Tulikaste oli hetkeä aiemmin sanonut, hopeinen naaras saattaisi piankin nousta varapäälliköksi. Hopeankiilto toivoi Kastetähden palaavan Tulikasteen ja klaanin rinnalle. Edes pieneksi hetkeksi. Hän voisi ottaa varapäällikön aseman myöhemminkin vastaan, nyt hän toivoi vain päällikön palaavan. Missä ikinä hänen henkensä nyt kulkikaan. Klaani tarvitsi päällikköään juuri nyt.
Illankajolla ei selvästi kuitenkaan ollut täysin samoja ajatuksia, naaras oli hyvin väsynyt. Kenties johtui parantajan väsymyksestä, miksi hän ei ollut täysin vakuuttunut siitä että päällikkö palaisi.
"Ei se mitään", Illankajo vastasi Tulikasteelle hänen pahoitellessaan häiriötä. "Nukkunut? Öh, on siitä kai aikaa." hän kurtisti kulmiaan ja tuijotti hetken eteensä poissaolevan näköisesti. Hänen silmänsä painuivat kiinni vähän väliä ja hän räpytteli niitä ankarasti pysyäkseen hereillä. Sitä vastoin taas Tulikaste asettui istumaan päällikön viereen ja tuijottamaan tuota silmät auki kuin vaatien heräämään. Sillä välin Hopeankiilto puski hellästi parantaja naarasta poskeen.
"Sinun täytyy levätä. Vaikka miten tahtoisit auttaa, ei meille ole parantajasta hyötyä jos hän ei ole kunnossa." hopeinen naaras lausahti ja heilautti häntäänsä. Illankajo vain räpytti silmiään ja katsahti Tulikasteeseen ja sivuutti lähes täysin sen mitä Hopeankiilto oli hänelle sanonut. Hän silmäili Tulikastetta, ehkä hieman ärsyyntyneenä.
"En ole luovuttanut, vaan kerron sen mitä ajattelen. En tiedä olisiko marjoista edes hyötyä, tai saisinko niitä edes tungettua kurkusta alas. Se on vain vaihtoehto", Illankajo töksäytti ja Hopeankiilto hänen vieressään huokaisi.
"Illankajo, sinun on paras levätä. Edes hetki jollain tapaa. Kunhan vain saat voimiasi takaisin", Hopeankiilto räpäytti silmiään kun parantaja tuijotti häntä kuin tyhmänä. Lopulta parantajan lavat lysähtivät alas ja hän kallisti päätään huokaisten. Hopeankiilto oli toki oikeassa, mutta hän ei halunnut poistua päällikön viereltä. Tosin nyt hänellä oli todellakin hetki aikaa levätä ja antaa kahden muun hoitaa tehtävää. Ainakin sen pienen hetken mitä hän saisi levättyä.
"Taidat olla oikeassa", Illankajo mutisi ja löntysti hitaasti hieman sivummalle. Hän kuitenkin pysähtyi ja katsahti taakseen kahteen naaraaseen. "En tiedä onko tämä tarpeellista, mutta saapuessani ihka ensimmäistä kertaa Tuuliklaanin leiriin, löysin uudesta pesästäni ruumiin jäänteet. En koskaan tiennyt oliko se Tähtiklaanin antama merkki, mutta nyt... en voi myöskään poissulkea sitä." Illankajo sanoi hiljaa, minkä jälkeen hän käpertyi kerälle lepäämään. Hopeankiilto silmäili parantaja naarasta huolestuneena hetken ajan, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Oliko parantaja nähnyt jo kauan sitten sen mitä oli tapahtumassa nyt? Mädäntyisikö päällikkö parantajan pesään? Ajatus puistatti häntä ja hän pyöräytti huolestuneena päätään yrittäen karistaa sen mielestään. Sen jälkeen hän huokaisi ja käänsi huomionsa takaisin Tulikasteeseen vastatakseen hänelle.
