Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Kanjoni | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Hietatassu (Varjoklaani)

18.08.2019 14:20
Hiekkaturkkinen nuorukainen yritti edelleen toipua säikähdyksestä ja suurimmalta osin olikin vain vihainen vieraan ilmaantumisesta paikalle. Hän myös pelkäsi oman henkensä puolesta, vaikka tulenoranssi naaras ei vaikuttanutkaan vihamieliselle, mutta tämä luultavasti osaisi repiä Hietatassun kurkun auki tuosta noin vain. Eihän oppilas ollut kerennyt vielä edes harjoittelemaan kamppailua mestarinsa kanssa.
Syyskynnen astuessa hänen vierelleen, Hietatassu perääntyi hieman varapäällikön tieltä ja vaihtoi varautuneen asentonsa ryhdikkääksi näyttääkseen vieraalle naaraalle, ettei pelännyt enää. Hän oli huojentunut saadessaan mestarinsa tuekseen tähän tilanteeseen, mutta yllättyi tuliturkkisen muukalaisen mainitessaan Taivasklaanin. Hietatassu ei ollut ollut koskaan hirveästi tekemisissä taivasklaanilaisten kanssa, joten hän ei ollut kovinkaan tuttu viidennen klaanin hajujen kanssa. Hän oli myös vielä nuori ja kokematon eikä osannut kunnolla erottaa edes hiiren tuoksua talitintistä.
"Mistä hän puhuu? Onko tuo naaras Taivasklaanista?" oppilas naukaisi katsoen ylös mestarinsa vihreisiin silmiin tiedonjanoisena. Hän oli aivan pyörällä päästään kaiken juuri tapahtuneen takia.
"Saavatko toisten klaanien kissat tulla noin vain muiden reviireille?" hän kysyi Syyskynneltä, vilkaisten paikalle tupsahtaneeseen naaraaseen. Hän oli olettanut etteivät klaanikissat saisi käydä toistensa alueilla, mutta taivasklaanilainen oli tullut tänne noin vain kyselemään kuulumisia
Hietatassun niskaturkki pörhistyi hänen kuullessaan heinikkoa ravistelevia juoksuaskelia metsiköstä.
"Mestari, joku on tulossa!" Hän hypähti äänen suuntaa kohti valmiina hyppäämään tulevan mahdollisen uhkan kimppuun olettaen, että tulokas voisi olla vieraan naaraan kaveri ja kyseessä onkin väijytys. Mutta varmasti Syyskynsi klaanin varapäällikkönä osaisi ratkaista tilanteen. Puskasta kuitenkin tupsahti esiin Varjoklaanin soturi, Laulunkaiku, ja Hietatassu pääsi huokaisemaan helpotuksesta. Hän antoi kroppansa rentoutua ehkä hieman jopa pettyneenä siitä, ettei päässyt taistelemaan ja puolustamaan reviiriään mestarinsa rinnalla, mutta näin tarkemmin ajateltuna ehkä parempi niin. Hän olisi luultavasti vain kuollut kamppailussa kahta aikuista kissaa vastaan, mutta varapäällikön apuna kamppaileminen olisi ollut siistiä joka tapauksessa.
"Syyskynsi, sinua tarvitaan leirissä. Ei hätää, minä voin häätää tunkeilijan pois", Hietatassu naukaisi päättäväisenä halutakseen olla avuksi tilanteessa. Laulunkaikun uupuneisuudesta hän päätteli asian todellakin olevan tärkeää, kun soturi oli hiki hatussa etsinyt heitä. Syyskynnen olisi parasta palata heti eikä tällä olisi aikaa tuhlattavaksi kulkukissan, mahdollisen taivasklaanilaisen, kanssa.

Nimi: Lumitähti (Myrkyklaani)

17.08.2019 15:06
Klaanipäällikkö oli huojentunut Myrkkyhampaan suostuessa mukaan hänen partioonsa. Olisihan se kieltämättä ollut epäkunnioittavaa kieltäytyä päällikön pyytäessä tekemään jotain, mutta ei sitä koskaan tiennyt, jos soturilla olisi ollut muuta tärkeää tekemistä. Lumenvalkea kissa ei kerennyt sen enempää vastailemaan Myrkkyhampaalle Koivuvarjon tupsahtaessa paikalle. Kokeneen soturin sanat kyllä jäivät vainoamaan häntä. Jos Iltahehku oli ollut klaanikokouksesa, miksei tämä ollut tullut mukaan partioon? Siinäpä se. Lumitähti ei ollut edes varma oliko nähnyt naarasta leirissä. Hän oli antanut jäänsinisen katseensa vain nopeasti pyyhkäistä kissojen ylitse miettimättä sen enempää kuka oli kukakin. Aikaisemmin naaras oli kyllä käskenyt kaikkia pysymään leirissä hänen, Hopeasalaman ja Koivuvarjon lähtiessä metsästämään, joten päällikkö oli odottenut kaikkien olevan paikalla heidän palatessaan. Hän siristi hieman silmiään pohtiessaan asiaa, koska Myrkkyhammaskin oli tullut leirin ulkopuolelta selittäen käyneensä etsimässä vahvistuksia leirin seinämiin. Tuo ei kuitenkaan ollut tuonut mukanaan mitään. Lumitähti ei kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi. Nyt ei ollut sopiva aika epäillä omia klaanilaisiaan petojen vaaniessa reviirillä. Näköjään yhden naaraan oli vaikeaa pitää koko klaania ruodussa. Hän todellakin tarvitsi varapäällikön. Hopeasalaman oli parasta olla kunnossa ja löytyä pian.

Hän nyökkäsi myöntävästi marmorikuvioisen kollin ehdotukselle.
"Hyvä idea, mutta olkaa varovaisia", myrkyklaanilainen sanahti Koivuvarjon ja Leppätassun lähtiessä matkaan omana pienenä metsästyspartionaan. Hänestä tuntui hieman pahalta jättää koko klaanin ruokkiminen kaksikon harteille, mutta sentään Leppätassu saisi harjoitella metsästystä. Nyt kun se oltiin saatu pois alta ja Verivalankin partio näytti olevan lähtövalmis, hekin pääsisivät matkaan kettua jälestämään.
"Myrkkyhammas, Talvituuli, oletteko valmiina?" Lumitähti loi silmäyksen molempiin partionsa jäseniin ja oletettavasti myöntävien vastausten jälkeen lähti jolkottelemaan johtavasti kettutappelun olinpaikkaa kohti paahtavan auringon alla. Tämä oli niitä hetkiä kun hän oli kiitollinen ohuesta valkoisesta turkistaan.

Nimi: Kallapentu (Jokiklaani)

27.07.2019 17:54
Valkovoittoinen pentu oli tyytyväinen, kuinka pesuetoverinsa piti hänen ideastaan myöskin. Oli ainakin kannatusjoukkoa, ja mitä suuremmalla todennäköisyydellä Kaikukoski suostuisi Kallapennun ehdotukseen. Pennun korvat joutuivat kuitenkin valahtamaan pettymyksestä pelkästään kuullessaan, millä sävyllä Kaikukoski puhui heidän päälliköstään. Ei hän sitä ilmaissut suoraan, mutta kyllä Kallatassu osasi soturista lukea, mitä mieltä hän oikeasti pennun sanomisista oli. Häntä alkoi ärsyttämään enemmän, menettäen vähitellen kiinnostusta soturia kohtaan. Ei hän ollutkaan niin päheä kuin oli aluksi kuvitellut. Vaikka kuinka ulkoa näyttikin viehättävältä tämä valkoturkkinen komistus, Kaikukoski oli silti joltakin osalta samanlainen kuin muutkin klaanikissat; tyhjäpää. Kallapennun hopeiset silmät siristyivät aikuiselle kissalle hiukan, mutta yritti peittää tyytymättömyyttään siitäkin huolimatta, että loppujen lopuksi Kaikukoski vakuutti menevänsä puhumaan Kirkasturkille.
"Parempikin mennä", Kallapentu totesi väkistin väännetyllä positiivisuudella arpien täyttämälle kissalle, hännänpäänsä vääntyilen sivullansa samaan aikaan. Tämän jälkeen, Kallapentu ei ottanut asiaa enää puheeksi, josta he siirtyivätkin puhumaan valkoturkin menneisyydestä, saaden pennun hetkeksi unohtamaan mistä oli tälle suutahtanut tyytymättömyyttään. Ja pian tämän jälkeen entinen erakko oli poissa, jättäen Varjopennun ja tuon nuoremman siskon kahdestaan uudelleen. Hän purkasi pinnalle nousevaa tylsyttään tekemällä pientä ilkivaltaa pentutarhan toiselle asukkaalle, joka ei sattunut paikalla olemaan todistamassa tapahtumaa, mutta tämän jälkeen naaras asettui veljensä viereen loikoilemaan. Hänellä oli paljon parempi olo tämän jälkeen, varoittaen kuitenkin vanhempaa Varjopentua ettei sanoisi sanaakaan sisarensa tekosista.
Kuten Kallapentu olettikin, Varjopentuun pystyi luottaa ja naaras ei voinut kuin virnistää tuolle mielissään. Olo kuitenkin katosi nopeasti, kun hänen päälakea nuolaistiin suuremman kollin toimesta. Kallapentu sähähti hänelle tämän jälkeen, mutta ei erityisen vihamielisestikään, enemmänkin varoittavasti.
"Tee tuo toisten, niin sinusta on jäljellä vain raidallinen karvapallo", Kallapentu uhkasi, mutta vaikka kuinka tosissaan olevalta yritti vaikuttaa, hän ei seisonut sanojensa takana. Hän ei satuttaisi veljeään, ellei tuo sitten kerjäisi verta nenästään, mutta se oli aika harvinaiselta niin etäiseltä kissalta. Kallapentu laski päätään pyyhkäistääkseen päälakeaan kämmensyrjällä ihan vaan varmistaakseen, että Varjopentu oli todella saanut karvatupsun pois kertaheitolla. Pieni häpeän irvistys nousi naaraan kasvoille, mutta sai sen tuhahtamalla pois ja hän laski päänsä tassujensa päälle rennosti maatessaan samaan aikaan, kun selälleen laski päänsä Varjopentu. Kolli melkein heti ehdotti tämän perään, että hänellä oli tylsää ja kaipasikin näköjää tekemistä klaaninvanhimmista. Kallapentu pahahti ajatukselle.
"Klaaninvanhempien luokse? Heidän seurassaan juuri "kuolee" tylsyyteen, kirjaimellisesti", valkovoittoinen pentu totesi, mutta mitä enemmän hän mietti ehdotusta, sitä paremmalta se kuulosti. Ei kuolemisen osalta, mutta muuten vaan. Hän halusi tuntea paremmin, kenen kirppuja joutui oppilaana "pakonomaisesti" nyppimään. Pieni virne palasi naaraan viekkaille kasvoille ja hän nosti päänsä katsoakseen veljeensä olkansa takaa, vaikkei hänen kasvojaan kunnolla päässytkään näkemään.
"Mennään klaaninvanhempien luokse. He voivat opettaa sinua, kuinka nyppiä kirppuja oikein ja minä saan katsoa huvinäytelmää vierestä. Mainio idea!", Kallapentu heitti veljelleen, jonka jälkeen kapusi jaloilleen lähteäkseen, jos Varjopentu oli nostanut päänsä pois naaraan selältä.

