Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Uusi kartta - Reviiritietoa

Uusien, väliaikaisten reviirien kartta. Taivasklaani ei seurannut muita tälle reviirille, joten sille ei ole laitettu minkäänlaista asuinsijaa.

Järvikartta

Maailmankartta

* * *

Vuodenaika: Viherlehden aika

Sää: Ukkospilvet vyöryvät taivaanrantaan; sää on painostava ja hikinen.

Seuraava kokootuminen: Ei tiedossa

Seuraava parantajien kokoontuminen: Ei tiedossa

Ropen kellonaika: Noin 15:00

Uusille pelaajille!
Lukekaa ennen ensimmäistä roolausta!

Info

Muista kysyä vain rohkeasti, jos jokin vaivaa mieltä!

Tahdotko kirjoittaa hahmosi tarinasta trailerin?
Pelaajien trailerit

 

Roolipeli  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Natasha (Pohjoisen Kanjonin Imperiumi)

23.10.2017 23:13
Natasha kuunteli vaiti Kasparovin sanoja. Sade piiskasi venäjänsinisen naaraan turkkia, ja sai hänet väkisinkin luimistamaan hitusen korviaan. Kasparov ei vilkaissutkaan häneen, ei vieläkään, vaikka Natasha piti visusti omat vihreät silmänsä marsalkan selässä. Juuri nyt hän kaipasi edes vilkaisua, jotain mikä kertoisi, ettei Kasparov ollut vielä luovuttanut. Kuitenkin Kasparovin puhuessa kollin ensimmäiset sanat saivat Natashan lähes silmin nähden hätkähtämään ja luimistamaan korviaan. ”Ei ole mitään meitä” – ensin Natasha oletti sanojen olevan tarkoitetut vain hänelle, ja hetken naaras ehti epäillä, että Kasparov ajatteli samaa kuin Natasha oli antanut aiemmin omilla sanoillaan ymmärtää, Sacran edessä puhuessaan. Kuitenkin Kasparovin jatkaessa Natasha rentoutui käsittäessään, että sanat olivat tarkoitetut sekä hänelle, että Kedroville.
Natasha vilkaisi pikaisesti valkoista sotilasta, kohdaten hetkeksi toisen kollin vihreät silmät. He saisivat olla vapaita jos tahtoisivat. Mutta mitä edes enää oli vapaus? Natashalla ei ollut ollut varaa valita niin pitkään aikaan, ettei hän nytkään huomioinut Kasparovin sanoja. ’Ei ole mitään meitä’, Natasha ei uskonut kollin sanoja, hän olisi tahtonut väittää vastaan, sanoa, ettei heidän välistään sidettä voinut rikkoa vain imperiumia tuhoamalla, ei edes vain murtamalla marsalkkaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan pysyi vaiti. Sadevesi imeytyi vasten hänen ihoaan ja sai hänet melkein värisemään, mutta pelkällä tahdonvoimalla hän pysyi hievahtamatta, vaikka hänen ei olisi tarvinnut. Hän ei näyttänyt heikkoutta nytkään, oppisiko hän koskaan olemaan pitämättä kaikkea itsellään?
”Etkö ole jo väsynyt tähän kamppailuun?” Kasparovin lähes väsynyt kysymys sai Natashan kääntämään korvansa kollin puoleen. Hänestä tuntui, että hänen sanansa oli tarkoitettu kenraalille ja naaras pohti hetken vastaisiko. Mitä hän sanoisi? Tietenkin hän oli, tietenkin hän oli väsynyt, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hän oli väsynyt kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, mutta Imperiumiin ei, ei selviytymiseen. Vaikka hän ei ollut nukkunut ja tunsi itsensä niin väsyneeksi, että olisi mielellään kaatunut suorilta jaloilta märkään maahan nukkumaan, hän ei ollut väsynyt jatkamaan. Hän ei antaisi Kasparovinkaan väsyä ja luovuttaa, ei vaikka se vaatisi kollin ruoskimista liikkeelle joka ikinen päivä. Niinpä Natasha ei vastannut mitään.
Venäjänsininen naaras yllättyikin hitusen Kasparovin jatkaessa puhettaan. Hän kuulosti kuitenkin edelleen lähes lannistuneelta ja tällä kertaa Natasha naukui, kollin suoraan puhuteltua häntä: ”Imperiumi on ollut myös minun koko elämäni. Enkä itsekään voi jättää sitä taakseni, siksi yritän pitää huolen että selviämme. Olemme kaikki, mitä Imperiumista on enää jäljellä.” Natasha tiesi, että Kasparov koki kissojen kuoleman raskaammin kuin hän itse. Imperiumi oli ollut hänellekin kaikki kaikessa, koko elämä. Mutta hän oli omistanut itsensä vain sen palvelemiselle, kokonaan, epäröimättä, eikä hän ollut koskaan oppinut todella rakastamaan ketään heistä. Hän tunsi jotain surun kaltaista heidän kuolemastaan, mutta todellisuudessa kukaan heistä ei ollut ollut hänelle läheinen. Jokainen oli ollut vain yksi työkalu lisää, yksi henkilö, johon hän ei uskaltanut kiintyä, peläten menettävänsä, peläten oman tehokkuutensa kärsivän. Niinpä hän ei ollut päästänyt ketään lähelleen… ennen Kasparovia. Siksi, kaikkien kuoltuakaan hän ei tuntenut kuin tyhjyyttä ja vaikka sade huuhtoikin hänen turkkinsa verestä, sen rautainen katku säilyi edelleen vellovana hänen ympärillään, täytti hänen sieraimensa, eikä hän uskonut että Imperiumin kuoleman tuoksu jättäisi häntä vielä pitkään aikaan.
Kasparovin jatkaessa puhettaan, Natasha yllättyi entistä enemmän. Eriparisilmäinen marsalkka ei siis ollutkaan luovuttanut, kuten Natasha oli luullut ja pelännyt. Se mitä kolli nyt kuitenkin puhui, sai Natashan kallistamaan päätään silmät siristettyinä kaatosateessa. Kasparovin hätkähtäessä salamaniskua Natasha pysyi paikoillaan, vaikka luimistikin korviaan entisestään. Tämä uusi Imperiumi, oli kaikkea muuta kuin se, jonka parissa Natasha oli kasvanut ja elänyt, jonka tarkoitusperille oli omistanut itsensä. Pystyisikö hän muuttumaan uuden Imperiumin mukana? Jos Kasparov yhä olisi hänen marsalkkansa, hän kykenisi siihen. Sillä harmaaturkkinen naaras ei hetkeäkään epäillyt, etteikö hän olisi lähtenyt mukaan, etteikö sekä hän että Kedrov olisi kuuluneet Kasparovin suunnitelmaan. Kuitenkin Kasparovin sanoessa vain tarkasti valittujen pääsevän mukaan Natashan sisällä heräsi pieni epäilys. Kelpaisiko hän? Oliko hänen aiempi hairahduksensa uskollisuudessa, petoksensa, tarpeeksi epäämään häneltä pääsyn uuteen uljaampaan Imperiumiin. Oliko se maksu, jonka hän oli maksanut omalla verellään ollut riittävä? Oliko Kasparov todella unohtanut, antanut anteeksi, kuten oli sanonut antaneensa. Kasparov tuntui muuttuneen niistä päivistä.
Kuitenkin Kasparovin seuraavat sanat saivat tällä kertaa Natashan silmin nähden hätkähtämään. Vasta nyt hän käsitti, että Kasparov tarjosi heille mahdollisuutta valita. Kasparov ei olettanut, että Natasha välttämättä tulisi. Kun kolli käänsi eripariset sielunpeilinsä häneen, Natasha kohtasi niiden katseen. Kollin katse ei pyytänyt häntä jäämään, hän antoi Natashalle, ja Kedroville vapauden valita itse. Natasha säilytti hetken katsekontaktin, räpäyttämättä, vaikka vesi sumensi hänen näköään. Olisivatko nämä jäähyväiset? Natasha käänsi katseensa muualle, pohtien. Ensimmäistä kertaa sitten Imperiumiin liittymisen Natashalle oli tarjottu valinta. Hän voisi lähteä jos tahtoisi. Mutta minne hän menisi? Mitä hän olisi ilman Imperiumia? Osaisiko hän edes olla ilman? Natasha pysyi pitkän tovin vaiti pohtien tarkasti omaa vastaustaan, Kedrov ehtikin vastata ensin.
Valkean kollin vastaus sai Natashan yllättymään ja kääntämään katseensa kolliin. Hän silmäili sotilaan tutkivasti päästä varpaisiin, pohtien, mikä sai Kedrovin valitsemaan näin. Mitä Imperiumin sotilaalla saattoi olla käsiteltävänä? Kaikki olivat kuolleet Sacran kissojen kynsissä, mitä Kedrovilla voisi olla jäljellä selvitettäväksi? Natasha tunsi uteliaisuuden pistelevän varpaissaan, kuitenkin hän pysyi vaiti, eikä kysynyt, mitä Kedrov sanoillaan tarkoitti. Tuskinpa kolli olisi edes kertonut. Natasha käänsi katseensa Kasparoviin, odottaen, mitä kolli vastaisi Kedroville, ennen kuin lopulta naukui: ”Mitä minä olisin ilman Imperiumia? Mitä olisin jos olisin yksin?” Natasha vaikeni ja katsoi Kasparovia suoraan ja hiljaa. ”Olen vannonut seuraavani sinua, ja tahtoisin yhä jatkaa seuraamistasi, omasta vapaasta tahdostani.” Hän oli yhden epävarman hetken vaiti ja lisäsi: ”Jos vain huolit minut.” Hänen päässään epätoivoinen ääni kuiskasi: [Näihin hyvästeihin minä en ole valmis].

Nimi: Kedrov (Pohjoisen Kanjonin Imperiumi)