"Totta puhuen? En oikeastaan tiedä. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä mitä meidän kannattaisi tehdä. Voimme toki odottaa, jos niin tahdot, mutta jossain vaiheessa meidän on pakko alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. Illankajo kenties ilmaisi asian hieman hassusti, mutta toisaalta hän on myös oikeassa. Kuinka kauan hän vielä kestää ja mahtaako hän ikinä palata. Usko pois, minäkin haluan uskoa siihen että hän palaa vielä takaisin. Uskon siihen hyvin palavasti. Mutta milloin? Tänään, huomenna? Kuun päästä? Kenties vuodenaikojen? En usko hänen kehonsa jaksavan tuota ikuisuuksiin." Hopeankiilto huokaisi ja istahti alas katsellen liikkumatonta päällikköä varovaisen arvioivasti.
"Minä odottaisin kenties vielä muutaman päivän, mutta sen jälkeen alkaisin todella miettimään muita vaihtoehtoja. Viherlehtikin on tulossa, ja ilma alkaa lämmetä uhkaavasti. Loppujen lopuksi, se on sinun päätöksesi", naaras katsahti Tulikasteeseen ja silmäili häntä. "Sinä olet hänen seuraajansa, sinulla on valtasi päättää mikä on parasta. Minä ja Illankajo voimme vain antaa neuvoja, emme voi pakottaa sinua mihinkään. Tämä on asia johon minun mielestäni pitää olla sinun suostumuksesi ja hyväksyntäsi."

Nimi: Leppätassu (Myrskyklaani)

24.04.2019 01:15
Leppätassu seurasi vanhempien sotureiden keskustelua vierestä. Hän nyrpisti kuonoaan ja heilutteli viiksiään hieman ärsyyntyneenä.
"Pyh, varmaan tulleet vain oksan raapaisusta", Leppätassu tuhahti hiljaa vastaukseksi Myrkkyhampaalle. Hän ei ollut varma kuuliko soturi, mutta ei joka tapauksessa välittänyt siitä. Hän tahtoi nyt vain poistua leiristä. Samaan aikaan hän silmäili tarkasti vanhempien sotureiden käytöstä, Lumitähti ei näyttänyt olevan vakuuttunut, siitä mitä ikinä miettikään. Myrkkyhampaasta ei oikein ottanut selvää, naaras piti häntä kenties hieman kummallisena.
Leppätassu heilautti kiinnostuneesti korviaan kun Koivuvarjo käski häntä seuraamaan. Naaras vilkaisi närkästyneesti vielä kahta muuta jotka jäivät taakse ja kohdisti sen jälkeen huomionsa takaisin mestariinsa. Jotenkin hän aavisteli ettei kollia oikein kiinnostanut mitä tuleman piti. Kenties hänenkin piti vain päästä ulos leiristä pois muiden silmistä. Naaras hieman hämmentyi kun Koivuvarjo ilmoitti että hänen pitäisi päättää mihin lähteä seuraavaksi.
"Eikös se olisi mestarin pätös?" oppilas tuhahti, mutta ei jäänyt odottelemaan vastausta. Ehkä hän soi oppilaalle hieman vastuuta. Siitäkös Leppätassu oli hieman ylpeä. Hän nosti päätään ja nuuhkaisi ilmaa muutaman kerran. Samalla hän mietti mihin suuntaan olisi hyvä lähteä. Kenties tämä oli tilaisuus tehdä jonkinsortin vaikutus Koivuvarjoon. Vaikka Leppätassu ei ollutkaan aivan vakuuttunut olisiko se edes mahdollista.
"Saalis hakeutunee veden äärelle tällaisella ilmalla. Tähän suuntaan." hän totesi ja lähti häntä pystyssä kulkemaan kohti lähintä veden lähdettä.

