Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Kevyt tuulenvire ja pilvetöntä
Kuun vaihe Kasvava puolikuu

Seuraava kokootuminen Ei tiedossa
Seuraava parantajien kokoontuminen Ei tiedossa
Pelin kellonaika Noin 10:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Korppikatse (Myrskyklaani)

06.12.2018 01:08
Korppikatse oli ollut hyvin tyytymätön heidän nykyiseen leiriinsä. Sieltä ei nähnyt taivasta ollenkaan, ei lainkaan puita ja lehtiä suojana, vaan pelkkää multaa ja juuri ja kalliota. He olivat ottaneet pesänsä luolaston koloista, joihin jokainen oli miten vain oli kyennyt kasaamaan itselleen jonkinlaisen vuoteen. Ainut hyvä puoli koko leirissä oli se, että se piti hurjimman tuulen ja lumimyrskyt etäällä. Tosin nyt kun ilmat alkoivat lämpenemään, oli hän myös kiitollinen siitä että leiri oli maan alla ja suojasi sen takia hyvin tulevilta porottavan kuumilta säiltä. Korppikatseen musta turkki imi lämpöä itseensä kuin sieni.
Korppikatse oli nuokkunut soturienpesässä parhaansa mukaan, kun leirissä oli alkanut hälinä. Hän oli kuulevinaan jonkun huudahduksia, kuin pennun, mikä oli ensimmäisenä saantu hänen korvansa hörölle ja vetänyt hänet unten maasta. Seuraavaksi leiriin leuhahti vahva rautainen haju, jonka naaras oitis tunnisti vereksi. Se sai hänen meripihkanväriset silmät revähtämään auki ja naaras oli pystyssä ennen kuin ehti ’hiirtä’ sanoa.
Hän hölkkäsi siroilla tassuillaan taitavasti muiden vuoteiden välistä ja pujahti soturienpesästä ulos muiden sekaan, jotka olivat tulleet katsomaan, mistä oli kyse. Korppikatse tunnisti oitis soturit, jotka selvästi loukkaantuneena olivat leiriin raahautuneet. Vanhempi soturi Vaahterahalla, jonka toinen kasvonpuolisko oli verestä märkä, tosin hän ei ehtinyt kovinkaan paljon sitä näkemään, Punakivi, joka oli yltä päältä sieltä täältä veressä ja haavoissa, mutta niitä peitti kultaturkkinen kissa, jonka Korppikatse hieman vaivoin tunnisti Kultapiiskuksi. Kolmikko ohjattiin kiireesti parantajan pesälle ja he katosivat näkyvistä.
Korppikatse mutristi huultaan ja istahti ahterinsa suoraan maahan siihen väen keskelle. Tosi kiva. He olivat vasta hetken olleet uudessa leirissä ja heti sitä sitten oltiin pulassa ja haavoittuneita. Tyytymättömänä Korppikatseen hännänpää vääntyili sinne tänne, kun hän odotteli Lumitähden tai Hopeasalaman raporttia heille siitä, mitä oli tapahtunut. Vaikka nyt, kun naaras katseli ympärilleen, ei hän nähnytkään heidän varapäällikköään missään. Missä ihmeessä naaras voisi olla tälläisen tilanteen aikana?
Viimein he saivat Lumitähdeltä raportin, mitä oikein oli tapahtunut. Kettu. Oikun ihanaa kerrassaan. Korppikatseen kynnet painuivat maahan jo pelkästä ajatuksesta, tahtoen päästä upottamaan teränsä pedon kirjavaan turkkiin. Voi kunpa hän olisi ollut paikalla, hän olisi kyllä näyttänyt sille!
Lumitähti järjesti heille partiot, joista osa lähtisi ketun perään, osa metsästämään ja osa partioon etsimään heidän ilmeisesti kadonnutta varapäällikköään. Sekin vielä! Oi että kun oli melkein hupaisaa! Korppikatseen suuret silmät siristyivät ja hän nuoli huuliaan ajatuksissaan. Hopeasalama oli uusi varapäällikkö ja heti naaras oli hankkiutumassa ongelmiin. No ihan sama. Valitettavasti Korppikatsetta ei valittu mihinkään partioon, joten pettyneenä hän päätti lähteä itsekseen. Lumitähti ei ollut kieltänyt leiristä lähtöä, joten miksipä ei? Ei hänellä täällä leirissä mitään parempaakaan tekemistä ollut.
Niinpä kunhan partiot olivat päässeet matkaan, Korppikatse nousi tassuilleen ja suki nopeasti turkkinsa siloisaksi. Hän lähti pontevin askelin ulos leiristä ja heti ravisteli turkkinsa takaisin sotkuiseksi raikkaassa ilmassa. Korppikatse melkein virnisti hyväntuulisesti kun pääsi viimeinkin ulos. Matka leiriin oli ollut pitkä ja väsyttävä, mutta hän oli saanut levätäkseen ja nyt oli nälkä. Joten päättäväisin mielin hän lähti tassuttelemaan Hopea pajuja kohti. Hän antoi vahvojen lihastensa venytellä itseään ponnistellessaan erilaisen maaston läpi, pitäen aistinsa avoinna mahdollisen riistan varalta. Hän oli päässyt melko reviirin rajoille asti, kun päätti viimein, että oli kulkenut ihan tarpeeksi kauas ja päätti nyt viimein todella keskittyä metsästämiseen. Hän ei oikeastaan pitänyt siitä erityisemmin, eikä ollut kovinkaan hyvä siinä, mutta kyllä hän nyt jotain saisi pyydystettyä, Korppikatse oli varma.

Nimi: Leppätassu (Myrskyklaani)

29.11.2018 00:52
Kirjava naaras katseli ympärilleen kärsimättömänä ja upotti kynsiään häntäänsä. Hän heilautti korviaan kun kuuli takaataan tulevat askeleet, ja tunnisti sen jälkeen Koivuvarjon äänen. Kolli oli mitä ilmeisemmin tullut leiriin vasta äskettäin. Leppätassu käänsi päätään mestariaan kohti ja katsoi häntä hetken tylsistyneenä, ennen kuin hänen intonsa jälleen palasi. Naaras loikkasi jaloilleen ja oli heti valmis lähtöön.
"Olen lähdössä mihin vain kunhan täältä haisevasta ketunkolosta pääsee ulos", hän vastasi ja nyrpisti kuonoaan viikset heiluen. Hän odotteli kun Koivuvarjo puhui Lumitähden kanssa. Leppätassun silmät kirkastuivat, hän pääsisi siis vihdoin näyttämään omia taitojaan ilman muiden klaanilaisten paineita ja katseita selässään. Hänen selkäänsä pitkin kulkivat väreet kun päällikkö ilmoitti ketun kulkeneen viimeksi Hopeapajuilla. Oppilas ei ollut siellä muistinsa mukaan käynyt syvemmällä metsässä vielä kertaakaan, tai ehkä kerran tai pari, vaikka puusto sijaitsikin melko lähellä. Reviirillä riittäisi todennäköisesti vielä paljonkin tutkittavaa. Leppätassun hännänpää vääntyili jo malttamattomana kun hän odotti Koivuvarjoa.

Nimi: Cleopatra (Erakko)

26.11.2018 23:19
Cleopatra silmäili kolmea kissaa. Kaksi heistä oli varmastikin Varjoklaanin sotureita. Pienempi kissa näytti vielä aika aralta ja niin noh, pieneltä - hän oli kenties klaanien oppilas. Vaikka Cleopatra ei ollut enää aivan varma minkä ikäisenä klaanikissoista nimitettiin oppilaita. Musta siamilainen tarkkaili kolmikkoa silmät hieman kaventuneina ja pohtien. Hän tiesi olevansa mahdollisesti vain karvan päässä tappelusta, eikä mielellään saisi kahta soturia vastaansa. Cleopatra tahtoi pitää turkkinsa ehjänä kiitos vain. Toisaalta kaksikko ehkä olisi varovaisempia ja harkitsisi kahdesti hyökkäämistä kun heillä oli nuorukainen mukanaan. Mustan naaraskissan yhä pohtiessa vastaustaa, nyt kaikki neljä tassua laskettuina sulavaan lumeen, pentukin esitti kysymyksen. Cleopatra käänsi katseensa häneen ja yritti näyttää vähän ystävällisemmältä - hänen tavallisessa kopeahkossa ilmeessään oli tällaisessa tilanteessa ongelmana.
Cleopatra alkoi puhumaan hitaasti ja sanojaan miettien: "Nimeni on Cleopatra. Tiedän kyllä missä olen. Olen pahoillani tunkeilusta, mutta olen taivaltanut pitkästi etsiessäni erästä henkilöä ja toivoin löytäväni hänet täältä." Musta naaras puhui huolellisemmin kuin yleensä ja vaikeni toviksi tarkaillakseen kahta muuta. Hän ei yleensä mielellään paljastanut paljoa, mutta nyt hän tahtoi viimeinkin tietää olivatko Lukin tiedot oikeassa ja olisiko Aronia taivaltanut edes jonkin matkaa Varjoklaanin kanssa. "Etsin Aronia nimistä kollia, oletteko tavanneet häntä?" Naaras kallisti hitusen päätään ja yritti yhä pitää kehonkielensä mahdollisimman vähän uhkaavana.

Nimi: Samettisiipi (Varjoklaani)

18.11.2018 13:38
Samettisiipi oli klaanikokouksen jälkeen osoittanut vahvasti mieltään itsekseen, ettei pitänyt ajatuksesta mennä partioon näin aamusta, varsinkaan rajapartioon. Siellähän hän viettäisi koko päivänsä tarkistamassa reviirin rajaa muiden kissojen varalta. Turha homma se olisi. Sen työn voisi hoitaa yksi tai parikin kissaa, mutta Syyskynsi päätti kumminkin pistää serkukset keskenänsä partioon, jota johti yhden heidän isä. Saa nähdä mitä tästäkin tulisi syntymään, varsinkin kun Samettisiipeä ei yhtään huvittanut olla työn touhussa juuri nyt.
Halustaan jäädä leiriin huolimatta, mustavalkoinen naaras ilmoitti itsensä saapuneen paikalla aika laiskaan sävyyn, kun oli tukkinut itsensä kahden sukulaisensa välistä Mustaloimun luokse, ja naaras ei yhtään väärässä siitä, millaisen reaktion oli aiheuttanut; varsinkin Routahallassa. Valkovoittonen naaras nimittäin ärähti Samettisiivelle oikein kunnolla, mikä sai nuoren soturin päätelmän vahvistumaan siitä, että serkkunsa todella oli lyhytpinnainen kissa. Samettisiipi päästi lyhyen tuhahduksen hieman suurikokoisemmalle laikukkaalle naaraalle, joka tukevuudestaan huolimatta kuitenkin kompuroi pienestä tönäisystä, ja vastasi nopeasti ilmeettömästi ennen kuin kiinnitti huomionsa takaisin partion johtajaan:
"Voi anteeksi, neiti känkkäränkkä. En nähnyt sinua."
Varapäällikön tytär ei nähnyt käytöksessään mitään väärää, vaikka Routahalla tai Loiskevirtaus varsinaisesti ei ollut mitään hänelle nyt tai ennestään tehnyt. Häntä ärsytti näin aikaiset aamuherätykset ja se, että oma isänsä pisti hänet partioon kaiken sen lisäksi. Mutta jos joku rupeaa aukomaan päätään Samettisiivelle niin pienestä asiasta, niin saapahan ainakin takaisin samalla mitalla.
Kun Mustaloimu lähetti partionsa matkaan, Samettisiipi pysytteli hieman porukan hännillä, mutta niin, ettei ollut Loiskevirtauksen ja Routahallan lähellä. Kaksikko muutenkin kirmasi hänen ohitsensa heti tilaisuuden tullen, joten Samettisiiven ei tarvinnut itse huolehtia välimatkasta. Hän ei myöskään voinut olla huomaamatta, miten Loiskevirtaus katsoi häneen ohimennessään, mihin Samettisiipi vastasi nyrpistämällä kuononvarttaan paheksuvasti, kun tiesi Mustaloimun pennun vielä näkevän.
Juuri nimitetyn soturin tumma häntä laahasi pitkin lumesta sulanutta maata, kun hän seurasi vielä kokenutta soturia ulos leiristä, ja kuunteli porukan ainoaa kollia, kuinka hän selitti, minne he suuntaisivat ensimmäiseksi. Se oli aivan sama Samettisiivelle minne he menisivät, kunhan hän pääsisi nopeasti takaisin leiriin vetämään lyhyet tirsat. Se oli ainoa asia, mikä piti naarasta motivoituneena edes jonkin verran, vaikka häntä vieläkin närkästytti se, että hänet herätettiin turhaan niin aikaisin. Samettisiiven katse siirtyi Mustaloimusta Routahallaan, joka mietti ääneen oliko vesi vielä jäässä tähän aikaan. Samettisiipi halusi kommentoida jotakin sarkastisesti laikukkaalle sukulaiselleen, mutta tällä kertaa piti itsensä kurissa. Sitä paitsi, Loiskevirtaus jo vastasi toverilleen, joten se olisi turhaa. Nuori soturi siis päätti olla hiljaa ja katseli ympäristöään, ennen kuin suunnisti suuntaan, missä tiesi tämän noinsanotun Saarnipuun olevan, mikä oli heidän määränpäänsä.

