Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Info

Jokilaakson kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Viherlehti
Sää Pilvetöntä, painostava helle | 29 °C
Kuun vaihe Täysikuu

Seuraava kokoontuminen Ensi yönä roolipelin aikaa
Seuraava parantajien kokoontuminen Sovittaessa
Pelin kellonaika Noin 12:00

DOCS Pimeän metsän juonikuviosta

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Aamukaste (Taivasklaani)

14.05.2019 23:52
Aamukaste näki huvittuneisuudella peitetyn ylpeyden veljensä kasvoilta ja siristeli leikkisästi silmiään. ”Oi tiedäthän, pyrin miellyttämään.” Hän kehräsi takaisin, yhdenlainen virne huulilleen noustessa kuin kissalla edessään. Hän kumartui noutaaan linnun takaisin hampaisiinsa ja huomasi Tihkupyryn merkitsevän silmäyksen ulos leiristä. Aamukaste kohotti kuin yllättyneenä kulmiaan ja sanoi höyhenten takaa niin selvästi kuin vain kykeni. ”Hm? Meinaat viedä minut oikein ulos syömään, mistäs moinen ele?” Hän leikitteli.
Aamukaste lähti kuitenkin tassuttelemaan kaksoisveljensä perässä ulos leiristä, huomaten miten toinen tarkkaili lapansa ylitse, ettei kukaan kiinnittäisi heihin huomiota. Aamukaste siis piti askeleensa keveinä ja otti muutaman nopeamman askeleen, että oli rinnatusten veljensä kanssa.
Kun he pääsivät onnistuneesti pois leirin näköpiiristä, ilman että kiinnittivät kenenkään huomiota, antoi Aamukaste askeltensa rentoutua ja käppäili melkeinpä samaan askeltahtiin Tihkupyryn kanssa metsän siimekseen. Näinä kuumina kesäpäivinä hän oli erityisen kiitollinen puhtaanvalkeasta turkistaan. Hänen oli pakko myöntää, että häntä aavistuksen kutkutti tietää, miksi ihmeessä juuri Lehtipuro, joka oli pasahtamista vaille raskaana, lähti saattamaan ulkopuolista pentua ulos heidän leiristään. Miksi ei sitten vaikka Okaviilto, joka sen oli tuonutkin? No, eipä ollut hänen asiansa, jos kuningatar tahtoi lähteä reippailemaan menettääkseen edes osan raskaudensa aikana saamista kiloista.
Aamukaste vilkaisi Tihkupyryyn veljen kysellessä, mihin suuntaan seuraavaksi. Hän kuonolleen levisi parhaansa mukaan linnun takaa veikeä hymy. ”Sinä hemmottelet minua, veli-rakas.” Hän naurahteli, mutta nyökkäsi sitten kuitenkin Tihkupyryn idealle. Järvi kuulosti hyvältä idealta, siellä varmastikin tuulisi joka voisi taas helpottaa tätä paahtavaa kuumutta, jonka syypäänä oli taivaalla möllöttävä keltainen valopallo.
Aamukaste oli melkein törmätä veljeensä, kun Tihkupyry pysähtyi kuin seinään. Hän vilkaisi toista ensin kulma koholla, mutta huomasi sitten toisen tarkkailevan järven rantaa hyvinkin intensiivisesti. Vieden eriväristen silmiensä katseen huomion kohteeseen, huomasi hänkin silloin kaksi kissaa. Hän yhtälailla jämähti hetkeksi paikoilleen, yllättyneenä enemmänkin. Hän ensin ajatteli, että joku tuttu olisikin vienyt heidän valitsemansa paikan, kun tajusikin sitten tilanteen. Aamukaste hiljaa kumartui laskemaan linnun leuvoistaan, sen hajun peittäessä hänen muuten niin tarkat aistinsa. Hänen korvansa kääntyivät varuillaan eteenpäin, vilkaisten kaksi muukalaista läpi. Kaksikko näytti olevan kuonot vastakkain, kiusaantuneen ilman voidessa melkein haistaa. Aamukastetta huvitti tilanteessa jotenkin se, että kultaraidallisen kissan turkista roikkui levänpala, märän turkin saadessa kissan näyttämään muutenkin jotenkin raasulta. Mutta tilanne kuitenkin oli, niin että he olivat heidän reviirillään luvatta. Aamukaste vilkaisi Tihkupyryyn ja näki saman ajatuken vilahtavan myös veljen mielessä, jos hän nyt mitään toista tunsi.
Heidän katseensa sattuivatkin kohtaamaan, veljen samanlaiset sielunpeilit kertoessa ihan saman viestin kuin hän ajattelikin. Aamukaste siis vakavan oloisena nyökkäsi ja kääntyi takaisin ulkopuolisten puoleen. Luonteisesti ottaen saman askeltahdin kaksoisveljensä kanssa Aamukaste antoi itsensä suoristautua ylvään oloisesti täyteen mittaansa, vaikka antoikin ilmeensä pysyä tyynen ilkikurisena. Tarpeeksi lähelle kaksikkoa päästessään Tihkupyry päättikin paljastaa heidän läsnäolonsa. Aamukaste suojasi vaistomaisesti veljen sivua, vaikka peittikin sen sievästi ottaen yhden sivuaskeleen, myös varmistaakseen sen että olisi valmis toimimaan jos tarve vaatisi.
Aamukaste naksautteli toruvasti kieltään veljen sanojen päätteeksi. ”Tck, tck, tck.” Hän antoi sielunpeiliensä käydä vuorotellen kummassakin kissassa. Hän ei halunnut vaikuttaa aggressiiviselta, mutta ei kuitenkaan siltäkään, että ei olisi varuillaan kahdesta. Niinpä hän veljensä tavoin otti soturillisen olemuksen ylleen, hännän noustessa koukulle selän päälle kuin uteliaisuudesta. ”Ehkä eksyneitä, ehkä vain sitten hitaita ymmärtämään, että ei kannata ihan jokaisen reviirille tunkea.” Aamukaste naukui rennosti, kuin säästä puhuen, kannustaen Tihkupyryn sanomaa.
Hän antoi huulensa toisen pään kohota hieman, hännänpää vääntyillen. Hän näki selvästi, että kultaturkkinen yksilö oli aivan valmiina toimimaan, kynnet syvälle maahan painettuna. Toinen taas vaikutti kiusaantuneemalta, joten hän epäili harmaan kissan ryhtyvän heti kahakkaan, varsinkin jos jo ennen heidän tuloaan olivat he haastamassa riitaa. Niinpä kulmaansa siisti kohottaen Aamukaste kysyi viileästi harmaaturkkiselta. ”Kaverisi?” Hän heilautti vielä oikein merkitsevästi päätään kultaturkkiseen suureen kissaan, kuin tarkistaakseen että toinen tiesi kenestä puhuttiin. ”Tilantenne vaikuttaa melko kiihkeältä, joten ehkäpä olisi parasta, että viette sen muille maille, missä ette häiritse asukkeja.” Sanoihin ehkäpä piiloutui pieni uhka, joka pitäisi kaivaa esille hänen rennohkon olemuksensa seasta. Hän ei kuitenkaan tahtonut, että kumpikaan muukalaisista kävisi päälle, mutta oli luottavainen myös hänen ja Tihkupyryn taitoihin. Tai ehkäpä sanat voisi ottaa myös ihan toisella tavalla, mikäli toinen huumoriveikkoja olisi.

Nimi: Chaos (Kulkukissa)

04.05.2019 01:35
Chaoksen olisi tehnyt mieli puistaa päätään turhautumisesta jo sille, kuinka sokeasti heidän veljensä onnistui rymistelemään eteenpäin ja törmätä sitten suoraan suurikokoiseen tuntemattomaan naaraskissaan. Chaoksen olisi todellakin tehnyt mieli huomauttaa, kuinka paljon aukkoja Jayn logiikassa aina oli, varsinkin hänen perillispakkomielteensä suhteen, Sacra ei ollut edes ehtinyt opettaa heille juuri mitään, ei varsinkaan Jaylle. Kusi heidän vanhimmalla veljellään oli silti onnistunut nousemaan melko lahjakkaasti päätään ja ajatus itse asiassa huvitti marmorikuvioista kollia hieman hänen omaksi yllätyksekseen.
Hän kuitenkin käänsi huomionsa käpälillä olevaan ja hänen teki mieli voihkaista ääneen Jayn seuraavista sanoista. Veljen idioottimaisuus melkein satutti. Chaos astahti hieman eteenpäin lähes välinpitämätön ilme kasvoillaan, pyöräytettyään ensin eriparisia silmiään. Hän näki myös vieraan naaraskissan pyöristyneistä silmistä, että tämä oli yllättynyt Jayn puuheenaloituksesta, eikä mikään ihme. "Suo anteeksi, veljemme on idiootti", Chaos naukaisi sitten ja esitteli itsensä ihan vain siksi, että Jay oli jo ehtinyt esittelemään itsensä ja nimettömyyden suoja oli jo menetetty. Muukalainen myös esitteli itsensä Dakotaksi ja Chaos päätti osoittaa ainakin itse hieman parempia tapoja mahtipontisen Jayn rinnalla. Välillä harmaaturkkinen kolli mietti mitä hänen veljensä päässä liikkui vai liikkuiko ylipäätään mitään. "Nimeni on Chaos. Olemme vain matkalla mekin ja keskenämme olemme muutaman sattuman kautta, siinä kaikki", nuori kolli sanahti lyhyesti, hieman viileä ilme kasvoillaan ja säilytti asentonsa lähes liikkumattomana, siinä missä heidän vanhin veljensä yhä pyrki mahtailemaan. Chaoksen hopeaisen ja keltaisen silmän katse käväisi lyhyesti Edelweissisä ja Saganissa, jotka olivat onneksi huomattavasti Jayta järkevämpiä. Vaikka Chaos ei voinut sanoa olevansa kovin läheinen kenenkään sisaruksensa kanssa, hän silti sieti kahta muuta huomattavasti Jayta paremmin.
Ja totta kai heidän veljensä meni möläyttämään Heavy Rainistakin, oikeasti, eikö harmaavalkea nuorukainen osannut pitää salassa mitään? Chaos sulki hetkeksi silmänsä turhautuneena. Häntä oli yleensä kohtuullisen vaikea ärsyttää, mutta Jay onnistui siinä kyllä aina maineikkaasti. "Heavy Rain johtaa yhtä paikallista kulkukissajoukkoa", Chaos selitti lyhyesti, mutta jätti sanomatta muuta, silmäillen vierasta naaraskissaa hieman varuillaan. Ei ollut mitään takeita siitä, ettikö Dakota voisi valehdella heille ja olla kuitenkin naaraan joukon jäsen. Sen tähden olisi parasta, mitä vähemmän Jay paljastaisi. Toinen pentu ei tajunnut sitä, mikä oli muille sisaruksille itsestäänselvää, se, etteivät he pärjäisi aikuiselle kissalle. Sen vuoksi Chaoksen tuuheampi häntä vääntyili muutaman kerran, kun hän mulkaisi Jayta silmät siristettyinä polttavassa auringonpaisteessa. Missä vaiheessa oli tullut näin kuuma? Nuori kolli ei silti ulospäin näyttänyt paljon epämukavuuden merkkejä.
Jayn seuraavat sanat saivat viimein Chaoksen voihkaisemaan ääneen turhautumisesta, mikä oli harvinainen tunteen osoitus kollille. "Ei miksikään, kuten sanoin, veljemme on idiootti. Pahoittelut siitä", hän painotti viimeisiä sanojaan uudestaan ja hänen silmiensä viileä katse välähti lähes vaarallisesti Jayn suuntaan. Kunpa Edelweisskin sanoisi jotain ja vaimentaisi heidän veljensä, hänen suustaan kuuli paljon viisaampia sanoja.
"Jatkamme mielellämme matkaamme, mutta jos voisit kertoa meille oletko kenties törmännyt kulkukissajoukkoihin lähimailla se olisi hyvä", Chaos naukaisi sitten katsoen ylös Dakotaan kuulostaen kenties hieman pikkuvanhalta, joskin eri tavalla kuin Jay.

