Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Uusi kartta - Reviiritietoa

Uusien, väliaikaisten reviirien kartta. Taivasklaani ei seurannut muita tälle reviirille, joten sille ei ole laitettu minkäänlaista asuinsijaa.

Järvikartta

Maailmankartta

* * *

Vuodenaika: Hiirenkorvan aika

Sää: Sää on erittäin kirkas ja aurinko paistaa lämpimästi.
Lumet ovat sulaneet lähes kokonaan pois, järven jää on vaarallinen paikka!

Seuraava kokootuminen: Ei tiedossa

Seuraava parantajien kokoontuminen: Ei tiedossa

Ropen kellonaika: Noin 12:00

Uusille pelaajille!
Lukekaa ennen ensimmäistä roolausta!

Info

Muista kysyä vain rohkeasti, jos jokin vaivaa mieltä!

 

Rope  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Ikirouta (Jokiklaani)

26.04.2017 01:41
//korjaus:
*vanhuus alkoi painaa
*oli varmaankin

Nimi: Horrospentu (Taivasklaani)

26.04.2017 01:31
Horrospentu oli maannut puskan alla lähellä Tähtiyönpentua, pienellä kerällä ja kuono laskettuna mustan hännän päälle. Hän kohotti kalvakoiden silmiensä katseen ylös heti kun kuuli saapuvien kissojen äänet. Horrospentu oli niin nälkäinen, että häntä huippasi, vaikka hän olikin yrittänyt kieltää sen aiemmin. Horrospentu kuunteli saapuvien kissojen askelia ja haistoi heidän jo laimenneet tuoksunsa. [Laimentunut haju, mutta selkeästi Taivasklaanin. Epätasainen käynti, joku on loukannut jalkansa.] Horrospentu päätteli. Musta pentu käänsi katseensa Tähtiyönpentuun ja naukaisi: "Kaksi Taivasklaanin kissaa, toisella on lievä jalkavamma."
Pian Tulivaahtera saapui Herukkaviiksi ja Lehtipuro mukanaan. Horrospentu virnisti hiukan tyytyväisenä, nälästä huolimatta, huomatessaan Lehtipuron astuvan hieman kevyemmin yhdelle jaloistaan, se oli siis tosiaan hieman arka. Tyytyväisenä havainnostaan hän nousi varovasti istumaan, vaikka tuntuikin, etteivät hänen nälän heikentämät käpälänsä kantaisikaan. Hän ei vaivautunut kysymään olivatko kaksi saapunutta nähneet Tuuliheinää tai Horrospennun sisaruksia. Nuori kolli saattoi arvata jo Tulivaahteran ilmeestä, että kysymys oli esitetty ja vastaus oli ollut kielteinen. Hän haistoi Tulivaahteran tuomiset ja saapuneen Tulenkipinän varpusen. Horrospennun vatsa murisi äänekkäästi ja hän painoi päänsä nolostuneena.

Nimi: Tulenkipinä (Taivasklaani)

26.04.2017 01:25
Tulenkipinä kantoi pyytämäänsä varpusta leuoissaan ja tassutti takaisin väliaikaisena lepopaikkana toimivaa pensasta kohden. Liekkiturkkinen kolli räpäytti silmiään kun hän erotti pensaiden välistä, juuri pesälle saapuvat kolme kissaa. Tulivaahteran tuttu turkki oli helposti erotettavissa, kumppaninsa hän olisi erottanut koska vain, myöskin kaksi laikukasta kissaa olivat hänelle tuttuja. Lehtipuro ja Herukkaviiksi! Naarassoturin ja parantajan näkeminen sai Tulenkipinän nostamaan ilahtuneesti kettumaisen, pörröisen häntänsä pystyyn ja hän tihensi askeliaan päästäkseen nopeammin noiden luokse.
Tulenkipinä pujahti väliaikaiseen pesään kolmikon takana, juuri sopivasti kuullakseen Tulivaahteran pennuille osoitetut sanat.
Hän pudotti varpusen maahan ja kehräsi iloisesti: "Herukkaviiksi! Lehtipuro! Miten mahtavaa että löysitte meidät!" Liekkiturkkinen kolli naukui iloinen pilke punertavissa silmissään. Hän seisoi puoliksi ulkona pensaan alta ja kumartui puskemaan saapuneita kissoja, jopa Herukkaviikseä, vaikka tiesikin parantajan äksyn luonteen.
Tulenkipinä vakavoitui hiukan ja nyökkäsi Lehtipurolle. "Olet ainut klaanistamme, jolla on viimeaikoina ollut pentuja", Tulenkipinä naukaisi, "nämä pennut tarvitsevat sinua, Lehtipuro." Tulenkipinä naukaisi ja räpäytti kunnioittavasti silmiään naaraskissalle. Sitten hän kääntyi Herukkaviiksen puoleen. "Oletteko nähneet Tulilintua?" Hän kysyi toiveikkaana, vaikkei odottanutkaan suuria. Hän toivoi, että hänen siskonsa olisi kunnossa, toinen vaihtoehto oli liian hirveä edes ajateltavaksi.
Odotettuaan vastaukset kysymyksiinsä Tulenkipinä käänsi katseensa Tulivaahteraan ja räpäytti naaraalle silmiään. "Mitä sinä oikein toit?" Hän kysyi ja nuuhki outoa kahisevaa esinettä uteliaana.

Nimi: Routatassu (Varjoklaani)

26.04.2017 01:15
Routatassu jatkoi rivakkaa, puolittaista raviaan Susiviillon jäljessä. Nelikko oli selvittänyt joen melko lailla ongelmitta, vaikka vesi yhä hyyti Routatassun ihoa ja liimasi turkin ikäville jäisille piikeille. Onneksi auringon valo lämmitti hieman. Routatassu taivutti jälleen mustia korviaan taakseen varmistaakseen, että Tuulenpennulla oli kaikki hyvin hänen selässään. Hietapentu vaikutti ainakin pysyvän hyvin Susiviillon selässä(?). "Ei enää pitkästi", Routatassu vakuutti selässään olevalle pennulle ja tunsi huojennusta ajatuksesta, että pääsisi kuivattamaan turkkiaan.
Oli onni, että he löysivät pennut ehjinä ja saisivat heidät perille. Valkovoittoinen naaras tuumi, että pennuilla oli ollut huono tuuri nuoresta iästään huolimatta. Aivan pieninä nuo olivat melkein joutuneet ketun saaliiksi sisarensa tavoin ja nyt kaksi heistä oli ollut kateissa. Routatassu mietti itsekseen, oliko moinen normaalia, vain kaksi sattumaa, vai oliko kyseessä Tähtiklaanin varoitus Kuunvalolle, jonka ei olisi parantajana pitänyt hankkia pentuja? Routatassu ei oikein vieläkään tiennyt uskoiko Tähtiklaaniin, tai mitä ajatteli soturiesi-isistä, joten hän ei ollut varma uskoiko rangaistukseenkaan. Hän itse ei tiennyt mitä mieltä oli siitä, että Kuunvalo oli saanut pennut.
Routatassu kiristi vauhtiaan soturin jäljessä. Pieni jännitys kihelmöi impulsiivisen oppilaan käpälissä ja hänen violetit silmänsä loistivat jännityksestä. Ehkä hän pääsisi pian soturiksi.
Piakkoin mustalaikullinen naaras saattoi erottaa Varjoklaanin voimakkaan ominaistuoksun, ja tiesi heidän olevan perillä. Pian hän erottikin klaaninsa kissat ja hidasti tahtiaan puikkelehtiakseen kissojen lomassa yhdessä Susiviillon kanssa(?). Hän pysähtyi päällikön Varjotähden ja Kuunvalon eteen. "Löysimme heidät, kunnossa ovat. Jokiklaanin soturi Jääkyynel onneksi ystävällisesti saattoi heitä." Routatassu naukaisi ennen kuin ehti hillitä itseään. Hän räpäytti anteeksipyytävästi silmiään Susiviillon suuntaan, ehkä hänen olisi pitänyt antaa soturin puhua. Hän kumartui, jotta Tuulenpentu pääsisi kipuamaan alas hänen selästään.