23.10.2017 00:22
Valkoisen venäjänsinisen asettuessa Kasparovin tielle entinen marsalkka ei ehdi täysin pysähtyä ja päätyy tuuppaamaan häntä, mihin Kedrov ei vastaa muuten kuin asettamalla käpälänsä tukevampaan asentoon. Hän ei enää käänny katsomaan selkänsä takana olevia pentuja, mutta hoputtaa mielessään noita pistämään vauhtia kömpelöihin käpäliinsä. Kenties sotilas kuulee vaimeiden pikku askeleiden etääntyvän pentujen mennessä, mutta hän ei ole varma, onko se sittenkin tuulen suhinaa puissa. Rikki revityn Imperiumin pakolaiskissojen välille laskeutunut hiljaisuus särkyy äkillisen jyrähdyksen toimesta. Kasparovin eriparisten silmien iskostuessa takaisin hänen omiin vihreisiinsä Kedrov tietää kulkukissanpentujen lähteneen. Toisen venäjänsinisen tyyneen sävyyn lausutut sanat eivät kuitenkaan anna Kedroville lupaa laskea puolustustaan aivan vielä. Lyhyen hetken valkoturkkinen sotilas on täysin valmistautunut ottamaan vastaan uuden mahdollisesti jopa värikkäiden kirousten saatteleman raivonpurkauksen.
Mutta sen sijaan Kasparov kääntyy ja askeltaa toiseen suuntaan.
Kedrov oli toivonut marsalkkansa ymmärtävän, ettei käpälien tahriminen Sacran pentujen verellä olisi eduksi Imperiumin rippeille. Hän on viestittänyt mielipiteensä Kasparovin tyyneen toteamukseen sanattomalla eleellä toiselle kollille, hienoisella myöntävällä päänsä kallistuksella. Hän ei kuitenkaan osannut aavistaa tilanteen kehittyvän tällä tavalla. Valkoinen sotilas katsoo Kasparovin perään miettien, mahtaako tuon olemuksen muutos olla hetkellistä ja räjähtää äkkiarvaamatta käpäliin ja tapahtuisiko se siinä tapauksessa ennemmin vai myöhemmin. Jos Kasparov päättäisi jossakin vaiheessa langettaa raivonsa Kedrovin ylle, sotilas hänessä luultavasti ajattelisi ansainneensa sen. Hänhän on juuri astunut ylempiarvoisensa tielle ja kenties samalla hännälle, mitä kuka tahansa hänen tuntemistaan Imperiumin johtajista ei olisi hyväksynyt. Jos Kasparov olisi ollut julmempi ja jos tilanne olisi ollut toinen, olisi sotilas voinut menettää siitä hyvästä käpälän, jonka näkymättömästi kohotti ylempiarvoistaan vastaan ja silmänsä, jotka kehtasivat kenties suoranaisesti haastaa toisen kollin tahdon. Ja niiden jälkeen hän olisi voinut menettää päänsä, sillä tottelematon sotilas ei kelvannut palvelemaan kurinalaista Imperiumia, olisi joku voinut sanoa.
Sateen alkaessa pestä hänen kuivuneen veren likaamaa turkkiaan Kedrov lähtee liikkeelle. Hän näkee Kasparovin elekielestä, ettei hänen marsalkkanaan pitämänsä kissa odota Kedrovin ja Natashan seuraavan kollin astellessa metsän laitaan. Valkoisen kissan käpälät kuitenkin ohjaavat hänet kahden toverin perään vanhasta tottumuksesta. Sade yltyy nopeasti ja Kedrovin pysähtyessä nummen reunaan kuuraiselle nurmikolle, kylmät pisarat ropisevat jo niin raskaasti, että on vaikea nähdä kovinkaan kauas. Myrsky peittää Imperiumin kissoilta erinomaisesta paikasta huolimatta näkyvyyden siihen verilöylyyn, jonka eräät tietyt kissat ovat klaanien järvellä kohdanneet. Kedrovin katse ei suuntaudukaan suoraan kohti järveä vaan jonnekin muualle. Hän tähystää sateen läpi kohti jossakin järven rannalla kasvavaa suurta tammea, joka toimii hyvänä maamerkkinä viimeisen järveläisklaanin reviirille. Paikka vetää häntä puoleensa ja samaan aikaan hän haluaa pysyä siitä mahdollisimman kaukana.
Kedrov ei ole ainoa, joka ajattelee tulevaisuutta, kuten Natasha seuraavilla sanoillaan ilmaisee. Mikä heidän kohtalonsa on? Ei sillä, että Kedrov moiseen hölynpölyyn uskoisi, sehän on vain sanonta. Silti hän ei näe heidän edessään jatkuvassa tiessä montaakaan haaraa. On vähän, mitä kolme kissaa pystyy tekemään, olivatpa he sitten kuinka koulutettuja tappajia tahansa. Heidän taitonsa varmasti auttaisivat heitä selviytymään, mutta heidän yhdistetyt voimansa eivät riittäisi olemaan varteen otettava uhka yhdellekään suuremmalle joukkiolle. Kanjonijärven tapahtumien jälkeen Kedrovin mieli on vanginnut hänet siihen ajatukseen, että Imperiumi todella on kuollut. Siitä huolimatta hän on jatkanut marsalkkana ja kenraalinsa seuraamista, sillä nuo kaksi ovat kaikki, mitä on jäljellä kaikesta, mitä hän on koskaan tiennyt. Nuo ovat ainoa, mitä hänen maailmastaan ja perheestään on jäljellä. Nyt Kasparov kuitenkin tarjoaa hänelle tilaisuutta valita. Lähde tai jää. Ole sotilas tai ole... mitä? Kulkukissa? Yksinäinen palkkamurhaaja? Jotain muuta? Hän voisi itse päättää, jos tahtoisi. Hän ei osaa ajatella olevansa jotain muuta kuin mihin hänet on Russian verisillä taisteluareenoilla kasvatettu. Hänen käpälissään ei ole vain vihollisten verta vaan myös Imperiumin. Niinä karuina menneisyyden hetkinä jopa perheenjäsenet ovat muuttuneet hänen vihollisikseen. Voitat tai kuolet, sellaiset olivat säännöt. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Hän kirjoitti oman tulevaisuutensa tovereidensa verellä ja sen jälkeen hän alistui noudattamaan käskyjä. Palvele, tottele, älä kyseenalaista. Siinä kaikki, mitä hänen kuului tietää. Hänellä ei ollut oikeutta toivoa muuta. Ennen tätä hänellä ei ole ollut oikeutta toivoa voivansa valita. Nyt Kasparov kuitenkin suorastaan tyrkyttää tilaisuutta hänen nenänsä eteen, hankaa sitä hänen naamaansa. Kedrov ymmärtää vihdoin, mitä marsalkka alaisiltaan haluaa. Nenän edessä oleva vapaus ei kuitenkaan tunnu vapauttavalta. Se tuntuu vain oudolta ja vieraalta kuin koko maailma olisi äkkiä muuttunut toiseksi. Kedrov silmäilee sitä kuin vangittua otusta, muttei uskalla koskettaa peläten sen purevan tai pistävän.
Kasparov vaikuttaa jollakin tapaa heränneen masentuneesta horroksestaan eikä seiso siinä metsän reunassa tyhjin käpälin. Kollilla on suunnitelmia tulevaisuudelle. Jotenkin marsalkan sanat kuulostavat Kedrovin korvissa melkein kuin pentujen saduilta tai ihanteilta, joita on mahdoton saavuttaa. Jos Imperiumi nousisi haudastaan ja lähtisi marsalkan suunnittelemalle tehtävälle, he eivät olisi enää sama Imperiumi, jonka kulkukissat laskivat hautaan hellästi kuin ahneet haaskansyöjät. Kedrov voi valita, haluaako olla osa uudestisyntynyttä armeijaa, joka ei koostuisi enää pelkästään kaksijaloille kelpaamattomasta hylkiöeliitistä.
Hänellä on tarjota vastaus, vaikkakaan ei ehkä aivan sellainen kuin Kasparov ja Natasha saattavat odottaa.
"Haluat meidän valitsevan", Kedrov sanoo kääntäen viimein päänsä myrskyisästä maisemasta kohti Natashaa ja kauempana olevaa venäjänsinistä kasvoillaan vakava ilme. Hänen korvansa ovat luimistuneet aavistuksen verran sadetta vastaan ja silmissä on omituinen ajatuksia heijastava kirjo puoliksi pintaan pääseviä tunteita. Sade pesee hänen turkkinsa puhtaaksi menneiden taisteluiden tomusta kuin antaakseen hänelle ja muille kahdelle kissalle siten mahdollisuuden aloittaa alusta. Kedrov kykenee näkemään toivon tulevaisuudessa, muttei silti voi unohtaa mennyttä. "On kuitenkin olemassa asioita, jotka minun täytyy tehdä ennen kuin voin tehdä järkevän päätöksen. Mikäli sallit sen, marsalkka, tiemme eroavat tässä. Ne saattavat kuitenkin vielä kohdata, mikäli sen hetken tullen vielä hyväksyt minut takaisin palvelukseen. Mikäli et... voin vain toivottaa menestystä uudelle Imperiumille." Vaikka hän ei ole vielä sanonut lopullista päätöstään, sanojen sanominen tuntuu tietyllä tapaa erittäin vaikealta. Etenkin niiden viimeisten. Hän on saattanut juuri sulkea itseltään yhden tien, mutta tietää, ettei voisi todella jatkaa sen kulkemista ennen kuin on haudannut menneisyytensä. Hänen on haudattava entinen itsensä ja selvitettävä pari asiaa itsensä kanssa ennen kuin hän voi päättää, kenelle hänen uskollisuutensa kuuluu vai kuuluuko se enää kenellekään.

Nimi: Hundred (Kulkukissa)

22.10.2017 23:03
Hundred vilkaisi Ghostia olkansa ylitse hitusen terävämpään sävyyn, vaikka tasaisen leikkisä hymy koristikin vielä sen suupieltä. Tumma häntä vääntelehti korkeassa kaaressa puolelta toiselle.
"Nälvitkö sinä minua - ei, minun joukkoani - Ghost hyvä?" kilpikonnakuvioinen naaras tiedusteli samantapaiseen, nyt hitusen kuivakkaan sävyyn kuten Ghost aikaisemmin. Valkovoittoinen kolli kuitenkin kävi jo arvaamaan, että miksikäs Hundred viihtyi näin korkealla kylmässä ystäviensä kanssa. Miksipä niin? Naaras ei ollut mikään helposti luettava tapaus, joten oli varsin ymmärrettävää, että nuorukainen sen edessä näytti hämmentyneeltä. Hundred vain naurahti heleästi sipsutellen sitten sievästi jäätyneen kivilattian poikki. Kilpikonnakuvioista naarasta vastaan, aivan joukon halki, tarpoi harmaankirjava naaras, jonka puoleen violetit sielunpeilit kääntyivät.
"Olemme valmiita."
Ilmoitus sai Hundredin nyökkäämään ja vilkaisemaan vielä kerran Ghostia ennen kuin tumma turkki pujahti onkalosta ulos valuvien kissojen perään. Ulkona kissoja odotti sankka lumimyrsky, mikä antoi näkyvyydeksi lähes nollan. Hundredin oli siristettävä silmiään ja luimistettava korvansa päälakea vasten tuulen luodessa spiraalimaisia hiutalepyörteitä jäätyvän kissajoukon ympärille.
"Onpas mainio sää matkantekoon. Miten hyvin jaksat? Onko kokemusta moisesta myräkästä?" naaras kysäisi keneltäkäs muultakaan kuin valkovoittoiselta Ghostilta. Hundred ravasi parilla kevyellä askeleella hieman alemmas rinteeseen.
"Jokainen varoo sitten askeliaan -- tässä säässä ei toista mahdollisuutta saa, jos putoaa." Hundred ilmoitti ravistaen sitten tummaa turkkiaan.
Kissat eivät vaikuttaneet kovinkaan hermostuneilta, joten Hundred päätti ottaa ohjat täysin käpäliinsä ja lähteä johdattamaan sataa ja yhtä kissaa alas vuorilta.
"Pyrimme pääsemään alas vuorilta viimeistään täksi illaksi. Emme pidä kovinkaan paljon taukoja, sillä näillä vuorilla ei ole kamalasti suojapaikkoja. Vihollisemme vaanii joka kivenkolossa." Hundred hymähti ravaten sitten kivikkoiseen alarinteeseen turhankin huolettoman näköisesti. Sen saattoi nähdä hypähtelevän astinkiville kuin kevätvarsa ja liukuvan vähän matkaa uudessa lumipeitteessä pulkanlaskijan tavoin.
"Oletko koskaan kuullut Vuoriklaanista? Tehän kuitenkin elitte niiden toisten klaanikissojen vierellä tovin jos toisenkin." naaras aloitteli keskustelua, vaikka sen ääni uhkasi välillä hukkua tuulentuiverrukseen.

Nimi: Heavy Rain (Kulkukissa)

12.10.2017 23:44
Heavy Rain arvosti sitä, kuinka hyvä keskustelukumppani Nocturno oli. Vanha kolli kuunteli keskeyttämättä ja esitti rauhalliseen tapaan omata asiansa. Hän vaikutti naaraan silmissä paljon rauhallisemmalta, tasapainoisemmalta kuin naaras itse. Tokihan hän oli usein viileän neutraali, pysyi hyvin asiassa, mutta hänellä oli jo pitkään ollut oma epävakaa puolensa.
Mustan kollin seuraava kysymys kuitenkin yllätti savunmustan naaraskissan hitusen. Hän siristi silmiään alkavassa sateessa. "En, en voi sanoa tuntevani. Sen tähden olin valmistautunut vain tappamaan Sacran ennen ehdotustasi, minulla ei ole tarvetta pitää häntä hengissä, ei ainakaan itseäni varten. Joskin olit oikeassa, olisi itsekästä riistää jonkinlaisen hyvityksen saamisen mahdollisuus muilta." Heavy Rain vaikeni hetkeksi. Tämä päätös saattaisi vielä osoittautua vääräksi, kuka tietäisi. Kenties Sacra olisi pitänyt vain tappaa. Tulevaisuus kuitenkin varmasti kertoisi.
"Kysyt tänään erikoisia kysymyksiä", suurikokoinen naaras naukaisi lyhyesti. Hän ei kuitenkaan ollut ärsyyntynyt, vaikka loikin Nocturnoon lähes tutkivan katseen ja naaraan omat pistävän siniharmaat silmät viipyivät tovin Nocturnon omissa hopeaisissa. "En ole kuitenkaan koskaan pysähtynyt miettimään. Tiedän että elämäni oli ennen erilaista, mutta muistikuvat siitä haipuvat käpälistäni kuin kuvajainen sateen tieltä. Minun käpäläni kulkivat tälle tielle lähes omia aikojaan, enkä sen tähden osaa juuri kuvitella millaista voisi olla, jos asiat olisivat toisin. Puhut kuitenkin tänään syvällisiä, siksi kysynkin; missä itse olisit jos olisit valinnut eri polun?"
Heavy Rain silmäili vanhaa kissaa hetken. Pienen hetken ajan kollin lyhyt hyväntuulisuus oli lähes tarttuvaa ja se synnytti aavistuksenomaisen hymyn Heavy Rainin suupielille, ennen kuin naaraan ilme muuttui tavanomaisen neutraaliksi. Sade kirvoitti vanhasta kollista jälleen uuden arvoituksellisen lausahduksen.
"Kenties, sade tosiaan huuhtoo pois eilisen", Heavy Rain naukaisi ja johtajatar pohti hetken omia sanojaan katsellen lyhyen tovin leveitä käpäliään, välittämättä sateesta.
Nocturnon ehdottaessa sateensuojaan siirtymistä Heavy Rain katseli hetken eleettä, kuinka toinen nousi ja askelsi suojaan. Tovin Heavy Rain vain istui paikallaan, antaen sateen yhä kastella turkkiaan. Hän sulki lyhyeksi hetkeksi silmänsä ja kohotti päänsä takakenoon, niin että pisarat virtasivat hänen kasvoilleen. Sitten hän avasi silmänsä ja askelsi Nocturnon perässä lohkareen varjoon. Hän antoi turkkinsa valuttaa vettä maahan.
"Olen kuullut heistä hieman, erityisesti nyt kohdattuamme heitä Taivasklaanin tapauksen yhteydessä. Yritimme selvittää heistä lisää, mutta minun on tunnustettava, etteivät tietoni edelleenkään ole kovin perinpohjaiset."