Nimi: Herukkaviiksi (Taivasklaani)

03.05.2019 15:33
Päästyään pois Tähtiklaanin... tai minkä lie mailta, hänen silmänsä rävähtivät auki. Hetken kolli oli hieman paniikissa eikä päässyt nousemaan ylös yrityksistään huolimatta, joten parantajakissa päätti rauhoittua hetkeksi hengittelemään makuulteen. Hän soi tuiman silmäyksen vierelleen ilmestyneelle oppilaalleen, mutta antaa pian katseensa rentoutua. Vaikka hän ei olisi halunnutkaan kenenkään näkevän häntä tässä kunnossa ja oli hieman nyrpeissään Unentassun läsnäolosta, hän ymmärsi naaraan haluavan vain hyvää ja parempi parantajaoppilaan tupsahtaminen paikalle kuin muiden klaanilaisten. Hän olisi haudannut itsensä kuoppaan, jos esimerkiksi Tulenkipinä olisi tällä hetkellä hänen vierellään Unentassun sijasta.
Hän ravisti päätään rauhoittuessaan ja nousi ensiksi varoen istumaan nuolaisten rintakehäänsä pari kertaa kootessaan ajatuksiaan. Onneksi paranjataoppilas oli hänen apunaan, eikä täten kollin tarvitsisi itsekseen yritä tulkita näkemäänsä.
"En ole itsekkään aivan varma", Herukkaviiksi nurahti toiselle vastaukseksi noustessaan neljälle käpälälleen ja lähti sitten tassuttelemaan pesäänsä kohti viittoen monivärisellä hännällään oppilastaan seuraamaan.
"En halua muiden kuulevan vielä sanaakaan tästä."
Pesälleen päästyään hän istahti pehmustetulle pedilleen ja soi nopean vilkaisun aiemmin keräämiin yrtteihinsä, jotka eivät olleet asettuneet paikoilleen oma-aloitteisesti.
"Uskon käyneeni Tähtiklaanin mailla, mutta paikalla eivät olleet esi-isämme... Ehkä Pimeä Metsä? En nähnyt ketään, mutta tunsin pahan läsnäolon", parantaja kertoi oranssiläikikkäälle katsoen maata ajatuksissaan, miettien yhä itsekin näkyään.
"Kukaan ei puhunut minulle sanaakaan. Kaikki oli hyvin hiljaista. Jossain vaiheessa taivaalta ilmestyi kyyhkyjä, jotka tulivat pimeyden nielaisemaksi ja heräsin", kolli naukaisi pohtiessaan, oliko kertonut kaiken oleellisen näystään. Eihän siinä okein ollut edes tapahtunut mitään, vaikka tähtitaivaan alla oli tuntunut ajan liikkuvan todella hitaasti. Ihan kuin hän olisi ollut siellä tunteja. Mutta tuskin aika oli kulunut niin hitaasti. Luultavasti hänen liikkumattoman kehonsa ympärille olisi kerääntynyt enemmänkin klaanilaisia sinä aikana kauhistelemaan.
"Mitä sinä ajattelet tästä, Unentassu?"

Nimi: Tihkupyry (Taivasklaani)

02.05.2019 22:21
Kun pentuongelma oli selkeästi tullut päätökseensä ja kukaan ei raaskinut enää ajatella tätä asiaa sen jälkeen, kun Lehtipuro lähti tuota saattelemaan ulos leiristä, Tihkupyry koki tilaisuutensa tulleen palatakseen takaisin syömään Aamukasteen pyydystämää varpusta. Kun valkoinen kolli vilkaisi takaisin viereensä jossakin kohtaa tallustelleen veljeensä, tämä olikin jo ajatellut samaa asiaa hänen kanssaan, mikä nosti Tihkupyryn suupielille keveän virneen, viiksiensä värähtäessä hiukan samalla.
"Oikein minä saan päättää, minne menisimme? Hyvä on", eripari silmäinen soturi leikkimielisesti teeskenteli olevansa otettu, vaikka enemmänkin tunsi olonsa ylpeäksi siitä, että sai päättää edes jostakin kaksoisveljensä sijaan. Tosin, he päättivät kaikesta lähes aina yhteistuumin tai sitten pompottelivat toisiaan mielin määrin, mutta ainakin nyt Tihkupyry sai nyt keksiä mahdollisimman rauhallisen paikan, missä he voisivat nautiskella varpusta. Jokin, jossa ei olisi muut klaanilaiset pällistemässä tai kommentoimassa pöyristyneesti sitä, kuinka he eivät antaneet tätä tiineinä oleville naaraille. Pah, nuo pulskat katit kyllä olivat vielä kykeneviä hakemaan itse omat ruokansa ja Lehtipuro todisti sen faktan todeksi menemällä ihan hyvinvoivan oloisena saattelemaan kulkukissaa reviirin rajalle.
Tihkupyry lopulta sai jonkin sortin idean, kun oli käynyt lähestulkoon kaikki leirissä olevat paikat lävitse päässään, jotka eivät kumminkaan sopineet mitenkään hänen mielikuvaansa, missä hän ja Aamukaste voisivat olla rauhassa muiden kissojen silmiltä, syömässä ja rupattelemassa. Tihkupyry katsahti takaisin samankokoiseen kaksoisveljeensä ja silmänsä nytkähtivät vihjaavana suuntaan, mikä veisi heidät leirin ulkopuolelle. Siellä tuskin he törmäisivät kehenkään, ehkä takaisin leiriin palaaviin partiolaisiin korkeintaan. Ja koska hoikka kollisoturi oletti veljensä tajuavan hänen poittinsa pelkästä eleestään, hän ei jäänyt kauaksi odottelemaan vaan lähti jolkottelemaan ulos leirialueelta, hiukan lapansa takaa taakseensa vilkuillen, varmistaakseen vaan ettei Tulenkipinä tai kukaan muu hänen kaltaisensa klaanitoveri olisi kiinnittänyt hänen ja Aamukasteen lähtöön erityisemmin huomiota. Hänen helpotuksekseen, Tulenkipinä näytti palanneen takaisin kumppaninsa luokse pentutarhaan, joten tie oli kaksikolle selvä.
Hänellä ei ollut varsinaisesti mielessään paikkaa, minne he olisivat voineet mennä Taivasklaanin reviirin sisällä, mutta paikkoja oli tarjolla mielin määrin. Mitä kauemmaksi Tihkupyry rennosti käppäili pois päin leiristä, sitä rauhallisemmille seuduilla hän veljensä kanssa oli ja puiden varjoista sai varmasti hyvää suojaa heitä piinaavalta helteeltä. Järven ranta oli myös yksi vaihtoehto, mikä oli Tihkupyryllä mielen päällä, mutta hän ei ollut oikeastaan milläkään tasolla vedessä olemisen ystävä. Jalkojen uittaminen järvivedessä menetteli, mutta uiminen ei kuulunut hänen mielipuuhiinsa todellakaan.
"No, minne velipoika haluaisi mennä? Järven rannalla olisi varmasti rentoa", Tihkupyry käänsi katseensa hetkeksi mukanaan kulkevaan veljeensä, joka luultavasti raahasi aikaisemmin pyytämäänsä varpustaan heidän mukanaan. Vaikka hän oli kysynytkin toisen valkoturkkisen kollin mielipidettä asiaan, kaksikko kuitenkin päättyi järven rannan läheisyyteen, kuitenkin niin paljon kauemmas, että Tihkupyry juuri ja juuri näki kaksi kissaa kaislikoiden luona. Näky pysäytti kollin kuin seinään, lihaksensa jännittyneinä. Hän aluksi ehti kuvitella noiden olevan hänen ja Aamukasteen klaanitovereita, kunnes tajusi ettei ole koskaan nähnytkään kyseisiä kissoja. Toinen kissoista oli savunharmaa, melko komeakin näky lukuisien arpiensa kanssa ja toinen taas litimärkä, turkki täynnä raitoja. Hän luultavasti oli saanut itsensä kaatumaan syystä kuin toisesta kaislikkoon tai sitten hän vain pitää uimisesta, ei Tihkupyry tiennyt. Mutta mitä hän kuitenkin tiesi oli, että nuo kaksi eivät olleet klaanikissoja ja he olivat Taivasklaanin reviirillä rupattelemassa.
Tihkupyry nuuhkaisi ilmavirtaa hiukan vahvistaakseen sen, ettei tuntenut noiden kahden kissan tuoksuja, jonka jälkeen katsahti Aamukasteen puoleen, jonka oletti nähneen saman tilanteen rannalla kuten hänkin. Hän ei varsinaisesti kysynyt, oliko veljensä tässäkään asiassa samaa mieltä hänen kanssaan, mutta koska uskoi Aamukasteen tietävän velvollisuutensa Taivasklaanin soturina, heidän oli tehtävä asialle jotakin eikä vain katsella sivusta. Sitä paitsi, Tihkupyry inhosi heidän reviirillään loisivia kissoja, jotka selkeästi eivät kunnioittaneet rajamerkkejä, mitä he olivat merkkailleet aikaisemmin. Tihkupyry nyökkäsi nopeasti Aamukasteelle, ennen kuin marssi tämän viereltä yllättävän rennon oloisesti kahta klaanin ulkopuolista kissaa kohti, ja kun oli tarpeeksi lähellä noita, että nuo kuulisivat hänen korottuneen äänensä, hän avasi suuren suunsa:
"Kas kas, keitäs täällä on? Kaksi kisua, jotka eivät todellakaan saisi olla täällä", Tihkupyry asteli kaksikkoa kohti rohkein mutta liioitelluin suurin askelin, kuitenkin pysyen alitajunteisesti varuillaan mahdollisen aggressiivisen käytöksen takia. Hän ei halunnut kuitenkaan turpiinsa aivan heti kahdelta suurikokoiselta kollilta, joita ei ennestään tuntenut eikä oikein halunnutkaan tuntea. Hän olemuksensa oli rento ja aika arvaamaton, vaikka painottikin puhettaan todella sarkastisen sävyiseksi, ja ehkä noin kahden tai kolmen hännän mitan päästä kissoista, hän pysähtyi ja siristi eriparisia silmiään noille. Kynsiään hän kuitenkin piti vielä piilossa, koska ei ainakaan nyt kokenut olevan piikkikintaan antamisen aika, mutta hänen pitkä valkoinen häntänsä piiskasi helteen lämmittämää ilmaa hänen takanansa.
"Missä kunnioitus reviirin haltijoita kohtaan, hmm? Vai onko hajuaistissa vikaa?" Tihkupyry kysyi viileästi, seisoen hyvin tekaistun ryhdin kanssa näyttääkseen ylempiarvoisemmalta kahteen kulkukissaan verrattuna -- olihan hän tämän reviirin sisällä asusteleva kissa, toisin kuin nuo kaksi jtoka olivat hänen silmissään tunkeilijoita. Nyt hän tosin vain odotti, että saisi veljeltään jotakin taustatukea, vaikka kokikin pärjäänsä ihan hyvin puhumallakin näiden kanssa. Mutta ihan vain varmuuden vuoksi, jos jompikumpi kulkukissoista (tai molemmat) rupeaisi vaikeaksi.