Nimi: Ikirouta (Jokiklaani)

26.04.2017 01:06
Ikirouta kuunteli Jalomielen sanat nyt melko levollinen ilme kasvoillaan. "Niin, toivon totisesti, etteivät ole", Ikirouta lausahti vakaasti. Ajatus Sacran kulkukissajoukosta heidän perässään ei tuntunut miellyttävältä. Hän toivoi, että Tähtiklaani varjelisi heitä. Kuitenkin Ikiroutaa epäilytti, soturiesi-isät olivat olleet epämiellyttävän hiljaa, ainakaan Harhakuva ei ollut maininnut noista mitään. Puolestaan Pimeän metsän kissoista oli ollut vähän turhankin paljon harmia.
Ikirouta käänsi päätään seuraten harmahtavan naaraan katsetta. Valkovoittoinen vanhus soi lempeän hymyn Aaltotassulle ja Ahventassulle, kun kaksi Jokiklaanin oppilasta katseli heidän suuntaansa. Nuo kuitenkin siirtyivät nopeasti kauemmas, arvatenkin Jalomielen olemuksen säikäyttäminä.
Ikirouta hymähti ja nyökkäsi räpäyttäen sinisiä silmiään. "Olet oikeassa. Klaani kuitenkin tarvitsee kipeästi lisää sotureita, olemme menettäneet liian monia hyviä käpäliä Suuren tuhon ja vaelluksen aikana." Ikirouta huokaisi syvään ja hetken suru kuvastui vanhuksen silmistä kun hän ajatteli omien pentujensa Nokikurkun ja Valkotaivaan kuolemaa Suuressa tuhossa, sekä Kuisketähteä ja Kallapentua.
Pian paksuturkkisen vanhuksen silmiin syttyi jälleen eloisampi kiilto ja hän nosti päätään nopeuttaen askeliaan, vaikka pitkä matka, väistyvä lehtikadon aika, vanhus ja nälkä hänen askeliaan painoivatkin. "Kuitenkin pian kasvit kasvavat ja viherlehden aika koittaa. Toivon että pentuja syntyy lisää ja oppilaista nimitetään sotureita, kunhan saamme asetuttua uusille reviireillemme.
He olivat ylittäneet joen kohdasta, jossa runko oli kaatunut sen päälle ja jatkaneet matkaa koivumetsikön läpi. Nyt he olivat hidastaneet vauhtia sekametsässä. Ikirouta höristi korviaan ja näki edessään kallioiden muodostaman kuopan, sen seinämät olivat osittain kallioita osittain hiekkaa, jossa näkyi pieniä, kenties pesäkoloiksi sopivia reikiä. Ainakin laajentamalla paikasta saisi varmaankin hyvän. Tämä olisi varmaan se paikka, jonka Kirkasturkki oli löytänyt matkallaan mahdolliseksi leiripaikaksi.
Ikirouta pysähtyi ja käänsi katseensa Kirkasturkkia kohden, etsien päällikköä ja odottaen tuon ohjeita.
Ikirouta kuuli pientä mutinaa vierestään. Oli totta, että he kaipasivat suojaisaa leiriä, ja tämä näytti sopivalta. Kuitenkin oli totta, että yleensä Jokiklaani oli asunut lähempänä vettä. Ehkä kaikki selkiytyisi kunhan he asettuisivat aloilleen.

Nimi: Legend (Kulkukissa)

25.04.2017 10:19
Naaras kohotti sinisten silmiensä katseen edessään istuvan Lien kasvoihin ja antoi pienen hymyn nousta kasvoilleen kuullessaan tämän sanat. Legend pystyi taas rentoutumaan eikä hermostuneisuudesta ollut enää mitään tietoa. Lien kysyessä, mitä hän halusi tehdä, naaras kallisti mietteliäästi päätään.
"No... En oikein tiedä", ruskea kissa naukui ja katsahti ympärilleen yhä miettien.
"Kai se on melkein ihan sama, mitä tekisimme. Mitä sinä haluaisit tehdä?", Legend kysyi mustaturkkiselta kollilta, koska ei itse tiennyt, mitä he tekisivät. Naaraan siniset silmät tapittivat Lietä odottavasti. Hän toivoi ettei Lie kuitenkaan keksisi mitään kauhean typerää tai pelottavaa.

Nimi: Susiviilto (Varjoklaani)

24.04.2017 23:42
Nelikko saapui viimeisen joen luokse ja Susiviilto jäi hetkeksi rannalle oppilaan lähtiessä jo kahlaamaan. Kollin silmien katse käväisi Routatassun selän päällä matkustavassa pennussa, joka oli luimistanut korviaan ja tärisi kuin pelokas hiiri. Tuulenpentu ei selvästikään pitänyt joen ylittämisestä tippaakaan, pentuhan näytti suorastaan pelkäävän sitä. Susiviilto asteli hyytävään veteen ja kahlasi oppilaan perään, kun tämä jo ui vastarantaa kohti.
"Nyt sitä mennään", mustavalkoinen soturi naukaisi Hietapennulle ja polkaisi pohjasta vauhtia lähtien sitten uimaan voimakkain vedoin Routatassun perään. Susiviilto ei voinut olla irvistämättä inhosta, kun hyytävän kylmä vesi pureutui hänen turkkiinsa ja ihoonsa. Pian hekin pääsivät ongelmitta joen ylitse ja kolli jatkoikin heti matkaansa saadakseen kohmettuneet raajansa ja lihaksensa hieman lämpenemään äskeisestä uimisesta.
[Onneksi en ole jokiklaanilainen], violetti silmäinen soturi ajatteli ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, että Routatassu ja Tuulenpentu olivat yhä mukana. Enää ei olisi kauhean pitkä matka klaanin luokse...