Nimi: Meripihka (Veljeskunta)

22.04.2019 17:59
"He ovat kunnossa, vai mitä?" kysyy tuore emokissa Starlightilta toisen naaraan tarkkaillessa kahta nuorta pentua Meripihkan vierellä ja nuuhkiessa noita tarkoin. Vastaukseksi hän saa helpottavan nyökkäyksen ja rohkaisevan hymyn mykältä kissalta, joka on ilmeisesti suorittanut tarkastuksen juuri loppuun. Meripihka hengittää syvään ja kehrää tyytyväisenä tuntiessaan pienten kehojen lämmöt omaa turkkiaan vasten. "Se on hyvä kuulla."
Hän katsoo Starlightia ja kallistaa hieman päätään tavoittaakseen kolmannen johtajan katseen. Häntä huolestuttaa, mitä toisen mielessä liikkuu. Ajatuksia, joita tuo ei voi koskaan sanoa ääneen. Starlight on tuntunut olevan etäinen hänen seurassaan, mikä saa Meripihkan tuntemaan pientä katumusta. Kenties vika on hänessä. He eivät tunne toisiaan kovinkaan hyvin, mutta samaa Meripihka oikeastaan sanoisi kenestä tahansa muustakin johtajasta. Jopa puolisostaan viime aikoina. Ajatus on kummitellut hänen mielessään jo kauan, mutta hän haluaa luottaa niihin viiteen kissaan, joiden vuoksi jätti klaaninsa, emonsa ja siskonsa taakseen. Niinpä hän yrittää olla välittämättä äänestä, joka yrittää varoittaa häntä siitä, ettei kaikki ole hyvin. Asiat ovat vielä enemmän vinossa kuin hän tietääkään.
"Kuule", Meripihka aloittaa varovasti, "en halua tunkea seuraasi, jos et sitä tahdo. Minusta tuntuu, että olen hieman tiellä ja vien aikaasi muilta Veljeskunnan johtajilta. Ymmärrän, jos haluat olla heidän seurassaan näinä aikoina. Sehän kuitenkin on suurin velvollisuutesi, tämän joukon asioista päättäminen tarkoitan. Minusta huolehtiminen tarkoittaa, että et voi olla mukana pohtimassa, kuinka selviämme tästä tilanteesta ja saat kuulla sen jälkeenpäin muilta. Tiedän sen olevan tärkeää, enkä tahdo viedä sitä sinulta."
Starlight kuitenkin pudistelee hänelle päätään ja asettaa toisen etukäpälänsä Meripihkan suun eteen kertoakseen, ettei hänen tarvitse jatkaa ja että hänen sanansa eivät ole niitä asioita, jotka näyttävät vaivaavan kolmatta johtajaa. Meripihka vetäytyy kauemmas ja katsoo Starlightia edelleen huolestuneena.
"Voisitpa kertoa minulle, mikä mieltäsi vaivaa, jos eivät nämä asiat", emokissa sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen huokaus äänessään. "Me kaikki kannamme huolta toisistamme, eikö niin? Haluan sinun tietävän, että se on molemminpuolista myös meidän välillämme. Sinä et ainoastaan pidä huolta minusta ja pennuistani, vaan minä kannan huolta myöskin sinusta."
Vastaukseksi Starlight vain hymyilee ja koskettaa hänen otsaansa kuonollaan merkiksi olla rauhassa. Aivan kuin tuo haluaisi vakuuttaa hänet siitä, ettei mitään huolen aihetta ole. Meripihka haluaa olla vakuuttunut siitä ja unohtaa murehtimisen.