Nimi: Kalliopentu (Varjoklaani)

17.11.2018 16:56
Kalliopentu kuunteli korvat höröllä, kun emo kertoi, että viherlehti tulisi pian. Hän hihkaisi hymyillen ja katseli ympärilleen, kuin voiden jo kuvitella metsän vihreän ja ruskean sävyihin maalattuna. Hänen haaleanväriset sielunpeilinsä kohtasivat Tuhkasydämen omat kollin puhutellessa häntä. Kalliopentu pompahti jaloillaan ympäri ja lähti jo astelemaan eteenpäin, vastaten soturille samalla olkansa yli. ”Tottakai, is-” Huikkaisu jäi kesken, kun Kalliopentu oli jälleen unohtanut häntänsä ja kompuroi siihen niin, että kaatui naamalleen maahan.
Hän pahastuneena nosti kasvonsa, lumipakkuroista täplikkäänä, ja mulkaisi sietämätöntä raajaansa, unohtaen täysin miksi oli juuri Tuhkasydäntä ollut kutsumassa. Hän tympeänä läpsäisi häntäänsä tassullaan, vaikka vetikin vaistomaisesti hännän sivuun iskua. Kalliopentu nolosti virnisti vanhemmilleen ja nousi tassuilleen, pudistellen turkkiaan niin että jokainen karva sojotti pystyssä. Nostaen nyt häntäsä jälleen pystyyn taakseen, lähti Kalliopentu tassuttelemaan eteenpäin, huikaten. ”Ei käynyt kuinkaan!”
Kävellessään lumikerroksen läpi, saattoi Kalliopentu aivan tuntea sen sulavan jo ympäriltään. Lämmin aurinko pilkotti lumisten puiden välistä alas maahan heidän ympärilleen, joistain paikoista paljastuen jo paljaita oksia ja pusikoita. Hänen vatsansa kurnina kuitenkin vei ajatuksen luonnosta muualle, sen ilmoittaessa kovaäänisesti tyhjyydestään. Kalliopentu nolona äkkiä loikkasi eteenpäin taas lumen läpi ja kurkisti muita. Samalla naaras kyseli emoltaan, löytyisikö täältä jo riistaa.
Seittikuu totesi, että oli tainnut paikantaa jo hänen ateriansa. Innoissaan ja hyvillään siitä, että he kaikki saisivat kohta jotain syötävää, Kalliopentu vilkaisi ympärilleen, yrittäen haistella saman mitä emo oli huomannut. Hän ei kuitenkaan haistanut mitään erityistä, joten hänen kiinnostuksensa siihen kaikkosi melko nopeasti. Kalliopentu näki edessään lumesta jo sulaneen puskan ja sai idean. Hän virnisti ilkikurisesti ja ryömi lumen läpi puskan taakse, loikaten perille ollessaan tarpeeksi lähellä. Hän ei kuitenkaan olettanut törmääväänsä tummaturkkiseen kissaan, joka pusikon toisella puolella oli ja yllättynyt äännähdys nousi hänen kurkustaan, ennen kuin hän kykeni peittelemään sitä mitenkään.
Tumma naaras vaikutti olevan aivan yhtä yllättynyt kuin hän, joten kun emo ja isä rynnästivät paikalle, varmasti Kalliopennun äännähdyksen saattelemana, hätkähti Kalliopentu hereille. Hän kiireesti peruutti Seittikuun taakse tämän kehotuksesta, emon laskiessa häntänsä suojaavasti hänen eteensä. Tuhkasydän uhkaavasti laskeutui heidän eteensä, Kalliopennun jäädessä kaksikon taakse.
Sydän yllätyksestä pamppaillen, Kalliopentu rekisteröi vasta nyt, miten nopeasti kaikki oli tapahtunut. Hän hengitti kerran syvään ja nyt rauhallisemmin, kurkisti emonsa takaa kissaan. Hän raotti suutaan ja imi toisen hajua sisäänsä. Naaras ei haissut ollenkaan Varjoklaanilta, eikä hän uskonut muidenkaan klaanien haisevat siltä. Kulkukissa todella siis. Vieras rauhoitteli, että ei aikonut hänelle pahaa, ennen kuin tervehti hänen vanhempiaan.
Kalliopentu vilkaisi kumpaakin soturia edessään ja sitten, epäröiden hetken, mutta utealiaisuuden kasvaessa, hän kysäisi epävarmasti. ”Kuka sinä olet?” Hänen asentonsa oli leventynyt vähän, kuin kopioiden emonsa asentoa. Hän oli valmiina ottamaan jalat alleen tai sitten käymään kulkukissan kimppuun, kumpi vain. Olihän hän melkein jo oppilasiässä!
Kalliopentu huomaamattaan kuitenkin nojasi aavistuksen emonsa häntään, vaikka hänellä olikin täysin turvallinen tunne vanhempiensa takana. Tuhkasydän oli vahva ja kokenut soturi, hän suojaisi Kalliopentua ja Seittikuuta kyllä ja emokin varmasti hoitelisi kulkukissan ongelmitta. Olivathan he kumpikin sotureita!

Nimi: Iltahämärä (Myrskyklaani)

17.11.2018 12:33
Iltahämärä oli Vaahterahallan toimenpiteen jälkeen siirtynyt Punakiven puoleen, joka oli saanut turmeltua itsensä huolella kettua vastaan käydyn taistelun aikana. Haavat olivat kuitenki vielä helposti putsattavissa, joten niiden hoitaminen ei ollut niin mutkikasta kuin Vaahterahallan silmänjäännöksien poistaminen naaraan silmäkuopan pohjalta, joten kollin toimenpide sujui parantajan kohdalta paljon ripeämmin. Hän sai punaturkkisen soturin jokseekin kuntoon, että haavat lähtisi paranemaan itsestään ajallaan, vaikka joutuikin pakottamaan potilaansa sulkemaan toisen silmänsä paranemisen tähden, mutta naaras uskoi toisen kestävän sen, eikä odottanut kollin valittavan asiasta ainakaan ääneen. Iltahämärä loppujen lopuksi kysyisikin, oliko jotakin muuta, mitä hän ei sattumoisin olisi huomannut, ja saikin vastauksekseen vain, että kettu oli potkaissut häntä johonkin.
"Sille en voi tehdä juurikaan mitään. Kipu hellittää ajan kanssa. Ota vaan rennosti muutama päivä", myrskyklaanilainen vastasi Punakivelle ilmeensä tuskin värähtämättä, ja lisäsi hetken pohdiskelujen jälkeen vielä: "Muuten voisinkin antaa sinulle unikonsieminiä viemää kipua pois, mutta en ole ehtinyt vielä mennä etsimään niitä lisää Lehtikadon jälkeen. Asia muuttuu pian, mutta jos tilasi muuttuu radikaalisti -- mikä on erittäin epätodennäköistä --, niin ilmoita minulle."
Ja niin, Iltahämärä jatkoi matkaansa seuraavan potilaansa luo, joka oli ainakin tällä hetkellä hänen viimeisensä ja tuskin ihan niin haastavimmasta päästä, kuin kyseisen kissan emo, joka löhöili samassa pesässä ilman silmää. Oranssinkirjava parantaja pisti siis heti toimeksi, ja hienolla mutta erittäin kivuliaalla nykäisyllä hän sai Kultapiiskun jalan takaisin paikalleen, mutta samalla myös naaraan heräämään, kuten oli ennustanutkin. Iltahämärän suupielet venyi taaksepäin ja hän puristi hampaitaan yhteen päänsä painuessa alas, kun korvissaan alkoi sangen kivualiaasti soimaan Kultapiiskun "solusoinnut", millä hän ilmoitti heräämisestään sekä kivustansa, kun parantaja oli noussut pois hänen yltään, ja saikin kohdata pahansuovan katseen, kun huomasi Kultapiiskun tuijottavan häntä. Hän näytti vireältä, vaikkakin olikin puolustuksessaan omaa klaanitoveriaan pitäen uhkanaan, joten Iltahämärä päätteli ettei ollut saanut päävammaa taistelun aikana. Se tästä olisikin puuttunut, päästään vialla oleva soturi siis.
Parantaja ryhdistäytyi äskeisen välikohtauksen jälkeen, vaikka ei voinutkaan sanoa korvistaan aivan samalla tavalla, kun niissä vielä inisi yhtäkkisen kovan äänen takia. Hän katseli hetken, miten Kultapiisku yritti nousta vaivalloisesti, ennen kuin päätti olevan hyvä hetki sanoa jotakin.
"Huomenta vain sinullekin. Jalkasi oli poissa paikaltaan ja pistin sen takaisin paikoilleen, joten äskeinen kipu johtui siitä", naaras yritti valaista tiedolla juuri heränneen Kultapiiskun mieltä, joka vaikutti olevan hyvin järkyttynyt ja peloissaan, kun Iltahämärä oletti hänen nähneen muut klaanitoverinsa huonossa hapessa. Näky nimittäin sai nuoren soturin pääosin keltaiset silmät valumaan kyyneleistä, mikä oli melkein saamassa Iltahämärän huokaisemaan. Onneksi hän jotenkin tunsi bengalitäplikkään naaraan, ja tuskin tuo veti isoa numeroa tapahtuneesta ja alkaisi ylidramatisoimaan -- parantajan pää ei kestäisi moista, jos niin olisi ollut. Itku oli kuitenkin yleinen reaktio tälläisissä tapauksissa, ja Iltahämärä tiesi sen. Hän oli nähnyt jo melkein kaiken näiden vuosien aikana, kun hän ollut parantaja, joten tämä oli tuttu juttu.
Kultapiisku kyseli kaiken tapahtuneen perään itku silmässä, mutta oranssinkirjava naaras antoi Vaahterahallan hoitaa hommansa. Hänhän paikalla oli ollut, ei Iltahämärä, joten oranssinkirjava kissa lähinnä vaan meni taka-alalle etsimään jotakin Kultapiiskulle, kun emo ja tytär jakoivat hetken keskenään. Vaikka Iltahämärä ei sitä mielellään ajattelisikaan, emonsa Mansikkaturkki palasi takaisin hänen mieleensä. Kyseinen naaras ei kauan ehtinyt olemaan läsnä Iltahämärän sekä veljensä Raitahännän elämässä, mutta kaikkea kokenut naaras silti ajatteli emoaan hyvin mutta kaipaavin mielin. Olisipa asiat olleet toisin, mutta ei sille mitään voinut. Tähtiklaanin mielestä vaan oli tuonnoin oikein riistää emo kolmelta pennulta ja kumppani pentujen isältä niin pian.
Kun Iltahämärän mielestä Kultapiisku, Vaahterahalla ja Punakivi olivat rupatelleet tarpeeksi, hän rikkoi oman hiljaisuutensa kaislan ja hämähäkinseittien kanssa ja asteli parilla askeleella lähemmäs Kultapiiskua, joka oleskeli emonsa lähettyvillä.
"Anna kun pistän vähän kaislaa jalkaasi, ihan vaan varmuudelta, jos se olisi murtunut", ja niin naaras tekikin, jos saisi vain Kultapiiskulta luvan. Hän kiepsautti kaislan pari kertaa naaraan jalan ympärille, ja asetteli sen päälle sen verran hämähäkinseittiä, että kaisla ei karkaisi paikastaan mihinkään. Sen jälkeen, naaras nosti katseensa kultaturkkiseen soturiin rauhallisen näköisenä.
"Tilanne on ohi, mutta jos haluat jotakin, mikä rauhoittaa hieman olotilaasi, niin voin antaa sinulle jotakin siihen", lyhytturkkinen klaanikissa tarjosi juuri parhaillaan Kultapiiskulle tinjamia, jonka pitäisi helpottaa shokkiin menneen kissan oloa, mutta Iltahämärä ei ole sitä antamassa soturille, jos toinen ei sitä halua. Se on hänen päätettävissään.

Nimi: Ghost (Kulkukissa)

09.11.2018 23:16
Ghostin askeltaessa Hundredin lähellä lumipyryn riepottelemaa vuoristopolkua alas, kolli ei huomannut naaraan kasvoilla häivähtävää huolsetuneisuuden häivää, vaikka yleensä tarkkasilmäinen olikin. Kun kilpikonnakuvioinen naaras jätti hetkeksi vastaamatta valkovoittoisen nuorukaisen kysymykseen hän oli liian keskittynyt siihen, etteivät hänen käpälänsä luistaisi hänen altaan ja johtaisi häntä kuolemaan, ettei Ghost ehtinyt edes kiinnittää asiaan huomiota. Kolli siristi pistävän siniharmaita silmiään myräkässä, eikä tosiaankaan nauttinut säästä ollenkaan. Hän oli varma, ettei tuntenut enää ollenkaan jäseniään kylmän ja myräkän läpi. Hänellä ei ollut aavistustakaan oliko kevät jo koittamassa alhalla laaksossa. Oli miten oli sellaisesta ei vielä ollut täällä tietoakaan ja lunta puski heidän niskaansa kunnolla. Ghostin mielessä käväisi kuinka paljon hän oli Hundredin ja tämän joukkojen armoilla tällä hetkellä. Jos pienikokoinen naaras olisi jostain syystä päättänyt hankkiutua Ghostista eroon nyt, kolli ei olisi voinut tehdä mitään sitä estääkseen. Hän ei uskonut antaneensa violettisilmäiselle naaraalle mitään syytä moiseen, mutta silti. No, ei nuoren kollin auttanut kuin luottaa, tai ainakin sietää tilanne.
Kuitenkin Hundredin jatkaessa Ghost kuunteli keskittyneesti mitä naaralla oli sanottavinaan ja vastattavana hänen kysymykseensä kun kollille ennestään melkoisen tuntematon Vuoriklaani tuli puheeksi. Kolli tyytyi nyökkäilemään vakavasti itseään pienikokoisemmalle naaraalle. Tämän sanoissa oli järkeä, Ghost ei mielellään taistelisi yhtään ketään vastaan moisessa säässä kun hengissä pysymisessä oli ihan riittävästi työnsä jo ilman ketään vastuksiakin.
"Niin, se lienee järk-" Ghost ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun kun jo alkoi tapahtua. Varjokissojen saapuminen tapahtui yllättäen ja nopeasti ja lähes yhtä nopeasti ne olivat myös kadonneet. Ghost seisoi paikallaan hämmästyneenä, karvat hieman pörrössä ja myös säikähtäneenä. Tuntui kuin hänen turkkiaan olisi kivistänyt joka puolelta, mutta kylmä myös kadotti kipua - myöhemmin tuntuisi pahemmalta, vaikka mitään ei varmaankaan ollut mennyt kovin pahasti rikki. Varovaisesti kolli kokeili ravistella tassujaan, jotta kaikki tosiaan toimisivat. Kyse oli ollut enemmän yllättävän hyökkäyksen tuomasta säikähdyksestä.
Kollia jaksoi hämmentää miten Hundred jaksoi olla niinkin pirteä haavoistaan huolimatta. Kirjava johtajatar oli Ghostille melkoinen mysteeri.
Ghostilta kesti hetki päästä vastmaan Hundredin sanoihin, valkoturkki joutui ensin vetämään heiman henkeä heidän astellessaan alamäkeen pikkuhiljaa laantuvassa tuiskussa. Hän oli toki tottunut taisteluihin, mutta edletävä oli ollut jotain aivan muuta ja valtavan turhauttavaa, kun hän ei ollut ehtinyt tehdä juuri mitään. "Olen kunnossa. Mitä noihin tuleen, en ole nähnyt vastaavaa aiemmin." Nuori kolli vaikeni pohtimaan vakavana kulmat kurtussa. "Mutta uskoakseni kyllä, ne olivat henkiä ja liittyivät varmaankin juuri klaaneihin. Jonkin aikaa ennen tänne lähtemistämme kuulimme henkien kuisketta - niiden varmastikin. Se oli... kamalaa. Oli kuin he olisivat olleet päässämme, sanoivat juuri ne asiat... joita emme halunneet kuulla." Ghost värähti tahtomattaankin, eikä nyt ollut kyse kylmästä. Hän kohtasi hetkeksi naaraan violettien silmien katseen. "Mutta uskon, että he olivat klaanien esi-isiä - eivät kuitenkaan niitä mukavia." Ghost ei oikeastaan itse uskonut moiseen, muttei tiennyt mitä muutakaan he voisivat olla. Ehkä henkien olemassa oloon riitti, että joku uskoi heihin. "Mitä he sanoivat?" Ghost kysyi uteliaana varoituksesta.

