Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

punainen = ylläpitäjä
vihreä = moderaattori
valkoinen = tavallinen käyttäjä

* * *

Uusi kartta - Reviiritietoa

Uusien, väliaikaisten reviirien kartta. Taivasklaani ei seurannut muita tälle reviirille, joten sille ei ole laitettu minkäänlaista asuinsijaa.

Järvikartta

Maailmankartta

* * *

Vuodenaika: Lehtikadon aika [vuodenaika ei vaihdu enää IRL:n mukaan]

Sää: Pakkanen puree läpi turkeista ja lunta sataa / vuorilla on lumimyrsky

Seuraava kokootuminen: Ei tiedossa

Seuraava parantajien kokoontuminen: Ei tiedossa

Ropen kellonaika: Noin 21:00

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Hopeasalama (Myrskyklaani)

18.01.2018 01:25
Tuoreesta varapäälliköstä tämä kaikki tuntui kovin... erikoiselta. Jopa se miten Koivuvarjo katsoi häntä eritavalla nyt, noh kai se oli jotain mihin vain pitäisi tottua. Harmaa naaras oli edelleenkin hyvällä tuulella, kun kolmikko lähti leiristä Koivuvarjo ensimmäisenä johdattamassa tietä, ja ehkä kolli toimi myös lumiaurana. Hopeasalama päästi hiljaisen naurahduksen itsekseen jatkaessaan kävelyään.
Naaras tarkkaili ympäristöään kuunnellen jokaista pientäkin ääntä, joka ei lähtenyt heistä. Jos hyvä tuuri kävisi he löytäisivät samalla riistaa, mikä olisi hyvin epätodennäköistä tässä säässä, jälkiä ei näkynyt missään ja lumisade haittasi hajuaistia jonkin verran. Niin ja olihan nyt yö, joten tuskin riistaa löytyisi joka tapauksessa.
Soturin kysymys päällikölle havahdutti varapäällikön metsästysajatuksistaan, tähän asti kun kolmikko oli ollut täysin hiljaa. he kuitenkin olivat pian perillä. [Niin tosiaan tämä paikka.] Hopeasalama muisti nähneensä kyseisen saaren ensimmäisellä kerralla, kun hän oli tutkimassa uusia reviirejä muitten klaanien sotureiden kanssa. "Se on lähempänä meitä kuin Varjoklaania, mutta eikö se oltu sovittu kuuluvan Varjoklaanille. Meillähän on enemmän reviiriä muutenkin." Harmaa naaras odotti Lumitähden vastausta, mutta samassa hän kuuli jotakin. Jotakin hyvin hiljaista mutta se ääni sai naaraan valppaaksi. [Mikä tuo ääni oli? se kuullosti jonkun rääkäisyltä... Olisi kai parempi mennä tarkistamaan.] Hopeasalama vilkaisi kahta muuta kissaa. "Tuota... Taisin kuulla jotakin, käyn vain tarkastamassa mikä se oli, tulen pian takaisin." Syvänsinisillä silmillä varustettu naaras sanoi ja lähti kulkemaan siihen suuntaan mistä ääni kuului. [Toivottavasti kaikki on kunnossa...] Huolestuneena Varapäällikkö alkoi juosta kovempaa.
Hänellä ei kauaa mennyt haistaessaan ensin veren rautaisen tuoksun ja heti perässä pistävän koiraeläimen hajun. [Ei kai vain!] Arpinen naaras pysähtyi tassut liukuen nähdessään mitä tapahtui. Verta oli jokapaikassa värjäten valkoiset hanget punaiseksi. Vaahterahalla sekä kultapiisku näyttivät murjotuilta ja väsyneiltä taistelusta. Punakiveä naaras ei edes aluksi huomannut, nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella, vaan toimia. Hopeasalama rynnisti kohti kettua päästäen uhmakkaan sihahduksen. Hampaat irvessä ja kynnet esillä hän loikkasi viime metreillä kiinni ketun kylkeen. Koiraeläin ei selvästikkään ollut varautunut moiseen iskuun, sillä harmaa naaras ja punaturkkinen koiraeläin pyöri yhtenä kynsien ja hampaiden sotkuna maassa pöllyttäen lunta ja karvatuppoja taistelun keskellä.

Nimi: Lie (Erakko)

18.01.2018 00:33
Lie huomasi nopeasti, ettei Legend pysynyt sen tahdissa. Hyvä siis, että musta kolli oli hidastanut vauhtiaan. Hän vilkaisi muutaman kerran sinisilmäiseen naaraaseen vierellään, kollin omat keltaiset silmät hohtivat jännityksestä. Hänen musta turkkinsa sulautui lähes täydellisesti pimeään yöhön, lumesta huolimatta, vain keltaiset silmät kiiluivat pimeässä. Kaikeksi onneksi Legend oli riittävän lähellä, jotta naaras voisi erottaa muutakin kuin ilmassa leijuvan silmäparin. Moinen mahtaisi näyttää melkoisen häiritsevältä... Lie naurahti itsekseen.
Hän mietti vasta nyt, juostessaan kapeat jalat hankeen upoten, mihin oli naarasta viemässä. Oli jo monta kertaa todistettu, että he kaksi olivat täysin erilaisia. Lie rakasti vaaraa, jännitystä, sitä tunnetta kun kuolema vilahti ohi vain viiksikarvan mitalta. Legend ei ollut samanlainen, naaras oli rauhallisempi, jopa säikympi, siltä Liestä ainakin vaikutti. Noh, Lien täytyisi nytkin vain olla huimapää kahden edestä, mitä periltä sitten löytyisikään. Hän vilkaisi Legendiä ja mustaturkille ominainen virne katosi hetkeksi. Miksi naaras edes viipyi hänen kanssaan? Lie puisteli päätään rivakasti. Hänen pitäisi lakata toistelemasta tuota samaa kysymystä päässään, aina kun hän katsoi Legendiä. Asiat olivat miten olivat. Paras tyytyä siihen ja lakata ajattelemasta turhia. Pelkän päänsärynhän moisesta saa.
Legend oli yllättävän vaiti koko matkan ja Lie pohti, jännittikö naaras vai oliko ruskeaturkkinen vain muuten vain ajatuksissaan.
Pian he saapuivat pensaalle, jonka takaa he viimein näkisivät järven. Lie työntyi epäröimättä sen oksien lävitse, itsevarmana kuten aina, antaen Legendin tulla perässä. Hän seisahtui ja silmäili näkymää. Putoilevat hiutaleet ja tuuli sekoittivat näkymää, mutta järvi näytti hiljaiselta. Sen pinta oli vielä osittain sula kauempaa rannasta, luultavasti järven koon vuoksi. Pian sekin jäätyisi kuitenkin umpeen. Lie siristi lamppumaisia silmiään yrittäessään nähdä paremmin. Hänen häntänsä heilahteli muutaman kerran puolelta toiselle. "Mennään katsomaan", kolli naukaisi ja lähti laskeutumaan loivaa rinnettä kohti vesirajaa. Edes teräville lumesta esiin pistäville kiville päästyään, Lie ei erottanut mitään poikkeavaa. Kaikki oli hiljaista.
Kolli laski hetkeksi kokeilevasti käpälänsä jäälle ja pohti, lähteäkö tutkimaan. Hän kuitenkin vetäytyi takaisin rannalle ja päätti että jäätä, ei edes hän viitsinyt uhmata.
Lie loikki rauhallista tahtia eteenpäin rannan myötäisesti. Pian kollin korvat kuitenkin kohosivat pystyyn kun hän erotti möykyn lumessa. Ilman varovaisuutta kolli lähestyi ja pysähtyi möykyn yläpuolelle. Turvonnut, jäätynyt, lumen peittämä hahmo oli kaikesta epäselvyydestään huolimatta varmasti kissa. Kissan ruumis. Lie kohotti kulmiaan seisten hetken ruumiin yläpuolella vaiti. Sitten hänen katseensa siirtyi edemmäs, hän erotti vastaavia hahmoja lisää, kauempana vesirajassa, sikin sokin. Heitä oli varmaan vielä lisää siellä, minne silmät eivät enää pimeän ja lumisateen takia nähneet.
Lie astui hieman röyhkeästi ruumiin ylitse. Se oli jäätynyt ja siksi kova kuin kivi. Huolimatta siitä, miten paljon Lie oli nähnyt, kaikki tämä oli lähes karmivaa. Juuri se teki tilanteesta vain kiinnostavemman kollin silmissä. Hän tassutti jälleen jään reunalle ja tällä kertaa otti muutaman askeleen liukkaalle pinnalle. Hän seisoi hetken paikallaan ja alkoi sitten pyyhkiä lunta pois tassullaan. Hetken kuluttua hän näki tumman varjon, sen mitä oli ajatellutkin. Kuu pilkahti jostain pilvien lomasta, vaikkakin vain niin lyhyeksi hetkeksi, että Lie näki vain vilauksen. Se riitti. Pinnan alla hän erotti jäättyneen kissan ruumiin, suu edelleen auki ja silmät avonaiset ja valkoiset. Siinä vasta mukava näky.
Mikä ihme oli voinut saada moista aikaan? Täällä oli selkeästi taisteltu ja kissoja oli hukkunut, mutta ketkä ja miksi? Kuka oikein oli mennyt jäälle sulien aikaan? Oliko kyseessä Lien aiemmin näkemät kulkukissat vaiko klaanit? Oli miten oli, Lie tunsi karmivuudesta huolimatta uteliaisuutta.
"Mitä hittoa täällä on tapahtunut?" Lie ähkäisi ja hänen kasvoillaan virne, jota hän itse ei edes huomannut, ei sopinut lainkaan yhteen hänen sanojensa kanssa. Hän käänsi katseensa Legendiin, jonka oli hetki sitten unohtanut ja antoi kasvojensa muuttua vakavammiksi. "Mitä luulet?"

Nimi: Legend (Kulkukissa)

17.01.2018 23:19
Legend oli lähtenyt nopeasti juoksemaan Lien perään samalla huutaen kollia hidastamaan hieman. Vaikka naaras oli nopea jaloistaan näytti siltä, että Lie oli vielä nopeampi. Ruskeaturkkisen kissan onneksi Lie oli hidastanut vauhtiaan, ja pian sinisilmäinen naaras ravasi mustan kollin vierellä. Kaksikko jatkoi matkaa hiljaisuuden vallitessa heidän yllään. Koko matkan ajan Legend mietti, mitä ääniä Lie oli oikein kuullut järveltä. Tuuli riepotteli kulkukissan puolipitkää turkkia, ja lumihiutaleet leijailivat kissojen turkeille. Legendin oli pakko myöntää, mitä lähemmäksi he pääsivät, sitä enemmän häntä hermostutti. Mitä, jos Lie oli kuullut jotain vaarallista? Pikkuhiljaa hermostunut naaras jättäytyi kollin jälkeen, ja seurasi tätä varautuneesti. Seuraavan pensaan takaa he näkisivät järven, joten Legend antoi mielellään mustaturkkisen Lien mennä edellä katsomaan mitä siellä oli tai oli ainakin ollut.

