Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

http://warriorcatsrpg.suntuubi.com/datafiles/userfiles/Image/wildfire.png

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Kanjoni | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli <  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Nameless (Erakko)

04.01.2020 00:09
Nameless häntä keinui puolelta toiselle Élanin jatkaessa nimen utelemista. Valkoinen kolli kumartui ja venytti selkäänsä kaarelle, häntä koukulle selän päälle noustessa. ”Ei minulla sellaista ’nimeä’ ole, miksi sitä kuvailet.” Nameless tässä vaiheessa kallisti hieman päätään ja totesi uneliaasti. ”Mutta Narriksi minua on joskus kutsuttu, niin kai se käy, vaikka ei nimeni olekaan.”
Namelessin ja Élanin puheet vaihtuivatkin sitten peliin, mitä kolli oli kovin koettanut toiselle selittää. Tai ehkä ei sittenkään niin kovasti. Mutta Élanin hämmentyessä pelin säännöistä Nameless istahti valkealle takamukselleen ja heilautti häntänsä pään suoraan toisen kuonolle, joten tämän silmät peittyivät, pakottaen todennäköisesti toisen räpyttämään. ”Kun sulkee näön, häviää pelin, oi kyllä häviää. Sitten toinen on voittaja, sillä toinen hävisi.” Nameless selitti nyt jo vähän turhautuneen oloisena, ihmetellen, miten ihmeessä pikkukissa ei ymmärtänyt niin helppoa peliä.
Ja Namelesshan oli voittanut pelin! Hän ilmoitti iloaan naaraalle, joka oikein häntä onnitteli. Nameless virnisti, kellertävät hampaat välkkyen, hänen nyökytellessä takaisin toiselle, oikein tyytyväisenä. Nyt kun peli oli ohi, Nameless pitkät kynnet paljastettuina rapsutti takajalallaan niskaansa, raapien ihoa niin että melkein rikki meni, mutta silti kutina hävisi, katosi jälleen, joskus muulloin ilmestyttäväksi. Élan päätyi silloin kysymään vesikissoista, johon Nameless vastasi tassuilleen nousten. ”Vesikaksoset vedessä viihtyvät, kyllä vain. Mutta he onnistuvat loikkimaan pienempiin ja suurimpiin vesiin, ehkäpä näkymättömäksi muuttuvat? Ehkä niin nopeaita ovat että heti kun silmä välttää ovat jo muualla ja tulevat takaisin yhtä nopeasti?” Nameless tuumaili, kohottaen hetkeksi pilviin katseensa, melkein kuin siltä vesikissoja etsien, ennen kuin ravistellen mahtipontisesti itseään ja lähti kävelemään laiturilta pois. ”Ehkäpä heitä ei vesi haittaa, siksi turkki pysyy märkänä? Minä en vedestä välitä, en yhtään, kaukana vesikissoista siis pysyn.” Nameless päätti, ollen tällä kertaa tätä mieltä asiasta.
Laituri tassujen alla vaihtui pieniksi kiviksi, jotka peittivät maata kahden suuren pesän äärellä. Kaksijalkojen tassut kivistä pitivät? Ehkäpä, ehkäpä. ”Onko pesäsi täällä päin? Kaksijalka pesässä ehkä majailet?” Nameless tuumiskeli nuorukaiselta.

Nimi: Varjopentu (Jokiklaani)

03.01.2020 23:51
Kuten arvella saattoi, Kallapentu ei ollut kovinkaan hyvillään Varjopennun sukiessa toisen turkin takaisin kuntoon, piikitellessä heti takaisin kovaan tahtiiin. Varjopentu äännähti ymmärryksensä, normaaliin vähäsanaiseen tapaansa, ja laski päänsä syvään huokaisten siskonsa selälle, joka piti itsensä kiireisenä pyyhkien omalla tassullaan otsaansa. Heh, Varjopennun häntä värähti, sisko kykeni esittämään ihan vain miten tahtoi, mutta kolli veikkasi, että naaras oli vain tyytyväinen että hän oli onnistunut huomauttamaan karvatupsusta.
Varjopentu päätti viimein tuoda tylsyytensä esille ja päätyi jopa ehdottamaan, että he menisivät klaaninvanhimpia morjestamaan, mitä katui melkeinpä heti kun sai sanat sanottua, sillä vaikka Kallapentu ensin narisikin ja naureskeli ajatukselle, sisko päätti kuitenkin, että juuri niin he toimisivat.
Varjopentu nosti päänsä siskonsa selältä ja nenäänsä nyrpestäen vilkaisi kun Kallalehti nousi tassuilleen, valmiina lähtemään. Varjopentu vilkaisi ulos pesästä, missä kuuma päiväaurinko puhalsi kuumaa ilmaa sisälle ja lopulta raahautui tassuilleen. ”No mennään sitten. Ehkäpä Ikirouta ottaa sinut kainaloonsa ja sitten saatkin nauttia hänen seurastaan oikein kunnolla.” Varjopentu hymisi tympeästi, sillä saattoi jo aivan arvailla siskonsa reaktion moiseen tekoon. Kallapentu purisi vanhukselta varmaan korvat irti.
Varjopentu siristeli silmiään aurinkoa vastaan heidän astuessaan ulos pesästä. Ensimmäisenä hänen katseensa osui päällikönpesän kohdalle, josta näkikin sitten Kirkasturkin ja Nopsavarjon, heidän tuoreen varapäällikkönsä. Kaikukoski löytyi Täpläjalan viereltä, heillä näyttäen olevan jonkinlainen keskustelu kesken. Varjopentu nuuhkaisi ilmaa ja kykeni haistamaan partioden tuoman tuoreen saaliin. Pitäisikö heidän viedä klaaninvanhemmille ruokaa?
Varjopentu pysyi siskonsa vierellä heidän matkatessa klaaninvanhempien pesälle, jolloin hän huomasikin Ikiroudan ja Fasaanisydämen tutut hahmot. Varjopentu antoi Kallapennulle mahdollisuuden tervehtiä ensin ja vasta sen jälkeen itse naukui. ”Hei Ikirouta, Fasaanisydän.”

Nimi: Tulilintu (Taivasklaani)

03.01.2020 01:13
Tulilintu oli vähällä sävähtää hitusen, kun Syyskynsi selitti hiekanväriselle oppilaalle, miten Taivasklaani oli jäänyt järvireviireille. Muisto teki yhä kipeää ja oli hyvin vähällä, ettei liekkiturkkisen naaraan selkäkarvat nousseet pystyyn ja, ettei hän sähissyt kolleille, kuinka Taivasklaani oli JÄTETTY järvireviireille. Hän kuitenkin nieli sanansa ja hillitsi kiukkunsa, onnistuen pitämään ajatuksensa omina tietoinaan. Katkeruus ei auttaisi häntä mihinkään nyt, mutta naaras ei siltikään onnistunut aivan pitämään sitä poissa äänestään, kun Syyskynsi kysyi Taivasklaanista. Tulilintu nyökkäsi lyhyesti naukuen: "Hyvä kuulla, että Varjoklaanilla menee hyvin." Sitten naaraan ilme kuitenkin muuttui synkemmäksi ja hän naukui: "Taivasklaania ei enää ole." Katkeruus kuului väkisinkin hänen äänestään ja sen takana suru, vaikka hän yritti estää sitä. Hän ei voinut antaa itsensä ajatella Tulenkipinää ja muita nyt. Hän vain murtuisi. "Kaikki ovat kuolleet", Tulilintu naukaisi hiljaa ja hetkeksi hänen silmiensä katse kohtasi suoraan hänen vihreiden silmiensä katseen ja hetken Tulilinnun silmät näyttivät hyvin murheellisilta. Sitten hän kuitenkin vilkaisi Syyskynnen oppilasta miettien, kertoisiko enemmän, mutta päätti sitä vastaan. Jos he olisivat kahden tilanne olisi ollut toinen ja Tulilintu tukahdutti kaipauksen hetken lohtuun, kuten Suuren Tuhon jälkeen.
Tulilintu päätti jättää aiheen sikseen, heilauttaen vain kerran häntäänsä ja kiinnitti itsekin katseensa jälleen kollin oppilaaseen, jolle Syyskynsi juuri kertoi tunkeilijoiden häätämisestä. Tulilintu oli juuri sanomassa, ettei tahtonut olla enempää vaivaksi, kun kuuli ja haistoi lähestyvän kissan. Tulilintu jännittyi ja oli aikeissa lähteä ennen tämän saapumista, kuitenkaan hän ei ehtinyt kun kolmas kolli jo rynnisti heidän luokseen aivan henkeä täynnä. Hieman varautuneena oranssinpunertava naaras tarkasteli puuskuttavaa kollia, joka ei vaikuttanut omalta kiireeltään edes huomaavan taivasklaanilaista soturia. Tulilintu kohotti hieman kulmiaan toisen kollin sanoille, tämän tavassa puhutella mustavalkoista kollia oli jotain sellaista, mikä sai äkisti naaraan pohtimaan olisiko Syyskynsi voinut nousta varapäällikön asemaan sitten viime näkemän? Tai ehkä kunnioittava puhe ja tapa miten Syyskynsi pyysi Laulunkaikua jäämään Hietatassun avuksi johtui vain siitä, että kolli saattoi olla kokeneempi soturi.
"Olen lähdössä", Tulilintu naukaisi sitten, näyttäen matalalla riippuvalla hännällään, ettei hän ollut uhka. Kohdaten vielä pikaisesti Syyskynnen katseen, hän naukaisi: "Näkemiin sitten, Syyskynsi." Tulilintu katseli lyhyen hetken hänen peräänsä tuntien outoa kaipausta, jota ei oikein osannut nimetä. Hänhän oli nähnyt itse miten Syyskynsi voi, se oli enemmän kuin hän oli uskaltanut edes toivoa ja sen olisi pitänyt riittää. Kollin kadottua nopealla ravilla näköpiiristä punaturkki vilkaisi oppilasta ja soturia hieman viileämmin, mutta silti vielä lähes alistuvin elein. "Teidän ei tarvitse kantaa huolta minusta. Lähden heti. Voitte seurata, jos tahdotte tarkistaa." Niine sanoineen, hän kiepahti ympäri ja lähti kulkemaan reviirin rajaa kohden häntä pystyssä ja jäämättä odottamaan seuraisivatko kollit vai eivät. Hän piti yllä reipasta kävelytahtia.