Nimi: Dilemma (Erakko)

27.07.2019 00:03
Dilemman näkökenttä oli yhtä sumeaa sotkua ja yhtä sumeat olivat hänen ajatuksensa. Ensimmäinen nimi, joka oli karannut hänen huuliltaan oli ollut hänen viimeisimmän matkatoverinsa nimi, joskin se vaihtui nopeasti Loistesydämen nimeksi, jota kolli huusi keuhkoihinsa jääneillä viimeisillä hapenrippeillä. Hän ei tiennyt kuinka pitkälle oli rahannut itseään, hänen kynsiään särki, mutta se särky oli pientä kaikken muun rinnalla. Hetken kuluttua hahmo viimein ilmestyi hänen sekavan näkökenttänsä laitamille ja huolimatta siitä, että harmaavalkea kolli oli kutsunut juuri kyseistä naarasta, häneltä meni hetki käsittää, kuka oli saapunut. Dilemman suupielet kaartuivat särkyneeseen virneeseen, kun hän käänsi violetit silmänsä ylös pienikokoiseen naaraaseen. "Loistesydän", hän mumisi, kun toinen moitti häntä. Haavasta kulkurin otsassa vuoti verta alas hänen silmäkulmaansa ja hänen näkökenttänsä oli värjäytynyt osin punaiseksi. Naaras kyseli partiosta. "Ei... en minä tiedä", Dilemma mumisi, yrittäen muistella kissaa, joka hänen kimppuunsa oli käynyt, mutta ei juuri nyt saanut ajatuksiaan järjestykseen. Hän muisti kuitenkin harmaan kollikissan ominaistuoksun, se ei tuoksunut samalta kuin ominaistuoksu lähempänä Varjoklaanin reviiriä tai Loistesydämen tuoksu, mutta toisaalta kolli oli selkeästi peittänyt hajuaan. Dilemma oli saanut siitä selvän vasta aivan lähellä eikä se ollut ollut samanlainen, paitsi ehkä osittain...
Dilemman pää valahti kuitenkin takaisin maaperää vasten ja hän yritti tasata kehonsa äkillistä vapinaa. Ehkä hän oli huojentunut, että Loistesydän oli tullut, vaikkei oikein osannut ajatella edes miksi. Hänen oli täytynyt saada melkoinen kolaus. Jotakin hänen oli kuitenkin pitänyt kertoakin!
Dilemma lähes hätkähti, kun Loistesydän hänen yläpuolellaan äkisti raivosi taivaille. Naaraan sanat hämmensivät häntä suuresti, mutta juuri nyt niiden ajatteleminen sattuti kollin päätä liiaksi, joten hän luovutti.
Erakon katse kääntyi jälleen naaraaseen, kun tämä sanoi, että hänet pitäisi saada lammelle ja että leirissä hänet tapettaisiin. Hän oli pakostakin hämmentynyt. Hän oli luullut, etteivät klaanikissat välttämättä tappaisi, mutta ei kuitenkaan kysynyt. Kuitenkin naarassoturin kysymys siitä, jaksaisiko Dilemma nousta sai hänet irvistämään hitusen. "En tiedä", hän mumisi totuudenmukaisesti, mutta päätti silti yrittää pystyyn. Hyvin varovasti hän yritti kammeta itsensä jaloilleen, mikä tapahtui piinallisen hitaasti ja kun kolli viimein pääsi ylös hänen jalkansa tärisivät niin, ettei hän ollut pysyä omin voimin jaloillaan. Verta pisaroi hitaasti maahan hänen allaan. Kun kolli tukeutui naaraaseen, hän viimein muisti mitä oli tahtonut sanoa: "Kettu!" Hän henkäisi silmät hieman laajenneina. "Tuolla... Toissessa klaanissa. Myrsky- niin Myrskyklaanissa sanottiin, että jossakin lähimailla on ollut vaarallinen kettu... Ajattelin, että teitä pitäisi varoittaa..." Hänen sanansa haipuivat kuulumattomiin ja kolli horjahti naarasta vasten niin, että mahdollisesti hetkellisesti hautaisi kuononsa Loistesydämen kaulaturkkiin.

Nimi: Laulunkaiku (Varjoklaani)

25.07.2019 23:04
Laulunkaiku oli kerrassaan hyvillään, kun häntä ei komennettu partioon. Päivä oli kuumempi kuin pitkään aikaan, eikä hänen tehnyt tästä syystä mieli liikuttaa viiksikarvaakaan. Joten hän oli levittäytnyt vallan makeasti soturien pesän varjoihin, jossa polttava aurinko ei pääsisi hiillostamaan hänen tummaa turkkiaan.
Mutta tämä muuttui, kun hän kuuli keveiden askelten tassutuksen ja kurkun merkittävän selvennyksen. Laulunkaiku kellahti selälleen päin vilkaistakseen olkansa yli kuka siellä oli, kun huomasi Hämäräpolun, heidän parantajaoppilaansa, joka tosin oli jo ihan tarpeeksi parantajaksikin, mutta jostain syystä ei voinut olla kahta parantajaa samaan aikaan, tai jotain sellaista. Ison kissan tilanne oli ollut hänestä aina vähän sekava. ”Hei Hämäräpolku, mitäs?”
Laulunkaiku äännähti yllättyneenä parantajaoppilaan ilmoittaessa hänelle, että omasi tälle tehtävän. Ajatellen sen varmaankin olevan yrttien keräystä tai jotain vastaavaa, ei hän ollut mitenkään erityisen innoissaan. Kolli avasi suunsa jo valittaakseen, vaikkakin ihan vitsillään, mutta silloin aisti kireän tunnelman parantajaoppilaan ympärillä. Tämä sai hänet pysymään vaiti ja nousemaan viimein ylös röhnöstään.
Laulunkaiku pudisteli turkkiaan ja kääntyi Hämäräpolkua kohti, joka nyt tassutteli vielä lähemmäs. Laulunkaiku painoi aavistuksen vaivautuneena toista korvaansa suuremman kollin tullessa ihan lähelle, kun tämä kuiskutti hänelle sitten ohjeensa. Laulunkaiku kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten hitaasti, vilkaisten nyt melkein jopa arvioiden toista kollia. Mikä ihme voisi olla niin kiireellistä, että parantaja ei voinut odottaa varapäällikön paluuta omatoimisesti. Lopulta soturi päätyi vain nyökkäämään uudelleen. ”Hyvä on, Hämäräpolku.”
Laulunkaiku lähti reippain askelin ulos soturien pesästä, Hämäräpolun palatessa samaan aikaan päällikön pesää kohti, mikä herätti kyllä soturin uteliaisuuden, mutta vakavoitui kuitenkin suorittamaan tehtäväänsä. Leiristä ulso päästyään hän otti suunnan Kuiskausmetsään, ponnistaen samalla kuuman auringon alla juoksuun. Onneksi puut varjostivat suurimmaksi osin hänen taivaltaan, sillä kolli olisi muuten aivan paistunut tumman turkkinsa ansiosta, punaisen hännän vain viillottaessa takana. Hän oli onnekseen ollut aina nopea tassuistaan, joten matka taittui hetkissä.
Raskaasti puuskuttaen Laulunkaiku pysähtyi vähän väliä haistelemaan hajujälkien perään, saaden vainun ja seuraten sitä jälleen pitkillä loikilla. Hänen tulisi saavuttaa partio pian, eivät he voineet olla enää kaukana. Maa tassujen alla meinasi olla kuivaa ja kosteaa samaan aikaan, välillä tassujen liusuessa mudassa ja välillä taas loikkaus nostatti pölypilven ilmaan kollin perässä.
”Syyskynsi!” Laulunkaiku viimein uskaltautui kutsumaan, vilkauillen huohottaen ympärilleen, näkisikö tummaa varapäällikköä missään. ”Syyskynsi! Syyskynsi!” Sydän pampatti rinnassa sellaista vauhtia, että hänen olisi hidastettava pian tahtia. Mutta kireys Hämäräpolun äänessä ja kireä tunnellma parantajaoppilaan ympärillä oli painunut mieleen, joten soturi ei uskaltanut hidastaa. Hän nuuhkaisi jälleen ilmaa ja oli melkein kaatua helmpotuksesta, kun viimeinkin sai Syyskynnen oman hajun kiinni.
Laulunkaiku lähti loikkimaan hajun perässä, kutsuen uudelleen, jospa varapäällikkö viimein kuulisi. ”Syyskynsi!”
Viimein hän sai tumman soturin näköpiiriinsä, hiekanvärinen Hietatassu lähettyvillään. Laulunkaiku puuskuttaen loikkasi viimein pienelle aukiolle puiden välissä kaksikon kanssa, mielessä käyden missähän loppu partio, kun pyrki tavoittamaan varapäällikön vihreät silmät. Mutta soturi samalla ymmärsi, että puuskutti ja hikoili juoksunsa jäljiltä niin, ettei saanut selvää sanaa suustaan, vaikka yrittikin. ”Häm-, hä, pok-,”
Laulunkaiku joutui nielemaan ja yritti hengittää syvään, ennen kuin sai viimein naukutuksi huohotuksen seasta. ”Hämäräpolku lähetti, sinun on palattava välittömästi leiriin.” Tummaturkki vilkaisi Syyskynnestä Hietatassuun ja takaisin, vaikka tarkoittikin sanat selvästikin vain Syyskynnelle, selventäen vielä nyökkäyksellä varapäällikköä kohti.

Nimi: Hämäräpolku (Varjoklaani)