Nimi: Kultapiisku (Myrkyklaani)

17.01.2018 23:14
Järkyttynyt ja pelokas Kultapiisku katsoi vierestä Punakiven syöksyessä taisteluun voitostaan varman ketun kanssa. Naaras ajatteli mennä apuun, mutta tilanne näytti liian sekavalle kynsien ja hampaiden myrskylle eikä hän tiennyt minne väliin hyppäisisi olematta toisten tiellä. Punaturkkinen soturi ohjeisti Vaahterahallaa ja Kultapiiskua kiipeämään puihin, mutta kettu syöksyi samantien kaksikon kimppuun ja Kultapiisku tiesi ettei voisi noin vain lähteä jättäen klaanilaisiaan hätään. Jokainen heistä kuitenkin halusi varmistaa muiden pääsevän karkuun uhraten itsensä, joten loppujen lopuksi kukaan ei voisi paeta ja ikuinen oravanpyörä vain jatkuisi. Turhaan hänkään siis sanoisi pitävänsä ketun huomion itsessään ja antaen toisille mahdollisuuden paeta. Punakivi ja Vaahterahalla eivät antaisi hänen jäädä. Niinpä bengali päätti tehdä oman osansa ja tukea klaanilaisiaan, vaikka hänen emonsakin käski toisin. Hän ei koskaan jättäisi emoaan tällaiseen vaaraan. Jos Vaahterahalla kuolisi, tytär syyttäisi itseään siitä kuolemaansa saakka. Miten hän selittäisi tapahtuneen sisaruksilleen? Kultapiisku ei halunnut edes ajatella asiaa.
Pian hän huomasi koiraeläimen tarranneen kiinni emonsa päästä ja naaraan sydän jätti lyönnin välistä. Tilanne näytti vakavalle ja kettu voisi minä hetkenä hyvänsä murskata vanhemman naaraan kallon jättäen kohtalokkaat seuraukset. Kultapiisku sihahti hyökätessään ja sai otteen ketun reidestä pitäen siitä kiinni kynsin sekä hampain. Aluksi se ei näyttänyt tuottavan tulosta, mutta pian kettu viskasi Vaahterahallan kauemmaksi hankeen ja tuon verestä punaiset hampaat kääntyivät kullanhohtoisen soturin puoleen. Kultapiisku tajusi tilanteen ja päästi nopeasti irti perääntyen samalla jolloin otuksen leuat saivat kiinni pelkkää ilmaa. Hän yritti perääntyä askel askeleelta ketun luota raivokkaasti sähisten hampaat irvessä. Kissa oli kääntänyt kylkensä itseään isommalle otukselle ja pörhistänyt pystyssä olevan häntänsä näyttäen ettei hän aikonut hyökätä, mutta puolustautuisi, jos peto kävisi kiinni. Klaanikissan kehonkieli ei kuitenkaan näyttänyt tekevän suurta vaikutusta. Kettu kuitenkin vaikutti epäröivän hyökkäämistä sokeasti, koska oli saanut jo monta osumaa heidän kynsistään. Siltikkin se oli edelleen voitolla, vaikka taisteli yksinään kolmea kouluttautunutta soturia vastaan. Kultapiisku halusi vain päästä katsomaan oliko hänen emonsa edes enää hengissä, mutta ei pystynyt irrottamaan meripihkaista katsettaan vihollisestaan. Kettu näytti närkästyvän odotteluun ja päätti jälleen hyökätä ensin, mutta Kultapiisku sai jälleen väistettyä ketteryytensä ansiosta ja tarttui hampaillaan villipedon kuonoon. Kettu ulvahti raivostuneena ja yritti saada kissaa irrottamaan painamalla etukäpälällään hänen päätänsä. Naaras ei saisi pidettyä otetaan kauaa toisen pakottaessa häntä irti ja soturi pelkäsi, mitä tuo tekisi hänelle sen jälkeen. Punaturkkisen eläimen kynnet painuivat hiljalleen hänen nahastaan lävitse terävämmin ja lopulta Kultapiisku joutui irrottamaan leukansa toisen naamasta. Hän sai sentään jonkinlaiset verta vuotavat jäljet toiseen, mutta sen enempää hän ei kerennyt näkemään, kun kettu syöksyi jälleen eteenpäin ja tarttui suojaamattoman naaraan eturaajaan kiinni terävillä hampaillaan. Peto viskasi häntä pari kertaa edestakaisin ilmassa ja heitti raivoissaan ilman halki pehmeisiin kinoksiin. Kaikki tapahtui niin äkkiä ettei kultaturkkinen klaanikissa kerennyt edes sisäistämään tapahtunutta, mutta törmättyään kivuliaasti maahan hän tajusi. Sietämätön kipu iski saaden hänen ajatuksenkulkunsa sumenemaan, eikä Kultapiisku voinut pitää tuskan huutojaan sisällään. Hänen vasen eturaajansa oli sijoiltaan ja täysin luonnottomassa asennossa.

Nimi: Varjotähti (Varjoklaani)

17.01.2018 18:56
Pakolliset klaanin menot oli viimeinkin saatu pois alta, nyt siis alkaisi kaikki muu. Uudet reviirit, rajojen merkkaus, uuteen leiriin tottuminen... Asioita on paljon hoidettavana ja kaikki tuntuu tapahtuvan samaan aikaan. Itsevarmasti Varjotähti aloittaa jälleen puhumisen. "Tiedän että nyt tapahtuu paljon ja olemme kaikki väsyneitä, kuitenkin meidän pitää edelleen hoitaa klaanin asioita, kuten yleensä. Syyskynsi järjestää metsästyspartion sekä rajapartion, haluan kuulla pienimmätkin yksityiskohdat uudesta reviiristä. Loput kykenevät pistävät leirin kuntoon. Klaanikokous on päättynyt." Päällikkö aikoi nyt puhua Tuhkasydämen sekä Kuunvalon kanssa. Parantaja oli ehkä rikkonut soturilakia, mutta Varjotähti tiesi ettei naaras hylkäisi velvollisuuksiaan.
Pienehkö kolli käveli Vaalean naaraan luo sanomatta mitään, hän vain laittoi häntänsä tuon lavan päälle merkiksi seurata. Tämän jälkeen hän asteli tumman kollin luo. "Sinä halusit kertoa jotain. Voimme keskustella siitä..." Varjotähti pysähtyi vilkuilemaan ympärilleen rauhallista paikkaa keskustella, tämä leiri oli huomattavasti erilainen mihin kolli oli tottunut. "Jyrkänteen reunalla, en halua häiritä sotureita puhumalla luolissa." Enimmäkseen vaalea kolli lähti johdattamaan Kuunvaloa ja Tuhkasydäntä kohti paikkaa jota hän tarkoitti, jääden kuitenkin ketunmitan päähän reunasta. Alas oli pitkä matka vaikkakin alla oli vettä kuolema olisi melko varma. Tämä leiri oli muutenkin paljon vaarallisempi, kuin edellinen varsinkin uteliaille pennuille. [Toivottavasti tämä leiri ei koidu monen kohtaloksi...] Päällikkö päästi äänettömän rukouksen pitäen naamansa peruslukemilla.
"Mitä halusitkaan kertoa?"

Nimi: Hopeasiipi (Tuuliklaani)