Nimi: Pikkutuuli (Taivasklaani)

07.11.2018 10:04
Kun soturit lähtivät metsästämään klaanilleen vatsan täytettä, Pikkutuuli oli yksi niistä ainoista, joka päätti lähteä omille teilleen syömisen etsimiseksi. Se oli ollut hänen tavoitteensa jo siitä lähtien, kun Tulenkipinä jakeli tehtäviä noin sanottuna "epävirallisena päällikkönä", kun Taivasklaanilla virallista sellaista ei vielä ollut Harhatähden katoamisen jälkeen. Pikkutuuli todella toivoi, että mahdollisimman pian päätettäisiins se, joka heitä loppujen lopuksi johtaisi päällikön arvonimellä. Ehkä itse Tulenkipinästä tulisi se valittu kissa siihen asemaan? Oranssivalkoinen kolli ainakin oli jollakin tasolla kokenut soturi, ja omasi johtamaisia piirteitä, mitä pyydettiinkin synnynnäiseltä päälliköltä. No, saa nähdä mihin tulokseen Herukkaviiksi päätyy. Hänethän oltiin pistetty valitsemaan tarvittaessa Taivasklaanille päällikkö, ellei mihinkään päätökseen ehitä ajoissa tulla.
Pienikokoisen kollin olessa vaihtamassa kurssia eri tielle muista klaanilaisistaan, hän ei voinut olla huomaamatta eriparisilla silmillään kuinka isoveljensä Loimutuli ja Pisarakyynel katosivat kahdestaansa hänen näköpiiristään eri suuntaan muista Pikkutuulen tavoin. Näky sai hänet pysähtymään hetkeksi aloilleen sulaneelle lumelle, lähinnä vaan siitä, kun vihlova tunne palasi hänen sydämeensä taas vaihteeksi. Tunne oli ollut pitkään tuttu Pikkutuulelle, ja se aina ilmeni, kun huomasi Pisarakyyneleen olevan Loimutulen seurassa. Punertavaturkkinen nuorukainen ei muuten olisi tästä niinkään piitannut, jos heidän seurassaan olisi ollut muitakin klaanin kissoja, mutta he olivat vain kahdestaan, mikä nostatti erilaisia tunteita Pikkutuulen sisälle pakostakin erilaisten kysymyksien lisäksi; katkeruutta, mustasukkaisuutta, mutta niin myös surua ja hämmennystä. Miksi juuri hänen veljensä, pesuetoverinsa, piti pitää samasta naaraasta kuin hänkin? Ja näköjään tunne oli myös molempipuolinen--
[Ei. Ehkä heillä ei ole vielä mitään? Ehkä minulla voisi olla vielä mahdollisuus näyttää Pisarakyyneleelle, mitä minä häntä kohdaan tunnen?] Pikkutuuli tuumi, vaikka tiesikin olevansa liian toiveikas asian suhteen. Mutta aina kannatti yrittää parhaansa sen suhteen, mihin uskoo, eikö niin? Ehkä soturilla olikin mahdollisuus vielä näyttää Pisarakyyneleelle, vaikka Loimutulen läsnäolo tekikin siitä erittäin hankalaa. Nuorukainen pääsik lopulta johonkin lopputulokseen, ja lähti kevyesti ravaamaan suuntaan, missä tiesi kaksijalkalan sijaitsevan. Hän toki ei ollut sinne menossa ihan vaan omaa henkensä puolesta ajatellen, mutta ehkä sieltä löytyisi suojaa hakevia jyrsijöitä, mitä voisi metsästää sille tietylle kissalle, ketä Pikkutuuli niin ihaili.

Punamusta soturi alkoi erottamaan kaksijalkojen kokoamia pesiä lähistöllään, mikä hidasti kollin kulkua hieman ja sai hänen katseensa singahtelemaan siellä sun täällä varautuneenpana kuin aikaisemmin. Kaikki äänet, mitä kaksijalkajasta pauhasi, sai kollin korvat väkisinki hieman taipumaan enemmän kalloa vasten, kuin pysymään pystyssä, mutta hän ei tullut tänne epäröimään. Olisi hän varmasti hiiriä löytänyt muualtakin, mutta tämähän oli mahdollisten riskien lisäksi kuin hopeatarjotin täynnä niitä. Pikkutuuli ei kuitenkaan tullut tänne jäädäkseen, vaan metsästääkseen, joten ehkä hän vaan vilkaisisi lähiseutua ja lähtisi, jos ei löytäisi mitään. Kolli halusi pysyä visusti kaukana mahdollisista ongelmatekijöistä, mikä kaksijalkalassa tottakai oli vaikka muille jakaa.
Vaikka Pikkutuuli vannoikin välttelevänsä ongelmia parhaansa mukaan, nuori soturi silti oli päätynyt koettelemaan tasapainoaan korkean, valkoiseksi maalatun puuaidan päällä, mikä aitasi pienen alueen kaksijalan pesän takapihasta. Pesä ei sijainnut aivan kaksijalkalan siimeksissä, mutta samantapaisia pesiä oli monta vieretysten, mitkä kaikki kolli voisi helposti aidan päällä kulkien käydä läpi pelkästään tähyilemällä. Pikkutuulen selkäpiitä tosin välillä karmi äkilliset äänet, mitkä kantautuivat korviinsa ulkosalta, tai kun sattui huomaamaan kaksijalan pennun tuijottelevan häntä läpinäkyvän ruudun takaa. Pentu ei kuitenkaan loppujen lopuksi aikonut tekevänsä nuorelle kissalle mitään, vaikka innostuneelta vaikuttikin. Mutta vaikka punamusta kolli kokikin jo nähneensä kaiken mahdollisen, mitä kaksijalkala oli tarjota, hän ei ollut vieläkään spotannut yhtäkään hiirtä lähistöltään, mikä pakostakin laski hieman mielialaansa epäileväiseksi. Pitäisiköhän hänen palata takaisin, ja yrittää etsiä muualta?
Silloin, hänen eripariset silmänsä havaitsivat liikettä viidennen kaksijalan pesän pihamaalta, jota oli parhaillaan käymässä läpi aidalle kavuttuaan. Hän ehti jo hurrata päänsä sisällä, että se saattoi olla pieni jyrsijä, mitä olikin tässä etsimässä, mutta soturi oli loppujen lopuksi aikalailla väärässä. Paikalle hätääntyneesti juossut otus ei ollut hiiri, vaan toinen kissa, joka toi mukanaan inhottavan kilisevän äänen, mutta se oli pienin ongelma, mikä Pikkutuulta nyt mietitty. Miksi kissa oli niin hätää kärsivän näköinen? Aivan kuin hän pakenisi jotakin...
Taivasklaanilaiselle vieras kissa veti parit terävät sisäänhenkäykset, ennen kuin tajusi punamustan kollin tuijottelevan häntä melko matalan aidan päältä. Ruskean kissan ilme kirjaimellisesti kalpeni hänet nähdessään, mutta toinen sai ainakin suunsa auki, vaikka äänensä olikin aika katkonaista.
"J-juokse, vielä kun voit!", kissa naukui surkeasti, mutta naaraan varoittavat sanat hämmensivät lyhytturkkista soturia vaan entisestään.
"Mitä? Miksi?", Pikkutuuli ehti kysyä hölmistyneen näköisenä, sekä kuuloisena, ennen kuin kuuli haukkumista. Kollin sydän jätti lyönnin välistä. Oliko kuulemansa sitä, mitä hän luuli sen olevan?
"Älä ihmettele siinä, vaan juok--", ruskearaidallinen naaraskissa oli korottamassa ääntään, mutta haukkumisen käytyä hälyyttävän kovaksi, naaras kompuroiden otti jalat alleen ja nousi ylös aidalle Pikkutuulen seuraan, jolloin myös haukkuja näytti kasvonsa ensimmäistä kertaa. Pikkutuulen sydän jätti lyönnin välistä, kun näki nurkan takaa ilmestyneen hurtan, joka muistutti ulkonäöltään paljon sutta, mutta vaan koiramaista versiota sellaisesta, mutta yhtä nälkäiseltä se näytti kuin villi esi-isänsä. Pikkutuuli heti terävästi henkeä sisäänsä järkytyksestä karvojensa noustessa pakostakin pystyyn, eikä siihen helpottanut se, että hurtta juoksi suoraan aitaa kohti ja nousi takajaloilleen sitä vasten räksyttäen kuin viimeistä päivää, kuola vaahdoten sen suupielillä. Pikkutuulen silmät kaventuivat pelkiksi viivoiksi ja sähisi lähes refleksistä heikosti vieraalle olennolle, mutta tajusi liian myöhään aidan liikahtavan hänen altaan, mikä saattoi hänet menettämään tasapainonsa kokonaan kapean aidan päällä. Siinä vaiheessa soturi ei ehtinyt paljon reagoimaan, kun tajusi olevansa ongelmissa -- pahoissa ongelmissa.
Pikkutuuli tipahti juuri sille puolelle, missä itse paholainen oli. Hän ei pystynyt itse päättämään siitä, kummalle puolelle olisi kaatunut tasapainon menetettyään, mutta sen juuri piti olla se, missä hänelle koittaisi varma mutta julma kuolema. Pikkutuuli tuskin ehti hätäisen naukumisen sijaan tekemään mitään, edes katsomaan oliko toinen kissa selvinnyt pakoon, kun oli sulaneeseen maahan pudottuaan saanut niskaansa terävät hampaat kiinni. Pikkutuulen huulilta karkasi korvia särkevä ulvaisu kivusta, joka levisi yhdestä paikasta toiseen, kun kehoaan riepoteltiin aggressiivisen murinan kera, kun koiran ote hänestä tiukkeni ja tiukkeni hetki hetkeltä. Pikkutuulen silmät olivat revähtäneenä auki, että näki kuinka maisema hänen ympärillään vaihteli näkymää nopeasti paikasta toiseen. Hänen kylkiluunsa tuntuivat murskaantuvan kasaan. Kipu repi häntä palasiksi niin sisältä kuin ulkoa, ja ennen kuin Pikkutuuli ehti tajuta voivansa edes yrittää taistella takaisin, hän oli lähdön päällä, ja hän tiedosti sen itsekin. Siksi nuorukainen ei edes yrittänyt. Hänet pudotettiin väliaikaisesti alas maalle hetken riepottelun jälkeen, mutta siihen se jäikin. Pikkutuulen silmät pystyivät juuri ja juuri siirtymään niin, että näki koiran suuren kirsun häntä nuuhkimassa, ennen kuin katosi paikalta juoksuaskelein -- luultavasti aikeinaan vielä löytää se toinen kissa, joka oli varoittanut Pikkutuulta ennen tämän tapahtumista. Olipa hän tyhmä. Olisipa hän kuunnellut naarasta, tai tehnyt pakenemisen eteen jotakin ajoissa. Miksi hän oli jäätynyt paikalleen kauhusta? Eivät soturit tee niin! Nuo ajatukset sai kuolemaa tekevän nuorukaisen ahdistuneeksi, pelokkaaksi ja myös panikoimaan, että hänen sydäntään kouristi, aivan kuin sitä rutistettaisiin yhteen pieneen kasaan.
[Ei, en halua kuolla! En halua kuolla näin!], Pikkutuuli ajatteli, yrittäessään vielä nykiä jalkojaan paikaltaan, että voisi päästä jotenkin ylös, mutta turhaan. Kollin eripariset silmät kostuivat ja hänen hengityksensä kulki enää terävinä ja voimakkaina vetoina, niin paniikin kuin kivun tunteen takia, joka piti häntä aloillaan. Häntä sattui niin paljon, että tunsi maistavan veren kuparisen maun hänen kidassaan, mikä pakotti nuorukaisen yskimään välttääkseen tukehtumista. Pikkutuuli kaipasi apua, nyt heti. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt.
"Emo!", Pikkutuuli huhuili heikkona, yrittäen pysyä toiveikkaana siitä, että tuo laikukas lempeä naaras voisi vain ilmestyä jostakin avukseen. Mitään ei tapahtunut. Lehtipuro ei tullut.
"Unentassu...Loimutuli, Villiloikka? Ihan kuka vaan! Auttakaa...", Pikkutuuli tunsi kyyneleiden alkavan laskeutua hänen poskiaan pitkin alas nurmikolle, joka oli alkanut Viherlehden myötä paljastumaan lumipeitteen alta. Hänen äänensä heikkeni hetki hetkeltä enemmän ja enemmän, ja verilammikko jatkoi leviämistään, vaikka Pikkutuuli sitä yritti olla huomioimatta ihan vaan siksi, ettei ollut hyväksymässä sitä tosiasiaa, että oli kuolemassa yksin tällä tavoin. Ja kunnon heikkeneminen vain viesti yhtä asiaa; hänellä ei ollut paljon aikaa jäljellä. Ja hetki hetkeltä, mitä hän odotti jonkun sisaruksistaan vain ilmestyvän paikalle toiveikkaana, hän huomasi silmiensä sumenevan hiljalleen, mikä pakotti kollin räpyttelemään kyynelten kastamia silmiään vaivalloisesti. Kehon tottelemattomuus ei tehnyt hänen päälleen hyvää, mikä sai kuolemaa pelkäävän soturin itkemään vain enemmän itsekseen maassa kyljellään maaten. Sisaruksistakaan yksikään ei tullut myöskään, minkä Pikkutuuli pakostikin joutui hyväksymään. Hän oli aivan yksin, tekemässä hidasta kuolemaa, itkemässä ja huhuilemassa apua, vielä kun jaksoi ja ääntä riitti.
Hetki vieri, ja Pikkutuuli ei jaksanut enää tehdä mitään. Ei liikkua, ei avata suutaan apua pyytäkseen, tuskin edes avata silmiään enää. Luultavasti ainoa asia, mikä hänen kehossaan vielä toimi sydämen lisäksi, oli kyynelkanavat, mutta sydänkään ei voinut niin mainiosti, kuin normaalisti pitäisi. Pulssi kävi hitaammiksi ja hitaammiksi, ja hengittäminen oli entistä vaikeampaa kissan kohdalla. Veri vain pulppusi ulos kollin suusta, mitä hän ei edes viitsinyt sylkeä enää pois suustaan. Se oli turhaa nyt. Ei siitä mitään hyötyä enää olisi muutenkaan. Vielä viimeisinä hetkinään, kollia kuitenkin piti hereillä muistot menneistä, jotka välähtivät yksitellen hänen silmissään. Mukana oli muistoja hänen pentuajoistaan, kun hän leikki ja temmelsi sisariensa sekä vanhempiensa kanssa, kuin myös oppilasajoista sekä siitä, kuinka hänet nimitettiin sisaruksiensa kanssa Taivasklaanin sotureiksi. Hän oli niin ylpeä itsestänsä, että oli päässyt niin pitkälle. Ja Pisarakyynel...
Mielikuva kermanvärisestä naaraasta sai Pikkutuulen eriväristen silmien pupillit laajenemaan ja suunsa värisemään itsekseen itkiessään taas lyhyen tauon jälkeen hiljaa. Hän ei ehtinyt kertomaan naaraalle tunteistansa, mitä hänellä toista kohtaan oli. Ties missä naaras nyt parhaillaan olikaan, luultavasti vielä Loimutulen kanssa. Vaikka Pikkutuulta vieläkin jollakin tasolla häiritsi ajatus Pisarakyyneleestä veljensä seurassa, ei hän sille asialle enää voinut mitään tehdä tai edes jaksanut vaivaantumaan miettimään asiaa. Hän oli kuolemaisillaan, viimeisiään viemässä.
[Pisarakyynel..., olisinpa voinut olla luonasi...], pienikokoinen kolli puhui klaanitoverilleen mielessään murtuneena. [Rakastan sinua..., elä hyvin.]
Pikkutuuli hengitti vielä raskaasti sisään, kunnes antoi luomiensa painua kiinni, mikä esti häntä näkemästä kokonaan, ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään sen eteen, että saisi ne auki, hän oli jo poissa -- siirtynyt parempaan paikkaan. Kehonsa lopetti toimintansa kaiken kokemansa jälkeen, ja mielensä sammui melkein heti perässä. Hän ei tuntenut enää mitään. Ei kipua, ei surua, ei pelkoa -- ei mitään. Pikkutuuli oli vapaa kivuistansa viimein. Hän ei tosin ansainnut kuolla, olipahan hän niin nuori vielä. Hänellä olisi voinut olla koko elämä edessänsä, mutta nuorukainen sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, ja vaan siksi, että nuorukainen niin halusi miellyttää naaraan, johon hänellä ei olisi ollut mahdollisuuksia, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Mutta minne ikinä hän päätyykään kuolemansa jälkeen, siitä kukaan ei ole sataprosenttisesti varma.