Nimi: Hämäräpolku (Varjoklaani)

02.01.2020 23:59
Hämäräpolku oli palannut paikalleen Päällikönpesän suuaukolla heti kun Laulunkaiku oli käynyt matkaan. Hänen tuuhea häntänsä oli laskettu etutassujen päälle kätkemään, kuinka hänen kyntensä seivästivät maata. Kolli pakotti kasvonsa pysymään kylmän viileinä, kuten hänen perusilmeensä tutummin olikin. Ei ollut syytä aiheuttaa leirissä hämmennystä, ennen kuin asia oltiin saatu puhuttua läpi Syyskynnen kanssa. Hän ja tummempi kolli olivat nyt kuitenkin vastuussa klaanista, niin kauhealta kuin se ajatus tuntuikin.
Meripihkanväriset silmät välähtivät hänen tunnistaessa viimein Syyskynnen tumman hahmon lähestyvän häntä. Hämäräpolku vastasi kollin tervehtivään nyökkäykseen ja hengitti sitten syvään, kun olikin aika selittää, mikä tilanne oli. Hän avasi suunsa jo seliittääkseen, kun empikin. Hän ei voisi kertoa sitä tässä, ei siellä missä jokainen voisi nähdä, miten varapäällikkö saattaisi ottaa uutisen. Joten päätöksen tehtyään nousi hän viimein tassuilleen.
”On tapahtunut paljon sillä välin kun olet ollut partiossa.” Hämäräpolku aloitti. Hän ei tiennyt miten kertoa tätä yhtään sen helpommin, ei tiennyt kuinka tällaista uutista voisi kertoa lempeästi. ”Menkäämme sisälle pesään niin selitän tilanteen, mutta ennen sitä pyydän, että mitä tulet nyt näkemään pidät vielä hetken itselläsi.” Hämäräpolku katsoi toista suoraan silmiin tämän naukuessaan, ennen kuin kääntyi ympäri ja käveli tassut aavistuksen täristen takaisin päällikön pesään, joka oli tällä hetkellä viimeinen paikka missä hän ikinä tahtoi olla.
Kuoleman haju otti heidät vastaan kuin aalto päin kalliota ja Hämäräpolku joutui keräämään itsensä, hengittäen syvään, ennen kuin viimein kaksi tuttua ruumista tulivat näkyviin. Hämäräpolku käveli rakkaan, rakkaan Kuunvalon ruumiin luokse, jonka oli siirtänyt Syyskynttä odotellessaan lähemmäs Varjotähteä, joka tuo edelleen näytti kuin nukkuvalta käpertyneessä asennossaan. Parantaja laski mitä hellimmällä tavalla hännänpäänsä Kuunvalon lavalle ja viimein sai itsensä vilkaisemaan Syyskynteen. ”He ovat kuolleet.”
Hämäräpolku antoi Syyskynnelle hetken aikaa, seuraten tämän reaktiota, kuinka kolli mahdollisesti reakoisi uutisiin, rukoillen että toinen ei pitäisi ääntä tai juoksisi ulos pesästä, ennen kuin hän oli saanut selitettyä tilanteen paremmin.
Hämäräpolku nielaisi ja istuuntui kahden elottoman kehon vierelle, viimein painaen katseensa Varjotähteen ja Kuunvaloon. Kuunvalon ruumis löytyi leirin ulkopuolelta, missä olin Risasiiven ja Loistesydämen kanssa keräämässä yrttejä. Toimme hänet tänne ja sitten löysimmekin Varjotähden näin. Emme tiedä sen enempää.” Hämäräpolku viimein selitti. Tumma kolli nosti katseensa vaivoin takaisin Syyskynteen. ”Mutta pian sen jälkeen sain viestin Tähtiklaanilta. Taidan tietää, missä voimme jälleen saada yhteyden esi-isiimme.” Ainakin näin hän oli päätellyt. Tien, minkä Tähtiklaani oli hänelle näyttänyt, oli pakko kertoa, missä he voisivat jälleen saada tähtikissoihin yhteyden.

Nimi: Syyskynsi (Varjoklaani)

01.01.2020 16:47
Varjoklaanin varapäällikön oli toden totta yllättänyt tutun taivasklaanilaisen kissan ilmestyminen klaaninsa reviirille. Siitä oli aikaa, eikä jos totta puhutaan Syyskynsi odottanut törmäävänsä oranssiturkkiseen naaraaseen näin pian sen jälkeen, mitä heidän välillään oli tapahtunut Suuren Tuhon jälkeen. Vaikka ulkoa katsottuna sitä oli vaikea nähdä, Syyskynnen pasmat olivat kovalla koetuksella, ettei vain näyttäisi elettäkään, että tuntisi toisen klaanin katin ennestään Hietatassun ollessa läsnä.
Tulilintu kysyi Hietatassusta, mihin Syyskynsi nyökkäsi vain lyhyesti ilmeettömäästi. Ei asiasta oikein ollut muutakaan sanottavaa, jonka jälkeen Tulilintu ilmoitti syynsä näyttää naamaansa Varjoklaanin mailla katkeran sävyn saattelemana, eikä Syyskynnellä mennyt kauaa arvailla, miksi juuri hän kävi kyselemässä kuulumisia Varjoklaanilta, ellei ole sitten ennestään tehnyt erityisvisiittejä muiden klaanien luona. Syyskynsi oli lähellä hymyillä itsekseen tästä. Vaikka Tulilinnun ja hänen juttu ei kauan kestänytkään, kolli kieltelyistään huolimatta silti tunsi jotain pientä taivasklaanin soturia kohtaan. Varapäällikkö kuitenkin piti pinnansa, ja vilkaisi hiekkaturkkiseen oppilaaseensa, joka tiedonhimoisesti kyseli kysymyksiä häneltä Taivasklaaniin liittyen. Syyskynsi hymähti pienemmälle kollille.
"Kyllä. Hän on Taivasklaanista", mustavalkoinen kissa paljasti, luoden merkitsevän katseen heitä vastapäätä seisovaan soturiin. "Hänen klaaninsa jäi järvi-reviirille meidän muiden lähdettyä." Tulilintu ei varmaan mielellään kuuntelisi menneisyyden toistelemista siitä, kuinka muut klaanit olivat jättäneet Taivasklaanin omilleen järvelle, mutta ei mennyttäkään voi muuttaa enää. Puheenaihe saikin Syyskynnen miettimään...
"Varjoklaanilla menee hyvin, mutta entä Taivasklaanilla? Oletteko löytäneet paikkaa, missä asua tuhon jälkeen?" kolli kysyi hieman varoen, mutta silti kiinnostuneena kuulemaan toisen klaanin menoista. Häntä kuitenkin vieläkin mietitytti, miksi Tulilintu liikkui yksin näin pitkän matkan järveltä saakka? Tuliko hän oikeasti vain omaksi huvikseen kyselemään muiden klaanien kuulumisia, sen jälkeen mitä he klaanillensa tekivät?
Saatuaan jonkin sortin vastauksen tuliturkkiselta kissalta, hän siirtyi kuulemaan Hietatassua, joka kysyi reviirille tunkeilijoista, johon hän nyökkäsi häntä takanaan keikkuen.
"Niin soturilaissa sanotaan", hän loi taas yhden vihjaavan katseen Tulilintuun. Aivan kuin hänen pitäisi jeesustella soturilaista, Syyskynsi on rikkonut sitä yhtälailla kuten muutkin. Mutta koska reviirille tunkeilevat kissat pitää aina häätää matkoihinsa, niin kolli tekisi myös tässä tapauksessa, oli sitten naaras hänelle ennestään tuttu tai ei. Hän ei kuitenkaan ehtinyt toimimaan aatoksiensa eteen kuinkaan, kunnes hän kuuli vaimeita huutoja, jotka voimistuivat jatkuvasti. Kolli höristeli isoja korviaan nimensä kuultuaan, ja katseli tutkiskelevan ympärilleen. Tarvitsisiko joku häntä? Ääni oli jokseenkin tuttu jo ennestään, mutta kolli ei osannut sanoa kenelle se kuului, ennen kuin tuttu ruskeaturkkinen soturi pompsahti kolmikon seuraan puskista, samaten rauhoittaen Hietatassun, joka vahti pusikkoa vielä hetki sitten hyökkäysvalmiudessa. Syyskynsi loi toverillisen hymyn hengästyneelle soturille.
"Laulunkaiku, tervehdys." Ja kiinnitti huomionsa täysin mainitsemaansa kollikissaan, kun tuo yritti samalla selittää pulssiaan tasoitellessaan jotakin. Asia täytyi olla tärkeä, kerta joku oli lähettänyt juoksupojan hänen peräänsä, mikä vakavoitti mustavalkoturkkisen kissan olemusta selvästi.
"Mitä? Mikä on hätänä?", hän kysyi, kumartuen hieman klaanitoverinsa äärelle kuuliaisesti, kunnes Laulunkaiku ilmoitti asiansa. Hämäräpolku tarvitsi häntä leiriin, välittömästi. Syyskynnen peitti lievä hämmennys. Oliko jotain tapahtunut, missä häntä tarvittiin? Hän ei kuitenkaan jäänyt kyselemään turhia soturilta. Hän kyselisi turhia vasta leiriin päästyään.
"Selvä, kiitos Laulunkaiku", kolli kiitti varjoklaanilaista hänen vaivannäöstään tulla hakemaan häntä, ja suuntasi katseensa sitten vaaleaan oppilaaseensa, joka vannoi voivansa häätää Tulilinnun reviiriltä yksin. Syyskynsi kurtisti kulmiaan epäröivästi, luoden nopean vilkaisun vertailevasti klaanin ulkopuoliseen kissaa. Hän ei aivan luottanut siihen, että pahan paikan tullen kuuden kuukauden vanha kollioppilas voisi päihittää aikuisen äkäpussi-naaraan tappelussa, jos he semmoseen joutuisivat. Syyskynsi ei uskonut kumminkaan Tulilinnun olevan niin typerä, että kävisi nuoren kollin kimppuun ihan tuosta noin vaan, mutta jos jotakin sattuisi, Varjoklaanin varapäällikkö saisi syyt niskoihinsa oppilaansa heitteille jättämisestä. Ehei, hän ei ole valmis menettämään menettämään oppilastaan aivan näin pian.
"Jonakin päivänä voit yksin häätää vieraita kissoja reviiriltämme, mutta saat nyt Laulunkaiun mukaasi", tummaturkkinen kolli hymysuin pudisteli päätään keltasilmäiselle pikkuruiselle. "Jos se vain hänelle sopii?", hän nopeasti kääntyi ruskeaturkkista kollia kohti ja hymy laantuneena, melkein anovan näköisenä toivoi tuon suostuvan lähtemään Hietatassun mukaan. Jos Laulunkaiku suostui varapäällikön pyyntöön, hän kiittäisi klaanitoverinsa ja lähtisi sitten omia matkojaan takaisin leiriin pikaisella ravilla.