Nimi: Harhakuva (Jokiklaani)

29.04.2019 18:51
Harhakuva oli hieman yllättynyt pennun ilmoituksesta. Hän ei ollut ollut juurikaan missään tekemisissä Kastepennun kanssa aiemmin, joten kollille tuli täysin puskista tämän olevan kiinnostunut parantajan hommista. Onneksi naaras oli sen verran rohkea, että tuli puhumaan ajatuksistaan hänelle eikä pysynyt hiljaa toiveistaan. Olihan tämä jo oppilasikäinen ja pian nimitettävä johonkin asemaan.
Hetken aikaa leopardikuvioinen pysyi hiljaa pohtiessaan asiaa tarkemmin. Hän tosiaankin tarvitsi oppilaan eikä kukaan muu ollut näyttänyt vielä kiinnostuksen merkkejä parantajana työskentelystä. Myös Tähtiklaani oli ollut täysin hiljaa eikä vaikuttanut ottaneen kehenkään yhteyttä näyttääkseen näiden olevan oikea valinta jatkamaan hänen tassunjäljissään.
"Tiedäthän, että parantajana et koskaan saisi hankkia kumppania tai pentuja? Tuossa iässä ei varmaan ole edes ajatellut oman perheen perustamista eikä se välttämättä kiinnosta ollenkaan, mutta oletko varma, että aikuisena et tule katumaan päätöstäsi?" parantaja naukaisi kysyvästi kulmiaan kurtistaen moniväriselle pienokaiselle. Kolli ei itse koskaan ollut kiinnostunut perhe-elämästä, joten häntä asia ei harmittanut, mutta hän ei halunnut Kastepennun joutuvan katumaan päätöstään myöhemmällä iällä.
"Jos kuitenkin olet varma päätöksestäsi, ottaisin sinut ilomielin oppilaakseni", Harhakuva nyökkäsi myöntävästi itseään pienokokoisemmalle kissalle. Hän ei itse ollut saanut kunnollista koulutusta mestariltaan aikoinaan ja oli joutunut enimmäkseen itse opettelemaan yrteistä ja sairauksista, joten harmaaturkkinen ei ollut hirveän varma opettamisen taidoistaan. Hän kuitenkin toivoi pystyvänsä olemaan Kastepennulle parempi mestari, mitä hänen mestarinsa oli ollut hänelle.

Nimi: Helios (kulkukissa)

28.04.2019 00:23
Helios höristi korviaan kuullessaan ‘järven kulkukissoista’.
“Joukkoni ei ole mikään satapäinen mutta olihan meitä nyt kertynyt ainakin parikymmentä ennen kuin lauma hajosi.” Helios vastasi jaksamatta uskoa kyseisen joukon olevan hänen laumansa. Kultakutri ennätti raottaa suutaan vain hieman kysäkseen jotain, ennen kuin uusi kysymys lennähti ilmoille.
“Jaa-a. Se onkin hyvä kysymys. He käytännössä kidnappasivat minut kun olin noviisi-iässä. Vanhempani vain pakenivat paikalta sen tapahtuessa, joten päätin jäädä ryövärijoukkioon, joka ajan myötä muuttui palkkasoturilaumaksi.” Helios sanoi aivan kuin pentuna kidnapatuksi tuleminen olisi mitä tavallisin tapahtuma. Eihän kolli oikeasti olisi halunnut taistella ketään vastaan, mutta tämän oli tehtävä mitä täytyi pysyäkseen hengissä. Savun harmaa kolli kertoi entisestä elämästään melko suorasti, mikä yllätti raitapaidan, olihan tämä kuitenkin aivan ventovieras savuturkkiselle. Helioksen kasvoilla käväisi aito, surullinen hymy. Se tiesi tarkalleen miltä entisen elämän menettäminen tuntui. Kolli oli käynyt sen läpi kahdesti. Muukalaisen katse oli suuntautunut jonnekkin oranssisilmäisen taakse, ja tämä kääntyikin katsomaan, mutta ei nähnyt siellä mitään erikoista. Se kääntyi katsomaan toista kollia kun tuo alkoi kertomaan järven historiasta. Valkoiset kulmat kurtistuivat hieman kun tarinan kaikki mehevät osat jäivät pois, ja harmaaturkki kertoi vain lyhyesti omasta historiastaan. Nämä klaanit olivat kyllä mielenkiintoisia. Ehkä johonkin niistä pääsisi liittymään. Ainakin väliaikaisesti. Helios oli jo aikeissa kysyä missä nämä laumat- ei, klaanit tällä hetkellä sijaitsivat, mutta sitten toinen ilmoitti kultapojun olevan häiriintyneen oloinen. Valkea käpälä kokosi kollin rinnalle korostamaan hitusen loukkaantunutta ilmettä, kun toinen jatkoi puhumista.
“Millä tavoin olen mielestäsi häiriintynyt? Ja mikä sinut nyt saa niin tolaltasi jos nimenomaan haluan VÄLTELLÄ hankaluuksia suurempien laumojen kanssa?” Kultainen kissa kysyi, laskien tassunsa maahan, ja näyttäen aivan surulliselta koiranpennulta. Miksi kaikki vetävät herneen nenään aina kun kolli kertoo olevansa palkkasoturi? Tai silloin kun tämä tiedustelee minne ei kannata mennä ellei kerjää turpiinsa? Helios päätti kuitenkin olla ystävällinen ja toimia niiden vähäisten tapojen mukaan, joita tälle oltiin opetettu, ja tämä kaikki uuden ystävän toivossa. Mutta ehei! Metsäkissa suuttui kun vaeltaja jakoi ruokansa tämän kanssa. Se ei tainnut kuulua alueen tapoihin. Helios oli jo pahoittelemassa ajattelemattomuuttaan, kun toinen kehtasi nakata kalanpuolikkaan takaisin tälle. Nyt roihusivat vihan liekit äsken niinkin tyynissä silmissä. Mikä äärimmäinen loukkaus olikaan tuo kalan palauttaminen! Se käytännössä tarkoitti haastoa taisteluun. Helios oli kuitenkin huomannut toisen olevan jollain tasolla vammautunut, jonkin taiston jäljitä varmaan. Keltainen kissa yritti rauhoittaa itseään parhaansa mukaan, ja olla hyppäämättä suinpäin vanhemman kollin niskaan, vaikka tuo oletettavasti heittelikin jonkin tasoisia solvauksia.
“En hae minkään näköisiä ongelmia täällä, enkös jo sanonut sitä? Sitäpaitsi, miksi kunnioittaa vanhoja rajoja, jos kukaan ei enää asu täällä niitä merkkaamassa? Ja vielä kolmas kysymys, oletko aivan varma, että tahdot taistella?” Niskavillat puoliksi pystyssä ja kynnet syvälle maahan upotettuna Helios odotti toisen mahdollista hyökkäystä. Kollia ei oikein huvittanut taistella, mutta mikäli se olisi toisen tahto, kunnioittaisi tämä sitä.

Nimi: Smoke (Erakko)

27.04.2019 22:45
Smoke ei voinut olla huomioimatta toisen ärtyneen katseen toispuoleista sameutta, mistä kolli pystyi päättelemään paljonkin. Ei vaatinut paljoakaan päättelykykyä huomatakseen savunharmaan saapuneen väärältä puolelta toisen seuraan, eikä Smoke ottanut lukuun sitä, että noisen närkästys saattoikin johtua jostain aivan muusta kuin yllätetyksi tulemisesta. Aavistuksen takajalkaansa onnahdellen Smoke setvi tiensä toista kohden suoden tuolle vinon hymynpoikasen.
"Lauma?" Smoke toisti maistellen toisen erikoista puheenpartta. Se ei ollut koskaan kuullut kissojen puhuvan ryhmittymistä laumoina. Mielenkiintoista!
"Et taida olla kotoisin näiltä kulmilta, päättelisin - älä ota sitä pahalla", savuharso naukaisi tarkastellen muukalaista nyt hieman tarkemmin. "Onko tämä... 'joukkosi' suurikin? Et vain puhuisi järven kulkukissoista?"
Toinen vaikutti hyvin happamalta kalareissun käännyttyä epäonniseksi, eikä Smoke tuominnut. Kalastaminen ei ollut koskaan ollut sen heiniä; jokiklaanilaisten hommaa puhumattakaan siitä, miten iljettävältä kala maistui. Ihme kun Jokiklaani ei ollut kasvattanut jo pyrstöjä.
"Palkkasoturia? E-en? Olen yksinäinen kulkija ilman kaunojen tuomaa taakkaa", se selitti sitten pyöräyttäen ruohonkorren pitkän etukyntensä ympärille. "Jos saan kysyä, mikä teki sinusta palkkasoturin? Mielenkiintoinen valinta. En olekaan törmännyt kaltaisiisi ennen."
Toinen vaikutti yllättävän iloiselta puhuessaan pienestä askareestaan. Smoke ei tiennyt pitäisikö sen huolestua vai vain nyökkäillä iloisesti mukana. Tappaminen ei ollut hauskaa. Kultainen karvaturri päätti kuitenkin kysäistä vielä, mitä Smoke toimitti tällä seudulla. Edellistä ystävällisempää hymyä kalpeampi virne valtasi hetkeksi savunharmaan kasvot.
"Asuin kerran täällä. Nyt se kaikki on kuitenkin poissa. Kotini, perheeni, entinen elämäni", se kertoi yllättävän suorasti katsahtaen sitten auringonsäteen värisen seuralaisensa ohi kohti entistä Kokoontumissaarta. "En voi sanoa kaipaavani mitään niistä. Et oletettavasti tiedä järven veristä historiaa, kun et ole kuullut klaaneistakaan. Kuuluin kuitenkin kerran yhteen näistä klaaneista, Myrskyklaaniin. Vuosia elin heidän kanssaan kunnes ajauduin eri polulle. Ja nyt täällä ei ole enää ketään tai mitään muistettavaa."
Merkkiturkkisen puheet yllättivät Smoken jollakin tapaa. Se veti kalloaan hieman taemmas naurahtaen vaivautuneena. Mitä? Toisen ajatukset alkoivat käydä savunharmaalle hieman selvemmiksi, eikä se voinut sanoa täysin arvostavansa toisen tapaa lähestyä asioita.
"Ei, en usko, että on hauska tutustua. Kuulostat häiriintyneeltä." Smoke kohotti rentoutensa menettäneenä kulmiaan. Keltasilmä ei näyttänyt enää kovinkaan vakuuttuneelta toisen seurasta.
"Ehkä löydät tätä, ah, arvostamaasi seuraa jostain muualta. Kokeile järven toista rantaa, pohjoista kanjonijärveä, mitä tahansa. Mutta pysy kaukana ongelmista ja ongelmien aiheuttajista. Olisi parempi, jos rauha saisi kerrankin vallita."
Noustessaan ylös Smoke tiesi, että tästä kissasta olisi ongelmia. Savukarva oli nähnyt sotaa kahdenkin elämän edestä, eikä se pitänyt Helioksen silmäkulmien omituisesta pilkkeestä. Tuo ei selvästikään ollut hymyjensä kanssa tosissaan, toisin kuin entinen myrskyklaanilainen olisi tahtonut olettaa, ja jos tällainen kissa etsi vahvoja taistelijoita, seuraava verinen aamunkoi saattaisi olla lähellä.
Helioksen kalanjakoa seuraillen Smoke meinasi jo lähteä, mutta kun toinen puoli nakattiin metsäkissan eteen, suuntasi se alta kulmien tuiman katseen toiseen kultasilmään.
"Syljet klaanien pyhien rajojen päälle ja haet sotaa. Hymyilet, mutta auringonsäteet eivät yletä pinnan alle saakka. Ja nyt tahdot minun jakavan kalan kanssasi? Etkö ajattelisi sen olevan hieman absurdia?" Eikä kyseisellä huomiolla ollut mitään tekemistä sen asian kanssa ettei Smoke suinkaan välittänyt kalasta. Joku toinen olisi voinut väittää sen loukkaantuneen, mutta todellisuudessa se ei tahtonut jakaa ateriaa tällaisen kissan kanssa. Niinpä se nakkasi särjenpuolikkaan näppärästi takaisin suinkaan sitä pahoittelematta.
"En ole ystäväsi, Helios hyvä. Älä erehdy siis pitämään minua sellaisena. Toivon mukaan et hanki itseäsi ongelmiin, mitä ikinä ajatteletkaan näistä vahvimmista hyötyväsi. Tiedäthän, he eivät ole turhaan niittäneet mainetta ympäri seutukuntia."