Nimi: Nocturno (Kulkukissa)

12.10.2017 23:21
Mustaturkkinen kolli kuunteli Heavy Rainia lähes mietteliäs ilme kasvoillaan. Se saattoi nyökkäillä joihinkin väleihin, mutta se ei avannut suutaan vielä vähään aikaan. Nocturnon hännänpää vääntyili sen kuunnellessa, mitä Heavy Rain sille vastaisi. Tavallaan hopeasilmäinen vanhus oli huolestunut siitä, miten johtajatar oli ilmeisesti testannut sitä, mutta samaan aikaan se saattoi olla helpottunut tarkennuksesta.
"Tunnetko Sacraa mitenkään henkilökohtaisella tasolla?" Nocuturno kysyi sitten yllättäen, vaikka suurin osa sen sanoista uhkasikin hukkua raivokkaasti puhaltavaan myrskytuuleen. Ensimmäisen sadepisarat suorastaan piiskaantuivat maahan voimakkaan tuulen takia, eikä Nocturnokaan voinut olla siristämättä silmiään vesisadetta vastaan.
"Jos et olisi valinnut tätä tapaa elää, missä voisit olla nyt? Kohtalo punoo elämänköynnöksiämme yhteen sitä mukaa, minkä polun valitsemme." kolli jatkoi sitten, sillä se oli aidosti kiinnostunut tästä vaihtoehdoisesta mahdollisuudesta.
"Mrrauw --", Nocturno naurahti vain hyväntuulisesti sateen kastellessa molempien pitkäturkkisten tiheän karvan läpimäräksi. "Mutta sade huuhtoo turkeistamme myös eilisen tomut. Ehkä taivaat tahtovat pitää sinut puhtaana seuraavia tekojasi varten."
Miten lie, höpsö vanhushan se vain oli. Mutta Nocturno ei ollut typerä. Ei Heavy Rain kuvitellut myöskään, että tämä olisi tässä, mutta kaksikolla saattoi olla hieman erilaiset tulevaisuuden näkymät keskenään.
"Ehkä sateensuoja ei silti olisi pahasta."
Nocturno nousi istuma-asennostaan jaloilleen luimistaen hieman mustia korviaan, minkä jälkeen se viittasi kallionkielekkeen alle suojaisaan paikkaan. Nocturno seilaisi kaikessa rauhassa sateisen rannan poikki ja istahtaisi sittne sukimaan hetkeksi vettynyttä karvaansa siihen lohkareen varjoon. Sadepisarat ropisivat voimalla maahan -- sääliksi kävi vartijoina toimivia!
"Tiedätkö jotain Pohjoisen Kanjonin Imperiumista? Vai onko käsite täysin uusi?" Nocturno kysyi sitten katsahtaen sanojensa välistä Heavy Rainin suuntaan.

Nimi: Tulilintu (Taivasklaani)

12.10.2017 22:41
Tulilintu oli harhaillut pitkän tovin järvireviireillä, etsien klaaninsa rippeitä. Kuitenkaan hän ei ollut vieläkään löytänyt ketään, kenties osin siksi, että Sumutuulen kohtaaminen, oli hetkeksi tuonut naaraalle jonkun, jonka kanssa olla, hän ei ollut yksin. Nyt Tulilintu oli kuitenkin jälleen omillaan. Varjoklaanilainen kolli oli poissa ja tuliturkkisen naaraan halu löytää veljensä ja klaaninsa oli kovempi kuin koskaan.
Äänet järvellä olivat saaneet puussa nukkuneen naaraan kuitenkin havahtumaan. Hyvän tovin hän oli pohtinut, olisiko hänen pitänyt mennä katsomaan vai ei. Lopulta uteliaisuus oli vienyt voiton ja naaraskissa oli hiipinyt Myrskyklaanin ja Varjoklaanin entisten reviirien rajalle metsän suojissa, melko lähellä vesirajaa kasvavien puiden suojiin tarkkailemaan. Kiivettyään tarpeeksi ylös oksistoon ja kyyristyttyään alas naaras oli joutunut vetämään henkeä nähtyään mistä ääni oli peräisin. Järvellä oli meneillään taistelu. Eikä mikä tahansa taistelu! Tuulen myötä hän erotti kaksi tuttua, jotka olivat piinallisen tuttuja Tulilinnullekin, Sacran kulkukissat, sekä Heavy Rainin vieraat joukot. Heavy Rainin kissat vaikuttivat pakottavan Sacran kissoja särkyvälle jäälle. Tulilintu oli itse niin kaukana, ettei kyennyt erottamaan yksittäisiä kissoja toisistaan. Oliko Sacra jäällä? Rannalla olijoita, vaikutti kuitenkin olevan enemmän kuin Heavy Rainin kissoja, ainakaan enemmän kuin silloin kun Taivasklaani oli erotettu. Saattoiko tosiaan olla, että osa Sacran omista oli kääntynyt vanhusta vastaan? Ja missä kummassa oli Pohjoisen Kanjonin Imperiumi? Tulilintu siristi silmiään enemmän, hän uskoi että olisi erottanut solakat hahmot, mutta toisaalta hän ei voinut olla varma.
Niin tai näin, kissojen rääkäisyt täyttivät ilman ja Tulilintu erotti hahmojen uppoavan jään läpi. Naaraskissa luimisti korvansa ja upotti kyntensä kaarnaan. Sacran kissat olivat ansainneet tappionsa, mutta tällainen kohtalo tuntui julmalta kenelle tahansa. Eikä Tulilintu varsinaisesti kannustanut Heavy Raininkaan kissoja. Nuo olivat kenties pelastaneet Taivasklaanin kuolemalta Sacran kynissä, mutta he olivat myös vastuussa klaanin hajoamisesta.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kissat alkoivat poistua järveltä, jättäen kuolleet järveen. Pitkän tovin Tulilintu vain istui paikallaan ja katseli. Hänen jäseniään palelsi ja ne olivat kangistuneet pitkästä paikalla olosta.
Lopulta taivasklaanilainen kapusi alas ja käytti hetken jäseniensä lämmittelyyn, ennen kuin otti suunnakseen Tuuliklaanin reviirin. Jotenkin murhenäytelmän seuraaminen oli saanut naaraaseen uutta päättäväisyyttä. Hän löytäisi klaaninsa. Ja sen tehdäkseen hänen pitäisi hyväksyä, että kissat olivat kenties jatkaneet matkaansa. Hän jatkaisi etsintöjään ukkospolun suunnalta. Ylittäessään nummea pilvet tuntuivat kerääntyvän entistä raskaampina hänen ylleen. Lopulta raskas harmaa massa repesi valtavan jyrinän säestämänä ja alkoi piiskata vettä nummea vasten. Hetkessä sade muutti näkymän sumeaksi ja epäselväksi. Tulilintu kirosi itsekseen, mutta jatkoi matkaansa korvat luimussa ja kaatosateessa hytisten, nopeasti läpimäräksi kastuneena.

Nimi: Lukki (Erakko)

12.10.2017 22:07
Lukki antaa ehdotuksensa leijua ilmassa hetken, pysyen vaiti, kunnes yksi kissoista astuu edemmäs. Kyseinen kolli on liekkiturkkinen ja valkeat kuviot halkovat tämän kylkiä. Silmiinpistävintä kollin ulkonäössä ovat kuitenkin palaneelta vaikuttava kuonon ympärys, sekä hitusen repaleiset korvat. Lukki tietää olla tuomitsematta Veljeskunnan yhtä johtajista karun ulkonäön perusteella, eihän Lukki itsekään ole mitenkään miellyttävä näky silmälle.
Hetken kaljupää tarkkailee punertavaa kollia hieman uteliaana ruskeilla mulkosilmillään, osin koska on kiinnostunut tämän tarjoamasta vastauksesta, mutta myös koska miettii, mistä kolli on mahtanut saada vammansa. Ne eivät vaikuta aivan uusilta, mutteivat kovin vanhoiltakaan, joten Lukki epäilee, että ne saattaisivat kenties olla tulosta Suuresta tuhosta, joka klaanireviirejä kohtasi. Koska Lukki ei kuitenkaan voi saada varmuutta kysymättä, ja sitä hän ei aio tehdä, kolli kääntää jälleen huomionsa edessä olevaan.
Kun Veljeskunnan kolme neljä johtajaa suostuvat lopulta hänen ehdotukseensa Lukki nyökkää lähes juhlallisesti. ”Silloin meillä on sopimus. Ilmaisen jo nyt kiitollisuuteni siitä, että suostutte vastaamaan kysymyksiini.”
Lukki pysyttelee hetken vaiti, esittäen pohtivansa miten muotoilisi kysymyksensä, vaikka todellisuudessa kurttunaamaisella leikatulla kollilla on ollut ne valmiina päässään ja pitkään. ”Ehkä ensin minun on kysyttävä; mikä todellisuudessa on kadotus? Miksi kissat päätyvät sinne kuollessaan?” Lukki vaikenee hetkeksi. ”Ymmärrän, että kysymykseni saattavat olla sellaisia, joihin ette välttämättä osaa antaa kokonaan vastausta, taikka ollenkaan. Kuitenkin, klaanikissathan uskovat Tähtiklaaniin ja Pimeään metsään, joista edeltävään pääsevät hyvät sielut ja jälkimmäiseen pahat, näin karkeasti jaettuna. Olen ainakin kuullut, että kyseiset paikat olisivat todella olemassa, joten siksi en epäile, etteikö Kadotuskin olisi? Mutta keille Kadotus on varattu? Voiko sinne joutuneita sieluja enää kohdata, pelastaa?” Lukki kysyi ja kallisti sitten päätään, jääden odottamaan millaisen vastauksen veljeskuntalaiset kenties tarjoaisivat hänen kysymyksiinsä.

Nimi: Kaaoskirous (Taivasklaani)