Syyskynsi palasi turvallisesti takaisin leiriin, vaikka olikin hieman hengästynyt metsän läpi ravaamisesta ja poukkoilemisesta. Hän katsahti nopeasti ympärilleen, ja kaikki näytti olevan okei yhden vilkaisun perusteella, jonka jälkeen pitkäjalkainen kolli lähti tassuttelemaan parantajanpesän suuntaan, toivoen löytävänsä Hämäräpolun jostakin. Ainakin siellä parantajan tulisi viettää suurimman osan ajastaan...mutta siellä ei näkynyt ketään. No siinä tapauksessa, Syyskynsi päätti tehdä nopean viisitin päällikön pesän luona, mistä löysi kun löysikin etsimänsä kookkaan harmaan klaanitoverinsa. Nopeasti parantajaa tervehtien nyökkäyksellä, Syyskynsi meni suoraan vakavan kuuloisena asiaan: "Olit lähettänyt Laulunkaiun perääni tärkeän asian kanssa. Mitä on tapahtunut?"

Nimi: Unentassu (Taivasklaani)

29.12.2019 00:12
Unentassu yritti parhaansa mukaan rauhoitella herännyttä mestariaan, joka vaikutti olevan hetken verran paniikissa. Kuitenkin hento naaras erotti säikähdyksen haihtuvan hänen erivärisistä silmistään, kun parantaja jäi hetkeksi vain hengittelemään paikalleen, ilmiselvästi rauhoittuakseen. "Herukkaviiksi?" Unentassu naukaisi vielä hiljaa kysyvänä, jääden kuitenkin vaiti odottamaan, että kirjava kolli tointuisi riittävästi kertoakseen, mitä oli nähnyt. Unentassun harvaa turkkia pisteli vieläkin, eikä se johtunut päivän kuumuudesta. Jännitys tuntui nipistävän hänen vatsansa solmuille. Tietyllä tapaa hän oli jopa hieman kateellinen mestarilleen. Hän oli kuiden ajan tuntenut vain pimeää, ei yhden yhtä enneunta! Ei sanaakaan esi-isien hengiltä! Toisaalta, kun naaras katseli Herukkaviikseä näkevällä silmällään, hän tunsi pienen syyllisyyden piston ajatuksistaan. Näky oli selkeästi ollut rankka, eikä varmaan miellyttäväkään - Unentassun ei pitäisi olla kateellinen siitä.
Herukkaviiksi nousi, murahtaen Unentassulle ennen kuin lähti kulkemaan pesäänsä kohti. Jo kauan sitten oppilasiän ohittanut naaraskissa lähti seuraamaan mestariaan kohti tämän pesää, odottaen vaitonaisena ja korvat hieman takakenossa, mitä kollilla olisi sanottavanaan. Unentassu nyökkäsi ymmärtäväisesti ennen kuin muisti, että mestari oli selin häneen eikä siksi näkisi ja naukui sen sijaan: "Ymmärrän." Unnentassustakin olisi parasta olla kertomatta heti koko klaanille, varsinkin kun tilanne Taivasklaanissa oli mitä oli, ja kukaties mitä Herukkaviiksi oli nähnyt.
Unentassu pysähtyi mestarinsa eteen, kun Taivasklaanin parantaja istui vuoteelleen ja naaraan sokean silmän kuviteltu näkökenttä täyttyi huolestuneen harmaasta savusta, hän tunsi sisällään pahan aavistuksen. Mitä hyvänsä Tähtiklaani olikaan lähettänyt, aiemmin kestänyt pitkä tukahduttava hiljaisuus ei voinut luvata hyvää.
Unentassu istuutui kuuntelemaan mestarinsa kertomusta unestaan, tai näystään, hiljaa ja vaitonaisena. Oranssilaikukas naaras yritti kuvitella näyn tapahtumat mielessään samalla, kun kirjava kolli kertoi niistä. Unentassu tunsi hyytävän aavistuksen nostavan selkäturkkinsa pörhölleen, vaikka ei oikeastaan ollut varma siitä, mitä se tarkoitti. Hän kuitenkin värähti hienoisesti Herukkaviiksen kuvausta näystään ja nielaisi sitten silmät huolestuneesti pyörällään. Kun mestari kysyi hänen mielipidettään Unentassu pohti hetken, hän katseli käpäliään ja tummien savujuovien sekamelska velloi hänen päässään. Hänen sydämensä hakkasi, kuin hän olisi juossut kovaakin. Tämän näyn täytyi jotenkin olla vastaus, vastaus siihen mitä oli tapahtunut, kamaliin uniin, joita Unentassu oli nähnyt, Tähtiklaanin poissaoloon.
Harkittuaan tovin hän kohotti katseensa ja naukui: "En tiedä. Se kuulostaa kyllä merkiltä Tähtiklaanilta. Kenties he yrittävät kertoa meille, miksi ovat olleet niin hiljaa." Unentassu heilautti pitkiä korviaan ja hänen hännänpäänsä nytkähteli rauhattomasti. "Olet oikeassa, sen täytyy liittyä Pimeään metsään. Uneni ovat olleet pitkään rauhattomia ja luulen... Luulen myös, että Pimeä metsä on siitä vastuussa. Mutta miksi? Onko Pimeä metsä tehnyt Tähtiklaanille jotain? Voivatko ne tehdä niin?" Unentassu kysyi hieman peloissaan. Jos soturiesi-isät olivat vaarassa, miten he voisivat selvitä? "Luuletko, että tämä voisi olla... varoitus Tähtiklaanilta Pimeän metsän aikeista? Tai ehkä avunpyyntö?" Unentassu nielaisi hermostuneesti arvailuiltaan ja yritti rauhoittua, kysyen tasaisemmalla äänellä: "Kuulitko mitään unessa? Voi yritä miettiä, Herukkaviiksi! Jos muistaisit edes jotain vielä, mikä voisi auttaa meitä keksimään mitä tapahtui." Unentassu katsoi mestariaan, odottaen, että vanhempi kolli keksisi edes jonkin selityksen näylleen.