Nimi: Kastetähti (Tuuliklaani)

28.10.2018 01:49
Kastetähti ei oikein tiennyt mitä ajatella Lehtipisaran yllättävästä saapumisesta, toki naaras oli hyvin iloinen ja huojentunut siitä, ettei hänen tarvinnut olla yksikseen karmivassa paikassa, josta ei tiennyt miten pääsisi pois. Kuitenkin bengalikuvioinen nuori soturi oli hieman… erikoinen Kastetähden mielestä, vaikka erikoisuudessa ei missään nimessä ollut mitään pahaa! Kastetähti ei toki tahtonut ajatella ikävästi ainoasta kissasta, josta voisi olla hänelle apua ja joka oli tuonut jotain järkeä ja suuntaa tähän painajaiseen. Kuitenkin Lehtipisara singahteli nopeasti aiheesta aiheeseen, kyseli vähän kummallisia välillä eikä Kastetähti ollut aivan pysyä perässä. Jostain syystä vaaleanharmaa raidallinen naaras tunsi olonsa välillä hieman hankalaksi hänen seurassaan, vaikka halusikin uskoa sen johtuvan enemmän tästä ympäristöstä ja tilanteesta kuin Lehtipisarasta itsestään.
Heidän kävellessään pitkin hiljaista maankamaraa, jota yhä kylmältä näyttävä tähtivalo täplitti, Lehtipisara kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen kysymyksen, joka jälleen yllätti Tuuliklaanin päällikön ja jota hän piti hieman kummallisena. ”Öh”, hän räpäytti silmiään hieman hämmentyneenä. Sekä naaraan kysymys, että hänen kuvailunsa ei kuulostanut ihan oikealta. ”No, ensin näin vain tummia roikkuvia puita ja pimeyttä, mutta mitä pidemmälle tännepäin menemme sitä rauhallisempaa ja valoisampaakin on. Minusta tuntuu, että olemme Tähtiklaanin entisillä mailla nyt – he eivät vain enää ole täällä ja siksikin tämä varmaan näyttää eriltä. Mutta minusta täällä on edelleen karmiva, jopa aavemainen tunnelma. Liian hiljaista eikä tunnu tuulta, enää ei oikein edes haise mieltään tiedäthän?” Kastetähti toivoi epätoivoisesti jonkinlaista vahvistusta havainnoilleen. Koko ympäristö tuntui niin epätodelliselta, mutta Kastetähden silmissä se ei näyttänyt himojen tyyssijalta vaan paikan hiljaisuus (vaikka pimeys olikin vähentynyt hänen saapumisestaan) sai hänen kaikki hermonpäänsä kihelmöivään varoittavasti. ”Minusta tuntuu, että me tosiaan näemme tämän paikan erilailla”, hän naukaisi vilkaisten vaaleaturkkista naarasta vierellään mietteliäänä. ”Mitähän se mahtaa tarkoittaa?” Hän mietti lähinnä itsekseen ääneen, katsellen käpäliään kävellessään.
Kastetähden katse tuotiin kuitenkin nopeasti takaisin Lehtipisaraan kun naaras tuhahti lähes julkeasti hänen sanoilleen alkaen ikään kuin saarnata harmaaturkkiselle päällikölle siitä, mitä heidän tulisi tehdä. Nuorukaisen sanat yllättivät Kastetähden hivenen, hän ei todellakaan olisi uskonut, että tämä alkaisi heti esittelemään moista. Lisäksi Kastetähti huomasi harvinaista kyllä hieman loukkaantuvansa siitä, että vaikka Lehtipisara olikin täällä ikään kuin hänen apunaan, mitä ihmettä tavallinen soturi, joka ei ollut koskaan käynyt Tähtiklaanin luona Kastetähden tietääkseen, muka tietäisi päällikköä enemmän täällä olemisesta tai siitä mitä heidän pitäisi tehdä? Vaikka ei tuuliklaanilainenkaan toki väittänyt tietävänsä välttämättä sen paremmin, mutta ainakin hän oli ollut Tähtiklaanin mailla ennenkin, silloin kun ne eivät olleet olleet niin autiot.
Kastetähti huomasi vilkaisevansa Lehtipisaraa nopsaa ja harvinaista kyllä lähes terävästi. ”Tiedän varsin hyvin, millainen tilanteemme on. Mutta kerrohan minulle jos tiedät, mitä muka me – kaksi vaivaista kissaa muka mahtaisimme tilanteelle yhtikäs mitään jos Tähtiklaanikaan ei ole mahtanut?” Hän jätti kysymyksen ilmaan päätään puistellen. ”Jos keksimme jotain niin toki, mutta ei minusta meidän päämäärämme tulisi ennen kaikkea olla miten pääsemme täältä pois ja selvittää mitä Tähtiklaanille on tapahtunut.” Hän henkäisi ja rauhoittui, lisäten lempeämmin: ”Ymmärrän, että tahdot eroon Pimeästä metsästä, niin tahdon minäkin, mutta en usko että on paljoakaan mihin me kaksin pystymme. Lisäksi ymmärrän, että asia on henkilökohtainen sinulle myös siksi mitä tapahtui isoisällesi, olen siitä hyvin pahoillani. Minulla on kuitenkin koko klaanini ajateltavanani ja vaikka Pimeän metsän uhka on miten suuri tahansa, en koe että voisin sille täällä yksinäni yhtään mitään – enemmän hyötyä minusta on klaanini luona. Mutta”, hän veti henkeä ja lisäsi: ”Se sikseen, teemme parhaamme kaikessa missä pystymme. Mutta nyt jatkakaamme matkaa ja yrittäkäämme löytää se raja tälle kaikelle, mikäli se on mahdollista. Ja toivottavasti myös selvittää mitä Tähtiklaanille on käynyt.” Naaras pohti tovin ja lisäsi: ”Minun on mainittava, että mieleeni muistui vasta nyt ennustus, jonka sain välitettäväksi muille päälliköille nimitykseni aikaan. Sen mukaan Pimeän metsän ja Tähtiklaanin välinen raja häälyy ja Tähtiklaani on voimaton. Se tarkoittanee, että Pimeän metsän kissat todella ovat tehneet jotakin Tähtiklaanille, selittäen sen miksi he ovat poissa?”
Kastetähti yllättyi hetkeksi kun Lehtipisara istuutui ja puri itseään kovaa etukäpälään, niin että verta tihkui ja naaras älähtikin lyhyesti. Hän kuitenkin pysähtyi ymmärtäen nopeasti, mistä oli kyse kun Lehtipisara puhui. Päällikkö nyökkäsi synkästi heidän jatkaessaan kävelyä. ”Niin, olen pahoillani kun en voi sanoa tietäväni vastausta. En ole varma itsestänikään”, hän naurahti kuivasti ja yritti olla näyttämättä tuntemaansa pelkoa. ”Minähän olen oikeasti kuollut. Tähtiklaanin olisi pitänyt jo tulla ja päästää minut takaisin, mutta koska he eivät ole täällä en edes tiedä pystynkö enää palaamaan.” Hän huokaisi synkkänä ja Lehtipisaraan vilkaisten jatkoi: ”Niin, jatketaan matkaa.” Toisen naaraan puhuessa hiljaa Pimeän metsän kissoista ja sukulaisistaan Kastetähti nyökkäsi hiljaa ja myötätuntoisena.
Naaras seurasi Lehtipisaraa, kun tämä johdatti hänet kallioiden väliin kapeaan halkeamaan, jota pitkin he kulkivat jonossa, sillä rinnakkain ei mahtunut. Kastetähti ei ollut koskaan kulkenut unissaankaan tällaisille alueille ja hän tunsi olonsa varautuneeksi ja tovin jopa lähes epätoivoiseksi. Hän oli iloinen kun Lehtipisaran seuraavaan kysymykseen hän ainakin osasi vastata: ”Aiemman kokemukseni perusteella vaihtaessani kieliä Tähtiklaanin kanssa aika on aina kulunut täällä melkein samaan tahtiin kuin valvemaailmassakin, mutta yleensä täällä hieman nopeampaa tahtia – yleensä henkimaailmassa on ehtinyt kulua kauemmin aikaa kuin oikeasti onkaan.” Kastetähti jätti lisäämättä, että ottaen huomioon kauanko hän itse oli täällä ollut, oli aikaa varmaan mennyt jo huomattava tovi.
Hetken kuluttua he saapuivat ulos suolta maastoon, joka oli märkää, turpeista ja lähes kolkkoa suota muistuttavaa. Tämä kaikki muistutti ikävästi sitä aluetta, jolta Kastetähti oli ensimmäistä kertaa herännyt hengen menetettyään. Kastetähti katsoi puiden väliin, jotka näyttivät harvenevan kauempana metsässä. Hän lähes hätkähti kalvakoita henkiä muistuttavia, läpikuultavan valkeita hahmoja, joita leijui usvan seassa. ”En tiedä. Ne eivät vaikuta näkevän meitä, enkä tiedä mitä ne ovat – Tähtiklaania vai jotain muuta, mutta minusta meidän on parasta vain jatkaa.” Vetäen henkeä ja itsensä ryhdistäen Kastetähti lähti usvan sekaan kulkien märkää maata pitkin. Hän piti huolen, ettei sattuisi liian lähelle epäilyttäviä henkiä ja niitä vain leijui heidän ympärillään, yksikään kiinnittämättä huomiota heihin. Kastetähti yritti kuitenkin varoa.
Maasto muuttui koko ajan avarammaksi ja Kastetähti sai katsoa tarkkaan kulkiessaan suota pitkin, yrittäen olla uppoamatta. Nyt hän ymmärsi ihme kyllä, mitä Lehtipisara oli sanonut paikan kauneudesta. Sinne tänne oli ilmestynyt pieniä sinisiä valoja kuin virvatulia ja ne kiehtoivat häntä suuresti. Hän yritti olla astumasta harhaan, sillä muutaman kerran oli vähällä upota petollisen mustaan suonsilmään. Iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen he viimein saapuisivat paikkaan, jossa maa oli kuivempaa ja lähes hiljaisen autiota. He ylittivät pari lähes liikkumatonta jokea. Maasto oli alkanut nousta ja matka tuntui loputtomalta. Sumua oli edelleen ja myös henkihahmoja, joskin harvakseltaan. ”Mihin nyt-” Kastetähti oli kysymässä kun hahmojen keskelle ilmaantui uusi, vähän vähemmän hailakka, joka lähestyi melkein epävarmasti. ”Kastetähti…?” Hahmo kysyi epävarmasti. Kastetähti kurtisti kulmiaan ja astahti taemmas, ensin tunnistamatta epäselvää hahmoa, sitten tämä muuttui hitusen näkyvämmäksi ja astui edemmäs usvasta. ”Kuisketähti”, Kastetähti henkäisi kun hahmo erottui paremmin. Toinen päällikkö oli kadonnut matkalla ja kaikki olivat varmoja, että Pimeän metsän kissat olivat tappaneet hänet – nyt he näkivät heidän olleen oikeassa. Surumielinen hahmo alkoi erottua paremmin, mutta vieläkään hän ei ollut niin aineellinen kuin Tähtiklaanin kissat välillä olivat. Ympärille alkoi ilmaantua muitakin, harvalukuinen haalea hahmojen meri, lähes lyödyn ja säikyn näköisiä kissoja.
”Tähtiklaani?” Kastetähti kysyi karvat pystyssä säikähdyksestä ja säälistä. ”Me… taisimme löytää heidät Lehtipisara. Mitä oikein on tapahtunut?” Naaras yritti etsiä tuttuja kasvoja hiljaisista hahmoista. Hän ei edes tiennyt missä he olivat enää ja päällikköä huimasi. Olivatko he kenties löytäneet sen jonkin näkymättömän rajan tai kauemmankin? He eivät ainakaan enää olleet Tähtiklaanin metsästysmailla. Kastetähti epäili heidän kulkeneen kauemmas kuin yksikään kissa ikinä. Eikä hän vieläkään tiennyt missä he olivat tai miksi Tähtiklaani oli täällä? Mitä tapahtuisi nyt?