Nimi: Dakota (Erakko)

27.04.2019 21:27
Kun suurikokoinen naaraskissa oli havainnut läheisyydessään pienen pentujoukkion jonkin matkan päästä itsestään, hän ei ollut kauaa pysytellyt paikoillaan ja päätyikin menemään noita vastaan kysyäkseen pari kysymystä. He eivät näyttäneet kovin eksyneiltä, mutta Dakotaa hieman kyselytti se, miksi nämä viisi nuorukaista ylipäätään näillä seuduilla pyörivät keskenään ilman emoansa. Mitä Dakota oli nyt hieman vilkuillut meripihkan keltaisilla silmillään ympärilleen ennen noiden luokse menemistä, hän ei havainnut pentujen lisäksi ketään muuta läheisyydessään, eikä myös haistanutkaan. Olivatko nuo matkalla johonkin? Naaras tiesi, ettei se välttämättä olisi hänelle kuuluva asia, mitä joukkio täällä keskenään tekikään, mutta hän koki silti pakonomaista tunnetta käydä kysymässä asiasta heiltä itseltään.
Dakota saapui pentuja vastaan, kysyen hieman kröhäisten oliko heillä kaikki kunnossa. Pennut selkeästi jännittyivät vieraan kissan saapumisesta, jotkut enemmän kuin taas toiset. Yksi, selkeästi ärsyyntyneimmän näköinen pentu valkoisilla läiskillä oli lähellä muksahtaa Dakotan rinnuksille, mutta Dakota ei tästä paikastaan juurikaan hievahtanut, mihin oli pentujen äärelle pysähtynyt myös toteamaan, ettei uskonut törmäävänsä heidän ikäisiin kissoihin näillä main. Eriparisilmäinen vaalea kolli viileän olemuksen kera vastasi Dakotalle ilmekkäämn värähtämättä, että kaikki oli hyvin ja luultavasti sisaruksista toinen, joka erottui selkeästi joukosta ruskealla turkillaan kysyi vanhemmalta kissalta uhmakkaasti, mitä hän heistä halusi. Huomattavasti pentuja suurempi erakko kävi nopeasti läpi kaikki joukossa olevat yksilöt läpi ilman erityisempää syytä siihe, ja kun oli vastaamassa raidallisen naaraan kysymykseen, hän sai aika kovia kommentteja aikaisemmalta valkoläiskikkäältä kaverilta. Dakota katsoi alas pienenpään kolliin, joka kutsui itseään joksikin kuningaaksi ja häntä vanhempaa kissa lyttyturvaksi. Nuorukaisen käytös, suorasanaisuus ja erityisesti ylimielisyys ällistytti Dakotaa, jopa niin että hänen silmänsä hiukan pyöristyivät kuulemastaan. Hän ei ole moneen pentuun törmännyt, joka olisi käyttäytynyt tämän Jay nimisen kollin tavoin. Ja ehkä parempi niin. Kerta se oli ensimmäinen nyt.
"Kuningas Jaykö? Vai niin", hiukan lyttykuonoisempi erakko tokaisi hiukan epäuskovaan sävyyn, ja sisimmässään tunsi jonkin tason myötähäpeää pennun käytöksen johdosta, mutta osasi hillitä sen äänensävyssänsä. Hän ei kumartanut pentujoukkion päällepäsmärille, kuten tämä kyseinen kissa oli sanonut hänen unohtaneen, mutta sen sijaan hän esitteli itsensä tuuheaa häntäänsä mahdollisimman rauhaa osoittavasti tuuheaa heilauttaen takaansa. "Olen Dakota, satun olemaan matkalla pohjoisemmille seuduille täältä. Minusta ei ole teille haittaa, joten turha on siitä murehtia", kovia kokenut erakko selvensi, antaen katseensa vilkaista jokaista pentua, jolle oli osoittanut sanansa. Hänen pyöreähköillä kasvoillaan lepäsi tyyni ilme, joka toivottavasti saisi läsnäolevat kissat olemaan vähemmän spekuloivia hänen suhteen. "Mutta saaneen kysyä teiltä, mitä te täällä teette? En aivan heti uskonut tapaavani täällä teidän ikäisiä kissoja."
Jay ei kuulemma olisi ollut yllättynyt siitä, jos Dakota olisi kuulunut jonkun Heavy Rain-nimisen kissan joukkoihin, mikä oli saanut Dakotan hiukan käymään pääkoppaansa läpi, sillä nimi ei kuulostanut hänestä milläkään tavalla tutulle. Ainakaan hän ei ole koskaan jutellut tämän nimisen kissan kanssa elämänsä aikana, mutta tuskin se oli mitään tärkeää, mutta oliko näillä pennuilla jotakin kärhämää Heavy Rainin kanssa? Ajettiinko heitä takaa?
"Kuka mahtaa olla tämä "Heavy Rain", mistä puhutte?" Dakota kysyi korvaansa räpäyttäen ja viiksensä heilahtaen, kulmansa aavistuksen verran koholla. Hän ei tuntenut oloonsa mitenkään typeräksi siitä, ettei tiennyt kyseistä kissaa ennestään, mutta ehkä hyvä niin, jos tämä oli pennuille tehnyt jotain pahaa aikaisemmin. "Olen törmännyt moniin kissoihin elämäni aikana, mutta hänestä en ole kuullutkaan."
Porukan puheliaimman arvomerkin oli aika äkkiä saanut itselleen rääväsuu Jay, ainakin Dakotan mielestä, joka nyt tarjosi omia sisaruksiaan hänen matkaansa mukaan. Heistäkö ei hyötyä hänelle? Mitä varten? Siinä vaiheessa Dakotaa alkoi vain pöyristyttämään nuorukaisen itsekeskeinen käytös, mutta ei antanut itselleen tilaisuutta vielä ärsyyntyä tästä mitenkään.
"Vai että ottaisin seuralaisesi mukaani? Miksi minä niin tekisin?", erakko kysäisi kyseenalaistavasti, kulmansa hiukan kurtussa aikeisempaan verrattuna, meripihkankeltaiset silmänsä kiiluvina seuraten pienikokoisempaa harmahtavanvalkoista kollikissaa, jota parhaillaan puhutteli.

Nimi: Helios (kulkukissa)

27.04.2019 21:22
Keltaturkki kohotti katseensa harmaaturkkisen muukalaiseen, joutuen kääntämään päätään, kun tuo oli päättänyt asettua juuri sen sokeamman silmän puolelle. Kellertävät silmät löivät ärtymyksen kipinää, kun toinen oli nähnyt tämän epäonnistumisen. “En ole kuulukkaan Jokiklaanista. Outoa että joku lauma kutsuu itseään klaaniksi. Kuinka typerältä se kuulostaakaan.” Helios sanoi happamasti, yhä ravistellen levän rippeitä tassustaan, kuunnellessaan samalla vanhemman kissan pulinoita enempää huomiota kiinnittämättä. “Olen vaeltamassa ja odottamassa joukkojani, tosin tuskin he palaavat. Taidan siis vain odottaa että joku palkkaisi minut. Satutko sinä tarvitsemaan palkkasoturia?” Helios sanoi, silmät jo iloisesti tuikkien. “Mitäs sinä itse teet täällä?” Kultakarva kysyi ihan vain kohteliaisuuttaan. Tätä ei voisi vähempää kiinnostaa harmaan kollin puuhat. Toisaalta voisihan se olla hyödyllistä tietää siitä mitä toinen touhuili, ja mitä muutakin alueella oli. Ilmeisesti alueella asui jotain laumoja jotka kutsuivat itseään klaaneiksi. Tosin toisen puheesta päätellen nuo klaanit eivät asuneet alueella enää. Smokeksi esittäytynyt katkaisi kollin ajatuksen juoksun puhumalla jälleen jotain jonninjoutavuuksia. “Noh, Smoke, minua ei voisi sitten vähempää kiinnostaa nuo klaanit, tai niiden reviirit. Kuljen missä haluan.” Helios vastasi kuitenkin hymyillen jopa aidon näköistä tekohymyään. “Olen muuten Helios, hauska tutustua!” Kolli esittäytyi, aivan kuin olisi juuri piristynyt huimasti. “Osaatko sanoa että missäpäin asuvat järven vahvimmat taistelijat?” Helios kysyi viattomasti. Olisihan sitä hyvä tietää minne mennä tarjoamaan auttavaa kättä. Hyvällä tuurilla Helioksen oman joukkion rippeet majailisivat järven lähellä odottaessaan johtajaansa. Ei. Ei kannattanut antaa itselleen turhaa toivoa. Kolli ravisteli ajatukset päästään, ja vetäisi särjen kaislan seasta. Keltaiset sielunpeilit mittailivat vuoroin kalaa ja Smokea mittailevasti. Helios oli tottunut jakamaan ruokansa aivan pienestä pitäen, ja kalan yksin syöminen tuntui itsekkäältä, mutta toisaalta… mistä lähtien oli ollut kollin tehtävä ruokkia vieraira? Oli kuitenkin epämiellytävämpää syödä toisen katsellessa, joten hän pisti kalan puoliksi, ja heitti pään puolen harmaalle kissalle, kumartuen sitten syömään nopeasti oman puoliskonsa.

Nimi: Smoke (Erakko)

27.04.2019 20:35
Auringon paahtavat säteet polttelivat savunharmaata turkkia kollin katsellessa tarkkaavaisesti tilannetta litteän rantakiven päältä. Pitkät kynnet kuonistelivat vasten graniittilohkareen pintaa Smoken pistävänkeltaisten silmien siristyessä kultaisen kissan kalastusyrityksille. Smoke voisi sanoa nähneensä tarpeeksi siinä vaiheessa, kun jo muutenkin valmiiksi märkä päivänsde otti ja molskahti veteen niiltä sijoiltaan. Hitaasti ylös nousten erakko teki paikallaolonsa selväksi, kun se jokseenkin huvittuneesti virnuillen purjehti rantaviivaa pitkin kohti epäonnista kalastajaa. Vanhat ruhjeet vaivasivat sitä edelleen, joten savunharmaan kissan liikehdintä ei ollut siinä hetkessä kaikkein sulokkainta, mutta kaksijalkojen suoma hoito oli edesauttanut Smoken paranemista yllättävän hyvin.
"Et taida ihan Jokiklaanista olla", Smoke naukaisi yllättäen hymyillen silmillään kultakimpaleen nakatessa levän menemään käpälällään. "Hassua, odotin sinänsä näkeväni edes vilauksen klaaneista. Taisin olla väärässä. Mikä sinut tänne tuo?"
Entisen myrskyklaanilaisen mielessä kävi aavistus, että tämä kissa saattoi olla kulkukissa. Ei välttämättä Sacran joukoista, mutta kuitenkin vaarallinen yhtä kaikki. Ehkä luvattua Paratiisia katsomaan tullut?
"Tökeröä minulta, nimeni on Smoke. Tiedät kai, että olet Taivasklaanin vanhalla reviirillä? Et sattumoisin ole klaaneja nähnyt? Järvi on kärsinyt enemmän kuin odotin..." Smoken sanat olivat rennot, lähinnä turhanpäiväistä jutustelua tavoittelevat, kun se istahtaisi mahdollisesti kahden ketunmitan päähän uitetusta muukalaisesta. Keltaisissa silmissä säilyi silti hieman kiusoitteleva pilke, vaikka Smoke ei ollut sanallakaan härnännyt toista kastuneesta karvasta.