Nimi: Tulivaahtera (Taivasklaani)

24.04.2017 02:13
Harmaanruskea naaras pudistaa päätään ja sulkee silmänsä vastaukseksi Lehtipurolle.
"Koko aikana olemme törmänneet vain Horrospentuun ja Tähtiyönpentuun. Emme ole löytäneet mitään merkkejä muista", hän vastaa pahoittelevaan sävyyn ja siirtää katseensa vierellään kävelevistä tovereistaan takaisin eteensä vain huomatakseen heidän olevan lähes perillä. Kaksijalkojen pussi ei tuntunut järin mukavalle hänen hampaissaan, vaikka kieltämättä se oli aika kätevä keksintö ruoan kantamiseen. Tulivaahteran silmät kirkastuivat samantien, kun hän erottaa Tulenkipinän liekehtivän turkin puiden seasta ja hän kiristää tahtiaan päästäkseen nopeasti kumppaninsa ja pentujen luokse. Hän toivoi, ettei se rasittanut Lehtipuron jalkaa, vaikka naarassoturi ei kylläkään ollut sanonut siinä olevan mitään vikaa. Se silti pisti silmään.
Oranssisilmäinen soturi pysähtyy pusikoiden eteen ja tiputtaa pussin maahan.
"Löysin meille jotain syötävää", taivasklaanilainen naukuu hymyillen työntäen kahisevaa pussia kuonollaan lähemmäksi pentuja.
"Ja löysin myös tuttuja. Tai ehkä he ennemminkin löysivät minut", soturi naurahtaa väsyneesti ja huitaisee hännällään Lehtipuroa ja Herukkaviikseä kohti ylpeänä kuin esitellen omia pentujaan.

Nimi: Tuiketassu (Tuuliklaani)

24.04.2017 01:58
Piikkitassun läsnäolo rauhoittu vähän Tuiketassua. Mutta sitten häntä ahdisti vain enemmän, kun tajusi miten hädissään kollikin oli hänen tilastaan. Oppilas puristaa silmänsä visusti kiinni, yrittäen saada hengityksensä tasaiseksi ja suorastaan pakottaen itsensä siihen vain Piikkitassun vuoksi. Erilaiset ajatukset vilisivät hänen sumean pääkoppansa sisällä yrittäen saada joitain rauhoittavia kuvia esiin helpottaakseen naaraan oloa ja sydämen kivuliasta tykytystä.
"E-ei. Älä... lähde", naaras maukaisee raskaasti yrittäen hätääntyneenä vähän kurottaa tassullaan sotkuturkkista kollia kohti. Hän oli saanut itsensä jotenkuten rauhoittumaan, mutta kipu rinnassa tuntui silti yhtä polttavana ja hänen päänsä tuntui kevyelle huonosta olosta johtuen. Ympäristö oli paikoin sumea ja näkökenttä pimeni välillä, vaikka sää oli yllättävän aurinkoinen ja kirkas pitkästä aikaa pitkän lehtikadon kylmyyden jälkeen.
"Minä olen jo kunnossa. Anteeksi...", Tuiketassu kuiskaa hiljaa pöreähköt korvansa luimussa ja nousee hitaasti istumaan tärisevien tassujensa varaan. Hänen herkkä sydämensä rummutti rinnassa saaden tuntumaan jyskeen koko kehossa ja Tuiketassua inhotti se, miten hän oli taas ajautunut tähän tilanteeseen. Vieläpä hänen ihastuksensa, Piikkitassun nähden. Hän ei itse tiennyt mitä tehdä, koska halusi mennä kollin mukaan, mutta samalla Tuiketassua pelotti etteivät hänen jalkansa kantaisi enää ja olo oli muutenkin heikko. Hän olisi kovasti halunnut sanoa jotain, mutta avatessaan suunsa, mitään ei tullut ulos. Tuiketassu laskee katseensa surullisena ja vaivaantuneena, yrittäen keksiä jotain pelastusta tilanteelle.
"Jatketaanko matkaa...?" hän päättää kysyä arasti kohottaen katseensa ruskeaan klaanitoveriinsa.

Nimi: Madara (Akatsuki)

24.04.2017 01:46
Suurikokoinen mustaturkkinen kolli istui kivellä sukimassa turkkiaan juuri syöneen lintunsa luiden edessä epätyytyväisenä. Yksi varis ei riittäisi viemään hänen nälkäänsä, mutta se ei ollut ainoa asia, mikä sai hänet kiristelemään hampaitaan. Hänestä näin iso porukka oli epämukava. Madara oli tottunut pitämään mukanaan paria koulutettua kissaa, mutta nyt joukko koostui suurimmaksi osaksi hyödyttömistä pennuista. Kolli oli ollut kaikkia Yurin jälkeläisiä vastaan heti ensi kättelyssä, mutta naaraan vuoksi oli suostunut antaa noiden jäädä. Sillä ehdolla, että saisi kouluttaa niistä kelpo sotureita. Joidenkin tiettyjen yksilöiden suorituksiin, varsinkin omien pentujensa, hän oli tyytyväinen, mutta toisten kurkut hän olisi valmiina repimään auki. Erityisesti Yumin, joka oli aina kollia vastaan, eikä kunnioittanut häntä johtajana. Tai edes isäpuolena, jos häntä siksi voisi kutsua. Toisena oli Yasu, joka on myöskin edesmenneen Mickin pentu. Yasukin oli väritykseltään täysin erilainen, mitä Madara halusi ja lisäksi hänen makunsa mukaan turhan huono metsästäjä tai taistelija. Sillointällöin taisteluissa Yasussa muuttui jokin ja kolli pärjäsi jopa hyvin. Suoraansanottuna hän oli pettynyt kaikkiin Mickin pentuihin, mutta Jacqueline ja Hitoshi olivat aikalailla päteviä taistelemaan. Jack ei niinkään siron kehonsa takia, mutta se menetteli.
Kolli antaa uhkaavasti siristyineiden punaisten silmiensä pyyhkäistä edessään olevan näkymän ylitse tarkastellen näkemiään kissoja.
"Missä Yasu ja Yumi ovat?" hän murahtaa kylmästi kääntämättä siristyneitä silmiään kiven vierellä makoilevaan Yuriin.
"En osaa sanoa. Miten niin?" hopeaturkkinen naaraskissa kysyy neutraalilla äänensävyllään samalla yrittäen vaikuttaa välinpitämättömälle, mutta Madara huomasi, miten tuon keho jännittyi ja hännänpää vääntyili hermostuneesti.
"Haluan vain vähän jututtaa heitä", johtajakolli vastaa antaen hänen ja Yurin katseiden kohdata. Varajohtaja ei selvästikään ollut täysin tyytyväinen vastaukseen ja tuon silmät kiilsivät varautuneesti. Pienen tuijotuskisan jälkeen Yurin sulkee harmaat silmänsä ja nyökkää hyväksyvästi, kääntäen sitten kylkensä. Madara ei tuhlannut aikaansa jäädäkseen tuijottelemaan naarasta vaan jatkaa matkaansa etsiäkseen pentuja. Suuret käpälät astelivat lähes kokonaan sulaneessa metsikössä nuuntuneen ruohikon ja vehreän sammaleen päällä, yrittäen löytää jotakuta pennuista. Kolli antoi kuononsa seurata Yasun ominaistuoksua tuuhea häntä keinuen puolelta toiselle hänen kävellessään voimistuvaa hajua kohti. Madaran punaiset silmät siristyivät hitusen hänen yllättäen haistaessaan makean veren tuoksun Yasun suunnalta, mutta piti kävelytahtinsa silti tasaisena sen kummemmin välittämättä, vaikka paikalla olisi parhaillaan tapahtumassa jonkin sortin murhanäytelmä.