Nimi: Kedrov (Pohjoisen Kanjonin Imperiumi)

27.10.2018 01:44
Kollin matka vapauden etsimiseksi ja sen salojen selvittämiseksi on kuljettanut hänet ensimmäisenä ainoaan paikkaan järvellä, jossa häntä varmasti ei kaivattaisi. Kedrov istuu sulavassa lumessa takapuoli märkänä järven rannassa. Hän katsoo sulavalle ulapalle päin ja näkee Sacran joukkojen kokeman kohtalon. Näky ei tuo hymyä hänen kasvoilleen, vaikka sen ehkä pitäisi. Sen sijaan sotilas - jos hänellä enää on oikeutta itseään sellaiseksi kutsua - tuntee outoa katumusta katsoessaan rantaan ajautuvia miltei muodottomiksi turvonneita ja kylmästä kangistuneita turkiskasoja. Eihän hän tietenkään ole ketään noista tappanut, mutta voisi yhtä hyvin olla niinkin. Olisiko näin moni kuollut, jos Imperiumi ei olisi aloittanut päätöntä kapinaansa? Ehkä ei näin moni. Ja ehkä taas ne samat kissat olisivat kuolleet joka tapauksessa. Mutta mikä nämä ruumisparat on hukuttanut? Kedrov tunnistaa osan kissoista, mutta ei kaikkia. Joukossa on hänelle vieraitakin kasvoja. Kenties hän ei saa koskaan tietää, mitä hukkuneille tapahtui, mutta häntä huvittaa arvailla.
"Katso, Volkov", valkoinen kissa maukuu rauhalliseen sävyyn. "Joku on ollut vihainen. Eikö tämä näky lämmitä mieltäsi? Tuoko se sinulle ja muille menetetyille veljillemme rauhan?"
Hänelle vastaa vain hiljaisuus, joka saa hänet hitaasti siirtämään katseensa vieressään olevaan hautakumpuun. "En uskonutkaan."
Aivan, hänen ensimmäinen tekonsa marsalkastaan ja kenraalistaan erottuaan on ollut palata rikospaikalle. Kedrov oli alkavassa lumimyrskyssä taivaltanut suoraan Taivasklaanin reviirille ja löytänyt silloin vielä autiosta leiristä ruumiit, jotka klaanin tuhonnut taistelu oli jättänyt jälkeensä. Varikset ja muut raadonsyöjät olivat käyneet hakemassa oman osansa helposta ateriasta, mutta Kedrov muisti, minne oli veriveljensä jättänyt. Hän ei ollut voinut ottaa Heavy Rainin väliin tulleiden vapaustaistelijoiden runnomaa Volkovia mukaansa Sacran perääntyessä kaikkine joukkoineen paikalta, eikä hän ollut ajatellut hautaavansa yhtäkään venäjänsinistä. Huolimatta siitä, että Volkovin ruumis oli ollut vailla toista silmää ja puolta sisälmyksistään sekä turkki veressä ja liassa oli Kedrov vielä kyennyt löytämään velvollisuuden ja veren vuoksi rakastamansa kissan kaikkien niiden muiden hylättyjen kuolleiden joukosta. Hän oli ottanut mätänevän, mutta kylmässä kuitenkin paremmin säilyneen sotilaan taakakseen ja tuonut Volkovin järven rantaan Taivasklaanin reviirillä. Hän oli kaivanut kömpelön kuopan routaiseen, mutta säiden lämmettyä hieman pehmenneeseen maahan ja pudottanut sitten mullan takaisin veljensä runnottua lihaa peittämään. Ja siihen hän jäi istumaan ja näkemään, kuinka toiset tiensä päähän tulleet ponnistelivat vielä viimeisen kerran noustakseen pintaan hyisestä haudastaan. Kedrov on odottanut yön ja nähnyt tarpeekseen, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Miksi Volkov oli ansainnut tulla haudatuksi, mutta kaikki ne muut kuollet saivat jäädä haaskalintujen armoille?
[Tiedät kyllä miksi], Kedrov vastaa ei erityisesti kenellekään. Volkov oli ollut erityinen. Erityinen hänelle, ja sen vuoksi veli ansaitsi parempaa. Saman kohtelun antaminen kaikille olisi ollut mahdotonta, eikä mikään velvoittanut Kedrovia hautaamaan Sacralle ja vain Sacralle kuuluneita kissoja. Nuo eivät ole ystäviä. Eivätkä nuo olleet liittolaisiakaan. Heidän oli yksinkertaisesti pakko tastella samalla puolella rinta rinnan, mutta ei siksi, että he olisivat uskoneet samaan asiaan. Kedrov voi suoda vihollisilleen sen, että jättää nuo kuolemassa rauhaan, mutta hän ei aio lausua kunnioittavia hyvästejä jokaiselle. Niin paljon eivät ansaitse ne, jotka olivat valmiit tuhoamaan Imperiumin, hänen oikean perheensä.
"Minun on mentävä", hän sanoo hijaiselle maalle asettaen tassunsa haudalle ja jättäen siihen anturoidensa painaumat. "Tiedät, etten voi luvata palaavani. Mutta voin yrittää. Ehkä vielä joskus."
Kedrov kääntyy hitaasti ympäri, mutta ei kuitenkaan vielä lähde. Hän jää paikalleen ja katsoo puiden lomaan kuin odottaen näkevänsä siellä jonkun. Hän ei näe, mutta tietää, ettei ole yksin.
"Älä pelkää näyttäytyä", sotilas sanoo näennäisen rauhallisesti. Hänen katseensa on kuitenkin terävä. "Et häiritse minua, jos esittäydyt. Tiedän sinun olevan siellä."
Seuraa hetken hiljaisuus, jonka aikana Kedrov ei ehdi juurikaan epäillä omia vaistojaan. Varsin pian ilmaantuu puiden suojista harmaa kissa, jonka luihu olemus ei ensimmäisenä herätä suurta luottamusta. Kedrov silmäilee pienikokoiseta kollia, joka näyttää siltä kuin olisi aikeissa lähteä karkuun. Tuo ei kuitenkaan pakene, mikä sallii Kedroville ainakin hetken jatkaa puhumista.
"En aio kynsiä sinua. Tiedän itse olevani täällä luvatta, joten meillä taitaa olla se yhteistä", hän toteaa muodolliseen sävyyn, mutta tuoden ilmoille kuitenkin tietävänsä asioita. "Et taida olla Taivasklaanista. Olen haistanut heidät vain lyhyesti, mutta varsin lähietäisydeltä, eikä turkissasi ole heidän tuoksuaan. Haluatko jotain erityistä, kun tarkkailet minua tuolla tavoin?"

Nimi: Sagan (kulkukissa)

27.10.2018 00:24
Räntä piiskaa vasten hänen kasvojaan nuoren kissan kömpiessä eteenpäin syvenevässä hangessa neljä sisarustaan seuranaan. Sagan siristää silmiään ja hytisee pentukarvassaan kosteuden imeytyessä hänen turkkiinsa. Naarasta alkaa pian ärsyttää päämäärätön käveleminen ja sitten kehtaa Jay vielä avata suunsa! Eikä veli voi edes ehdottaa mitään hyvää suunnitelmaa! Saganin tekisi mieli huutaa ääneen, mutta sekä Chaos että Edelweiss ehtivät hänen edelleen Jayta läksyttämään. Sagan on siitä ensin jopa tavallaan kiitollinen, mutta lopulta veljien ja siskojen riitely ei ole parempi vaihtoehto kuin Jayn rehvastelu omalla kyvykkyydellään.
Joku voisi sanoa hänen olevan kateellinen Jayn itsevarmuudesta ja ehkä hän onkin ainakin hieman, mutta samalla tyhmähän hän olisi, jos uskoisi heidän voivan voittaa kymmenet aikuiset kissat uljaassa taistelussa isänsä pelastaakseen. Sagan on nähnyt yhden taistelun, eikä pitänyt näkemästään. Hän ei voi kuitenkaan itkeä sen vuoksi, vaan hänen on kovetettava sydämensä sitä vastaan. Hän ei mahda mitään puolituntemattomien ja sitäkin vähemmän merkitsevien kissojen kuolemiselle. Ei ainakaan nyt, kun nuo ovat jo kuolleet. Kuoleman näkeminen on saanut hänet havahtumaan, mutta samalla tunteiden jäätäminen välittämistä vastaan voisi viedä hänet aivan toiselle tielle kuin ehkä ensin odottaisi pennulta, josta olisi voinut tulla muutakin.
"Minun on oltava samaa mieltä Edelweissin ja Chaoksen kanssa", Sagan toteaa kylmään sävyyn, joka kielii, ettei häntä kiinnosta sen puoleen Jayn suunnitelma kuin pidemmän päälle senkään kuuntelu, miten muut vanhinta veljeä sättivät. "Tuki vain suuri suusi, niin kaikki on paremmin. Sen sijaan, että mietitte uusia tapoja kutsua toisianne idiooteiksi, keksikää meille vaikka uusi koti. Jos äänestämme, kuka tahtoo palata kanjoniin, Jay varmaan on ainoa, joka nostaa häntänsä sen idean puolesta."
Mitä voisivat heidän ikäisensä pennut tehdä tässä tilanteessa? Sitä ei kannata kysyä Saganilta. Hänkin on vain maailmaa näkemätön pentu, joka ei tiedä loppujen lopuksi mistään mitään. Heidän ikäistensä pentujen ei edes kuuluisi olla tässä tilanteessa!
Mutta sattuupa käymään niin, että Jay päättää olla olematta heidän syntipukkinsa ja nokankoputtamisensa kohde ja paeta sen sijaan paikalta, minkä tuon sisarukset saavat hetkeä myöhemmin huomata. Eikä heidän auta kuin lähteä perinnöttömän perillisen perään.
"Onko hänen aivan pakko tehdä tämä?" Sagan kysyy koleassa äänessään pentumaisen kiukkuinen sointi. Jayn jäljet ovat näkyvissä vetisessä hangessa ja hetken Sagan olisi melkein valmis lähtemään toiseen suuntaan. Muiden sisaruksien lähtiessä seuraamaan jälkiä hän ei kuitenkaan tahdo jäädä yksin. Hänen käpäliensä kulkusuunta on siis varsin arvattavissa. Jaysta on kieltämättä ollut haittaa, mutta veli on yksi heistä. Eikä heillä ole muita kuin heidät.
Kun he saavuttavat vanhimman veljen ei niin kovin pitkänkään ajan kuluttua, eivät he löydä tuota yksin. Jayn seurassa on aikuinen kissa, eikä edes minkä tahansa kissan näköinen. Sagan ei ole koskaan nähnyt samanlaista naaraskissaa. Savunharmaan turkin peittämä keho on voimakkaan näköinen ja vankka, eikä naaraskissasta puutu arpia. Kissalla on omituinen litteä kuono, joka saa tuon Saganin mielestä näyttämään sekä hassulta että jurolta, ja kuonon yllä kaksi turkista hyvin erottuvaa meripihkan väristä silmää. Heidän saapuessaan kaksikon luokse suo Sagan hetken ihan vain katsoakseen vierasta ilmestystä. Hän ei ole varma, onko tuo Sacran alainen vai joku muu, joten hän sulkee suunsa avattuaan sen ensin asiasta kysyäkseen. Hän tahtoisi ajatella jonkun saapuneen auttamaan surkeita pentuja, mutta ei saa itseään luottamaan vieraaseen suoraa päätä. Ehkä tuon ulkonäöllä on käpälänsä pelissä.
Chaosin vakuuttaessa, että heillä on kaikki hyvin harmaan naaraan kysyttyä heiltä, onko heillä asiat kunnossa, Sagan katsoo kissaa edelleen meripihkaisia silmiä tavoitellen. Hän itse seisoo suorastaan naurettavan suorassa ryhdissä ja yrittää näyttää suurelta vieraan edessä siinä kuitenkaan ilmiselvistä syistä onnistumatta.
"Tahdotko meistä jotain?" päätyy neljäs sisar kysymään jopa uhmakkaasti. Entä sitten, jos tällä kissalla olisikin jotain ilkeää mielessään? Jos tuo ei antaisi heidän lähteä? Tai jos tuon kysymys ei ollutkaan vain kohteliaisuudesta lausuttu?

Nimi: Rautasydän (Luopio)

