Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

 

punainen = ylläpitäjä
vihreä = moderaattori
musta = tavallinen käyttäjä

* * *

Uusi kartta | Reviiritietoa

Järvikartta | Maailmankartta

Vuodenaika Lehtikadon aika
Sää Pakkanen puree läpi turkeista ja laaksossa on lumimyrsky

Seuraava kokootuminen Ei tiedossa
Seuraava parantajien kokoontuminen Ei tiedossa
Pelin kellonaika Noin 08:00

   

 

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Axra (kulkukissa)

18.06.2018 00:33
Axraa inhotti pikkukissan katseleminen. Cleopatran kertoessa mitä kissalle oltiin tehty, eikä entisellä kollilla tuntunut olevan mitään tilannettaan vastaan, oli Axra pidätellyt puistatusta. Hän ei voinut kuvitellakaan, minkälaista olisi elää noin. Kuvotti pelkkä ajatuskin, että muuttuisi heikoksi ja omasta tilanteestaan välinpitämättömäksi.
Axra vilkaisi Cleopatraan tämän muistuttaessa, ettei pikkukissa vielä ollut turha. Hän tempoi lumen läpi pitkillä jaloillaan, kallistaen päätään mietteissään. Niin, ehkäpä pikkukissa voisi vielä pelastaa tilanteen. Mutta kun asiaa ajatteli, tuskin. Pikkukissa ei tuntunut olevan ollenkaan kiinnostunut tilanteestaan. Axra päätyi siis vain räpäyttämään korvaansa merkiksi että oli kuullu Cleopatran, mutta ei vastannut mitään. Hän ei herättelisi uskoa pikkukissan selviämisestä luonnossa kovinkaan kauan, jos toinen ei tekisi tilanteelleen mitään.
Axra tunsi pikkukissan katseen selässään, mutta ei antanut toiselle vilkaisuakaan. Hän käänsi korvaansa tämän puoleen, kun pikkukissa puolusteli itseään, vaikka ei vaiktutanutkaan oikein tuohtuneelta. Axra suorastaan hymähti, sen ollessa enemmänkin matala murahdus. Hän katseli jäänsiniset silmät tarkkoina eteenpäin ja murahti yleisesti. ”Noin säälittävällä puolustelulla ei pitkälle päästä. Kasvata ensin selkärankaa, niin alat kuullostamaan siltä, että sinulla on tarkoitus.” Axra piiskasi lauseensa lopuksi häntäänsä merkitsevästi, kävellen reippaasti eteenpäin, jäämättä odottelemaan pikkukollin vastauta, vaikka varmasti kuuntelisi sen jos sellaista ilmestyisi. Hän yritti nostaa toisen niskavilloja, aivan tahallaan. Axra tahtoi nähdä, ettei toinen ollut ihan turhamainen, joka ei voinut edes puolustaa itseään kunnolla. Pikkuisilla sanoilla ei pärjäisi, jos tulisi tiukka tilanne.
Axra rauhoittui, kun he jatkoivat matkaa syvemmälle lumen läpi. Puheenaiheeksi vaihtuikin määränpää ja heidän aikeensa siellä. Cleopartalla tuntui olevan jotain mielen päällä aiheen tullessa esiin, vaikkei valaissutkaan aihetta. Axrasta naaras oli selvästi kahdesta uudesta matkakumppanista se järkevämpi, johon kannatti tuhlata huomiota. Hän voisi olla aina kuin pikkukissaa ei olisikaan, sillä tämä ei oikeastaan liittynyt mihinkään puheenaiheisiin, ellei suoraan kyseistä kissaa mainittu.
Axran vastaus näytti yllättävän tumman naaraan. Axra siirsi viileiden silmiensä katseen Cleopatraan tämän kysellessä tarkennusta. Naaras tarkensi heti sen jälkeen mielipidettään, joka sai Axran kallistamaan päätään naaraalle. ”Kuulostaa siltä, kuin olisit tavannut nämä klaanikissat aiemminkin.” Axra totesi tyynesti. Lauseen kykeni ottamaan kysymyksenä, joka hieman hänen tarkoituksensa olikin. Axra upotti tassunsa syvään lumeen tassutellessaan kovin jaloin lumen läpi. ”En mene etsimään tappelua.” Axra tunnusti. Hän tuumaili hetken, mitä sanoisi naaraalle. Hän ei halunnut antaa liikaa irti, mutta tahtoi myös valaista tilannetta jotenkin. ”Olen kuullut melkoisia asioita niistä kissoista.” Axra lopulta myönsi. ”Tahdon varmistaa, että nyt, eikä tulevaisuudessa, heistä tule harmeja. Minulle on ihan sama, pysykööt järven rannalla, mutta etteivät tuo ongelmiaan näille maille.”
Cleopatra uteli tarkennusta hänen ”tovereistaan”. Axra tuumaili, miten muotoilisi lauseensa. Hän ei oikein itsekään tiennyt, miten sanoa tilanteen. Hän ei ollut hyvä tällaisessa. Axra ei edes muistanut, milloin olisi puhunut näin paljon ja näinkin avoimesti asioistaan. Chessiren mukaan hänestä täytyi yleensä kaivaa varta vasten tietoa irti. Axra nielaisi kosteuttaakseen kurkkuaan ja maukui. ”Mistä tulen, ne ovat vähän niinkuin sama asia. Joukkoni, toverini, perheeni, ne ovat sama asia. Huolehdimme toinen toisistamme.” Axra kohautti olkaansa. Hän oli melkein vahingossa lipasauttanut sanan ”joukkoni”, mutta ei katunutkaan sitä. Ei häntä haittaisi, jos Cleopatra ja pikkukisu tietäisivät, että hänellä oli oma joukkonsa, jota johti. Tosin oli täysin kaksikosta kiinni, huomasivatko he tarttua yksityiskohtaan. Axra ei kauheasti epäillyt, etteikö Cleopatra olisi huomannut lipsahdusta. Naaras tuntui olevan hyvä kuuntelija.
Axra jähmettyi hieman Cleopatran paljastaessa olleensa ennen kaksijalkojen lemmikki. Hän pysähtyi askelissaan ja käänsi jäänsinisten sielunpeiliensä katseen naaraaseen, katse tutkivana. Hän keskittyi naaraan ilmeeseen, tämän siristyneisiin silmiin ja tuimaan katseesee. Axra tunnisti haasteen kun katsoi sellaista. Suuri kultainen kolli vilkaisi Cleopatran päästä tassuihin, kun tunsi suurta hämmennystä. Naaras oli sieläturkkinen, hoikka mutta ihan hyväkuntoinen, siro. Mutta tällä ei ollut näkyviä vammoja, ei arpeja tai kasvavia karvatukkoja. Hämmennys paistoi Axran silmistä, tämän kallistaessa mietteissään päätään. Axran porautuva katse saattoi olla hieman turhan pitkä, mutta lopulta kolli murahti. ”Et käytä siltä.” Kullanraidallinen kolli räpätti repaleista korvaansa. ”Sinä olet ihan hyväkuntoinen, eikä sinulla ole mitään arpiakaan.” Häntä hämmensi, miksei naaralla ollut vammoja. Ei kukaan ollut selvinnyt kaksijalkojen pesässä ilman joitain seuraamuksia. Ehkäpä naaras oli paennut, ennen kuin mitään oli ehtinyt tapahtumaan. Niin se varmasti oli. Cleopatra oli saanut tietää, että omistajansa kaksijalat olivat aikeissa satuttaa häntä, kuten kaikki kaksijalat satuttivat ja turmelivat kissansa ja oli paennut. Axra oli ylpeä naaraasta, että oli niin fiksusti toiminut, ennen kuin mitään oli ehtinyt sattumaan.
Päätellen asian täytyneen olla näin Axra kääntyi jälleen eteenpäin, oma arpinen kehonsa lähtien tampomaan jälleen lumen läpi. Viileä tuuli tuiversi vastaan, mutta jotenkin se ei nyt haitannut Axraa. Häntä helpotti jotenkin olla naaraan vierellä. Hän tuumaili, että Cleopatran täytyi olla viisasta väkeä, jos oli älynnyt paeta kaksijalkojen luota. Axra oli tavannut matkoillaan niin monta kaksijalkojen lemmikki kissaa, jotka eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet, että loppujen lopuksi heillekin kävisi vain huonosti. Jokainen kaksijalta oli paha, he eivät todella kyenneet välittämään tai tuntemaan suojeluvaistoa ”lemmikkejään” kohtaan. Kaksijalat olivat viekkaita olentoja. Axran omat kokemukset niiden kanssa olivat todistaneet sen.
Heidän törmätessä kaksijalkojen outoihin jälkiin, joita näkyi vain lumen tulon jälkeen, Axra tunsi sulkeutuessa. Hänen kasvonsa kovettuivat tiukoiksi ja asento muuttui heti varautuneemmaksi, vaikka kyseessä olivatkin vain pelkät jäljet. Axra otti Cleopatran kommentin huomioon, ajatellen jokseenkin samalla kannalla. Hän ei halunnut kaksijalkoja, tarkkakynsiä, ollenkaan kimppunsa. Ei pentuja, eikä täysikasvuisia. Axra vilkaisi pikkukissaa heidän takanaan murhaavasti, viesti hyvin selvänä kasvoillaan: Tee vähäänkin ääntä ja nirhaan sinut. Axra ei todella lähtisi pelastamaan pikkukissaa, jos tilanne siihen tulisi. Ja siinäpä juttu olikin. Axra ei pärjäisi kaksijalkoja vastaan. Ne olivat niin suuria, että edes hänen pitkän kyntensä ja suuri kehonsa ei riittäisi välttämättä tuomaan kaksijalkaa alas. Se häntä sisällä karmaisikin. Kaksijalat olivat olentoja, joita Axra vihasi eniten maailmassa, eikä hän tiennyt miten niitä tapetaan. Vahingoittaminen onnistui, kyllä, mutta miten ne saataisiin pysymään kokonaan poissa?
He tassuttelivat niin hiljaa kuin mahdollista lumessa eteenpäin, kun Axra jännittyi. Cleopatrakin oli huomannut ja kuin yhtenä kissana he painautuivat maahan lunta vasten. Siellä niitä oli, kaksi inhottavaa otusta, kaksijalkoja. Axra tunsi kuononsa jännittyvän, mutta ei kehdännut sihistä, jottei toisi kaksijalkojen huomiota heihin. Hänen vahvat lihaksensa olivat kivi kovina, jokainen aisti terästettynä. Cleopatran kommentti oli oikein osuva, jota Axra myös toivoi suuresti.
Axra paikansi nopeasti missä he olivat ja minne tulisi jatkaa, jotta he pääsisivät järvelle. Hän puri hammasta, kun ymmärsi että heidän tulisi kiertää kaksijalat, jotta pääsisivät järvelle. He eivät menisi missään tapauksessa läpi, joten kiertäminen olisi aintu vaihtoehto. Axra vilkaisi vaivihkaa sivulle, josta heillä olisi mahdollisuus kiertää puiden suojan mukaisesti. Axra vilkaisi Cleopatraan, unohtaen täysin vilkaista pikkukisua, ja sihaisi. ”Tänne reunalle, nopeasti.” Hän käski.
Axra kääntyi lähimmän pusikon ja puun puoleen ja loikkasi sinne mahdollisimman nopeasti ja ääntä päästämättä. Hän joutui kumartumaan matalaksi ja työntämään tiensä pusikkorivistön välistä. Jäätävä lumi tarttui turkkiin ja loi ääntä, mutta toivottavasti kaksijalat eivät kiinnittäisi siihen liikaa huomiota lumipyryn takaa. Axra raivasti tien suuremaalla kehollaan puskan alitse, ryömien toiselta puolelta ulos. Hän kömpi jalat kohmeissaan pois pikku tunnelin tieltä ja pudisteli turkkiaan, jotta mahdollisimman paljon ylimääräistä lunta tippuisi pois. Hän antoi Cleopatralle tilaa tulla mahdollisesti myös tunnelia pitkin, josta toisen tulisi mahduttua oikein hyvin pienemmällä kehollaan.
Jos Cleopatra tulisi tunnelin kautta Axran luokse, hän vilkaisi naarasta nopeasti nyökäten ja sitten ympärilleen. Heillä ja kaksijaloilla oli nyt kaksi puskarivistöä välillään, joten kaksi pitkää olentoa toivottavasti eivät kiinnittäisi heihin liikaa huomiota nyt. Axra hengittis syvään ja rauhoitteli itseään. Hän vilkaisi kaksijalkojen suuntaan, ja sitten eteenpäin pikaisesti.
”Jatketaan matkaa, mutta pidetään matalaa profiilia, kunnes ne ovat poissa näkyvistä.” Axra huomaamattaan melkeinpä käski. Hän jännittyi aina ollessaan lähellä kaksijalkoja, joten ei edes kiinnittänyt huomiota kyseiseen äänensävyyn. Jos Cleopatralla ei olisi muita ideoita tai sanottavaa, jatkaisi Axra matkaa eteenpäin.