Nimi: Kastetähti (Tuuliklaani)

24.04.2017 01:14
Hiljaisuus puristi harmaaraidallisen naaraan korvia, kun hän seisoi yksin korkeiden puiden alla. Hän oli havahtunut jo hetki sitten tähän paikkaan.
Kastetähti otti hiljaisia askelia kuolleella metsän pohjalla, jossa kasvoi limaisia sieniä ja lojui kuolleita, mädäntyneitä kasveja jokunen. Ruohoa ei ollut hänen käpäliensä askelia pehmentämässä. Hän oli jo hetki sitten tullut siihen tulokseen, ettei ollut mitään muuta mahdollisuutta, kuin että hän oli joutunut Pimeään metsään.
Kastetähti käänteli päätään puolelta toiselle, nähdäkseen jotain ympärillään. Yhtään elollista olentoa ei kuitenkaan ollut hänen lähettyvillään. Kaikkialla leijui ohuita, tummia usvakiekuroita, ja kylmä lähes hyytävä kosteus imeytyi Kastetähden turkkiin. Puut olivat niin korkeita, ettei niiden yläpuolelle näkynyt, vain niiden latvojen lomasta näkyi kylmä, musta, tyhjä ja tähdetön taivas. Puiden rungoissa kasvoi siellä täällä hivenen hohtavia sienikasvustoja, jotka toivat ainoan, sairaalloisen valon hämärään metsään. Ilma tuntui usvakiehkuroista huolimatta tyyneltä. Kuin tuulta ei olisi ollut olemassa. Kastetähti olisi antanut mitä tahansa tuulen tunnusta turkillaan. Mitä tahansa juostakseen jälleen avoimen taivaan alla Tuuliklaanin reviirillä.
Hiljaisuus oli kuurouttava ja hän pelkäsi äänen tekemistä. Linnun laulu olisi ollut ihanin asia, mutta sellaista ei ollut.
Kastetähti asteli hiljaisuudessa eteenpäin korvat pystyssä ja aistit valppaina. Samalla hän mietti. Mikä oikein oli mennyt vikaan kun hän oli joutunut tänne? Missä Tähtiklaani oli? Kastetähti oletti, että hengen menettäminen veisi hänet samankaltaiseen paikkaan kuin vastaan ottaessaan hengen, vaikkei naaras ollut aiemmin henkiä menettänytkään. Tähtiklaanin olisi pitänyt huolehtia hänen henkiinsä palauttamisesta, parantaa hänen pahimmat vammansa. Tähtikissoja ei kuitenkaan näkynyt missään ja ilman esi-isien johdatusta Tuuliklaanin päällikkö tunsi itsensä eksyneeksi. Mikseivät Tähtiklaanin kissat olleet täällä?
Kauhistuttavan hetken ajan Kastetähti ajatteli, että ehkä hän oli menettänyt kaikki henget kerralla. Se ei kuitenkaan tuntunut järkeenkäyvältä. Pimeän metsän henki oli tukehduttanut hänet ja Kastetähti tiesi päälliköiden palanneen pahempienkin vammojen jälkeen. Eikä Kastetähti ainakaan uskonut tehneensä mitään niin kamalaa, että olisi ansainnut joutua Pimeään metsään.
Kastetähti väisteli puunrunkoja kävellessään eteenpäin pimeydessä tähdettömän taivaan alla, tuntien pahempaa lohduttomuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa kuin koskaan aiemmin.
Ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin että Tähtiklaani ei jostain syystä päässyt hänen luokseen. Pitäisikö hänen siis yrittää päästä Tähtiklaanin metsästysmaille, jotta esi-isät voisivat tehdä tehtävänsä ja lähettää hänet takaisin? Mutta olisivatko hyväntahtoiset henget omilla metsästysmaillaan? Kun kerran Pimeän metsän kissat olivat onnistuneet aineellistumaan ja käymään heidän kimppuunsa. Oliko Tähtiklaani heikentynyt? Kastetähti ei ollut kuullut sanaakaan soturiesi-isiltään hetkeen. Mutta Tähtiklaanin luokse pääseminen olisi ainoa keino päästä takaisin.
Kastetähteä huoletti mitä tapahtuisi, jos hän tapaisi Pimeän metsän kissoja. Pystyisikö hän taistelemaan?
Kastetähti joutui hidastamaan askeliaan nähdessään edessään tumman joen, joka kulki metsän halki. Hitaasti hän tassutteli sen reunoja peittävää mutaa myöten, joka värjäsi naaraan valkeat tassut mustanruskeiksi.
Lähellä vesirajaa oli hiekkaa, ja Kastetähti upotti tassunsa siihen. Hiekka ei kuitenkaan ollut normaalia. Se oli mustaa ja kylmää sekä terävää käpälissä kuin kaksijalkojen lasinsirut ja Kastetähti sävähti astuessaan sille. Hän kohotti käpälänsä tarkasteltavakseen, muttei nähnyt haavoja. Hän laski tassunsa varovasti maahan ja katseli jokea. Se oli leveä, musta ja liikkumaton. Hän näki oman kuvajaisensa ja tähdettömän taivaan hennon heijastuksen sen pinnasta kun hän kumartui katsomaan. Hän hengitti hiljaa paikallaan ja katseli. Voi miten hän olisi tahtonut kumartua juomaan, mutta jokin hänen sisällään varoitti, ettei se olisi viisasta. Hän huomasi, ettei tuntenut nälkää, mutta olisi tahtonut maistaa edes jotain.
Kastetähti katseli ympärilleen, muttei nähnyt mitään ylityspaikkaa, ei astinkiviä tai kaatuneita puunrunkoja. Oliko hän tullut väärään suuntaan? Pitäisikö hänen kiertää?
Seisoessaan paikallaan ahdistuneesti ympärilleen vilkuillen hän tiedosti mieltään kalvavan tosiasian. Mikäli hän ei pian löytäisi Tähtiklaanin luokse ja saisi noiden apua, naaras kuolisi lopullisesti. Hän jäisi ikuisesti harhailemaan Pimeään metsään ja naaraan ruumis lopulta hajoaisi, elleivät hänen klaanitoverinsa ehtisi haudata häntä ensin.
Hän tunsi jo nyt olonsa elävältä haudatuksi. Pitkään hän seisoi yksin liikkumattoman joen luona, tassut haudattuina kylmään hiekkaan ja katsellen ylös tähdetöntä taivasta. Epätoivo valtasi hänen mielensä.