17.01.2018 15:57
Hopeasiipi pianoi korviaan Ikuisuusyön vastaukselle, että ehkäpä Päällikkö ei heräisi ollenkaan. Hopeasiipi huokaisi pienesti, korvat painuneena. "Emme voi tietää..." Hopeasiipi pudisteli päätään. Ei, nyt täytyisi vain luottaa Illankajoon, että parantaja tietäisi mitä tehdä. "Ei, nyt pitää vain pysyä rohkeina. Kastetähti kaiketi tarvitsee aikaa ja me annamme sitä hänelle niin paljon kuin voimme." Vaikka sitä ei paljoa olisikaan. Ikuisuusyö vastasi hänelle hieman ivalliseen tapaan, joka sai Hopeasiiven vilkaisemaan kolliin. "Henkimaailmaan me emme edes pääse. Meidän on tiedettävä paikkamme ja tällä hetkellä se on toisiemme turvaaminen. Kuinka ajattelit auttaa asioita henkimaailmassa?" Hopeasiipi kysyi aidosti uteliaana. Jos Ikuisuusyö vain tietäisi jonkin keinon miten auttaa toisia, niin sehän olisi mahtavaa!
Hopeasiipi piiskasi höyhenmäistä häntäänsä. "Mutta kuinka ihmeessä meidän, tai päällikön tai kenenkään muun tietää, kuka todella menee klaanin parhaan perässä ja kuka omaksi hyväkseen?" Hopeasiiven teki mieli heittää vitsi, että ehkäpä Ikuisuusyö itse voisi kertoa hänelle, mutta ei uskaltanut. Hän ei ollut lainkaan varma, olisiko se sopivaa tai pitikö toinen ylipäätään vitsestä. Keskusteleminen oli joskus niin vaikeaa, kun ei saanut selkeää kuvaa, mitä toinen ajatteli.
Hopeasiipi vilkaisi sivulle ja vastasi Ikuisuusyön kommentiin hieman ujostaen. "Heikko lenkki kitketään sitten pois ja vahvustetaan. Meillä ei ole varaa olla epäileväisiä ja heikkoja nyt. Toiset klaanit ovat asettuneet varmasti jo omille reviireilleen ja henkimaailmassa tapahtuu vaikka mitä." Hopeasiipi kohautti aavistuksen olkapäätään. "Vahvojen on turvattava heikkoja." Hopeasiipi ei kylläkään ajatellut itseään kovinkaan vahvaksi. Hän oli pieni ja ujo, eikä kovinkaan taitava taistelija tai metsästäjä.
Poistuessaan leiristä Ikuisuusyö antoi hänelle hieman häiritsevän kommentin siitä, kuinka partiolla kesti niin kauan. "Suuri reviiri..?" Hopeasiipi yritti vitsailla, mutta se kuulosti heikolta jopa hänen korviinsa. Partiolla todella oli kestänyt jo vaikka kuinka kauan. Missähän ihmeessä he olivat? Pitäisikö heidän seurata partioita, jos vaikka jokin olisi hullusti? Ei, Hopeasiipi nopeasti päätti, se ei olisi ollenkaan hyvä idea. Mitä jos he häiritsisivät toisia? Mutta toisethan menivät vain metsästämään? Huomaamattaan Ikuisuusyön kommentti oli saanut Hopeasiiven kurtistamaan kulmiaan ja vilkaisemaan sinne päin, minne oli huomannut partion tassunjälkien kulkevan.
Hopeasiipi oli Ikuisuusyön kanssa samaa mieltä siitä, että soturit suojelisivat klaania kaikelta. Hieman kummastuneena Ikuisuusyön lisäyksestä kommentiin Hopeasiipi räpäytti silmiään. "Tietenkin. Jos sotureilla on voima, miksi he eivät käyttäisi sitä suojelemaan, kuten heidän tehtävänsä on?" Hopeasiipi hieman punastuen lisäsi. "Mutta jotkut soturit, kuten minä, emme ole yhtä vahvoja kun toiset. En ole hyvä taistelija, mutta suojelen klaaniani parhaani mukaan." Hopeasiiven silmät tuikkivat hänen maukuessaan. "Meillä kaikilla on kai omat vihollisemme."
Heidän ollessaan kävelemässä Hopeasiipi ihasteli heidän uutta reviiriään. Suuret lumihiutaleet leijuivat taivaalta alas ja saivat maan lumen peittoon. Hänen teki melkein mieli hypätä ylös ja pyydystää hiutale tassujensa väliin. Mutta ei uskaltanut toisen soturin vierellä. Ehkäpä, jos tämä olisi ollut Myrskytuuli, niin sitten... Hopeasiipi hätkähti hyväntuulisista ajatuksistaan Ikuisuusyön kysyessä, oliko hän onnellinen. Hopeasiipi katsoi pehmeästi eteenpäin. "En tietä, olenko onnellinen.. Onnellisuuteen tarvitaan turvallisuuden tunnetta ja vaikka mitä muuta. Olen.. olen tyytyväinen." Hopeasiipi päätti.
Hopeasiipi antoi kollille kannustavan hymyn toisen myöntäessä, että ei omannut vielä varsinaisia suunnitelmia tulevaisuudelleen. "Aivan, mutta ehdit vielä. Kärsivällisyyttä niin onni tulee vielä vastaan." Hopeasiipi madalsi arasti ääntään, mutta vinkkasi silmäänsä kuitenkin pehmennykseski.
Katsellen ympärilleen Hopeasiipi tuumi. "Minne ajattelit meidän kannattavan mennä? Kokeillaanko pyyntionnea jo täällä vai mennäänkö vielä eteenpäin?" Korviaan taivuttaen Hopeasiipi kuulosteli ja haisteli ilmaa. "Tuntuu ainakin siltä, että pian ei löydy enää mitään, jos tuo myrsky pääsee ylle."

Nimi: Kastetähti (Tuuliklaani)

16.01.2018 14:44
Kastetähti räpytteli silmiään yhä hämmentyneenä kissan sanoista. Ainakin nuori bengalikuvioinen soturi esitteli itsensä, hänen nimensä oli Lehtipisara. Kastetähti ei tahtonut vaikuttaa töykeältä, hän ei todellakaan ollut sitä, mutta nuoremman sanat hämmensivät häntä suuresti. Hänen korvansa luimistuivat hitusen ajatuksesta lähteä talsimaan Pimeän metsän kissojen maille. Toisaalta nummi muistutti häntä Tuuliklaanin maista, kuitenkin jokin siinä ei ollut aivan kohdallaan. Rauhallisuus, joka paikan yllä leijui hermostutti harmaaraitaista naarasta enemmän, kuin jos hän olisi nähnyt kauhuja ympärillään. Hän ei pitänyt tästä valheellisesta tyyneyden tunteesta.
"Hei Lehtipisara", Kastetähti tervehti toista kissaa, yrittäen ainakin pitää kiinni hyvistä tavoistaan, kun kaikki muu tuntui lipeävän hänen käpälistään. Hän tarvitsi jotain, mitä saattoi kontrolloida ja se jokin oli hänen omat hermonsa. "Voisinpa sanoa, että tapaamisemme on pelkästään mukava. Kuitenkin, olen iloinen siitä, että en ole yksin, vaikka onkin huolestuttavaa kuulla miten päädyit tänne. Toivon, että pääsemme takaisin." Päällikköä melkein hävetti kuinka huojentunut hän oli siitä, ettei ollut enää yksin.
Hän kurtisti kulmiaan mietteliäänä Lehtipisaran sanoille. "Kummallista. Luulisin, että saamme vielä selville tarkalleen, miksi olet täällä." Vaikutti siltä, ettei naaras itsekään tiennyt. Hänen puhuessaan sisaristaan ja klaanista Kastetähden täytti surumielinen kaipaus. Miten Tuuliklaani pärjäsi? Oliko Tulikaste selvinnyt? Entä Pohjantuuli? Luultavasti, sillä muuten hekin kai olisivat olleet täällä.
"Ti-tietenkin tulen mukaan", Kastetähti huomasi änkyttävänsä kiireesti ja lähti naaraan mukaan. Hän ei kuitenkaan aivan pysynyt toisen sanojen perässä. "Mutta odotahan nyt, selvittää Pimeän metsän suunnitelmat?" Hän tahtoi tietää tarkalleen, mitä Lehtipisara tarkoitti. Kastetähti itse olisi tahtonut keskittyä löytämään Tähtiklaanin ja pois pääsyn Pimeästä metsästä, jos se oli mahdollista. Mutta aikoiko Lehtipisara jotenkin estää Pimeää metsää enää tekemästä sitä, mitä varjokissat olivat viimeaikoina tehneet? Kastetähden päätä pyörrytti ajatuksien paljoudesta ja hän sulki hetkeksi siniset silmänsä. Hänen valkeat käpälänsä upposivat pehmeästi viileään nurmikkoon heidän kävellessään. Hän havahtui ajatuksistaan uudestaan Lehtipisaran puhuessa.
Hän pohti tovin Lehtipisaran sanoja Tähtiklaanista. "En usko", hän huokaisi sitten surullisena. "En ole nähnyt yhtään soturia täällä. Luulen, että mitä tapahtuikin, Pimeä metsä on ajanut heidät jonnekin muualle. Heidän on kuitenkin pakko olla jossain." Kastetähti huokaisi hiljaa. "He eivät olleet minua vastassa. Jos en tapaa heitä, en voi koskaan palata", harmaa naaras naukaisi hiljaa ja yritti peitellä sitä, kuinka tunsi palan nousevan kurkkuunsa ajatuksen myötä. Ei hän ollut valmis kuolemaan.
"Jos pystyit tulemaan tänne nukahtaessasi, luuletko että pääset heräämällä takaisin?" Kastetähti kysyi sitten ja vilkaisi naarasta vierellään. Hän pohti, olisiko järkevämpää yrittää saada Lentipisara takaisin ja unohtaa kaikki muu. Kenties pyytää viemään viimeinen jäähyväinen Kastetähdeltä?
Mutta eikö olisi parempi yrittää tehdä jotain klaanikissojen hyväksi, kerran he olivat siellä? Päällikkönä Kastetähti oli vannonut suojelevansa klaaniaan ja sen hän aikoi tehdä, niin hyvin kuin osasi, vaikka hän pelkäsikin. Hän työnsi pelkonsa taka-alalle mielessään ja veti syvään henkeä. "No niin, onko sinulla jokin suunnitelma?" Hän pysähtyi hetkeksi lähellä mäen lakea, yllättyen Lehtipisaran kysyessä oliko hänellä tuttavia Pimeässä metsässä. Hän räpytteli silmiään ja jatkoi matkaansa. "En... En tiedä." Hän tunnusti lopulta. "En nähnyt ketään minulle tuttua hyökkäyksen aikana, mutta se ei välttämättä tarkoita, etteikö heitä olisi siellä." Kastetähti pohti ääneen. Ainakin hän tiesi, että hänelle läheisimmät kissat olivat liittyneet Tähtiklaaniin. "Jos Pimeän metsän kissat voivat vahingoittaa eläviä kissoja, voivatko he vahingoittaa kuolleita?" Kastetähti kysyi ja katsoi Lehtipisaraan. Hänen kyntensä työntyivät esiin kävellessään ja painuivat nurmeen. Kysymys tuntui typerältä, mutta hän ajatteli Kastepisaraa ja Silmäpuolta, kaikkia muita, heidän olisi kuulunut saada viimein levätä, ei olla Pimeän metsän kissojen armoilla. Kastetähti puisteli päätään ja hetken viha näkyi hänen silmissään. Sitten se laantui, jättäen ne vain surulliseksi. Kuitenkin hänen kasvoiltaan näkyi nyt uusi päättävisyys. Itsesäälin aika oli ohitse. Nyt heidän tulisi päättää mitä tehdä. Kastetähti päätti seurata Lehtipisaraa, naaralla näytti kuitenkin olevan jokin Kastetähteä itseään selkeämpi päämäärä. "Entä sinulla? Onko kukaan tuttavasi Pimeässä metsässä?"