26.10.2018 23:37
Aurinko oli noussut jo jonkin aikaa sitten ja tuonnut mukanaan hiirenkorvan - ainakin siltä vaikutti. Edeltävän päivän inhottava lumimyrsky oli pakottanut luopiokollin kuusen juurelle kaivamaansa pesään suojaan koko yöksi ja siellä Rautasydän olikin kyyhöttänyt turhautuneena ja nälkäisenä, kunnes tarpeeksi typerä kani oli myöskin hakenut suojaa samasta kolosta, tuuli oli kaiketi peittänyt hänen tuoksunsa, ja kolli oli saanut ilmaisen lounaan kiitos kohtalaisten refleksiensä.
Nyt luopiokolli kulki matalana tummien puiden varjossa, hailakan lampunkeltaiset silmät ympäristöä tutkien. Rautasydän alkoi olla yhä tyytyväisempi sopimukseensa Lukin kanssa, vaikka alkoikin epäröidä miten onnistuisi maksamaan leikatulle kollille tiedoista, joita toinen hänelle tarjosi. Vaikka Rautasydän suuresti halveksi heikolta vaikuttavaa kaljua mulkosilmää, hän piti silti mielessään, että tällä oli vaikutusvaltaa. Hän olisi tyhmä jos päätyisi olemaan pitämättä omaa osaansa sopimuksesta, silti Rautasydän huomasi harkitsevansa sitä.
Hiipiessään syvemmälle Varjoklaanin reviirille kaikki aistit valppaina Rautasydämen kuonoon leijui tuntematon tuoksu ja hän kyykistyi nopeasti pois näkyvistä. Hän erotti kauempana harmaanvalkokirjavan kollikissan, joka loikki pois päin klaanin reviiriltä lähes hilpeästi, vilkaisten kerran taakseen violeteilla silmillään ennen poistumistaan. Pienoinen virne käväisi kollin huulilla, vaikka silmien katse jäikin kylmäksi ja ilottomaksi. Näemmä Varjoklaani oli päästänyt tasonsa laskemaan, kun antoi useampienkin kulkukissojen hääriä reviirillään yhtä aikaa - mikä häpäistys.
Rautasydän jatkoi matkaansa kollin mentyä. Hän oli saanut Lukilta huomattavan hyödyllisiä tietoja, muun muassa sen, että Tuhkasydämellä - hänen pojallaan, oli jo ollut kumppani, joka oli kuitenkin kuollut. Eipä hätää, hänellä oli jo uusi, Seittikuu nimeltään ja heillä oli kuulemma ottopentukin, Kalliopentu. Kolli hymähti askellessaan sulaneen lumen jäänteiden lävitse. Hänellä oli jo suunnitelma siitä, miten saisi poikansa peloteltua puolelleen, uskolliseksi itselleen ja lopulta Varjoklaanin johtoon - näyttämään kaikille millainen klaani todella oli, ja kuinka muilla klaaneilla ei ollut sijaa tänne uusille reviireille eikä muuallekaan. Sen eteen saatettaisiin kuitenkin vaatia vähän muutoksia, kissat, jotka olivat olleet klaanissa Rautasydämen lähdön aikaan voisivat olla ongelma, mutta hän ei aikonut, eikä edes voisi karsia kaikkia heitä, mutta ehkä jotkut tärkeimmistä. Lisäksi hänen pitäisi pitää huolen, että kykenisi manipuloimaan Tuhkasydäntä muiden katseilta piilossa.
Rautasydän kuuli jälleen ääntä edessään ja tuhkaturkkinen raidallinen kolli kyyristyi matalaksi. Hän huomasi sen pian turhaksi sillä kysessä oli Varjoklaanin parantaja Kuunvalo, joka oli tätä nykyä sokea. Suurikokoinen kolli suoristautui silmät uhkaavasti kiiluen ja hieman liiankin tyytyväisenä. Parantaja oli yksin ja vaikutti olevan keskittynyt kulmat kurtussa lumen kuopimiseen, luultavasti etsien jotakin yrttiä tai mitä hyvänsä. Lisäksi Rautasydän sattui kätevästi olemaan tuulen yläpuolella, joten naaras ei voisi haistaa häntä.
Aivan kuin klaanien olemattomat esi-isät, joihin Rautasydän ei uskonut, olisivat kuulleet hänen ajatuksensa ja päättäneet olla mieliksi - ne julmemmat esi-isät.
Rautasydän askelsi itsevarmoin askelin ja ääneti lähemmäs naarasta, katkaisten samalla kulkureitin naaraalta siihen suuntaan, missä sijaitsi kauempana Varjoklaanin uusi leiri. Sokea naaras olisi ehkä kuullut hänet ajoissa, ellei olisi niin keskittynyt. "Tervehdys kaunokainen, mitä teet yksinäsi, hmm?" Rautasydän kysyi flirttaileva virne kasvoillaan, jota Kuunvalo ei pystyisi näkemään, hänen äänensä oli pelkkä kuiskaus.
Valkea naaras pyörähti ympäri selkeästi säikähtäneenä ja tämän keho jännittyi, kun sokeiden silmien katse porautui suoraan jonnekin Rautasydämestä vähän vasemmalle ja hänen karvansa pörhistyivät. "Kuka siellä?" Kuunvalo kysyi selkeästi varuillaan, nuuhkien ilmaa.
Rautasydän hiipi lähemmäs, nauttien tilanteesta. "Voi, etkö tunne minua? Aivan yksinäsi metsässä, Kuunvalo parka. Etkä edes enää näe minua, mikä sääli." Rautasydämen ääni oli matala ja ivaava ja kun hän nauroi hänen naurunsa nostatti niskavilloja pystyyn. Se oli matalaa, soinnitonta eikä kuulostanut iloiselta - enemmän vain karmivalta.
Kuunvalo oli tovin vaiti ja ryhdistäytyi sitten, näyttäen nyt lähes viileän päättäväiseltä. "Rautasydän. Mitä sinä teet täällä?"
"Oikein hyvä", Rautasydän ivasi kehräten, kiertäen hiljaista ympyrää sokean naaraan ympärillä kuin kissapeto saaliinsa ympärillä. "Muistat minut sittenkin."
Rautasydän oletti, että Kuunvalo alkaisi uhota hänelle, sanoa klaanin avusta, mutta sen sijaan hän pysyi vaiti, tiuskaisten vain; "Mitä sinä haluat?"
"Mitä luulet minun haluavan?" Rautasydän leikitteli vielä hetken, tietäen riskit. He kaksi eivät olleet koskaan tunteneet toisiaan hyvin, edes hänen ollessaan klaanissa, mutta Rautasydämen viha klaanissa tapahtunutta kohtaan tiivistyi nyt tähän parantajaan hänen edessään. Kuunvalo tiesi, mitä hän oli tehnyt Villikielolle, mahtoiko Tuhkasydän tietää?
"Jos olet tullut tänne suunnitellaksesi klaanille jotain voin vakuuttaa että-"
"Miksi tahtoisin klaanille jotain?" Rautasydän nauroi taas. Toki hän halusi, mutta ei suoraan ei.
"Mitä sitten-" Kuunvalo vaikeni ja hänen ilmeensä näytti entistä kylmemmältä. "Tuhkasydän. Tulit hänen takiaan." Rautasydän ei voinut tietää, että Kuunvalo näytti väsyneeltä juuri siksi, että oli vasta tovi sitten puhunut nuorelle kollille, kuullut petetyksi tulemisen tunteen nuorukaisen äänessä ja sen jälkeen huolehtinut Varjotähden koko ajan heikkenevästä mielenlaadusta. Nyt hän oli vain väsynyt itsekin, mutta kyvytön luovuttamaan - hän oli parantaja, vastuussa kaikista klaanin kissoista ja omista pennuistaan. Ja Varjotähti oli hänen ystävänsä.
"Juuri niin. Mutta rupattelut sikseen. Kai sinä ymmärrät, että minä tapan sinut Kuunvalo?"
Kuunvalo veti henkeä ja ryhdistäytyi. "Olemme lähellä leiriä, muut tulevat he-!" Ehkä naaras ei uskonut edes pelastuvansa, kenties hän vain toivoi, että Rautasydän jäisi kiinni klaaninsa vuoksi. Niin tai näin Rautasydän loikkasi eteenpäin ennen kuin naaras sai lausettaan loppuun. Hän kaatoi naaraan maahan alleen ja puri hampaansa lujaa toisen henkitorveen. Kuunvalo yritti pyristellä, mutta suurempi kolli oli vahvempi ja säi hänet painettua maahan. Terävät hampaat puhkoivat turkin ja upposivat lopulta syvälle naaraan kaulaan. Verta lennähti pisaroina kastelemaan Rautasydämen kuonoa ja rintamusta. Kuunvalo aukoi suutaan ja hänen runnotusta kurkustaan kuului pihinää. Rautasydän hymyili, muttei irrottanut tiukkaa otettaan ennen kuin naaraan rimpuilu hitaasti laantui.
Viimeisinä hetkinään Rautasydämen takana häivähti varjo, jonka Kuunvalo ihme kyllä näki, vaikka hänen ei olisi enää pitänyt. 'Varjotähti ei odota sinua, hän on kuollut, hän on pimeässä metässä', kuiskasi Häkäsydän, mutta Rautasydän ei nähnyt häntä. Kuunvalon huulet muodostivat yhden äänettömän sanan; "Ei." Sitten hän lakkasi liikkumasta.
Rautasydän puri vielä tovin varmuudenvuoksi ennen kuin päästi irti. Kuunvalon pää retkahti liikkumattomana lumelle. Naaras oli ehtinyt kynsiä hänen lapaansa, jättäen harmaita tukkoja karvaa kynsien väliin. Rautasydän pyyhki nopeasti käpälänsä lumeen ja nuoli nopeasti rintansa. Hän ei tahtonut jättää seurattavia hajujälkiä. Hän pyörisi jossain voimakastuoksuisessa. Virnistäen Rautasydän lähti ja poistui Varjoklaanin reviiriltä kenenkään klaanikissan estämättä tai näkemättä.

Nimi: Loiskevirtaus (Varjoklaani)

26.10.2018 23:35
Loiskevirtaus seisoi Routahallan vierellä odotellessaan heidän lähtöään hieman malttamattoman oloisena. Naaras oli innoissaan päästessään isänsä Mustaloimun rajapartioon yhdessä Routahallan kanssa. Siitä olikin jo jonkin aikaa, kun hän viimeksi oli viettänyt aikaa isänsä seurassa. Pieni haukotus karkasi laikukkaan soturin suusta. Samettisiipeä odotellessa väsymys alkoi jo pikkuhiljaa näkyä ja tuntua, kunhan he vain nyt pääsisivät lähtemään, niin naaras taatusti virkistyisi. Juuri silloin heidän odottamansa mustavalkoinen kissa tunkeutui Loiskevirtauksen ja hänen vierellään seisovan Routahallan välistä saaden kummatkin läikikkäät naaraat horjahtamaan. Naaraan kasvoille oli kohonnut hämmentynyt, mutta hieman varautunut katse, kun hän sai jälleen tasapainonsa kohdilleen ja tuijotti Samettisiiven mustavalkoista turkkia. Mikä tuotakin oikein vaivasi? Loiskevirtaus tyytyi vain vilkuilemaan sivusta toisin kuin herkemmin ärsyyntyvä Routahalla. Laikukkaita korviaan väräyttäen Loiskevirtaus vilkaisi varoittavasti toveriaan ettei tästä nyt syttyisi mitään tappelua. Naaras kyllä ymmärsi täysin nuoremman soturin kiukun Samettisiipeä kohtaan.
"En kyllä yhtään tiedä", vasta nimitetty soturi vastasi Routahallan kysymykseen samalla Samettisiipeä päin mulkaisten. Naaraan jokseenkin negatiivinen olemus oli saanut Loiskevirtauksenkin innon hieman lopahtamaan.
Viimein partio pääsi matkaan. Loiskevirtaus seurasi Routahallaa Samettisiiven ohitse luoden tuohon vielä kummaksuneen katseen ennen kuin kohdisti huomionsa eteenpäin jonne he olivat menossa.
He menisivät ensin Saarnipuulle kuten Mustaloimu oli heille kertonut. Loiskevirtaus asteli reippaasti isänsä perässä, ja vilkaisi Routahallaa joka pohti ääneen olikohan vesi saaren luona yhä jäässä.
"Uskoisin, että on. Muttei varmaan enää pitkään", sinivihreä silmäinen nuorukainen vastasi toisen pohdiskeluun hymyillen. Pian lumet sulaisivat pois eikä heidän tarvinnut tuntea sen kylmyyttä enää hetkeen.



Nimi: Kastepentu (Jokiklaani)

26.10.2018 21:28
"Luuletko niin? kiitos". Kastepentu oli kehrännyt tuon sanoille ennenkö he olivat pysähtyneet. Hän nyökkäsi pienesti hiekkaturkkisen naaraan ehdottaessa heidän odottavansa, etteivät he vain keskeyttäisi mitään. Tuo istui alas kietoen pörröisen häntänsä ympärilleen ja yritti jotenkin höristää korviaan, sillä halusi tietää mitä oli meneillään. Hän yritti kuitenkin tehdä sen mahdollisimman huomaamattomasti, sillä ei tiennyt kuinka toinen siihen suhtautuisi. Kastepentu kyllä tiesi, ettei salakuuntelu ollut kovin kilttiä, mutta eihän kukaan siitä välittäisi, jos kukaan ei tiennyt. Ympärillä oli kuitenkin jokseenkin paljon hälinää, eikä tuo erottanut kovin monia lauseita. Sen verran kuitenkin että tiesi asian koskevan Tähtiklaania ja klaanin päällikön nimeä. Muuta hän ei kuunnellut enää, kun ajatteli että kohta näyttäisi ilmiselvältä että nuori naaras yritti salakuunnella. Hän ravisti päätään nopeasti ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta, ehkä vähän liikaakin. Mitäköhän päällikkö tekisi, jos he eivät löytäisikään hyvää paikkaa josta ottaa yhteyttä Tähtiklaaniin? No jaa, kyllä he jotain löytäisivät. Kastetassu kohotti katseensa naaraaseen hänen vierellään, kun hän tajusi ettei muistanut kunnolla tuon nimeä. "Muuten.. nimesi oli Ohdake.." hän yritti kovasti muistaa mutta ei muistanut nimen loppua. Hän kaivoi maata pienesti tassullaan nolostuneena.

Nimi: Natasha (Pohjoisen Kanjon Imperiumi)

26.10.2018 02:07
Natasha istuutui pesemään itseään Kasparovin kanssa vietettyjen hetkien jälkeen. Katsomattakaan kollin Natasha tiesi eriparisten silmien katseen seuraavan häntä hänen noustuaan. Venäjänsininen naaras kuitenkin otti aikansa pestessään turkkinsa tunnollisesti. Hänen kielensä kulki ohi vanhojen arpien, joista suurin osa oli Kasparovin aiheuttamia. Itsekseen naaras mietti, kuinka paljon heidän suhteensa oli muuttunut. Naaras myös tunsi olonsa erillaiseksi. Hän alkoi aavistella, että taannoin kanjonissa vietetty yö oli saattanut kantaa hedelmää. Natasha oli samalla yrittänyt ajatella asiaa ja olla ajattelematta, hän ei kuitenkaan vieläkään tiennyt mitä mieltä oli. Sen tähden harmaaturkkinen kissa työnsi ajatuksen mielestään ja keskittyi peseytymään loppuun ennen kuin nousi seisomaan ja kääntyi takaisin Kasparovin puoleen, häntä rauhallisesti ja odottaen heilahdellen. Kaikeksi onneksi lumituisku oli loppunut ja kiihkeä yö oli tuonut sijaa hiirenkorvan aamulle, aurinko sulatti lumen pois ja keväisellä nurmella oli vain muutamin varjopaikoin vielä hieman lunta jäljellä. Asia ilahdutti Natashaa, vaikka hän pitkin viileästä kelistä, ei lumimyrsky ollut ollut mitenkään miellyttävä.
Natashasta tuntui, ettei hän vieläkään osannut käyttäytyä niin luontevasti kuin hänen kuuluisi - hän ei aina osannut avata ulkokuortaan vieläkään, vaikka voisi ja katseli siksi vakavana Kasparovin lähestymistä, vaikka olisi voinut tarjota kollille hymyn. Kai hän oli sillä tavalla rikki, mutta jos se riittäisi Kasparoville hyvä niin, kollin täytyi tässä vaiheessa tietää, ettei kenraalista saisi ehjää kuitenkaan.
Kollin lähestyessä häntä Natasha sai taas tietoisesti pitää huolen, ettei jännittyisi, mutta koki pientä mielihyvää siitä, ettei hänen kehonsa toiminut omia aikojaan sen suhteen. Hän oli selkeästi oppimassa, ja vaikka hän luottikin Kasparoviin, yleisen luottamisen saaminen - suojamuurin laskeminen, vaati tosiaankin aikaa. Natasha hymyili nyt Kaparovin koskettaessa sen niskaa ja kehräsi lyhyesti osoittaakseen kiintymystään. Natasha oli päättänyt yön aikana jotakin. Hän oli aina ollut uskollinen Kasparoville, kaikki kaikessa - oma henkensä linjalla. Nyt hän kuitenkin tiesi, että tekisi mitä vain pitääkseen kollin elossa siksi, että tämä tosiaan oli naaraalle kaikki kaikessa - hänellä ei ollut elämässä ketään muuta kehen luottaa, eikä kukaan muu ollut kohdellut häntä näin. Hän siis omistaisi elämänsä vain heille kahdelle ja tulevalle imperiumille - raivokkaasti ja uudistuneena.
Natashaa hieman huvitti Kasparovin ilmaus ja hän kohotti vihreät silmänsä kolliin. "Olet oikeassa. Aika mennä." Hän venytteli ja nosti sitten häntänsä korkealle, lähes harvinaisen itsevarman huolettomasti. Naaraan silmissä näkyi pilkettä ja totta kollin sanat houkuttivat häntä suuresti. "Kieltämättä", naaras naukaisi silmät kaventuen pienen leikkimielisen hymyn käväistessä hänen kasvoillaan. "Velvollisuuksien syrjääntyöntäminen tuntuu hyvältä ajatukselta hetkeksi." Natasha oli elänyt velvollisuuksiensa häkissä koko elämänsä, kollin ja surullisesti Imperiumin tuhon tarjoama vapaus tuntui lähes huumaavalta.
"Kuulostaa hyvältä", hän kehräsi ja puski kollia kävellessään hänen ohitseen ja lähtiessään kävelemään pois Kuulammelta, vielä ottamatta kummempaa päämäärää. Hän katsoi olkansa ylitse kollia. "Lentäkäämme siis. Onko jotain, mitä sinä tahtoisit nähdä? Häpeäkseni minun on tunnustettava, etten vielä keksi mitään paikkaa, jossa todella tahtoisin käydä." Hän vaikeni hetkeksi miettien ja huomasi äkisti olevansa jopa hieman hämillään, mikä oli täysi vieras tunnetila hänelle. "Ellei sitten auringonlaskupaikalle, olen kuullut siitä huhuja. Tai vuoristoon... tai mihin vain. Joka tapauksessa kulkiessamme voimme myös miettiä, mistä aloittaa Imperiumin perustaminen." Kollin ideologia ja naaraan ainoa tuntema elämäntapa oli silti yhä tärkeä hänelle, vaikka se tulisikin muuttumaan. Erikoisesti hänen mielessään käväisi eräs hänelle ja Kasparoville suunnattu tehtävä kauan aikaa sitten... jonka piti johtaa kuolemaan. He olivat selvinneet pitkälle kaikesta huolimatta.