Nimi: Bouncer (Kotikisu)

23.12.2019 23:33
Bouncer nosteli jykevähköjä tassujaan viilentääkseen polkuanturoitaan kuumien kaksijalkojen teiden ja aidanpäällystän jälkeen, kun lähti tassuttelemaan veljensä vierellä. Suurehko kollikissa värisytti pitkiä viiksiään huvittuneena veljensä kommentille. Tattoo sai aina hänet paremmalle tuulelle, silloinkin kun hän tunsi olonsa epävarmaksi. "Pitäähän jonkun välillä sinua uloskin hakea", tuuheaturkkinen kotikissa vitsaili, vaikka hänen sanansa eivät aivan täysin paikkansa pitäneetkään - Tattoohan tykkäsi katsella ympärilleen ja muuta, ainakin kuuleman mukaan.
Tattoon jatkaessa puhettaan mietteliäänä heidän pikkuhiljaa poistuessaan kaksijalkojen pesien lähettyviltä, Bo aisti myös hieman veljensä tunnelmia kyseiseen naapurinkissaan nähden ja päästi kehräävän naurahduksen: "No, häntä ei päihitä siinä kyllä kukaan. Mutta hei, on hän pääosin ihan mukava - vähän ehkä puhuu paljon itsestään mutta..." Bolla ei sinäänsä ollut mitään naapurin kissaa vastaan, mutta toisaalta ei hän kehdannut aivan niin avoimesti mielipiteitään ilmaista, kuin Tattoo joskus, kun he olivat kahden.
Heidän astellessaan metsään Bo katseli ympäristöään ja ihasteli metsästä lehahtavia tuoksuja samalla, kun selitti veljelleen ruokaongelmaansa. Bouncer heilautti pitkiä tupsukärkisiä korviaan veljensä vinkille, kuulosti hyvältä vinkiltä toki, Bo ei vain yleensä viitsinyt vaivata ketään - edes kotiväkeään. "Niin, pitäisi varmaan. En vain viitsi olla liian kiittämätön, tuovathan ne kumminkin minulle ruokaa, ettei tarvitse pyytää, kuten joidenkin." Olisi kovin työlästä pyytää koko ajan oma ruokansa.
Tattoon seuraavaan kommenttiin Bo uskoi täysin, eikä ruskearaidallisella maine coonilla ollut aavistustakaan siitä, ettei veli ollut aivan rehellinen. Bouncer päästi kurkustaan tyytyväisen kehräyksen. "Hyvä kuulla, olisi todella ikävää eksyä tänne." Hän oli hetken hiljaa katsellen vain ympärilleen ja suu raollaan maistellen uusia tuoksuja. Hetken kuluttua hän naukaisi: "Mihin asti aiomme muuten mennä? Tapaammekohan ketään? Vaikka metsäkissoja?"

Nimi: Tuiketassu (Varjoklaani)

20.12.2019 00:03
Tuiketassun ryhti painui entistä enemmän kumaraan hieman jopa lannistuneena ja noh, kieltämättä hieman säikkynäkin. Synkkäkasvo vaikutti niin epäystävälliseltä ja haluttomalta kuuntelemaan ollenkaan! Tuiketassukun oli ajatellut, että myrtynyttä kollia olisi voinut edes vähän piristää mestariksi pääseminen. [Ehkä vika onkin minussa], mustavalkea naaras ajatteli huolestuneena ja tunsi vatsassaan ikävän muljahduksen;[ehkä hän on vain pettynyt, että sai minut oppilaakseen]. Tuiketassu päätti, että hänen pitäisi vain tehdä aivan kaikkensa todistaakseen mestarilleen, että olisi kunnon oppilas. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty, kun musta kolli ei vaikuttanut kuuntelevan ollenkaan mitä naaras oli sanonut, ja oikeastaan kysyi lähes samat kysymykset uudestaan. Hämmentyneenä naaras naukui ujosti: "N-niin, juurihan me puhuimme siitä, että olen oppilaasi ja niin no öö... Kuten sanoin ensin, niin eikö reviirikierroksesta yleensä aloiteta?" Tuiketassun kirkkaan siniset silmät kääntyivät naaraan tassuihin, joilla tämä piirteli kevyitä kuvioita helteen kuivattamaan maahan. "Tai vaikka metsälle? Oikeasti ihan sama minulle, mitä vain tahdot näyttää", hän kiiruhti sitten sanomaan kohottaen pikaisesti katseensa luisevahkon kollin siniseen silmiin, mutta käänsi pian katseensa hieman alaviistoon ja jäi ujona odottamaan, mitä hänen mestarinsa keksisi. Tuiketassua samalla jännitti ja hieman harmittikin mestarin suhtautuminen, mutta toisaalta se ei riittänyt kokonaan tukahduttamaan pientä jännitystä, jota naaras tunsi. Hänen tunteensa olisivat mitä luultavimmin olleet kovin erilaiset, mikäli hän olisi ollut kuulemassa ja tietoinen, millainen kohtalo hänen emoaan oli kohdannut. Yhtään tähtikissaa ei kuitenkaan ollut hänelle viestiä tuomassa, niinpä hento oppilas oli vielä tietämätön surusta, joka häntä kohtaisi.

Nimi: Èlan (Erakko)

19.12.2019 23:39
Valkovoittoinen kolli oli kummallinen! Se jos mikä sai kirjavan nuorukaisen kiinnostuneeksi ja Élan antoikin itselleen luvan tutkailla kiinnostuneena eriparisilla silmillään toisen arpeutuneita kasvoja. Naaraan mieltä kutkutteli hirveästi alkaa utelemaan kollilta oikein kunnolta mistä hieman irvokkaankin näköinen virne oli peräisin, mutta muisti sentään emonsa opettavat tavat. Naaras hillitsi itsensä ajoissa ja jäi kuuntelemaan ja odottelemaan, että vettä kuumassa päivänpaisteessa tiiraileva kissa puhuisi. Tuskaisen kuuma auringonpaistekin unohtui melkein kokonaan uteliaisuuden tieltä.
"Niin, ei kai nimen väliä", nuori naaras pohdiskeli sitten hänkin päätään ponnekkaasti nyökytellen. "Mutta eikö tosiaan mitään nimeä? Kutsumanimeäkään?" Leveäkorvainen naaras kallisti päätään niin että vaaleansininen ja keltainen silmä säihkyivät kirkkaassa valossa.
Élan päästi suustaan ilahtuneen kehräyksen, innostuen kovasti, kun tämä hassu muukalainen lähti mukaan hänen arvuutteluihinsa. "Niin, en tosiaan tiedä. Jos siellä kumminkin on joku niin aika nopea on, kun aina ehtii häipyä ennen kuin käpälällä koskee." Hentorakenteinen erakko kuunteli hetken verran vaiti kirjavakasvoisen kollin puheita ja kurtisti sitten kulmiaan hieman mietteliäänä. "Siis... voittaako pelin jos tuijottaa pidempään vai jos katsoo muualle? Minusta tuntuu, etten ehkä ymmärtänyt ihan oikein."
Hän ehti kysymään jo malttamattomana kysymyksensä uudestaan ennen kuin kolli aika selvän vastauksen antoikin. "Ahaa aivan, eli siis voit vain katsoa muualle niin voitat vai?" Nyt Élania alkoi kummastuttaa enemmän pelin säännöt. Hassu peli! Kolli voisi vain katsoa siis nopeasti muualle ja voitto olisi selvä! Mikä hauskuus olisi pelata pitkää tylsää peliä, jos sen voisi voittaa niin helposti?
Èlan väräytti huvittuneena viiksiään, kun kolli alkoi iloita voitostaan. "Onneksi olkoon voitosta", hän kehräsi sitten, suoristautuen itse istumaan. Tumma puupinta hänen allaan oli alkanut pääosin tummaa turkkia vasten tuntumaan vähän ikävän lämpimältä porotuksesta.
Élanin häntä värähti kevyesti ja hänkin siirsi katseensa takaisin kahteen peilikissaan vedessä. "Miksiköhän he eivät voi tulla pois sieltä? Tai tulevako he jos emme katso?" Naaras pohti mietteliäänä, tuumien mahtaisiko Riddlerillä olla vastausta tähän kysymykseen. "Eikö sinustakin olisi kurja olla märkä ihan koko ajan?"