Kullanoranssi naaras hymyilee katsoessaan kahta nuorta pentuaan, jotka ryömivät hänen vieressään ja kaivautuvat hänen vatsaturkkiinsa. Pentujen syntymästä ei ole kulunut muutamaa päivää pidempään, mutta Meripihkasta tuntuu, että hän on jo saanut otteen emon roolista pentujen hoitajana. Vaikka hän oli tietenkin aluksi huolissaan, nyt nähdessään pentunsa hyvinvoivina hän ei loppujen lopuksi osaa kantaa huolta mistään muusta. Hän tuntee olevansa turvassa täällä enemmän missään muualla ja uskoo jälkikasvunsa olevan myös. Tunneliverkoston yläpuolella tapahtuvat asiat eivät vaivaa häntä läheskään niin paljoa kuin aiemmin, vaikka maan päällä asiat saattavat olla kuinka tahansa, eivätkä välttämättä Veljeskunnalle hyvällä tavalla. Niin kauan kuin ne ongelmat eivät koskisi heihin, voisi naaras sietää maan alla koleassa hämärässä ja pimeydessä asumista.
Se rauha vaikuttaa kuitenkin olevan särkymässä heti, kun hän on sen oppinut hyväksymään.
Kumartuessaan pesemään pentujaan kuulee entinen myrskyklaanilainen äkisti käheän äänen toiselta puolelta pientä tunneliverkoston luolamaista syvennystä, jossa hän parhaillaan majailee pentujensa kanssa. Meripihka on voinut kuvitella olevansa rauhassa, mutta todellisuudessa hän ei ole missään vaiheessa ollut yksin. Käheä ääni kuuluu kissalle, joka on ollut monta päivää tajuttomana. Nyt tuo on kuitenkin selvästi herännyt ja haluaa sanoa jotakin.
Starlight on hetkessä toisen kissan luona ja kumartunut kuulemaan, mitä tuo yrittää kähistä. Meripihka ei saa sanoista selvää, mutta Starlight vaikuttaa muutaman yrityksen jälkeen ymmärtävän ja hakee märkää sammalta luolaan katossa olevan aukon kautta kerääntyneestä vesilätäköstä, johon johtaja on niitä aiemmin asettanut kostumaan Meripihkaa varten. Tuo vie sammaltukon mustan kollikissan luokse ja antaa vieraan juoda kyllikseen. Meripihka on nostanut päänsä valppaana ylös ja katsoo kollia korvat kiinnostuneesti höröllä. Tämä kissa on taivasklaanilainen, jonka heräämistä Veljeskunta on odottanut ikuisuudelta tuntuvan ajan. Meripihka ei ole ainoa, jota varmasti kiinnostaa kuulla jokainen sana, joka vieraalla on sanottavanaan.
Kuluu jonkin aikaa ennen kuin haavoittunut kolli on saanut karistettua pitkän tajuttomuuden tuoman kuivuuden kurkustaan ja kykenee nostamaan päänsä ylös luolan hiekan peittämältä kivilattialta. Kollin kyetessä vihdoin puhumaan selkeästi, alkaa tuon suusta ensimmäisenä sadella kysymyksiä, kuten odottaa saattaa. Kolli kysyy klaanistaan, haluaa tietää olinpaikkansa ja ties mitä muuta. Tuo ei selvästikään ole vielä huomannut Meripihkaa, puhuen ainoastaan Starlightille, joka mykkänä ei tietenkään kykene vastaamaan. Puhumattomuus alkaa selvästikin huolestuttaa vierasta kollia hyvin nopeasti. Tuon ääni muuttuu vaativammaksi ja kierämmäksi tuon alkessa vaatia vastauksia valkoharmaalta naaraskissalta. Starlight avaa suunsa, mutta ääntäkään ei kuulu. Meripihka päättää tiedottaa olemassaolostaan ja nousee istumaan sammalvuoteellaan.