25.07.2019 22:45
Päällikön pesään oli vaiennut hetken hiljaisuus sen jälkeen kun he olivat jostain syystä onnistuneesti kenenkään huomaamatta tuomaan Kuunvalon ruumiin pesään ja huomanneet samalla päällikön tilanteen. Risasiipi oli käsketty vartioon, parantajan nyökätessä olevansa samaa mieltä Loistesydämen sanoille. Tumma kolli tunsi itsensä nyt jo jotenkin turraksi, sillä ei suostunut päästämään suruaan pihalle kuten naaras hänen vierellään, mutta ei myöskään tuominnut toista kyynelistä.
Niinpä Hämäräpolku päätyi ohjeistamaan ja antamaan neuvonsa parhaansa mukaan Loistesydämmen lukuisiin kysymyksiin, yleensä nopean mielen tuntuessa jotenkin hitaalta, hänen täytyessä oikein työskennellä että sai koottua ajatuksiaan ja suunnitelmia, miten toimia. Oli kuin yhtäkkiä kauhea paino oli sysätty harteille.
Hämäräpolku istui sivuttain Loistesydäntä päin, joten käänsi aavistuksen vain kuonoaan naaraan suuntaan soturin vaimeasti vain todetessa, että tällä ei ollut mitään sanottavaa, koko klaanille tai tilanteeseen riippuen, Hämäräpolku otti sen kumpanakin. Hän ei yllättynyt naaraan tyhjästä katseesta, sielunpeilien sumeudesta, mutta tunsi silti myötätuntoa toista kohtaan, minkä ei kuitenkaan antanut näkyä. Ei ollut hänen paikkansa sääliä naarasta, kun suru oli myös niin lähellä hänen omaa sydäntään.
Siispä Hämäräpolku vain nyökäytti päätään ja nousi tassuilleen mennäkseen viimein Kuunvalon luokse, voidakseen puhdistaa naaraan kaunis valkea turkki. Heillä oli ollut tapana, mestarina ja oppilaana ollessaan, olle hyvinkin läheisiä, naaraan ollessa sokea oli Hämäräpolku usein toiminut tämän silminä.
Mutta parantaja ei pitkälle päässyt, kun tuttu tunne valtasi hänet. Hän poistui siitä hetkestä, tunsi lentävänsä jossain aivan muualla, joten ei kuullutkaan Loistesydämen lähtöä, saatikka tämän sanoja.
Kun Hämäräpolku vapautui näyn paaloista, huohottaen kuin kala kuivalla maalla, meripihkanväriset sielunpeilit suurina ja lasittuneina, kynnet painuneen multaan ja kallioon, ei hän voinut kuin kuiskata. ”Se oli Tähtiklaanilta.” Parantaja tunsi itsensä sekavaksi. ”Se oli Tähtiklaanilta!”
Hämäräpolku kääntyi ympäri Loistesydäntä kohti, mutta naaras ei ollutkaan enää siinä. Kolli huohotuksensa seasta sai soturittaren tuoksusta kiinni, joka pyöri pesässä hänen omansa, sekä päällikön ja parantajan kanssa, joita tahrasi veren rautainen vivahde. Ketunläjä! Soturi oli lähtenyt jo! Kauanko hän oli näyn alaisena?
Hämäräpolku hengitti syvään rauhoittuakseen ja kävi näkyä mielessään, sen jokaisen yksityiskohdan piirtyessä mieleen, jokaisen kannon, kiven ja männynkävyn, tuoksujen ja veden kohinan soidessa edelleen vaimesti korvissa.
Saatuaan itsensä rauhalliseksi parantaja tuumi tilannetta. Hän vilkaisi Varjotähden ruumiiseen ja tajusi, että hänen olisi saatava Syyskynsi takaisin leiriin niin pian kuin mahdollista. Hämäräpolku varmisti ettei näyttänyt ihan puusta pudonneelta ja hinkaisi itseään nopeasti pesän seinämiin, sen maanlähdeisen tuoksun peittäessä toivottavasti kaiken mahdollisen veren ja kuoleman hajun hänessä. Parantaja keräsi itsensä, suostumatta vilkaisemaan Kuunvalon ruumista, jotta ei sumentaisi ajatuksiaan, nyt kun hänellä oli jonkinlainen tehtävä.
Mutta sitten hän älysi, että ei voinut lähteä leiristä itse etsimään varapäällikköä. Hänen olisi huolehdittava kuolleista, kuten oli hänen tehtävänsä, sekä oltava saatavilla, mikäli jotain muuta tällaista vielä sattuisi. Tumma kolli piiskaisi häntäänsä ja mietti, kävellen pesän suuaukolle voidakseen vilkaista leirin läpi, ketä oli paikalla. Risasiipi oli edelleen paikoillaan, joten tämä ei kelpaisi. Hämäräpolku lähti suoraan soturien pesää kohti, toivoen löytävänsä jonkun sen sisältä.
Ja kerrankin onni oli myötä, sillä tosiaan pesästä löytyi eräs varmasti päivän kuumuutta paenneena. Laulunkaiku, nuori mutta nopea jaloistaan, kävi oikein hyvin tähän tehtävään. Hämäräpolku selvitti kurkkuaan saadakseen nuoren soturin huomion, kutsuen tätä. ”Laulunakaiku, minulla on sinulle tehtävä.” Parantaja tokaisi.
Kun oli saanut soturin täyden huomion, käveli suuri kissa lähelle toista ja vakavissaan kuiskasi, jotta sanat eivät kuuluisi kenenkään muun korviin. ”Tehtäväsi on hakea Syyskynsi mahdollisimman nopeasti takaisin leiriin, asia on hyvin kiireinen. Kerro hänelle, että odotan häntä päällikön pesän suulla.” Hän toivoi, että pieni epätoivoisuus ei kuuluisi hänen äänestään. ”Partion pitäisi olla Kuiskausmetsässä. Nyt kiiruhda.” Hän käski soturia.

Nimi: Tattoo (Kotikisu)

25.07.2019 19:12
Juovikas rotukissa naurahti makeasti, katsoessaan ylös veljeensä, joka tiputtautui pian hänen luokseen toteamaan, ettei asiat olleet niin kuin nuorempi veli väitti sen olleen.
"Tuota minä en usko. Sinähän minun kotiväkeni aidoille hyppelet joka välissä minua hakemaan", kotikisu huomautti, meinaten sanomaansa hänen aikaisempaan huomautukseen Bon omistajien mahdollisesta ylisyötöstä, mutta tarkoitti tätäkin myös vitsillä, ei tosissaan.
Kotikisu katsoi hetken hieman isokokoisempaan Bounceriin miettivästi."Et varmaan niin taitavasti kuin joku aitapomppu-mestari naapurista, mutta kumminkin", hän lisäsi, kun Bouncer kysyi vaivaantuneen ja allapäisen oloisesti taidoistansa. Hyvä kollin oli sanoa mistään tuommoisesta tai arvostella veljensä kykyjä. Viimeksi kun hän oli leikkauksensa jälkeen päässyt ulos ja hypännyt aidalle, hän oli tippunut naamalleen nurmikolle. Mutta ylimielisen kollin onneksi, kukaan ei ollut näkemässä sitä. Ei edes naapurin aitapomppu-mestari, jonka oli äskeen maininnut. Kukaan ei hänestä nimittäin näillä main pidä, ei edes Tattoo, joka tuntuu pitävän vain Bouncerin seurasta kuin muiden naapurin kissojen.
Hän lähti kulkemaan kohti läheistä metsää, jättäen Bon taaksensa kulkemaan. Hänestä tuntui hyvältä, että vanhempi kissa luotti hänen kykyihin johtaa, ja mielihyvää tuottavasta ajatuksesta korottikin hieman leukaansa. Metsät olivät Tattoolle tuttua, ainakin siltä osin, missä oli itse käynyt. Kovin kauas kotoaan hän ei ole tohtinut mennä, peläten eksyvänsä ja ajatuksesta, että ukkosmyrsky iskisi hänen kohdalleen ja hän kuolisi shokin aiheuttamaan sydämen pysähtymiseen. Kovat äänet eivät olleet Tattoon suosikkeja. Hän kuitenkin yritti vaikuttaa päättäväiseltä Bon silmissä. Veljekset päätyivät matkan aikana puhumaan murkinasta, ja Tattoo kuunteli toisen kissan kertomusta hänen omista kokemuksistaan kaksijalkansa kanssa. Tattoo naurahti, löytäen tarinasta jotakin komiikkaa vaikka totuus olikin toinen.
"Osoita vain enemmän mieltäsi, kyllä ne sitten kuuntelevat", Tattoo sanoi vaivattomasti ja jatkoi matkaansa puiden varjoihin. Varjot tosiaan toivat hieman helpotusta kuumuudesta kärsivälle kollille, mutta ei aivan tarpeeksi.
Tattoon korva räpsähti, kun kuuli takana kulkevan kaveruksensa kysyvän kuinka usein hän on metsässä käynyt. Tattoo irvisti eteenpäin, niin ettei Bo sitä huomaisi, ennen kuin maalasi kasvonsa mahdollisimman uskottavalla ilmeellä. Hän ei kuitenkaan katsonut veljeensä hänelle vastatessaan.
"Todella usein. Muistan paikat kuin omat taskuni", hän vakuutteli, vaikka tosiasiassa mitä pidemmälle hän johdatti Bota, sitä epävarmempi hän oli siitä, minne he olivat menossa.

Nimi: Loistesydän (Varjoklaani)

25.07.2019 17:23
Tilanne ei vaatinut Loistesydämeltä enempää sanoja, joten naaras taittoi matkan täydessä hiljaisuudessa kuunnellen kuitenkin tuulen suhisevaa kuiskintaa puissa. Surustaan huolimatta se oli varuillaan kuin säikähtänyt peura, mikä jätti taas tilaa huomaamattomien kyynelten valumiselle. Toisaalta Loistesydän ei olisi koettanut estää kyynelten virtaa, vaikka se olisi huomannutkin ne.

Leirissä odottava koettelemus ei ollut Loistesydämelle yhtään helpompi. Olisi ollut helpompaa kantaa rinnassaan kivettynyttä sydäntä, sillä juuri nyt se ei olisi murtunut järkytyksen paineen alla. Varjotähden kuolema oli samaan aikaan Loistesydämelle helpotus ja suuri suru -- se oli nähnyt enonsa kärsivän liikaa. Oli syytä olla kiitollinen Varjotähden maanpäällisen tuskan loppumisesta. Loistesydän ei tiennyt, minne klaanipäällikkö lopulta päätyisi, mutta se ainakin syvästi toivoi, että Tähtiklaani kykenisi antamaan edes tälle kissalle ikuisen rauhan.
Vasta Hämäräpolun jakaessa käskyjä Risasiivelle Loistesydämen korva värähti. Sen poskille kuivuneet kyyneleet olivat tehneet karvoista hieman tikkumaisia, niin pitkään naaras oli hautautuneena mietteisiinsä.
"Älä myöskään kerro kenellekään tästä", Loistesydän lisäsi yllättävän tasaisella äänellä, vaikkakin sen safiirinsinisissä silmissä kimmelsivät uudet patojen murtumista odottavat pisarat. "Jos Syyskynsi pyrkii sisään, päästä hänet. Hänen kuuluu saada tietää ensimmäisenä."
Hämäräpolun sanojen olisi kuulunut olla lohduttavia, mutta Loistesydän tunsi vain suunnatonta vääntöä rinnassaan. Sen teki mieli oksentaa ja tässä tapauksessa tilanteen epäsopivuus, kahden ruumiin läsnäolo, sai sen pitämään huonovointisuutensa aisoissa. Varmuuden vuoksi se kuitenkin vielä käänsi kasvonsa siten ettei Hämäräpolulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta nähdä sen ilmettä. Soturinaaras ei tahtonut parantajan maalaamaa kuvaa tulevasta.
"Minulla ei ole mitään sanottavaa." Loistesydän maukaisi ontosti nostaen vasta sitten sielunpeilinsä tarpeeksi Hämäräpolun suuntaan, jotta kollin oli mahdollista nähdä sen tyhjiksi tasoittuneet silmät. Se suoraan kieltäytyi sanomasta klaanille sanaakaan. Muille tummaturkkisemman kissan sanoille se hymähti sävyyn kuin olisi kohauttanut olkiaan -- elettä kuitenkaan toteuttamatta.
Hämäräpolku siirtyi puhdistamaan Kuunvalon valkeaa karvaa, joka Loistesydämen mielestä muistutti nyt vain punaisia siilin piikkejä kaiken tahrivan veren vuoksi. Naaras huokaisi ja katsoi hetken Varjotähteä täysin hiljaa. Lopulta se kurottautui koskettamaan päällikön rintaa kuonollaan, aivan siitä sydämen kohdalta.
"Tarvitsen ilmaa." se sanoi sitten ilmeettömänä huomaamatta Hämäräpolun tilaa vain siitä syystä ettei se enää siinä vaiheessa vaivautunut katsomaan parantajaa. Loistesydän pujahti ulos keksipäivän polttavaan paahteeseen melkein Risasiipeä hipoen, mutta kuitenkaan toista soturiakaan sen enempää huomioimatta. Vaalean naaraan matka jatkui leirin poikki kohtalaisen ripeään tahtiin, mutta safiirinsiniset silmät tarkastelivat jokaista kodin yksityiskohtaa kuin hidastettuna. Loistesydän erotti muutamia asioita, joita se ei ollut ennen huomannut, mutta nyt niille olisi liian myöhäistä. Päiväänsä onnellisina viettävät kissat paloivat sen verkkokalvoille oletettavasti viimeistä kertaa, kun Loistesydän astui ulos leiristä metsän vehreään siimekseen puikkelehtien. Se ei palaisi enää kotiin.