11.10.2017 20:30
Hän on ansassa, hukassa. Hänen ympärillään on pelkkää vettä. Silmän kantamattomiin vettä. Aallot pyyhkivät hänen päänsä yli ja turkin paino vetää häntä pinnan alle hänen räpiköidessään avuttomana vesimassan keskellä. Vesi kutsuu häntä, haluaa hänet, hänen elämänsä. Yläpuolella tuuli ulvoo ja rankkasade piiskaa aaltoja antaen niille voimaa ja nostattaen ne korkeiksi kuin kalliot. Maailma on pelkkää harmautta ja kylmän alkuillan pimeyttä. Värit eivät erota maata, ilmaa ja taivasta toisistaan.
Jossakin kaukana merestä kohoaa kivikkoinen ranta. Hän näkee sen tummina pilkahduksina ajoittain nousevien ja laskevien aaltojen lomasta ja yrittää suunnata heittelehtivän vesimassan läpi sitä kohti. Silti tietäen jo nyt, ettei koskaan pääse perille.
Tule, aallot kuiskivat raivoavassa myrskyssä upottaessaan hänen päänsä pinnan alle kerran toisensa jälkeen. Me emme satuta sinua. Pimeydessä on rauhallista. Haluat levätä. Tule, niin sinun ei enää koskaan tarvitse kokea sitä tuskaa. Hän ei kysy, mistä tuskasta aallot puhuvat. Hän tietää. Ja hän nostaa päänsä aalloista yhtä monta kertaa kuin aallot sen hautaavat. Jos hän vain pääsisi sille rannalle...
Hänellä on jano, mutta veden pyrkiessä täyttämään hänen suunsa hän maistaa vain suolan. Siitä huolimatta hän ei voi olla juomatta. Jokainen suullinen polttaa ja kuivattaa häntä edellistä enemmän, mutta hän jatkaa toivoen, että seuraava maistuisi makealta.
Aaltojen ääni kohoaa vaativammaksi. Se kohoaa, kunnes hän kuulee sen huutona ympärillään jokaisen hänen tielleen nousevan vuoren myötä. Ja lopulta se voittaa. Turkin paino on liikaa. Lihakset ovat kylmästä ja uupumuksesta turrat. Hän ei jaksa taistella vastaan, kun viimeinen aalto lopulta saapuu hänen kohdalleen ja silittää hänen päälakeaan kuin emokissan kieli.
Pinnan alla myrskyn äänet vaimenevat. Hän ei kuule muuta kuin oman sydämensä sykkeen korvissaan, ei tunne muuta kuin veren liikkeen suonissaan ja kylmyyden ympärillään. Voi, kuinka hän haluaisikaan syleillä sitä rauhaa, jota lähemmäs pyrkivä pimeys hänelle tarjoaa vain kurotuksen päässä. Ota se. Tartu siihen. Hengitä.
Suola ja vesi tunkeutuvat hänen keuhkoihinsa. Hän nielee ja ne täyttävät myös hänen vatsansa. Ensimmäinen hengenveto polttaa, ensimmäinen nielaisu oksettaa. Hän puskee veden pois keuhkoistaan ja antaa sen sitten liukua takaisin kerran, kahdesti, kolmesti. Seuraavilla kerroilla vesi ei enää polta eikä saa häntä voimaan pahoin. Vetten yllä myrsky on tyyntynyt ja aaltojen pirstoma kirkas valo kurottelee häntä kohti kuitenkaan saamatta hänestä otetta. Hän antaa itsensä vajota kauemmas siitä. Hänen on hyvä olla juuri siellä, missä hän on. Hän ei halua lähteä.
Sitten tuska palaa. Hänen ihonsa repeää kuin jokin näkymätön peto olisi upottanut kyntensä siihen. Viilto toisensa jälkeen avaa hänen nahkansa antaen pakotien elämälle. Vesi on pettänyt lupauksensa. Se lupasi hänelle rauhaa, kuten hän luuli sen luvanneen pelastusta kuivuuteen. Hänen pakeneva elämänsä muuttaa pimeän maailman mustaksi hänen ympärillään, hukuttaen valon kokonaan näkyvistä. Jokaisen hengenvedon myötä se tunkeutuu hänen kehoonsa ja opettaa hänelle, mitä tuska on. Hänen kehonsa kouristelee hänen yrittäessään pitää kiinni niistä haihtuvista rippeistä, mitä hänen elämästään vielä on jäljellä.
Ja äkkiä hänen päässään naksahtaa.
Kun uni osoittautuu murhanhimoiseksi pedoksi, joka tekee mitä vain tappaakseen ja on saamaisillaan tahtonsa läpi, on aika herätä. Maailma päättyy kuolemaan.
Kaaoskirous ei kuitenkaan koe oman maailmansa loppua. Hukuttava vesi on poissa ja hän löytää itsensä luolasta. Unesta muistona on vain suussa oleva kuivuuden ja vanhan veren maku. Hänen päässään pyörii. Hänellä on vaikeuksia muistaa mitään. Missä hän on? Mistä hän on tullut? Mitä hänelle on tapahtunut? Mikä hän on? Kuka hän on?
Sumea maailma pyörii hänen ympärillään hänen yrittäessään etsiä muistoistaan vastauksia noihin kysymyksiin. Jossakin yläpuolella on heikkoa valoa, joka viiltää hänen silmiään kuin aikoen kaivaa ne ulos. Jostakin kuuluu sateen ropinaa, joka jyskyttää hänen päässään kuin pakenevan riistan hätäiset askeleet. Pisarat eivät kuitenkaan koske häneen. Ei yksikään. Hän ei hengitä vettä.
Hän raottaa silmiään varovasti yrittäen nähdä ympäristönsä, ikävän tietoisena särkevästä kehostaan. Hän tiedostaa kylkiensä kohoamisen, mutta hengittäminen tuntuu oudon vaikealta. Aivan kuin joku istuisi hänen päällään. Kipu ei kuitenkaan ole mitään hänen äsken kokemaansa verrattuna. Se viiltelee, muttei ulotu pintaa syvemmälle.
Hän näkee hieman kauempana heikkoa liikettä ja yrittää kohdistaa harhailevan katseensa siihen. Hahmo vaikuttaa muotojensa puolesta tutulta, mutta kestää hetki ennen kuin hän kykenee erottamaan puoliakaan siitä. Otuksen lajin muistaminenkin tuottaa hänelle ongelmia, vaikka hän on varma, että tietää, millä nimellä sitä kutsutaan.
Kissa. Se on kissa. Aivan, kuten hän itse.
Asian ymmärtäminen tuntuu saavan hänen hidastuneet ja poukkoilevat ajatuksensa heräämään horroksestaan. Se on kuin taikasana, joka rysäyttää kaikki muistikuvat kerralla takaisin hänen mieleensä. Hän on soturi. Hänen nimensä on Kaaoskirous. Hänen klaaninsa...
Klaani. Taivasklaani. Kuinka kauan siitä on?
Kaaoskirous avaa suunsa ja lausuu sanan, mutta ääntäkään ei karkaa hänen huuliltaan. Hänen kielensä tuntuu liimautuneen kuivana kitalakeen ja hänen vatsansa on käprisynyt nälästä kokoon kuin rusina. Hän on kokenut parempiakin heräämisiä.
Hän yrittää toistamiseen, mutta saa aikaan vain pihahduksen. Kolmannella kerralla puolikkaan sanan. Neljäs kerta tuottaa hieman tulosta.
"Vet... tä."
Kähähdys purkautuu ilmoille heikkona kuin kissalla, joka ei ole käyttänyt ääntään kuihin. Hän yrittää vielä kerran ja saa kuin saakin muodostettua ymmärrettävän sanan.
Kissa luolan toisella puolella kääntyy katsomaan häntä. Nähdessään hänen silmiensä olevan auki, tuo ryntää hänen luokseen. Kissa on naaras. Naaras nuuhkaisee häntä kerran ja kallistaa sitten päätään ilmiselvään kysymykseen. Kaaoskirous lausuu sen yksinkertaisen sanan vielä kerran saaden vieraan kissan käpäliin lisää liikettä. Pian tuo pudottaa hänen eteensä läpimärän tukon sammalta. Kaaoskirous nostaa päätään hieman ja maistaa varovasti. Se ei maistu suolalta. Hän juo ahnaasti kaiken, minkä saa irti. Naaras tuo hänelle lisää kerran ja toisenkin. Veden mukana hän tuntee osan voimistaan ja ennen kaikkea äänensä palaavan.
Kaiken aikaa naaras vahtii häntä, tarkkailee kullankellertävillä silmillään kuin pöllö, vaitonaisena kuin kala. Kaaoskirous vilkuilee vierasta tietämättä, ollako varuillaan vai kiitollinen. Hän ei joka tapauksessa muista, milloin olisi nähnyt niin viehkeän kissan, vaikka useimmat eivät ehkä ajattelisi samoin. Naaras on samaan aikaan erittäin tavallisen ja omalaatuisen näköinen suurine pöllön silmineen ja harmaakuviollisine turkkeineen.
"Kiitos", mustaturkkinen kolli maukaisee. "Vedestä. Ja... haavojeni paikkaamisesta." Soturi olettaa tämän kissan hoitaneen hänet kuntoon. Sen vuoksi hän uskaltaa myös olettaa, ettei hänelle aiota pahaa. Ei, ellei...
Äänen myötä tulvivat kysymykset. Kaaoskirous ei voi pysytellä kauaa hiljaa. Hänen on saatava tietää niin monia asioita.
"Mikä tämä paikka on? Kuinka kauan olen ollut tajuttomana? Tiedätkö mitään Taivasklaanista?" Lyhyen hiljaisuuden jälkeen kysymykset pursuilevat ulos hänen suustaan kuin rönsyilevät kasvit. Naaraskissa ei kuitenkaan vastaa hänelle. Kaaoskirous katsoo tuota alkaen tuntea levottomuutta. "Miksi et sano mitään?"

Nimi: Dilemma (Erakko)

26.09.2017 23:11
Dilemma kuuli ukkosen jyrisevän kauempana ja lähes uteliaaseen sävyyn kolli kohotti korvansa pystyyn kuunnellessaan ilmassa kaikuvaa jyrinää. Kohta ukkonen varmaankin yltäisi heidän päälleen. Harmaavalkea kolli oli aikeissa huomauttaa siitä kuin tuttavallisesti jutteleva toveri konsanaan, mutta muisti sitten millaisessa seurassa oli, ja miten vähällä oli ollut päätyä alas joen syliin. Niinpä Dilemma piti huomautuksen omana tietonaan ja tarkkaili naarasta varuillaan, mikäli tämä päättäisi vielä käydä päälle. Siitä huolimatta Dilemma tunsi jostain selittämättömästä kasvavaa mielenkiintoa naarasta kohtaan, Dilemma olisi mielellään jutellut enemmänkin, hän tunsi olonsa yksinäiseksikin. Kuitenkin Loistesydän ei ollut juttelutuulella, kuten harmaankirjava kolli oli saanut huomata. Joka tapauksessa, alistuttuaan lähtemään Loistesydänkin vaikutti pidättäytyvän hyökkäysaikeista. Ehkäpä pienehkö naaraskin käsitti, ettei kallio ollut paras mahdollinen hyökkäyspaikka.
Kun valkoturkkinen naaras kysyi oliko kolli loukkaantunut hänen sanoistaan, Dilemma tyytyi virnistämään hieman vinosti ja kohauttamaan lapojaan. ”En tiedä, kenties olen liian optimisti ja olen alkanut odottavan kaikilta ystävällisempää kohtelua.” Sitten Dilemma lähti askeltamaan poispäin täyttääkseen naaraalle lupauksensa lähteä. Loistesydämen seuraava kysymys yllätti hänet ja Dilemma, joka yleensä ei ollut huonolla tuulella pitkään hymyili violetit silmät kiiltäen. ”Hyvä kysymys, kenties poikkean katsomaan miltä täällä muualla riittää. Kenties sinun pitäisi kertoa minulle missä reviirinne rajat kulkevat niin osaisin kenties pysyä paremmin poissa tieltäni? En ole kuitenkaan hyvä lupaamaan sellaista”, Dilemma nauroi hieman sanojensa päälle hyväntuulisesti. Vaikka hän osittain pilailikin, hän tiesi kyllä, että hänellä oli uteliaana paha tapa mennä paikkoihin, joihin hänen ei olisi kuulunut. Dilemman korvat värähtivät kun ensimmäinen kylmä vesipisara osui hänen kuonoonsa. Pian niitä alkoi tipahdella lisää ja ukkonen jyrisi jälleen. Pian sade alkoi yltymään ja Dilemma lähti laskeutumaan kallioilta. ”Lienee parasta mennä alas, ettei kumpikaan meistä loukkaa pahasti”. Dilemma tassutti varovasti eteenpäin. ”Olette siis ilmeisesti vasta muuttaneet tänne klaaninne kanssa?” Loistesydän vaikutti hieman rauhoittuneen, kenties tästä syntyisi hieman keskusteluakin heidän kävellessään, tai sitten Dilemma oli jälleen liian toiveikas.

Nimi: Loistesydän (Varjoklaani)

25.09.2017 16:55
Loistesydän kihisi kiukusta, niin lapselliselta kuin se kuulostikin. Safiirinsiniset silmät salamoivat ja sydän takoi rinnassa adrenaliinin alkaessa virrata varjoklaanilaisen suonissa. Dilemma vaikutti varsin rauhalliselta tilanteeseen nähden, mutta Loistesydän ei tahtonut antaa sen hämätä. Niinpä se kävi hyökkäykseen saaden kuitenkin sillä kertaa huitaista vain tyhjää. Dilemma oli jo vaihtanut paikkaa pois kallion reunalta, minkä johdosta Loistesydän jäi nyt itse selkä vasten koskea, joka kuohui monien metrien päässä kallioiden alapuolella. Naaras oli jo ponnistamassa uudestaan Dilemman kimppuun, mutta se näki yllättäen hyökkäyksen varsin vaarallisena, koska pienellä kehollaan se ei tulisi pääsemään kollin ohitse, jos tuo päättäisi antaa takaisin. Niinpä Loistesydän seisahtui aloilleen upottaen vaaleat kyntensä kallion rosoiseen pintaan. Myrsky oli nousemassa, eikä menisi kovinkaan pitkään, että alkaisi sataa kaatamalla. Ennen sitä naaras toivoisi kovin pääsevänsä pois kalliolta, sillä ne muuttuivat yllättävän liukkaiksi sateella - eikä Loistesydän tahtonut jäädä kokeilemaan onneaan näin lähellä reunaa.
Kun Dilemma yllättäen, jopa alakuloisen näköisenä, suostui poistumaan paikalta ilman taistelua, kohotti Loistesydän leukaansa tuhahtaen. Se suorastaan ylenkatsoi seuralaistaan parin sekunnin ajan, kun safiirinsiniset silmät tapailivat jokaista Dilemman elettä ja ilmettä.
"Mitä? Loukkaannuitko?" Loistesydän kivahti kohottaen toista kulmaansa. Dilemma kuitenkin oli tekemässä lähtöä, joten naaras otti ohjikseen askeltaa Dilemman jäljessä pois kielekkeeltä, vaikka sen olemus säilyikin edelleen hyvin varautuneena. Missään vaiheessa se ei kuronut välimatkaansa, vaan säilytti sen pysytellen mahdollisimman kaukana.
"Mitäpä ajattelit nyt tehdä?" Loistesydän tiedusteli korvaansa väräyttäen, kun ensimmäinen pisara tipahti suoraan sen kärjelle.

Nimi: Koivuvarjo (Myrskyklaani)

25.09.2017 16:42
Ruskeamarmorinen nuorukainen kohotti hieman leukaansa nojautuen sitten katsomaan alas loivaan rinteeseen, joka johti Myrskyklaanin uuteen leiriin. Tai ei varsinaisesti, Koivuvarjo hymyili itsekseen. Kollin jäätävänsiniset silmät siirtyivät kohti suurta lohkaretta, jonka kokoista se ei ollut ennen tätä nähnytkään. Hopeapajut loivat maagisen tunnelman kissojen ympärille, kun pitkät oksat heiluivat nousevassa myrskytuulessa.
"Tänne päin - älkää pelätkö. Se on ihan turvallista." Koivuvarjo maukaisi sitten, ja samassa ensimmäiset pisarat alkoivat ropista lehvästöön. Nuori soturi pujahti hiekkaiseen rinteeseen ja siitä lohkareen vierelle. Mutta jos katsoi tarkemmin, Koivuvarjo ei hakenut varsinaisesti lohkaretta, vaan syvälle maahan uurtunutta, noin kolmen kissan mentävää luolan suuaukkoa.
"Tarkistimme sen matkallamme. Se on tarpeeksi suuri palvellakseen leirinä. Luolastot eivät painu liian syvälle maan alle, joten katossa saattaa olla hieman halkeamia. Se on kuitenkin suojaisa ja vaikea hyökkäyskohde." kolli selitti heilauttaen sitten häntäänsä ja kohti Lumitähteä katsahtaen. Sen jälkeen Koivuvarjo sujahti tunneliin hiekan varistessa sun mukana kallioiseen luolarinteeseen. Tunneli ei johtanut kovinkaan syvälle, mutta se oli pari tai kolme ketunmittaa korkea. Tunneleita oli muutama, seinämässä pari syvennystä.
Iltahehku, Tervakynsi ja Lehtipisara tulivat ensimmäisinä veljensä perässä luolastoon. Sisäänkäynti loi kivisille pinnoille heikkoa valoa ja samalla se sai luolaan saapuvien myrskyklaanilaisten silmät kiilumaan. Koivuvarjo saattoi kuulla, miten ukkonen luolan ulkopuolella yltyi.