"Älä kysy häneltä, miksi hän ei vastaa. Hän ei koskaan sano mitään", oranssi kissa maukaisee kuuluvasti hukuttaakseen kollin äänen omansa alle ja saadakseen siten puheenvuoron. Hän selvittää kurkkuaan ja asettaa kasvoilleen tavanomaisen ystävällisen hymynsä rauhoittaakseen kollia. "Älä huoli, me emme ole aikeissa satuttaa sinua. Pelastimme itse asiassa henkesi löydettyämme sinut tajuttomana metsästä muutama päivä sitten." Hän pitää pienen tauon epäröiden hetken seuraavia sanojaan, mutta päättää vastata väistämättömään kysymykseen saman tien. "Meillä tarkoitan Veljeskuntaa. Tämä on meidän kotimme ja sinä olet vieraamme, joten emme ole aikeissa kohdella sinua huonosti. Emme tiedä klaanisi kohtaloa, mutta toistaiseksi olet ainoa löytämämme kissa. Emme tiedä myöskään varmaksi, mitä klaanillesi tapahtui, mutta ilmeisesti jouduitte hyökkäyksen kohteeksi. Toivoimme, että voisit kertoa meille enemmän. Me haluamme auttaa." Meripihka katsoo kollia yrittäen tutkia tuon ilmeitä ja saada selville, kuinka huonoa vastaanottoa hän voisi odottaa kaiken tämän sanottuaan.
"Mikä on nimesi?" hän kysyy ja jatkaa sitten kertoen ensin omansa luottamusta herättääkseen. "Minä olen Meripihka. Hän on Starlight Which Sparkles on the Snow."

Nimi: Lehtipuro (Taivasklaani)

22.04.2019 17:18
Lehtipuron olo helpottui aavistuksen verran, kun Eddie kiitti häntä Lehtipuron antamasta kehusta hänen nimeensä liittyen. Kuningatar ei tuntenut kulkukissaa, joten hän ei voinut olla aluksi varma, oliko tämä helposti loukkaantuvaa sorttia, mutta ei onneksi ollut. Ainakaan kaksikon välinen ilmapiiri ei siis mennyt huononpaan suuntaan kommenttinsa takia. Hänestä alkoi jo pikkuhiljaa tuntumaan, että tuntisi Eddien paljon paremmin mitä aikaisemmin, vaikka he vasta äsken ensimmäistä kertaa esittäytyivätkin toisillensa ensimmäistä kertaan. Kuningatar kuitenkaan ei voinut itselleen mitään sillä, että ajatteli tietävänsä nuoren pennun jostai muualtakin, mutta ei vieläkään voinut sanoa mistä. Jotakin tässä oli naaraalle tuttua, ja hän halusi tietää mitä. Ehkä se vielä tämän matkan varrella selviäisi, ainakin toivottavasti. Tämän jälkeen naaras tuskin tulisi näkemään kulkukissaa pitkään aikaan, ehkei enää ikinä...
Lehtipurosta oli huvittavaa, kuinka utelias Eddie oli klaaneista. Hän jo hetken kuvitteli, ettei hänen välttämättä pitäisi saattaa kollia reviirille asti vaan veisikin tämän mukanaan Taivasklaanin luokse, niin Eddie pääsisi kokemaan klaanielämän ihan itse, mutta ei se niin menisi. Kulkukissalla oli varmasti perhe odottamassa häntä, eikä Lehtipuro haluaisi hajottaa sitä sillä, että tekisi pennusta klaanikissan vaan, koska tunsi sisällänsä tietävänsä tämän kyseisen hiekkaturkkisen pennun jostakin. Se ei olisi oikeudenmukaista, pikemminkin itsekästä, eikä Lehtipuro halunnut olla itsekäs kissa.
Nuorempi seuralaisensa näytti kiinnittäneen huomionsa Tähtiklaaniin, jonka Lehtipuro oli ohimennen maininnut klaanin menetelmiä selitellessään tuolle, ja hän kysyi mikä se on. Laikukasturkkinen naaras katsahti ylös, hieman hidastaen vauhtiaan ja hetken mietti, miten selittäisi klaanin ulkopuoliselle koko asian Tähtiklaaniin liittyen. Lopulta hän henkäisi hidastaessaan hiukan vauhtiaan.