Nimi: Cleopatra (Erakko)

17.06.2018 23:04
Mustan naaraskissan ajatukset askartelivat vielä tovin kävellessään siinä, miten erikoiselta kollin vastaus vastapalveluksen tai "maksun" suhteen oli kuulostanut hänen korvaansa. Cleopatra mietti asiaa vielä senkin jälkeen kun oli jo kääntänyt tutkivan katseensa kultaturkkisen kollin niskasta, huomattuaan toisen vilkaisevan suuntaansa. Axrassa oli jotain monimutkaista, josta naaras ei saanut selvän, hän oli alusta asti aistinut kollista sen tietyn karskiuden, josta hän ei vielä selkeästikään tiennyt kaikkea, mutta samalla kolli ei kuitenkaan ollut hänestä kiinnostunut kuten monet yleensä, lisäksi Axran ei olisi tarvinnut auttaa heitä. Asia hämmensi Cleopatraa melkoisesti, huomattavasti enemmän kuin hän antoi siroilta kasvoiltaan näkyä. Oli kuitenkin hyvä, että tämä sinisilmäinen kolli oli mielenkiintoinen, hän tarjosi naaraalle huomattavasti enemmän pohdittavaa hangessa tarpoessaan kuin esimerkiksi tylsä oppaansa. Lisäksi Axra oli jo nyt onnistunut herättämään Cleopatran mielenkiintoa enemmän kuin kollit keskimäärin ja se oli jo jotakin.
Naurahtaessaan vastaukseksi Axran kysymykseen pienen oppaansa hajuun liittyen Cleopatra huomasi heti kollissa selkeän muutoksen. Reaktio kertoi heti hänelle parikin asiaa. Ensinnäkin kolli oli luullut hänen ivaavan Axraa sanoillaan ja toiseksi hän ei selkeästikään pitänyt ajatuksesta, että hänelle naurettaisiin. Cleopatra näki kollin kehosta, siitä miten hänen selkänsä oli jänittynyt kaarelle että kolli olisi valmis käymään päälle. Cleopatra valmistautui itsekin hitusen, vaikka se hädin tuskin näkyi häne kehostaan. Hän kuitenkin tarkkaili Axraa hieman lähemmin, kuitenkin hän samalla sanoi sanottavansa loppuun ja kultaturkkinen kolli vaikutti rentoutuvan huomatessaan, ettei iva oltu tarkoitettu hänelle. Parasta siis pitää mielessä, ettei suurta kollia kannattanut ivata. Cleopatra oli kyllä parempi taistelija kuin metsästäjä, muttei uskonut että pärjäisi lähellekään tälle kollille, jo pelkästään kokonsa puolesta. Parempi siis olla ryhtymättä moiseen. Eikä Cleopatra muutenkaan juuri ikävän sään lisäksi sotkisi turkkiaan vielä moisilla verisyyksillä, parempi ettei. Jos hän edes kerran onnistuisi pysymään kollin "hyvällä puolella".
Cleopatra huomasi heti, että hänen paljastamansa tieto sai heti Axran suorastaan halveksimaan leikattua pikkulintua. Kyllä Cleopatrakin tätä katsoi alinomaan kuononvarttaan pitkin, mutta Axra tuntui ottaneen ikään kuin henkilökohtaisena loukkauksena, että joku kissa voisi olla niin turha. Cleopatraa se hieman kiinnosti ja hän siristi silmiään uteliaana. Mistä mahtoi juontua tämä kollin tiukka mielipide? Asian takana oli selkeästi jotain henkilökohtaista.
Pieni kolli katsoi Axraa silmät viileästi sirrillään, vaikka näytti enemmänkin turhautuneelta tilanteesta - Cleopatra tiesi miksi. Tuo pikkukolli ei pitänyt ivasta, mutta oli liian selkärangaton kuitenkaan sanomaan vastaan, varmaankin myös siksi, että hän sattui olemaan Lukin kätyri. Kaipa kätyrien kuuluikin olla nöyriä. Tarkkaan ottaen Cleopatra ei edes ollut varma mistä kuiskausten herra oli tämänkin surkean ilmestyksen kalastanut, tai mistä ylipäätään kalasti yhtäkään heistä.
"Noh, hän ei sentään vielä ole lihava ja laiska", Cleopatra tokaisi sitten, kun vaikutti, ettei pikkulintu aikonut puolustautua, eikä Cleopatra tahtonut, että Axra päättäisi nylkeä kollin tai muuta. Olisi hyvin ikävää jäädä kätyrinkin velkaa Lukille. Cleopatra yllättyi hieman kun pikkulintu puhuikin: "Toimin korvina." Lyhyt yksinkertainen lause, jota Cleopatra ei oikeastaan ollut odottanut hänen paljastavan heidän uudelle oppaalleen, varsinkaan kun kysymys väistämättä aiheutti lisäkysymyksiä. Eikä pikkukolli yleensä juurikaan vastannut kysymyksiin, Cleopatra oli toki yrittänyt. Ehkä kollin puolikkaalta oli siis tosiaan mennyt hermot.
Kun puheenaihe vaihtui heidän määränpäähänsä ja miksi he olivat menossa sinne Cleopatra pysähtyi ohikiitäväksi hetkeksi miettimään Aroniaa. Kolli oli opettanut hänet metsästämään ja ollut muutenkin heidän lyhyillä kohtaamisillaan ensimmäinen kissa, joka oli nähnyt muutakin kuin hänen kauneutensa, tai oikeammin ei ollut kiinnittänyt (ainakaan näennäisesti) huomiota hänen ulkokuoreensa. Cleopatra ei tiennyt mitä kolli sanoisi hänen yllättävästä ilmestymisestään (mikäli edes löytäisi kollin), mutta ylpeä naaras tahtoi totta kai ajatella että kolli olisi yllättynyt ja ilahtunut hänen saapumisestaan.
Axran vastaus sai naaraan kohottamaan yllättyneesti siroja kulmiaan ja väräytti hieman viiksiään asettaessaan kävellessään käpäliään niin arvokkaasti eteenpäin kuin syvältä hangelta ja viimalta kykeni. "Turvallisia? Mitä tarkoitat sillä?" Hän kallisti päätään uteliaana. "Jos tarkoitat ei-vihamielisiä, koet ehkä sekä pettymyksen että saat olla tyytyväinen. Jos heidän reviireilleen ei mene, he tuskin ovat vihamielisiä, mutta heidän alueellaan tilanne on varmasti toinen." Kolli saattaisi hyvinkin huomauttaa, että juuri kissojen reviirille Cleopatrahan oli menossakin, mutta naaras ei sanoisi asiasta mitään erikseen, ellei se tulisi puheeksi.
Musta siiamilainen käänsi toista leveää korvaansa Axran puoleen ja katseli kollin kasvoja hänen puhuessaan, vaikka vakavasta ilmeestä oli vaikea päätellä paljoa. Naaras nyökkäsi vastaukseksi, hillitysti kuten hänellä oli tapana. "Tovereidesi? Tarkoitatko perhettä vai jonkinlaista laumaa?" Cleopatra piti hetken päätään ylpeästi koholla kävellessään ja pohti paljonko kertoisi, toisaalta matka olisi ikävä ilman keskustelua, joten hän päätti paljastaa jotain. Kolli saattaisi halveksua tai vihata häntä juurtensa tähden mutta olkoon niin sitten. "Synnyin kotikisuksi. Karkasin kuitenkin pystykulkijoiden luota monta vuodenaikaa sitten." Hän katsoi kollia omaan kopeaan tapaansa, hieman jopa haastavasti, kuin yllyttäen kollia sanomaan ylpeälle naaraalle jotain poikkiteloista hänen menneisyydestään.
Cleopatra pysähtyi syvässä hangessa ja nyökkäsi sinisilmäisen kollin seuraaville sanoille. Cleopatra ei ollut nähnyt näitä jälkiä kuin kerran aiemmin, mutta ymmärsi mitä kolli tarkoitti. "Aivan, siltä tosiaan vaikuttaa. Parasta olla tosiaan hiljaa, en halua niiden rääkyviä pentuja turkkiini kiinni." Cleopatra naukaisi inhoten. Takana olivat ne päivät kun Cleopatra oli nauttinut kotiväensä huomiosta, tai muunkaan pystykulkijan.
Kävellessän eteenpäin Cleopatra äkisti jähmettyi ja painautui alas lunta vasten. Hän näki puiden välissä kulkemassa kaksi pystykulkijaa, juuri kuten Axra oli sanonut. Cleopatra ei tiennyt miksi ne olisivat täällä moisella säällä ja Cleopatra oli ikävän tietoinen tummasta turkistaan. "Toivottavasti nuo eivät tule tänne", naaras naukaisi tuntien olonsa kaikesta huolimatta vähän hermostuneeksi, vaikkei halunnutkaan näyttää sitä.

Nimi: Axra (kulkukissa)