Nimi: Sin (Kulkukissa)

24.09.2017 23:55
Sin päätyi lähes virnistämään Arpinaaman sanoille kulkiessaan hajujälkeä seuraten valkean kollin edellä. "Vai turhake, sinulla on oikeanlainen asenne." Valkea naaras hymähti astellessaan eteenpäin. Naaraan ailehtelevan luonteen mukaisesti lyhyt hilpeyskin oli pian tiessään, mitä myös edes autti rankkasateen alkaminen. Ukkonen jyrähti jossain lähellä niin kovaa että maakin tuntui vavahtelevan. Lähes heti sen perässä taivasta halkoi salama, joka valaisi ukkospilvien tummentaman taivaan.
Sin kuunteli ja toisin kuin yleensä tunsi jopa jonkinlaista mielenkiintoa kollin menneisyyttä kohtaan, tahtoen tietää mikä oli muuttanut kollista tuollaisen rumiluksen, lisäksi vielä selkeästi aikamoisen kivikasvon. Ehkä hyvä niin, mikäli Arpinaama olisi ollut yhtä helposti leimahtavaa tyyppiä kuin Sin itse, he olisivat todennäköisemmin olleet toistensa kurkuissa heti kuin nyt kävelemässä ja keskustelemassa keskenään. Sin kuunteli vaiti ja keskeyttämättä, kalvakat harmaansiniset silmät rankkasateen takia sirrillään. Sade painoi naaraan valkean turkin epämiellyttävästi solakoita kylkiä vasten.
Arpinaaman menneisyys ei ollut helppo, kuten ei Sin ollut kollin kasvoista olettanutkaan. Tällä kertaa valkean kollin menneisyys kirjaimellisesti näkyi hänen kasvoistaan. Sin ei tuntenut myötätuntoa kollia kohtaan, kuten ei yleensä muutoinkaan, mutta jonkinlaista uudenlaista arvostusta kylläkin. Toisaalta, myötätuntoa kolli tuskin olisi kaivannutkaan.
Sin nyökkäsi lyhyesti kollille hänen lopetettuaan.
"Vai niin. Kaksijaloilta moinen kohtelu ei yllätä." Sin heilautti häntäänsä, katsoen parhaaksi olla kommentoimatta enempää kollille sattuneeseen. Äkisti häntä ei huvittanutkaan kovin paljoa parjata vierasta. Hän ei voinut kuitenkaan estää itseään sanomasta: "No en ihmettele kyllä heidän päätöstään, tuossa naamataulussa ei ole paljoa ihastelemista."
Hetken Sin tarkkaili Arpinaaman runnoutuneita kasvoja, pohtien pitäisikö hänen tehdä kuten kollikin näennäisesti oli tehnyt ja tosiaan kertoa jotain rehellisesti, kuten kollikin vaikutti tehneen. Vai kenties valehdelle kuten Lie aina? Kuten heillä oli ollut tapana? Mustan kollin virnuilevan naamataulun ajatteleminen herätti äkillisen raivon puuskan hänen suoniinsa. [Ei], Sin päätti. [En tee kuten hän.]
"Hyvä on sitten, vaikka saisit opetella puhumaan niin, ettei sanomasi kuulosta aina käskyltä. Sacra ei tykkää semmoisesta", Sin tuhahti. Sitten hän kuitenkin jatkoi neutraalimpaan sävyyn, tavoitellen samanlaista välinpitämätöntä sävyä kuin Arpinaama puheeseensa. "Emoni kuoli kun oli nuori ja elin kaduilla yhdessä isäni kanssa. Hän ei ollut mukava isä eikä helläkään, mutta hän opetti minut selviytymään." Sin askelsi aluskasvillisuuden halki puhuessaan. "Tapasin myöhemmin toisen kulkukissan, ikätoverini, hänen kanssaan vietimme uhkarohkeaa elämää, haastoimme tahallamme riitaa, pelleilimme suorastaan hengellämme." Sin virnisti itsekseen. "Sen jälkeen isäni ei tahtonut nähdä minua, mutta se sopi minulle hyvin. En välittänyt hänestä", tässä oli ensimmäinen naaraan kertoma valhe. Hän oli tappanut isänsä, jostain syystä isän varjo oli niin suuri, ettei hän vieläkään ollut tunnustanut tekoaan kenellekään, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla yhtä ylpeä ensimmäisestä tapostaan kuin muistakin.
"Joka tapauksessa, eräänä päivänä jäin pystykulkijoiden vangiksi, ne pitivät minua vankina pitkään, lopulta pakenin ja liityin Sacran joukkoon, siinä kaikki oleellinen." Sin jätti kertomatta kuinka oli saanut vankina ollessaan tietää odottavansa Lien pentuja, kuinka synnytys ei ollut sujunut kuten sen olisi pitänyt ja kuinka kaksijalat olivat nukuttaneet hänet. Arpinaaman ei tarvinnut kuitenkaan tietää siitä.
Sin kiihdytti hieman askeliaan, ettei kadottaisi hajujälkeä täysin sateessa. Juuri kun hän ilmestyi metsän reunaan, hän kuuli ääntä edestäpäin. Sin kyyristyi nopeasti tiheän juurakon taakse suojaan, tirkistäen oksien lomasta, toivoen että Arpinaamalla oli tarpeeksi järkeä päässään. Sin ryömi varovasti eteenpäin ja näki kauempana ohikulkevat kissat. Sinin silmät laajenivat kun hän erotti Heavy Rainin joukon kissoja ja heidän mukanaan joitain Sacran joukkolaisia. Mitä oikein tapahtui? He suuntasivat kanjonijärvelle? Sin rypisti kulmiaan. Missä Sacra oli? Kääntäen selkänsä kissoille, jotka katosivat kauemmas Sin kääntyi ja rynnisti nyt järveä kohti naukuen Arpinaamalle: "Mitä hemmettiä on tapahtunut?"
Hänen ei tarvinnut juosta pitkääkään matkaa kun hän jo pysähtyi käpälät märällä nurmella liukuen, ranta täältä heidän läheltään oli täynnä kuolleita kissoja, osa kellui rantavedessä, silmät tyhjinä. Karmaiseva näky jopa Sinille joka tuijotti epäuskoisena. Tämä jos mikä oli irvokas näky. Lähes kaikki kuolleista näyttivät olevan Sacran joukkolaisia. Mitä ihmettä oli tapahtunut ja missä kummassa oli Sacra?

Nimi: Kasparov (Pohjoisen Kanjonin Imperiumi)

24.09.2017 23:42
Venäjänsininen kolli oli ajautunut ajatuksissaan hyvin syviin vesiin, mutta joka tapauksessa sen onnistui kuulla mielenmaailmansa ohuen verhon lävitse, miten Natasha sitä lähestyi. Kasparovia huvitti hieman, miten kaiken tämän jälkeen entinen kenraali vielä jaksoi juosta sen kannoilla kuin eksynyt pentu, eikä marsalkka lopulta voinut estää puolittaista virnettä kohoamasta suupieleensä. Koko niiden elämä oli pari tuntia sitten heittänyt kuperkeikan, mutta edelleen Kedrov ja Natasha jaksoivat uskoa hienoon järjenhäivään entisen imperiumilaisen päässä. Mutta niin, sehän oli täysin järjissään! Oikeastaan paljon paremmin kuin koskaan ennen.
Natashan lopulta puhuessa Kasparov antoi sadeveden valua pitkin turkkiaan ja tippua viiksenkärjistään kaikessa hiljaisuudessa. Ukkonen jyrisi aivan niiden yläpuolella ja luonto ei ollut koskaan varmaan vielä ollut vihaisempi, mutta Natasha näytti kokevan tilaisuuden olevan loistava keskustelulle. Niinpä Kasparov naaraan suuntaan vilkaisemattakaan piti eripariset sielunpeilinsä visusti sateenpieksemässä nummessa ja harmaassa kuurossa, joka sitä edelleen runteli.
"Puhut aina meistä. Ei ole mitään meitä - voit mennä minne tahdot, eikä kukaan estä. Te molemmat voitte." Kasparov vastasi epätavallisen terävästi luimistaen aavistuksen samalla korviaan. Ehkä sadetta vastaan, tai sanojensa painoksi.
"Etkö ole jo väsynyt tähän kamppailuun?" Kasparov ei sillä hetkellä puhunut fyysisestä kamppailusta, ei ainoastaan, vaan se tarkoitti selvästi myös henkistä jaksamista. Se itse oli nähnyt kaikenlaisia unia rauhallisesta olemuksestaan riippumatta, mutta siitäkään huolimatta se ei voinut unohtaa velkaansa Imperiumille.
"Minä tarvitsen heitä, Natasha. Ilman Imperiumia en ole mitään. Olen ollut osa sitä ja se osa minua koko järkevänä pidettävän hetken elämästäni, enkä noin vain voi jättää sitä taakseni", Kasparov lausahti sävähtäen sitten silminnähden, kun tummat pilvet yllättäen halkesivat kirkkaan salaman johdosta. "Minä kokoan Imperiumin uudestaan. Tällä kertaa tarkoin valitut pääsevät mukaan, mutta toimimme eri tavalla. Minun perheeni toimii muiden hyväksi. Kostamme vääryydet ja pidämme rauhan."
Kaikesta huolimatta Kasparov ei puhunut Kedrovia ja Natashaa suoraan mukaan uuteen suunnitelmaansa, vaan nuo saivat päättää omasta elämästään tästä lähtien. Natasha kuitenkin alkoi puhua seuraavaksi Sacrasta, mikä sai kollin hymähtämään pahantuulisesti.
"Siinä ensimmäinen nimi. Aika ei tunnu ottavan Sacraa kiinni, niin ehkä minun täytyy. Missä hän nyt sitten lieneekään." Kasparov totesi yksinkertaisesti kuin suorastaan toivoen, että vanhus jäisi vielä maistamaan marsalkan kynsiä, eikä karkaisi tuonpuoleiseen liian pian.
"Nämä voivat nyt olla hyvästit, jos niin tahdot."
Kolli jätti nuo sanat roikkumaan ilmaan kuin henkeään pidätellen, mutta päällisin puolin se näytti hyvin rauhalliselta. Ei mennyt kuin hetki noista sanoista, kun Kasparov käänsi kallonsa ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana kohti Natashaa. Se ei viestinyt tyhjällä ilmeellään mitään, ei edes pientä pyyntöä, että naaras jäisi ja jatkaisi entisen marsalkan kanssa tätä hullunmyllyä. Se tahtoi Natashan tekevän päätöksensä kokonaan itse, eikä ajattelevan Kasparovin itsensä parasta jäädäkseen lopulta vain velvollisuudentunnosta.

Nimi: Ghost (Kulkukissa)

24.09.2017 23:29
Ghost väräytti korviaan hitusen jopa kiusaantuneena, mikä varmasti näkyi osittain Ghostin kasvoilta. Hän ei ollut mikään sellainen kivikasvo kuin osa Imperiumin kissoista, valkovoittoinen kolli ei suoraan sanottuna ymmärtänyt, miten nämä osasivat sen. Kyllähän Ghostkin oli useammin vakava kuin nauravainen (mitä ei selkeästikään voinut sanoa Hundredista), ja osasihan Ghost jotain tunteitaan piilottaa, mutta täysin ilmeetön naamavärkki oli täysi mahdottomuus.
"Niin, en tiedä mitä heille on mahtanut sattua", Ghost naukaisi totuudenmukaisesti. Oli hämmentävää miten hienovaraisesti ja samalla kuitenkin lähes kokonaan Hundredin mieliala tuntui ailahtelevan. Kirjava naaras piti lähes alinomaa yllä hilpeän ulkomuotonsa, mutta sen alla Ghost oli välillä huomaavinaan ailahduksia turhautumisesta ja toisinaan jopa uhkaavuudesta. Nämä vivahteet olivat kuitenkin niin pieniä, ettei Ghost voinut olla varma kuvitteliko ne vain itse vai ei.
Kun violettisilmäinen pienikokoinen johtajatar kyseli Ghostilta, oliko nuori kolli kokeillut mitään muuta. Ghost ei ehtinyt vastata kun Hundred jatkoi verraten omaa joukkoaan Sacran joukkoon. Ghost pysyi vaiti lähes tyhjä ilme kasvoillaan, joka tällä kertaa johtui siitä, että hän oli vajonnut ajatuksiinsa. Naaraan kysymykseen siitä, oliko Ghost kokeillut muuta, ei kolli päätynyt vastaamaan lainkaan, lähinnä unohtaen kysymyksen ajatuksissaan. Toisaalta kolli ei muutenkaan tiennyt oliko naaras heittänyt kysymyksen muutenkin enemmän retorisessa mielessä. Kun Hundred kysyi oliko Ghost joutunut tekemään jotain mitä ei ollut tahtonut kollin silmien edessä välkähtivät kuvat hänestä itsestään Taivasklaanin leiripuun oksalla vastassaan kirjava klaanisoturi. Hän ei ollut oikeasti tappaja, eikä tahtonut olla. Hän tekisi niin, mikäli välttämätöntä, mutta oliko mikään siitä, mitä he olivat tehneet välttämätöntä? Ghost alkoi itsekin kyseenalaistaa koko syytä siihen, miksi hän edes oli Sacran joukossa, koko ajan enemmän. Yrittikö Hundred saada hänet epävarmaksi tahallaan?
Niin tai näin naaraan itsensä kuvailun perusteella hänen joukkonsa kuulosti lähes ihanteelliselta. Saattoiko sellaista todella olla vai puhuiko Hundred vain? Toisaalta Ghost oli nähnyt kuinka eritavoin Hundred oli viestinyt alaisilleen, ainakin eritavoin kuin Sacra.
"Joukkosi kuulostaa todellakin mukavalta", Ghost totesi vain lyhyesti, lähes kuivasti hymyillen. Hän ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut, mutta ainakaan hän ei valehdellut. Melko ironista, joskin hänen itsensä tietämättä, että valehtelijan poika puhui niin paljon totta.
Kun kirjava naaras vastasi Ghostin omaan kysymykseen kysymyksellä Ghost liikahti kylmällä lattialla ja mietti lyhyen hetken. Sitten valkovoittoinen kolli naukaisi: "Ehkä tahdotte olla syrjässä muista?"
Ghost jäi kuuntelemaan uteliaana Hundredin kertomusta heidän uskomuksistaan. Juuri kun nuorukainen oli naukaisemassa, että heidän uskonsa kuulosti ihailtavalta, Hundred äkisti nauroi hänelle päin naamaa. Ghost olisi punastunut, jos olisi omannut yhtä kaljun naaman kuin Lukki, tai kyllä hän punastuikin, vaikka se ei näkynytkään päälle päin. Hundred oli täysin huijannut häntä ja Ghost meni hetkeksi hämilleen. Hän tyytyi naurahtamaan väkinäisesti: "Se kieltämättä kuulosti vakuuttavalta, mutta ymmärrän syysi." Hän halusi peittää yllätyksensä ja tarkkaili sen sijaan Hundredia mietteliäänä pistäväkatseisilla siniharmailla silmillään. Vaikutti siltä, että Hundredin ja hänen joukkonsa taustalle kätkeytyi ehkä sittenkin jotakin sellaista, joka ei heti kestäisi päivän valoa. Ehkä heilläkin olisi jotain ikävempiä salaisuuksia. Tai sitten he olivat vain varovaisia, kuten kenen tahansa kunnon johtajan tulisikin olla vieraan kissan edessä. Joskin Hundred oli kaikkea muuta kuin tyypillinen johtaja, taikka sellainen, jollaisia valkovoittoinen kolli oli tottunut näkemään.
Pian Hundred kutsui joukkonsa mukaan ja Ghost havahtui ajatuksistaan. Hän nosteli muutaman kerran mustavarpaisia tassujaan lämmittääkseen lihaksiaan, ennen kuin seurasi Hundredia muutamalla askeleella kerääntyvien kissojen sekaan. Hänen oli vaikea uskoa, että hän oli onnistunut tehtävässään näinkään hyvin ja vieläpä yksin.