Metsä oli kaunis tähän aikaan vuodesta. Joka kerta vihreät lehdet puhkesivat ulos silmuistaan kuin perhosen siivet, elivät lyhyen ajan ja kuolivat jälleen vain aloittaakseen alusta. Loistesydän oli joka kiertokulun ajan ehtinyt huomioimaan, miten onnekas se olikaan saadessaan elää vapaana. Taivaan sini sen pään yläpuolella, tuuli sen turkissa, sadepisarat sen kasvoilla. Syvään hengittäen soturitar nautti hetken hiljaisuudesta. Mutta se ei kyennyt unohtamaan takanaan painostavaa varjoa. Naaraan kantapäitä poltteli ja välillä se melkein olisi voinut vannoa jonkun sivelevän kannuksiaan kuin niistä otetta hapuillen. Safiirisilmä ei kuitenkaan katsonut taakseen. Mitä pidemmälle se kävelisi, sitä helpompi sen olisi jättää jälkeensä kokonainen elämä. Klaani oli joskus merkinnyt sille paljonkin, mutta nyt -- mitä pidempään se vietti aikaansa häkissä, sitä useampi sen elämää täyttänyt sielu kuolisi noiden samojen kaltereiden takana. Ja sitä Loistesydän ei tahtonut. Se ei halunnut jäädä kuoleman kanssa samaan tilaan.
"Antakaa anteeksi", Loistesydän naukaisi seisahtuen metsän vehreän katon läpi pyrkivään valonsäteeseen. "Te kaikki. Varjotähti, isä, Pisarapilvi, emo, Yösilmä, Vadelmakukka..."
Nimet lausuessaan kilpikonnakuvioinen soturi ei voinut kuitenkaan kuin hymyillä. Sillä oli kaikista hyviä muistoja. Muistoja, jotka se aikoi pitää perheestään päälimmäisinä. Ei välttämättä perhettään heti kielensä päällä, mutta aina siellä jossain unohtamatta yhtäkään.
Kevyen soturittaren surutyö keskeytyi. Kolmiomaiset korvat värähtivät terävästi pystyyn, eikä Loistesydämeltä mennyt kovinkaan kauan ymmärtää, että sitä tosiaan kutsuttiin. Ensin se sydän läikähtäen kuvitteli Hämäräpolun lähteneen sen perään, mutta kutsun kerätessä hieman voimaa ymmärsi Loistesydän äänen kuuluvan Dilemmalle. Mutta miksi? Naaras ei ollut toisen kanssa mitenkään läheinen. Dilemmalla täytyi olla kovakin hätä, kun tuo sitä kutsui. Hätä. Ymmärrys sai Loistesydämen ponkaisemaan aloiltaan juoksuun kuin ammutun nuolen jänteeltä. Dilemmän äänestä pyrki lävitse hätä. Ei, ei, ei! Sananjalkoja väistellen Loistesydän loikkasi sammaloituneen kiven ohitse ja kääntyi hieman oikealle safiirisilmiensä tavoittaessa Dilemman. Kollin turkki oli veressä, sammalmättäillä oli karvoja ja erakko oli hankautuneesta verivanasta päätellen raahannut itseään maata pitkin kohti Varjoklaanin leiriä.
"Sinä hölmö, hölmö kissa", Loistesydän naukui syöksähtäen yhdellä sulavalla liikkeellä puolituntemattoman erakon vierelle. "Minä varoitin sinua. Oliko se partio?"
Dilemman haavat eivät näyttäneet kuolettavilta, mutta Loistesydän olisi sillä hetkellä voinut repiä hiukset päästään sillä hetkellä, kuvainnollisesti toki. Niinpä murina sen kurkussa kohosi yllättäen raivostuneeksi huudoksi, kun soturi nakkasi niskansa takakenoon ja kasvonsa kohti taivasta.
"Tätäkö te haluatte?! Riistää minulta kaiken", naaras raivosi, eikä sanojen vastaanottajasta ollut epäilystäkään. "Me teemme suunnitelmia - ja te nauratte!"
Tulistuneen ja yllättävän hätääntyneen katseensa takaisin Dilemmaan laskien Loistesydän pyrki havannoimaan paremmin toisen haavat. Dilemman vatsapuolella selvästi oli jotain ottaen huomioon raahautuneen verijäljen. Toinen huolestusta herättävä kolhu löytyi erakkokollin päästä. Dilemma oli oletettavasti ottanut osuman kivestä tai puusta, ihan kissa ei pystyisi tekemään moista jälkeä.
"Meidän täytyy saada sinut --", Loistesydän meinasi sanoa "leiriin", mutta... "-- lammelle. Leirissä sinut tapettaisiin ennen auttamista."
Sille oli toki toinenkin syy ettei Loistesydän tahtonut palata takaisin. Mutta Dilemmalla oli kuitenkin sen verran onnea, että tuo oli vaelteluretkellään törmännyt juuri Loistesydämeen. Naaras oli niin monta kertaa ollut parantajan juoksupoikana, että se pystyisi edes helpottamaan muutamalla keinolla Dilemman oloa.
"Pystytkö kävelemään? Jos minä tuen sinua." soturitar yritti ja siirtyisi mahdollisesti määrätietoisesti kollin kyljen puolelle tuota auttaakseen.

Nimi: Täpläjalka (Jokiklaani)

25.07.2019 00:01
Täpläjalka oli ollut jo hyvää vauhtia pyyhältämässä sotureiden pesälle, mutta kas kummaa kun Tähtiklaani päätti pilailla sen kustannuksella. Täplikkään kollin ei ollut vaikeaa tunnistaa arpien kirjomaa valkoturkkia tuon lähestyessä, päämääränään selvästikin joko ottaa turhautunut Täpläjalka kiinni -- tai marssia sen ohitse päättäväisesti pesään. Mutta ei, Täpläjalka pysähtyi suosiolla, mutta sen sielunpeileissä ei ollut hyväksyvä katse. Tanakan soturin hännänpää vääntyili nihkeän katseen vahvistuksena.
"Etkö voi kysyä sitä joltakin muulta?" Täpläjalka tiedusteli molempia kulmiaan kohottaen ja täten entistä viileämmältä näyttäen.
"Vaikka Nopsavarjolta, hän se vaikuttaa olevan niin näppärä kaikessa." kolli jatkoi pahoittelematta äänensävyään uutta varapäällikköä kohtaan. Sanojensa perään soturi kuitenkin huokaisi raskaasti, suuntasi katseensa hetkeksi ylös ja pyöräytti silmiään.
"Ei mitenkään erikoisesti. Löysimme ketun raadon, mutta se oli tullut jostain kauempaa kuolemaan. Jonkun toisen klaanin partion tekosia, veikkaisin."
Täplikkäästä toveristamme huomasi vallan mainiosti ettei nyt ollut paras hetki keskustella mukavia. Se kuitenkin pieniä kohteliaisuuden rippeitään kaivellen maukui sanoja, jotka eivät niinkään merkinneet sille itselleen mitään.
"Oliko sinulla jotain tärkeämpää mielesi päällä, Kaikukoski?" kolli penäsi heti perään silmiään siristäen.

Nimi: Kaikukoski (Jokiklaani)

19.07.2019 23:30
Kaikukoski kohotti valkeaa kulmaa Kallapennun kysymykselle. Hän räpäytti toista korvaansa ja naukui. ”Olisihan se, m-” Mutta hän ei päässyt jatkamaan pennun jatkaessa. Kallapentu valitteli kuinka Kirkasturkin oli tarkoitus tehdä heistä oppilaita, mutta olikin jättänyt kaksi nuorukaista täysin huomiotta. Kaikukosken silmät siristyivät hieman naaraan äänen muuttuessa hyvinkin epäkunnioittavaksi Kirkastähteä kohtaan, minkä tosin tavallaan ymmärsikin päivän tapahtumien takia. Mutta silti. Hänestä tosin tuntui että sanoisipa hän Kallapennulle mitään opettavasista, ei toinen ottaisi sitä kuuleviin korviinsa, joten miksi vaivautua.
”Ehkäpä Kirkasturkki tahtookin kasvattaa teidän kärsivällisyyttänne.” Kaikukosken kulma nousi kysyvästi, jatkaen sitten. ”Tai sitten hän haluaa vain hienomman hetken, kuten auringonlaskun. Sellaisen tapahtuman kyllä muistavat kaikki.” Virne kasvoi hitaasti hänen kuonolleen viimeisten sanojen myötä, arvellen sellaisen olevan Kallapennulle mieleen. Oikein dramaattinen hetki, jonka kaikki muistaisivat. Egolle hyvä buustaus.
Silloin kaksikko sai mahtavan ajatuksen, että Kaikukoski voisi mennä puhumaan päällikölle asiasta. Kaikukoski kallisti päätään ja myönsi sitten. ”Kaipa minä voisin käydä Kirkasturkin luona.” Hän naukui. Kallapentu lupaili vielä, että voisi metsästää hänelle joku päivä jotain, kun viimein pääsisi oppilaaksi. Kaikukoski virnisti vinosti ja naukui. ”Tehdään sitten niin.” Hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, mutta lupaus huvitti häntä suuresti. Mutta hän ei tahtonut mollata Kallapennun egoa.
Kun aihe siirtyi hänen menneisyyteensä, hän kertoi siitä hyvin ohuesti, joten eipä kai ihmekään, että pennut eivät vaikuttaneet mitenkään kovin vaikuttuneilta. Kaikukoski muka pahoittelevasti kohtautti olkiaan, kuin sanoen: sori, ei siitä sen enempää.
Hän höristeli korviaan kuullessaan partion palaavan leiriin ja ilmoittikin pennuille, että lähtisi tervehtimään heitä ja kyselemään partion perään. Hän vastasi hymyllä ja hännänheilautuksella nuorten jäähyväisiin ja lähti sitten tassuttelemaan ulos leiristä. Hänen huomionsa kiinnittyi yksikseen liikkuvaan Täpläjalkaan, joka tosin näytti siltä, että myrskypilvi olisi laskeutunut ylle. Kaikukoski irvisti, mutta lähti kuitenkin pilkullisen soturin perään.
Hän tavoitti nuoremman soturin klaaninpesän luona ja oli varma että oli saanut jo kollin huomion. Hän heilautti häntäänsä tervehdykseksi ja naukui sitten. ”Hei, anteeksi että häiritsen, mutta kysyisin vain, miten partio meni?” Näyttäen, että hän ei tahtonut häiritä jo huonotuulista Täpläjalkaa, joka muuten tuntui olevan suhteellisen kiva soturi, ainakin he olivat suhteellisen hyvin tulleet toimeen tähän mennessä.