Nimi: Yasu/Shiro (Akatsuki)

23.04.2017 16:02
Yasu istuskeli puun alla, nauttien lämpimästä hiirenkorvan auringosta, joka lämmitti pehmeäpiirteisen kollin valkoista, ohutta turkkia. Yasu oli aina ollut laiha ja lehtikadon aika oli saanut sen kylkiluut näkyviin vain pahemmin. Kuitenkin kollilla oli tällä hetkellä rauhallinen olo. Se oli oppinut kuluneiden kuiden aikana uusia taitoja, saanut hippusen lisää itseluottamusta ja oppinut hieman metsästystaitojakin. Yasu kohotti mustavarpaisen käpälänsä ja alkoi pestä sillä kasvojensa kärsineenpää puolta. Kollin täytyi myöntää, ettei hänen metsästystaidoissaan ollut kyllä paljoa kehumista. Vaikka hän olikin kehittynyt hän oli yhä melkoisen kehno metsästäjä, ja edistys näkyi lähinnä siinä että ei koskaan onnistuminen oli vaihtunut satunnaisiin onnistumisiin. Yasu ei myöskään ollut kehittynyt taistelijana. Hän inhosi taisteluharjoituksia ja yritti välttää niitä jos suinkin pystyi. Hän ei tahtonut satuttaa muita, vaikka Shiro häntä toisinaan yrittikin yllyttää. Kahdesti Shiro oli ottanut vallan hänen kehostaan taisteluharjoitusten aikana, jättäen Yasulle muistoksi vain tyhjän katkon ajalta. Myöhemmin hän oli saanut kehuja suorituksestaan ja jopa pienen ihailevan katseen ja kiusoittelevan virneen Reiltä, jota voisi sanoa harvinaiseksi. Toisella kerralla hän oli onnistunut naarmuttamaan Rein turkkia, mistä naaras ei ollut ollenkaan ilahtunut, vaikka olikin silti näyttänyt vaikuttuneelta. Kehut eivät kuitenkaan saaneet Yasua iloiseksi, päin vastoin. Kolli oli säikähtänyt pahasti ja ponnistellut kovasti, jottei vastaavaa enää pääsisi tapahtumaan. Hän ei voisi antaa Shiron ottaa valtaa ja tehdä jotain kamalaa. Näin ollen Yasun taistelumenestys oli jäänyt vähäiseksi ja hän koki välillä olevansa taakka joukolle ja perheelleen. Kuitenkin hän välitti näistä kovasti, vaikka Madaraa pelkäsikin. Yasu oli oppinut hieman varmemmaksi toisten seurassa ja peitti nykyään suurimmaksi osaksi oman heikkoutensa ja pelkonsa ystävällisen ja hieman ujon kuoren taakse. Hän tuli jopa hieman paremmin toimeen arvaamattoman puolisisarensa Rein kanssa, vaikka naaras virnuilikin hänelle yhtenään. Olivat he silti onnistuneet käymään kohtalaisen hyviä keskustelujakin, silloin kun raidallinen naaras oli paremmalla päällään.
Nyt valkea mustaraidallinen nuori kolli kohotti katseensa kuullessaan ääntä sivummalta. He olivat pitempään majailleet samoilla alueilla lähellä klaanien entistä järvireviiriä(?) ja osa joukosta oli jo tavannut muitakin alueen kissoja.
Yasu huomasi nyt todistavansa vastaavaa tilannetta. Rei keskusteli sivummalla ruskearaidallisen kotikisun kanssa. Yasu havaitsi kollin kotikissaksi, sillä tuolla oli musta panta, jossa helkkyi kulkunen. Yasu ei tahtonut tungetella ja pysyi siksi kauempana. Rei oli tavannut tämän kissan muutaman kerran ja he vaikuttivat olevan hyvää pataa. Yasun katsellessa naaras vaikuttikin hurmanneen kotikissan pauloihinsa ja punasilmäisen naaraan nauru helskyi valloittavana ilmassa.
Yasu kurtisti hieman kulmiaan. Hän oli havainnut Rein kaveeraamassa tällä tavalla muutaman muunkin kissan kanssa ennen tätä kollia, mutta Yasu ei ollut nähnyt heitä enää, eikä ollut varma mitä noille oli tapahtunut.
Äkisti Yasu kuuli äänen niin läheltään, että hän hätkähti ja pälyili harmailla silmillään ympärilleen. Pian hän kuitenkin käsitti, että ääni kuului hänen omassa päässään. [Katsohan, Rei on tuolla yksin, mitäs sanot jos antaisin hänelle pienen höykytyksen? Kunnollisen tällä kertaa?] Shiron pilkallinen, itsevarma ääni sihisi Yasun päässä. Nuoren kollin niskakarvat pörhistyivät kun hän kivahti päässään pontevasti: [Ei! En! Mene pois!]
Hänen yllätyksekseen toinen kolli vaikeni ja vaikka Yasu odotti hetken varuillaan Shiro ei tullut takaisin.
Hieman itsetyytyväisenä Yasu käänsi huomionsa takaisin Reihin ja kotikisuun, jotka olivat nyt tulleet lähemmäksi. Sinä aikana kun Yasu oli kuunnellut Shiroa kaksikon keskustelun sävy oli kuitenkin muuttunut. Rein ääni oli kohonnut korkeaksi pilkkaavaksi nauruksi, jota yhtäkkiä säesti myös uhkaava, lähes raivokas murina. Suurehko tummaturkkinen naaras oli kumartunut ja Yasu näki hänen tuuhean häntänsä piiskaavan kiukkuisesti ilmaa. Kotikisu oli luimistanut korviaan ja näytti vastaavan sanaharkkaan.
Aivan äkkiarvaamatta Rei ponkaisi itsensä nuorilla käpälillään ilmaan ja sinkautti itsensä kotikisun kimppuun. Ruskearaidallinen kolli rääkäisi, mutta tuo ehti hädin tuskin edes kääntyä raapaisemaan Reitä, kun Yasun puolisisko jo puri hampaansa kollin kurkkuun. Kauempaakin Yasu erotti punaisen ryöpsähdyksen kollin kurkusta. Kotikisu lyyhistyi maahan ääneti ja Rei irrotti otteensa antaen hänen valua maahan.
Kauhuissaan Yasu nousi käpälilleen ja ryntäsi puolisisarensa luokse. Hän jarrutti ruskeaturkkisen kotikissan eteen, mutta tuo makasi silmät lasittuneena maassa ja Yasu näki, ettei tuota voisi pelastaa.
Rei istui vieressä hieman välinpitämättömän oloisesti nuollen kohotettua käpäläänsä verestä. Naaras tarkkaili toisella punaisella silmällään Yasua.
Yasu haukkoi henkeään ja suoristautui kääntyen Rein puoleen. "Miksi sinä noin teit?" Hän parkaisi. "Miksi sinä tapoit hänet?!" Yasu parkaisi tyrmistyneenä, voimatta peitellä omaa järkytystä äänestään.