15.06.2018 23:52
Axra odotti toinen korva Cleopatran reaktiota hänen vastaukseensa, ettei tarvinnut naaraalta mitään. Ja niinhän asia olikin. Axra oli ihan tyytyväinen itsensä kanssa sillä hetkellä, eikä ymmärtäny edes mitä naaras voisi hänelle tarjota. Axra päätyi vain nyökkäämään toisen kiitoksille ja jatkoi kävelemistään. Hän katseli ympräilleen luontoon, tarkkaillen lumen peittämää näkymää silmä tarkkana. Hän tunsi niskavilloissan pistelyä, kuten häntä oltaisiin tarkkailtu. Axra mahdollisimman huomaamattomasti käänsi korvaansa taaksepäin ja vilkaisi silmäkulmastaan, mutta ei hätääntynyt sen enempää tajutessaan katseen kuuluvan vain uudelle matkakumppanilleen. Axra ei toisen katseesta sen enempää välittänyt ja siirsi huomionsa taas eteenpäin.
Axra siristi silmiään kovaa tuulta vastaan, joka pisteli kylmästi kasvoja. Viikset väpättäen hän odotti sen hellittävän hieman, ennen kuin veti syvään henkeä. Jäätävä ilma kirveli nenässä, mutta tuoreen tuulahduksen jälkeen oli aina hyvä katsoa, jospa jotain uusia tuoksuja olisi ilmaantunut. Axra kohotti hieman päätään ja avasi suutaan nuuhkiakseen ilmaa, mutta kun ei löytänyt mitään erikoista jatkoi taas tempomistaan lumen lävitse. Hän toivoi todella, ettei vastaan tulisi mitään epämiellyttäviä yllätyksiä, sillä hän ei ollut varma, osaisivatko kaksi muuta puolustaa itseään. Tosin, toden näköisesti osaisivat, sillä olivathan luonnossa eläviä, mutta kaksikko ei vaikuttanut Axran silmään mitenkään erityisen vahvalta. Eikä kolli ollut varma, jäisikö hän puolustamaan kaksikkoa, jos siihen jouduttaisin. Toki hän otti jokseenkin heidän voimavaransa huomioon, mutta ei kokenut minkäänlaista oikeaa huolta kahdesta kissasta.
Axran todetessa Cleopatralle, että he voisivat levätä milloin tarve iskisi, naaras ei vastannut kuin nyökkäämällä. Axra siristi hieman jäänsinisä silmiään ilmoittaessaan asian naaraalle, tiiraten toista hieman. Vaikka Cleopatra ei nyt jatkanutkaan asiaa enempää, Axra todella toivoi, ettei pieni naaras pyytäisi paussia vielä hetkeen. Hän haluaisi saada tämän reissun pikaiseen tehtyä ja palata sitten kertomaan uutiset joukoilleen.
Pikkukollin ärsyttävän hajun iskiessä jälleen Axran nenään hän murisi ilmoille kysymyksen. Cleopatra suorastaan naurahti, joka sai Axran kohottamaan jyrkästi päätään, niskavillat hieman pörhistyneenä. Hänen mielessään kävi heti, ette naaras nauroi hänelle, eikä toisen kysymys auttanut asiaa. Pilailiko toinen hänen kustannuksellaan? Axra siristi silmiään tiukasti katsoessaan Cleopatraa, mutta pysyi vielä vaiti, vahvat lihakset hieman jännittyneinä. Lumen alla hän painoi kynsiään maahan, mutta se ei ollut nähtävissä tummalle naaraalle.
Kävi kuitenkin ilmi, että naaras taisikin kohdistaa ivansa kollia kohtaan. Axra vilkaisi jäänsiniset silmät melkein mulkoillen pikkukolliin. Tai puolikolliin, kuten paljastui. Jonka tulevaisuutena olisi tulla ylisyönyt ja mitään tekemätön. Axra nyrpisti nenäänsä ajatukselle. Pehmeä murina äänessään Axra totesi. ”Mitä hyötyä sinusta sitten on? Turhaa vaivaa moinen, jos ei itsestäsi pysty edes enää huolehtimaan.” Axra vihasi laiskottelijoita, heidät piti saada kuriin jotta eivät turmelisi muita. Oli miljoona asiaa, mitä Axra olisi halunnut ilmasta toiselle kol-… kissalle, mutta ei tiennyt miten muotoilla sen. Sen sijaan hän tyylinsä mukaisesti ei sanunut muuta, vilkaisi pikkukissaa halveksuvasti ja jatkoi tarmokkaasti eteenpäin, kuin näyttääkseen minkälaista pikkukissasta ei enää koskaan voisi tulla. Jos toisen kohtalona olisi tulla turhaksi, ei Axra tuhlaisi enää aikaansa tuohon.
Axra hengitti syvään ja pyöräytti vahvoja lapojaan, tasoittaen hieman nousseen niskakarvansa. Saadakseen jotain muuta ajateltavaa hän tarjosi hajamielisesti kysymyksen naaraalle, jotta saisi rauhoiteltua inhoaan siinä samalla. Hänen joukkonsa olisivat repineet pikkukissan kappaleiksi pelkästään leikin haussa, jos tietäisivät mikä tämän suunnitelmana mahdollisisesti olisi. Jotenkin Axra oli ottanut Cleopatran sanat pikkukissan tulevaisuudesta hyvinkin tosissaan, ajatellen juuri näin käyvän. Hän inhosi sen tyyppisiä henkilöitä.
Cleopatra tunnusti että meni etsimään tuttuaan, mutta ei paljastanut sen enempää. Naaras olikin nopeasti kysymässä, mitä Axra itse oli tekemässä klaanikissojen luona. Axra tutkivasti vilkaisi naarasti sivusilmästään ja hetken mietittyään myönsi, vaikkakin melko jyrkästi. ”Menen katsomaan että he ovat turvallisia.” Hän jätti syyn tähän roikkumaan ilmaan.
Axra loikkasi alas lumenpeittäneeltä kalliolta. Hän upposi lumeen laskeutuessaan, kylmän värähdyksen käydessä lävitseen. Hän kömpesi ulos kuopasta ja kääntyi katsomaan kahta muuta tummaturkkista. Sieltä mistä Axra oli menneisyydessä ja lähiaikoina menettänyt karvatukkoja kamppailuissaan vetivät kylmän hyvin sisään upotessa noinkin syvälle lumeen, mutta Axra ei näyttänyt kylmäänsä sen enempää. Kurjat olot olivat hänelle tuttuja.
Cleopatra suoriutui hypystä oikein sulavasti, laskeutuen aivan hänen lähelleen. Axra myönsi, että toinen oli onnistununut hyppäämään taitavasti, vaikka hän ei olisi sitä aluksi olettanut. Toinen oli niin hoikka ja siro, että oli helppo olla huomioimatta, että toisella oli varmasti myös omat lahjakkuutensa. Sama ilme pysyi koko ajan naaraan kasvoilla, johon Axra ei oikeastaan ollu kiinnittyänyt niinkään paljon huomiota. Hän oli parempi lukemaan kehonkieltä ja yksityiskohtia, eikä kiinnittäny niinkään huomiota kokonaisuuteen.
Axraa ei oikeastaan edes kiinnostanut, miten pikkukissan hyppy meni, mutta sai epämiellyttävän yllätyksen, kun toinen roiskautta lunta hänen takapuolelleen. Axra piiskasi ilman halki kullanraidallista häntäänsä, pudistellen lunta pois ja vilkaisi melkeinpä murhaavasti pikkukissaa kohti. Toinen saattoi vähähtää kylmästä, tai sitten vain painui alas Axran katseen alla, mutta kolli mielihyvissään laittoi sen merkille. Toinen olisi niin helppo liiskata tassun alle jos alkaisi liikaa ärsyttämään.
Axra antoi kuitenkin pikkukisun vielä olla ja kääntyi jälleen eteenpäin. Kostea vastasatanut lumi pakkautui tassuihin kiinni, mitkä antoivat niille lisäpainoa. Axra käänsi korvaansa Cleopatran puoleen tämän kysyessä häneltä kysymyksen. Axra merkitsevästi huitaisi häntäänsä takanaan olevien vuorien puoleen, vaikkei ollut varma huomaisiko naaras edes sitä. ”Asun vuorien juurella. Minulla ja tovereillani on oma reviiri hallussamme. Mistä sinä olet kotoisin?” Axra heitti kysymyksen takaisin, ääni jälleen tyyneenä. Kolli pohti hieman toveri sanaa. Joukot olivat hänelle liittolaisia, mutta joistain heistä oli todella alkanut muodostumaan perhettä. Axra vain ei ollut oikein varma missä itse seisoi omasta mielestään.
Hän oli joukkojensa johtaja. Les Griffes oli ollut yhtenäisenä jo vuosia, mutta silti Axra ei oikein tiennyt, mikä hänen roolista joukkojen seurassa oli. Johtaja kyllä, mutta hän oli huomannut joiden lähentyneen kanssaan. Toiset turvautuivat häneen ja toiset tahtoivat suojella häntä, toiset tahtoivat suojelusta häneltä. Axra ei ollut mikään hellä johtaja, hän oli tietoinen siitä, mutta oli omasta mielestään reilu. Ainakaan hän ei suosinut ketään yli muiden. Paitsi Chessireä, mutta tämä olikin hänen ottopentunsa.
Huomaamattaan he olivat kävelleet jo hyvä matkaa eteenpäin, kun Axra huomasi maassa jälkiä. Hän siristi silmiään ja käveli varovaisesti eteenpäin. Hän pysähtyi aivan jälkien vierelle ja piiskasi tiukasti häntäänsä, kun tunnisi jäljet. Kaksijalat, Tarkkakynnet kuten Axra joskus heitä kutsui. Axra tunnisti hassut jäljet, joita ne jättivät joskus lumeen. Pitkää ladun tapaista jälkeä, jonka kummallakin puolella oli pistoja lumeen kuin kepillä tehtyjä.
Axra siristi silmiään tiukasti ja katsoi suuntaan, johon jäljet katosivat. Axra ei vihannut mitään niinkuin Tarkkakynsiä. ”Näyttänee siltä että täällä on kulkenut Kaksijalkoja.” Murinan saattoi erottaa Axran äänestä. ”Näitä jälkiä ilmestyy aina lumen tulon jälkeen.” Axra ilmoitti Cleopatralle. Hän ei tahtonut niitä olentoja näinkään lähelle reviiriään. Pelkkä ajatus pitkistä elukoista sai raivon kiristämään Axran sisuksia, mutta hän ei näyttänyt sitä kahdelle matkakumppanilleen.

Nimi: Cleopatra (Erakko)

15.06.2018 00:03
Cleopatra lähti Axran tavoin tarpomaan kultaturkkisen raidallisen kollin perässä ja yritti olla menettämättä arvokkuutaan kylmän takia. Niinpä hän kuvainnollisesti puri hammasta ja yritti kestää kylmän viiman ja satavan lumen, joka tunkeutui hänen iholleen ja sai mustan naaraan hytisemään.
Cleopatra oli saapunut kävelemään Axran vierelle ja hän huomasi kollin jäänsinisten silmien katseesta, että hän yllättyi tai hämmentyi naaraskissan sanoista, se kävi ilmi myös tavasta miten hän vastasi. Cleopatraa taas yllätti jopa kollin pieni, miten sen sanoisi, lähes naiivius asian suhteen? Eihän Cleopatra mitään tästä kollista - uudesta oppaastaan, todellakaan tiennyt, mutta hän oli jotenkin kuitenkin saanut toisen olemuksesta ja arvista karskin tai ainakin pärjäävän vaikutelman. Saattoiko joku tosiaan olla liikkeellä ilman mitään taka-ajatuksia? Siltä Elohopeakin oli vaikuttanut aluksi, mutta osoittanut joksikin ihan muuksi lopulta. Toisaalta Cleopatra oli silti pitänyt hopeanharmaata kollia mielenkiintoisena ja olihan musta naaraskissa tavallaan itse tarjonnut jotakin vastalahjaksi. "Olen kiitollinen siitä", Cleopatra vain nyökkäsi kohteliaasti kiittäen kollia suomastaan avusta, sillä kummeksuttavan viattoman vastauksen jälkeen siamilainen naaras ei osannut muuta sanoa. Silti hän loi suurempaan kissaan tutkivan katseen keltaiset silmät sirrillään silloin kun kolli ei katsonut hänen suuntaansa. Cleopatra kuitenkin sulki suunsa sen suhteen. Tämä kolli hämmensi häntä, kiinnostikin, mutta myös hieman hämmensi. Ainakaan kolli ei yrittänyt liehitellä häntä siihen tapaan kuin useimmat ja se herätteli vähemmästäkin Cleopatran mielenkiintoa, vaikkei hän sitä tahtonutkaan myöntää.
Voimakas puhuri pakotti Cleopatran hetkeksi hidastamaan kävelyään, kun tuuli uhkasi suistaa naaraskissan käpäliltään lumeen, jota sitäkin ylettyi reilusti yli puoleen käpälään. Märkä, kylmä pakkaslumi inhotti Cleopatraa, kaikkien kuidenkaan jälkeen poissa pystykulkijoidensa luota ikävään säähän hän ei koskaan varmaan tottuisi. Pienempi naaraskissa joutui väkisinkin tekemään suurempaa kollia enemmän töitä pysyäkseen moisessa myräkässä pystyssä. Hänen huojennuksekseen kolli hidasti hieman vauhtiaan ja kääntyi katsomaan hänen suuntaansa. Sinisiä silmiään räpäyttäen hänen oppaansa lupasi, että he voisivat levähtää jos hän ei jaksaisi. Nyt oli Cleopatran vuoro nyökätä lyhyesti. Ongelma vain, että naaras oli aina ollut ylpeä ja hänen oli aina ollut vaikea myöntää omia heikkouksiaan. Niinpä kun kolli muotoili asian noin, musta naaraskissa ei ollut ihan heti aikeissa pyytää pysähtymistä. Suojanpuutteetta pelkässä lumeen kaivetussa onkalossa lepääminen ei houkuttelisi, mutta olisi sekin parempi kuin ei mitään, jos siihen mentäisiin.
Cleopatraa suorastaan huvitti Axran seuraava kysymys. Hyvänen aika missä tämä kolli oli kasvanut! Hän oli kummallisen tietämätön, mutta hyvä niin, ainakin Cleopatra sai aiheen ivata surkeaa pikku opastaan. Naaraskissan silmät kapenivat huvittuneesti ja sen suustan kohosi kevyt naurahduksen ja kehräyksen välimuoto: "Etkö ennen ole tavannut leikkaajalla käynyttä kissaa?" Hänen ivansa kuitenkin kohdistui leikattuun pikkulintuun ja vilkaisi toiseen ivallisesti lapansa ylitse. "Hän ei voi saada jälkeläisiä, yleensä hänen laisistaan tulee laiskoja ja pulskia. Mutta niin, hän on siis oikeastaan kollin puolikas ainoastaan, mutta sinähän olet tottunut, eikö niin?" Hänen ivansa ei varmaan jäänyt pikkulinnulta huomaamatta mutta hän vain nyökkäsi, vaikka Cleopatra erotti myrtyneisyyden hänen silmistään. Hyvä, Cleopatrasta oli hauskaa kiusta epäluotettavaksi osoittautunutta opasta.
Kollin seuraava kysymys havahdutti Cleopatran kääntymään takaisin kultaturkkisen oppaansa puoleen ja hänen hymynsä hyytyi hitusen, muuttuen neutraalimmaksi ilmeeksi. Tavallaan keskustelu vei ajatukset pois hyvin kylmästä, mutta toisaalta naaras ei koskaan pitänyt siitä, että joutuisi jakamaan liikaa itsestään. Niinpä hän vastasi hieman varoen, vaikkakin kohteliaasti: "Niin, etsin tosiaan erästä tuttavaani. Entä sinä? Oletko siis vain menossa katsomaan muuten vain?" Naaras kallisti päätään katsellen toista tutkivasti, vaikka pitikin päätään itselleen ominaiseen tapaan ylväästi pystyssä - se vain kuului tapaan miten naaras normaalistikin huomaamattaan kantoi itseään.
Cleopatra hidasti kun huomasi kollin edellään kokeilevan lunta käpälällään. Lopulta Axra loikkasikin ja vajosi heti alempana hankeen, ilman kollin heille suunnattuja sanojakin naaras olisi arvannut heidän olevan kallion reunalla. Cleopatra ei antanut mitään näkyä kasvoiltaan, mutta naarasta harmitti jo valmiiksi, ettei laskeutuminen tulisi olemaan kovin sulokas, ottaen huomioon, että lunta oli noin paljon, että Axrakin oli uponnut. Ainakin Cleopatra voisi todistaa, että jos jotain niin hypätä hän osaisi. Epäröimättä naaras otti lyhyen vauhdin ja loikkasi ojentaen siron kehonsa suoraksi ilmassa. Kevyenä hänen loikkansa kantoi likimain yhtä pitkälle kuin kollin ja putosi lumeen hänen lähelleen, upoten ikävästi, mutta säylyttäen ylpeän ilmeensä. Hän puisteli lunta karvoistaan kiroten päänsä sisällä. Sitten hän väistyi ohut ruoskamainen häntä heiluen kevyesti ja katsoi pikkulintua kohden: "Tule sitten sieltä!" Leikattu pikkukolli ei jäänyt odottamaan vaan otti hänkin vauhtia ja ponkaisi ilmaan. Toinen ei laskeutunut likimainkaan yhtä sulokkaasti vaan putosi lähes turvalleen lumeen, upoten kokonaan kinokseen. Cleopatra tukahdutti naurun ja kääntyi Axran puoleen, odottaen että kolli jatkaisi matkaa kun kerran oli oppaana ja he olivat päässeet alas. Samalla naaras kysäisi: "Asut siis jossain lähistöllä?" Hän haki lähinnä jotain keskustelua.