Nimi: Varjopentu (Jokiklaani)

19.07.2019 22:57
Varjopentu vilkaisi naama rusinalla Kallapentuun, kun naaras muistutteli Kaikukoskea, että soturin tehtävä olisikin antaa heille selkään. Kiitti vain, mutta hän mieluusti pysyi ihan asiattomana koko aiheeseen. Sitten sisko päätti avautua soturille myös siitä dilemmasta, että tosiaan, he olivat edelleen pentuja, eikä Kirkasturkki ollut vilkaissutkaan heidän suuntaansa koko kokouksen aikana. Varjopennun ilme tummeni entisestään ja hän antoi turhautumisen näkyä kiivaana hännän piiskaisuna, mutta muuten ei kommentoinut.
Silloin Kallapentu sai neronleimauksen, johon Varjopentu yhtyi. Hän höristeli harmaita korviaan ja nyökkäsi siskon sanojen peräksi. ”Niinpä. Olet kokenut soturi,” toisen arvista päätellen ja siitä, että toinen edes vaivautui tulemaan ruokkimaan pentuja (vaikka he olisivatkin voineet hyvin hakea omatkin ruokansa). ”Kirkasturkki varmasti kuuntelee sinua, niin saadaan jotain aikaseksi.” Varjopentu kehotti rauhallisesti, vähän kuin olisi pitänyt toiselle pennulle selittää. Vähempi järkiselle sellaiselle.
Kallapentu lupautui korvaamaan teon Kaikukoskelle, mihin Varjopentu ei ollut yhtä innokas liittymään, mutta pyrki näyttämään positiiviselta. Ehkäpä valkea soturi ei siten huomaisi hänen hiljentymistään tässä kohtaa.
Sitten puheenaihe vaihtuikin Kaikukosken menneisyyteen, jolloin Varjopentu uteliaasti vilkaisi valkean soturin läpi, väläyttäen katseensa Kallapentuun tämän valittaessa jännityksen puutteen perään. Häntä sen sijaan erityisesti kiinnosti juuri tämä lause, kun Kaikukoski kertoi olleensa aivan ruokaketjun päässä. Kummassa päässä? Oliko toisen elämä parantuntu vai huonontunut klaaniin liittymisen jälkeen? Varjopentu pisti merkille toisen kollin arvet ja lihakset, veikaten ettei toinen kuitenkaan ollut heikoimmasta päästä. Jos se olisi ollut yhtään hänen tapaistaan, olisi hän udellut täsmennyksen perään. Mutta koska oli kuka oli, antoi hän asian olla, pientä silmien vakavaa siritymistä lukuun ottamatta. Hän kumartui kuin muissa maissa sukimaan häntäänsä, laittaen raidalliset karvat takaisin ruotuun.
Jokin aika tämän jälkeen palasivat partiot leiriin. Varjopentu kurkisti Kaikukosken suuntaan tämän ilmoittaessa että lähtisi kuulemaan raportin partiolta. Kolli ryhdisti itsensä istumaan ja huikkasi heipat nyt siistin hännän heilautuksella. ”Nähdään.”
Valkoisen kissan kadottua kääntyi Kallapentu hänen puoleensa, kenelle Varjopentu kohotti kulmaansa kysyvästi. Naaras käski häntä antamaan kalanraatonsa, johon kolli vastasi tuhahtamalla. ”Pidä hyvänäsi.” Hän katseli kun sisko vei ne Kastepennun sammalvuoteelle ja rupesi likaamaan tassujaan kaivellessaan sen alle sopivaa kuoppaa. Hän toistamiseen tuhahti ja kääntyi ympäri pyörähtäekseen omalle pedilleensä. Hän myönsi olevansa huvittuntu ja siksi viikset aavistuksen väpättäen katseli siskon haudatessa luita sammaleen alle.
Kallapentu hyvin tyytyväisen oloisena liittyi hänen seuraansa ja vaati ettei hän saoisi mitään. Varjopentu pyöräytti silmiään ja maukui muka vitsillä. ”En nähnyt mitään.” Kollin katse osui silloin Kallapennun päälaella sojottavaan karvatuppoon, joka oli häirinnyt häntä jo vähän aikaa. Hän mutristi suutaan ja kumartui eteenpäin sukiakseen sen siististi kertaheitolla. Virnistäen hän leikitteli. ”Sottapytty.” Ehkäpä toinen aloittaisi heidän paininsa uudelleen, sekun oli jäänyt niin osuvasti kesken soturin sattuessa paikalle. Tai ehkä ei, sillä olivathan se juuri kylläkin vähän siistiytyneet kummatkin.
Varjopentu tuumi hetken, hännänpää vääntyillen. Nyt hiljaisuuden laskiessa alkoi olla tylsää, auringonkin paistaessa paljaalta taivaalta kuumana. Hän vilkaisi siskoonsa ja vähän dramaattisestu huokaisten laski päänsä toisen selälle, valittaen sitten pieneen ääneen. ”Tylsäää… Mennäänkö katsomaan onko ulkona jotain tekeillä? Tai sitten käydään kurkistamassa klaaninvanhimpia?” Vaikka äänestä saattoi kyllä huomata, että viiminen ehdotus ei ollut kovin mieluisa. Mutta heillä saattaisi olla jotain tarinoita ja herkkupaloja, joita saattaisivat olla avomielisiä jakamaan pentujen kanssa. Vaikka Varjopennun kuono vähän nyrpistyikin ajatukselle, että heitä kohdeltaisiin vielä kuin penutuja, hänen hiljaa myöntäessä mielessään, että ei oikeastaan välttämättä jaksaisi edes kuunnella vanhusten höpinöitä sillä hetkellä.

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

16.07.2019 23:26
Bon tuuheat mustat viikset vipattivat hyväntuulisesti, kun hänen veljensä vastasi hänen sanoihinsa hymyllään. "Uskon sen", vanhempi veljeksistä myönteli nyökytellen päätään tukalasta helteestä huolimatta. Hän kyllä ymmärsi, että Tattoo tahtoi varmistaa olevansa kotona ruoka-aikaan, kerran jotain uutta oli tarjolla. Kyllä Bounceriakin sellainen olisi kiinnostanut jos hän vain joskus saisi jotain uutta.
Tummemman maine coonin pyrkiessä hieman hankalasti aidan ylitse, hän kuuli veljensä vitsailun. Bo irvisti keskittyneesti ennen kuin pääsi loikkaamaan alas vähän hengästyneenä. "Äh ei, minusta tuntuu, että olen vain tehnyt tätä hieman liian harvoin." Jos niinkin pitkäturkkiselle kissalle olisi ollut mahdollista punastua, Bo olisi punastunut. "Näyttikö se niin pahalta?" Hän kysyi, vaikka ei oikeastaan ollut allapäin, vähän kiusaantunut vain vaikka tieskin, että hänen veljensä ei tarkoittanut pahaa. Tattoon seurassa Bouncer saattoi olla oma itsensä. Pian Bon kasvoille levisi uusi huvittunut hymy ja hän naureskeli hieman heidän tallustellessaan edemmäs paahteesta huolimatta. "Mahdan tosiaan olla melkoisen kömpelö näky. Kotiväkenikin aina naureskelee ja oisoittelee, kun kiipeän raapimapuuhun, kaipa niitäkin naurattaa katsella."
Suurikokoinen kollikissa tassutteli verkkaiseen tahtiin Tattoon vierellä eteenpäin, vaikka antoikin veljensä määrätä suunnan, tämä oli sentään käynyt useammissa paikoissa kuin Bo itse. Oli sentään varsin jännittävä päästä katselemaan ympärilleen vaikka sää ei ollutkaan suotuisin! Jokatapauksessa Bo tunsi itsensä varsin innostuneeksi retkestä. Kolli kuitenkin kuunteli tarkkaavaisesti, vihreät silmät veljeään seuraten, kun tämä vastasi hänen kysymykseensä ruuasta. Bo nyökytteli ponnekkaasti. "Niin, toivotaan, että he ymmärtävät. Välillä heitä on vaikea saada tajuamaan. Yksikin päivä vain istuin ja mauin, sanoen ihan selkeästi, että 'hei, tässä on nyt tapahtunut jokin virhe ja ihan varmasti minulle tarkoitettu ruoka onkin päätynyt teidän lautasellenne'. Mutta he eivät millään tajunneet." Bon kasvoilla välähti hieman huolestuneempi ilme, selkeästi tarkoitettuna hänen kotiväelleen, jolla ei ehkä ollut kaikki ihan hyvin, kun eivät selkeää puhetta ymmärtäneet. "Saisinpa minäkin välillä vaihtelevampaa ruokaa", Bo huokaisi sitten. He alkoivat pikkuhiljaa jättää taakseen teiden ja kaksijalkojen pesien rykelmiä. Hyvä niin, sillä tumma kivetys oli inhottavan tulikuumaa polkuanturoita vasten. "Niin tuota... Kuinka usein sinä olet käynyt metsässä?" Bo kysyi hieman kulmiaan kurtistaen, yrittäen muistella oliko asiasta puhuttu enemmänkin.

Nimi: Kallapentu (Jokiklaani)