Nimi: Kadotushenki (Myrskyklaani)

16.01.2018 00:35
Lumitähden pyydettyä klaanilaisia jäämään luolastoon lepäämään, Kadotushenki päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tehdä niin. Monen viikon matkailu uusille reviireille oli tehnyt hänen jaloistaan inhottavan kipeät, että niillä ei tehnyt mieli kantaa mihinkään suuntaan. Ryhdistäydyttävä on kumminkin, kolli todennäköisesti tulee menemään johonkin partioon myöhemmin tai joutuu kunnostamaan leirin uuteen uskoon monen muun kanssa. Työ ei kuulostanut päässään houkuttelevalta, mutta laiskottelut ei ollut osana hänen arkeaan.
Loikoilu täällä ei tosin onnistunut hänen osaltaan, missään ei ollut mitään hyvää paikkaa. Äänet kaikuivat liian hyvin kissojen mölytessä omaansa. Kadotushenki ei ollut tottunut sellaiseen ja hiljaisempana veikkona hän tyytyi vaan istumaan odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta jokin sai hänen huomionsa muualle, joku nimittäin tuntui tuijottavan häntä. Kolli ei ollut aluksi varma olisiko hän vain vainoharhainen, mutta pienellä kurkistuksella selkänsä taa hän varmistui sen olleen vanhempi veljensä Paahdesielu.
Näin veljensä tuntien, Kadotushenki ajattelematta sen enempää tassutteli toisen kollin luokse korottaen kulmiaan hitusen. Hänen ilmeensä kertoi jo kaiken, eikä soturi koennut tarvetta kysyä veljeltään erikseen mikä oli vialla. Hän tuli velkensä pyytämäksi juttelemaan vain kahden kesken, mikä oli Kadotushengelle jo tuttu juttu. Jokin painoi Paahdesielun mieltä mitä luultavammin, joten lojaalina pikkuveljenä kolli seurasi toista ulos luolastosta. Raitis ilma tekisi terää muutenkin, monen kissan kanssa yhdessä suuressa luolassa oleminen sai ilman tunkkaiseksi.
Lumi pian tuntuen inhottavalta väliaikaisesti tassujensa alla, Kadotushenki jatkoi veljensä seuraamista tarkkailen hänelle yhä vierästä leiriä. Marmorikuvioinen kolli oli tottunut aika nopeasti muutokseen, mutta siinä eläminen saattaisi tuottaa hankaluuksia. Heidän reviiriään ei oltu vielä merkitykkään hänen tietääkseen. Ja näemmä veljenpoikansa Tervakynnen vahtimisesta huolimatta, kissojen jälkiä silti näkyi poistuneen luolasta kaksikon lisäksi. Hän ei ollut nähnyt keitä kyseiset saattoivat olla, mutta se ei häntä nyt jaksaisi kiinnostaa.
Odotellen Paahdesielun sanovan jotain, mutta mitään tapahtuvan, Kadotushenki päätti ottaa kysyjän roolin tässä tilanteessa.
"No? Mikä on?", kolli kysyi höristäen ainoaa jäljellä olevaa korvaansa tuulen puuskien takia. Ne eivät tuntuneet mukavilta, joten Kadotushenki sen edestä laski niitä taaksemmas.
Paahdesielun kysymys sai kollin korottamaan jälleen kulmiaan. Tuo tuli aivan puun takaa, mutta siihen oli jotain vastattava. Kolli ei halunnut jättää veljeään epätietoisuuteenkaan.
"Toki voit. Mikset sitten voisi?"

Nimi: Pisarakyynel (Taivasklaani)

15.01.2018 22:25
Pisarakyynel palasi saalistamisen jälkeen muiden luokse mukanaan vain kaksi vaivaista hiirtä. Loimutulellakin oli ollut mukanaan hieman saalista. He jakoivat saaliit muiden kanssa. Se ei riittäisi täyttämään nälästä kurnivaa vatsaa, mutta oli se parempi kuin ei mitään. Syömisen jälkeen puoliksi sokea naaras asettui makuulleen lepäämään samalla kuononsa etukäpälien päälle laskien. Pisarakyyneleen takkuinen,kullanruskea turkki oli pörhöllään kylmästä ja tämä yritti kietoa häntäänsä ympärilleen lämmittääkseen itseään. Sivusilmällä soturi huomasi Haavepennun menevän tiukasti kerälle ihan pensaan juurelle siinä toivossa, että siinä olisi suojaisampaa kuin muualla.
"Katsokaa Taivasklaanin kissoja!", kuului naukaisu joka sai Pisarakyyneleen pään ponnahtamaan ylös äänen suuntaan. Kissan jäänsiniset silmät, näkevä ja sokea, tapittivat herkeämättä Unentassua joka seisoi lähellä ukkospolun reunaa. Arpinen naaras höristi korviaan sekä haisteli kirpeää pakkas ilmaa, ja pian hänen kuonoonsa osui muiden Taivasklaanin kissojen tuttu tuoksu. Loimutulen innokas kutsu sai Pisarakyyneleen kömpimään jaloilleen ja puistelemaan lunta kiillottomasta turkistaan. Haavepentu kyhjötti apaattisen näköisenä paikoillaan kuin ei olisi kuullut Loimutulen kutsua. Pian pentukin nousi kankeille käpälilleen, mutta jäi tärisemään paikoilleen.
Pisarakyynel asteli raajojaan venytellen muita Taivasklaanilaisia vastaan, mutta seisahtui sitten vähän matkan päähän katselemaan tulijoita. Vaikka naaras oli iloinen nähdessään Tulenkipinän, Tulivaahteran, Herukkaviiksen, Lehtipuron ja kaksi pentua, ei hän iloiselta kuitenkaan vaikuttanut. Pian Haavepentukin kipitti hännänpää nytkähdellen muiden kissojen luokse. Pisarakyynel antoi näkevän jäänsinisen silmänsä tarkkailla hetken jokaista paikalla olevaa kissaa.

Nimi: Kanervakirjo (Tuuliklaani)

15.01.2018 22:08
Kanervakirjon kulmat painuivat v-kirjaimen malliseen kurttuun Myrskytuulen avatessa suunsa ja selittäessä, että asia oli vain "jotenkin niin". Se ei ollut kovin vakuuttunut vanhemman soturin perusteluista ilmestyä paikalle, sillä se myös olisi tahtonut olla ystäviensä kanssa kolmestaan, mutta samaan syssyyn arvostanut Myrskytuulen noudattavan Tulikasteen päätöstä siitä, että partioon nimeämättömät kissat jäisivät kunnostamaan leiriä.
"Kukaan ei johda tätä partiota. Teemme päätöksemme yhteistuumin -- ja saimme tehtäväksemme mennä vuoriston rajalle." Kanervakirjo ilmoitti sitten kohottaen uudemman kerran kulmaansa Tuiketuulen siirtyessä Piikkipaatsaman luokse. Yleensä se ei ajatellut moisia asioita, mutta nyt sille yllättäen syntyi tunne kuin se olisikin ollut kolmantena pyöränä veljensä ja Tuiketuulen välissä.
"Taitaa olla vain asennekysymys: minä ainakin olen väsynyt ja täysin puhki", Kanervakirjoi teki selonteon omasta tunnetilastaan hyvin suoraan, vaikka se ei olettanut Myrskytuulenkaan puhuvan täysin totta. "Totta kai! Tulikaste sentään luotti meidät kolmestaan partioon - uudet soturit!"
Kanervakirjo ei voinut olla röyhistämättä hieman vaaleanharmaata rintaansa kanervanpunaisten silmien tuikkiessa jopa hieman itsekeskeisesti.
"Kiitos neuvosta, mutta ei kiitos. Meidät määrättiin sinne, Myrskytuuli. Me myös menemme sinne." naaras pisti väliin lähes heti Myrskytuulen ehtiessä sanoa oman asiansa loppuun. Sen katse koveni aavistuksen kollin sanojen myötä, sillä Kanervakirjo ei voinut olla kuulematta toisen sarkasmintäyteistä, selvän peiteltyä sävyä kaiken glitterin alta.
"Menkäämme siis, eikä valiteta." se tuhahti vielä menettäen sen hienoisenkin iloisuuden häivän, minkä se oli äsken Piikkipaatsaman kanssa kokenut. Se tahtoi olla hyvä soturi, mutta Myrskytuuli yritti estää sitä noudattamasta käskyjä!
"Mitä mieltä olette Kastetähden tilanteesta? Näimme hänet loukkaantuneena ja täysin tajuttomana. Pitäisikö meidän huolestua?"

Nimi: Lehtipisara (Myrskyklaani)

15.01.2018 21:47
Kastetähti tuijotti Lehtipisaraa vastaan kovin unenomaisesti, mikä sai turhan suuren palan nousemaan nuoren naaraan kurkkuun. Oliko tämä Kastetähti laisinkaan? Eikö kukaan voisi auttaa sitä enää? Vanhemman ja kokeneemman - Tähtiklaani sentään, elävän!! - kissan kohtaaminen oli saanut sen hetkeksi rauhoittumaan, mutta kohta tilanne karkaisi taas käsistä, jos Kastetähti ei sanoisi mitään. Lopulta päällikkö kuitenkin avasi suunsa, vauhkoontuvan kissan helpotukseksi, mutta tuon sanat eivät tuoneet Lehtipisaran kaipaamaa lohtua.
"Olen! Olen! Nimeni on Lehtipisara. Miksi olemme täällä? Menin vain nukkumaan, löysimme tien vain uuteen leiriin!" Lehtipisara läiskäisi etukäpälänsä poskilleen järkyttyneenä.
"Niin... Niin...!" Kastetähden sanat alkoivat kuitenkin pian upota nuoren myrskyklaanilaisen tajuntaan. Pimeä metsä. Siksi se oli täällä! Tammikynsi, Pimeä metsä, sen oma isä, veljet ja sisko... Mutta siltikään se ei ymmärtänyt kaikkea. Asia liittyi jollakin tavalla Tammikynteen ja ehkä jopa Tähtiklaaniin, mutta miten?
"Otetaan siitä selvää, olenko hullu. Meidän täytyy liikkua. Pimeän metsän suunnitelmat on helpompaa selvittää täältä käsin. Tuletko mukaan?" Lehtipisara alkoi pikkuhiljaa järkeillä katsoen Tuuliklaanin päällikköä nyt varmemmalla mielellä. Sen vaaleat käpälät ottivat muutamia askeleita pois mustan virran rannasta kohti täynnä houkutuksia olevaa niittyä ja tuulen mystistä kuiskintaa. Edelleenkään Lehtipisara ei saanut tuulesta mitään selvää, mutta ehkä se saattoi olla onnellisempi sillä tavalla.
"Luuletko -- luuletko, että voisimme törmätä Tähtiklaaniin täällä?" nuori naaras kysyi pyyhkäisten etukäpälällään todella alhaalla roikkuvia, hieman itkupajulta näyttäviä oksia. Lehdet olivat kuin tummaa, lähes mustaa hopeaa.
"En tiedä mitään muuta kuin sen, että nukahdin siskoni viereen." Lehtipisara valehteli hieman jättäen kertomatta sen suuren totuuden siitä, miten se oli sukua koko sopan aloittajalle. Tammikynnelle.
"Onko sinulla Pimeässä metsässä yhtään tuttuja?" vaaleaturkkinen soturinaaras kysyi hieman henkilökohtaisemman kysymyksen, sillä jos ne eivät löytäisi Tähtiklaania, kokeilisi se ihan mielellään ensin jotain muuta tuttua kuin Tammikynttä.