Nimi: Natasha (Pohjoisen Kanjonin Imperiumi)

24.09.2017 22:58
Natashan yhä silmäillessä karvat pystyssä Sacran saapuneita pentuja heräsivät Kasparov ja Kedrov äkisti hänen kutsuunsa. Kasparov harppasi nopein askelin ylös väliaikaisesta suojapaikasta Psycho hampaissaan ja marsalkka suorastaan viskasi pennun toisten eteen. Se nopeaus, jolla kolli oli harpannut ulos pensaan alta äkisti täysin hereillä lähes yllätti Natashan. Naaras ei ehtinytkään kuin seurata yllättyneenä sivusta kuinka Kasparovin raivo purkautui suorastaan räjähtämällä kollista, kun tuo tuuppasi ensimmäisenä saapuneen pennun kierien heinikkoon ja huusi pennuille minkä ehti, kuin nuokin olisivat olleet syypäitä Imperiumin kuolemaan. Natasha ei osannut kuin seurata yllättyneenä sivusta, väsynyt, lähes turta ilme kasvoillaan, joita vanhojen arpien lisäksi kirjoivat nyt tuoreemmat naarmut. Vaikka naaras oli nähnyt Kasparovin murtuvan jo aiemmin, jotenkin naaras vasta nyt käsitti kuinka paljon pahemmin Imperiumin tuhoutuminen, sen jäsenten kuolema, olikaan vaikuttanut kolliin kuin Natashaan. Naaras tunsi itsekin epäuskoa, vihaa ja kenties suruakin tovereidensa kuoleman vuoksi, muttei siltikään läheskään mitään vastaavaa kuin Kasparov. Hän tunsi olonsa enimmäkseen turraksi. Oliko hän tunteeton?
Natashan ajatukset vilisivät nopeasti ja juuri kun hän oli aikeissa astua estämään Kasparovia toteuttamasta aikeitaan, ehti Kedrov ensin. Valkoinen sotilas saapui pesästä ja esti Kasparovin aikeet. Natasha seisoi edelleen paikalleen liimaantuneena sanomatta mitään ja katseli vain vaiti kuinka joukko Sacran pentuja pinkoi menemään.
Siniharmaa naaraskissa pysyi edelleen paikallaan silloinkin kun Kasparov askelsi nummen laitaan ja rankkasade alkoi. Se pyyhki Natashan väsyneiden jäsenien ylitse, kirveli hänen haavojaan. Jotenkin sade toi järkeä takaisin naaraan turtaan ruumiiseen.
Hän havahtui hereille puistellen pari kertaa lähes napakasti päätään. Hän astui pari askelta edemmäs Kasparovin vierelle, kuitenkin ketunmitan päähän kollin toiselle puolelle. Hän tahtoi vieläkin tiedostamattaan antaa kollille tilaa, eikä oikein tiennyt miten olisi lähestynyt häntä. Hetken vihreäsilmäinen naaras katseli sateen sumentamalle nummelle, ennen kuin kääntyi ja peruutti pari askelta jääden mahdollisesti seisomaan johonkin Kasparovin ja Kedrovin välimaastoon riippuen siitä mihin valkea kolli oli mahtanut asettua. "Meidän pitää päättää mitä teemme nyt. Jos jatkamme matkaa, minne menemme?" Natasha jätti kysymyksen leijumaan ilmaan, vilkaisten kerran nopeasti Kasparovin selkää, mutta katsoen enemmäkseen Kedrovia. Natashan puheessa oli naaraalle ominainen kylmä, lähes pistävä sävy, jossa ei näkynyt merkkiä siitä raskaasta väsymyksestä, joka painoi naaraan lapoja. Hän ei ollut ehtinyt vielä nukkua, mutta juuri nyt hän ei aikonutkaan. Hän työntäisi oman väsymyksensä vaikka väkisin syrjään, nyt oli tärkeämpääkin mietittävää. "Minusta voimme kuitenkin pitää selvänä, että koska pennut tulivat luoksemme yksin, Sacralle on täytynyt käydä jotain", Natasha sanoi nämä sanat ilman rahtuakaan toivon pilkettä tai iloa ajatuksesta, ilmoittaen asian pelkkänä värittömänä faktana. "Mikäli jotain merkittävää ei olisi tapahtunut Sacra olisi varmasti jo joukkoineen perässämme, ei hän olisi antanut pentujensa tulla yksin. Kysmys kuuluukin, mitä on tapahtunut Sacralle ja hänen joukolleen? Mikä pitää heidät kiireellisinä?" Natasha vaikeni hetkeksi jääden katselemaan sateen täplittämää ympäristöä, karvat liimaantuneina turkkiinsa.

Nimi: Chaos (Kulkukissa)

24.09.2017 21:56
Chaos on kiitollinen siitä, että sekä Saganilla, että Edelweissillä vaikuttaa olevan enemmän järkeä päässä kuin Jaylla. Edelweissin omalta osaltaan hoputtaessa Jayta eteenpäin, myös Sagan vaikuttaa käsittävän Chaoksen vihjeen ja lähtee juoksuun. Nuori harmaa, marmorikuvioinen kolli itse pyörähtää nopeasti ympäri nähdäkseen, oliko Psychokin päässyt jo käpälilleen. Mikäli pentueen nuorin olisi päässyt ylös ja lähtenyt heidän mukaansa, säntäisi Chaoskin Saganin perään. Juostessaan kolli mietti mikä häneen oli mennyt. Hän oli ajatellut, ettei oikeastaan välittänyt paljoakaan sisaruksistaan, mutta näemmä hän ainakin välitti sen verran, että oli vaivautunut odottamaan heitä. Chaos vilkaisee taakseen juostessaan häntä matalalla ja korvat luimussa. Hänen eripariset silmänsä kiiltävät kun hänen katseensa pyyhkäisee vielä kerran Imperiumin johtajan (entisen Imperiumin), sekä valkean sotilaan, että naaraskissan ylitse. Kollin ilme synkkenee kun hän jatkaa juoksuaan aluskasvillisuuteen sisarustensa mukana. Chaosta turhautti totisesti kuinka pieniä ja avuttomia he kaikki olivat, mutta hän oli ennen kaikkea myös iloinen, että he olivat selvinneet (toistaiseksi) hengissä. Chaos ei unohtaisi tapahtunutta, joskus hän vielä olisi tarpeeksi voimakas kostamaan, mutta sen aika ei ollut nyt.
Heidän juostessaan kuvien lehtien peittämällä maaperällä Chaos saavuttaa nopeasti kärkipaikan (tyypillisesti) vallannutta Jayta, joskin jättäytyy tarkoituksella hieman taaemmas juoksemaan. Chaos tuntee suoranaista kiukkua Jayn sanoja kohtaan, kuinka toivottoman typerä hänen veljensä osaakaan olla. Vaikka nuorukaisen kasvoilta turhautumista ei huomaakaan, kuin hänen ilmeensä jähmettymisenä, pinnan alla ärtymys kuumentaa käpäliä. "Älä viitsi", Chaos tuhahtaa lähes ivalliseen sävyyn ja antaa korviensa nousta ylös luimusta; "ihan niin kuin et olisi itse ollut kauhuissasi, mikäli olisit joutunut Psychon tilalle. Oli silkkaa huonoa tuuria, että se paskiainen sattui valitsemaan juuri Psychon." Chaos ei suinkaan puolustanut sisartaan, koska ei olisi uskonut naaraan itse kykenevän sitä tekemään, eikä liioin siksi, että olisi tahtonut jotenkin piristää Psychoa, hän teki sen koska Jay ärsytti häntä.
Alkoi sataa, eikä kyseessä suinkaan ollut mikään pieni sade. Ukkonen jyrisi ja vesi suorastaan piiskasi maata, saaden Chaoksen korvat luimistumaan jälleen. Jayn pysähtyessä pysähtyi Chaoskin ja toisin kuin vanhempi veljensä, hän ei kironnut sadetta vaan seisoi vain hiljaa, silmät kiiluen vesisateen lävitse. Häntäkin ärsytti kastuminen, mutta hän ei kokenut tarvetta raivota asiasta, varsinkin kun Jay oli jo pukenut hänen ärtymyksensä melko lailla sanoiksi. Joskin...
"Menetimme hyvän taistelun", Chaos tuhahti sarkastisesti, voimatta olla avaamatta suutaan. "Lienee sinun onnesi, että Edelweissillä sentään on järkeä päässä. Ehkä sinun olisi pitänyt jäädä sinne revittäväksi." Chaos heilautti häntäänsä. Oikeasti hän ei olisi jättänyt Jayta typeryytensä armoille, vaikka vanhempi pentu häntä ärsyttikin. Chaos yllättyi itsekin siitä, että olisi ollut valmis auttamaan jopa vanhempaa sisartaan. Toisaalta juuri nyt he tarvitsisivat toisiaan selviytyäkseen.
Chaos yritti unohtaa ärtymyksensä ja kuunnella mitä hänen sisarillaan olisi sanottavanaan. Heidän tilanteensa oli hankala. Ja jälleen, juuri kun Chaos oli päättänyt unohtaa ärtymyksensä ja keskittyä Jay onnistui sanomaan sanat, jotka saivat Chaoksen turhautumaan jälleen.
Kolli sulki kerran eripariset silmänsä. [Voi hyvä tavaton].
Kaikeksi onneksi Sagan, Chaoksen yllätykseksi, avasi suunsa ennen kuin Chaos olisi mennyt sanomaan jotain, joka olisi entisestään innostanut Jayta. Chaos silmäili Sagania uteliaana. Hän oli aina pitänyt sisartaan kohtuullisen järkevänä, jopa maltillisena, häntä jopa hieman yllätti sävy naaraan sanojen takana. "Jopas Sagan", Chaos naukaisi sateen jylinän lävitse vain vaimeasti kuuluvalla tasaisella äänellä. "Enpä olisi uskonut kuulevani moista sinun suustasi." Sagan ei ollutkaan sanonut mitään niin maltillista, kuin kolli oli siskonsa suusta olettanut. Chaos hymähti lähes huvittuneena, mutta hän ei edelleenkään hymyillyt. "Noh Jay, pakko sanoa, että Sagan lienee oikeassa. Olemme melkoisen ikävässä tilanteessa ja totisesti, vai sinun velvollisuutesi johtajan poikana? Oletko sattunut unohtamaan, että me muutkin olemme johtajan poikia ja tyttäriä, emmekä me muut ole yhtä typeriä kuin sinä." Chaos sanoi kaiken viileään sävyyn ja tyytyi pyöräyttämään silmiään. Enää häntä ei ärsyttänyt Jayn sanat, enemmän huvittivat. Kuitenkin hän oli kääntänyt huomionsa Saganin yllättäviin sanoihin. Kolli tarkkailikin sivusilmällään sisartaan kiinnostuneena. "Mitä siihen tulee mitä meidän pitäisi tehdä, taisteleminen isän rinnalla lienee turhaa, sillä mikäli hän jollain ihmeen kaupalla ei ole revitty kappaleiksi, kuten siskomme asian ihastuttavasti ilmaisi, meistä ei ole hänelle mitään apua. Niin kovasti kuin haluaisimmekin olla hyödyksi ja taistella hänen rinnallaan, meistä ei ole mihinkään." Chaos vaikeni ja silmäili jokaista sisartaan vuorollaan hiljaa. "Olemme kaikki yhtä hyödyttömiä. Mutta jos emme voi taistella Sacran rinnalla, voimme ainakin kostaa." Chaos kallisti päätään ja heilautti häntäänsä matalalla, niin että se pyyhki veden kastelemia lehtiä. Kollin harmaa turkki alkoi olla läpi asti märkä ja vettä tipahteli karkeiden karvojen kärjistä. Hänen leukaansa pitkin juoksi vesinoro.
"Emme voi kostaa nyt, mutta se ei tarkoita, etteikö meillekin koittaisi tilaisuutemme. Minun mielestäni meidän on parasta kadota vähäksi aikaa niin hyvin kuin suinkin. Jos onnistumme selviytymään täysikasvuisiksi asti, noh, sitten, sitten meistä oikeasti on johonkin." Chaos vaikeni jälleen silmäilläkseen sisariaan. Sitten kolli kuitenkin kohautti viileästi olkapäitään. Kuin osoittaakseen, että hänen sisaruksensa saisivat tehdä mitä mielisivät. Chaos jäikin vaiti kuuntelemaan, mitä muut mahtaisivat sanoa, vaikkakin kollin viileän ulkokuoren takana hänen ajatuksensa risteilivät jo osittain muualla. Hän katseli mietteliäästi Jayn kasvoja. Kenties suurin ero hänen ja hänen veljensä välillä oli, että Jay kutsui ylpeästi Sacraa isäkseen. Chaos puolestaan vältti käyttämästä isä-nimitystä hopeaisesta vanhuksesta. Kuitenkin juuri hetki sitten hän oli ikään kuin myöntänyt heidän olevan Sacran pentuja muutkin, eikö hän ollut siis sanonut Sacraa isäkseen? Chaos ei vieläkään tiennyt, millaisia tunteita Sacran kohtalo hänessä aiheutti.