16.07.2019 14:55
Ikäisekseen sievä nuori naaras oli sangen huvittunut reaktiosta, minkä oli saanut aikaan Kaikukoskessa, vanhemmassa soturissa sekä Varjopennussa, joka melkein oli niellä kalan väärään kurkkuun kuulemansa jälkeen. Kallapentu ei voinut kuin nauraa itsekseen ja oli jo miettimässä, mitä sanoisi valkealle soturille, jos tuo heitosta suutahtaisi pennulle, mutta tätä ei kuitenkaan päässyt toteuttamaan. Vaikka Kaikukoski oli selkeästi vaivaantunut siitä, mitä Kallapentu oli hänestä sanonut, hän ei kuitenkaan osoittanut olevansa vihainen siitä. Kallapentu virnisti maireasti suuremmalle kissalle istualtaan, hieman jopa pettyneenä ettei onnistunut aikomuksissaan, mutta kyllä tämäkin kävi hänelle mainiosti.
"Eikös sotureiden juuri pitäisi kouluttaa meidän ikäisiämme klaanin tavoille?", hän kysäisi, melkein jopa haastavasti siihen liittyen, mitä kolli oli sanonut ympäri korvien antamisesta. "Meistähän piti tulla tänään oppilaita, mutta eii...Kirkasturkki päätti toisin ja nimitti sen sijaan itselleen varapäällikön, vaikka itsellään ei ole edes päällikkönimeään vielä", Kallapentu totesi, äänensävynsä muuttuen yllättäen aika halveksuvasti, kun otti jälleen kerran klaanin pääkaksikon puheeksi. Kyllä, hän ei antanut asian vieläkään olla. Ties kuinka kauan Kallapentu oli odottanut pääsevänsä pois pentutarhasta veljensä kanssa ja sitten kun heidät pitäisi nimittää oppilaiksi, sitä sysätään syrjään kuin se ei olisi mitään. Kallapennun olotila kuitenkin vaihtui nopeasti muistaessaan kenen kanssa oikein jutteli; soturin, joka voisi varmasti puhua klaanin päällikölle järkeä kahden pennun nimittämisen ajankohdasta. Kallapentu väräytti ruskeaa korvaansa, ennen kuin kääntyi takaisin puhumaan Kaikukoskelle.
"Mutta hei, sinähän voisit puhua sille raitaturkille vähän järkeä, eikös niin?", valkoruskea naaras nousi jaloilleen makeasti venytellen kalansa viimeisteltyään ja lähestyi valkeaa, arpien täyttämää kollia muutaman askeleen verran, erityisen viekas ilme pentumaisilla kasvoillaan. "Voin joskus korvata sen, jos teet niin. Ehkä soturina vasta, voin napata sinulle pari kalaa tai vaikka kokonaisen hauen", naaras lähti latelemaan ehtoja, ja oli aika toiveikkaalla päällä matkassa. Hän ei ollut tosin täysillä messissä sen kanssa, että pyydystäisi joskus kollille vastineeksi kalan tai parin, mutta jos hän saisi sillä soturin auttamaan heitä, niin ehkä Kallapentu tekisi joskus poikkeuksen.
Kallapentu myös kuuli, että pentutarhaan tullut soturi olikin alkujaan kulkukissa, mikä herätti oitis kiinnostuksen Kaikukoskea kohtaan nousemaan naaraan osalta. Hän kyseli tuolta hiljaisen veljensä puolesta, miten hän oli onnistunut klaanin ulkopuolisena pääsemään klaanin jäseneksi, mutta se ei ollut yhtään sitä, mitä pentu oli olettanut. Ei mitään raakaa taistelua voimiensa ja hyötynsä näyttämiseksi. Se vaan "tapahtui" Kaikukosken mukaan, ja pelkästään se sai Kallatassun korvat valahtamaan alas ja naaraan itse tuhahtamaan.
"Mälsää", totesi pentu ja käänsi selkänsä dramaattisesti soturille kiinnostuksen lakattua täysin, vaikka hän olisi tahtonutkin kuulla lisää, millaista klaanin ulkopuolella eläminen oli Kaikukosken nuoruudessa. Ei hän muuta maininnut kuin, että oli ravintoketjun alimmassa päässä suurimman osan ajastaan. Ehkä se vain tarkoitti, että valkoturkki oli huono metsästämään itselleen sapuskaa. Ja nyt klaanissa, tuoresaaliskasa takasi kaiken kaikkieen jokaisen klaanilaisen ruuan melkein läpi vuoden. Kaikkien ei edes tarvitse metsästää saadakseen syömistä, jos elää klaanissa. Sentään kulkukissojen elämä oli haasteellista, eikä niin pehmeää kuin klaanikissana eläminen.
Jonkin aikaa kestäneen rupattelun päätti kuitenkin sama katti, joka sen aloittikin. Hän ilmoitti menevänsä katsomaan takaisin palanneita partiota ja kuuntelemaan, jos heillä olisi kerrottavaa. Kallapentu höristi korvaansa uudemman kerran. Näinkö nopeasti he olivat palanneet? Aika tosiaan vieri nopeasti "hyvässä seurassa", jos niin voisi sanoa. Kallapentu ei tosin halunnut myöntää itselleen, että tykkäsi jutella vanhemman kissan kanssa. Hän ei ollut kuin muut soturit klaanissa, sössöttämässä heille vain koska he olivat pentuja.
"Päivän jatkoja sinulle sitten", Kallapentu kurkkasi olkansa taakse ja heilautti häntäänsä takaisin klaanitoverilleen, ennen kuin viimeinenkin karva Kaikukosken turkista hävisi pennun näköpiiristä. Hän ei sen jälkeen hetkeen puhunut, mutta rikkoi kuitenkin hiljaisuuden tylsyydestä muodostuneella haukotuksella.
"Anna kalanraatosi", hän käski Varjopentua, eikä oikeastaan odottanut vastaväitteitä tuolta vaan käpälällään siirsi ne omiensa lisäksi sivuun tietyn sammalpedin luokse, joka ei ollut heidän. Kallapentu kaivoi sirolla tassullaan pedin keskelle kuopan, jonne sitten tiputti Kaikukosken tuomien kalojen jäännökset ennen kuin peitti ne samoilla sammaleilla kuin mitään ei olisi muuttunutkaan. Kallapentu naurahti itsekseen ja palasi hyvän teon tehneen näköisenä takaisin omalle pedilleen veljensä luokse ja pisti maaten raidallisen kollin vierelle.
"Älä sano sitten mitään, okei?", pentu varmisti Varjopennulle. Hän oli juuri pistänyt kalan raadot Kastepennun sammalpedin suojiin, kun kilpikonnakuvioinen pentu ei ollut paikalla sitä todistamassa. Valkoruskealla pennulla on jo ollut pidemmän aikaa tavoitteena jotenkin kiusoitella omissa maailmoissaan seikkailevan pesätoverinsa kustannuksella, eikä malttanut odottaa siksi pennun paluuta sieltä, minne ikinä menikään aikaisemmin.

Nimi: Tattoo (Kotikisu)

16.07.2019 13:30
Maine coon oli tyytyväinen, että veljensä taipui hänen tahtonsa mukaisesti pitämään hänet hengissä ja mahdollisesti myös palauttamaan hänet takaisin kotiinsa iltaan mennessä, ja kolli näyttikin sen mieltyneellä hymyllä kasvoillansa tuuhea häntä keinuen takanansa.
"Kiitos, veli hyvä. En halua jättää sitä hetkeä välistä", hän vastasi tyytyväisesti naurahtaen lauseen lopussa. Onneksi hänellä oli isoveli, joka ymmärtää.
Toisin kuin mitä Bouncer teki päästääkseen aidan toiselle puolelle vapauteen, Tattoo oli ehtinyt tukkimaan itsensä aidan raosta ennen isompaa kollia, jota oli käyttänyt jo vuosien ajan. Rako oli alkanut tuntumaan Tattoolle ahtaalta muutaman ylimääräisen kilon jälkeen, mutta yritti olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota. Hän vihasi leikkaajan jälkeen iskeneitä vaivoja, eikä mielellään näistä puhuisi ääneen, ei edes Bouncerin kanssa. Hänen sukukalleutensa sentään oltiin säilytetty toisin kuin hänen nuoremmalla veljellä, jonka omistajat ajattelivat sen olleen ainoa tapa saada Tattoo "rauhoittumaan". Joo, homman se oli hoitanutkin osittain, mutta Tattoon ulkonäkö kärsi siitä eikä kolli tuntenut oloaan niin itsevarmaksi enää kuin ennen.
"Mikä on, Bo? Onko ihmisesi alkanut antamaan sinulle enemmän murkinaa kuin pitäisi?", kotikisu huikkasi veljelleen, jonka menoa katseli jo alhaalta käsin piha-aidan toiselta puolelta, ennen kuin isokokoinen katti pääsi takaisin veljensä äärelle omin neuvoin. Hän ei voinut kuitenkaan muuta, kuin virnistää toiselle kissalle ilkikurisesti, ennen kuin lähti kollin matkaan suunnistamaan tänne metsään, mistä he olivat aikaisemmin sopineet. Ja hän todella toivoi että se takaisi maine coonille kunnon varjot näin kuumana kesäpäivänä. Hän ei todellakaan tykkäisi, jos saisi lämpöhalvauksen kesken matkan.
Samalla reissulla, mitä veljekset kahdestaan nyt käppäilivät katujen ja teiden ylitse, Bouncer kysyi häneltä murkinasta, mitä Tattoo oletti saavansa illalla omistajiltaan ja millaista hän kuvitteli sen olevan. Tattoo pahahti ja nosti katsettaan suuntaan, minne he olivat menossa parhaillaan.
"Luulisi tehneeni heille erittäin selväksi, että märkäruoka on se minun juttuni", Tattoo ilmoitti viiksiään väräyttäessään ja leukaa korotessaan muisteli, kuinka oli aina hänelle tarjotut nappulat kulhossaan työntänyt kumoon eikä suostunut syömään näitä, ellei ihminen heittänyt sekaan jotain pehmeää tai sitten märkäruokaa. He eivät ole sen koommin edes harkinneet syöttävänsä silmäterälleen kuivia nappuloita. Niitä söi Tattoosta vain nyhrevöt, joilla ei ollut yhtään makuaistia tai jotka halusivat vain mielistellä ihmisiään syömällä kaiken, mitä nuo tarjoavat.

Nimi: Kastepentu (Jokiklaani)

13.06.2019 14:08
Kastepentu huomasi yllätyksen leopardikuvioisen kasvoilla, joka sitten vaihtui mietteliääksi, kun tuo pohti pennun ehdotusta. Kirjavaturkkinen sitten kuunteli, kuinka parantajat eivät saisi itselleen kumppania tai pentuja, mutta tuo ei häntä haitannut. "Niin ei minua kiinnosta, olen myös varma ettei tulekkaan kiinnostamaan". Hän naukui vakuuttavasti pehmeällä äänellään. Harhakuvan suostuessa Kastepentu räpäytti silmiään iloisesti. "Kyllä, olen varma päätöksestäni". Hän kehräsi vielä, innostus kasvaessaan kun tuo ajatteli kertoa hyvät uutiset hiekkaturkkiselle Ohdakemyrskylle, joka oli hänen kanssaan odottanut parantajan pesän ulkopuolella.
Vaikkakin nyt kun oli saanut varmistuksen Harhakuvalta, hän ei tiennyt miten pitäisi jatkaa. Kiittäisikö hän ja poistuisi vain paikalta? Se kuulosti pennulle järkevimmältä, mutta tuo ei ollut varma oliko parantajalla vielä muuta sanottavaa, joten loppuen lopuksi pentu vain vilkaisi pesän uloskäynnin suuntaan mutta jäi vielä istumaan ja odottamaan.