Nimi: Helios (kulkukissa)

27.04.2019 20:16
Helios tassutteli uudessa vieraassa metsässä tutkien paikkoja. Se tiesi vallan mainiosti olevansa jonkun toisen reviirillä, mutta mitä siitä. Arpinaamainen kolli voittaisi melkein kenet tahansa, jos taisteluun ryhdyttäisiin. Ehkä parikin saattaisi vielä menetellä, Helios tuumi mahtailevaan sävyyn. Tämä lähti kävelemään joelle päin, jonka oli aiemmin nähnyt oksalta ympäristöään täyillessään. Ehkä siitä saisi kalaa. Rajamerkit turhia. Aivan kuin joku niistä oikeasti välittäisi. Vain ystävällismieliset kissat kunnioittivat niitä, eikä heistä olisi mitään vaaraa jos he kulkisivatkin reviirin halki. Puolestaan ne joita kukaan ei tahdo reviirilleen, eivät välitä sitten tippaakaan minkään muotoisista rajamerkeistä. Helios oli yksi niistä kissoista joita ei kannata päästää reviirilleen, sillä tämä syö häikäilemättä muiden riistat ja jättää jäännöksetkin lojumaan ympäriinsä. Helios saattoi hyvinkin olla juuri nytkin jonkun alueella. Kolli kahlasi viilentävään veteen, ja ui toiselle puolelle. Siellä oli kaislainen ranta, josta saattoi vetää kaloja helposti rantaan. Yhtäkkia vedessä välkähti särjen hopeinen kylki, jota kohti valkea etukäpälä singahti nopeasti, vetäen sen perässän pinnalle. Helios tappoi sen nopealla puraisulla, ja siirtyi tähystämään seuraavaa uhriaan. Seuraavaksi oranssinkeltaiset silmät huomasivatkin oikean jättipotin uiskentelevan hitaasti aivan rannan lähellä. Helios käytti kuitenkin hieman liikaa voimaa syöksähtäessään haukea kohti, ja onnistuikin kaatumaan naama edellä veteen, säikyttäen varmasti kaikki joen kalat piiloihinsa. Kultaturkki nousi nopeasti pintaan levää päähän sotkeutuneena. Ärtyneesti joesta vaaputtuaan alkoi kolli nyppiä limaista levää päästään. Nyt jos joku sattuisi eksymään tämän luo saisi tuo joku vastaansa erittäin suolaisen Helioksen.

Nimi: Jay (Kulkukissa)

27.04.2019 20:05
Kollipoika vähät välitti Edelweissin lähes tahallaan ärsyttävän sävyn valinneista sanoista, kun se vähin äänin luikahti täysin toiseen suuntaan kuin muu sisaruskatras oli menossa. Se ei kaivannut moisia alamaisia, oli täysin turhaa kinata kenenkään kanssa enää tässä vaiheessa. Ei kukaan noista idiooteista näyttänyt tajuavan, mikä oli tässä tilanteessa oikein! Jay tahtoi perintönsä. Se tahtoi isänsä takaisin. Se tahtoisi olla kulkukissojen uusi kuningas kuten Sacra oli ollut. Miksi muut eivät voineet tajuta, että se oli Sacran perillinen sekä kaiken maallisen yläpuolella? Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos turha pään aukominen vain loppuisi ja Jayta kuunneltaisiin! Sisarukset saisivat vielä nähdä valkoharmaan kollin todellisen voiman sen kootessa uuden joukon taakseen. Sitten nähtäisiin, kuka viimeisenä nauraisi. Jay ehkä oli pilkan kohteena nyt, mutta odottakaapas vain...
Jay mutisi jotain itsekseen ja oli kuulevinaan myös muiden jupinan pensaiden takaa, mutta se potkisteli ärsyyntyneenä kasveja tieltään jättäen myös samalla huomiotta, miten se miltei muksahti vasten valtavahkon naaraan eturintaa. Jay kohotti viiltävän hopeisen sielunpeiliparinsa kohti kissan kasvoja, kun Chaos muiden joukkuetovereiden kera jo saapuikin pensaista siihen Jayn rinnalle. Kokonsa puolesta Jayn olisi kuulunut nousta varpailleen tämän kissan ilmaantumisen myötä, saattoihan tuo olla vaikka Heavy Rainin takaa-ajoon lähtenyt alainen, mutta sen sijaan pojankloppi loi suorastaan törkyisen silmäyksen arpiseen kissaan. Tuon etumus oli täynnä viiltoja kuin joku olisi käyttänyt tanakkaa elukkaa viimeisen vuosikymmenen kynsiensä teroittamista varten. Säälittävää.
"Opettele ensin tervehtimään kuningastasi oikein, lyttyturpa. Minä olen Jay - ja unohdit kumartaa." harmaanvalkea laukaisi suoraan välittämättä ollenkaan naaraan ehkä jopa hitusen huolestuneista sanoista. Jayta ei kiinnostanut kertoa ongelmistaan tälle lohkareen kokoiselle kissalle. Toki se oli ehtinyt olla ongelmistaan erossa muutaman sekunnin ajan juuri äsken ennen kuin ne päättivät juosta sen taas kiinni. Ehkä tämä karvakasa voisi lahdata Jayn sisarukset? Tai viedä mukanaan? Miten vain, kolli oli kyllä valmis luopumana parista ylimääräisestä taakasta repussaan.
Sisarukset vakuuttelivat, miten kaikki oli kunnossa. No ei todellakaan ollut. Jay mutristi suutaan, mutta yllättäen se pysyikin hiljaa. Hetken.
"Minnehän sinä olet matkalla? En sanoisi olevani liian yllättynyt, jos olisit sen Heavy Rainin joukosta", hopeasilmä naukui lähes jaarittelevasti. "Mutta jos auttaa tahdot, voisit varmaan viedä nämä turhakkeet mukanasi. Heistä ei ole hyötyä minulle."

Nimi: Lehtipuro (Taivasklaani)

27.04.2019 13:58
Kuningatar oli juuri selittänyt nuorelle seuralaiselleen Tähtiklaanista, ja hänestä tuntui hyvälle, että Eddieksi esittäytynyt kolli edes kuunteli häntä jollakin mielenkiinnolla. Aihe oli kuitenkin saanut Lehtipuron hiukan haikeaksi, saanut hänet muistelemaan mennyttä aikaa ja sitä, kuinka Tähtiklaani vielä oli klaanien elämässä. Heillä oli vaikeat ajat menossa; epätiedottomuus ja katkeruus oli syövyttänyt suurimman osan taivasklaanilaisista sen jälkeen, miten klaanit käänsivät takkinsa heille, samoin myös Tähtiklaani. Mutta onneksi Eddie ei sitä tiedä, eikä vain parempi ettei tiennytkään.
Lehtipuro hymähti lyhyesti hiekkaturkkiselle kollille, ennen kuin heidän välilleen vajosi taas lyhyt hiljainen hetki, mihin kuningatar oli jo tämän lyhyen matkan aikana jo tottunut. Aina ei ollut pakollista keksiä puheenaihetta, ja varsinkaan, jos ei tiennyt mistä toinen haluaisi mielellään keskustella. Lehtipuro antoi itselleen aikaa tämän hiljaisuuden vallitessa miettiä toistuvasti, mistä tämä tunne tuli, mikä hänen sisällään oli Eddien ollessa läsnä. Hän ei ollut vieläkään nimittäin saanut kysytyksi asioita nuorukaiselta, jonka avulla Lehtipuro olisi saanut jonkin sortin varmistuksen siitä, että mistä tämä hänet tiesi. Aika oli käymässä vähiin askel askeleelta. Hänen oli keksittävä jotakin ennen reviirin rajalle saapumista
Lehtipuro yritti parhaansa olla näyttämättä hätiköivältä tai ylipäätään kiireiseltä, kun vastasi Eddien kysymykseen, milloin he olivat perillä. Naaraan viikset kohosivat hiukan vastatessaan, katseensa käyden läpi suuntaa, missä uskoi tietävänsä Taivasklaanin vahvistetun reviirin rajan olevan. Hän toivoi, ettei partioon menneet olleet muuttaneet reviirin suuruutta entisestä, mutta ei sinänsä olisi yllättynyt jos olisivatkin. Muiden klaanien ollessa poissa, koko järvireviiri oli kirjaimellisesti heidän käytössään, jos ei mukaan laskettu mailla ja halmeilla poukkoilevia kulkukissoja ja erakkoja, kuten Eddie.
"Kärsimättömiäkö sitä ollaan?", Lehtipuro naurahti keveästi, ja lisäsi nopeasti, ettei kuulostaisi nuorukaisen korvissa mitenkään vinoilevalta. "Olemme pian rajalla, älä huoli", Lehtipuro kertoi, jolloin mieleensä juolahti jotakin, mitä Eddie ei ollut klaanille aikaisemmin tai hänelle tämän saattelun aikana. Ehkä hän viimein uskaltaisi kertoa Lehtipurolle perheestänsä.
"Onko sinulla perhe odottamassa sinua jossakin tuolla?", laikukas naaras laski hiukan päätään, äänensä huomattavasti varovaisempana ja hiljaisempana kuin aikaisemmin Eddietä puhutellessaan.

Nimi: Eddie (Erakko)

27.04.2019 13:38
Eddiestä oli aika mielenkiintoista kuunnella, mitä Lehtipuro hänelle kertoi heidän klaanistaan. Siitä, miten heidän väkeään nimettiin ja mihin he uskoivat. Eddie ei tosin voinut oikein sisäistää asiaa, johtuen luultavasti siitä, että itse oli klaanikissan sijaan kulkukissa, mutta ainakin hän oli nyt hieman viisaampi ja tietoisempi asioista. Ehkä hän jatkossa oppisi ymmärtämään klaanikissoja paremmin, ken tietää. Hän kuitenkaan itse ei ole Tähtiklaaniin uskomassa, vaikka Lehtipuron selitys olikin vakuuttanut nuorukaisen tälläisen "klaanin" olemassaolosta.
Hiekkaturkkinen kolli mumisi kiinnostuneesti, mutta oli kuitenkin huomannut, miten tiineen klaanikissan olemus oli hiukan muuttunut huononpaan suuntaan selityksensä aikana. Hän ei tiennyt miksi, mutta ei lähtenyt utelemaankaan asiasta. Lehtipuron asiat eivät hänelle kuuluneet, eikä Eddie halunnut olla tunkeileva, vaikka häntä olisi kiinnostanutkin, miksi naaraasta tuli niin vaikean oloinen aivan yhtäkkiä. Pienenpi kulkukissa siis antoi asian olla, ja vastasi laikukkaalle naaraalle, katsettaan hiukan vastakkaiseen suuntaan vieden:
"Aivan."
Hän ei tiennyt tähän asti pätkääkkään, mihin asti reviiriä Lehtipuro oli häntä saattelemassa. Koska reviirin rajan hajua ei tullut vielä varsinaisesti heitä kahta vastaan, hän ei osannut yhtään sanoa, milloin heidän tiet erkanisivat. Auringon paahde oli Eddiestä erittäin tukala lyhyestä turkista ja suhteellisen vaaleasta turkista huolimatta, joten mitä nopeammin hän pääsisi suunnistamaan takaisin kotipesäänsä, sen parempi.
"Milloin olemme reviirin rajalla?", hoikka kolli kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen, yrittäen olla kuulostamatta mitenkään kärsimättömältä. Ei hän sinänsä ollut kärsimätön, mutta hän halusi palata kotiinsa ennen Riddlerin paluuta, eli mahdollisimman pian. Hän kuitenkin jollakin tasolla piti mukavan naaraan kanssa puhumisesta, mutta hänkin varmasti haluaisi palata pian klaaninsa luo eikä valvoa Eddien perään, vieläpä viimeisillään tiineenä. Eddie ei ollut asiasta kuitenkaan varma, mutta miten Lehtipuron maata kurottava maha nuorukaista silmään pisti, pennut saattaisivat syntyä lähimain. Voihan hän olla toki väärässäkin, eihän hän ole ennen tiinettä naarasta nähnyt näin läheltä.