Nimi: Tulivaahtera (Taivasklaani)

07.06.2018 23:17
Harmaanruskeaturkkinen naaras seurasi vaiti muita leiriin ja vielä heidän perille päästyäänkin tyytyi vain kuuntelemaan muita katsellen tuttua kotia, joka ei ollut kerennyt muuttua lainkaan. Olihan se aution näköinen. Lumessa ei ollut lukemattomia tassunjälkiä ja leiripuu näytti niin kylmälle ja kolkolle. Ihan kuin sekin olisi joutunut odottelemaan yksin kylmässä lumisateessa heidän paluutaan luopuen lopulta toivosta. Tulivaahteralla ei ollut yhtään sen parempi olo. Tietenkin hän oli onnessaan vanhaan leiriin palaamisesta ja muiden tovereidensa löytämisestä, mutta jokin ei vain tuntunut oikealta. Soturi ei itsekään tiennyt, mikä, mutta uskotteli itselleen sen johtuvan viimeaikaisista tapahtumista. Sitä se varmaan olikin. He olivat yksin järven alueella ilman muiden klaanien tukea. Ties vaikka kulkukissat huomaisivat heidän palanneen ja tulisivat saattamaan epäonnistuneen tehtävänsä päätökseen. Tai sitten alakuloisuus johtui edelleen kadoksissa olevista klaanitovereista joiden hän ei halunnut ajatella kuolleen. Uudeksi vaihtoehdoksi tuli Tähtiklaanin poissaolo Herukkaviiksen myönnettyä etteivät soturi esi-isät olleet pitäneet mitään yhteyttä. Miten tähdissä asuvat kissat pystyivätkin hylkäämään klaanin tällaisena hetkenä? Ei naaras varmaksi edes tiennyt uskoiko heihin. Hän kyllä halusi, mutta ei itse ollut koskaan nähnyt näitä hengellisiä olentoja. Miten hän voisi uskoa suojeleviin esi-isiin, jos nuo eivät koskaan tehneet mitään heidän hyväkseen?
Tulivaahtera halusi puistella masentavat mietteensä pois päästään ja seurasi klaanilaistensa menoa heidän tutkiessa vanhaa leiripuuta. Parantajan yrteistä ei siis ollut mitään tallella. Mahtavaa. Nyt ei kannattaisi hankkiutua sairaaksi tai loukkaantua vakavasti, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Yllätyksiä kyllä riitti.
"Tietenkin tulen. En voi vain jäädä lepäämään sillä välin, kun muut tekevät töitä", naaras kehräsi takaisin kumppanilleen ja vastasi tuon hellään puskuun haluten tuntea kollin lämmön vielä hetken pidempään. Tulivaahtera tiesi ettei ollut kovinkaan hyvässä kunnossa, mutta kuka heistä sitten oli? Kaikki olivat saaneet kärsiä ja kärsisivät lisääkin, jos mahdollisimman moni ei olisi etsimässä ruokaa. Soturi ei myöskään haluaisi ohittaa tilaisuutta päästä viettämään lisää aikaa Tulenkipinän ja muiden klaanilaistensa kanssa metsästäessä. Herukkaviiksi tuskin antaisikaan hänen jäädä leiriin eikä naarasta huvittanut kuulla mitään moitteita heidän parantajaltaan.

Nimi: Axra (kulkukissa)

04.06.2018 17:52
Axran pysyessä vaiti koko naaraan puheen ajan huomasi, että että se taisi olla toisesta turhauttavaa. Axra siis päätti puhua ennen kuin toinen keksisi vielä enemmän kysyttävää, vastaten naaraan kysymyksiin. Cleopatra vastasi myöntävästi takaisin, johon Axra nyökkäsi, äänähtäen ymmärryksensä. Toinen vaikutti aivan hytisevän tassuillaan. Oli ihme että toisen miellyttävä ääni ei värähdellyt pahemmiten kylmästä. Axra ei ollut kovin hyvä katsomaan toisia ulkonäöllisesti, mutta ohut naaraan tumma turkki kyllä oli, eikä tällä vaikuttanut olevan kauheasti lihastakaan. Axra lähti siis tampomaan lumen läpi eteenpäin, ajatellen toiselle tulevan lämpimämpi liikkeessä. Axra tunsi jo itsekin kuinka hänen jalkojaan meinasi alkaa pakottamaan kylmässä seisominen.
Cleopatran opas oli säälittävän pieni kolli, joka olisi varmasti myös melko kylmissään. Axra oli toisen tullessa lähemmäs huomannut kollista lähtevän hassun hajun, joka sai nenän kutisemaan. Onneksi lumipyry peitteli kyllä hieman hajua alleen, mutta tällasiin ilmoihin tottuneena kulkukissana oli Axra oppinut olemaan tarkka nenänsä kanssa. Onneksi pikkukolli oli siis jäänyt hieman kauemmaksi kuuntelemaan, jotta hassu haju ei sekoittaisi kokonaan nenää. Nyt pikkukissa lähti heidän mukanaan astelemaan lumen läpi, Axran jättäessä toisen omaan arvoonsa, keskittyen metsään edessään.
Cleopatra oli ottanut tarjouksen vastaan ja kiri nyt hänen vierelleen, kertoen, ettei toisella ollut mitään vastaan annettavaa. Axra räpäytti ihmeissään silmiään ja vilkaisi toista. Hän hieman mietittyään naukui. "Tietenkin se sopii, ehdotinhan mahdollisuutta kulkea mukana teille." Axra oli huono lukemaan toisia, mutta yritti pitää vastauksensa ystävällisissä rajoissa. Häntä ihmetytti toisen seuraava toteamus aivan yhtä paljon. "En minä mitään teiltä tarvitse. Yksinkertainen apuhan tämä on, olen muutenkin menossa järvelle. Ei pienestä seurueesta oli haittaa." Ainakaan jos kaksikko ei alkanut ärsyttäväksi,, eikä vastaan tulisi muita ongelmia.
Kova tuuli puhalsi vasten kylkeä naaraan puolelta ja vaikka Cleopatra ottikin varmasti suurimman osan siitä vastaan, piti Axran silti jännittää lihaksiaan vastaan jottei kompuroisi. Lumipyry oli todella edelleen kovana, eikä tämä ehkäpä ollut paras mahdollinen retkeilypäivä, mutta samapa tuo, nyt kun jo matkaan oli jo lähtenyt. Clopatra jäi vähän hänen jälkeensä, jolloin Axran mielessä kävi mahdollisuus, että naarashan oli paljon häntä pienempi, eikä ainakaan vaikuttanut kovinkaan pitkiin matkoihin rakennetulta. Axra mietti kulmat kurtussa, että pitäisiköhän hänen hidastaa vauhtia. Pikkukolli ei varmaankaan pysyisi myöskään mukana, jos Cleopatralla oli vaikeuksia. Axra päätti että paras mahdollinen vaihoehto olisi kysyä. Hän käänsi kasvonsa Cleopatran puoleen, räpytellen lunta silmistään. Hän avasi suunsa jo kysyäkseen, kun Cleopatra ehti ensin. Toinen vastasi kuin suoraan hänen kysymykseensä, joka sai Axran kallistamaan päätään mietteissään.
Axra nyökkäsi hitaasti, jättäen toisen puheet valittamisesta muualle. Hän ei laskisi tuota vielä valittamiseksi. Valittaminen oli turhanpäiväistä ja Axra vihasi sitä, kun taas nyt naaras vain totesi omat heikkoutensa hänelle. Vaikka sekin kyllä sai Axran tuntemaan olonsa hieman vaikeaksi. Mitä tähän piti nyt vastata? "..Ymmärrän. Voimme pysähtyä, kun voimasi eivät riitä pidemmälle, ja levätä. Pyry ei tosin ole hellittämässä vielä pitkään aikaan, joten sitä olisi päästävä turvaan. Jos ei muuta suojaa löydy, niin voimme kaivaa lumikuopan ja levätä siinä." Axra oletti toisen tietävän, mikä lumikuoppa oli. Hän oli itse käyttänyt sitä hyödyksi matkoillaan, jos ei ollut löytänyt muuta suojaa. Ei ehkä kaikista mukavin tapa levätä, mutta oli se nyt parempi kuin ei mitään. Eihän Axrakaan nyt kahta päivää jaksaisi yhtä menoa, varsinkaan tällä säällä. Totta, hän oli tottuntu huonoihin oloihin, mutta rajansa kaikella.
Tuuli pyyhälsi Cleopatran oppaan puolelta ja tämän hassu haju tuli taas kuonoon. Axra aivasti, painoi korviaan ja mulkaisi kolliin jäänsiniset sielunpeilit tarkkoina. "Mikä ihme tuo sinun hajusi on? En ole koskaan haistanut moista." Axraa häiritsi, kun ei tiennyt mikä toisella oli. Jos toisella oli joku ihosairaus tai vastaava, ei hän todellakaan olisi lepäämässä tämän kanssa samassa tilassa.
Axra pudisteli päättän ja siirsi nyt rauhallisemman katseensa eteenpäin. Hänen teki mieli pärskähtää, jotta haju lähtisi nenästä. Sen sijaan hän mietti hetken ja yritti keksiä jotain sanottavaa. Hän oli kauhena huono tällaisessa keskustelussa. "Etsittekö jotain tiettyä sieltä.. klaaneista? Aika pitkä matka vain mennä katselemaan paikkoja, mitä nyt olen ymmärtänyt puheistasi." Axra vilkaisi uteliaasti Cleopatraan sivusilmästään. Hänen tassunsa upposti syvälle lumeen ja Axra horjahti sen mukana hiemna. Hän nosti sen jalan pikaisesti ylös ja jatkoi matkaa, sen enempää asiaan keskittymättä. Hän tarkasteli sen sijaan lunta edessään, jottei osuisi samanlaiseen kohtaan. Vaikkei hän pienestä häiriintynytkään, hän tunsi kyllä kylmää.
Axra vilkaisi kauas eteenpäin, jossa lumipyry peitti mitä kaueemas katsoi enemmän metsää alleen. Toivottavasti Cleopartalla tai pikkukollilla ei olisi nälkä, sillä olisi oikea työmaa yrittää löytää yhtään mitään tällä säällä. Axra huomasi edessä maan laskeutuvan jyrkästi ja oletti heidän kävelevän jonkinlaisen kallion päällä. Hän hidasti vauhtiaan ja käveli hyvin varovaisesti reunemmas, kunnes lumi murtui tassun alla. Hän kyykistyi ja loikkasi pitemmälle alas, sillä ei luottanut laskeutua aivan kallion alla olevalle lumelle. Siinä saattaisi olla syvempää kuin näyttäisi, tai olla yllättäviä kiviä. Axra upposi lumeen rintaa myöten ja pörhisti karvojaan kylmää vasten. Hän kömpi ulos lumesta ja kääntyi katsomaan, miten kaksi seuralaistaan selviäisivät alas. "Varokaa aivan kallion reunaa ja sen alla olevaa lunta. Hypätkää tänne pidemmälle." Axra päätti ohjeistaa pienesti. Helpontahan kahdelle muulle olisi hypätä siitä mistä Axra hyppäsi, jotta he näkisivät reunan paremmin. Hän taputti hännänpäätään lumelle vieressään merkiksi, vaikka ei ollut aivan varma, kykenisivätkö kaksi pienempää kissaa hyppäämään siihen asti.