Nimi: Hundred (Kulkukissa)

15.01.2018 21:26
Hundredin luistellessa välillä lennokkaasti alamäkeen Ghost tuntui varovan askeleitaan enemmän. Se sai kilpikonnakuvioisen tummaturkin hidastamaan omaakin tahtiaan, mikä näytti jokseenkin omituiselta Hundredin olemukseen kuuluessa kaikenlainen keveys ja ylimääräinen loikkiminen. Hetken aikaa naaras näytti jopa vakavalta violettien silmiensä katsetta myöten, kun se jättäytyi rauhallisesti Ghostin vierelle juttuamaan hieman kollin kanssa.
"Ehkäpä sitten pidän sinua käpälästä kiinni." Hundred naukaisi, mutta sen ääni ei ollut yhtä leikittelevä kuin aikaisemmin. Naaras oli jopa jännittynyt jouduttuaan ulos vuoristoon tällaisella säällä. Se odotti jonkun vain loikkaavan niskaansa myrskyn turvin.
Ghost ei ainakaan myöntänyt tietävänsä Vuoriklaanista mitään, mikä sai Hundredin luimistamaan korvansa vasten päälakea ja supistamaan suutaan neitimäisesti.
"En tiedä, mistä he tulivat, mutta he kutsuvat itseään Vuoriklaaniksi. Niitä johtaa joku Kipinäroihu, emmekä ole hänen ilmaantumisensa jälkeen saaneet rauhaa. Hyökkäyksiä siellä täällä ja suoranainen sotajoukko liikkumassa pitkin vuoria." Hundredin ääni muuttui loppua kohden murinaksi. Se ei selvästikään ollut tyytyväinen vieraiden kissojen olemassaoloon.
"Mutta toisaalta... jäävätpähän nyt sitten tänne." Hundred naukaisi viimeiseksi loikaten sitten erään alarinteen ylle kumartuvat kiven päälle. Sen luimistuneet korvat kääntyivät eteenpäin ja häntä heilahti kerran loivassa kaaressa ylös pysäyttääkseen armottomassa myrskyssä kulkevan joukon. Jos naaras olisi katsonut taaksepäin, ei se olisi myrskyltä nähnyt edes kaikkia tovereitaan.
"Käyn edellä katsomassa. Luulin näkeväni jotain liikettä." naaras ilmoitti tietäen vallan hyvin kuulostavansa vainoharhaiselta. Moni olisi varmasti luullut liikettä lumeksi, mutta Hundred ei ollut koskaan nähnyt mustaa lunta. Ja se oli nähnyt lunta paljon. Niinpä naaras loikkasi kiveltä lähes varomattomasti tuulenpuuskan armoille. Se ei kuitenkaan erehtynyt hyppäämään suorassa linjassa eteenpäin, vaan se suuntasi matkansa alaviistoon rinteen suuntaisesti. Tummat käpälät tömähtivät tukevasti lumiseen rinteeseen, mistä naaras sitten liukui vähän matkaa alamäkeen. Kuitenkin sen verran, että se katoaisi muiden näköpiiristä kokonaan.
Hundred ei nähnyt oikeastaan mitään. Vain ehkä ketunmitan pituinen matka sen edessä oli näkyvyydeltään hyvä, mutta lunta tuli tällä hetkellä jo niin paljon, että sen oli hankala päätellä ympäristöstään mitään. Tuuli tuiversi suoraan sivulta riuhtoen Sherardiita jaloiltaan mukaansa. Mikä inhottava sää lähteä matkantekoon -- edes Sacran takia.
Yllättävä liike kuitenkin sai Hundredin kiskaisemaan päänsä taaksepäin melkein niskansa reväyttäen. Lumimyrskyn keskellä oli... savua? Missä paloi? Miten tässä säässä muka edes paloi jokin? Ajatuskin oli typerä.
Hundred yritti haistaa jotain merkkejä noesta, mutta savu ei vaikuttanut olevan lähtöisin tulesta. Tuuli repi sitä mukaansa kuin mustaa tulta ja sai sen pian katoamaan takaisin myrskyyn. Se sai Hundredin hälytystilaan ja se oli juuri kääntymäisillään takaisin.
"Palatkaa takaisin --!!" naaras ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun jokin rysähti suoraan sen kylkeen saaden sen kaatuaman ja pyörähtämään vaarallisesti hyökkääjänsä mukana alarinteeseen. Hundredin sydän hyppäsi samassa kurkkuun, kun se tajusi menettäneensä jalansijansa kokonaan, eikä se täten kyennyt enää hallitsemaan laskeutumistaan. Se tunsi hampaiden niskanahassaan reuhtaisevan kerralla niin kovaa, että sen matkanteko kuitenkin tyssäsi. Samassa naaras - vaikka pyörällä päästään olikin - pyrki taistelemaan itsensä irti. Hundred ei siltikään saanut kunnollista otetta kullanruskeasta hahmosta, joka... savusi? Savusi! Violetit silmät levähtivät hämmästyksestä selälleen, ja samassa naaraan joukkojen epätoivoinen taistelun melske kantautui ulvovan myrskyn lävitse.
"Mikä sinä olet! Päästä minut irti, saasta!" Hundred rääkäisi vihaisena katuen heti sanojaan, kun hyökkääjä virnisti ja päästi irti naaraan niskanahasta. Naaras putosi samantien kollin otteesta suoraan pienen reunan ylitse noin pari ketunmittaa, missä se sitten tupsahti pehmeästi hankeen. Hundred ei ollut se vahvin taistelija, mutta hitto vie se ei kyllä jäisi odottelemaan tällaisen kohtelun jatkumista! Niinpä se kiskaisi naamansa ylös hangesta jaloilleen loikaten, mutta vain huomatakseen kullanruskean, savuksi paikoittain repeytyvän kissan loikkaavan varjoviittansa myrskyssä hulmuten alas kiveltä.
"Tahdon sinun vievän viestin järvelle; ja tämä on viestimme." kolli murisi tyhjät, mustiksi tummuneet silmät pohjattomina tuijottaen, minkä jälkeen Hundred joutui taisteluun hengestään. Se yritti saada vastustajastaan uudestaan otetta, mutta kynnet pyyhkäisivät savuavaa verhoa myrskytuuleen, jokaisella yrityksellä kovin avuttomasti. Naaras saattoi tuntea verensä tirskahtavan haavoistaan, joita kullanruskea kissa sille repi, mutta vastaan taisteleminen kävi lähes mahdottomaksi.
"Ghost!!" kilpikonnakuvioinen naaras yritti myrskyn lävitse huutaa. "Vie muut turvaan!"
Hundred ei kuitenkaan saanut lausettaan loppuun, kun myrskyn ujellus yllättäen olikin kovin ääni, minkä se kuuli. Hangessa ei ollut edes käpälänjälkiä, eikä mailla halmeilla ollut ristinsieluakaan. Hundredin violetit silmät räpsähtivät kerran sen maatessa kyljellään selkä alarinteeseen päin kääntyneenä. Varjot olivat lähteneet. Mutta miksi?
"Liikettä! Onko kukaan loukkaantunut pahasti? Järjestäytykää!" se ulvoi käskyjä odottaen jotain tapahtuvaksi.

Nimi: Ikuisuusyö (Tuuliklaani)

15.01.2018 20:25
Hopeasiiven reaktio ja vastaus saivat Ikuisuusyön naurahtamaan epätavallisen pehmeästi siihen nähden, miten tumma ja ehkä karheakin sen ääni todellisuudessa oli. Turkoosit silmät näyttivät syvän huvittuneilta, eikä se pukenut sen parin sekunnin ajan tummapiirteistä kollia ollenkaan. Ikuisuusyö ei kuitenkaan jatkanut aiheesta jättäen tahallaan painokkuuden leijumaan ilmaan; oliko Hopeasiivellä syytä pelätä klaanitoveriaan? Himpun verran... ehkä.
Ikuisuusyö ei kamalasti pitänyt Hopeasiiven hiljaisuudesta ja sen saattoi huomata vääntyilevästä hännänpäästä. Naaras ei tainnut olla samaa mieltä soturitoverinsa kanssa Tulikasteesta, mikä siivitti Ikuisuusyön vaihtamaan taktiikkaa.
"Ehkä hän ei herää ollenkaan", Kastetähti siis. "Henkimaailmassa on jokin pilalla. Ja me kunnostamme leiriä."
Ikuisuusyö kohotti toista kulmaansa kuin kysyen "mitäs siihen sanot?", vaikka se ei puhunutkaan ääneen.
Hopeasiipi kallisti hieman päätään kertoen oman mielipiteensä asiasta, mutta Ikuisuusyö puristi huulensa napakasti yhteen kuin olisi maistanut jotain hapanta.
"Uskallan olla hieman eri mieltä. Monet menevät siitä, mistä kaatunut runko on matalin. Jotkut taas menevät vahvuuksiensa perässä vain omaksi hyväkseen." kolli ilmoitti antaen naaraalle ehkä hieman lisää mietittävää. Ikuisuusyö oli vahvasti omaa mieltään asioista, mutta se ei ehkä ilmoittanut itsestään niin kovaan ääneen kuin olisi voinut. Sillä oli hitusen suostutteleva tapa edetä keskustelussa, eikä nyt välttämättä puhuttu siitä hyvästä tavasta. Se eteni varoen.
Hopeasiiven sanat kuulostivat jokseenkin loukkaantuneilta, vaikka tuon sävy ei ollutkaan. Ikuisuusyö ei ehkä olisi tarvinnut naaraan siirtymistä puolustuskannalle.
"Heikko lenkkisi voi olla kriittisessä paikassa ja muurisi murtua hyvinkin pian. Se on syöpynyt ajan saatossa turhan paljon." Ikuisuusyö ilmoitti tasapaksuun sävyyn, eikä se suinkaan tarkoittanut itseään puhuessaan. Hopeasiipi siirtyi sitten pahoittelemaan, mikä sai kollin tuhahtamaan tummasti.
"Se hetki tuli ja meni; ei ole syytä pyydellä anteeksi. Kerroit vain mielipiteesi." soturikolli kohautti lapojaan siirtyen sitten lähteäkseen ulos leiristä. Hopeasiivellä oli aikaa pistää pieni protesti väliin, mikä ei kuitenkaan saanut Ikuisuusyötä hidastamaan tarkoituksella arvokkaaksi korostettua askellustaan.
"Totta kai meitä tarvitaan leirissä, mutta olen siitäkin varma, että työntekijät tahtovat nyt heti jotain syötävää, etkö sinäkin?" Ikuisuusyö maukaisi pujahtaessaan mustaa turkkiaan repivien piikkiherneiden läpi ulos leiristä.
"Tulikasteella ja niillä nuorukaisilla kestää turhan kauan." kolli jatkoi kuin huomauttaen asiasta. Se ei ollut itse huolestunut, mutta se loi huolenaiheen Hopeasiivelle. Missähän partiot viipyivät, hmm?
"Aivan, ymmärrän. On mukavaa saada päättää omista asioistaan, vai mitä?"
Kollin turkoosit silmät vilkaisivat Hopeasiipeä syrjäkarein. Sen olisi saattanut nähdä hymyilevän puolittaisen vinosti, jos se olisi kääntänyt kasvonsa suoraan soturittaren suuntaan. Sen sanojen takana vilisi niin paljon merkityksiä, että niistä kaikista ei varmasti päässyt heti edes kärryille. Mutta Ikuisuusyö antoi Hopeasiivelle aikaa sulatella kaikkea kuulemaansa, eikä se vaatinut vastauksia edes heti tänään. Se kuitenkin tahtoi pistää pyörät pyörimään mahdollisimman nopeasti.
"Ehkäpä. Olen käsittänyt kuitenkin niin, että soturit suojelevat klaaniaan - kaikilta mahdollisilta vihollisilta." se lisäsi viimeisen lauseensa kuin ohimennen jatkaen sitten tasaista käyntiään kohti koskeanlaskupaikkaa ja jokien haaraa. Vuoret jäivät suorassa linjassa kaksikon taakse niiden tummien siluettien piirtyessä vasten valkoista hankea. Vuorenhuippuja peitti nyt niin sankka ja raskas pilviverho, että lumimyrskyn saattoi arvata pyyhkäisevän pian laakson ylitse. Tuuli oli voimistunut hieman, vaikka hiutaleet täällä alhaalla leijailivatkin vielä rauhalliseen tahtiin.
"Entä oletko nyt onnellinen?" kolli tiedusteli väliin ennen kuin Hopeasiipi ehti lausua oman kysymyksensä Ikuisuusyölle. Naaraan sanat saivat Ikuisuusyön kuitenkin harkitsemaan seuraavia sanojaan kahdesti. Eihän se voisi suoraan möläyttää, että Kastetähti saisi mädäntyä aloilleen ja Tulikasteen se tahtoi hukuttaa jokeen.
"Ei varsinaisesti. Mutta kaikkihan on mahdollista..."