Nimi: Smoke (Erakko)

23.05.2019 23:23
Smoken viikset värähtivät, mutta se ei vaikuttanut kovinkaan leikkimieliseltä. Helioksen joukko ei ollut suurikaan. Smoke ei silti menisi lankaan. Se oli oppinut varomaan ja jopa tiettyyn pisteeseen saakka pelkäämään muita kuin klaaneja. Joka tapauksessa helpotuksen häivä käväisi keltaisissa sielunpeileissä, sillä Helioksen kuvauksesta ei tuntunut tunnistautuvan järven kulkukissojen joukko. Sacra ei siis ollut tämän kissan johtaja. Parempi niin.
"Puhut siitä kuin et välittäisi. Mutta ehkä ymmärrän; kuka kaipaisikaan vanhempia, jotka tiukan paikan tullen hylkäsivät pentunsa." Smoke hymähti lisäten kuitenkin kuin sivuhuomiona, miten se yritti ymmärtää Heliosta. Kultainen päivänsäde oli miltei kolea tietyillä saroilla, eikä tuo siksi onnistunut herättämään Smokessa niinkään myötätuntoa. Se olisi ollut turhaa. Niinpä savunharmaa hahtuvaturkki päätti jättää asian sikseen. Se ei niinkään odottanut vastausta.
Helios vaikutti ottavan itseensä teatraalisen käpälä sydänalaa puristaen -eleensä kanssa, mutta Smoke vain hymyili karusti. Sen hännänpää vääntyili selvästi ja agitoituminen oli vaikea jättää huomaamatta.
"Etsitkö itsellesi... isäntää, kenties? Miksi hankkiutuisit palvelemaan järven vaarallisimpia kissoja? Jos menet heidän joukkoonsa, tuot meille muille ongelmia. Käsitätkö kaavan? Palvelisit pahaa, enkä lainkaan arvosta sitä."
Mutta mitä muuta Smoke saattaisikaan odottaa palkkasoturilta? Helios ei ollut tosiaan sanonut etsivänsä kulkukissoista palveluntarvitsijaa, mutta Smoke ei jaksanut kuvitella mitään muuta syytä sille, miksi toinen kyseli järven vahvimmista heti kättelyssä. Se tuhahti. Ja vain siksi, koska kyse oli vahvimmista, ei vaarallisimmista kissoista.
Helioksen antaessa puolikkaan kalastaan Smokelle kieltäytyi entinen klaanilainen niinkään asiaa enempää ajattelematta. Se saattoi tehdä nopeita johtopäätöksiä, mutta Helios oli sen mielestä antanut ymmärtää aikomuksistaan tarpeeksi vähän, mikä taas johti Smoken suunnalta epäluottamukseen. Sulan kultaiset hornankattilat siristyivät.
"Itsellesi ehkä", Smoke sanahti yllättävän rauhallisesti ottaen huomioon, miten sen ohuet selkäkarvat olivat pörhistyneet suoranaiseksi irokeesiksi. "Ja koska klaanit palaavat vielä. Tämä on heidän kotinsa, eikä kukaan hylkää kotiaan noin vain."
Helios oli jo haastamassa Smokea taisteluun! Kappas vain; savunharmaan asento jännittyi, mutta loukkaantumisesta hieman vinossa seisovasta olemuksestaan huolimatta se ei näyttänyt pelkäävän. Se olisikin saattanut käydä suoraan kimppuun, jos täysin vieras ääni takavasemmalta ei olisi kiinnittänyt sen huomiota. Helios olisi aika varmasti nähnyt tulijat ensin, mutta tuulen vuoksi kumpikaan rannalla nahistelevista kissoista ei voinut haistaa noita ennen kuin oli liian myöhäistä. Niinpä Smoke loi kovan, varoittavankin, katseen Heliokseen ennen kuin se kääntyi ympäri selkäkarvojaan tasoitellen. Rantaa pitkin marssikin kaksi vitivalkoista kollia, ja Smoken hämmästykseksi noita oli suorastaan mahdoton erottaa toisistaan. Molempien kasvoilla loisti sininen ja keltainen sielunpeili, kun taas turkit olivat puhtainta valkoista, mikä Smoken mieleen ensimmäisenä sattui. Millisekunnilta tuntuvan ajan se punnitsi tilannetta, huomasipa hyvinkin ensimmäisen puhujan kynsien olevan edelleen piilossa, joten toivoa saattaisi vielä olla. Ilmassa leijui kuitenkin varoitus, sillä puhuja vaikutti turhan rennolta ja täten arvaamattomalta.
"Kunnioitukseni klaaneja kohtaan on ainakin etsimässä jotain elonmerkkejä järveltä. Hajuaistista en ole niin varma. Näppärää, pääsitte yllättämään hyvin tuulen alapuolelta." Smoke tavoitteli hieman vaikeasti rennompaa äänensävyä heittäen mukaan kevyen kehunkin. Se tiesi jäävänsä etenkin nyt alakynteen, jos taivasklaanilaiset päättäisivät pillastua vielä Helioksen lisäksi. Auringonkehrän väristä kollia vilkaisten se mahdollistaisi lyhyen keskittymisen toisen tekosiin, jos Helios päättäisi liikkua.
"Nimeni on Smoke - tai Savukynsi. Olen entinen Myrskyklaanin soturi ja palasin etsimään klaaneja järvelle. Oletteko te ainoat jäljellä?" savunharmaa tiedusteli yrittäen välttää ilmapiirin kiristymisen. Toinen kaksoisolennoista kyseli, oliko Helios Smoken kaveri. Voi, kaunis ironia.
"Tuskin kuulostimme korviinne ystäviltä, vai mitä?" se heittikin vastakysymyksen vastausta kuitenkaan odottamatta. Ehkäpä tämä soturi osaisi laskea yksi yhteen ihan itse.
"Kiihkeytemme tai sen puuttuminen ei välttämättä kuulu teille. Olette kuitenkin järkeviä kissoja, eikös? Miksi aloittaa turhaa taistelua ohikulkumatkalaisten kanssa?"

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

23.05.2019 16:44
Bouncer joutui siristelemään kevyesti keltavihreitä silmiään auringonpaisteessa, kun ehdotti veljelleen lähtöä metsään. Hän ei vastannut mitään siihen, kun Tattoo kommentoi siihen, miten hän ei olisi ollut tahtonut tulla ulos paistumaan, mutta oli kumminkin tullut. Bo hymähti hieman, koska helle oli kieltämättä tukala. Hän kuitenkin nyökkäsi hyväksyvästi metsään menolle ja päästi suustaan matalan kehräyksen. "Ilma on kieltämättä tukala, mutta älä huoli, pidetään sinut iltaan asti hengissä, jotta pääset maistamaan uutta murkinaasi." Suurikokoinen mustaruskea kolli nosti pitkän puuhkamaisen häntänsä pystyyn, mutta se laskeutui nopeasti alas, sillä helle oli tarpeeksi viemään energiaa niin, ettei paksuturkkinen kotikisu jaksanut olla aivan niin pirteä. "Hyvä on, raahaan sinut kotiin, mikäli paahdut", Bo lupasi nuoremmalle veljelleen ja seurasi toista kissaa kohti autaa. Bo pysähtyi seuraamaan tuuheita mustia viiksiään väräyttäen Tattoon yllättävän ketterää kiemurtelua aidan aukosta ulkopuolelle. Tattoo oli suurikokoinen hänkin ja Bouncer häntä vielä hitusen suurempi, niinpä Bo epäili, ettei ehkä mahtuisi kolosta. Maine coon kolli peruutti takamustaan heiluttaen ja otti vauhtia loikatakseen aidalle. Loikka onnistui kohtuu hyvin siihen nähden, että Bo onnistui pääsemään aidan päälle. Kovin tyylipuhtaaksi kollin suoritusta ei kuitenkaan voinut sanoa. Hän mätkähti aidalle mahalleen ja huitoi hetken melkein koomisen keskittynyt ilme kasvoillaan, jotta sai etukäpäliensä avulla vedettyä itseään tarpeeksi eteenpäin, jotta hän sai myös huitovat takajalkansa ja takapuolensa hilattua aidalle. "Näin", Bo ähkäisi rauhallinen hymy huulillaan ja loikkasi sitten alas, laskeutuen hieman raskaankuuloisesti, mutta pehmeästi. "Joten", Bo aloitti kevyesti puuskuttuaen kävellessään verkkaiseen tahtiin kadun yli ja kohti nurmialuetta, jonka reunalla oli jo varjostavia puita. Bouncer ei harvoin käynnyt metsässä. "Luuletko, että saat semmoista märkää ruokaa vai jotain uusia kuivia nappuloita?" Bouncer pohti ääneen hieman mietteliäänä ja vilkaisi veljeensä. Bouncer ei ollut viimeaikoina saanut kaksijaloiltaan mitään uutta, mikä oli harmi. Bo tassutteli tien reunaa myöten ja pysytteli parhaansa mukaan varjoissa. He alkoivat verkkaisellakin tahdilla lähestyä aluetta, jossa kaksijalkala loppui.

Nimi: Aamukaste (Taivasklaani)

14.05.2019 23:52
Aamukaste näki huvittuneisuudella peitetyn ylpeyden veljensä kasvoilta ja siristeli leikkisästi silmiään. ”Oi tiedäthän, pyrin miellyttämään.” Hän kehräsi takaisin, yhdenlainen virne huulilleen noustessa kuin kissalla edessään. Hän kumartui noutaaan linnun takaisin hampaisiinsa ja huomasi Tihkupyryn merkitsevän silmäyksen ulos leiristä. Aamukaste kohotti kuin yllättyneenä kulmiaan ja sanoi höyhenten takaa niin selvästi kuin vain kykeni. ”Hm? Meinaat viedä minut oikein ulos syömään, mistäs moinen ele?” Hän leikitteli.
Aamukaste lähti kuitenkin tassuttelemaan kaksoisveljensä perässä ulos leiristä, huomaten miten toinen tarkkaili lapansa ylitse, ettei kukaan kiinnittäisi heihin huomiota. Aamukaste siis piti askeleensa keveinä ja otti muutaman nopeamman askeleen, että oli rinnatusten veljensä kanssa.
Kun he pääsivät onnistuneesti pois leirin näköpiiristä, ilman että kiinnittivät kenenkään huomiota, antoi Aamukaste askeltensa rentoutua ja käppäili melkeinpä samaan askeltahtiin Tihkupyryn kanssa metsän siimekseen. Näinä kuumina kesäpäivinä hän oli erityisen kiitollinen puhtaanvalkeasta turkistaan. Hänen oli pakko myöntää, että häntä aavistuksen kutkutti tietää, miksi ihmeessä juuri Lehtipuro, joka oli pasahtamista vaille raskaana, lähti saattamaan ulkopuolista pentua ulos heidän leiristään. Miksi ei sitten vaikka Okaviilto, joka sen oli tuonutkin? No, eipä ollut hänen asiansa, jos kuningatar tahtoi lähteä reippailemaan menettääkseen edes osan raskaudensa aikana saamista kiloista.
Aamukaste vilkaisi Tihkupyryyn veljen kysellessä, mihin suuntaan seuraavaksi. Hän kuonolleen levisi parhaansa mukaan linnun takaa veikeä hymy. ”Sinä hemmottelet minua, veli-rakas.” Hän naurahteli, mutta nyökkäsi sitten kuitenkin Tihkupyryn idealle. Järvi kuulosti hyvältä idealta, siellä varmastikin tuulisi joka voisi taas helpottaa tätä paahtavaa kuumutta, jonka syypäänä oli taivaalla möllöttävä keltainen valopallo.
Aamukaste oli melkein törmätä veljeensä, kun Tihkupyry pysähtyi kuin seinään. Hän vilkaisi toista ensin kulma koholla, mutta huomasi sitten toisen tarkkailevan järven rantaa hyvinkin intensiivisesti. Vieden eriväristen silmiensä katseen huomion kohteeseen, huomasi hänkin silloin kaksi kissaa. Hän yhtälailla jämähti hetkeksi paikoilleen, yllättyneenä enemmänkin. Hän ensin ajatteli, että joku tuttu olisikin vienyt heidän valitsemansa paikan, kun tajusikin sitten tilanteen. Aamukaste hiljaa kumartui laskemaan linnun leuvoistaan, sen hajun peittäessä hänen muuten niin tarkat aistinsa. Hänen korvansa kääntyivät varuillaan eteenpäin, vilkaisten kaksi muukalaista läpi. Kaksikko näytti olevan kuonot vastakkain, kiusaantuneen ilman voidessa melkein haistaa. Aamukastetta huvitti tilanteessa jotenkin se, että kultaraidallisen kissan turkista roikkui levänpala, märän turkin saadessa kissan näyttämään muutenkin jotenkin raasulta. Mutta tilanne kuitenkin oli, niin että he olivat heidän reviirillään luvatta. Aamukaste vilkaisi Tihkupyryyn ja näki saman ajatuken vilahtavan myös veljen mielessä, jos hän nyt mitään toista tunsi.
Heidän katseensa sattuivatkin kohtaamaan, veljen samanlaiset sielunpeilit kertoessa ihan saman viestin kuin hän ajattelikin. Aamukaste siis vakavan oloisena nyökkäsi ja kääntyi takaisin ulkopuolisten puoleen. Luonteisesti ottaen saman askeltahdin kaksoisveljensä kanssa Aamukaste antoi itsensä suoristautua ylvään oloisesti täyteen mittaansa, vaikka antoikin ilmeensä pysyä tyynen ilkikurisena. Tarpeeksi lähelle kaksikkoa päästessään Tihkupyry päättikin paljastaa heidän läsnäolonsa. Aamukaste suojasi vaistomaisesti veljen sivua, vaikka peittikin sen sievästi ottaen yhden sivuaskeleen, myös varmistaakseen sen että olisi valmis toimimaan jos tarve vaatisi.
Aamukaste naksautteli toruvasti kieltään veljen sanojen päätteeksi. ”Tck, tck, tck.” Hän antoi sielunpeiliensä käydä vuorotellen kummassakin kissassa. Hän ei halunnut vaikuttaa aggressiiviselta, mutta ei kuitenkaan siltäkään, että ei olisi varuillaan kahdesta. Niinpä hän veljensä tavoin otti soturillisen olemuksen ylleen, hännän noustessa koukulle selän päälle kuin uteliaisuudesta. ”Ehkä eksyneitä, ehkä vain sitten hitaita ymmärtämään, että ei kannata ihan jokaisen reviirille tunkea.” Aamukaste naukui rennosti, kuin säästä puhuen, kannustaen Tihkupyryn sanomaa.
Hän antoi huulensa toisen pään kohota hieman, hännänpää vääntyillen. Hän näki selvästi, että kultaturkkinen yksilö oli aivan valmiina toimimaan, kynnet syvälle maahan painettuna. Toinen taas vaikutti kiusaantuneemalta, joten hän epäili harmaan kissan ryhtyvän heti kahakkaan, varsinkin jos jo ennen heidän tuloaan olivat he haastamassa riitaa. Niinpä kulmaansa siisti kohottaen Aamukaste kysyi viileästi harmaaturkkiselta. ”Kaverisi?” Hän heilautti vielä oikein merkitsevästi päätään kultaturkkiseen suureen kissaan, kuin tarkistaakseen että toinen tiesi kenestä puhuttiin. ”Tilantenne vaikuttaa melko kiihkeältä, joten ehkäpä olisi parasta, että viette sen muille maille, missä ette häiritse asukkeja.” Sanoihin ehkäpä piiloutui pieni uhka, joka pitäisi kaivaa esille hänen rennohkon olemuksensa seasta. Hän ei kuitenkaan tahtonut, että kumpikaan muukalaisista kävisi päälle, mutta oli luottavainen myös hänen ja Tihkupyryn taitoihin. Tai ehkäpä sanat voisi ottaa myös ihan toisella tavalla, mikäli toinen huumoriveikkoja olisi.