Nimi: Cleopatra (Erakko)

04.06.2018 00:55
Cleopatra huomasi jo tuntematonta kultaturkkia lähestyessään hänen korviensa asennosta, että kolli oli kääntänyt huomionsa heihin. Tummaturkkinen naaras katseli toista kollia pää ylväästi koholla ja kenties huomaamattaan jopa ehkä hieman koppavan oloisesti, vaikkei se ollut hänen tarkoituksensa - se vain sattui olemaan hänen perusilmeensä. Cleopatra heilautti korvaansa hitusen jopa vaivaantuneena kun kolli vain kuunteli vaiti, pitäen sinisten silmiensä katseen heissä kahdessa ja Cleopatra alkoi jo epäillä olisiko tämä toinen mykkä tai sitten vain aivan kokonaan haluton auttamaan. Hän oli jo aikeissa kärsimättömästi puuskahtaa kysymyksensä ääneen (hangessa värjöttely ohuella turkilla ei tuonut hänen parhaita puoliaan esiin), kuitenkin vieras kissa ehti avaamaan suunsa sitä ennen. Cleopatra kuunteli silmät hieman siristyneinä, mutta pyrkien kuitenkin näyttämään edes jossain määrin ystävälliseltä. Suurempi kolli nyökkäsi ja esittäytyi Axraksi. Cleopatra nyökkäsi myöskin naukaisten: "Kyllä, varmastikin heitä, en tiennyt minne he olivat asettuneet ja siksi olimme hiukan eksyksissä kun tiesimme vain suunnan, mutten usko, että kestään muustakaan voi olla kyse." Naaras vilkaisi oppaansa puoleen lyhyesti, Lukin pikkulintu oli hoitanut tehtävänsä vain puolittain, Cleopatra sai koko ajan olla kysymässä apua.
Cleopatra vilkaisi Axran mainitsemaan suuntaan, vaikka ei erottanutkaan paljoakaan lumipyryn lävitse. Naaras nyökkäsi hyväksyvänä ja räpäytti silmiään. "Ottaisin tarjouksen mielelläni vastaan jos se vain sopii, teille. Joskin-" Cleopatra lisäsi lähtiessään kiireesti kollin perään kun hän lähti jo edeltä kävelemään. "Minulla ei ole mitään tarjota vastalahjaksi avustasi." Naaras muisti turhan hyvin miten Elohopeankin kanssa oli meinannut käydä, tosin tämäkään kolli ei vaikuttanut ainakaan vielä kiinnostuneen Cleopatrasta siihen malliin kuin todella monet kollit, tavallaan se jopa kiinnosti Cleopatraa mutta toisaalta turhautti, hän oli tottunut huomioon. Mutta - naaras muistutti itseään, parempi näin, ties mitä olisi voinut käydä, jos Axraa kiinnsotaisi, hänen olisi kuitenkin parasta olla varuillaan, vaikkei sitä näyttäisikään.
Cleopatra käveli hetken vaiti ja jättäytyi sitten Axran takavasemmalle nostaen tassujaan inhoten korkealle hangesta, tässä hän ei onneksi voinut haistaa Lukin leikatun kätyrin inhaa ominaistuoksua, johon Cleopatra ei tottunut ikinä. Kaikilla leikkaajalla käyneillä kissoilla oli samankaltainen hieman imelä ominaistuoksu - ainakin hänen kuonoonsa.
Cleopatra hytisi väkisinkin ja häntä masensi edessä oleva matka. "En tahtoisi kuulostaa valittajalta, mutta turkkini ei todellakaan ole paras tähän keliin. Epäilen vähän omaa jaksamistani loppuun asti - kaksi päivää - tällä säällä."

Nimi: Vaahterahalla (Myrskyklaani)

01.06.2018 17:38
Sokaistunut ja tyttärensä huonosta voinnista huolestunut naaras tiesi, ettei voisi jatkaa enää taistelurintamalla. Häntä huimasi yhä kipu, mikä jomotti päästä ja ainoalla silmällä maailma ei ollut enää niin avara. Hän puri vaaleita hampaitaan yhteen hermostuksesta ja hän hädin tuskin kykeni kokoamaan ajatuksiaan kasaan seuratessaan, kuinka kultaturkkinen tyttärensä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Kipu oli katkaissut hänen tajunsa, tunnottomuuteen. Vaahterahalla ei silloin tiennyt, mitä voisi tehdä tyttärensä hyväksi. Hän voisi viedä marmorikuvioisen soturin sivulle, mutta naaraan jäntevä keho ei tekisi siitä helppoa tehtävää toteuttamisen kannalta. Sitä paitsi, olihan Vaahterahallakin haavoittunut, mutta naaras ei halunnut ottaa sitä huomioon. Hän halusi suojella tytärtään, nyt hän ei itse siihen kyennyt.
Tuupaten vielä varmuuden kannalta kuonollaan tajummon Kultapiiskun kuvioitua poskea, hänen luokseen tuli pian tutut kasvot, jotka herättivät Vaahterahallan pois omista ajatuksistaan. Lumitähti. Vaahterahalla katsoi ainokaisella silmällään pitkäturkkista päälikköä, hieman jopa yllättyneenä hänen läsnäolostaan. Missä välissä hän oli tullut? Varmaan rähinän inhottavat soinnut olivat tuoneet varapäällikön lisäksi myös hänet heidän seuraansa. Lumitähden äänen vakaus sai hänetkin rentoutumaan aavistuksen verran, vaikkei voinutkaan unohtaa asiaa että kettu saattaisi kiinnittää huomionsa puolustuskyvyttömään Kultapiiskuun minä hetkenä hyvänsä.
Vaahterahalla ei saanut mitään sanotuksi, mutta nyökkäsi ymmärtävänsä, mitä Lumitähti halusi hänen tekevän ennen kuin loikkasi itsekin mukaan taisteluun, missä Vaahterahalla muisti myös olevansa osana. Vaahterahalla nielaisi verta suupieliltään sitä livottuaan ennen kuin yritti nopeasti ideoida, minne veisi velton loukkaantuneen tyttärensä ja miten? Vaahterahalla lopulta päätyi tulokseen, että loikkasi toisen lumella lepäävän selän taa, mistä takertui Kultapiiskun niskan löysästä nahasta, jota hänen kultainen lyhyt turkkinsa peitti alleen. Se ei ollut kuitenkaan toimivin keino siirtää velttoa kissaa mukana sivummalle taistelusta, sillä Vaahterahalla kirjaimellisesti käytti kaikkia voimiaan hänen siirtämiseen sen suurempia tuloksia tekemättä. Hän ärisi hampaidensa väliköistä, jotka lähes tuppautuivat ulos jännitettyään lihaksiaan liikkumiseen ja suupielensä tiukkenivat niin, että se alkoi sattumaan. Hän eli pelossa kuunnellessaan kuinka kettu ulvahteli kivusta, johtaen selkäpiitä karmivaan murinaan. Vaikka Vaahterahalla olikin rohkea, tai ainakin yritti olla muiden silmissä, häntä pelotti siitä huolimatta. Ei itsensä vuoksi, vaan Kultapiiskun. Jos kettu kiinnittäisi nälässä huomion paikalta pakenevaan puolisokeaan kissaan sekä velttoon soturiin, jota hän yritti mukanaan epätoivoisesti raahata, se olisi kaiken loppu. Vaahterahalla ei haluaisi todistaa omin silmin pentunsa kuolemaa, ei enää toista kertaa.
Ote naaraan kullanhohtoisesta turkista irtosi lopulta, kun Vaahterahallan leuka oli loksahtaa paikaltaan ja hampaihinsa sattui. Vaahterahalla tiuskaisi itselleen, katsoen alas mutta läheltä naaraan tajutonta kehoa ennen kuin hänen huomionsa häiriintyi lapansa taakse paikalle, missä hän oli viimeksi nähnyt muut taistelemassa punaturkkista koiraeläintä vastaan. Vain tämä elukka puuttui, ja Vaahterahalla näki siitä pelkän vilkaisun, kun se katosi metsän siimeksiin. Se tosiaan oli siinä, Vaahterahalla totesi itselleen helpottuneen henkäyksen kerä ja rentoutuikin huomattavasti ketun häivyttyä omille teilleen. Silloin myös seuraansa tepasteli verisien haavojen repimä Punakivi, jonka kosketukseen naaras ei havahtunut. Vaahterahalla oletti kollin säälivän häntä, huomattuaan kuinka kolli oli katsonut naaraan mennyttä silmää, jota paikkasi ainoastaan verta tihkuva kuoppa, jonka kivun hän oli hetkeksi unohtanut keskittymisen puutteesta. Vaahterahalla yritti olla siitä välittämä kumminkin, heillä oli muuta tekemistä kuin harmitella haavoista. He olivat sentään selvinneet, ja arveli kookkaamman kollin ajatelleen samaa.
Punakivi tarjosi apuaan Kultapiiskun kantamiseen, mikä epäilytti naaraan emoa hiukan. Mitä Vaahterahalla soturia nyt tutkiskeli ainoalla silmällään, kolli oli saanut jopa pahempia ilkeitä kolhuja ja haavoja kuin hän.
"Oletko varma?", Vaahterahalla yritti kurtistaa kulmiaan, ellei se olisi tuottanut inhottavan vihlovaa kipua omien haavojensa takia. Naaras ei kuitenkaan löytänyt muutakaan vaihtoehtoa parempaa, millä voisi viedä Kultapiiskun takaisin leiriin parantajan luo. Ja mitä aikaisempaan katsottiin, tuskin Vaahterahallakaan avuitta pystyisi tytärtään kantamaan, olihan hän aikuinen eikä mikään siro pienikokoinen pentu kuin monta vuotta sitten. Soturi lopulta hieman vastahakoisena suostui auttamaan jänteväkehoisen nuoren soturin toisen kyytiin. Hän odotti kollin siirtyvän Kultapiiskun vierelle, ennen kuin Vaahterahalla toisti saman kuin aikaisemmin ja nosti tytärtään ylemmäs niskakarvoistaan, jotta Punakivi pääsisi sujahtamaan hänen alleen. Se sujui sukkelasti, ellei otettu huomioon kuinka uupuneelta punaturkkinen klaanitoverinsa näytti naaraan näkökulmasta. Epäilys hänen jaksamiseen kasvoi entisestään, mutta jos jotain mutkia tulisi matkaan ennen leiriin pääsemistä, Vaahterahalla ottaisi ohjat käsiinsä tyttärensä kantamisesta. Soturista myös tuntui, että taakka hänen harteiltaan olisi laskeutunut hieman. Kultapiisku oli kuitenkin hänen vastuullaan, niin se taakka kuitenkin tuntui edelleen hänessä. Naaras uskoi kumminkin Punakiven tietävän, mitä tekee, vaikka hän pyysikin Vaahterahallan tukea, jos siihen tarve olisi. Naaras hymyili heikosti myöntyvänä hänelle.
"Teen niin. Kiitos, Punakivi", harmaaturkkinen naaras kuulosti heikommalta kuin oletti, johtuneen varmaan päätään jomottavasta kivusta, mikä enimmäkseen kohdistui menetetyn silmän paikalle. Vaahterahalla lähti siten miten heille melko vierasta leiriä kohti, missä tiesi sen olevan ja oletti johtokissojen sekä Punakiven seuraavan.