Nimi: Natasha (Kilta)

27.04.2019 02:37
Natasha askelsi Kasparovin perässä niittyä pitkin. Hän saattoi huomata, että vaikka kolli ei puhut paljoa hänen päässään kuhisi ajatuksia. Osa naaraasta olisi tahtonut kysyä, mitä kollin päässä liikkui ja osa ei kenties tahtonutkaan tietää. Oli parempi olla tietämättä kaikkea. Häntä kuitenkin huoletti, että eriparisilmäinen entinen marsalkka saattaisi joskus miettiä vähän liikaakin. Kuitenkaan Natasha ei todella tiennyt mitä kollin päänsisällä tapahtui, hän ei täysin osannut lukea toista venäjänsinistä ja Tashasta tuntui, että kolli pysyisi aina pienenä mysteerinä hänelle. Ehkä he molemmat olivat sitä toisilleen, kuka tietää.
Viimein Kasparov kuitenkin avasi suunsa ja rikkoi hiljaisuuden. Natasha kallisti korvansa kollin suuntaan ja käänsi myös vihertävien silmiensä katseen hänen suuntaansa. Hän kuunteli pitkän tovin vaiti kollin puhetta, vain pohtien hieman mietteliään näköisenä. Natashan katse käväisi myös järvessä ja nummen vihreässä ruohossa heidän käpäliensä alla. Aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa kuumemmin ja Tasha alkoi myös tuntea oloaan hieman tukalammaksi.
Hän pohti kollin sanoja Imperiumista Kasparovin puhuessa. Tuntui kummalliselta ajatella, että Imperiumia ei enää olisi. Naaras oli kuitenkin omistanut sille koko elämänsä, tuntui vaikealta päästää sitä lipeämään käpälistään. Vaikeaa päästää irti.
Hänen hieman siristettyjen, mietteliäiden silmiensä katse käväisikin kollissa vierellään. Hänen olisi opittava olemaan uskollinen kokonaan muulle ja hän olikin laskenut kaiken Kasparovin varaan niin pelottavaa kuin se olikin. Tosi asiassahan Tasha oli kauhuissaan. Tiesiköhän edes Kasparov kuinka pelottavaa Natashalle oli rakastaa jotakuta ja tietää, että hänellä viimein oli jotain menetettävää.
"Olet oikeassa", Tasha naukaisi pehmeästi lopuksi. "Imperiumista on vaikea päästää irti. Se on kaikki, mitä olen koskaan tuntenut. Ei ole helppoa muuttua." Hän jätti sanomatta loppua lauseestaan, sen, että uskoi silti pystyvänsä siihen, mikäli Kasparovkin pystyisi. Mennyt saisi jäädä menneeseen vaikka arvet pysyisivät. Tuntui erikoiselta taistella jonkin sellaisen puolesta mihin itse uskoisi, eikä vain tunnollisesti noudattaa käskyjä. Hän oli aina ajatellut itse, kyseenalaistanutkin käskyjä, mutta siitä huolimatta hän oli ollut lojaali Imperiumille. Mutta Imperiumi oli kuollut.
Kasparovin nimiehdotus nostatti pienen hymyn Tashan kasvoille ja hän nyökkäsi. "Kilta", hän maisteli nimeä pää kallellaan. "Pidän siitä." Entinen imperiumilainen nyökkäsi hyväksyvästi nimiehdotukselle. Hän olisi kiltalainen siitä eteenpäin. Ehkei enää sotilas, mutta vakooja ja salamurhaaja hän tulisi siitä huolimatta aina olemaan, ne asiat olivat punoutuneet hänen identiteettiinsä lähtemättömästi, eikä hän ehkä edes halunnut lähteä yrittämään muuttaa niitä. Kuitenkin ajatus siitä, että he olisivat tasa-arvoisia vapaita. Siinä tulisi olemaan totutteleminen, kaikessa siinä. Natasha tiesi, ettei saisi koskaan pyyhittyä verta käpälistään, mutta kenties he tekisivät oikein tästä eteenpäin. Jos hän edes tiesi, mikä oli oikein. "Niin, ei turhaa verenvuodatusta", hän toisti hiljaa.
Kasparovin hilpeys yllätti Natashankin, mutta nostatti vinon hymyn venäjänsinisen huulille. Kolli oli vaihtanut puheenaihetta jokseenkin yllättäen. "Suunnatkaamme siis sinne."
Heidän jatkaessaan kävelyään eteenpäin Kasparov toi esiin myös ajatuksensa klaanikissoista ja järvestä. "Tottapuhuakseni, en ole paljoakaan ajatellut sitä", Natasha naukui ja huomasi rentoutuneensa jo hyvä tovi sitten keskusteluun. "Klaaneilla on kuitenkin siteet esi-isiinsä. Ehkä he palaavat, en tiedä." Kasparovin pohdintoihin hän ei osannut vastata. Hän ei tiennyt olisivatko he voineet olla vapaita, kun ei tiennyt osasiko itse vieläkään olla.
"Olemme nyt lentäneet vapaiksi", Natasha naukaisi sitten, katse taivalla edessäpäin. "Sen ainakin tiedän ja toivon, että se pysyy niin."
Tasha muisti hyvin edeltävän päivän ja Kasparovin lannistuneisuuden, nyt tämä rento kissa hänen vierellään vaikutti tosiaan lähes uudelleensyntyneeltä. Totta puhuakseen sen näkeminen lämmitti entisen kenraalin mieltä. Hän antoi omien askeliensakin olla rennot, vaikka hänen silmänsä tarkkailivatkin ympäristöä. Saapunut viherlehti sai tulen runteleman reviirin viimein kasvamaan ja he pujahtivatkin kasvavien eriväristen lupiinien mereen. Vasta edellä kukkamereen kulkeneen kollin vilkaisu takaisin Natashan suuntaan sai myös vihreäsilmäisen naaraan avaamaan silmänsä kukkaloiston kauneudelle. Hän huomasi hymyilevänsä pienesti kukkia katsellessaan. Kasparovin eripariset silmät tuikkivat lähes leikkisästi hänen taivuttaessaan yhtä valkeaa lupiinia Natashan haisteltavaksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi sinisten, violettien ja vaaleanpunaisten eri sävyjen keskellä ja kumartui hetkeksi nuuhkimaan kukan tuoksua. Se oli lähes höpsöä, mutta salaa juuri jotain sellaista, mitä Natasha kenties oli joskus nuorempana haaveillut. Nyt hän nautti joka hetkestä, vaikka pieni epävarmuus kasvoikin hänen sisällään. Joskin aivan muusta syystä.
Hän hymyili yhä, kun katkaisi viipyilevän hetken Kasparovin puhuessa ja antaessa kukan taipua takaisin. Tasha oli samaa mieltä, mutta sen sijaan, että olisi ilmaissut sen hän naurahti. "Aina niin vakava", kujeileva ilme ilmestyi naaraan kasvoille ja hän antoi muutaman pitkävartisen lupiinin taipua tieltään, jotta saattoi kuroa välimatkan umpeen heidän väliltään ja puskea Kasparovia. Sitten äkkiarvaamatta Natasha päätyi loikkaamaan hitusen kellistääkseen Kasparovin alas kukkien sekaan. Se oli kenties typerää, ehkä Kasparovkin pyörittelisi silmiään moiselle leikkimielisyydelle. Silti Natasha teki sen. Hän ei kuitenkaan ollut tosissaan tai edes yhtä tarkka liikkeissään kuin normaalisti ja tyytyi vain kumartumaan kollin korvanjuureen ja naukaisemaan: "Minä ymmärrän." Kenties hellä kuononkosketus Kasparovin poskelle kertoisi sanat, joita Tasha ei aivan saanut lausuttua. Hän suoristautui ja suki muutamalla vedolla kyljestään noussutta turkkia. Hänen ajatuksensa palasivat samantien pyöristyneeseen muotoon kielensä alla, sekä siihen, mitä oli kuluneen aamun ja kävelymatkan ajan onnistunut olemaan ajattelematta. Natasha tiesi nyt varmasti odottavansa. Sitä ei huomannut vielä paljoa, hänen vatsansa oli pyöristynyt vain hitusen, mutta Natasha itse tunsi sen, mikäli kietoi käpälänsä vatsaansa vasten makoillessaan. Hän myös tunsi pienet liikahdukset sisällään. Aluksi ne olivat tuntuneet häiritseviltä ja tuntuivat hieman vieläkin. Natasha ei suoraansanottuna tiennyt mitä ajatella siitä ja itse asiassa uusi tunne sai hänet hieman pelokkaaksi. Sen myöntäminen olisi kuitenkin ollut vaikeaa. Mutta häntä pelotti, mitä tapahtuisi kun hän ei enää voisi liikkua kuin normaalisti. Kävellessään eteenpäin lupiinien lomitse auringonpaisteessa ja silmät puoliksi ummistettuina hän pohti huomasiko Kasparov muutoksen. Huomasiko hän, että Natasha kantoi sisällään jotakin, joka oli muodostunut heistä kahdesta, vain heistä? Mikäli kolli huomaisi, mitä hän mahtoi ajatella? Natasha ei oikein tiennyt olisiko hänen pitänyt ottaa asiaa puheeksi, eikä tiennyt halusiko vielä. Hänen täytyisi jossakin vaiheessa, Tasha tiesi, että hänen oli yritettävä olla avoimempi, mutta se oli vaikeaa.
Auringon hehku sai hänen harmaan turkkinsa kiiltämään kukkien keskellä ja Tasha hätisti korvalleen istumaan pyrkivän perhosen pois korvaansa heilauttamalla. Hän vilkaisi olkansa ylitse Kasparoviin ja hänen silmänsä peilasivat samanlaista hellää katsetta kuin kollin aikaisemmin, vaikka hänen olemuksessaan oli myös pientä sulkeutuneisuutta. Hän pohti pitäisikö hänen puhua ja hän huomasi kadonneensa ajatuksiinsa. Hän kuitenkin ravisteli päätään ja sanoi sitten: "En tiedä sinusta, mutta ruoka voisi myös kohta kelvata." Normaaleista asioista keskusteleminen tuntui hyvällä tavalla juurruttavalta.