Nimi: Nameless (Erakko)

10.12.2019 21:27
Nameless tunsi laiturin tömähtelevän allaan kun vieras nuorukainen, joka esittäytyikin Élaniksi, kävi hänen vierelleen. Valkoinen kolli heilautti häntäänsä toisen nimelle ja hymistyään hetken naukui, edelleen vettä tiiraillen, sillä ei häviäisi tätä kilpailua, ei, ei lainkaan. ”Nimi tämä tai tuo, onko sillä väliä? Joku muistaa sen ja toinen taas unohtaa, ei minullakaan sellaista ole.” Kolli nyökytteli päätään, varmana tästä sanomastaan.
Nameless huomasi toisen kissan asettuvan vierelleen laiturilla ja vääntäytyi sen verran oikeinpäin, että sai tassunsa alleen, niin että toisellekin jäi tilaa tiirata alas veteen. Siinä vatsallaan maaten Nameless räpäytti korvaansa naaraan sanoille ja totesi takaisin. ”Onko kuvajainen? Vai onko sittenkin joku muu. Ei sitä tiedä, mitäpäs jos tuolla onkin kuitenkin joku, sitten häviät pelin ja toinen saattaa vaikka harmistua, että et enää heitä nähnytkään.” Nameless selitti, kertaakaan silmiään räpäyttämättä. Hänestä oli tullut hyvä tässä pelissä, vaikka silmiin uhkasikin alkaa kutittamaan pidemmän päälle.
Nameless hymisi Élanin kysymyksille, tuumaillen näitä. Miksi miksi miksi miksi, miksi ei? ”Kilpailun voittaa jos katsoo muualle, mutta eihän sitä tiedä, kuka lopulta voitti, kun he harvoin mitään puhuvat.” Nameless totesi, vedessä olevaan kissaan viitaten tietenkin. Lammen läpi kävi pieni värähdys ja kissa vedessä lainehti. Nameless nosti peräpäätänsä häntä koukussa ja paukautti etutassujaan laiturin puuhun. ”Hahaa!” Nyt kolli antoi itsensä vilkaista Élaniin ja naukui. ”Nyt minä voitin, voitin, voitin ja kissa jää veteen, veteen jää hän.” Nameless iloitsi.
Silloin Nameless muisti mitä Élaniksi esittäytynyt naaras oli aiemmin udellut ja istahti takaisin alas, kallisti päätään ja rapsutti takajalallaan korvansa takaa, johon yhtäkkiä niin kutitti. ”Kuollut tai ei, sinne veteen hän jää, oi kyllä, jää hän.” Nameless oli varma tästä. Mutta sitten ajatus kuitenkin rupesi häiritsemään ja varovasti mustamaskinen kolli vilkaisikin vielä laurin yli. Hän vilkaisten huomasi samat vihreät silmät ja veti päänsä takaisin laiturin suojaan. Kyllä, toinen vedessä oli, ei mitään hätää. ”Siellä heidän koti on, oi, on kyllä vain.” Nameless kertoi nuorukaiselle vierellään.

Nimi: Élan (Erakko)

08.12.2019 22:40
Élan katsoi uteliaana laiturilla köllivää kollia, joka kierähti niin, että tarkasteli nuorta naaraskissaa hätkähdyttävän kirkkaan vihreillä silmillään. Naaras siristi erivärisiä silmiään nähdäkseen kollin kasvot paremmin, aluksi hän hätkähti hieman huomatessaan kollin suun hymyyn vääntävän irvokkaan arven, mutta toipui saman sekunnin sisällä yllätyksestä ja silmäili kollia lähinnä uteliaana. Kolli vääntäytyi laiturin päähän tiirailemaan veteen heti erikoisen tervehdyksensä päätteeksi. Élania kollin oudot sanat ja hassuhko puhetyyli huvittivat ja jos Riddler olikin opettanut jotain varovaisuudesta vieraiden kanssa, ne opit haihtuivat kuin usva kirkkaassa auringonpaisteessa. Niinpä kirjava naaraskissa hypähteli eteenpäin laituria pitkin ja kohti sen päässä makailevaa kollia. "Minun nimeni on Élan. Kuka sinä olet?" Hyvin uteliaana naaras tassutti höyhenen kevein askelin puisella pinnalla kyyristelevän kollin vierelle ja kurkisti tämän ohitse veteen. Hetken naaras tuijotti intensiivisesti eriparisilla silmillään ja totesi sitten: "Mutta nehän ovat vain meidän kuvajaisemme! Käytkö tuijotuskilpailua niiden kanssa?" Élan vilkaisi uteliaasti valkovoittoista kissaa vierellään ennen, kuin käänsi katseensa takaisin veteen ja kuvajaiseensa jatkaen mietteliäästi: "Mitä luulet, jos kuvajaisen rikkoo, voittaako tuijotuskilpailun? Näkeekö kala oman kuvajaisensa? Mikä kuvajainen oikeastaan on? Onko se joku kuollut kissa, joka vain matkii meitä?" Naaras ei toisaalta odottanut vastausta, mutta toisaalta häntä kiinnosti kuulla kiinnostavalta vaikuttavan kollin mielipiteitä. Sitä se oppiemon kanssa vietetty aika teetti. Élan oli tottunut kyselemään ja ihmettelemään.

Nimi: Kalliopentu (Varjoklaani)

07.12.2019 18:59
Kalliopentu tunsi rinnassa syttyvän itsevarmuuden täyttävän hänet, kun ei saanutkaan nuhteluja vastaan noustessaan niin sanotusti kulkukissaa ”vastaan”. Emo viimeisteli vielä hänen käskynsä, kertoen kulkukissan olevan aika lähteä. Tuhkasydän otti työkseen ohjata vieraan ulos ja Kalliopennun oli hinku lähteä toisen mukaan, mutta tassuja särki ja nälkä kurni, joten pentu oli aivan valmis lähtemään takaisin leiriin.
Vasta kun Tuhkasydän ja kulkukissa olivat poistuneet pennun näköetäisyydeltä, hihkaisi Kalliopentu ja pompahti aavistuksen anturoillaan. ”Wow!” Hän henkäisi ja kääntyi emonsa Seittikuun puoleen. ”Ihka ensimmäinen tapaamani kulkukissa!” Naaras ilmoitti silmät säihkyen. Ei se nyt niin paha ollut, hehän karkoittivat kissan helposti, tuosta noin vain! Voimantunne tuntui kuohuvan pennun sisällä. Kunhan hänestä tulisi soturi, hän karkoittaisi kaikki ulkopuoliset heidän mailtaan, odottaapas vain!
Kalliopennun riemua hieman lannisti kun vatsaa väänti ja hänen nolokseen päästi vielää kurnivaa ääntäkin. Pentu hymyili nolona emolleen ja istuutui alas pehmeälle nurmelle allaan. Nälkä tosiaan vaivasi, mutta ei pentu valittaisi, ei missään nimessä! Hänhän oli ollut äsken niin rohkeakin, ainakin omasta mielestään, että ei tahtonut nyt sitten valitella ruuan perään. Eihän enää menisi kauaakaan, että hänestä tehtäisiin oppilas!
Niinpä he odottivat Tuhkasydämmen paluuta, joka tuota pikaa saapuikin.. Kalliopentu vilkaisi isäänsä kohti, tai siis… Noh, isähän toinen hänelle oli, joten Kalliopennulla oli kaikki oikeus kutsua toista niin!
”Kulkukissa ei tuottanut enää onglemia?” Kalliopentu tarkisti noustessaan takaisin tassuilleen, pitkä häntänsä koukuksi selkänsä päälle nousten.
Tuhkasydämen kääntäessä huomionsa häneen, Kalliopentu höristi uteliaasti korviaan. Sanat kuullessaan hänen puhkesi hymyyn, silmien säihkyessä pelkästään siitä tiedostä, että oli saanut toisen ylpeäksi hänestä. Kalliopentu vilkaisi emoaan, kuin tarkistaakseen että toinen oli kuullut mitä isä oli sanonut, ennen kuin kääntyi takaisin Tuhkasydämen puoleen. Kalliopentu oikeain pontevasti nojasi eteenpäin ja kiehnasi päätään kollin tummaan rintaturkkiin, kiittäen näin isää sanoistaan. Häneltä vähän niinkuin meni aivan loppu soturin sanoista ohitse, mutta hän oli liian tyytyväinen välittääkseen.
Joten Tuhkasydämestä irrottauduttuaan Kalliopentu loikki eteenpäin leiriä kohti, tai ainakin sitä reittiä kohti, mistä he olivat tulleet, huomaten myös Tuhkasydämen lähtevän liikkeelle. Kalliopennulla ei ollut hajuakaan missä mikäkin oli, mutta eiköhän tätäkin reittiä päässyt. ”Pitääkö meidän vielä metsästää ennen leiriin menoa?” Kalliopentu uteli. Hän tavallaan toivoi että kyllä, koska nälkä oli kova, mutta toisaalta joku muu olisi saattanut olla heitä nopeampi ja pyydystää jo saalista leiriin.