Nimi: Axra (kulkukissa)

01.06.2018 13:57
Axran tempoessa lumen läpi hänellä kävi mielessä, että lumisade voisi mahdollisesti sekoittaa hänen suuntansa metsässä. Hän nopsasti vilkaisi suuntaan, jossa tiesi järven olevan ja etsi merkkejä, jotta tietäisi mihin suuntaan kulkea. Auringon paikan, vuorien kohot ja niin edelleen. Hän oli vaeltanut pitempiäkin matkoja ja löytänyt aina kotiin, joten luotti kykyihinsä suunnistaa täälläkin reissulla. Päättäväisesti nyökäten Axra jatkoi matkaansa, pitkien jalkojen jättäessä lumeen tasaisia kuoppia.
Pidemmällä metsässä hän kuuli takaataan yllättävää suhinaa. Korvat valppaina pystyssä Axra pysähtyi askelissaan ja siirsi jäänsinisten silmiensä katseen äänen tulosuuntaan. Siellä, kaksi tummaa hahmoa tampoi lumen lävitse häntä kohti. Kumpikin häntä reilusti pienempiä. Kaksikko vaikutti kiistelevän jostakin, jolloin Axra tunnisti äänten kuuluvan naaraalle ja kollille. Toinen kissoista, naaras, näytti silloin huomaavan hänet. Axra räpäytti silmiään, kun toinen lähti lähestymään häntä. Lumi narskui naaraan tassujen alla, toisen nähtävästi hytistessä tuulta vastaan. Axra oli hyvillään omasta tuuheammasta turkista, vaikka hänen turkkinsa olikin kokenut kovia ja oli lyhyempi osasta paikasta.
Sileäturkkinen siro naaras lähti astelemaan häntä kohti, kun taas kolli jäi taaemmas. Axra käänsi korvansa naaraan puoleen merkiksi, että heillä oli hänen huomionsa. Naaras tervehti häntä ja pahoitellen selitti kaksikon tilanteen. Axra väräytti korvaansa naaraan vilkaistessa terävästi niin sanottua opastaan. Axra kallisti päätään naaraan kertoessa heidän määränpäänsä, ennen kuin sitten esittelikin itsensä. Axra pysyi vaiti vielä hetken, mutta kohtasi sitten naaraan meripihkanvärisen katseen. "Olen Axra." Hän tervehti nyökkäämällä. "Tarkoitat kissoja, jotka asettuiva järven ympärykseen suurina joukkoina vasta jokin aika sitten, eikö?" Axra varmensi.
Axra vilkaisi menosuuntaansa ja huitaisi häntäänsä sinne päin. "Olen menossa järveä kohti katsomaan tilannetta, sinne missä nämä 'klaanikissat' ovat." Axra katsoi jälleen uusiin kissoihin, siristäen silmiään niin sanotulle oppaalle. Miten toinen ei voinut osata edes reittiä niin isolle alueelle, kun kaikki maamerkit oli helposti nähtävissä?
"Matka on noin vuorokauden tai kaksi tuohon suuntaa, riippuin täysin vauhdista." Axra selitti. Hetken mietittyään hän lisäsi. "Olette tervettulleita liittymään seuraani." Hän ei ehkä viihtymyt kovin suurissa joukoissa matkatessaan, mutta ehkä jaksaisi nämä kaksi, jos he päättäisivät liittyä seuraan. Toki, hänellähän oli oma joukkonsa kotona, joiden seuraan oli tottunut, mutta nämä kaksi eivät vaikuttaneet oikein heidän tyyppisiltään kissoilta.
Axra odotti kuulevansa kaksikon vastauksen, mutta jatkaisi sitten matkaansa omaan tahtiinsa eteenpäin, pitäen toisen korvansa suunnattuna kaksikkoa kohti, ellei heiltä tulisi jotain suurempia valituksia.

Nimi: Ikirouta (Jokiklaani)

01.06.2018 00:26
Valkoturkkinen kolli katseli kun Fasaanisydän puisteli vettä viiksiensä kärjistä, ulkona oli tosiaan ollut epämukava ilma kun lunta oli alkanut pyryttämään. Tai no ei niinkään Ikiroudan itsensä kannalta, vanhus oli tottunut koviin pakkaskeleihin ja viihtyi talvella jopa melkein paremmin kuin kesällä, jolloin kollilla oli monesti lähes tuskallisen kuuma paksun turkkinsa vuoksi. Lähinnä Ikirouta tuumaili keliä kurjaksi Fasaanisydämen ja hänen karvattomiksi aikanaan palaneiden käpäliensä vuoksi.
Kun he asettautuivat kerälle yhdessä ja alkoivat sukimaan toistensa turkkeja Ikirouta kehräsi pesätoverinsa vastaukselle. "Se on hyvä kuulla, minäkin olen vähän jo ehtinyt matkan aikana kaipaamaan tätä", kolli totesi. Oli totta, että ennen matkaa heillä oli ollut enemmän aikaa vain vaihtaa kieliä ja rupatella, pitkä taival oli pistänyt vähän kaikki koetukselle. Ikirouta räpäytti sinisiä silmiään kun naaras suki hänen korviaan. Hän siirtyi rauhallisin vedoin naaraan selkäturkkia sukimaan niin pitkälle kuin ylettyi mukavasta asennostaan ja kuunteli samalla toinen korva Fasaanisydämen puoleen käännettynä, mitä hän vastaisi Pimeän metsän kissoihin liittyvään kysymykseen. "Niin", Ikirouta kuiskasi nuolaisujen välissä ja avasi sitten silmänsä, jotka oli hetki sitten sulkenut, lopettaen hetkeksi katsoessaan Fasaanisydäntä. "Toivon, että Pimeän metsän kissat eivät enää ilmestyisi aiheuttamaan harmeja." Ikirouta jatkoi sukimistaan väräyttäen huvittuneena viiksiään, kun Fasaanisydäntä harmitti pudonnut vesipisara. "Toivon, että täältä reviireiltä löytyisi joku paikka, missä parantajat voisivat vaihtaa kieliä Tähtiklaanin kanssa ja että Kirkasturkki voisi saada henkensä", Ikirouta jatkoi ja lisäsi mietteliäänä: "Kokoontumispaikkakin olisi hyödyllinen, siitä ei olekaan ollut puhetta."

Nimi: Cleopatra (Erakko)

31.05.2018 23:53
Mustaturkkinen sievä siiamilainen oli luita myöten jäässä. Lumimyrsky oli puhjennut tovi sitten ja avoimessa maastossa lähellä vuoria, ei suojaa juurikaan ollut ollut. Cleopatra kulki yhä opppaanaan Lukin pieni leikattu kätyri - mustaturkkinen kollinpuolikas oli luvannut johdattaa Cleopatran aina klaanien luokse. Sankka lumipyry oli kuitenkin saanut aikaan sen, että he olivat harhautuneet (taas) suunnasta ja päätyneet lähelle vuoria. Kaikeksi onneksi metsikkö tarjosi hitusen suojaa satavalta lumelta, mutta Cleopatran olo ei suinkaan ollut miellyttävä. Entisen kotikisun ohut turkki ei todellakaan kelvannut suojaksi tällä säällä ja ensimmäistä kertaa Cleopatra huomasi kaipaavansa hieman pystykulkijoidensa tarjoamaa lämpöä. Naaras oli kuitenkin aina ollut sitkeä eikä lainkaan luovuttajatyyppiä ja jos hän oli oppinut metsästämäänkin hän kyllä selviäisi kylmästäkin, takaisin hän ei kääntyisi mistään hinnasta.
Nyt kylmyydestä koituva harmi purkautui mustasta naaraasta pieneen johdattajaansa: "Tämä on jo toinen kerta kun eksymme. Lukki saa kyllä kuulla sanan ja pari pikkulintujensa pätevyydestä. Emme olisi edes näin pitkällä ilman Elohopean apua!" Cleopatra siristi hieman ärtyneesti tuhahtaen kauniin keltaisia silmiään.
Cleopatra havaitsi kyllä myös itseään johdattavan leikatun kollin ärtyneisyyden, mutta yllättävän hyvin tämä piti malttinsa - mistä tälle varmaanki maksettiin Lukin toimesta. "Tämä sää on syypää, en voinut ennakoida että se iskisi, muuten osaisin reitin. Ehdotan, että pysähdymme jonnekin odottamaan että sää paranee."
Cleopatra katsoi johdattajaansa kopeasti kuononvarttaan pitkin. "Ja mistä meinasit löytää suojaa." Cleopatra seisahtui sitten, sirot korvat höristyen kun kuuli edestä päin äänen. Hän erotti puiden lomassa kultaturkkisen raidallisen kissan, joka oli ulkonäöstä päätellen kolli. Kyseinen kissa oli huomattavasti suurempi kuin Cleopatra. Cleopatra jännittyi ensin, mutta päätti sitten käyttäytyä normaalisti, olisihan vieras varmasti jo huomannut heidät. Hän ei tietenkään voinut tietää olisivatko tuntemattoman kollin aikeet kenties vihamieliset, mutta ei auttanut kuin yrittää olla kohtelias. Cleopatra asteli turhan oppaansa ohitse pää itsevarmasti ylhäällä ja kapea häntä heilahdellen viehkeästi perässään. "Tervehdys", naaras naukaisi ja nyökkäsi. "Pahoittelut, että häiritsemme, mutta vaikuttaa siltä että oppaani on ah eksynyt", hän vilkaisi terävästi leikattua kollia joka oli jäänyt vaiti taaemmaksi näyttäen nyrpeältä. "Joten osaisitko kenties neuvoa, missä suunnassa klaanien reviirit ovat?" Naaras vaikeni ja lisäsi sitten naurahtaen heleästi: "Anteeksi olin epäkohtelias, en esittäytynyt, nimeni on Cleopatra."

Nimi: Unentassu (Taivasklaani)

31.05.2018 23:11
Unentassu hytisi kylmässä tuulessa ja naaraasta tuntui, että märkä lumi imeytyi hänen säälittävän ohuen turkkinsa läpi iholle asti. Naaras seisoi veljensä vierellä kuunnellessaan ensin Tulenkipinän kannustuspuhetta ja sen jälkeen mestarinsa Herukkaviiksen jatkoa. Herukkaviiksi oli nyt heidän johtajansa, sillä heillä ei ollut päällikköä eikä varapäällikköä ja parantaja oli sen tähden korkeimmassa asemassa. Unentassu katseli maahan ainoalla näkevällä silmällään ja hänen sokean silmänsä edessä leijui tummanharmaata sumua kun Tulenkipinä kysyi Tähtiklaanista. Soturiesi-isät, joihin harmaa-oranssi laikullinen naaras niin kovasti luotti olivat olleet vaiti, mikä ahdisti häntä suuresti. Unentassu uskoi kuitenkin tietävänsä syyn Tähtiklaanin vaitioloon, se liittyi jotenkin Pimeään metsään, parantajaoppilas oli varma siitä. Hänen unissaan Tähtiklaani oli poissa, mutta tummat varjohahmot piinasivat niitä lähes joka yö. Unentassua lähes pelotti mennä nukkumaan.
Kuitenkin kun Herukkaviiksi käski suurimman osan lähteä metsästämään Loimutuli lähti hänen viereltään ja viimeisenkin tuulensuojan kadotessa Unentassu ei mahtanut mitään sille että luimisti korviaan entisestään. Hänet kuitenkin havahtui kuullessaan kirjavan mestarinsa sanat nyökkäsi lyhyesti lähes kiitollisena kollin tarjouksesta, Herukkaviiksi oli varmaankin huomannut kuinka paljon hänen oppilaansa paleli.
"Voin jäädä", hän naukaisi lempeän hiljaisella äänellään. Hän tassutti Lehtipuron luokse ja naukaisi: "Tarvitsetko apua, Tähtiyönpennun, Haavepennun ja Horrospennun kanssa?" Hän vilkaisi emonsa kipeän jalan suuntaan. "Viedään heidät pesään lämpimään niin voin tutkia heidät", parantajaoppilas lupasi. Sitten hän vilkaisi Herukkaviikseen. "Käyn läpi olisiko yrteissä mitään pelastettavaa. Jos lähdet metsälle, niin katsoisitko samalla olisiko yhtään mitään mahdollista löytää?" Unentassu piti huolen, että piti äänensävynsä kunnioittavana. Ei hän käskyjä jaellut, vaan se oli enemmänkin pyyntö tai kysymys. Tokihan parantaja itse tiesi mitä tehdä, paremmin kuin kokemattomampi Unentassu. Eikä Unentassu edes uskonut että mitään kuitenkaan löytyisi, mutta aina voisi yrittää. Sitten Unentassun suuret korvat kohosivat innostuksesta pystyyn: "Hei, olisikohan muiden klaanien parantajilta jäänyt mitään varastoihin ennen lähtöä? Osa olisi ehkä voinut säilyä tuholta. Nyt kun he eivät ole täällä enää, hehän eivät tarvitse niitä, joten voisimme käydä myöhemmin tutkimassa?" Naaras ehdotti.