Nimi: Jalomieli (Jokiklaani)

23.04.2017 15:46
Naaras muisti aika huonosti nämä tapahtumat, mistä Ikirouta puhui ja yritti parhaansa mukana pysyä hänen mukanaan puheessaan mukana.
Vaikka Jalomieli on ollut jo pitkäänkin Jokiklaanin jäsen, vanhat tapahtumat ovat pyyhkiytyneet pois hänen muististaan. Ehkä se johtuu lähestyvästä vanhuudesta.
"Tai sitten ne ryökäleet seuraavat meitä. Ei ne muuta osaa tehdäkkään, kerta johtaja on yhtä vanha kuin satoja vuosia sitten maatunut ruumis", savunharmaa naaras tuhahti matalalla äänellään.
[Varmasti yhtä mätäkin], hän lisäsi mielessään. Naaras huomasi sivusilmällä, kun kaksi oppilasta tiiraili häntä kyselevästi. Kyseessä oli Aaltotassu ja hänen veljensä Ahventassu.
Jalomieli ei koskaan pitänyt siitä, että häntä tuijotetaan vähänkin liian pitkään, siksi hän paljasti suupielensä takaan valkoista kulmahammastaan, mikä sai sisarukset kääntämään katseensa pois Jalomielestä ja siirtymään kauemmas kaksikosta. Mikä helpotus...
"Jokiklaanissa on taitavia sotureita ja jälkikasvustakin tulee varmasti mainioita. Kunhan he eivät ole turhan uteliaita", Jalomieli katsahti takaisin lähes valkoiseen klaaninvanhimpaan yhä kasvonsa peruslukemilla. Naaras ei vain osaa hymyillä.

Nimi: Tähtipentu (Tuuliklaani)

23.04.2017 15:36
Kellanpunaturkkinen, valkoraitainen naaras luimisti korviaan Susihampaan sanoista huolimatta. Hän katsoi kosteilla meripihkan keltaisilla silmillään ylös valkeaan, harmaaraitaiseen soturiin ja tämän ruskeisiin silmiin. "Niin, mutta entä jos he eivät parannukaan! Mitä jos Pimeät... Pimeän metsän kissat tulevat uudestaan!" Tähtipentu parkaisi ja hetken hän näytti pelokkaalta. Naaras oli joutunut hetken tapailemaan sanoja puhuessaan pahojen esi-isien hengistä, jotta oli muistanut nimityksen oikein. "Miksei Tähtiklaani auta meitä?" Tähtipentu kysyi surkeaan sävyyn. Sillä välin Lohdunpentu oli astunut edemmäs ja alkanut sukia sisarensa päälakea rauhoittavin, varmoin nuolaisuin. Samalla hän hyrisi hiljaa ja tyynnytellen, siniset silmät ummistettuina. Tähtipentu painautui vasten veljensä tuuheaa turkkia ja sai lohtua tämän läsnäolosta ja hiljaisesta taidosta tukea surevia. "Mitä jos ne Pimeän metsän kissat ovat tehneet Tähtiklaanille jotain? Entä jos ne tulevat taas meidän päähämme?" Tähtipentu kysyi säikysti, vaikka hänen äänensä hätäännys olikin jo hieman vaimennut, kiitos Lohdunpennun. Sanoillaan Tähtipentu viittasi aiemmin kuulemiinsa ääniin, joista oli mennyt kysymään Illankajolta. Hetkeksi Tähtipentu, joka oli niin kovasti tarjoamassa juttuseuraa ja tukea muille, ajatteli vain omaa pelkoaan. Sitten hitaasti naaraan korvat kohosivat ja se veti syvään henkeä rauhoittuakseen ja räpytteli kyyneliä pois. "Mitä me teemme nyt? Pitääkö meidän mennä avuksi, jos he ovat niin loukkaantuneita, että heidät pitää kantaa?" Tähtipentu kysyi siirtäen jälleen kysyvien silmiensä katseen kasvatti-isäänsä. Lohdunpentu lakkasi sukimasta sisartaan ja huomautti: "Me olemme liian pieniä kantamaan yhtään ketään, mutta Susihampaasta voisi kyllä ehkä olla apua", Lohdunpentu myönsi hiukan hymyillen ja viisaaseen sävyyn.

Nimi: Ace

22.04.2017 13:46
// hiljentyä* ><

Nimi: Myrskypentu (Myrskyklaani)

22.04.2017 13:41
Myrskypennun vastaus näytti järkyttävän Iltahehkua, mutta niinhän se oli kollia itseäänkin. Soturi sitten kehotti Myrskypentua niin sanotusti ottamaan lomaa kohteliaista tavoistaan ja elää kuten toisetkin pennut. Marmorikuvioisen neuvo oli sanottu varmasti, ja Myrskypentu tiesi paremmin kuin ruveta kyseenalaistamaan soturia. Mutta siinähän se juju olikin - Myrskypentu ei halunnut käyttäytyä tai tulla kohdelluksi kuin pentua, hän halusi tulla huomatuksi vastuullisena ja luotettavana Myrskyklaanin jäsenenä, jolle voisi luottaa tehtävän kuin tehtävän. Sitä paitsi, tokihan nuori kissa tiesi miten pentujen odotettiin käyttäytyvän, mutta jos hän haluaisikin näin tehdä, hän ei ollut varma pystyisikö. Hänen päänsä oli joka hetki täynnä ajatuksia, joita hän käsitteli kaiken muun rinnalla, eikä hän tiennyt miten noin vain olla huolimatta mistään samoin tavoin kun hän nuorempana pikkupentuna oli pystynyt. Iltahehkun määrätietoiset sanat saivat Myrskypennun kuitenkin hiukan uteliaiksi - mitä pahaa syntyisi siitä, jos hän yhden päivän ajan pyytäisi jotakuta toista katsomaan emonsa perään, ja itse ottaisi itselleen hieman aikaa tehdä asioita mitkä olivat ennen jääneet tekemättä?
Kun Tuikkusilmän vieressä käyvä naarassoturi lupasi viedä mustavaalean pennun seikkailuihin aikansa koittaessa, Myrskypentu ei voinut muuta kuin laskea päänsä hymyillen.
"Kiitos", tuo sanoi hiljaa mutta kuuluvasti toiselle. Ei hän muuta voinutkaan sanoa, mutta todella tarkoitti sanomaansa. Hän ei ollut tottunut siihen, että vaihteeksi sille että hän teki kaiken emonsa puolesta, nyt toinen oli luvannut tehdä jotakin hänenkin puolestaan. Tunne oli uusi ja lämmin, Myrskypennun kunnioitus soturiin kasvoi entisestään. Tuo oli niin lyhyen ajanjakson aikana antanut näin paljon neuvoa ja suuntaviivoja, saaden Myrskypennun jälleen kerran vain kuvittelemaan, kuinka paljon opittavaa hänellä oli jäljellä matkallaan nimensä arvoiseksi soturiksi.
Yllättäen Iltahehkun asenne muuttui rohkaisevasta jopa hieman vaivaantuneeseen, kun Myrskypentu kysyi tuolta jälkeläisistä. Hän tiesi sanoessaan seuraavan, että saattoi astua viivan yli, varsinkin kun toisen mieliala oli nyt muuttunut, mutta hänestä tuntui suorastaan väärältä hiljenemään asiasta, jonka hän niin vääräksi näki. "Jos ei ole liian röyhkeää sanoa, niin mielestäni sinusta olisi mainioksi emoksi."
No niin, hän sanoi sen. Ja pitkäkarvainen kolli oli valmis kuulemaan siitä kunniansakin, mutta ei hävennyt tätä.
Iltahehkun esittämää kysymystä kolli pohti hetken. Hänen ensimmäinen vastauksensa olisi siis ollut soturiksi valmistuminen, mutta naaras oli yliviivannut jo sen vaihtoehdon.
"No totta puhuen.. jos minusta ikinä tulee sen kunnian arvoinen soturi, haluaisin kouluttaa seuraavan sukupolven sotureita." Myrskypentu vastasi hyvän tovin jälkeen, viitaten siihen että hän joskus soturina saisi oman oppilaan. Kolli oli hieman nolostunut sanottuaan tämän, mutta tottahan se oli; hänen ainoa tavoitteensa tällä hetkellä oli kasvaa kissana fyysisesti ja henkisesti.