Nimi: Pohjantuuli (Tuuliklaani)

26.10.2018 01:48
Pohjantuuli oli kiitollinen siitä, että partiot olivat aiemmin riehuneesta lumimyrskystä huolimatta päässeet melko hyvin kotiin kohtalaisen saaliin kanssa. Kolli oli käynyt kantamassa jotakin Illankajon pesälle, mikäli parantaja tahtoisi jotain syötävää. Hän oli vilkaissut naaraan pesällä yhä tiedottomana, hengittämättä makaavaa Kastetähteä ja tuntenut pienen surun ja ahdistuksen pistoksen. Pohjantuuli oli alkanut pitää päällikköä myös jonkinlaisena ystävänä itselleen, vaikka Tulikaste olikin ilman muuta hänelle läheisempi. Silti kaikista pahimmalta tuntui epävarmuus päälliköstä, heräisikö hän ja miksei hän ollut vielä herännyt? Pohjantuuli mietti, liittyikö kaikki Pimeän metsän kissoihin, jotka olivat heidän ja Kastetähden kimppuun hyökänneetkin. Tulikastekin oli saanut pahoja vammoja, ihme että hän oli noinkin hyvässä kunnossa nyt. Pohjantuuli toivoi, ettei punaturkkinen naaras ollut rasittanut itseään liikaa partiossa ja Veritassun turhaan pokkuroidessa. Harmaavalkea kolli oli yleensä kärsivällistä sorttia, mutta hänen täytyi myöntää, että punaturkkinen oppilas kyllä sai hänetkin toisinaan tuskastumaan. Kolli vahvasti epäili, että Veritassusta tulisi soturia ollenkaan. Hänestä tuntui, ettei mikään opetus muokkaisi hänestä luotettavaa soturia Tuuliklaanille.
Pohjantuuli työnsi ne asiat mielestään syötyään, kun varapäällikkö kutsui klaanin koolle klaanikokoukseen. Pohjantuuli nousi käpälilleen ja tassutteli sulavassa lumessa lähemmäs kuunnellakseen, mitä Tulikasteella oli sanottavanaan. Harmaavoittoinen kolli haki katseellaan entistä oppilastaan Pihlajanoksaa tuuliklaanilaisten joukosta ja mikäli hän löytisi kollin, istuisi Pohjantuuli hänen viereensä räpäyttäen keltaista ja sinistä silmäänsä tervehdykseksi. Hän kietoi tuuhean häntänsä vierelleen ja jäi odottavaisena kuuntelemaan, mitä Tulikaste kertoisi, tyyni ja vakava ilme kasvoillaan. Hän kallisti hiukan mustaa tupsukärkistä korvaansa naaraan suuntaan.
Tulikaste aloittikin, puhuen klaanille sen kohtaamista vaikeuksista ja viimein kertoen Kastetähden epävarmasta tilanteesta. Pohjantuuli saattoi kuulla pientä levotonta kuiskutusta ympäriltään, eikä voinut syyttää heitä. Hän tunsi itsekin levottomuutensa palaavan, ja se näkyi ehkä ennen kaikkea kollin silmistä, vaikka olemus muuten pysyikin rauhallisena ja pohtivana. Hän liikahti kuitenkin hitusen pohtien voisiko Illankajo tehdä mitään harmaaturkkisen päällikön hyväksi.
Pohajantuuli keskittyi uudestaan kun Tulikaste kertoi nimittävänsä väliaikaisen varapäällikön itselleen, toimiessaan nyt Kastetähden sijasta päällikön virassa. Pohjantuuli oli tyytyväinen tämän kuullessaan, ajat olivat vaikeat eikä kolli tahtonut, että Tulikaste hukkuisi velvollisuuksiin, joita nuorella naaraalla oli jo nyt kiitettävästi. Tulikaste nimitti väliaikaiseksi varapäälliköksi Hopeankiillon ja Pohjantuuli hymyili pienesti nyökäten hopeaturkkisen naaraan myös puhuessa. Valinta oli hyvä, eikä varmastikaan odottamaton, olihan naaras Tuuliklaanin kokenien soturi. Pohjantuuli oli varma, että useimmat olivat hänen tapaansa tyytyväisiä valintaan. Kun Tulikaste lopetteli klaanikokousta Pohjantuuli nousi ylös ja askelsi hieman lähemmäs, naukuen Hopeankiillolle: "Onnea Hopeankiilto, sovit hyvin tähän tehtävään. Klaani saa sinusta tukea vaikeana aikana", hän räpäytti silmiään ystävällisesti, tarkoittaen myös itseään sanoillaan. Häntä huojensi tietää, että jotain varmaa sentään oli.
Sitten kolli kääntyi ja askelsi takaisin Pihlajanoksan luo, mikäli kolli olisi lähistöllä. "Miten olet voinut?" Pohjantuuli naukaisisi rauhallisesti nuoremmalle kollille.

Nimi: Lie (Erakko)

26.10.2018 01:29
Lie pani merkille, kuinka Legend liimautui kollin mustaturkkiseen kylkeen kiinni kuin peläten, mitä he löytäisivät. Lie vilkaisi silmäkulmastaan ruskeaturkkista naarasta ja hänen kasvoillaan käväisi itsevarma virne. Sitten Lie otti hieman etumatkaa ja loikki lumihangessa järvenrantaan mustat käpälät liukuen pysähdyksiin sulavalla lumella. Heidän siinä pahaaneteistä näkymää katsellessaan aamuaurinkokin ehti jo pilkahtaa rinteen takaa näkyville ja alkoi kunnolla lämmittämään. Lie tutkaili näkymää peittelemättömän kiinnostuneena ja musta kolli otti itsevarmoja askeleita lähemmäs rantaviivaa, missä kolli katseli jään alla näkyviä kalvakoita ruumiita. Vaikka muuten sää jo lämpeni ja lumetkin sulaisivat ehkä jo tänään, menisi varmaan vielä pari päivää ennen kuin järven jäät täysin sulaisivat, vesi pysyisi viileänä pidempään. Lie taivutti hieman korvaansa kuunnellen naaraan lähestymistä, vaikka lampunkeltaiset silmät säilyttivätkin katseensa kehnossa hautausmaassa edessään. Lieta jaksoi huvittaa, että Legend pysyi hänen seurassaan kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt. Lie toki tiedosti, että hänessä itsessään oli jotain pielessä, mutta niin täytyi olla sinisilmäisessä naaraassakin, kerran tämä roikkui Lien seurassa ja selkeästi näki hänessä jotain. Ei sillä, mustaturkki ei halunnut mainita asiasta mitään ainakaan nyt, hän ei tahtonutkaan Legenden lähtevän, mikä oli hänelle outoa, Lie oli perustanut melkein koko elämänsä vapaudelle ja yksinäisyydelle. Noh, vapaallakin voisi olla ystävä... eikö?
Lie hymähti pienesti Legendin sanoille. "Hmm, melkoinen teurastus tosiaan", kollin silmissä viipyili itsevarman utelias - lähes huvittunut ilme, joka näkyi myös pienenä virneen aavistuksena. Aivan kuin kolli olisi pitänyt massamurhaa ja kenties Legendinkin säikähdystä huvittavana. Mikä vahinko, etteivät he olleet olleet näkemssä, eivätkä tienneet enempää. "Melkoisen kamala haju mahtaa tulla kun nämä alkavat sulamaan", Lie heitti kepeästi ja nyökkäsi kohti sulavassa rantalumessa makaavia ruumiita, sekä jään alla kelluvia - turvonneita ja pöhöttyneitä. Nythän ne toki olivat vielä jäässä, mutta kun ne sulaisivat... Jää säilyi aina hyvin tällaisia talvelta.
Miettimättä sen kummemmin sulavalinjainen kolli loikkasi kevyesti jäälle ja tassutteli eteenpäin tarkastaakseen kauempana olevia ruumiita. Kuitenkin jää oli selkeästi alkanut jo sulamaan ja hirveän ritinän saattelemana kollin etutassut upposivat särkyvän jään läpi ja jääkylmää vettä räiskähti hänen rinnalleen. Lie oli vähällä kellahtaa nenä edellä avantoon ja lampunkeltaiset silmät laajenivat hitusen. Kiireesti kauhoen kolli peruutti ja jää oli vähällä pettää sen takakäpälien altakin. Lie kuitenkin pääsi hyppäämään nyt ketterämmin rantaan ennen sitä hyvän jalansijan saatuaan. Ei sillä, ei tuossa ollut niin syvää edes ollut - varmaankaan.
Edeltävä jätti Lien sydämen hakkaamaan yllätyksestä - hän tosiaan oli ollut vähällä päätyä veteen. "Oho, se ei enää ollutkaan kamalan kestävää", kollin äänensävy oli lähes huolettoman hilpeä. Hakkaava sydän sai Lien tuntemaan jotakin - ja se tuntui hyvältä. Häntä melkein houkutti hypätä uudelleen jäälle kokeilemaan onneaan ja tuntemaan jännityksen. Legend tosin tuskin arvostaisi.

Nimi: Tuhkasydän (Varjoklaani)

26.10.2018 00:36
Tuhkan harmaa kolli päästi yllätyksekseen jopa pienen kehräyksen, kun he lähtivät matkaan seittikuvioisen naaraan ja kirjavan pennun kanssa. Tuntui yllättävän hyvältä unohtaa hetkeksi aiemmin Varjotähden ja Kuunvalon kanssa käydystä keskustelusta heränneet murheet ja kauan kollin mielen perukoilla ahdistavasti kummitellut ennustus. Hetkeen hän ei miettisi mitään, mikä liittyi hänen menneisyyteensä tai kuolleiden henkiin.
Kolli lähti tassuttamaan naaraan vierellä reviiriä eteenpäin ja hetken epäröityään antoi oman turkkinsa vastata naaraan kuviolliseen. Tuhkasydän oli aina hieman epävarma naaraan suhteen, Välkevalon tapaus ja kollin nuoruus oli muutenkin jättänyt häneen jäljet, ja nyt kolli myös tiesi miksi. Jopa tapauksessa hän antoi nyt itsensä rentoutua, vaikuttaen tovin jopa itsevarmalta. Seittikuulle hän saattoi muutenkin näyttää muutakin kuin viileän ulkokuorensa, jota yleensä näytti muulle klaanille. Hän vilkaisi jopa Kalliopennun suuntaan hieman virnistäen, niin että suurien pupillien vuoksi mustilta näyttävät silmät tuikkivat hitusen. "No niin, muistahan sitten kuunnella emoasi kun hän näyttää paikkoja", kolli naukaisi ja yllättyi itsekin, kuinka melkein isälliseltä kuulosti. Ei hän oikeasti yhtään tiennyt miten toimia nuoren naaraan kanssa, mutta yritti ainakin.
Tuhkasydän pysytteli muuten vaiti ja kuunteli kun Seittikuu ohjeisti ottopentuaan. Kalliopentu vaikutti olevan innoissaan ajatuksesta nähdä metsästystä omin silmin ja pian heillä kävikin tuuri. Tuhkasydän valpastui kun Seittikuu kiinnitti hänen huomionsa kahteen lintuun. Nyökäten lyhyesti ja ääneti Tuhkasydän lähti hiipimään matalana sulavassa lumessa. Hän kaarsi vastakkaiselle puolelle Seittikuusta, tarkkaillen sekä naaraan liikkeitä, että lintujen. Hänen häntänsä pää nytkähteli pienesti kun hän katsoi keskittyneenä eteensä. Tällä tavoin heidän olisi mahdollista saada molemmat linnut kiinni. Tuhkasydän saattoi jo kuvitella kuinka loikkaisi ja upottaisi hampaansa lämpimään lihaan, hän ei ollut syönyt hetkeen. Kuitenkin säikähtänyt huuto keskeytti heidän aikeensa, säikäyttäen linnut tiehensä. [Kalliopentu!] Tuhkasydän kiepahti ympäri ja Seittikuu ryntäsi jo matkaan pennun säikähtänyttä ääntä kohden. Tuhkasydän ryntäsi perään sättien itseään. Miten he olivat antaneet huomionsa herpaantua pennusta? Tuhkasydän tunnusti matkalla itselleen, ettei ollut osannut edes ajatella pennun harhautuvan johonkin - hänellä ei ollut mitään kokemusta pennuista huolehtimisesta, tässä taas yksi muistutus.
Seittikuu jarrutti puolustusasentoon vieraan naaraskissan eteen, Kalliopentu peruutti kiireesti hänen jalkojensa taakse suojaan. Tuhkasydän tunsi sisällään kiukun leimahduksen. Erakko, selkeästi erakko tai kulkukissa heidän reviirillään ja uhkasi vielä hänelle kahta tärkeintä kissaa. Tuhkanharmaa kolli asettui siron mustaturkin eteen selkä köyryssä ja jalat tukevasi harallaan. Hän oli pörhistänyt niskaturkkiaan hieman uhkaavasti ja paljasti hampaansa irvistykseen. Hänen kurkustaan kohosi matalaa murinaa. Tämä vieras naara oli hyvin hoikka ja tavattoman sievän näköinen, kuten Tuhkasydän harmikseen pani merkille. Hänellä oli vaikeuksia keskittyä olemaan uhkaava, varsinkun naaras vaikutti vain tervehtivän heitä ylimieliseen sävyyn. Kaikeksi onneksi kollin silmistä ja olemuksesta oli mahdoton arvata mitenkään hänen ajatuksiaan, joita yllätys poikkeuksen näyttävän näköisestä naaraasta oli aiheuttanut.
"Kuulit mitä hän sanoi. Olet tunkeilija Varjoklaanin reviirillä. Poistu." Tuhkasydämen häntä viuhtoi uhkaavasti.