Nimi: Fire Which Burns Forever (Veljeskunta)

24.09.2017 19:13
Kun Kaikusielu päättää laskeutua alas kielekkeeltä ja mennä tapaamaan luolaan saapunutta kaksikkoa, Forever Burning seuraa valkoista kollia. Hänen askeleensa ovat vakaita ja olemuksensa varma hänen kulkiessaan Kaikusielun rinnalla vain askelta tai paria jäljessä. Hän on aina luottanut Souliin ja haluaa uskoa, että vanhuksella on hyvä syy rikkoa käskyä tuomalla ulkopuolisia heidän luokseen tällaisella hetkellä. Forever Burningin ei ole vaikeaa huomata Kaikusielusta huokuvaa epäluuloisuutta ja kylmyyttä. Hän tietää pääjohtajan pelkäävän Veljeskunnan turvallisuuden puolesta ilman, että hänen tarvitsee kysyä, mikä on vialla. He eivät ole sellaisessa asemassa, että voisivat paljastaa olemassaolonsa muille, mutta siitä huolimatta Soul on tehnyt juuri niin. Forever Burning haluaa tietää syyn aivan yhtä lailla kuin toverinsakin.
Soulin esitellessä heidän luokseen tuomansa vieraan ja selittäessä tekonsa sillä, että Lukki tarvitsee heidän apuaan Forever Burning tietää heti, että asiassa on jotain muutakin kuin ensiksi näyttää. Veljeskunnan tarkoitus on auttaa apua tarvitsevia, totta. Asioiden nykyisen laidan huomioon ottaen kuka vain ei kuitenkaan voi heidän apuaan saada. Lukin vierailun syyn on oltava jollakin tapaa erityisen painava, sillä muutoin Soul ei olisi johdattanut vierasta heidän kotiinsa. Forever Burning ei usko Soulin olevan mikään typerys, vaikka tietääkin naaraan mielellään tarjoavan apuaan jokaiselle sitä pyytävälle. Tässä asiassa vanhus ei ole pettänyt heitä.
Lukin seuraavista sanoista käy ilmi, että Forever Burning on oikeassa. Syy vieraan saapumiselle koskee asiaa, josta Veljeskunnan johtajat ovat vaienneet tuhon jälkeen kuin kivi. He eivät ole puhuneet Kadotuksesta edes viisikon ulkopuolisille veljeskuntalaisille tietäen, että heidän salassa pitämänsä asiat voisivat hajottaa lopullisesti sen, mitä heillä vielä on jäljellä. Sen vuoksi jokainen tiedonmuru, joka Lukilla jo on tai jonka tuo voisi haluta saada tietoonsa saattaa olla vaaraksi.
Ja siitä huolimatta jokainen paikalle saapuneista neljästä vartijasta tietää, että heidän vaihtoehtonsa ovat kovin vähäiset. Forever Burning arvaa, mihin suuntaan tapaaminen etenisi jo ennen kuin Kaikusielu hakee katseellaan kolmen muun hyväksyntää. Hän nyökkää pienesti vastaukseksi.
Soulin kadotessa tunneleihin Kaikusielun käskystä toinen johtaja katsoo isoemonsa perään. Hän on pannut merkille vanhuksen kantaman seitin, mutta toisin kuin Kaikusielu hän ei usko Soulin olevan lahjottavissa. Kenties kyseessä oli pikemminkin vaihtokauppa. Apua avusta. Luottamusta luottamuksesta. Kaikusielu ei tunne Soulia samoin kuin hän.
Heidän viiden suunnatessa myöskin tunneleihin Forever Burning kulkee pääjohtajan jäljessä pimeyden halki, kunnes he saapuvat pieneen heikosti valaistuun syvennykseen lähempänä maanpintaa. Täällä he voisivat puhua ilman häiriötä.
Toinen johtaja jää seisomaan parin ketunmitan päähän Kaikusielusta Hunterin ja Routahengen puolestaan asettuessa valkoturkkisen pääjohtajan toiselle puolelle. Lukin selittäessä asiansa tarkemmin hän kuuntelee painaen yksityiskohtia mieleensä. Tämä keskustelu on tärkeä kummallekin osapuolelle, minkä vuoksi Forever Burning ymmärtää Lukin käytöksen kohteliaisuuden. Luultavasti kuiskausten herra on osannut odottaa saavansa viileän vastaanoton ja haluaa estää epävakaata ilmapiiriä räjähtämästä käpäliin. Jos vieras osoittautuisi uhkaksi, olisivatko he valmiita vaikka tappamaan tuon?
[Me emme toimi niin], Forever Burning sanoo itselleen. Se vaihtoehto ei saisi olla edes harkitsemisen arvoinen, mutta siitä huolimatta hänen mielensä perukoilla sen kipinä ei suostu tukahtumaan. Jos he vajoaisivat sille tasolle, että vahingoittaisivat vierasta, he voisivat aivan yhtä hyvin luovuttaa kokonaan. Periaatteet ovat ainoa, mitä heidän joukostaan on jäljellä. He ovat epäonnistuneet niin monta kertaa, että se murha hautaisi heidät tunneleihin lopullisesti. Vaikka ulkomaailma ei saisikaan tietää heidän teostaan, muu Veljeskunta tietäisi ennemmin kuin myöhemmin. Heidän nykyinen ahdinkonsa tarjoaa vieraalle suojan, jota he eivät uskalla särkeä.
Vaikka Forever Burning ymmärtää olla arvostelematta kuiskausten herraa ulkonäön perusteella ottaen huomioon, miltä hänen oma naamansa näyttää, Lukki vaikuttaa niin viattomalta kuin vain hänen kaltaisensa kissa voi. Ja juuri se saa Forever Burningin ajattelemaan tuon sanoja kahdesti. Hän haluaisi kysyä, mistä he tietäisivät, etteivät kuiskausten herran huulilta tipahtelevat sanat ole valhetta. Vastaus olisi kuitenkin todennäköisesti "ette mistään". Heidän olisi vain luotettava. He eivät ole aina olleet yhtä vainoharhaisia. Joskus he olisivat kertoneet avoimesti kaiken, mitä olisivat tienneet. Mutta se oli silloin joskus.
Tämä kissa ei kuitenkaan ole tullut heidän luokseen tyhjin käpälin. Myrskyn puhjetessa yläpuolisessa maailmassa vieras esittää heille tarjouksensa. Tietoa tiedosta. Se on tarjous, jota ei noin vain sivuuteta. Veljeskunnan toimintatapoihin ei kuulu hyödyn tavoittelu, mutta siitä huolimatta...
"Olet oikeassa, tieto on arvokasta", Forever Burning sanoo antamatta muille johtajille tilaisuutta kieltäytyä, "ja on olemassa asioita, joiden tietämisestä voisi olla meille suurta hyötyä." Valkokuviollinen kissa astelee Kaikusielun vierelle ja katsoo toista kollia merkitsevästi silmiin. Eikö asia olekin niin? Kaikusielun katse kertoo kaiken tarpeellisen. Pääjohtaja ei ollut aikonut kieltäytyä.
"Joten kysy, niin me vastaamme rehellisesti ja parhaamme mukaan", Forever Burning jatkaa siirtäen katseensa kaljupäiseen kissaan silmissään ajatuksiaan heijastava kiilto. "Kunniasanalla."
Tarjous on heitetty ja siihen on tartuttu. "Onko meillä sopimus?"

Nimi: Kasparov (Pohjoisen Kanjonin Imperiumi)

23.09.2017 17:04
Kasparov oli tyytyväinen saadessaan iskunsa osumaan ja Jayn lentämään hyvän matkaa saniaisen varjoon, mutta seuraavaan hyökkäykseen valmistautuessaan Kasparov saikin eteensä vain möykyn valkoista turkkia. Kasparov ei suoraan törmännyt Kedroviin, mutta se päätyi vähintäänkin tuuppaamaan valkoturkkista sotilasta. Eripariset silmät välähtivät varoittavasti Kedrovin alkaessa puhua, mutta pian ne suuntautuivat poikkiteloin olevan kollin olkien ylitse kohti pentuja, jotka kokosivat jalkoja alleen paetakseen paikalta palautetun sisarensa kanssa. Venäjänsinisen kollin koko keho jännittyi ja häntä pyyhkäisi tomuista maata, kun se joutui katsomaan pentujen menoa sen parin sekunnin ajan kunnes ne kaikki katosivat pensaan suojiin. Hetken aikaa oli täysin hiljaista Kasparovin vain tuijottaessa Kedrovin olkien ylitse kohti paikkaa, mihin pennut olivat puikkelehtineet, mutta samassa ukkonen päätti jyrähtää viimeisen kerran ennen kuin pisarat alkoivat ropista loppukesän vehreille lehdille. Myös Kasparovin ilme nykäisi selittämättömään sävyyn ja piankos entinen marsalkka palauttikin tuiman, nyt ukkosen kaltaista vihaa myrskyävän katseensa takaisin taistelijatoveriinsa.
"Sinä -- päästit ne pakoon." Kasparov sanoi yllättävän tasaisella äänellä ottaen huomioon, miten vihaiselta sen koko olemus sillä hetkellä vaikutti. Tosin oli vaikeaa sanoa, kuulostiko tuuleton tyyneys sillä hetkellä siunaukselta vai enteilikö se myrskyistä raivonpurkausta. Sade kuitenkin pureutui läpi lehvästöstä saaden kolme jäljelle jäänytttä imperiumilaista kastumaan hyvää vauhtia - ja sillä hetkellä ainoastaan ukkonen pisti Kasparovin perääntymään Kedrovin luolta pari askelta, kääntymään ja lähtemään kävelemään kohti metsänlaitaa. Ne eivät olleet kaukana klaanikissojen entiseltä järvireviiriltä, eikä sateen piiskaamalle nummelle ollut kuin kivenheiton pituinen matka. Kasparov ei näyttänyt siinä suorassa ryhdissä kävellessään kovinkaan vastaanottavaiselta, eikä se selvästi olettanut mitään sen suhteen, lähtisivätkö Kedrov ja Natasha seuraamaan sitä. Kasparov oli kuitenkin päättänyt liikkua nyt, kun hajujäljet eivät säilyisi pitkään maassa. Kukaan ei voisi pian seurata niitä, eikä marsalkkaa varsinaisesti kiinnostanut muutenkaan jäädä katsomaan pidempään paikkaa, missä sen toverit olivat kuolleet. Kanjonilla ei ollut enää ketään - edes Ophira ei ollut siellä odottamassa. Naaraan vihreät silmät olivat aina olleet mahdollisimman ilkkuvat Kasparovia kohtaan, mutta nyt valkea venäjänsininen oli poissa. Kasparovin perhe oli kuollut, suorastaan teurastettu, ja sekin teki kollin yllättävän surulliseksi ottaen huomioon, että perheet eivät kuitenkaan olleet koskaan kovinkaan läheisiä Imperiumin keskuudessa.
Hyvin nopeasti Kasparovin liikkeellelähdön jälkeen ukkonen vain voimistui sateen pian piiskatessa koko voimallaan siniharmaata turkkia ja kohta uneen vaipuvaa maastoa sen ympärillä. Metsänlaidasta saattoi nähdä tavallisena päivänä hyvinkin pitkälle, aina järven toisella puolella avautuvaan kuusimetsään saakka, mutta ukkosmyrsky antoi niin tiheän sadeverhon, että näkyvyys säilyi harmaana parissa metrissä. Niin Kasparovin ei onnistunut nähdä Heavy Rainin voitokkaita joukkoja, jotka katosivat alempana nummella viimeistä kissaa myöten juuri metsään, mistä Kasparov oli juuri saapunut. Sadeilma oli painostava ja edelleen sitä saattoi kutsua suorastaan hiostavaksi, mutta lehtikadon ajan saattoi haistaa olevan tulossa. Kasparov oli aina nauttinut syyssateista, kun kuihtuvat lehdet alkoivat tuoksua ja ilmat sitä mukaa viiletä. Juuri lehtikadon ajan kynnyksellä huurteisen kuulaat pakkasaamut olivat niitä kauneimpia. Syksyinen kaste kerääntyisi ruohonkorsille ja usva pyörteilisi niityillä vielä pari viikkoa, mutta nyt muu Imperiumi ei olisi sitä näkemässä. Se ajatus sai Kasparovin seisahtumaan kaatuneen rungon viereen, joka kasvoi jo sammalta. Osa rungosta oli palanut, eikä se näyttänyt enää kykenevän kasvattamaan uutta puuta juuristaan, jotka myrsky oli repinyt irti maasta. Kasparov katseli liukaspintaista, vihreän täplittämää runkoa hetken aikaa kuin se olisi ollut oikeastikin kiinnostunut siitä jollakin tavalla. Miten kolli olikaan joskus kannattanut Sacran aatetta kulkukissojen paratiisista, jonka oli ollut määrä rakentua klaanikissojen tuhkista. Sacra oli ollut valmis teurastamaan jokaisen kissan, ja Kasparov oli johdattanut Imperiumin vanhuksen mukaan näkemättä suurempaa kuvaa. Olisiko se tahtonut elää klaanien veressä, viedä toverinsa sellaiseen paratiisiin? Sacra oli yrittänyt käyttää hyväkseen klaanien kohtaamaa katastrofia, jonka kuuleman mukaan noiden esi-isät olivat langettaneet suojattiensa päänmenoksi.
Yllättäen Kasparov nipisti huulensa tiukaksi viivaksi samalla hieman korviaan luimistaen. Oli hassua, miten se vielä hetki sitten oli ollut valmis toteuttamaan paratiisin rakentamisen Sacran menetelmin, mutta vasta oman joukkonsa teurastuksen nähtyään ymmärsi, mitä se oli koko ikänsä tehnyt; tahrinut omat kyntensä muiden taisteluissa välittämättä tippaakaan siitä, mitä kuoleva kissa viimeisillä henkäyksillään saattoi ajatella. Kuka tuota jäisi kaipaamaan? Monta kuukautta Kasparov oli juossut murhaamassa tovereidensa kera kissoja, jotka eivät välttämättä edes ansainneet kuolla. Kuka haki salamurhaa vain siitä syystä, että toinen oli varastanut hiirenhännän, kuka suuremmista syistä - jokainen kuitenkin siksi, että veri ei jäisi juuri omia käpäliä tahrimaan. Ei ainakaan näkyvästi. Kaikki ne nimettömät kasvot voisivat kerskailla toisten kuolemilla esittäen, miten juuri hän itse oli tappanut jonkun. Kasparoville se oli ollut tehtävä, mutta toisten tekojen takana pullistelevat pelkurit saivat sapen pistelemään kollin nielussa. Imperiumi oli toiminut väärällä tavalla vuodesta toiseen, joten ehkä taivaat olivat viimeinkin tahtoneet rankaista murhaajia. Mutta lähtisikö se ajamaan väärintekijöitä takaa vain siksi, että se luuli saavansa omat käpälänsä sillä puhtaaksi? Ajatus sai kollin hymähtämään suorastaan huvittuneena. Totta kai.