Nimi: Kasparov (Kilta)

27.04.2019 01:25
Kasparov seurasi Natashaa vähän aikaa lähinnä sivusilmällä, kun se keskittyi enemmän Kuulammen heijastavaan pintaan, mutta siniharmaan naaraan kielen pyyhkäistessä arpien ylitse ei Kasparov voinut olla tuntematta kylmää pistoa sydämessään. Se ei silti katunut tekosiaan. Ne olivat molemmat olleet eri kissoja silloin, joten Kasparov uskoi jokaisen pienenkin tapahtuman johtaneen kaksikon suhteen tähän pisteeseen. Jos Natasha ei olisi edesauttanut Sacran suuttumusta Imperiumia kohtaan voisivat kollin sotilaat olla vielä elossa ja hyvinvoivia. Mutta samaan aikaan Kasparov ei uskonut, että se olisi päässyt Sacran otteesta irti ilman alamaistensa uhrausta. Uhraamista? Kalloaan kevyesti puistaen entinen marsalkka työnsi ajatuksensa sivuun.
Tavallaan Kasparov Natashaa lähestyessään ymmärsi, miksi naaras ei suonut sille edes hymyä. Toinen puoli siitä taas toivoi siniharmaan kissan osoittavan edes pienen eleen, joka muistuttaisi Kasparovia vietetyn yön... normaaliudesta. Mutta sen oli turha toivoa normaalia elämää tässä asemassa. Vähintäänkin menneisyys pitäisi kollin kaukana normaalista - sen olisi tyydyttävä siihen mitä se sai. Niinpä Kasparov piiloutui hetkeksi Natashan niskaturkkiin tahtomatta nähdä hetkeen yhtäkään ilmettä. Tai ilmeettömyyttä. Toisen kehräys sai Kasparovin pian kuitenkin nostamaan kasvonsa, mutta enemmän liikettä kollin niveliin saivat naaraan seuraavat sanat. Nyt Kasparovilla olisi lupa mennä minne se ikinä tahtoi. Kukaan ei voisi estää sitä. Kukaan ei voisi estää niitä vaeltamasta vaikka maailman ääriin - tai kauemmas. Sydän yllättäen rinnassaan takoen Kasparov lähti laskeutumaan vähin äänin kesäistä nurmea pitkin kohti järveä. Kuulammen sulanut virta solisi aivan entisen marsalkan käpälien vieressä, mutta eripariset sielunpeilit eivät tällä kertaa keskittyneet katsomaan jalkojen juureen - vaan kauemmas, silmänkantamattomiin. Kasparovin melkein teki mieli vilkaista puiden ylitse pohjoiseen, mutta se kieltäytyi katsomasta enää selkänsä taakse kohti kanjonia ja menneitä. Imperiumin piilopaikassa ei kuhissut enää elämä, mutta sellaisena Kasparov tahtoi sen muistaa. Sen ei tehnyt mieli palata haudanhiljaiseen kotiinsa - ei nyt, kun se oli menettänyt liian monta. Ehkä vielä joskus, kun se löytäisi selkärankansa ja uskaltautuisi kohtaamaan tovereidensa henget, pyytämään anteeksi ja antamalla sitten noille ansaitsemansa rauhan.
"Tahtoisin", Kasparov aloitti pitkän hiljaisuutensa jälkeen, kun se kuunteli Natashan ehdotuksia; naaras ei kuulostanut siltikään liian varmalta. "Aloittaa alusta. Kokonaan. Imperiumia ei enää ole. Emme aja enää Imperiumin päämääriä, emme ole enää sotilaita. Emme ole enää samat kissat kuin olimme auringonnousu sitten. Tarvitsemme uuden nimen - mikä ei enää muistuta meitä vääryyksistä."
Ennen kaikkea oli vaikeaa ymmärtää yllättävä vapaus, mikä kaksikkoa odotti. Mutta samaan aikaan Kasparov tunsi olevansa vielä kahlittu kantaessaan Imperiumin nimeä.
"Kilta; olemme yhtenäisiä, tuemme toisiamme, ajamme samaa asiaa. Suojelemme heikkoja." Kasparov toivoi, että asia tosiaan olisi niin muutakin kuin vain sanoissa.
"Koulutamme omiamme ja olemme tasavertaisia. Pidämme huolen, että rauha säilyy. Ei enää turhia uhrauksia, ei enää turhaa verenvuodatusta -- mutta näkisin mielelläni myös auringonlaskupaikan." venäjänsininen kolli melkein nauroi viikset väpättäen vaihtaessaa kuin lennosta aihetta. Se tahtoisi nähdä suuren veden värjäytyvän kuin polttavat liekit aikoinaan, kun ne olivat syöneet järven metsää klaaneja kohdanneen tuhon myötä. Kasparov ei tiennyt paljoakaan todellisuudessa mitä silloin oli tapahtunut, mutta tiedonantajat olivat juosseet ympäriinsä lähes kauhuissaan kertoen satuja siitä, miten klaanien esi-isät olivat pudonneet taivaalta ja nielaisseet järven suihinsa. Venäjänsininen uskoi ehkä puolet tapahtuneesta. Ei sitä satupuolta, tosin.
"Järvi on toipunut hyvin. Mitä luulet, kannattaako meidän varautua joskus klaanien paluuseen? Vai voittiko Sacra? Onko tämä nyt kulkukissojen paratiisi, kuten hän aina halusi? Verellä taottu, mutta mikäpä hänen käpälissään ei olisi? Vuosia hän jahtasi tätä aluetta takaisin itselleen. Surullista." entinen marsalkka huokaisi luoden eriparisen katseensa Tuuliklaanin reviirin kukkulalta kohti järveä. Kasparovilla ei ollut aavistustakaan, mitä järvellä oli hetki sitten tapahtunut, eikä se myöskään tiennyt Sacran olevan melkein jo mullan alla. Olisiko se välittänyt? Ehkä ei. Vanhus oli aiheuttanut sille tarpeeksi tuskaa yhden eliniän ajalle.
"Tätä aluetta katsoo jotenkin nyt täysin uudella silmällä. Jos olisimme voittaneet, olisiko meillä ollut sijaa täällä? Vai olisimmeko kuitenkin kaivanneet ulos vankilasta, johon synnyimme?"
Kasparov pudisti päätään. Tämä ei ollut sen koti. Tätä ei ollut tarkoitettu sen kodiksi. Samaan aikaan Kasparov myös päätti, että jos se olisi ollut klaanikissa, ei se enää koskaan olisi palannut tänne. Järvi olisi yhtä hyvin voinut olla täynnä punaista ja tahmeaa verta, eikä Kasparov olisi huomannut eroa nyt auringossa kimmeltävän veden sijasta.
Orastavat ruohonkorret anturoitaan kutittaen kolli käänsi korvansa tarkkaavaisesti eteenpäin. Sen ryhti oli suora, mutta samaan aikaan yllättävän rento. Moista raukeutta ei Kasparovissa ollut pitkään aikaan näkynyt, kun se tassutteli tyylittömästi alas rinnettä nuuhkaisten sitten kuin ohimennen ensimmäisiä niittyä täplittäviä lupiineja. Vaaleanpunaisen ja etenkin lilan kirjo oli lähes henkeäsalpaava Kasparovin kävellessä kukkien keskelle. Niiden tuoksu tarttui helposti turkkiin, eikä kolli oikeastaan kyennyt haistamaan mitään muuta kuin lähes huumaavan ilmassa leijuvan kevään. Sitten se yllättäen vilkaisi Natashan suuntaan. Eripariset sielunpeilit siristyivät lähes leikkisästi, mutta vaikka ilmeestä olisi voinut odottaa Kasparovin aloittavan jonkinlaisen hippaleikin, taivuttikin se yhtä kukkaa varresta ja tarjosi sen vihreäsilmäisen naaraan haistettavaksi. Oli vaikeaa olla myöskään huomaamatta ritariperhosia ja pörrääviä kimalaisia kukkien ympärillä sekä vielä vaikeampaa yllättäen oppia ymmärtämään luonnon omaa kauneutta.
"Olen nähnyt tämän niityn joka vuosi", Kasparov maukaisi sitten päästäen kukan taipumaan takaisin normaaliin asentoonsa ja katseensa hieman yläviistoon lupiinien latvoja pitkin suunnaten. "Vasta nyt ymmärrän sen olleen täällä myös talvella. Olemme katsoneet maailmaa pitkään värittömän harson lävitse; kuin vailla varsinaisia aisteja. Imperiumi oli kai eräänlainen vankila, mistä parempaa emme tienneet. Tai emme osanneet erottaa. Toivottavasti ymmärrät minulle olevan ilo jakaa tämä hetki kanssasi."
Kasparov laskisi siinä vaiheessa katseensa takaisin Natashaan. Sen sielunpeileistä heijastuva katse oli yllättävän lämmin, rakastava, mutta ei edelleenkään täysin kivuton. Kasparov oli kuitenkin onnellinen tästä lyhyestä vaivattomuudesta.

Nimi: Koivuvarjo (Myrskyklaani)

26.04.2019 16:50
Koivuvarjo ei voinut olla kiinnittämättä huomiotaan Leppätassun sanoihin, vaikka ne olikin lausuttu kohtalaisen hiljaa. Nuoren naaraan kasvoilla leikitteli myös jokseenkin nyrpeä ilme, mutta samaan aikaan Koivuvarjo oli tyytyväinen oppilaansa puolusteluihin. Ehkä sen ei tarvitsisi huolehtia niin paljon kuitenkaan. Oli monta mahdollisuutta, mistä se olisi voinut saada haavat poskeensa.
Lähtiessään vähin äänin leiristä bengalikuvioisen kollin kevyet askeleet tasottuivat tyylittömäksi raviksi sen suunnatessa lähes vaistomaisesti tammenjuurien yli kohti rantaa. Leppätassu kuulosti kyseenalaistavan Koivuvarjon ohjeistuksen, mihin vanhempi kissa tuhahti.
"Pitääkö minun muotoilla aikomukseni sinulle sanoiksi? Tahdon testata sinua. Soturin tulee tietää missä metsästää kuumalla säällä." nuori soturi hymähti hieman pahansuisesti, mutta kuitenkaan sen enempää naarasoppilaaseen huomiota kiinnittämättä. Lievän närkästyksen saattoi silti huomata sen vääntyilevästä hännänpäästä.
Leppätassu lähtikin suuntaamaan kohti vettä Koivuvarjon huomioidessa kauempaa kuuluvan kosken kohinan. Se olisi itse hankkiutunut aivan metsän pimeimpään kolkkaan, ehkä lähemmäs rämettä, jos totta puhuttiin. Vesi oli tärkeää, kyllä, mutta niin oli myös varjo. Se ei kuitenkaan korjannut oppilasta, sillä tuo saattaisi yllättäen jopa olla oikeassakin ja löytää kosken rannalta jotain riistaa.
Nummi avautui kaksikon eteen kirkkaana. Auringon paahde oli suorastaan sietämätön, tai ainakin tummalla turkilla olisi ollut, mutta Koivuvarjo siitäkin huolimatta tohti astua tammimetsän varjoista porottavaan helteeseen. Kollisoturi laski kallonsa alle hartiatason ja nuuhkaisi viimeisimpänä metsänlaitaan jäävän tammen juurakkoa. Peltomyyrä oli saattanut juosta ulos kolostaan hetki sitten. Vaikutti kovasti siltä, että se oli mennyt etsimään siemeniä keskelle ketoa, joka vihannoi eri väristen kukkien loistossa mestarin ja oppilaan ympärillä. Koivuvarjon aistit poimivat kuitenkin myös toisen asian; heinä oli laonnut suuremman eläimen kulkureitin myötä. Leppätassua vilkaisten Koivuvarjo asteli aivan tuoreiden jälkien päälle, nuuhkaisi muutamaa olankorkuista kortta ja pyyhkäisi maata käpälällään.
"Joku on kulkenut tästä. En haista hänessä Myrskyklaanin hajua, Leppätassu. Mitä mieltä olet? Kiinnostaisiko antaa tunkeilijalle opetus?" Koivuvarjo murisi matalalla äänellä painuessaan vaanimisasentoon, mutta silti siirtämättä katsettaan pois oppilaastaan. Sen sanottuaan Koivuvarjo pujahti heinikkoon. Vaaleat kesässä kuivuneet korret kätkivät soturin vaalean turkin loistavasti, vaikka tuuli ei tällä kertaa ollutkaan se suotuisin. Korret kylkiään kutitellen Koivuvarjo antoi pehmeiden askeltensa viedä itsensä aivan kosken kuohujen rantaan, mistä sille avautuikin mahdollisuus nähdä tunkeilija ensimmäistä kertaa. Vieras kolli oli turkiltaan punaruskeaa ja harmaata, jonkin verran valkoista hajottamassa sävyä. Koivuvarjon yllätykseksi toinen näytti haaveilevan vaarallisen kosken ylle kaatuneen rungon päällä. Soturi olisi vähintäänkin odottanut, että tuolla olisi ollut mukanaan varastettua riistaa tai muutama toveri, mutta ei. Niinpä Leppätassuun katsahtaen Koivuvarjo suoristautuisi heinikosta ja astelisi esiin, jos toinen ei olisi vielä kaksikkoa huomannut. Ruskeamarmorinen ei vaivautunut niinkään rykäisemään, vaan suoraan se loikkasi rungon toiseen päähän niska- ja olkaturkki lähes irokeesimäisesti kohoillen.
"Katsos", se sihahti lähes maireasti seisten hieman sivussa olettamuksena, että Leppätassu ilmaantuisi pian sen vierelle. "Mikäs sinä olet seikkailemaan Myrskyklaanin alueella? Ymmärsin, että kulkukissat eivät enää ole tarpeeksi typeriä tullakseen lähellemme. Ilmeisesti olin väärässä. Sacrako sinut tänne on johtanut, hmmh?"