Nimi: Chaos (Kulkukissa)

25.10.2018 23:41
Lumituisku oli kaikeksi onneksi jo hellittämässä, mutta piiskasi yhä vasten tarpovien pentujen kasvoja. Harmaa marmorikuvioinen kolli alkoi olla jo kurkkuaan myöten täynnä huonoa säätä, kylmyyttä ja piiskaavaa tuulta. Hänellä ei oikeastaan suoraan sanottuna juurikaan ollut aavistusta mihin he olivat tällä hetkellä tarpomassa. He olivat kuitenkin saaneet Psychon takaisin hurjistuneelta venäjänsiniseltä; Kasparovilta ja nyt he seurasivat Edelweissiä eteenpäin lumimyräkässä. Chaos luotti kuitenkin siskonsa suuntavaistoon, hänellä olisi muutenkin luultavasti tarpeeksi älliä, jotta veisi heidät jonnekin suojaan. Ällistä puheen ollen, harmaaturkkinen kolli muljautti eriparisia silmiään kuullessaan takaansa valittavan Jayn sanat. [Hyvä tavaton, miten hän voi olla noin idiootti?] pentu ajatteli ärsyyntyneenä. Chaos oli jo aikeissa tokaista turhautuneena, kuinka tyhmä heidän veljensä oikein oli kun kuvitteli jotenkin mahtavansa jotain aikuisia kissoja vastaan, mutta hänen siskonsa ehti ensin. Chaos vilkaisi olkansa ylitse silmät kaventuneina teräviksi viiruiksi. "Sen minäkin tahtoisin nähdä kun sinä menisit uhittelemaan heitä vastaan." Chaos käänsi päänsä tuhahtaen. "Milloin sinä oikein otat pääsi pois takamuksestasi ja alat ajatella aivoilla, jotka sinulla pitäisi olla?" Chaos huokaisi. Kolli ei ollut menettänyt malttiaan, vaikka pentua kiistatta ärsyttikin veljensä ylimielinen tyhmyys. Hänen oli vaikea uskoa, että tämä saattoi olla niin lapsellinen. Toki Chaos tiedosti, että heidän olisi pitänyt olla vielä leikkimässä vailla huolia, mutta olosuhteet olivat kenties tehneet heistä tällaiset - tai niin olisi pitänyt. Ilman heitä muita Jay olisi jo variksenruokaa.
Chaos piti katseensa edessäpäin naukuessaan lisäyksen Edelweissin sanoihin: "Herra paratkoon sitä päivää kun sinun pitäisi johtaa jotain. Minä sentään luotan Edelweissin suuntavaistoon hitusen enemmän kuin sinun, jos saan huomauttaa." Hän oli yllättynyt siitä, ettei Jaylta heti kuulunutkaan vastausta ja Chaos oli aikeissa jo, harvinaista kyllä, hakea Saganin katsetta ja kysyä toiselta sisareltaan, mikä oli mahtanut Jayn kielen viedä kun tuli Edelweissin reaktion myötä katsahtaneeksi taakseen, vain huomatakseen typerän veljen kadonneen. Chaos päästi pienen sihahduksen huuliensa välistä. "Tsk, uskomatonta." Chaos käännähti ympäri tuuhea häntä hieman ärtyneesti heilahtaen. Hänen olisi tehnyt mieli jättää typerä veli oman onnensa nojaan, eihä tästä ollut kuin harmia, mutta heidän oli kai määrä pysyä yhdessä selvitäkseen - vaikka Chaoksesta tuntuikin, että he olisivat pärjänneet paljon paremmin ilman kyseistä kissaa.
Lumisade alkoi viimein laantua heidän etsiessään Jayta, eikä veli ollutkaan vielä ehtinyt harhautua kauas. Chaoksen kasvojen ilme kivettyi entisestään kun hän sai huomata Jayn törmänneen tuntemattomaan kissaan.
Chaos hidasti askeleitaan ja myös nuoren kollin kehonkieli muuttui entistä pidättäytyväisemmäksi, kun hän askelsi veljensä vierelle odottaen myös Saganin, Edelweissin ja Psychon seuraavan heidän rinnalleen, niin että he kenties olisivat jonkinlainen pieni muuri suurikokoisen naaraskissan edessä. Chaos tarkasteli tätä vierasta kissaa varuillaan hopeaisella ja keltaisella silmällään, vaikka kollin kasvot näyttivätkin lähinnä viileän laskelmoivilta. Tämä vieras harmaanruskea naaras ei ollut mitenkään nätti lyttykuonoineen ja Chaos pohti kuinka suuri uhka tämä olisi heille. Koossa naaras ainakin voittaisi kirkkaasti.
"Kaikki on kunnossa, kiitos vain." Hän naukui lyhyesti ja ilme värähtämättä, toivoen että he pääsisivät tilanteesta nopsaa ja ilman, että Jay pilaisi kaiken.

Nimi: Myrkkyhammas (Myrskyklaani)

25.10.2018 20:51
Saapuessaan leiriin soturi tuntee olonsa likaiseksi ja syyttää siitä Enigmaa, vaikka hänen pitäisi syyttää itseään. Jos naaras ei olisi tullut puhumaan hänelle, ei hän tuntisi olevansa kelvoton. Mutta toisaalta silloin mikään ei olisi muuttunut, ja juurikin halu muuttua ohjaa kollin askeleita johdattaen hänet Lumitähden ja Talvituulen seuraan. Hän joutuu kertomaan klaanitovereilleen puolitotuuksia selittääkseen, missä on ollut. Lumitähti vaikuttaa hyväksyvän hänen tekosyynsä, mikä saa Myrkkyhampaan tuntemaan pientä turhautumista melkein kuin hän olisikin sen sijaan halunnut päällikön kyseenalaistavan hänen poissaolonsa. Soturi on valehdellut ja peitellyt tiettyjä asioita vuosia, mutta keskustelu kulkukissan kanssa on saanut hänet tajuamaan, kuinka väsynyt hän on siihen kaikkeen. Ehkä jonakin päivänä hän voisi tehdä muutoksen asiaan sen sijaan, että vain ajattelee tekevänsä. Hän haluaa voida olla rehellinen klaanilleen.
Myrkkyhammas ei heti suoranaisesti tarjoa apuaan, mutta on vähintäänkin hyvillään siitä, että sitä pyydetään joka tapauksessa. Jos hän ei olisi Myrkkyhammas, saattaisi hänen kohonnut mielialansa näkyäkin ulospäin. Hän huomaa päällikkönsä kireyden ja vähäsanaisuuden, mutta ei osaa puuttua siihen. Hän ei kuitenkaan voi olla ajattelematta, mistä moinen mieliala mahtaa johtua. Vaikkei hän ole naaraan läheisimpiä ystäviä, on hän nähnyt päällikköä sen verran, että tietää moisen olevan tuolle epätavallista.
Lumitähden alkaessa selittää klaanin viimeaikaisimpia tapahtumia kuuntelee harmaaraidallinen kolli tarkasti. Päällikön edetessä selityksissään asiat alkavat vaikuttaa vain synkemmiltä. Heidän sotureitaan on haavoittunut ja varapäällikkö hukassa aivan yllättäen. Mistä kaikesta hän onkaan jäänyt paitsi ollessaan itse muualla! Kolli olisi kaivannut juuri sellaista toimintaa kuin ketun kanssa nujakoiminen. Sen sijaan hän on vain puhellut syvällisiä. Kenties tässä on syy Lumitähden kireään mielentilaan? Ainakaan muuta ei Myrkkyhammas juuri sillä hetkellä keksi, joten hän laittaa päällikön epätavallisen mielialan vaikeuksien syyksi. Soturi toivoo vain, ettei Lumitähdellä ole taipumusta lähteä samalle tielle kuin tuonpuoleiseen vaeltanut Kuutamotähti, joka masentui ja katkeroitui niin pahasti, että se lopulta käytännössä tappoi tuon. Klaani tarvitsee paremman johtajan näinä aikoina. Sellaisen, joka uskoo, että asiat voivat olla vielä olla hyvin, vaikka ne olisivat kuinka huonosti. Johtaja, joka ei usko itseensä taikka klaaniinsa Tähtiklaanista puhumattakaan, saattaisi hyvinkin johtaa Myrskyklaanin tuhoonsa. Myrkkyhammas haluaa jo pelkästään Myrskyklaanin tulevaisuuden vuoksi uskoa, että Lumitähti kykenee hoitamaan tehtävänsä kuin päällikkö, vaikka hänellä ei juuri koskaan ole tapana uskoa sokeasti hyviin lopputuloksiin ennen aikojaan.
"On myönnettävä, etteivät viimeisimmät uutiset kuulosta kehuttavilta", kokenut soturi vastaa karhealla äänellään peittämättä sen jopa melko tavallista synkkää sävyä. Siitä huolimatta hän katsoo valkoturkkista päällikköä katseessaan varmuutta ja ryhdissään valmiutta. Tämän vuoksi hän on olemassa, klaaniaan varten ja sitä suojellakseen. Tämä on tehtävä, jonka hän osaa ja josta voisi parhaassa tapauksessa jopa nauttia. "Oikeastaan kaipasinkin tekemistä, enkä juuri nyt voi keksiä mieluisampaa tehtävää kuin ketun kynsiminen. Lähden mielelläni mukaanne... vaikka minun onkin pakko miettiä, minne Iltahehku on joutunut. Jos hän oli paikalla klaanikokouksessa, miksei hän lähtisi mukaan partioon?"
Pimeän metsän henkien olemassaolo on täyttä totta ja Myrkkyhammas tietää sen. Siitä huolimatta hänen on vaikea uskoa niiden vahvoihin kykyihin, eikä hän lainkaan pidä ajatuksesta, että kuolleet vainoavat eläviä ja pakottavat heidät katsomaan lapansa yli ja nukkumaan toinen silmä auki. Hän ei tiedä, mitä henget tahtovat eikä suoraan sanottuna pistäisi pahakseen, jos ei saisikaan tietää niin kauan, kunhan Myrskyklaani saisi olla rauhassa. Kenties kissojen katoaminen liittyy jotenkin mustan savun ympäröimiin olentoihin.
Kolli vilkaisee lyhyesti Talvituulta, joka on ollut hiljaa sen ajan, jonka Myrkkyhammas on ollut paikalla. Hänellä ei ole mitään erityistä sidettä naarassoturiin, eikä hän tunne toisen ajatuksenjuoksua, mikä ei häntä sinänsä häiritse niin kyseisen kissan kuin monien muidenkaan kohdalla. Halutessaan yrittää muuttua Myrkkyhammas oli jostakin syystä klaanitoveriensa sijaan hakeutunut ensimmäisenä Jokiklaanin Ikiroudan seuraan klaanien ollessa vasta matkalla uusille metsästysmaille. Sen sijaan, että hän olisi torjunut vanhan kissan tarjouksen opettaa hänelle kalastamista, oli hän ottanut sen vastaan melkein lainkaan epäröimättä. Hän oli toki osittain halunnut höytyä toisen seurasta, kun tuo taitojaan niin suopeasti tarjosi, mutta hän oli myös kaivannut kissaa, jonka seurassa hänen ei tarvitsisi varoa sanojaan niin paljoa ja huolehtia salaisuuksistaan. Tässä hänellä kuitenkin nyt on tilaisuus tutustua peräti kahteen klaaninsa kissaan, joita kohtaan hän toimii tavallisesti vain velvollisuudentunnosta ystävällismielisen välittämisen sijaan. Hän ei ole tottunut välittämään niin kuin ystävästä välitetään, ja käsite ystävä on hänelle melkein vieras. Ehkä sekin asia voisi muuttua. Hänellä ei ole enää käytännössä muita, joista välittää kuin klaaninsa. Ja klaanilleen hän on jo omistanut elämänsä. Ehkei hänen tarvitsisi pelätä kissoja, joihin kuitenkin luottaa niinkin paljon.
Koivuvarjon saapuessa paikalle pistää Myrkkyhammas melkein ensimmäisenä merkille nuoremman soturin poskessa olevat tuoreet haavat. Hän kurtistaa kulmiaan pikemminkin kysyvästi kuin epäilevästi tai hyökkäävään tapaan. Missä tämäkin kissa sitten on mahtanut olla? Lumitähti ei maininnut marmorikissan olleen mukana kettutaistelussa, eivätkä haavat tarkemmin ajateltuna edes näytä ketun tekemiltä. Soturi harkitsee mainitsevansa asiasta ääneen ja lopulta se ei jääkään vain harkitsemiseksi, kuten häneltä saattaa odottaakin.
"Onko kettu ainoa huolenaiheemme vai onko tapahtunut jotain muutakin?" Myrkkyhammas kysyy niin Lumitähdeltä kuin Koivuvarjoltakin viitaten katseellaan punaisiin juoviin. "Tuollaiset haavat eivät ilmaannu itsestään. Pitäisikö meidän varautua kohtaamaan muutakin kuin puolikuolleita kettuja?"
Hän ei välitä, kuuluuko asia hänelle tai onko hänen kysymyksensä sävy turhankin vaativa. Hän osaa kyllä olla ääliö, kun on kyse muiden tunteista, mutta juuri sillä hetkellä ei ole kyse siitä, etteikö hän ymmärtäisi. Hän vain ei välitä. Hänen tärkeysjärjestyksessään ei hienovaraisuus tule ensin.

©2018 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com