Nimi: Chaos (Kulkukissa)

04.05.2019 01:35
Chaoksen olisi tehnyt mieli puistaa päätään turhautumisesta jo sille, kuinka sokeasti heidän veljensä onnistui rymistelemään eteenpäin ja törmätä sitten suoraan suurikokoiseen tuntemattomaan naaraskissaan. Chaoksen olisi todellakin tehnyt mieli huomauttaa, kuinka paljon aukkoja Jayn logiikassa aina oli, varsinkin hänen perillispakkomielteensä suhteen, Sacra ei ollut edes ehtinyt opettaa heille juuri mitään, ei varsinkaan Jaylle. Kusi heidän vanhimmalla veljellään oli silti onnistunut nousemaan melko lahjakkaasti päätään ja ajatus itse asiassa huvitti marmorikuvioista kollia hieman hänen omaksi yllätyksekseen.
Hän kuitenkin käänsi huomionsa käpälillä olevaan ja hänen teki mieli voihkaista ääneen Jayn seuraavista sanoista. Veljen idioottimaisuus melkein satutti. Chaos astahti hieman eteenpäin lähes välinpitämätön ilme kasvoillaan, pyöräytettyään ensin eriparisia silmiään. Hän näki myös vieraan naaraskissan pyöristyneistä silmistä, että tämä oli yllättynyt Jayn puuheenaloituksesta, eikä mikään ihme. "Suo anteeksi, veljemme on idiootti", Chaos naukaisi sitten ja esitteli itsensä ihan vain siksi, että Jay oli jo ehtinyt esittelemään itsensä ja nimettömyyden suoja oli jo menetetty. Muukalainen myös esitteli itsensä Dakotaksi ja Chaos päätti osoittaa ainakin itse hieman parempia tapoja mahtipontisen Jayn rinnalla. Välillä harmaaturkkinen kolli mietti mitä hänen veljensä päässä liikkui vai liikkuiko ylipäätään mitään. "Nimeni on Chaos. Olemme vain matkalla mekin ja keskenämme olemme muutaman sattuman kautta, siinä kaikki", nuori kolli sanahti lyhyesti, hieman viileä ilme kasvoillaan ja säilytti asentonsa lähes liikkumattomana, siinä missä heidän vanhin veljensä yhä pyrki mahtailemaan. Chaoksen hopeaisen ja keltaisen silmän katse käväisi lyhyesti Edelweissisä ja Saganissa, jotka olivat onneksi huomattavasti Jayta järkevämpiä. Vaikka Chaos ei voinut sanoa olevansa kovin läheinen kenenkään sisaruksensa kanssa, hän silti sieti kahta muuta huomattavasti Jayta paremmin.
Ja totta kai heidän veljensä meni möläyttämään Heavy Rainistakin, oikeasti, eikö harmaavalkea nuorukainen osannut pitää salassa mitään? Chaos sulki hetkeksi silmänsä turhautuneena. Häntä oli yleensä kohtuullisen vaikea ärsyttää, mutta Jay onnistui siinä kyllä aina maineikkaasti. "Heavy Rain johtaa yhtä paikallista kulkukissajoukkoa", Chaos selitti lyhyesti, mutta jätti sanomatta muuta, silmäillen vierasta naaraskissaa hieman varuillaan. Ei ollut mitään takeita siitä, ettikö Dakota voisi valehdella heille ja olla kuitenkin naaraan joukon jäsen. Sen tähden olisi parasta, mitä vähemmän Jay paljastaisi. Toinen pentu ei tajunnut sitä, mikä oli muille sisaruksille itsestäänselvää, se, etteivät he pärjäisi aikuiselle kissalle. Sen vuoksi Chaoksen tuuheampi häntä vääntyili muutaman kerran, kun hän mulkaisi Jayta silmät siristettyinä polttavassa auringonpaisteessa. Missä vaiheessa oli tullut näin kuuma? Nuori kolli ei silti ulospäin näyttänyt paljon epämukavuuden merkkejä.
Jayn seuraavat sanat saivat viimein Chaoksen voihkaisemaan ääneen turhautumisesta, mikä oli harvinainen tunteen osoitus kollille. "Ei miksikään, kuten sanoin, veljemme on idiootti. Pahoittelut siitä", hän painotti viimeisiä sanojaan uudestaan ja hänen silmiensä viileä katse välähti lähes vaarallisesti Jayn suuntaan. Kunpa Edelweisskin sanoisi jotain ja vaimentaisi heidän veljensä, hänen suustaan kuuli paljon viisaampia sanoja.
"Jatkamme mielellämme matkaamme, mutta jos voisit kertoa meille oletko kenties törmännyt kulkukissajoukkoihin lähimailla se olisi hyvä", Chaos naukaisi sitten katsoen ylös Dakotaan kuulostaen kenties hieman pikkuvanhalta, joskin eri tavalla kuin Jay.

Nimi: Herukkaviiksi (Taivasklaani)

03.05.2019 15:33
Päästyään pois Tähtiklaanin... tai minkä lie mailta, hänen silmänsä rävähtivät auki. Hetken kolli oli hieman paniikissa eikä päässyt nousemaan ylös yrityksistään huolimatta, joten parantajakissa päätti rauhoittua hetkeksi hengittelemään makuulteen. Hän soi tuiman silmäyksen vierelleen ilmestyneelle oppilaalleen, mutta antaa pian katseensa rentoutua. Vaikka hän ei olisi halunnutkaan kenenkään näkevän häntä tässä kunnossa ja oli hieman nyrpeissään Unentassun läsnäolosta, hän ymmärsi naaraan haluavan vain hyvää ja parempi parantajaoppilaan tupsahtaminen paikalle kuin muiden klaanilaisten. Hän olisi haudannut itsensä kuoppaan, jos esimerkiksi Tulenkipinä olisi tällä hetkellä hänen vierellään Unentassun sijasta.
Hän ravisti päätään rauhoittuessaan ja nousi ensiksi varoen istumaan nuolaisten rintakehäänsä pari kertaa kootessaan ajatuksiaan. Onneksi paranjataoppilas oli hänen apunaan, eikä täten kollin tarvitsisi itsekseen yritä tulkita näkemäänsä.
"En ole itsekkään aivan varma", Herukkaviiksi nurahti toiselle vastaukseksi noustessaan neljälle käpälälleen ja lähti sitten tassuttelemaan pesäänsä kohti viittoen monivärisellä hännällään oppilastaan seuraamaan.
"En halua muiden kuulevan vielä sanaakaan tästä."
Pesälleen päästyään hän istahti pehmustetulle pedilleen ja soi nopean vilkaisun aiemmin keräämiin yrtteihinsä, jotka eivät olleet asettuneet paikoilleen oma-aloitteisesti.
"Uskon käyneeni Tähtiklaanin mailla, mutta paikalla eivät olleet esi-isämme... Ehkä Pimeä Metsä? En nähnyt ketään, mutta tunsin pahan läsnäolon", parantaja kertoi oranssiläikikkäälle katsoen maata ajatuksissaan, miettien yhä itsekin näkyään.
"Kukaan ei puhunut minulle sanaakaan. Kaikki oli hyvin hiljaista. Jossain vaiheessa taivaalta ilmestyi kyyhkyjä, jotka tulivat pimeyden nielaisemaksi ja heräsin", kolli naukaisi pohtiessaan, oliko kertonut kaiken oleellisen näystään. Eihän siinä okein ollut edes tapahtunut mitään, vaikka tähtitaivaan alla oli tuntunut ajan liikkuvan todella hitaasti. Ihan kuin hän olisi ollut siellä tunteja. Mutta tuskin aika oli kulunut niin hitaasti. Luultavasti hänen liikkumattoman kehonsa ympärille olisi kerääntynyt enemmänkin klaanilaisia sinä aikana kauhistelemaan.
"Mitä sinä ajattelet tästä, Unentassu?"

©2020 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com