Nimi: Tiikerimieli (Luopio)

15.01.2018 19:16
Juovikas kolli oli jo jonkin aikaa sitten asettunut aloilleen hänelle aivan tuntemattomalle seudulle. Ja hän lähinnä lähetti kuvitteelliset kiitoksena neljälle klaanille, jotka löysivät sen luopion puolesta näin kirjaimellisesti. Hänellä ei ollut tosin pesäkoloa, jonne voisi tuupata itsensä karujen kylmien yön ajaksi uinumaan. Näin lyhytturkkisena kissana välillähän sitä tulee pakkasen puremaksi, ja kolli valehteli jos väittäisi kestäneensä tähän asti kaiken lehtikadon ajan tuomat kurjuudet.
Pimeys oli kaartanut taivaankamaran pilvineen tiputellen pieniä lumisia hiutaleita tiheään tahtiin. Viima oli luopion nahkaa nakertavaa ja se tuntui todella inhottavalta. Hän oli juuri saapunut pakkasen kovettamalle matalavesisen puron ylittämällä, ja hänen jalkansa eivät olleet elämänsä parhaimmassa kunnossa sen jälkeen. Kostunut turkkinsa oli huurtunut selvästi ja todennäköisesti jalkansa jäätyisivät siihen paikkaan, ellei Tiikerimieli pysyisi liikkeessä. Hänen tulisi löytää edes joku tuulensuoja, mikä voisi vähäsen helpottaa tilannettaan. Kolli oli myös varautunut törmäävänsä klaanikissaan tai pariin melko tuoreiden ylimääräisten tassunjälkien perusteella ja jos hänen hajuaistinsa ei ollut väärässä, kyseessä saattoi olla Varjoklaani; tuo klaani, mistä luopio oli syntyjään. Tiikerimieli ei ollut törmännyt hetkeen kyseisen klaanin jäseneen, lukuunottamatta tuota harmahtavaa naarasta jonka kuva hahmottui kollin mieleen sekä näkökenttäänsä.
Hän oli näköjään taas törmännyt kyseiseen naaraaseen, Hopeatuhkaan jos kollin hyvä muisti ei pettäisi pahemman kerran. He onnistuvat aina tapaamaan toisensa aivan odottamatta, joten juovikas kissa ei koe yllättyneensä enää. Kookas varjoklaanilainen soturi nuoleskeli käpäliään suuren neulasia tipputelevan kuusen juurilla omassa rauhassaan. Tiikerimieli ehti jo arvella toisen seurassa olevan joku muukin, mutta totesi väitteen vääräksi hetken sivusta tarkkailun jälkeen. Vahvan Varjoklaanin ominaishaju liihotteli kollin luokse kuin
"Näemmä löydämme toistemme luokse enemmän kuin kerran", kolli naukui matalasti ja askel kerrallaan lähestyi toista odottamatta mitään erikoista reaktiota tuttavaltaan. Hopeatuhkan tuntien, hän ei ole koskaan ollut mikään ilomielisin kissa johonka voisi metsässä tähän aikaan yöstä tavata jutellakseen. Olisiko toinen erilainen klaaninsa kissojen seurassa? Ajatus kiehtoi luopiota salaisesti sisimmässään.
"Hei vain, Hopeatuhka."

Nimi: Paahdesielu (Myrskyklaani)

15.01.2018 18:53
Teräväilmeiset silmät siristyivät uutena leirinä toimivan luolan pimennossa, kun Paahdesielu vaihtoi istuma-asentoaan paremmaksi. Soturi oli asettunut luolan kauimmaiseen nurkkaan syvennykseen, mitä se piti sopivimpana sotureiden pesäksi. Lehtipisara ja Iltahehku olivat siitä muutaman ketunmitan päässä, eikä Paahdesielu siis voinut olla kuulematta noiden hetkeä aikaisemmin käymää keskustelua. Se sai kollin miettimään koko tilannetta entistä hartaammin, ja sinivihreät ovaalit etsimään kiintopisteekseen Kadotushengen. Paahdesielu tuijottaisi veljeään niin pitkään selkään, että tuo tuntisi selkäpiissaan hyytävän tarkkailluksi tulemisen tunteen. Kolli ei kehdannut herättää äänellään kaikkien huomiota, joten se toivoi veljensä ymmärtävän yskän. Soturilla oli asiaa toiselle. Jos Kadotushenki saapuisi hiljaisen sisarensa vierelle, luimistaisi Paahdesielu korvansa ja avaisi suunsa hiljaiseen sihahdukseen.
"Meidän täytyy puhua. Kahden." kolli ilmoitti painokkaasti vilkaisten sitten Tervakynttä, joka oli juuri laskenut Kultapiiskun ja Punakiven suoraan ohitseen. Tummaturkkinen soturi ei todellisuudessa tainnut välittää, kuka luolasta poistui ja kuka sinne saapui, Paahdesielu huomioi. Normaalisti se olisi rynnännyt läksyttämään poikaansa, mutta tässä ja nyt Tervakynnen välinpitämättömyys oli vain hyväksi. Niinpä Paahdesielu oikaisi voimakkaat jalat alleen lähtien hiljaa mutta varmalla asekeleella pujottelemaan nukkuvien kissojen halki kohti uloskäyntiä. Tervakynnen kalpeankeltainen katse näytti lähes säikähtäneeltä, niin häpeävä se oli Paahdesielun astellessa hieman murhaava katse poikaansa luotuna tuon ohitse. Mutta niin tai näin, hieman matalasta uloskäynnistä yltyvään lumisateeseen pyyhältäen Paahdesielu katsahti ympärilleen. Metsä oli pimeämpi paikka kuin kolli oli muistanut, mutta se ei voinut antaa kyseisen seikan nyt vaivata. Soturi mittaili maastoa katseellaan jonkin aikaa, havaiten viidet eri jäljetkin, joten yhdenkään vanan suuntaan se ei lähtenyt, vaan suoraan kiertämään leiriluolan kätkevän kiven suunnatakseen itäiseen osaan.
Ulkona oli todella kylmä siihen nähden, että klaanikissat olivat tottuneet julmiinkin sääolosuhteisiin. Vuorilta armottomasta vuoryvä lumimyrsky iskisi pian vesiputouksen yläjuoksulla sijaitsevaan laaksoon kaikella mahdillaan. Sitähän Paahdesielu ei tiennyt, vaikka se saattoikin aistia myrskyn vivahteen metsään puhaltavassa tuulessa.
Mahdollisesti pitkän hiljaisuuden jälkeen - jos Kadotushenki ei olisi sanonut mitään - ryhtyisi Paahdesielu jälleen puhumaan. Se ei pysähtynyt, vaan harppasi paksussa hangessa törröttävän risun ylitse.
"Voinko minä luottaa sinuun, Kadotushenki?" Paahdesielu aloitti suomalla veljelleen sinivihreää katsettaan.