"Tähtiklaani ei ole fyysisesti täällä meidän luonamme. Tähtiklaani koostuu henkikissoista -- niistä, jotka ovat lähteneet täältä pois -- ja he elävät omaa elämäänsä tuolla jossain. Sinne menevät klaanikissat, jotka olivat hyviä kissoja. Jotkut meistä pystyvät myös olemaan heidän kanssaan yhteydessä, mutta aika harvoin", kuningatar selitti ja olonsa muuttui hieman vastenmieliseksi, kun tämä oli otettu puheeksi ja antoi sen näkyä myös päälläpäin. Tähtiklaani oli kirjaimellisesti hylännyt heidät, eikä heistä ole kuulunut juuri mitään sen jälkeen, mitä Taivasklaanille tapahtui. Lehtipuro ei tiennyt oliko heihin enää uskomista, mutta ainoa asia, mikä hänet sai henkikissoihin uskomaan oli se, että Liekkihämärä oli varmasti heidän joukoissaan vieläkin. Vaikka Lehtipuro koki jo pitkän ajan kuluttuakin päässeensä yli kumppaninsa kuolemasta, se ei ollut aivan totta. Sen jälkeen Lehtipuron elämä on mennyt aivan päin mäntyä, jos hän totta itselleen puhuu. Ainakin hänellä oli kuitenkin Liekkihämärän pennut vielä luonansa, jotka muistuttivat Lehtipuroa, että elämässä oli vielä jotakin hyvää jäljellä kumppaninsa kuolemankin jälkeen. Ja eihän sitä tietäisi, ehkä Liekkihämärä valvoo häntä ja hänen pentujaan nytkin?
Lehtipuro kuitenkin yritti parhaansa keskittyä nyt nykyhetkeen, eikä kaivella menneitä. Hän kiinnitti huomionsa takaisin alemmas Eddieen, ja yritti parhaansa naurahtaa niin, ettei kuulostaisi normaalista poikkeavalta milläkään lailla.
"He valvovat meitä ja aina,jos tuntee olonsa kurjaksi tai kaipaa jotakuta läheistä, voit kääntyä heidän puoleen."

Nimi: Eddie (Kulkukissa)

22.04.2019 16:51
Eddie hiukan hölmistyi siitä, miten hänen nimeään sanottiin hienoksi, mikä sai nuorukaisen räpäyttämään silmiään useammin kuin kerran. Hän ei ole kuullutkaan moista ennemmin, että hänen nimensä olisi jollakin tavalla "hieno" tai "kiva", mikä sai hänet naurahtamaan hiukan kiusaantuneesti, mutta siitä huolimatta kiittämään vanhempaa kissaa. Hän ei tiennyt tarkoittiko naaras tätä oikeasti, vai yrittikö tämä vain miellyttää kulkukissaa, mutta se ei olisi Eddietä haitannut, vaikka se olisikin ollut häntä miellyttääkseen. Ainakin naaras oli onnistunut jossakin.
"Hieno? No...kiitos", laikukas kolli kohautti olkiaan tiinettä klaanikissaa seuratessaan, vaikka tiesi ettei tämä sitä huomaisi. Häntä kuitenkin jäi mietityttämään nimi Lehtipuro. Se kuulosti hänen korvaansa niin oudolta, mikä varmaan johtui vaan siitä, että hän oli elänyt kulkukissojen kanssa. Heidän nimet ei ollut lähellekkään samat kuin klaanikissojen nimet, ja siksi hän totesikin naaraalle hänen nimensä olevan aika oudon kuuloinen. Lehtipuro ei tästä ottanut itseensä, mutta sen sijaan selitti heidän systeeminsä klaaneissa niin hyvin kuin osasi. Siinä samalla hän mainitsi jonkun Tähtiklaanin, mille Eddie räpäytti toista korvaansa naaraan vierellä kävellessään, kun heidän välinen ilmapiiri oli muuttunut vähän rennomaksi heidän keskustelun aikana.
"Tähtiklaani? Mikä se semmoinen on? En ole kuullutkaan moisesta klaanista. Elikö sekin kanssanne täällä järvellä?"

©2020 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com