Nimi: Sagan (kulkukissa)

23.09.2017 00:54
Matka metsän halki taittuu Saganin osalta hiljaisuudessa. Hän ei ota osaa sisarustensa välisiin keskusteluihin. Sen sijaan hän kiinnittää enemmän huomiota ympäristöönsä. Hän ei muista koskaan käyneensä näin kaukana kanjonijärveltä, vaikka Sacra heidät aikoinaan hakikin muualta. Emolta, jonka olemassaolosta Saganilla ei ole muistikuvia.
Nuori naaras tarkkailee metsää ja oksiston lomasta pilkottavaa taivasta, mutta ei puilta kykene näkemään kovinkaan suurta osaa siitä valtavasta maailmasta, joka hänen ympärillään on koko ajan ollut. Hän on sisäisesti utelias näkemään, vaikka ulkoisesti hänestä huokuukin lähinnä vaiteliasta, jopa kylmää tyyneyttä. Aivan kuin kostonhimoa. Se tunne tosiaankin on alkanut kehittyä jossakin hänen aikuisten kissojen silmissä niin kovin viattoman pennun mielensä pimeissä sopukoissa. Hän haluaa löytää Psychon ja kostaa jollakin tavalla imperiumilaisille petturuudesta, siskon varastamisesta ja kaikesta muustakin, mistä noita vain voi keksiä syyttää. Ilman kapinointia ei olisi syntynyt lisää kapinointia, joka ajoi Sacran pulaan ja karkotti heidät isänsä luota.
Ajatukset ovat kuin pyöriessään paisuva lumipallo hänen mielessään. Hän kyllästyy nopeasti toistuvien runkojen ja taivaalle kerääntyvien myrskypilvien tuijotteluun ja uppoutuu entistä enemmän omaan mieleensä.
Niissä ajatuksissaan hän kävelee vaiteliaana muiden mukana osaamatta odottaa, että he todellakin löytäisivät etsimänsä. Hän ei oikeasti usko siihen ennen kuin Jay törmää suoraan Natashaan. Kirjaimellisesti. Sagan pysähtyy parin ketunmitan päähän imperiumin kenraalista jälleen todellisuuteen havahtuneena, mutta tuijottaa Natashan sijaan itsetuhoisen isoveljensä niskaa tuon maukuessa kenraalille jotain, mikä ehkä olisi kannattanut jättää sanomatta.
Hän ei näe muita karkureita saati Psychoa missään, mutta ei ehdi kulua montaakaan hetkeä ennen kuin kaksi muuta venäjänsinistä ilmaantuvat läheisen pensaan alta. Kissalla, jonka Sagan tietää olevan tuhoutuneen Imperiumin johtaja, on Psycho mukanaan. Kukaan karkurikolmikosta ei näytä iloiselta nähdessään loput Sacran pentueesta. Tunne on ainakin Saganin osalta molemminpuolinen. Petturit eivät vaikuta turhan halukkailta pitämään panttivankiaan, minkä tyhmäkin pentu pystyisi päättelemään tavasta, jolla Kasparov viskaa Psychon ilman halki. Ainakaan heidän ei nyt tarvitsisi miettiä mitään uhkarohkeaa suunnitelmaa siskonsa pelastamiseksi. Yhden ratkaistun ongelman tilalla on kuitenkin toinen. Nimittäin raivostunut palkkamurhaaja, joka haaveilee nyt upottavansa kyntensä ja hampaansa nuorukaisiin tappakseen, elleivät he häipyisi ja pian.
Kasparovin hyökätessä kohti Sagania ja Chaosia, Saganin ensimmäinen reaktio on pörhistää turkkinsa ja sähistä. Ikään kuin siitä olisi mitään apua. Chaos tönäisee häntä lapaan merkiksi liueta paikalta mahdollisimman nopeasti. Nuorta naarasta ei tarvitse kahdesti käskeä. Aikuisen kissan hurjistunut olemus on pelottavaa katseltavaa. Sagan tietää, että nyt on aika mennä tai toista tilaisuutta ei tulisi. Hän kääntyy kannoillaan ja lähtee juoksemaan lyhyillä käpälillään tulosuuntaansa. Hän pysähtyy aivan lyhyeksi hetkeksi katsoakseen taakseen lapansa yli ja huutaakseen lopuille sisaruksilleen. Jos nuo eivät ehtisi pakoon, ei Saganilla ja Chaosilla olisi mitään toivoa auttaa noita. Sagan yrittäisi todennäköisesti siitä huolimatta. Vilkaisu kuitenkin kertoo Saganille, että Jay ja muut ovat sännänneet juoksuun. Niinpä hän jatkaa matkaansa suunnaten käpäliensä kulun samaan suuntaan, minne muut pennut ovat menossa.
[Myöhemmin], hän sanoo epätasaisessa maastossa kompuroidessaan sille mieltään kalvavalle synkälle massalle. [Sen aika koittaa vielä.]
Taivas repeää heidän päälleen ja kastelee heidät lämpimillä kyynelillä. Sagan luimistaa korvansa sadetta vastaan.
Jayn pysähtyessä Sagan juoksee muutaman askeleen verran veljensä edelle ja kääntyy vasta sitten katsomaan, mikä on vialla. Jayn tuodessa ilmoille ajatuksensa neljäs sisar haluaisi puolittain purra tuota kuonoon ihan vain, jotta tuo sulkisi suunsa. Hänen oma pentumainen uhkarohkeutensa ei kuitenkaan ole vielä äskeisen jälkeen täysin laantunut, minkä vuoksi hän tavallaan ymmärtää Jaytä. Tai ainakin luulee ymmärtävänsä. Kanjonijärvelle jääneet kuolleet ovat kuitenkin jääneet hänen mieleensä kuin poltettuina ja takovat hänen päähänsä hieman järkeä. Kuolema on todellinen ja jos se voi koittaa aikuisille, taisteluita kokeneille kissoille, niin miksei sitten pennuillekin? Maailma ei ole mikään pyhä paikka, jossa kaikkia pentuja varjellaan pahalta. Olipa Lily sitten opettanut tai jättänyt opettamatta heille mitä hyvänsä, Sagan on nähnyt osan maailman raakuudesta omin silmin. Ja sen näyn aiheutti Imperiumi.
"Ehkä niin", hän myöntää äänessään hengästynyttä värinää, joka kumpuaa raivosta ja pelosta, kostonhimosta ja väsymyksestä ja turhautumisesta veljeä kohtaan, "mutta eikö sinulla tulevana johtajana pitäisi olla joukko, jota johtaa? Mihin jätimmekään isän? Ai niin, häntä taidetaan repiä kappaleiksi. Ja mitä sen jälkeen? He etsivät varmaankin meidät ja antavat meille tervetuliaislahjan iloisen jälleennäkemisen merkiksi. Kynsillään. Jos he eivät kuuntele isää, miksi sinuakaan?"
Sagan yrittää tahallaan johdattaa Jayn ajatukset muualle, vaikkakaan ei paljoa vähempää itsetuhoiseen vaihtoehtoon. Hän ei pysähdy miettimään kaikkia sanojaan ja hänen äänensä kohoaa puheen myötä kovemmaksi. On kai tarpeetonta sanoa, että hän on hyvää vauhtia menettämässä hiljaisen maltillisuutensa. Hänkin haluaa taistella ja on vihainen, koska tietää olevansa liian pieni.

Nimi: Jay (Kulkukissa)

22.09.2017 22:25
Kaksivärinen kolli pörhisteli turkkiaan Kasparovin ja Kedrovin ilmaantuessa suojastaan Natashan seuraksi. Nuoren Jayn selkäkarvat nousivat suorastaan irokeesiksi ja häntä oli kuin pöllähtänyt pulloharja. Hopeaisten silmien katse oli tuima, mutta Psychon lentäessä päin sisaruksiaan se muuttui suorastaan yllättyneeksi. Nuorukainen oli haastamassa jo riitaa isompiensa kanssa, mutta Edelweiss päätti pistää itsensä väliin ja muistuttaa, että vielä olisi tehtävää, eikä nyt ollut tarpeen kuolla. Chaosille puhuvaa Psychoa vilkaisten Jay painui hieman enemmän maata vasten, mutta Kasparov ei antanut viisikolle kovinkaan paljon aikaa miettiä - Kedrov kuitenkin pyrki estämään toverinsa päättömän hyökkäyksen.
"Mennään!" Jay sähähti lähtien sitten juoksemaan pensaiden lomaan häntä korkealla kaarella. Se näytti hetken jopa säikähtäneeltä, mutta nuori kolli ei tahtonut antaa ilmi heikkouksiaan. Olihan se tulva johtaja! Kaikki kumartaisivat sitä tulevaisuudessa!
"Tämä on sinun vikasi, Psycho! Et vain osaa pitää itsestäsi huolta -- isäkin olisi pettynyt sinuun, jos olisi täällä." Jay mutisi juostessaan vinhaa pennunvauhtiaan pitkin metsänpohjaa. Ukkospilvet eivät kuitenkaan pitkään tuosta hetkestä enää odotelleen, vaan samassa ne antoivat lämmintä vettä kissojen niskaan. Loppukesän lehdet alkoivat rapista ensimmäisinä, mutta piankos pisarat jo tavoittivat maankamaran ja sitä tamppaavat pienokaiset. Taivas jyrisi kuin vihainen kaksijalka.
Lopulta Jay pysähtyi. Sitä kismitti kovasti, kun Kedrov ja Edelweiss olivat estäneet eeppisen taistelun alkamisen vain viiksikarvan mitalla. Jay olisi varmasti voittanut! Se oli mahtavimman kulkukissan perillinen!
"Nyt sekä kastumme, että menetimme hyvän taistelun." valkoharmaa tuhahti hyvinkin kuuluvasti kuitenkaan sisaruksiinsa katsomatta. Nuori kolli suorastaan kohotti leukaansa mielenosoituksellisesti puhuessaan, niin ylevä ja loukattu kun se olikaan.
"Meidän pitää auttaa isää taistelemaan niitä saastoja vastaan. Niin minun johtajan poikana on tehtävä!" Jay julisti pyyhkäisten tomuista, nyt sieltä täältä ruohotuppojen lomasta mutavelliksi muuttuvaa maata. Käpälänjäljet katosivat nopeasti sateen myötä, haju huuhtoutuisi lehdistä pian.

 

Ruby
©2017 Roolipeli | Wᴀʀʀɪᴏʀ Cᴀᴛs RPG - suntuubi.com