Nimi: Vaahterahalla (Myrskyklaani)

14.01.2018 20:23
Työnnettyä punaturkkisen ketun sivummalle ja annettua huomattavasti lisäaikaa kaksikon paeta, hän oletti kummankin tottelevan edes jotenkin. Maa heidän allaan oli sen verran liukas ja kivinen, että se saattaisi haitata pedon takaa-ajoa. Kissat olisivat voineet etumatkan tavoittaessa miettiä kuinka päästä siitä eroon muillakin konstein. Vaahterahalla kurtisti kulmiaan huomattavasti Punakiven sekä Kultapiiskun väittäessään toisin sanomatta tosin mitään, vaikka mieli sanoikin toisin. Ketun kavutessaan ripeästi takaisin jalkojensa varalle pilkistellen kellertäviä hampaitaan, kokenut soturi perääntyi hieman varautuneena pahimpaan.
[En olisi jäänytkään...], naaras vastasi Punakivelle mielessään hieman tympeämpään sävyyn kuin yleensä. Normaalisti Vaahterahalla näyttää muille ystävällisempää ja helpeämpää puolta, mutta tälläisissä tapauksissa hänen hermonsa ovat kireämmällä. Sen saattoikin jo lukaista soturin olemuksesta.
Raidallinen naaras tulkitsi punertavan ruskean kollikissan puheita ja käsitteli sen tuumien lävitse mietteissään. Hän oli vahingoittanut kettua, mutta ei tarpeeksi. Peto vain jatkoi ovelia hyökkäyksiään kissoihin, se ei luovuttaisi ennen kuin olisi saanut yhden heistä päivällisekseen. Ajatus karmi kokenuttakin soturia, mutta hänen valvovien silmien alta ketään nuorempaa yksilöä ei vietäisi kuoleman kielille. Sen hän jo päätti hypättyään tähän väliin.
Löytämättä hyvää hetkeä loikata koiraeläimen kimppuun, naaras alkoi vain tottumaan ajatukseen huiskia pörhistynyttä pitkää häntäänsä kettua päin. Sillä oli ehkä tarkoitus saada ketun huomio itseensä Punakiven sijasta, mutta se ei tähän asti toiminut yhtä hyvin kuten Vaahterahalla olisi olettanut. Mutta tilan vähän avarruttua kulmastaan, hän sihahtaen porasi kyntensä ketun luisevaan takajalkaan ja upotti hampaansa olennon jännittyneeseen lihakseen. Sen korvia särkevä karhea vingunta ei kuulostanut lainkaan mukavalta. Vaahterahallan suuret korvat luimistuivat kasaan kallonsa taakse ja kurja maku suussaan perääntyi vielä kun olisi aikaa. Kettu saattaisi minä hetkenä ottaa juuri hänet kohteekseen. Punakiven yrittäessä tuupata soturia sivummalle, Vaahterahalla upotti kyntensä liukkaaseen maahaan aivan tarkoituksella. Hän ei halunnut paeta, ei vielä. He saivat kiivetä puun suojiin ensin, Vaahterahalla hoitelee ketun miten parhaammaksi näkee.
"Menkää te edeltä, tulen perässänne", harmahtava kissa ärähti vaaleiden hampaidensa väliköstä ja odottelematta hyppäsi ketun kasvoille. Aikeissaan olisi ollut puhkaista pedon kellertävä silmä siinä heti paikalla, mutta hampaansa olivatkin uponneet sen silmäkulmaan oikean kohteen sijasta. Häirittyä naaras sai sitä ainakin, mutta ketun oveluus ja raju rimpuili voitti tällä kertaa. Kynnet eivät olleet tarpeeksi syvällä pedon nahassa. Vaahterahalla löysi pian itsensä lennähtäneenä maahan mahalleen ja tajuamatta kivun yhteydessä väistää, hän oli aivan ketun oma. Punaturkkinen hirviö oli pureutunut kiinni kissan pieneen päähän ja kipu, mitä tunsi silloin muuttui aivan sietämättömästi. Soturi ei kyennyt kasata ajatuksiaan kasaan enää ja hänestä pääsi ulos vain surkeaa kivualista rääkäisyn puuskia roikkuessaan ketun avonaisessa kidassa. Muutama pedon hampaista porautuivat inhottavasti naaraan toiseen silmään, lämmin veri pulppusi hänen poskeaan pitkin ja naaraan näkökenttä peittyi puoliksi aivan mustaksi. Hänen silmänsä oli puhjennut. Vaahterahalla haukkoi voimakkaasti henkeään yrittäen taistella otusta vastaan, mutta se pahensi asiaa. Kettu puri vain kovempaa ja hänestä tuntui kallonsa halkeavan kahtia porautuvien hampaiden määrästä. Tassunsa eivät edes koskettaneet tuttua maankamaraa enää ja riuhtominen oli melkein mahdotonta, mutta kettu ihme kyllä alkoi hellittämään otettaan. Vaahterahalla ei tiennyt miksi, mutta hän ei arvellutkaan tämän olevan vielä ohi osaltaan. Kettu tekisi kaiken mitä voisi tappakseen hänet.
Soturi kohtasi taas tutun ja turvallisen maan ketun viskattua hänet kauemmas itsestään. Hyvä kivunsieto oli kääntynyt hänen puolelleen ja pääsi ripeäasti, mutta huterasti takaisin omille jaloilleen. Lumi tassujensa alla värjäytyi nopeasti punaiseksi tiputtelevasta verestä, mutta sitä ei saisi jäädä nyt ihmettelemään. Hengittäen raskaasti, Vaahterahalla kohtasi ketun nälkäisen katseen uudestaan, tarkemmin ottaen se näytti vielä nälkäisemmältä mitä aikaisemmin. Kissan veren maku kidassaan oli tehnyt pedosta varmasti vielä hyökkäävämmän mitä aikaisemmin oli ollut. Se oli kuin varma tulevasta voitostaan olemuksestaan päätellen. Naaraskissan sydän sykki voimakkaasti kehonsa sisällä ja tuntui siltä, että se pettäisi pian pelosta tai sitten aivan muusta. Pelko luultavammin johtuisi siitä, ettei Vaahterahalla nähnyt ympäröivää maailmaa enää samalla tavalla. Toinen sinisestä silmäparistaan ei auennut milliäkään ja siihen sattui suunnattomasti pelkästään yrittämällä. Omaksi tuurikseen hänellä oli vielä toinen jäljellä, mutta kasvojensa yli muodostunut leveä syvä haava olisi voinut mahdollistaa senkin puhkeamisen.

Nimi: Hopeatuhka (Varjoklaani)

14.01.2018 19:32
"Sinun kannattaisi varmaan mennä lepäämään, että jaksat sitten harjoitella huomenna", vanha soturi naukaisi juuri nimitetylle oppilaalleen yrittämättä edes hymyillä. Semmoinen olisi epätavallista ja outoa hänen kaltaiselleen vakavalle vanhukselle. Täten hän tyytyi pelkästään heilauttamaan häntäänsä hyvästiksi ja käänsi sitten selkänsä nuorukaiselle lähtien talsimaan vastakkaiseen suuntaan.
Hopeatuhka oli elänyt kauan luopiona ja tunsi kaipaavansa omaa rauhaa juuri nyt. Luolastot ja klaanikissojen paljous saivat hänen olonsa jotenkin nurkkaan ahdistetuksi eikä ylpeä naaras halunnut olla hiiren roolissa. Hän vain halusi hetkeksi pois kaiken hälinän seasta ja päättää lähteä haukkaamaan raitista ilmaa jonnekkin rauhallisempaan paikkaan leirin ulkopuolelle. Kylmä tuuli ja jäiset hiutaleet piiskasivat vasten hänen arpeutuneita kasvojaan ja vanha naaras tiesi ettei haluaisi jäädä kallioille ja joutua tuulen tempaamaksi jonnekkin kaukaisuuteen. Hopeatuhka muisti heidän matkansa leiriin ja tiesi sen läheisyydessä sijaitsevan havumetsä. Siellä olisi mukavasti suojaa ja kuusien ansiosta vähemmän kahlattavia kinoksia.
Naaras piti päänsä alhaalla suojaten ainoaa näkevää silmäänsä kylmältä jääsateelta ja antoi käpäliensä johdattaa häntä alas kalliota korkeita puita kohti. Varjoklaanin reviireillä oli aina ollut metsää ja onneksi sitä oli tännekkin mahtunut edes yhden tilkun verran. Hän ei olisi kestänyt aukeita niittyjä, mitä tuuliklaanilaiset oudosti suosivat. Havumetsät loivat tietynlaisen turvan ja kodin tunteen. Hopeatuhka ei muuten heidän uutta reviiriään kutsuisi kodiksi ja olisi mielellään valinnut jonkun toisen paikan, mutta minkäs hän sille mahtoi.
Mieltä stressaavat asiat kuitenkin unohtuivat pian, kun hän saapui kuolettavan hiljaiseen metsikköön. Siellä ei tuullut ja vain muutama lumihiutale läpäisi suojaisten oksien verhon. Havumetsässä oli huomattavasti synkempää, mutta parempi sekin kuin upottavat hanget ja kylmä viima. Hänen koviksi karaistuneet anturansa olivat jo täysin tunnottomat ja vanha soturi hyppelehti istumaan läheisen kuusen isojen juurien päälle pystyäkseen nuolemaan jäätyneitä tassujaan kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa.

Nimi: Punakivi (Myrskyklaani)

14.01.2018 18:34
Punakivi oli valmis puolustamaan itseään, kun hänen eteensä hyppäsi varjo. Harmaa turkki pörröisenä ketun kimppuun oli hyökännyt toinen Myrskyklaanilainen. Punakivi yllättyneenä katsoi naaraan kaapivan kettua, saaden sen perääntymään hetkeksi. Naaraan hypätessä pois Punakivi tunnisti tämän Vaahterahallaksi.
"Vaahterahalla! Miten-?!" Punakivi aloitti kysymään, mutta jätti lauseen kesken. Myöhemmin olisi kysymysten aika. Nyt heidän pitäisi huolehtia ketusta.
Vaahterahalla käski heidän paeta ja Kulpiisku huudahti vastalauseen. Punakivi puri hammasta ja katsoi nopeasti ympärilleen. Kettu näytti olevan yksin, he voisivat hyvin pärjätä sitä vastaan yhdessä.
"Älä ole typerä! Emme jätä sinua yksin tuon ketun luokse!" Punakivi ärähti ja loikkasi kiinni ketun kuonoon. Hän tarttui kynsillään ketun korviin ja piti kovaa kiinni, kun kettu heilautteli päätään puolelta toiselle. Muristen ja sihisten Punakivi repi minkä kykeni. Hän loikkasi sivuun kun huomasi ketun nopean tassun lähestyvän. Hän loikkasi irti ketusta, eikä tassu ehtinyt kuin koskettaa häntä nopeasti. Taitavasti tassuilleen laskeutuen Punakivi kaarsi selkäänsä ja viiskoi häntäänsä ketulle.
Katsettaan irrottamatta ketusta Punakivi huusi. "Emme voi paeta! Näin nälkäinen kettu vain seuraisi meitä ja saattaisi päästä leiriin! Yhdessä me voimme voittaa tämän!" Hän tahtoi antaa kahdelle muulle rohkeutta ja uskoa, sillä nyt ei ollut oikea aika kenenkään jähmettyä pelosta.
Kettu viskoi päätään puolelta toiselle, vikisten Punakiven rikkomien korvien painuessa päätä vasten. Hampaat paljaana kettu tuijotti heitä varuillaan. Se selvästikin huomasi, että he eivät olleet mikään helpoin saalis. Punakivi yritti kerätä ajatuksiaan ja katsoi nopeasti ympärilleen. Puut heidän ympärillään olivat korkeita ja pinene huurteen peitossa, joten myös mahdollisesti luikkaita. Punakivi uskoi omaan kykyynsä kiivetä puuhun kuin puuhun, mutta ei tiennyt ollenkaan kahden muun taidoista.
Kettu taisi huomata hänen keskittymisensä herpaantuneen, sillä se hyökkäsi tassut liukkaalla maalla liusuen. Punakiven silmät suurenivat ja hän pikaisesti oli loikkaavinaan sivuun, kun tassut liukuivat maata vasten. Hyppy jäi keskenäiseksi ja Kettu sai otteen toisesta hänen takajalastaan. Punakivi ähkäisi ja kolahti maata vasten. Sihisten hän potkaisi kettua suoraan kuonoon, saaden sen päästämään irti. Punakivi kierähti ympäri ja sai hieman etäisyyttä hänen ja ketun väliin.
Ei muutakaan voinut. Punakivi huudahti ohjeen kahdelle muulle soturille. "Puut! Kiivetään puihin! Voimme johdattaa sen pois reviiriltämme, jos se lähtee seuraamaan! Emme me voi juostakaan!"
Punakivi antoi kahdelle muulle aikaa hyppäämällä suoraan kettua kohti. Hän tarrautui ketun lapoihin ja taisteli kuin raivotautinen. Kettu sai kuitenkin heitettyä hänet pois suoraan lähelle Vaahterahallaa. Kettu tuli suoraan perässä ja Punakivi äkkiä pukkasi naaraan suojaan, loikaten äkkiä perässä."Varo!" Punakivi älähti varoittavasti, sihisten naaraan vierellä hampaat irveessä. Heidän pitäisi päästä puhuihin!