Nimi: Iltahehku (Myrskyklaani)

22.04.2017 12:57
Iltahehkun viikset väpättivät hetken aikaa jopa hyväntuuliseen sävyyn. Naaras olisi voinut näyttää jopa toruvalta, mutta tällä hetkellä se otti Myrskypennun vastaan vielä rauhalliseen tapaan.
"Ehkäpä siksi, koska se on totta. Minusta on ikävää, jos joku tuntee olevansa huonompi vain siksi, koska hän ei ole vielä soturi. Jotkut sotureistakaan eivät ole asemansa arvoisia, tiedä se." Iltahehku naukui äänessään varoituksen tuoma kalskahdus, mutta kun Myrskypentu alkoi olla hyväntuulisempi, ei kehdannut nuori soturikaan olla naama kurtussa. Sen sijaan naaras heilautti häntäänsä kera katseen kääntämisen eteenpäin. Pentu tuntui olevan pitkän aikaa hiljaa Iltahehkun kertoessa lyhyesti omasta matkastaan, mikä sai marmorikuvioisen katsahtamaan takaisin tummanvaaleaan merkitsevään sävyyn, ehkä hieman kysyvästikin. Oliko se loukannut toista jotenkin? Ei? Myrskypentu vastasi mitä ilmeisimmin totuudenmukaisesti Iltahehkun esittämään kysymykseen. Hetken aikaa naaras näytti järkyttyneeltä, mutta vilkaistuaan Tuikkusilmää se palautti katseensa takaisin pentuun.
"Kun pääsemme uuteen kotiimme, ehkä sinun olisi hyvä pitää pieni tauko kaikesta kohteliaisuudesta ja elää hetken aikaa kuin pennun kuuluukin. Ylitsepursuava kankeus ei anna sielullesi sijaa, enkä usko sen johtavan hyviin asioihin." Iltahehku oli myös totuudenmukainen. Naaraan sanat olivat varmat vaikka niiden sointi säilytti pehmeän lempeytensä taitavasti. Myrskypentu menetti paljon olemalla muiden seurassa kuin rautakanki, näin oli!
"Ei toden totta ollut." marmorikuvioinen puuskahti häntäänsä viuhtoen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö Myrskypennun huoli emoaan kohtaan olisi ollut jaloa, mutta silti!
"Lupaan ottaa sinut mukaani seikkailuihin, kun aika koittaa." naaras virnisti leveästi välittämättä siitä, että Tuikkusilmä ei olisi välttämättä ihan sujut sen asian kanssa. Myrskypentu ei kuitenkaan ollut päättämässä keskustelua vielä siihen ja nuoren kollin lipsahdus sai Iltahehkun kohottamaan kulmiaan hieman viileästi. Sujuvasti toinen kuitenkin korjasi sanansa kysyen jotain, mitä naaras ei kyllä ihan ensimmäisenä ollut odottanut. Sen korva jopa värähti kiusaantuneesti.
"Ei, ei ole. Rakastan jokaista klaanilaistani koko sydämestäni, mutta en ole valmis itse ottamaan niin suurta taakkaa ystävieni ohessa kuin pennut. Pennuille on varmasti parempiakin emoja kuin minä."
Iltahehku ei vaikuttanut nyt enää niin räiskyvän innokkaalta, vaan se selvästi punnitsi vastauksensa tarkasti ennen puhumista. Pennut olivat vakava asia, ja jossain määrin naaras ehkä häpesikin sitä, miten se ei ollut kuin muut naaraat.
"Onko sinulla tulevaisuudellesi suunnitelmia?" Vai oliko pentu kangistunut kaavoihinsa?
"Tarkoitan sitä, kun olet soturi. Onko sinulla suurempia pyrkimyksiä?"

Nimi: Pohjantuuli (Tuuliklaani)

22.04.2017 01:13
Pohjantuuli oli liukunut pysähdyksiin kyljet kohoillen Tulikasteen viereen, yhdessä Illankajon kanssa. Pohjantuulen eriparisten silmien katse haravoi huolestuneesti Tulikasteen kehon ylitse. Hänen omat haavansa olivat pieniä Tulikasteen vammoihin verrattuina, eivätkä kaipaisi yhtä pikaista hoitoa kuin kellanpunaisen varapäällikön. Harmaavoittoisen soturin sisintä kylmäsi kun se kuuli naarasta ravistelevat yskänpuuskat. Vasta naaraan sanojen myötä kolli kuitenkin havahtui. "Minä etsin hänet", Pohjantuuli naukaisi ja kääntyi kiireesti tähyilemään ympärilleen. Hänen omatuntoaan kolkutti kun hän käsitti, ettei ollut ollenkaan ajatellut päällikköään. Hän ei ollut etsinyt tuota katsoakseen olisiko naaras kunnossa. Tulikasteen haavat nähtyään hän oli vain rynnännyt hakemaan parantajaa, pysähtymättä tarkistamaan Kastetähden tilannetta. Hän kuitenkin yritti rauhoitella itseään muistuttamalla että Illankajo hoitaisi myös päällikön mahdolliset vammat.
Pohjantuuli jätti Illankajon hoitamaan Tulikastetta parhaansa mukaan(?) ja säntäsi itse alemmas rinteeseen, missä näki harmaan turkin sulavan lumen ja ruohonvarsien seasta. Pohjantuuli kiihdytti askeliaan ja yritti olla välittämättä pistävästä tunteesta tuoreissa haavoissaan. Kastetähti makasi selin häneen rinteessä ja naaras näytti pahaenteisen liikkumattomalta. Pohjantuuli liukui pysähdyksiin Kastetähden vierelle. Harmaa raidallinen naaras makasi kyljellään nurmella, jotenkin kasaan lysähtäneenä ja pää hieman taaksepäin vääntyneenä. Hänen asentonsa ei kuitenkaan ollut luonnottoman näköinen ja hän näytti muutamaa pientä naarmua lukuun ottamatta melko hyväkuntoiselta.
"Kastetähti?" Pohjantuuli kysyi ja astui lähemmäs. Kumartuessaan hän kuitenkin erotti, ettei naaraan kylki kohoillut. "Kastetähti?" Pohjantuuli kysyi uudestaan, vaikka henkäystäkään ei kuulunut ja hän tiesi, että naaras oli kuollut. Pohjantuulen karvat nousivat väkisinkin pystyyn järkytyksestä. [No, Kastetähti on päällikkö], Tuuliklaanin soturi muistutti itseään,[hän tokenee pian. Hän vain menetti hengen siinä kaikki]. Pohjantuuli ei ollut ennen nähnyt päällikön menettävän henkeä ja hän keinui paikallaan hermostuneena, uskaltamatta siirtää Kastetähteä. Hetket kuluivat. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pohjantuuli luimisti korvansa. Mikä oli mennyt vikaan? Kuuluisiko hengen menettämisessä kestää näin kauan?