Nimi: Inferno (Kulkukissa)

26.04.2019 16:07
Eriparisilmäinen kolli oli saapunut juuri edellispäivänä kummalliselle alueelle. Siellä asui monta laumaa, ainakin rajamerkeistä päätellen. Se siis oli nytkin jonkun muun alueella. Tosin puustoon ei ollut merkattu minkään näköisiä rajoja, joten tämä oletti niiden olevan vapaata riistaa. Se oli ottanut nukkumapaikakseen vanhan pöllönkolon vanhassa koivussa lähellä valtavan kokoisia tammia. Inferno katseli rannalla olevan puun oksalta maisemia painaen maaston muotoja mieleensä. Vähän matkan päässä oli kivinen koskentapainen, ja sen vierellä avoin niitty. Punaharmaa prinssi liukui maahan tarkastellakseen näitä kummallisuuksia hieman lähempää, pysyen kuitenkin lähellä puustoa paetakseen mahdollisia vihollisia. Maa pisteli tämän tassuja, ja oli muutenki erittäin epämiellyttävä tassujen alla, ja kynsiäkin vihloi kun ne upposivat multaan. Metsänprinssillä meni taas hetki ennen kuin tämä sai siirrettyä ajatuksensa pois iljettävästämaasta. Tämän kivisen kosken vesi kuohui valkeampana kuin itse lumi. Näky oli niin lumoava, että kolli oli huomaamattaan vaeltanut kohti rantaa, kauemmas oksaston suojista. Hetken tuo puntaroi että palaisiko sitä takaisin metsään vai ei. Uteliaisuus otti kuitenkin vallan, ja Inferno hiipparoi kohti katunutta puuta kosken yllä. Kaksikasvoinen kapusi rungolle istumaan ja upposi täysin omiin aatoksiinsa. Ehkä sitä vois opetella uimaankin jossain vaiheessa. Tämä koski ei kuitenkaan ollut se harjottelun paikka, varsinkaan näin kevään aikoihin.

Nimi: Hopeankiilto & Illankajo (Tuuliklaani)

24.04.2019 02:09
Hopeankiilto silmäili vakavana Kastetähteä, samalla kun pohti Tulikasteen sanoja. Kuolleiden henget hieman pelottivat häntä nyt, ties mitä kaikkea ne saisivat aikaiseksi. Ja jos huonosti kävisi, kuten Tulikaste oli hetkeä aiemmin sanonut, hopeinen naaras saattaisi piankin nousta varapäälliköksi. Hopeankiilto toivoi Kastetähden palaavan Tulikasteen ja klaanin rinnalle. Edes pieneksi hetkeksi. Hän voisi ottaa varapäällikön aseman myöhemminkin vastaan, nyt hän toivoi vain päällikön palaavan. Missä ikinä hänen henkensä nyt kulkikaan. Klaani tarvitsi päällikköään juuri nyt.
Illankajolla ei selvästi kuitenkaan ollut täysin samoja ajatuksia, naaras oli hyvin väsynyt. Kenties johtui parantajan väsymyksestä, miksi hän ei ollut täysin vakuuttunut siitä että päällikkö palaisi.
"Ei se mitään", Illankajo vastasi Tulikasteelle hänen pahoitellessaan häiriötä. "Nukkunut? Öh, on siitä kai aikaa." hän kurtisti kulmiaan ja tuijotti hetken eteensä poissaolevan näköisesti. Hänen silmänsä painuivat kiinni vähän väliä ja hän räpytteli niitä ankarasti pysyäkseen hereillä. Sitä vastoin taas Tulikaste asettui istumaan päällikön viereen ja tuijottamaan tuota silmät auki kuin vaatien heräämään. Sillä välin Hopeankiilto puski hellästi parantaja naarasta poskeen.
"Sinun täytyy levätä. Vaikka miten tahtoisit auttaa, ei meille ole parantajasta hyötyä jos hän ei ole kunnossa." hopeinen naaras lausahti ja heilautti häntäänsä. Illankajo vain räpytti silmiään ja katsahti Tulikasteeseen ja sivuutti lähes täysin sen mitä Hopeankiilto oli hänelle sanonut. Hän silmäili Tulikastetta, ehkä hieman ärsyyntyneenä.
"En ole luovuttanut, vaan kerron sen mitä ajattelen. En tiedä olisiko marjoista edes hyötyä, tai saisinko niitä edes tungettua kurkusta alas. Se on vain vaihtoehto", Illankajo töksäytti ja Hopeankiilto hänen vieressään huokaisi.
"Illankajo, sinun on paras levätä. Edes hetki jollain tapaa. Kunhan vain saat voimiasi takaisin", Hopeankiilto räpäytti silmiään kun parantaja tuijotti häntä kuin tyhmänä. Lopulta parantajan lavat lysähtivät alas ja hän kallisti päätään huokaisten. Hopeankiilto oli toki oikeassa, mutta hän ei halunnut poistua päällikön viereltä. Tosin nyt hänellä oli todellakin hetki aikaa levätä ja antaa kahden muun hoitaa tehtävää. Ainakin sen pienen hetken mitä hän saisi levättyä.
"Taidat olla oikeassa", Illankajo mutisi ja löntysti hitaasti hieman sivummalle. Hän kuitenkin pysähtyi ja katsahti taakseen kahteen naaraaseen. "En tiedä onko tämä tarpeellista, mutta saapuessani ihka ensimmäistä kertaa Tuuliklaanin leiriin, löysin uudesta pesästäni ruumiin jäänteet. En koskaan tiennyt oliko se Tähtiklaanin antama merkki, mutta nyt... en voi myöskään poissulkea sitä." Illankajo sanoi hiljaa, minkä jälkeen hän käpertyi kerälle lepäämään. Hopeankiilto silmäili parantaja naarasta huolestuneena hetken ajan, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Oliko parantaja nähnyt jo kauan sitten sen mitä oli tapahtumassa nyt? Mädäntyisikö päällikkö parantajan pesään? Ajatus puistatti häntä ja hän pyöräytti huolestuneena päätään yrittäen karistaa sen mielestään. Sen jälkeen hän huokaisi ja käänsi huomionsa takaisin Tulikasteeseen vastatakseen hänelle.
"Totta puhuen? En oikeastaan tiedä. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä mitä meidän kannattaisi tehdä. Voimme toki odottaa, jos niin tahdot, mutta jossain vaiheessa meidän on pakko alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. Illankajo kenties ilmaisi asian hieman hassusti, mutta toisaalta hän on myös oikeassa. Kuinka kauan hän vielä kestää ja mahtaako hän ikinä palata. Usko pois, minäkin haluan uskoa siihen että hän palaa vielä takaisin. Uskon siihen hyvin palavasti. Mutta milloin? Tänään, huomenna? Kuun päästä? Kenties vuodenaikojen? En usko hänen kehonsa jaksavan tuota ikuisuuksiin." Hopeankiilto huokaisi ja istahti alas katsellen liikkumatonta päällikköä varovaisen arvioivasti.
"Minä odottaisin kenties vielä muutaman päivän, mutta sen jälkeen alkaisin todella miettimään muita vaihtoehtoja. Viherlehtikin on tulossa, ja ilma alkaa lämmetä uhkaavasti. Loppujen lopuksi, se on sinun päätöksesi", naaras katsahti Tulikasteeseen ja silmäili häntä. "Sinä olet hänen seuraajansa, sinulla on valtasi päättää mikä on parasta. Minä ja Illankajo voimme vain antaa neuvoja, emme voi pakottaa sinua mihinkään. Tämä on asia johon minun mielestäni pitää olla sinun suostumuksesi ja hyväksyntäsi."

Nimi: Leppätassu (Myrskyklaani)

24.04.2019 01:15
Leppätassu seurasi vanhempien sotureiden keskustelua vierestä. Hän nyrpisti kuonoaan ja heilutteli viiksiään hieman ärsyyntyneenä.
"Pyh, varmaan tulleet vain oksan raapaisusta", Leppätassu tuhahti hiljaa vastaukseksi Myrkkyhampaalle. Hän ei ollut varma kuuliko soturi, mutta ei joka tapauksessa välittänyt siitä. Hän tahtoi nyt vain poistua leiristä. Samaan aikaan hän silmäili tarkasti vanhempien sotureiden käytöstä, Lumitähti ei näyttänyt olevan vakuuttunut, siitä mitä ikinä miettikään. Myrkkyhampaasta ei oikein ottanut selvää, naaras piti häntä kenties hieman kummallisena.
Leppätassu heilautti kiinnostuneesti korviaan kun Koivuvarjo käski häntä seuraamaan. Naaras vilkaisi närkästyneesti vielä kahta muuta jotka jäivät taakse ja kohdisti sen jälkeen huomionsa takaisin mestariinsa. Jotenkin hän aavisteli ettei kollia oikein kiinnostanut mitä tuleman piti. Kenties hänenkin piti vain päästä ulos leiristä pois muiden silmistä. Naaras hieman hämmentyi kun Koivuvarjo ilmoitti että hänen pitäisi päättää mihin lähteä seuraavaksi.
"Eikös se olisi mestarin pätös?" oppilas tuhahti, mutta ei jäänyt odottelemaan vastausta. Ehkä hän soi oppilaalle hieman vastuuta. Siitäkös Leppätassu oli hieman ylpeä. Hän nosti päätään ja nuuhkaisi ilmaa muutaman kerran. Samalla hän mietti mihin suuntaan olisi hyvä lähteä. Kenties tämä oli tilaisuus tehdä jonkinsortin vaikutus Koivuvarjoon. Vaikka Leppätassu ei ollutkaan aivan vakuuttunut olisiko se edes mahdollista.
"Saalis hakeutunee veden äärelle tällaisella ilmalla. Tähän suuntaan." hän totesi ja lähti häntä pystyssä kulkemaan kohti lähintä veden lähdettä.

©2019 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com