Nimi: Kultapiisku (Myrkyklaani)

14.01.2018 17:41
Hän sai huokaistua helpotuksesta Punakiven suostuessa lähtemään. Ilmassa leijaileva haju sai Kultapiiskun sydämen pamppailemaan jännityksestä ja nosti niskakarvatkin pystyyn tehden hänen olonsa epämukavaksi. Kuviollinen soturi lähti jo kiipeämään liukasta mäkeä ylös seuraten heidän aiempia jälkiään, mutta kollin sanat saivat hänet pysähtymään. Kerran Kultapiisku veti syvään henkeä keskittyen ilman maistelemiseen ja hänen meripihkanväriset silmänsä rävähtivät auki. Punakiven huudahdus vahvisti hänen pelkonsa. Inhottavan kitkerä tuoksu oli peräisin ketusta. Vaikka kyseistä otusta ei näkynyt vielä missään, se oli selvästi oleskellut täällä aikaisemminkin.
Kultapiisku oli jo lähtemäisillään pinkomaan karkuun jäistä mäkeä pitkin, mutta pusikon rapina kertoi heidän vihollisensa löytäneen heidät. Punakivikään ei näyttänyt enää lähtevän minnekkään.
"Me emme pärjää sille kahdestaan", myrskyklaanilainen naukaisi epätoivoisena, pelon kuristaessa hänen kurkkuaan päästäen hädintuskin mitään ääntä lävitseen. Naaras tiesi millaista oli taistella näin suuria villipetoja vastaan. Myrkyklaanin entisellä reviirillä käydyssä ilvestaistelussa hänelle oli jäänyt seurauksena arpia, jotka eivät olleet lähteäkseen. Hän oli lähestulkoon kuollut silloin eikä haluaisi kokea samaa uudelleen tai nähdä, kun Punakivi menettäisi henkensä. Kettu oli kyllä paljon vaarattomampi kuin ilves, mutta se ei tehnyt tilanteesta turvallisempaa. Lehtikadon aikaan punaturkkinen koiraeläin oli luultavasti hyvin nälkäinen eikä halunnut päästää juuri löytämäänsä ateriaa karkuun.
Kultapiisku nielaisi kuuluvasti ja jähmettyneenä paikoilleen tuijotti kettua suoraan silmiin tuon lähestyessä hyökkäys aikeissa. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Tuntui kuin yhtäkkiä hän olisi unohtanut, miten näyttää kyntensä ja taistella. Juuri silloin hänen emonsa ilmestyi paikalle ja hyökkäsi nälkäisen pedon kimppuun kaataen tuon lumihankeen saaden ketun ulvaisemaan.
"En aijo jättää sinua", bengalikuvioinen soturi intti emolleen vastaan tietämättä vieläkään, mitä tehdä. Pitäisikö kaikkien paeta vai taistella?
"Me kaikki kerkeämme vielä karkuun. Tule!"

Nimi: Hopeasiipi (Tuuliklaani)

14.01.2018 01:32
Kolli makeasti kysyi, pelkäsikö hän tätä. Hopeasiipi vilkaisi kolliin ja oli hetken hiljaa, ennenkun mutisi. "Onko minulla syytä olla?" Tumma kolli oli vahva, sen asiti sokeakin, mutta tämähän oli hänen oma klaanilaisensa. Hopeasiivi ei tahtonut ajatella, että hänen täytyisi pelätä toista. Kunnioittaa vanhempaa soturia kyllä, mutta että pelätä? Ei, hän ei pelännyt toista. Se näkyi hänen katseestaan, ainakin Hopeasiipi toivoi niin. Sivosti hän suoristi selkänsä ja käänsi katseensa taivasta kohti.
Ikuisuusyö kertoi hänelle oman mielipiteensä Tulikasteesta ja parantajan toiminnasta. Se sai Hopeasiiven väräyttämään viiksiään yllättyneenä ja vilkaisemaan kolliin. Niinko Ikuisuusyö ajatteli? Mutta Tulikastehän oli heidän varapäällikkönsä, eihän hän nyt voisi mitenkään.. Ei, Hopeasiipi oli varma, että varapäällikkö olisi uskollinen, siksi tämä oli saanut korkean asemansa. Hopeasiipi ei sanonut mitään, kunnioittaen toisen omaa mielipidettä, vaikka ei ollutkaan samaa mieltä.
Hopeasiipi painoi häntänsä alla kynnet maahan. Hän toivoi niin, että klaanin päällikkö olisi kunnossa. "Ehkäpä niin. Enpä tiedä... toivotaan vain, että Kastetähti palaa pian tehtäviinsä, jos ei niihin vielä kykene. Klaani tarvitsee vahvan päällikön. Eikö niin?" Siniset silmät hohtaen Hopeasiipi vilkaisi Ikuisuusyötä. Vanhempi soturi olisi varmasti kokeneenpi tällaisista asioista kuin hän.
Hopeasiipi kallisti päätään kollille. Vai lajitella? Mutta niinhän se hieman olikin. "Joissain asioissa kyllä. Kyllähän klaanissakin toiset ovat parempia toisissa asioissa kuin muut. Me menemme vahvuuksiemme perässä." Pimeän metsän tullessa puheeksi Hopeasiipi peitteli puistatusta. Hänen katseensa koveni hetkeksi toisen epäillessä hänen uskollisuuttaan siitä, oliko hän tastelussa mukana. "Tietenkin olin. Muistan sen, enkä tule varmasti koskaan unohtamaan. Mutta virheistä oppii ja tiedämme odottaa nyt heidän hyökkäystään minä hetkenä hyvänsä." Hopeasiiven katse pehmeni selittäessään. "Keräämme ruokaa klaanille ja kunnostamme leiriä. Meidän tulee luottaa toinen toisiimme, niin ei ole hätää. Yksi heikko lenkki voi murtaa koko muurin, niinhän? Meidän on oltava vahvoja."
Ikuisuusyö näytti pahastuneen Hopeasiiven puolustaessaan itseään veljensä tekoja vastaan. Hopeasiipi säpsähti ja kurotti tassuaan kollia kohti, mutta veti sen sitten takaisin. "A-anteeksi... en tarkoittanut kuulostaa röyhkeältä tai mitään.. Ajattelin vain, että sinulla olisi jotain sitä vastaan, että en yrittänyt estää häntä metsästämästä." Jokin siinä tavassa, kuinka Ikuisuusyö sanoi 'Tulikasteen klaanin' särähti ikävästi Hopeasiiven korvassa, mutta hän arveli tuumimansa vain väärin.
Hopeasiipi katseli kun tumma kolli venytteli itsensä pitkäksi ja kuunteli tämän sanat, kun kolli pomppasi yhtäkkiä jaloilleen ja lähti tallustamaan uloskäyntiä kohti. Hopeasiipi epäröi hetken, mutta loikki sitten pesään. "Tuota.. oletko aivan varma, että meitä ei tarvita leirissä? Niin moni kun on jo lähtenyt ulkopuolelle..." Hopeasiipi epäröi, mutta seurasi kollia.
Ikuisuusyö uteli hänestä ja Hopeasiipi vaivautui hieman kysymysten alla. Hän kuitenkin piti siitä, kuinka Ikuisuusyö kuvaili heitä 'yhdeksi suureksi perheeksi'.
"Niin, sain soturinimeni vain hetki sitten." Hopeasiipi myösni. Mistä hän piti kaikista eniten? Hmm.. "Ehkäpä... tuota, no, pidän siitä, kun minut o-otetaan tosissaan, eikä puheitani sivuuteta vain oppilaan höpinöiksi." Hopeasiipi nopeasti korjasi. "Tai siis, ei sillä että oppilaana olossa oli mitään vikaa, mutta pidän myös läheisyydestä, joka joillaan soturiella on. Eikö soturina olossa ole juuri nimenomaan kysymys luottamuksesta toisiinsa?" Hopeasiiven häntä heilahti hyväntuulisesti. Hän kykeni nyt lepäämään veljensä vierellä ja metsästämään tämän kanssa. He kykenivät viettää enenmmän aikaa yhdessä kuin kuin koskaan ennen! Ehkäpä jopa Ikuisuusyö olisi joskus hänen ystävänsä.
"Eh, en ole oikeastaan ajatellut niin kovin... Tahdon vain olla onnellinen, kaiketi." Hopeasiipi vilkaisi vanhempaan kolliin. "Entäpä sinä? Onko sinulla suunnitelmia? Kaikkihan on mahdollista, eikö niin?" Siniset silmät loistivat Hopeasiiven kallistaessa päätä toiselle, arasti hymyillen.

 

Ruby
©2018 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com