Nimi: Axra (kulkukissa)

31.05.2018 22:23
Kultainen turkki pilkkui oksiston lävitse, pudottaen lunta tieltään. Puun paksulle okralle oli kavunnut raidallinen kissa, joka intensiivisesti katseli eteenpäin, pidemmälle metsään näköalapaikastaan. Puun vieressä oli kallionseinämä, jota kautta oli hän onnistunut kipuamaan puuhun. Tassut olivat painuneet lumeen ja melkein koko kissa oli horjahtanut alas jo monta kertaa, mutta vaivoin hän oli onnistunut pysymään jaloillaan. Axra niminen kissa istuskeli kylmällä alustallaan tarkkaavaisena, raidallisen hännän huiskiessa puolelta toiselle. Jäänsiniset sielunpeilit tarkkailivat maisemaa, valkean lumen kimmaltaessa kipeästi silmään.
Axra oli varhaisin aamulla jättänyt latonsa suojan kylmään ulkoilmaan, kämmittyään ensin pois Chessiren viereltä. Ottopoika oli kömpinyt jälleen hänen vierelleen kylmää karkuun. Muutkin ladon kissat olivat kääriytyneet yhteisiksi kasoiksi, hyrinän kaikuessa ladossa lämpimästi. Axra oli päättänyt lähteä partioimaan heidän maita ja mantujaan, tahtoen selvittää jos jotain uutta olisi ilmennyt. Hän oli matkannut aina heidän reviirinsä reunoille asti, jossa nyt istuskeli katselemassa järvelle päin. Sen pinta hehkui nousevan auringon mukana, liian suuri vesistö jäätyäkseen edes viimepäivien lumityrskyn jälkeen. Axra oli kuullut huolestuttavia huhuja, että uusi kissajoukko olisi asettunut jonnekin järven läheisyyteen. Hän ei ollut kehdannut vaeltaa vielä katsomaan, sinne varmasti menisi matkaa ainakin toinen päivä, mutta näin kaukaa katsottuna, kallion reunalla, kylmän tuulen tuivertaessa turkkia ja aamuauringon noustessa, häntä kutkutti mennä selvittämään asiaa. Hän oli jo nyt hyvin kaukana kotoa, ei siis varmastikaan olisi niin kauheaa jos hän katoaisi muutamaksi päiväksi. Ei ainakaan olisi ensimmäinen kerta.
Axra heilautti korvaansa ja nousi tassuillen, värähtäen kylmää vasten. Kohmettunut oksa ei ehkä ollutkaan aivan paras istumapaikka. Axra loikkasi puusta alas suoraan lumeen allaan, valkean aineen heti painuessa hänen tassujensa alla. Pudotus oli pehmeä ja Axra ravisteli turkkinsa pörheäksi, jo nyt lumikokkareiden kiinnittyessä vatsaan ja jalkoihin. Axra nuolaisi rintakarvansa suoriksi ja lähti sitten astelemaan lumen lävitse. Korvat höröllä ja silmät ympäristöä tarkkaillen Axra paineli lumen lävitse. Hän ei ollut syönyt mitään vielä tänään, mutta ei tuntenut nälän tunnetta vieläkään. Hän oli tietoinen, että ei syönyt yhtä paljon kuin hänen kokoisensa yleensä söi, tai edes yhtä paljon kuin normaali kissa, mutta se ei häirinnyt häntä. Edes hieman paistavat kylkiluut ja poskipäät eivät häirinneet häntä. Nehän vaivoin edes näkyivät turkin alta! Ei sillä kuin Axra olisi edes välittänyt ulkonäöstään.
Axra asetti suunnakseen pitkän järven. Hän ei tiennyt löytäisikö mitään, mutta pieni retkeily ei haittaisi mitään.

Nimi: Fasaanisydän (Jokiklaani)

31.05.2018 00:50
Fasaanisydän värisytti viiksiltään kosteutta pois asettuessan Ikiroudan kanssa makaamaan pesän lämpöön. Hän käänsi korviaan erisuuntiin kuunnellessaan klaanilaisten ääniä ulkopuolelta. Päänsä hän käänsi kohti pesätoveriaan ja siristeli silmiään hämärässä. Hän saattoi aistia surullisuuden tunteet Ikiroudasta, vaikka kolli peittikin ne ilmeensä alle. Fasaanisydän tunsi pientä syyllisyyttä katsoessaan pesätoveriaan. Kolli oli sentään vaarantanut henkeäänkin hänen puolestaan, mikä todennäköisesti oli syy minkä takia Fasaanisydän oli ollut kaikki vuodet ystävällinen vain hänelle. Ainakin useimmiten, jollain tasolla naaras tunsi jopa klaanin pettäneen hänet. Ehkä se johtui hänen luonteestaan klaania kohtaan, tai sitten klaanilaisten ärtyneestä suhtautumisesta kärttyiseen klaaninvanhimpaan, mutta harva tuskin tiesi mitä hänelle oli nuorempana tapahtunut. Eikä Fasaanisydän syyttänyt siitä nuorempia kissoja jotka eivät olleet tietoisia klaanin menneistä tapahtumista.
Fasaanisydän havahtui Ikiroudan kysymykseen ja kollin sukimiseen. Hän heilautti korviaan ja asetti jalkojaan hieman paremmin. Naaras nuolaisi hellästi kollin korvien kärkiä ja heilautti viiksiään hänen suuntaansa.
"Tästä onkin ikuisuus", Fasaanisydän puhahti ja melkein aivasti kollin pitkien karvojen kutittaessa hänen nenäänsä. "Teen tätä oikein mielelläni pitkästä aikaa." Naaras pysyi hetken paikoillaan ja kuunteli korvat höröllä mitä pesätoverilla oli oikein sanottavanaan. Fasaanisydän mietti hetken mitä oikein vastaisi. Hänen ajatuksensa ei oikein kulkenut äkillisen heräämisensä takia, joten hänellä kesti hetki vastata.
"En minä tiedä mitä mieltä olla niistä otuksista. tähtiklaaniakaan ei ole kuulunut niiden perään", naaras tuhahti. "En tiedä mitä ne tahtovat tai tahtovatko tehdä jotain, mutta Tähtiklaanin olisi parempi panna vauhtia niihin ketunläjiin." klaaninvanhus puhahti ja heilautti jälleen korviaan pesän katosta tippahtaneen kosteuden takia. Hän ärisi mielessään, mutta oli juuri nyt liian väsynyt välittämään liikaa moisesta pikkuseikasta.

Nimi: Natasha (Pohjoisen Kanjon Imperiumi)

30.05.2018 22:45
Seuratessaan Kasparovia jäätymättömälle Kuulammen virralle kollin seuraava kysymys yllätti siniharmaan naaraan hitusen. Hänen monesti lähes viileän ilmeettömät kasvonsa muuttuivat nyt pohtiviksi ja hän kohotti hieman toista kulmaansa. "Uskotko sinä heidän olemassaoloonsa?" Natasha kysyi sen sijaan, että olisi antanut suoraa vastausta kollin kysymykseen. Naaras ei ainakaan itse oikein tiennyt uskoiko, hän ei varmaan uskoisi, ellei näkisi sellaista "tähtikissaa" omin silmin. Natashalle vain niillä asioilla, joita saattoi käpälillä koskettaa oli ollut merkitystä. Asia saattoi kuitenkin olla muuttumassa, olihan hän jo avannut osan itsestään Kasparovin seurassa, jotain mitä hän ei ollut aiemmin tehnyt.
Asetuttuaan Kasparovin vierelle viileästä hangestä huolimatta Tasha käänsi sinivihreiden silmiensä katseen Kasparovin eriparisiin. "Et voisikaan, tämä ei ole mitään, mihin minua joutuisi pakottaa", naaras naukaisi yksinkertaisesti, pitäen äänensä hiljaisena. Natasha tiesi vieläkin käyvänsä päässään läpi sitä mitä tahtoi heiltä kahdelta, sitä mitä he saattaisivat nyt olla, kaikki tuntui hieman sotkulta hänen päässään. Mutta jos jotain, Natasha tiesi että hänen asemansa oli nyt eri - kuten Kasparov oli tahtonut hän ei ollut enää kollin alainen, vaikka naaraan olikin vaikeaa muuttaa ajatusmaailmaansa hetkessä. Silti hän oli jo muuttanut jonkin verran asennettaan ja he saisivat opetella miten toimia heidän suhteessaan nyt kun kaikki muu ympäriltä oli jo sortunut.
Natasha oli nauttinut kollin hellästä kosketuksesta ja melkein unohti kylmän lumen ympärillään. Natasha hengitti syvään kun heidän otsansa koskettivat kevyesti Kasparovin salliessa kosketuksen ja naaras pääsi pian toteuttamaan aikeensa noustessaan kollin ylle. Kasparov kääntyi hänen allaan niin että he kaksi olivat nyt vastakkain ja Natasha antoi käpäliensä nojata kollin rintaturkkia vasten, olihan venäjänsininen kolli kääntynyt naaraan alla selälleen. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi ja Natashan ensin vakavan keskittynyt ilme muuttui nyt puolittaiseksi, lähes kujeilevaksi virneeksi, mikä oli harvinaista häneltä.
Kasparov ei näyttänyt kauan tahtovan tyytyä olemaan alempana ja Natasha salli hänelle sen, että kolli saattoi nousta hänen yläpuolelleen ja naaras kierähti vuorostaan selälleen. Nyt hänkin kehräsi kevyesti pienen hetken, osoittaen harvinaista luottamusta paljastamalla tällä tavoin vatsansa - hän tuskin tekisi näin kenenkään muun kuin kollin edessä. Se jo kertoi, että hän luotti Kasparoviin.
Hän antoi kollin hetken pitää hauskaa ja kulkea alemmas pitkin Natashan vatsaturkkia. Hän oli sulkenut pieneksi hetkeksi silmänsä mutta tökkäsi lopulta kollia lapaan takajalallaan. "Älä hätäile", hän naukaisi vitsaillen ja nousi jälleen kerran ylös, pyrkien takaisin samaan asemaan kuin missä oli hetki sitten, kiertäen ensin Kasparovin ympäri ja hivellen kollin kylkeä häntänsä kärjellä. Natasha odotti Kasparovin päätyvän jälleen selälleen ja kolli vaikutti rohkaisevan häntä nuolaisuin jotka naaras vastaanotti hymyilemällä epätavallisen pehmeästi. Sitten Natasha teki vuorostaan samoin kuin Kasparov hetki sitten hänelle. Kevyin nuolaisuin hän siirtyi kollin vatsaa myöten alemmas ja jätti lopulta kevyen näykkäisyn kollin reiden sisäsyrjälle ennen kuin kierähti toiselle kyljelleen, jotta saattoi kietoa heidän häntänsä yhteen. Hän maakasi nyt kasvot kolliin päin ja taivutti kaulaansa sukiakseen kevyesti Kasparovin poskea. Hän oli jättänyt toisen käpälänsä kollin lavalle, mutta laskisi sen siitä, mikäli Kasparovilla olisi jotain muuta mielessään. Natasha jäi odottamaan hieman uteliaana, mikä olisi kollins seuraava liike.

Nimi: Täpläjalka (Jokiklaani)

30.05.2018 19:58
Täplikäs soturi vilkaisi oppilastaan, mutta istahti alas klaanin joukkoon, kun Nopsavarjo nimitettiin varapäälliköksi.
"Sitäkin." kolli hymähti sävyssään yllättyneisyyttä, kun se kuuli Kirkasturkin julistavan uuden varapäällikön nimen.
"Tiedätkö, mikä ei ollut odotettua? Tuo. Miksi Nopsavarjosta tuli varapäällikkö?" Täpläjalka hymähti hämmentyneenä, eikä sanoistaan huolimatta sen sävy ollut negatiivinen.
"Tulepas sitten." Täpläjalka sanoi nousten ylös ja kävellen Nopsavarjoa kohti. Kolli korotti hieman leukaansa, mutta sen ilme oli tavallisen ystävällinen.
"Onnittelut!"