Nimi: Kasparov (Pohjoisen Kanjonin Imperiumi)

22.04.2017 00:23
Natashan silmissä syttyi, mutta niin roihahti kyllä Kasparovinkin sisällä. Kollin niskakarvat nousivat samassa pystyyn ja niiden uhkaava aaltoili kohoili selän päällä saakka saaden Imperiumin entisen marsalkan näyttämään jopa vaaralliselta tovereilleen, vaikka se ei selvästikään alentuisi tekemään noille mitään.
"En: jos tarkoittaisin sitä, sanoisin sen suoraan enkä kiertelemällä. Olen sotilas ja siihen minut on kasvatettu!" Kasparov sähähti raivokkaasti viitaten Natashan sitten yhdellä terävällä nyökkäyksellä päästä etuvarpaisiin.
"Tarkoitan sitä, että nyt on aika tehdä omia valintoja; et seuraa enää minua, en ole marsalkkasi. Et toimi kuin... sotilas!"
Natasha ei näyttänyt liian tyytyväiseltä, ja kolli kyllä ymmärsi, että naaras ei kovinkaan helposti unohtaisi näitä sanoja, jotka se oli lausunut hämmennyksensekaisen raivonsa vallassa. Entisen kenraalin pitkä henkäys sai siniharmaan kuitenkin käännähtämään turhautuneena ympäri, mutta samassa Natasha harppoikin jo entisen marsalkkansa ja valkovoittoisen sotilaan väliin, jonka jaloissa Psycho lepäsi. Argh! Eripariset sielunpeilit napsahtivat terävästi kohti Natashaa, jonka käytös ei ollut saanut Kasparovin uhkaavasti aaltoilevia karvoja vieläkään laskeutumaan normaaleiksi. Sen sijaan sen katse näytti tihkuvan silkkaa myrkkyä Natashan luodessa sen suuntaan syrjäkarein katseen. Kasparov tiesi kyllä, että jollakin tasolla se oli onnistunut ylittämään rajan kenraalin kohdalla, mutta sei ei jaksanut välittää. Ei nyt, mutta ehkä myöhemmin se saattaisi huomata, miten epäreilusti se olikaan kaksikkoa kohdellut. Vai oliko? Kasparov puuskahti vihaisesti Natashan sanoille, vaikka samaan aikaan sen ilmeessä saattoi huomata jotain hyväksynnän kaltaista. Entinen marsalkka tunsi silti olevansa oikeassa painostaessaan kahta venäjänsinistä toimimaan itsenäisemmin. Sitä se oli aina tahtonut nähdä, ja Kedrov oli juuri sillä tavoin pelastanut niiden kolmen hengen.
"Minä jatkaisin -- ja hylkäisin tuon mäyränkoloon." Kasparov murisi tarkoittaen Psychoa, mutta sitten Kedrov laski marmorikuvioisen naaraspennun maahan ja avasi suunsa rauhallisiin sanoihin. Kasparovin toinen korva suorastaan värähti epäuskoisena toisen kollin sävystä, mutta sitten se antoi katseensa palata Natashaan ja takaisin Kedroviin. Vihersilmäisen turkki oli verisillä tikuilla, eikä Kasparov voinut tuntea kuin ikävän muljahduksen rinnassaan. Mutta mistä se johtui... sitä se ei myöntäisi.
"Ehkä olette oikeassa. En kuitenkaan luottaisi liiaksi viholliseemme." Kasparovin niskaturkin oli nyt pakko laskeutue sen ottaessa pari syvää henkäystä itseään rauhoitellakseen. Venäjänsinisen kollin aksentti oli luonnostaan terävä, mutta nyt sitä tylsytti väsymyksestä juontuva karheus. Kasparovin käyttäytyminen oli hyvin impulsiivista, ja Kedrov oli selvästi sitä mieltä, että kolmikon olisi nyt lopetettava riiteleminen. Mutta --! Kasparovin korvat luimistuivat kohti niskaa varoittavaan tapaan. Toiset eivät edelleenkään tuntuneet ymmärtävän, mikä tyhjyys sen rintaan oli kaivanut kuoppansa - miltä siitä tuntui ja miksi se oli tätä mieltä ja tässä tilassa. Kasparov oli menettänyt monta tuttavaa, jokainen kunnollisia ja uskollisia taistelijoita, ja minkä takia? Vain siksi, koska se oli noussut Russian tilalle johtajaan Imperiumia! Mitä raivokas venäjänsininen olisi tehnyt tässä tilanteessa? Niin, mitä? Kasparov käännähti ympäri, pois kolmen muun seurasta kuin osoittaakseen mieltään, mutta selvästi kolli mietti. Sen kyljet kohosivat hitaan raskaasti jokaisella henkäyksellä, eikä kolli hetkeen sanonut mitään. Sillä välin Natasha oli jo hakenut paikkaa, ja ehkäpä Kedrov oli suorinut jo tiensä kera Psychon naaraan perässä pensaikon luokse (jos Natasha ei olisi kantanut pentua). Kasparov taas käänsi hieman kalloaan palauttaen sen katseen takaisin eteenpäin. Eripariset sielunpeilit tuijottivat metsän heräävään siimekseen pitkän tovin ennen kuin marsalkka kehtasi tehdä elettäkään liikkuakseen.
"Ehkä on parempi, että te vaihdatte vuoroja." Kasparov ei olisi voinut kuulostaa itsekkäämältä sanoissaan, mutta samaan aikaan se selvästi muistutti kylmästi, miten sen oma vartio oli päättynyt Imperiumin johdossa. Se ei tahtoisi tehdä moista virhettä uudestaan eikä sen itseluottamus ollut nyt pilviä hipovaa sorttia. Joka tapauksessa kolli antoi askeltensa johdattaa itsensä lehdettömän pensaan alle sen enempää sanomatta, kun se jo käpertyi tiukalle kerälle. Ei ritarillisia sanoja, miten se ei voisi antaa Natashan rasittaa itseään, ei mitään. Viiksikarvakaan ei värähtänyt, kun Kasparov painui myttyyn haudaten kuononsa häntänsä alle. Hngh.

Nimi: Tulikaste (Tuuliklaani)

21.04.2017 23:29
Ruosteenpunainen naaras avasi väsyneenä kirkkaansiniset silmänsä, joiden loiste oli hiipunut lähes olemattomaksi. Sielunpeilien katse näytti hetken aikaa sokealta, mutta pikkuhiljaa se tarkentui tarkentumistaan suuntautuen lopulta Pohjantuuleen. Kevyt henkäys karkasi raottuneiden huulien välistä naaraan heilauttaessa häntäänsä vain painaakseen poskensa takaisin vasten keväistä maata.
"Olette... kunnossa. Entä Kastetähti?" varapäällikön sanat olivat lyhyet ja karkeat. Sen kurkku tuntui ikävän kuivalta sanojen pyrkiessä soljumaan sen huulilta mahdollisimman sulavasti. Puhuminen sai Tulikasteen kuitenkin yskimään rajusti lopulta koko kehon taipuessa ikävään myttyyn yskänkouristuksen voimissa.

©2017 Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com