Nimi: Nameless (Erakko)

07.12.2019 17:47
Nameless havahtui haaveiluistaan pilviä tuijotellessaan, kun kuuli naukaisun kohdistettavan häntä kohti. Valkoinen, mustamaskinen kissa kierähti kyljelleen takaisin ja kohotti päätään, jolloin näki ilanhduttavan värimelskan, joka oli nuori kissa tuokin. Tai ehkäpä toinen oli häntä nuorempi, mistäs sitä tietää.
Nameless antoi viirullisten silmiensä tuijottaa suoraan toiseen vastatessaan. ”Hei kissa, hei hei vain.” Nameless nyökäytti päätään. ”Muille juttelen, juuri näin, koko ajan riittää asioita kerrottavaksi.” Hän häntäänsä heilauttaen vääntäytyi laiturin pään puoleen, katsellakseen taas alas veteen. ”Kyllä vain, tuolla kissa on, kyllä. Katselee minua tällä hetkellä, ei kannata irrottaa ensin katsetta, muuten toinen voittaa, oi kyllä vain.” Nameless selitti pelin säännöt tummemmalle yksilölle, yhtään epäilemättä antaen toiselle vaikka mahdollisuuden työntää hänet jorpakkoon jos niin toivoi. Neonvihreät silmät sen sijaan tiirustivat veden pinnalla hohtavaan samankaltaiseen pariin.

Nimi: Élan (Erakko)

07.12.2019 00:06
Harmaan, ruskean ja mustankirjava naarashypähteli kevyesti nurmikossa. Puiden pitkät varjot toivat suojaa läkähdyttävän kuumalta keskipäivän auringolta. Ihan hullua, että sää oli näin kuuma. Vasta oli ollut lehtikato ja kunnon pakkaset ja nyt sitä käristyi, kun vain meni pihalle. Riddlerillä ja Eddiellä oli molemmilla kestänyt liian kauan ja vaikka kasvattiemo oli käskenyt odottaa paluutaan (mitä veli ei kyllä ollut tehnyt!) oli Élan kuitenkin nopeasti kyllästynyt ja päättänyt lähteä veljensä etsintään. Aluksi hän oli kyllä ihan ollut päättäväisesti mukana suunnitelmassaan, mutta jossain kohtaa hän oli iskostanut katseensa perhoseen ja alkanut miettiä, olivatko linnut ja perhoset sukua ja saattoivatko ne lentää tähtiin asti? Kysymyksen myötä hän oli lähtenyt perhosen perään ja aivan toiseen suuntaan kuin aluksi, mikä johtikin hänet nyt tänne seikkailemaan ja veli oli juuri sillä hetkellä kadonnut kokonaan hänen ajatuksistaan.
Siro kirjava naaraskissa kyyristyi häntä uteliaasti heilahdellen katselemaan ympäristöään. Hän seisoi kivisen polun reunalla ja katseli uteliaana paria kaksijalkojen pesää. Hän oli kuullut niistä Riddlerin kertomana, muttei koskaan ollut päässyt katsomaan niitä kovinkaan läheltä. Nyt Élanin käpälät suorastaan syyhysivät viedä hänet lähemmäs niitä tutkimaan. Hän kuitenkin päätti noudattaa emonsa vinkkejä ja olla ryntäämättä sinne suin päin. Niinpä hän varovasti kurotti mustan etutassunsa ja kosketti polkuanturallaan kevyesti pieniä kiviä. Noin, se saisi riittää kokeilusta, mitään pahaa ei tapahtunut joten eteenpäin vain! Nuori naaras loikkasi kevyesti kivikolle ja oli jo aikeissa jatkaa tutkimuksiaan pesiä kohden, kun ääni puiselta tasanteelta läheltä vettä varasti naaraan huomion. Se oli laituri, aivan, niin Riddler oli sanonut, kummallinen sana. Laiturilla kuitenkin kieri valkoinen kissa, jolla oli näemmä päässä vähän harmaata ja ehkä mustaakin, mikäli Élan kaukaa katsoi oikein. Korvat uteliaassa hörössä pienempikokoinen naaras jäi uteliaasti seuraamaan ja kuuntelemaan. Lopulta Élan hypähteli vähän lähemmäs, sinisessä ja keltaisessa silmissään vilpittömän utelias pilke. "Hei!" Hän huikkasi ja pysähtyi etukäpälät laiturilla. "Kelle sinä juttelet? Onko vedessä oikeasti joku kissa?" Èlan huikkasi uteliaan keskustelevaan sävyyn. Mikäli vedessä oli kissa, Élan tahtoisi tietää, miten tämä kykeni hengittämään veden alla. Vielä Élan ei nähnyt vieraan kasvoja, eikä siksi myöskään tämän silmien väriä.

Nimi: Nameless (Erakko)

06.12.2019 23:42
Kivet napisivat tassujen alla, naks naks naks, kilistellen toisiaan vasten. Valkoiset tassut loikkivat kivien päällä kuin mahtuen seisomaan vain yhden yllä, vaikka muruset upposivatkin hänen kovettuneisiin anturoihin aina hetkeksi, ennen kuin oli aika loikata toiseen kohtaan tietä. Niin leikkiinsä uppoutuneena ei Nameless havahtunut ympäristöönsä kuin vasta maan vaihtuessa tassujen alla puuksi. Melkeinpä neonvihreät silmät kurkkasivat ympärilleensä ja huomasikin osuvasti olevansa jonkinlaisella kaksijalkojen tasaiseksi luomalla pihalla, jossa pari kappaletta heidän pesiään seisoi.
”Hei pesä, heihei pesä.” Nameless huikkasi ja kääntyi takaisin laiturin puoleen, jolla hänen etutassunsakin lepäsivät. Hän kyykistyi samoin kuin vaaniessaan ja takapuoltaan ensin hieman siirtäen loikkasi eteenpäin, aivan puusillan toiseen päähän, missä kellahti kyljelleen. Hän roikotti päätään laiturin reunalla ja huomasi allaan valkoisen kissan mustalla maskilla. Namelessin ikuiseen virneeseen arpeutuneet kasvot loivat omanlaisen hymynsä ja kolli tyytyväisenä maukui. ”Hei mustamaski, onko kaloja siellä?”
Vastausta ei kuulunut, kuin sitten aavistuksen hänen oman lauseensa kaikua. Ilahtuneena tästä Nameless päästi kirkkaan naukaisun, höristellen korviaan kuullakseen sen kaikuvan takaisin hänelle uudelleen ja uudelleen. Hihitellen tyytyväisenä Namelss kellahti selälleen tassut taivasta kohti kurotellen, kuin yrittäen ylettää vaaleisiin hattaroihin sinisellä taivaalla. Aurinko edelleen sokaisi ja oli kuumempi kuin muina päivinä, mutta takkuturkkinen kolli ei siitä paljoa häiriintynyt. Hän voisi myöhemmin pyytää valoa siirtymään ja viemään kuumuden mukanaan, kuten hänellä usein oli myöhemmin tapana tehdä. ”Valoa valoa, kuumaa ja kirkasta.” Nameless kertoi taivaalle, ottaessaan rennomman asennon huomatessaan ettei ylettänytkään pilviin korkealla yläpuolellaan.

Nimi: Myrskytuuli (Tuuliklaani)

02.11.2019 21:48
Myrskytuuli naurahti kevyesti Kärppäviillon reaktiolle hänen kommnentistaan, mutta ei antanut toiselle siltikään lisäystä vastaukseksi. Päätelköön kolli itse mitä hän tarkoitti. Joten suurempi kolli tassutteli leirin suuaukolle odottelemaan muiden ryhmälaisten saapumista.
Siniset sielunpeilit ottivat sisään samalla leirin toimintaa, kuin samoin kuinka korkealla paistava aurinko porotti edelleen kuumana. Hän kaipasi tuulta, jotain helpottaisi hänen oloaan paksun turkkinsa alla. Siniset sielnunpeilit vilkaisivat taivasta kohti, jossa aurinko lämmitti edelleen keskellä kirkasta päivää. Korjatun leirin harvat varjot eivät paljon suojanneet, joten olisi lähdettävä jonnekin, missä tuulisi oikein luita ja ytimiä myöten.
Myrskytuuli huomasi Pohjantuulen ja Pihlajanoksan silloin lähestyvän ja antoi kaksikolle kohteliaan nyökkäyksen tervehdykseksi.
Kärpppäviilto oli ilmeisesti päättänyt kuitenkin liittyä heidän seuraansa partioon, kuten kolli itsekin ilmoitti paikalle tupsahtaessaan. Myrskytuuli hymyili huvittuneena ja kohotti kulmaansa naukuessaan. ”Tervetuloa sitten vain.” Hän tykkäsi pirteästä kollista, ainakin suurimpana osaa päivistä. Toisen kanssa oli helppo tulla toimeen ja tätä oli hauskaa kiusoitella.
Myrskytuuli ilmoitti heille suunnan mihin lähtisivät, eikä paikalla olijoista kellään näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Tai no, niin oli kunnes Ikuisuusyö saapui paikalle ja avasi suuren pärstänsä. Myrskytuuli heilautti korvaansa kollin kommentille. Hänen puolestaan kolli olisi ihan hyvin voinut jäädä leiriin kiillottamaan mustaa turkkiaan auringonpaisteessa, mutta ilmeisesti heitä ei ollut tänään siunattu sillä onnella.
”Jos luulet että sinulla on parempi onni yksinäsi jossain muualla, niin ole hyvä vaan. Tärkeintähän on vain, että saadaan jotain klaanille syötäväksi.” Myrskytuuli kohotti kulmaansa tuomitsevasti, epäillen syvästi että tumma kollin ei varmaankaan saisi yhtään mitään tänään aikaiseksi, kun katsoi mikä tämän asenne nyt jo oli.
Pohjantuuli otti tässä vaiheessa puheenvuoron, tummamaskisen kollin vilkaistessa häntä kokeneempaan soturiin. Oli selvää, varmasti jokaiselle tässä leirissä, että Pohjantuulen ja Ikuisuusyön välillä oli pahaa kismaa, vaikka ei kolli itse tiennytkään, mistä se johtui. Eikä häntä oikeastaan kiinnostanutkaan.
Ikuisuusyöltä tuli vielä kommenttia, mutta Pohjantuuli oli valmiinsa siihenkin vastaamaan, joten Myrskytuuli ei muuta päätynyt tekemään, kuin nyökkäämään vahvistavasti. Häntä rupesi jo ärsyttämään tämä paikallaan seisoskelu, kun jalkoja meinasi kolottaa jo muutenkin vanhasta partiosta. ”Noniin riittää, lähdetään jo, niin päästään takaisinkin.” Myrskytuuli naukui sen verran käskevällä äänellä, että katkaisi kaikki muut mahdolliset vastaväitteet ja kinastelut. Pohjantuuli oli itsekin kääntynyt häntä kohti valmiina menemään, joten muihin hiljaa olleisiin sotureihin vilkaisten tummamaskinen kolli kääntyi kannoillaan ja lähti häntä pystyssä johdattamaan heitä ulos valitsemaansa suuntaan.