Nimi: Varjotähti (Varjoklaani)

30.05.2018 01:44
Tuhkasydän oli reagoinut juurikin päällikön pelkäämällä tavalla, mutta soturilla oli siihen oikeus. Varjotähti ei voinut muuta, kuin tuntea piston sydämessään. Ehkä jos hän viettäisi enemmän aikaa soturiensa kanssa, asiat voisivat olla toisin. "En halunnut sinun kasvavan miettien miksi Rautasydän murhasi emosi... Nuoret pennut eivät aina ymmärrä kaikkea ja saattavat saada vääristyneen kuvan asioista. Olisit saattanut alkaa syyttää itseäsi tapahtumista." Varjotähdestä tuntui, ettei hänen sanoistaan ollut apua. Ne tuntuivat vain pahentavan tilannetta.
Päällikkö yritti etsiä lohtua Kuunvalon kasvoista, vaikkakin naaras ei tätä tietenkään nähnyt. Valkean parantajan pää oli painuksissa ja korvat luimussa, hänkään tuskin pystyisi sanomaan asiaan mitään mikä helpottaisi tilannetta. Kylmä viima puhalsi leirin yli pakottaen päällikön pörhistämään lyhyttä karvapeitettään. Jos hän olisi jaksanut pitää siitä huolta, se saattaisi auttaa kylmää vastaan enemmän. Hänestä tämä kuitenkin turhalta työltä, varsinkin kun leirissä tuntui riittävän enemmän hommia, kuin mitä kykeneviä kissoja oli.
Varjotähti antoi soturin puhua loppuun ja tuon vihan laantua hieman. "Sinun nimesi, isäsi nimi... Se on myös soturi nimeni." Pienehkö kolli kertoi odottamatta vastausta soturilta. "Sinusta ei tulee koskaan, kuin isäsi." Viimeiset sanat hän melkein kuiskasi. Hento huokaus karkasi päälliköltä tämän katsoessa Tuhkasydämen poistumista.
Tämä keskustelu oli kestänyt kauemmin mitä Varjotähti oli olettanut, kollia väsytti enemmän kuin tavallisesti. "Meidän olisi myös hyvä lähteä. Ohjaan sinut pesällesi." Hän sanoi Kuunvalolle, joka vain nyökkäsi vastaukseksi vaitinaisesti. Jokin painoi parantajan mieltä, nyt ei kuitenkaan ollut hyvä hetki puhua. Molemmat kissat olivat selvästi väsyneitä ja kaipasit lepoa samantien. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut ihan nuori enää.
Päällikkö ohjasi parantajaa jo tottuneesti pitäen häntäänsä toisen lavalla. "Tämä on uusi pesäsi, ymmärrän kyllä, jos se tuntuu vieraalta ja yksinäiseltä..." Varjotähti kaipasi ystävänsä läheisyyttä, varsinkin näin kylmänä aamuna.
"Varjotähti jos haluat levätä hetken yhdessä, voit vain kysyä sitä. Ei siinä ole mitään vikaa, jos et halua olla yksin." Parantaja naurahti pienesti tälle. Johon kolli vastasi hymähtämällä. "En tiedä olenko valmis olemaan yksin, kaiken tämän jälkeen..." Kaksikko asteli parantajan pesään käpertyen toistensa lähelle. Kolli tunsi olonsa levolliseksi pitkästä aikaa kuihin. Hänellä ei ehkä ollut samanlaisia tunteita naarasta kohtaan, kuin Purppuraturkkia, mutta Kuunvalo oli kuitenkin hänen läheinen ystävä, joka oli myös menettänyt kumppaninsa. Molemmat heistä taisivat tarvita tätä hetkeä.

Nimi: Kasparov (Phjoisen Kanjonin Imperiumi)

29.05.2018 15:11
Kasparov ei kiinnittänyt huomiota Natashan katseeseen ja sitä myötä kysynyt, mitä tuo mahtoi ajatella. Eripariset, surumielisiksi muuttuneet sielunpeilit olivat vain lasittuneet entisen sotilaan perään. Kasparovin tuli kuitenkin pian valpastua ja nousta kylmästä vedestä ajattelemaan tarkemmin. Se lähti matkaan Natasha perässään ja antoi raskaiden käpäliensä johtaa tiensä kasvavan hangen poikki kohti Kuulampea. Kaksikolla oli kuitenkin puhuttavaa.
"Aivan. Oletko koskaan miettinyt, puhuvatko soturien esi-isät vain klaaneille? Vai katsovatko he myös meidän peräämme?" Kasparov naukui katsahtaen tummaan veteen. Virta ei ollut vielä jäässä, mutta näin kovilla pakkasilla ei menisi kyllä pitkään senkään kanssa.
Kun Kasparov kutsui Natashaa vierelleen, naaras tuli lähes tottelevaisesti kollin siniharmaan kehon vierelle, mutta Kasparovin painaessa kuononsa Natashan turkkiin tuntui tuo jännittyvän. Kasparov lopetti ja hengitti hetken Natashan tuoksua vetäen sitten niskansa taakse katsoakseen toista silmiin. Kasparov ei hetkeen sanonut mitään, vaan se mittaili tilannetta hieman epävarmana.
"En aio pakottaa sinua mihinkään.” se totesi sitten asettuen enemmän niin sanotulle omalle puolelleen naaraan vieressä. Kasparov antoi kenraalilleen hieman enemmän omaa tilaa kuin olisi ollut tarvetta.
Sanoja ei kuitenkaan näytetty tarvitsevan, sillä Natasha rentoutui lopulta Kasparovin vierelle selvästi äänettä päättäen jotain merkittävää. Kasparov väräytti toista korvaansa ja vastasi haettuun katsekontaktiin eriparisilla sielunpeileillään. Niinpä kolli jatkoi touhujaan siirtyen sivelemään naaraan selkäpiitä, kirvoittaen tuosta kehräyksenkin.
Liike Natashan osalta sai Kasparovin kuitenkin uudestaan nostamaan katseensa ja kaksikon otsat painuivat yhteen kevyeen kosketukseen. Entinen marsalkka ei heti käsittänyt elettä, mutta siniharmaan seuralaisensa noustessa ylös Kasparov tunsi pientä kihelmöintiä. Niinpä se antautui kumppaninsa kosketuksen alle ja kääntyi kyljelleen Natashan ottaessa ohjat käpäliinsä. Tilanne oli oikeastaan mielenkiintoinen ja Kasparov näkisi mielellään, mihin se kahden kissan kohdalla johtaisi.
Kasparov koki aluksi käännekohdan omaa auktoriteettiään uhkaava, vaikka samaan aikaan se tiesi valtakäsitteen muuttuneen heidän välillään. Kollin oli hankalaa hyväksyä toisen dominointi ja silti samaan aikaan se nautti pienestä jännitykestä ja siitä, että Natasha uskalsi näyttää sille uuden puolen itestään.
Natasha laskeutui sukimaan kollin kaulaturkkia, mutta vielä se ei saanut kollissa reaktiota aikaan. Se ajatteli asiaa ehkä liikaa ja mietti, miten sen tulisi käyttäytyä nyt, kun se ei enää ollutkaan tilanteen herra. Niinpä se kääntyi hieman enemmän selälleen päätyäkseen täysin vastakkain Natashan kanssa ja voidakseen samalla katsoa tuota silmiin, jos tilaisuus aukenisi. Kasparovin hännänpää vääntelehti hieman sen kääntäessä päätään taakse vain antaakseen Natashalle paremmin tilaa jatkaa aikomuksiaan. Naaras näykkäisikin Kasparovin kaulaa saaden kollista kuulumaan pienen huokauksen. Kasparov ei kuitenkaan Natashan lähemmäs painuessa jäänyt odottamaan, vaan se pyrki kääntämään asetelman itselleen suotuisammaksi - edes hetkeksi. Siniharmaa venäjänsininen siirtyisi kuitenkin tällä kertaa vuorostaan alemmas, rauhallisesti pitkin naaraan mahdollisesti paljastettua vatsaa odottaen koko ajan tietynlaista hyväksyntää tai yllättävää roolinvaihtoa. Tässä vaiheessa Kasparovin saattoi kuulla kehräävän.
Jos Natasha ei kuitenkaan olisi päästänyt asetelmaa kääntymään, kolli pysyttelisi selällään, mutta antaisi kuitenkin naaraallekin osansa hyväilystä nuolemalla tuota leuan alta ja korvallisilta rohkaisevana merkkinä. Täysin se ei antautunut toiselle, mutta antoi tuolle vapaammat käpälät kuin aikaisemmin.

Nimi: Jay (Kulkukissa)

29.05.2018 12:43
Nuori kolli luimisti korvansa ärsyttävää lumi-invaasiota vastaan ja siristeli silmiään tuskastuneena kuin maailma olisi juuri heittänyt sen kasvoille kostean tiskirätin. Nelikuinen pentu tallusti raskaalla askeleella sisarustensa perässä kuolleen aluskasvillisuuden seassa selvästi murjottaen. Edelweiss piti pentujoukon kärkeä leuka rohkeasti koholla ja häntä tyylikkäästi askelten tahtiin keinuen.
Jay ei pitänyt siitä, miten sen nuoremmat sisarukset eivät suostuneet hyökkäämään Heavy Rainin joukkoa vastaan. Se tiesi kykenevänsä siihen! Muuta olivat vain pelkureita, eivätkä nuo selvästi ymmärtäneet Sacran aseman perimisen merkitystä samalla tavalla kuin Jay. Kolli kuitenkin oli säilynyt jonkin aikaa hiljaa saatuaan niskaansa vastalauseet ja pentujen lähtiessä taivaltamaan täysin eri suuntaan kuin missä kanjonijärvi sijaitsi.
"Olette turkia." kolli tokaisi hymyillen, mutta kuitenkaan katsettaan nostamatta. Sen sisarukset eivät olleet kiinnittäneet siihen huomiota, joten oli aika korjata asia.
"Meidän pitää auttaa isää. Ette vain tajua, kun olette tavallisia tallaajia. Ette tajua perillisen virkaa ja sen tärkeyttä!" Jay puuskahti nostaen hieman ylähuultaan kulmahampaiden tieltä. Se kuitenkin jatkoi kävelyään muiden perässä.
"Minne ajattelit edes mennä, Edelweiss? Vai vain jäädyttää meidät tänne hankeen? Toimiva suunnitelma! Minä osaisin sentään johtaa!"

Nimi: Loimutuli (Taivasklaani)

28.05.2018 16:21
Harmaavoittoinen soturi oli kuunnellut vaiti sekä Tulenkipinän että nyt heidän johtajanaan toimivan Herukkaviiksen sanat, paksu turkki pörhistettynä kylmää vastaan. Molemmat heistä olivat oikeassa ja nyt kun Herukkaviiksi määräsi kaikki kykenevät metsästyspartioon Loimutuli ei voinut pienestä huolesta huolimatta olla kuin samaa mieltä. Herukkaviiksen sanoissa oli järkeä, tuskinpa leiriin hyökättäisiin pienen metsästysretken aikana ja oli totta, että he tarvitsivat kaikki ruokaa. Loimutuli tiesi itsekin olevansa huomattavasti laihempi kuin ennen ja kylkiluut paistoivat normaalia enemmän hänen hennon sisarensa ohuen turkin alta.
Hieman Loimutulta masensi uutiset Tähtiklaanista. Kolli olisi toivonut edes jotain merkkiä soturiesi-isiltä, mutta Unentassukin pysyi ahdistuneena vaiti. Se siitä sitten.
Loimutuli käänsi katseensa Pisarakyyneleen puoleen ja räpäytti naaraalle myrskynsinisiä silmiään lempeästi kohdaten toisen jäänsinisten silmien katseen, mikäli naaras katselisi kollin suuntaan. "Oletko valmis lähtöön?" Hän kysyi hiljaa ja kosketti tuuhean häntänsä kärjellä naaraan kullanruskeaa turkkia. Hän välitti naaraasta niin paljon, rakasti ja hän toivoi Pisarakyyneleen tuntevan samoin. Hän oli luvannut todistaa olevansa kyllin hyvä naaraalle ja noh, hän olikin tehnyt kaikkensa sen eteen. Pikkutuutella, kollin veljellä, oli kuitenkin myöskin tunteita naarasta kohtaan, mikä suretti Loimutulta. Sen tähden he kaksi olivat joutuneet kinaan keskenään välillä, eikä Loimutuli pitänyt siitä, sillä se ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Hän päätti, että partion jälkeen hän kysyisi Pisarakyyneleeltä mitä naaras ajatteli, pyytäisi häntä todella kumppanikseen ja saisi toivottavasti tietää tahtoisiko naaras samaa. Loimutuli ei ainakaan ollut nähnyt, että Pisarakyynel olisi esimerkiksi iskenyt silmäänsä Pikkutuuleen. Loimutulta harmittikin veljensä puolesta, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että olisi luopunut Pisarakyyneleestä. Naaras oli ollut kauan hänelle hyvin rakas, kauemmin kuin luultavasti veljelleen ja hän todella toivoi, että he kaksi saisivat olla yhdessä. Pikkutuuli löytäisi kyllä jonkun itselleen ja mikäli Loimtuli ja Pisarakyynel saisivat keskusteltua asiansa, kenties Pikkutuuli ja Loimutulikin voisivat kunnolla puhua.
Nyt harmaaturkkinen taivasklaanilainen kuitenkin suoristautui ja tassutti Tulenkipinän perään, kolli oli ilmeisesti valmistautumassa lähtöön. "Meidän varmaan kannattaa mennä yhtenä porukkana ja hajaantua vasta sitten?" Loimutuli ehdotti kulmat pohtivasti rypyssä. Heitä ei kuitenkaan ollut niin montaa.
Hän lähti kulkemaan muun partion mukana pois päin leiristä ja toivoi, että he tosiaan löytäisivät jotakin riistaa lumipyryn keskeltä.

©2018 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com