Nimi: Tuhkasydän (Varjoklaani)

27.09.2019 23:38
Tuhkanharmaa kolli säilytti keskustelun ajan valmiusasentonsa, valmiina toimimaan, mikäli tuntematon naaras päättäisi tehdä jotain odottamatonta. Kaunis tai ei, se ei sanonut, etteikö tuntematon kissa saattaisi olla uhkaikin, vaikka olikin toistaiseksi kertonut vain nyyhkytarinoita. Tai sellaisiksi kolli ne leimasi päässään, vaikka vieras vaikuttikin kohtalisen vilpittömältä. Hän ei kuitenkaan pitänyt Cleopatran kopeasta olemuksesta, oli tämä sitten kuinka rehellisesti etsimässä Aroniaa tai ei. Nyt tämän oli kuitenkin aika lähteä ja, kun Cleopatra suostui vaatimukseen Tuhkasydän otti askeleen eteenpäin, tiukka katse silmissään. "Minä saatan sinut rajalle", hänen tiukka ilmeensä ja äänensävynsä, sen paremmin kuin jämäkkä asentonsakaan eivät antaneet sijaa vastaväitteille, eikä niitä kuulunutkaan, vaikka Tuhkasydän saattoi melkein nähdä ne mustan naaraskissan silmissä, kun niiden keltainen katse häivähti hänessä. Nopeasti harmaa kolli vilkaisi Seittikuuhun ja antoi katseellaan ymmärtää, ettei viipyisi kauan. Raja ei kuitenkaan ollut kaukana. Kalliopentukin oli ollut rohkea. Naaraan sanat lämmittivätkin hänen mieltään, tästä tulisi hyvä soturi, vaikka Tuhkasydän vielä olikin hukassa uuden isyytensä kanssa. Onneksi Cleopatra ei ollut alkanut enempää jutella pennulle, mitä äkempää erakko lähtisi Varjoklaanin reviiriltä, sen parempi. Heidän lähtiessään kävelemään solakka naaraskissa kulki edellä ja varjoklaanilainen tiukka ilme kasvoillaan perässä. Naaraassa oli jotain eksoottista kauneutta, joka varasti katseen, mutta samalla Tuhkasydän ajatteli, kuinka vähän mitään kiinnostavaa tässä oli kaiken sen alla. Seittikuu oli aivan erilainen kuin tuolta kopealta vaikuttava naaras ja hetken kolli pohti, mahtoiko Aronialla olla jotain tämän naaraan kanssa? Mikäli niin, ehkä tätä ei haitannut, että naaras vaikutti kauneutensa alla hyvin kopealta ja epämiellyttävältä. Eikä Tuhkasydäntä edes kiinnostanut tietää, oliko asia todella niin. Hän havahtui ajatuksistaan melkein rajalla, kun Cleopatra äkisti puhui. Naaraan sanat saivat hänet jäykistymään seisahtuessaan. "En tiedä mitä tarkoitat", hän naukui ivalliseen sävyyn, kiroten mielessään, että Cleopatra oli nähnyt Tuhkasydämen lyhyen vilkaisun. "Painu nyt tiehesi. Emme voi auttaa enempää." Hän tahtoi päästä naaraasta mahdollisimman pian. Solakan erakon kuitenkin jatkaessa Tuhkasydämen kärsivällisyys loppui ja hän paljasti hampaansa irveeseen, luimisti korvaansa ja murisi hiljaa uhkaavasti: "Ala painua." Hän näki, ettei Cleopatra ollut moksiskaan hänen suuttumisestaan, ehkä jopa tyytyväinen, mikä kismitti Tuhkasydäntä lisää. Hänen huojennuksekseen toinen kuitenkin lähti viimein. Hetken kolli seurasi keltaisilla silmillään mustaturkkisen menoa, varmistuakseen tämän lähteneen leiristä. Sitten nuorehko kolli loikki takaisin kumppaninsa luokse naukaisten: "Noniin, hän meni nyt. Lähdetään leiriin ilmoittamaan tuosta." Hän muisti sitten uudestaan Kalliopennun olemassaolon ja naukui nyt hieman epävarmana: "Olit tosi öh, rohkea äsken. Mutta muistathan aina kuunnella, mitä Seittikuu sanoo, ettei sinulle käy mitään?" Hän varmisti, mutta lähti sitten kävelemään kiireesti ja vähän nolostuneena kohti leiriä, tietämättä oikein miten jatkaa tilanteessa. Hän kuitenkin sipaisi kevyesti Seittikuun lapaa hännällään lähtiessään kävelemään. Kunpa hän tietäisi tekikö oikein kasvattipennun suhteen? Oli niin outoa olla yhtäkkiä isä, kuitenkin hän rakasti Seittikuuta ja sen tähden yritti parhaansa. Ja toki hän välitti jo Kalliopennustakin. Jos hänen isänsä ei vain olisi... Tuhkasydän yritti sysiä Rautasydämen ja ennustuksen mielestään.

Nimi: Cleopatra (Erakko)

27.09.2019 23:13
Cleopatra joutui nielemään karvaan pettymyksensä, kun sai kuulla, ettei kumpikaan tiennyt Aroniasta enempää tai osannut auttaa häntä. Mustan naaraskissan kapeilla kasvoilla häivähti hetkeksi jopa lannistuneen ilmeen häivä, jonka hän kuitenkin karkoitti nopeasti viileämmän kuoren taakse. Kuten ei muulloinkaan, ei Cleopatra antaisi moiden heikkouden näkyä. Hän oli paljastanut tuntemattomille jo liikaakin siitä, mitä Aronian löytäminen ja kolli itsessään hänelle tällä hetkellä merkitsi. Hänen pienestä epäröinnistään oli kuitenkin kuultavissa hänen pettymyksensä. "Vai niin. No, jos hän sattuu palaamaan niin kertoisitteko, että etsin häntä?" Ensimmäistä kertaa Cleopatra tunsi olonsa oikeasti hieman lannistuneeksi, eikä oikein tiennyt miten jatkaa. Naaras soi pienen hieman huvittuneen hymyn pennulle ja tämän uhmakkuudelle. Hän ei ollut suuremmin välittänyt pennuista, mutta kieltämättä nuoressa naaraassa oli jotakin hellyyttävää. "Sinusta tulee varmastikin hieno soturi." Yllättävän pehmeä kommentti Cleopatralta. Ehkä naaras oli tulossa pehmoksi. Kopea ilme palasikin nopeasti ja siamilainen nosti päänsä ylpeästi pystyyn. "Hyvä on, minä lähden." Hän oli aikeissa kääntyä, kun aiemmin koko ajan valmiusasennossa seissyt harmaa kolli astui eteenpäin tiukka ilme kasvoillaan ja ilmoitti: "Minä saatan sinut rajalle." Cleopatra oli aikeissa nakata niskojaan ja muljauttaa syvänkeltaisia silmiään huomauttaakseen, että hän toki haistoi rajan, jonne ei ollut edes montakaan ketunmittaa - ja että hän voisi mennä itsekin. Kuitenkin hän jätti sen sanomatta, sillä solakka naaras erotti varsin hyvin kollin tummilta näyttävien silmien katseesta, että tämä ei antaisi periksi. Sen sijaan Cleopatra vain tuhahti vastaukseksi ja nyökkäsi lyhyesti lähtien talsimaan kollin edellä kohti rajaa, kääntäen selkänsä emolle ja pennulle. Tuhkanharmaa kolli kulki koko ajan vaiti ja selkeästi varuillaan erakkonaaraan jäljessä. Cleopatra saattoi nähdä silmäkulmastaan kollin jäykän käynnin ja heilahtelevan hännänpään. He olivat jo melkein rajalla, hieman emon ja pennun kuulomatkan ulkopuolella, kun Cleopatra kääntyi vilkaisemaan kollia. "Ihailtavaa, että yrität pitää katseesi kurissa. Yleensä siihen on kuitenkin syy, että kollit kävelevät perässäni." Kolli seisahtui ja tämän lavat jännittyivät selkeästi, Cleopatra kokeili ehkä kepillä jäätä, mutta hän näki kollin silmien välähdyksen. "En tiedä mitä tarkoitat. Painu nyt tiehesi, emme voi auttaa enempää." Hänen äänensä oli kärsimätön ja huulillaan lähes ivallisen hymyn kaltainen, kuitenkin hänen silmissään Cleopatra näki uhmaa ja ehkä nolostuksen hivenen. Hän oli kyllä huomannut kollin katseen, mikäpä tätä oli syyttäminen, useimmat vilkaisivat häntä sillä silmällä ainakin kerran. Ja juuri sen vuoksi kollilla ei ollut Cleopatran silmissä suurtakaan arvoa. "Kumppanisi tähden lienee tosiaan parasta, että menen ennen kuin nolaat itsesi", toki mustan naaraan sanat olivat nyt enää lähinnä herjaa. Yksi vilkaisu, tai kaksikaan ei kertonut vielä juuri mitään, mutta naaras oli kokenut pettymyksen ja se sai hänet käyttäytymään ehkä normaaliakin kopeammin. Hän tiesi kuitenkin ehkä osuneensa vähän oikeaan, kun kolli viimein hermostui, paljasti hampaansa ja luimisti korvansa muristessaan matalasti: "Ala painua." Cleopatra nyökkäsi hienoisesti. "Näkemiin." Hän jätti kollin mulkoilemaan peräänsä ja tuumi mielessään, että ehkä tämä kuitenkin oli kohtuullisen kunnollinen - varmaan heillä oli mukava ja huoleton perhe. Ei musta siamilainen ollut saanut kollille heitetyistä sanoista sellaista tyydytystä kuin oli pettymykseensä ajatellut. Hän askelsi pois päin rajalta häntä tällä kertaa matalalla, vaikka hän pitikin päänsä pystyssä. Mitä hän nyt tekisi? Hänen ei olisi pitänyt päästää Lukin pikkulintua menemään. Hän oli niin ajatuksissaan, että hälyttävän läheltä kuulunut rasahdus sai hänet jähmettymään paikalleen silmät siristettyinä aluskasvillisuutta tähyillen. "Kuka siellä?"

Nimi: Seittikuu (Varjoklaani)

29.08.2019 21:47
Seittikuu pudisteli päätään vieraan naaraan kysyessä tuntisivatko he ketään, joka tietäisi Aronian olinpaikasta sen enempää. Cleopatran pieni avautuminen sai soturin hieman myötätuntoiseksi, mutta eihän hän voinut olla täysin varma puhuiko tämä edes totta. Varjoklaanilainen kuitenkin arveli, ettei kulkukissa valehdellut.
Seittikuvioinen tunsi, miten Kalliopennun lämpö hänen hännästään katosi ja käänsi päätänsä nähdäkseen adoptiopentunsa liikahtaneen edemmäs lähes hänen vierelleen. Soturi oli aluksi hämmentynyt ja ihmetteli mitä pienokainen meinasi, mutta sai pian vastauksen kysymyksiinsä naaraan naukuessa itsevarmasti ajatuksensa ulos. Pieni hymy kohosi hetkeksi seittikuvioisen suupielille hänen ollessa ylpeä Kalliopennun rohkeasta teosta. Tästä tulisi varmasti hyvä soturi kasvaessaan.
"Kuulit kyllä. Valitettavasti emme pysty auttamaan enempää ja sinun täytyy poistua reviiriltä", klaanikissa tokaisi taas vakavana Kalliopennun sanojen tueksi kohdistaessaan siniharmaan katseensa takaisin vieraaseen kaunokaiseen. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen lähteä ohjaamaan Cleopatraa pois reviiriltä. Olisi turhaa kaikkien kolmen tulla mukaan, sillä rajalle ei ollut pitkä matka. Joka tapauksessa kulkukissasta pitäisi vielä myöhemmin ilmoittaa muulle klaanille, jotta nämä voisivat pitää silmänsä auki ja tietäisivät vieraan käyneen tervehtimässä.
"Onnea kuitenkin etsimäsi löytämiseen."

Nimi: Pohjantuuli (Tuuliklaani)

23.08.2019 00:51
Heidän vielä istuskellessaan klaanikokouksen laitamilla valkoharmaa kolli tarjosi entiselle oppilaalleen ystävällisen hymyn, kun toinen kertoi kuulumisiaan. Hän oli alkanut pitää laikukasta pähkinänruskeaa kollia enemmänkin ystävänä kuin vain entisenä oppilaana nyt, kun hän oli muutenkin ollut jo jonkin aikaa soturina. Vaikka Pohjantuuli olikin hieman erakko luonteeltaan joissain asioissa hän piti silti erityisesti muutamien kissojen seurasta ja Tulikasteen lisäksi heihin kuuluivat myös Pihlajanoksa, sekä toki Kastetähti vaikka päällikkö olikin nyt valitettavasti hyvin epävarmassa tilassa. "Hyvä kuulla, ettei aikasi ole ainakaan käynyt pitkäksi", kolli hymähti. "Olette tehneet hyvää työtä", soturi lisäsi nyökätessään päätään kohti leiriä kunnostaneiden saamaa aikaansaannosta. "Mitä minuun tulee, tulin juuri partiosta - ja nyt menen ilmeisesti uudestaan", harmaavoittoinen kolli lisäsi hieman kuivasti naurahtaen, kun käsky kävi. Pian Pohjantuuli tassuttelikin leirin suunkäynnille Pihlajanoksan edellä, mihin partio oli kerääntymässä Myrskytuulen johdolla. Heti noustuaan eriparisilmäinen kolli alkoi jo erityisesti tuntea helteen vaikutuksen, hän ei todellakaan pitänyt kuumasta kelistä ja auringon porotus sai jo nyt kollin ärtyisäksi. Aiempi lumimyrsky olisi melkein kelvannut hänelle paremmin kuin saapuneen viherlehden myötä ilmaantunut kuumuus.
Pohjantuuli odotteli rauhallisesti, että loput partiosta kerääntyisi paikalle. Pikaisesti Pohjantuuli vilkaisi Pihlajanoksan suuntaan, kun Myrskytuuli antoi heille vastauksen suunnasta myös Ikuisuusyön ja Kärppäviillon saapuessa paikalle. Harmaaturkkinen kolli oli ilahtunut ruskean kollin saapumisesta, mutta Ikuisuusyön saapuminen ei tosiaan ilahduttanut häntä.
Pohjantuuli nyökkäsi vastaukseksi Myrskytuulen kertoessa heille suunnan ja oli juuri kommentoimassa asiaa, kun aina yhtä nenäkäs Ikuisuusyö ehti ensin. Pohjantuulen teki mieli huokaista ja pyöritellä silmiään, mutta jätti sen tekemättä. Hän ei suoraan sanottuna ymmärtänyt, miksi mustaturkkisen kollin oli aina tehtävä kaikesta niin kovin vaikeaa, mutta sentään kyseessä ei ollut Veritassu, joka oli myöskin aiheuttanut päänvaivaa aiemmin. "Siellä sentään tuulee ja pitkästä heinikosta saattaisi löytyä myös muutama varjoa kaipaileva riistaeläin", Pohjantuuli uumoili rauhalliseen sävyyn, valmistautuen lähtöön partiota johtavan Myrskytuulen johdolla. Pikaisella vilkaisulla Pohjantuuli huomasi olevansa partionsa vanhin soturi, ei sillä, hän ei yleisestikään kannattanut vanhempien kuuntelua tilanteessa kuin tilanteessa, saattoivathan kokeneemmatkin olla väärässä, mutta Pohjantuulesta oli silti hieman huvittavaa, miten Ikuisuusyö jaksoi aina soittaa kaikille suutaan, vaikka oli vielä nuori. Harmaavoittoinen kolli kohtasisikin tyynesti sinisellä ja keltaisella silmällään toisen kollin sinisten silmien katseen naukuessaan: "En tiedä mitä mahdat tarkoittaa tuolla, uskoakseni meidän pitäisi saada ihan hyvin saalista, jos vain kaikki tekevät osansa." Vaikka kollin äänensävy oli tyyni sanoista oli hyvin selkeästi huomattavissa piikki siitä, että Pohjantuuli tarkoitti Ikuisuusyötä, sekä sitä, että he onnistuisivat, ellei kolli laiskottelisi.
Sitten hän käänsi selkänsä jaksamatta moista sananvaihtoa varsinkaan tällaisella kelillä. Heilauttaen häntäänsä laajassa kaaressa hän nyökkäsi kerman ja ruskean sävyiselle soturille. "Kun olet valmis", hän seuraisi Myrskytuulen perässä, kunhan he lähtisivät.

©2020 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com